Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth

Minna Maijala esittää Minna Canthin elämäntarinan lähinnä Canthin kirjallisen tuotannon kannalta. Naisesta oli moneksi; kirjailijan ja kirjoittajan monipuolisen uran lisäksi hän rakensi menestyvän kauppaliikkeen ja synnytti seitsemän lasta.  Hän oli sivistynyt, laajasti lukenut ja uusista aatteista kiinnostunut henkilö, joka seurusteli aikansa oppineiden ja kulttuuripersoonien kanssa ja seurasi tarkoin tapahtumia niin kotimaassa kuin muuallakin.

Onpa hänestä tehty naisasialiikkeen symboli, mitä käsitystä vastaan Maijala haluaa sanoa sanasensa. Hänen mukaansa Canthin julkinen kuva on muodostunut liian yksipuoliseksi, ja siksi hän haluaa osoittaa Canthista muutakin - kirjailijan ja ihmisen. Maijala mainitsee useaan kertaan Lucina Hagmanin Canth-elämäkerran, joka hänen mielestään sai suureksi osaksi aikaan tuon mainitun yksipuolisuuden. Koska en ole Hagmania lukenut (tai muita Canth-elämänkertoja), tuntuu osoittelu toista kirjaa kohtaan hieman hämmentävältä, lähes hyökkäävältä. Mutta tutkimustyönä Maijalan kirja vaatinee perustelut olemassaololleen.

Ulrika Wilhelmina Johnson oli kotoisin Tampereelta, josta perhe muutti isän työn vuoksi Kuopioon jo Minnan ollessa pieni. Kuopiosta muodostuikin todellinen kotipaikka ja Kanttilasta Minnan valtakunta, jossa hän eli ja vaikutti. Maijala esittääkin, ettei Minna ollut kiinnostunut seurapiireissä esillä olosta eikä matkustelusta, vaan viihtyi kotona, jonka hän tunsi ja jonka ovet olivat kaikille avoinna. Hän tapasi opiskelijoita ja ajan älymystöä "salongissaan", oli hyvin perillä ajan ilmiöistä ja mukana niin monessa, että lukijaa hengästyttää. 

Minna Canth kirjoitti omien teostensa lisäksi moneen lehteen ja julkaisuun, joista osaa hän oli myös perustamassa. Järjestötoiminta oli tuolloin Suomessa uutta, ja yhteisöllisyyttä kannattava Minna oli ahkerasti mukana monessa yhdistyksessä milloin kielikysymysten, milloin jonkin muun tärkeäksi katsomansa asian puolesta. 

Kaiken kaikkiaan kirja antaa kuvan sivistyneestä, laajakatseista, ennakkoluulottomasta, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa kannattavasta naisesta, jolla on kosolti tervettä järkeä taiteellisten kykyjen lisäksi. Hänen teoksensa ja niiden kautta esiin nostamansa yhteiskunnalliset kysymykset ja ihmismielen koukerot ovat tänä päivänäkin kipeän ajankohtaisia eli ajattomia, kuten paras taide on.

Kirjaa on mukava lukea: sen avulla voi tutustua Canthiin henkilönä, mutta ennen kaikkea muistuttaa mieleen hänen laaja kirjallinen tuotantonsa ja saada silmien eteen ajankuva 1800-luvun lopun kaupunkielämästä. Jaottelu kolmeen jaksoon - Elämä, Kirjoittaminen ja Aatoksia - on selkeä, eikä teksti ole liian uuvuttava, kirjoittaja on varmasti joutunut tekemään paljon karsintaa. Lisäksi mukana ovat teos- ja henkilöhakemistot sekä tarkempi esittely tärkeistä henkilöistä Canthin elämässä, myös hänen lastensa myöhemmistä vaiheista, mistä kiitos. Se on mielenkiintoista, sillä olen itse kotoisin Kuopion kupeelta ja muistan lapsena nähneeni Canthin perillisten kauppaliikkeitä, joita heillä oli ketju kaupungissa ja lähiseuduilla.

Kuopiossa on Minnan patsas ja hänen mukaansa nimetty katu. Kanttilan kohtalo on ilmeisesti edelleen epäselvä. 

Muualla: Jaanalla on perusteellinen kirjan esittely, samoin Marialla ja Erjalla. Amma on Canth-tuntija.  

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen. Otava 2014.

Soita minulle Helena... ja Helena soittaa

Äitini muistan kehuneen Helena-kirjoja; kirjat olivat tehneet suuren vaikutuksen nuoreen naiseen. Hauska, että Karisto päätti tehdä uuspainoksen sarjan kahdesta ensimmäisestä kirjasta yhtenä niteenä. Alkuperäislukijoita on vielä jäljellä, joten ainakin heihin nostalgia varmasti vetoaa. Ja ehkä heidän tyttärensä lukevat tarinat myös, uteliaisuudesta äidin kirjamuistoja kohtaan, kuten minäkin tein.

Helena saa opettajanpaikan pienestä idyllisestä maalaiskylästä. Järvenlahtea ympäröivät tilukset ja hyvinvoivat talot, joiden asukkaista tulee Helenan uusi elämänpiiri.

"Näkymä on puhdasta, selvää ja suuripiirteistä. Kauniita taloja komein puutarhoin, metsä ja pellot järjestyksessä. Ei mitään tarkoituksetonta, ei lahoa rakennusta, ei joutomaata, ei vesakkoa. Entä lahden rannan talojen ihmiset? Suvut ovat kotiutuneet tänne jo satoja vuosia sitten ja aateloituneet täällä työn ja vaurauden ja talonpojan perinnäistapojen voimalla ylvääksi talonpoikaisaateliksi."

Pian uuteen kotikylään tultuaan hän tapaa Rannanpihan nuoren isännän, Erkin, ja se on menoa se. Kaunis nuori tyttö herättää toki muidenkin mielenkiinnon. Eikä Helena ole ihailulle immuuni, vaikka onkin kiltti tyttö. Erkki on se oikea, hän päättää. Ainoa kanto kaskessa on anoppi, joka ei rakkaalle pojalleen kelpuuttaisi ketään. Häitä kuitenkin vietetään.

"Itse hääpäivästä hänelle jäivät mieleen ihmisten mielialat, ilmeet ja katseet kirkkaimmin mieleen. Se oli hänelle ominaista. Hän voi näin kuljettaa sielunsa silmien editse joukon ihmisiä. Annan kirkkaat silmät ja hänen äitinsä hymyilevä olemus. Yrjö oli liiaksi välinpitämätön, näyttääkseen luonnolliselta. Kerttu uhosi salaisuuttaan karitsansilmiensä täydeltä., Juha-ukon poskia vakosivat kyyneleet ja Juhan Miina itki, kun ukkokin itki. Aarne-setä myhäili tyytyväisyyttä Helenan naimiskaupan johdosta ja oli kovasti iloista poikaa siksi, että Maila-täti oli virstojen päässä."

Seuraavat vuodet tuovat Helenan elämään monenlaisia käänteitä niin mies- kuin perheasioissakin. Aino Räsänen maalaa ajankuvaa idyllisestä maaseutuelämästä, joka kulkee vuodenaikojen mukaan. Heinätyöt, elonkorjuut ja muut maatalouden työt rytmittävät vuoden. Naapurien asiat tunnetaan yhtä hyvin kuin omat, yhteisö on tiivis. Kirkonkylällä käydään asioilla, ja kylän nuoret opiskelevat Helsingissä, mutta muuten pysytään tiukasti omalla maalla. Lukijalle välittyy mielikuva ainaisesta kesästä, jolloin kalastellaan, veneillään ja juhlitaan juhannusta.

Kaunis, iloinen ja tunnollinen nuori Helena: hänellä on taipumusta tunteiluun ja epäkäytännöllisyyteen, ainakin ystävänsä Kirstin mielestä. Vaikka Helenalta sujuvat maaseudun askareet verkonselvityksestä kasvimaan kitkemiseen, hänellä on myös taiteellisia taipumuksia: hän on taitava viulunsoittaja. Tästä juontaa kirjan nimi - kyse ei siis ole pirauttamisesta puhelimitse, kuten nykylukija helposti luulisi. Kirjan miessankarit ovat luonnollisesti ritarillisia ja miehekkäitä, luotettavia kuin kalliot.

Kirja on kirjoitettu viihteeksi sodanjälkeisen Suomen naisille, jotka asuivat maalla tai olivat sieltä lähtöisin. Viihdettä silloin varmasti tarvittiin, ja mukaan on myös ujutettu aimo annos ajan arvoja "kiltteydestä" kovaan työntekoon. Puhdasotsainen Helena on kuin Tiina-kirjojen Tiina viattomuudessaan ja hyvää tarkoittavuudessaan (ehkä Tiinan mummu?), vaikka haaveellisempi ja tietysti jo aikuinen. Sota tuo tarinaan synkät sävynsä eikä Helenakaan suruilta säästy, mutta päävireeksi jää idealistinen onnellisuus ja tunteikkaat ihmissuhteet sekä maaseudun ja kodin juhlavasanainen ylistys. Mukava nostalgiakatsaus, josta voi etsiä totaalista vastakohtaa monelle tämän ajan kirjalle, kuten suorasukaisen raaoille ja kaiken paljastaville jännäreille.

Kenelle? Sodan jälkeen kirjoja lukeneille naisille ja heidän tyttärilleen, ajan- ja maaseudun kuvauksia hakeville, vanhan ajan romantiikkaa haikaileville, vanhahtavasta kielestä nauttiville, idealismista innostuville.

Muualla: Korutonta ja kovin suomalaista romantiikkaa, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Hän on lukenut vuonna 2010 painetun version, ja täytyy sanoa, että sen kansi jää kirkkaasti kakkoseksi tälle hienolle yhteisniteen kannelle.

Aino Räsänen: Soita minulle Helena... ja Helena soittaa. Karisto 2014. Kansi: Satu Ketola.
Kustantajan lukukappale.

Alkuperäiskirjat on painettu 1945 ja 1950.

Marras

Marras sopii nimenä mahdollisimman huonosti kesäiseen kukkeuteen, mutta kirjan mielenvire on suomalaisille tuttu kaikkina vuodenaikoina. Synkkä, itsetuhoinen ja uholla itseluottamusta paikkaava, kuten Hautamaa ja hänen hevibändinsä musiikki.

Osuvasti nimetty päähenkilö lähtee bändin kanssa kiertueelle Eurooppaan, ja luvut on nimetty keikkapaikkojen mukaan. Bussin ahtaudessa viikkojen asuminen ja keikkoihin virittäytyminen vaatii suuria määriä alkoholia, ja homma karkaa käsistä. Kaiken mielekkyys on kateissa, varsinkin kun kotona odottaa viimeisillään raskaana oleva vaimo.

Kirja on likemäisen rosoinen niin sisällöltään kuin tekstiltään. Näkökulma on virkistävän erilainen ja sellaisesta kulmasta, jonka elämän kirjoittaja tuntee ja kertoo hyvin. Hän käyttää kieltä nasevasti, siitä pisteitä. Suomen kieltä opiskellut kirjailija yhdistää kaksi omaa alaansa kirjoittamalla, hän oli pitkään Sentenced-bändin kitaristi ja sanoittaja. Teksti on hieman epätasainen, kuten tyyliin kuuluu. Välillä kerrotaan alatyylisiä vitsejä, välillä ollaan hakemassa älylllisempää näkökulmaa Euroopan nähtävyyksiä kommentoiden, lähinnä tietysti sotaisia paikkoja, ihmisen hulluutta ja kuolemisvimmaa pohtien.

Hurttia huumoria viljellään ajoittain nasevasti, ajoittain "repeilyä" aiheuttivat päähenkilölle tilanteet, joissa minua lähinnä säälitti tai nolotti. Mutta hei, nuoren miehen huumori on vähän eri kuin tädillä. Jos paska, oksennus ja pinttynyt hiki inhottavat, kiertue-elämän kuvaus saattaa tuntua liian äklöttävältä. Minä kestin sen jotenkuten, vaikka vähän liikaa sitä puolta korostettiin vatsataudeilla ja muilla lisämausteilla. Ilman niitäkin viesti olisi tullut selväksi. Ja se tartarpihvivitsi on jo niin nähty.

Ärsyttävimpänä pidin päähenkilön valittavaa ja alistuvaa asennetta. Kiertue tuntui virheeltä jo alussa, eikä se suinkaan muutu paremmaksi. Läpi Euroopan hän vatvoo tätä omaa helvettiään, ja suomalainen sisu ilmenee lähinnä sovittujen keikkojen läpivientinä vaikka väkisin. Viinanpiru vie miestä, jonka on vaikea lopulta jo suoriutua perustoimituksista. Painajaiset yltyvät lähes kestämättömiksi ja romanttisen epämääräinen kuolemantoive muuttuu oikeaksi peloksi terveyden menettämisestä, ennen kuin mieleen iskostuu, että vaihtoehtoja voisi olla. Kaikille ei niin käy oikeassa elämässä, eivätkä voimat riitä muutokseen, vaikka asian tolan kirkkaasti tajuaisikin, kuten älykkäät ihmiset tietysti tajuavat. Ainakaan kirja ei anna liian ruusuista kuvaa kiertue-elämästä tai rokkitähden urasta, siitä pisteitä. Havuja perkele -asennetta ei Hautamaalta löydy, mutta toivon, että hän saa hommat raiteilleen.

Kenelle? Hevifaneille, tähdeydestä haaveileville, muusikkoelämää tunteville tai tuntemaan haluaville, musiikin ja tekstin yhteisvaikutusta pohtiville, kotimaisten esikoiskirjojen ystäville.

Mistä kumpuaa se itsetuho ja synkeys, johon kaljaa kaatamalla yritetään valoa tuoda? Siitä samasta lähteestä kumpuaa myös usein taide ja musiikki, etenkin hevi. Näin vihjaa Taika. Morre muistuttaa, ettei kirja ole elämänkerta. Kirsi huomauttaa Lopakan vahvuudeksi ristiriitojen käytön. Ja kaikki he ovat erinomaisen oikeassa. Villasukka kirjahyllyssä tapasi vanhan ystävän.

Kirjabingossa rasti ruutuun "Kotimainen kirja."


Sami Lopakka: Marras. Like 2014.

Voittamattomat

Chris Cleave singahti kirjataivaalle Little Been tarinalla. Itse en siitä niin hirveästi innostunut, lukijan kosiskelun makua mielestäni - ehkä myös taas hurja kehukuoro teki tehtävänsä väärään suuntaan - mutta seuraava suomennettu kirja kolahti minuun enemmän. Poikani ääni on kirjoitettu ennen Beetä. Se on omaääninen ja taitava teos - kuten toki Beekin, mutta ilman makeilueffektiä.

Kolmas suomennos, Voittamattomat, tuli lukulistalle heti ilmestyttyään. Teksti on edelleen taitavaa ja helppolukuista, dialogia on paljon, kappaleet lyhyitä, kuvio selkeä. Mutta siinä hyvät puolet ovatkin.

Tarina kertoo kilpapyöräilijöistä maailman huipulla, tai ainakin Amerikassa. Kate ja Zoe ovat tutustuneet pyöräilyleirillä lapsina ja olleet parhaat ystävät jo vuosia. He jopa ihastuivat samaan poikaan - Jack myös on maailman pyöräilyeliittiä - mutta Kate veti tässä pidemmän korren. Avioliitosta syntyy pieni tyttö, Sophie. Sophiella todetaan syöpä, ja Kate joutuu jättämään olympialaiset väliin. Miten käy seuraavien suurten kisojen kanssa: kuka kolmikosta pääsee edustamaan maataan, ja miten käy Sophien?

Juoni ei pääse vakuuttamaan uskottavuudellaan: kolme maailman huippua samassa lajissa? En ole urheiluhullu enkä tunne kilpapyöräilyä, joten harjoittelun kuvaukset menivät minulta jokseenkin ohi. En osannut eläytyä voiton tavoitteluun ja lajissa kehittymiseen. Keinotekoinen ystävyysongelma syntyy naisten välillä: heidät on kuvattu niin erilaisiksi, että tarina voisi olla osoittelevuudessaan alakoululaisten satu. Valinta oman uran ja lapsen välillä tuntuu myös kovin naiivilta ongelmalta, samoin aviomies Jack. Näitä sitten pyöritellään, sairas lapsi liikuttavuustekijänä. Melkein voisi laittaa tekstiin ohjeistuksen, missä kohtaa tipan tulisi herahtaa silmäkulmaan. Mutta valitan, tunnetasolle tarina ei yllä, muoviseksi jää.

Kenelle? Urheilusta innostuville romantiikkafaneille ja niille helppoa luettavaa kaipaaville, joiden mielestä uskottavuudella ei ole niin väliä.

Muualla: Kirjasieppo sanoo kirjaa kesän parhaaksi huonoksi kirjaksi.

Chris Cleave: Voittamattomat. Suomennos Irmeli Ruuska.

Elävän näköiset

Tornionjoki. Muistan, kun näin sen ensi kerran. Mikä vaikutus sisäsuomalaiselle rauhaisiin järvenselkiin ja pikkujokiin tottuneelle. Jylhä, valtavan leveä, vuolas ja äänekäs. Jykevä jotenkin.

Eeva ja Alfred perustavat perheen Tornionjoen rantaan Jokihaaran kylään. Ruotsi on lähellä, joen toisella puolella. Sinne voivat lapset vaikka uida, vaikka vanhemmat kieltävät. Joki on iso asia kaikille. Joskus myös hämmentävä. Voiko joen virtaus vaihtua toiseen suuntaan? Alfredin mielestä näin kävi.

"Kaikki muu Alfredissa on normaalia ja ihanaa, mutta tämä jokiasia. Eeva pudottaa omenan lattialle ja juoksee Alfredin perään. Alfred istuu tuolilla talon takana. Eeva pysähtyy hänen eteensä ja aikoo huutaa, mutta näkee sitten, että Alfredin silmänaluset kiiltelevät itkusta. Hän rauhoittuu. - Sano miksi sie oikein tehet tätä? - Mie en tehe mithään. Eeva alkaa taas melkein huutaa, mutta hän tietää jo, ettei väitteleminen johda mihinkään. - Niin sie et tehe ko son vain. - Son vain."

Perheeseen syntyy neljä tytärtä. Kaivattua poikaa ei tule tänne, vaan naapuriin, jossa Sisko ja Reino saavat Sakarin, ainokaisensa. Sattumoisin Alfred on myös Sakarin isä. Ei siitä sen enempää, paitsi että Sakarilta jää poika, Anders.

Lapset kasvavat, vanhemmat vanhenevat. Eevan ja Alfredin nuorin, Aleksandra, on levoton. Hän tippuu puun oksalta ja katkaisee kätensä, tutkii ympäristöään, haluaisi nähdä paikkoja. Teininä hän lähtee linja-autolla Helsinkiin kesätöihin, siivoojaksi Eläinmuseoon. Vanhemmat sisarukset ovat lähteneet jo aiemmin muualle.

"Te tyttäret olette ainoat, mitä meilä on ja jos teille jotaki tapahtuu, ei meile jää mithään."

Aleksandra käy kotiseutunsa lukion loppuun, mutta kesätyöstä löytyy kutsumus: eläinten täyttäminen. Ja sitä hän pääsee opiskelemaan pääkaupunkiin, ja jälleen töihin Eläinmuseoon, nyt alansa asiantuntijaksi Suomessa. Hän käy harvoin kotiseudulla, mutta kerran hänen tullessaan tulee mukana maha. Mutta ei miestä. Mahasta syntyy Santeri.

Santerista kasvaa tähtitieteilijä, tiedemies. Onhan hän jo pienenä rakennellut kokonaisia yhteiskuntia leluillaan ja pohtinut kaiken tarkoitusta.

"Suurten mittakaavojen ajattelu antaa turvaa elämän jokapäiväisyyttä vastaan.... Hän haluaa ymmärtää ja hallita systeemejä ja nähdä, että on säännönmukaisuutta, toistuvuutta ja suuria rakenteita, joiden sisällä elämä tapahtuu."

Anders puolestaan lähtee merille. Ja kaikki nämä henkilöt ovat toisissaan kiinni, kuka löysemmin, kuka tiukemmin. Kirja kertoo sukupolvitarinan, joka on levollinen ja täsmällinen. Asiat ovat oikeita ja todellisia, kuten henkilötkin. Sopivasti tietoa, sopivasti oman ajattelun varaan jäävää. Hieman rosoista ja epätasaista, jopa ylihuolellista, kuten esikoiskirjaan usein kuuluu, mutta silti teksti vie mennessään.

Eevan ja Alfredin suhde, Aleksandran ura, poikien itsensä etsiminen tulevat lukijalle todellisiksi monen yksityiskohdan kautta. Silti kirja ei ole puuduttava, vaikka kärsimätön lukija saattaa hypähdellä kuvausten lomassa. Teksti on aistivoimaista; kun Aleksandra tekee työtään, seepran ruumiinmuodon tuntee sormenpäissään, lihasten värähdykset näkyvät. Lapin ääni kuuluu vahvana, kuvaukset niin Kiirunan kaivostyöstä kuin merimiehen pestistä, käsitöistä tai koiranhoidosta ovat osuvia ja tarkkoja. Etenkin eläimet. Jos Anni Kytömäki muotoili metsän eläväksi hahmoksi, joka suomalaisen sielussa asuu, tässä sen sijalla ovat eläimet. "Sukupolvien unet ja koirasuhteet." 

Aleksanda käy kotona äidin kuoleman jälkeen, ja tapaa Andersin. "Pitkä matka", hän sanoo. "Onko perse puutunu? - Perse on kylä aika puutunu. Mitäs täällä? - Mitäs täälä, jännitystä riittää niinkö aina."

Sitä riittää myös kirjassa, mutta hienovireisesti. Tapahtumilla ei mässäillä, tunnelmilla sitä enemmän. Kirja on koskettava perhekuvaus ja samalla laajempi kuva Lapin elämästä, sukupolvien eroista suuren muutoksen kourissa, kun maaseutuyhteiskunnasta siirryttiin kaupunkiin luokkaretkeilemään. Omallakin kohdalla tuttuja juttuja. Luulenkin, että tämä kirja on paljon lukijansa näköinen; paljon asioita, joita ei sanota, mutta jotka voi tunnistaa. Nyt niin muodikas murrekieli on luontevaa, ei läpitunkevaa. Sisältöä on paljon, joten tiivistys on vaikeaa, sillä haluaisin mainita monta asiaa. Mutta totean vain, että tekstissä on sitä harvinaista kummaa lumoa, jota kirjoista aina hakee, mutta harvoin löytää. Ja kun löytää, tietää että kyseessä on helmi. Hieno kotimainen esikoinen tämäkin, Kultarinnan ja Neljäntienristeyksen jäljillä. Hienovireinen, levollinen ja tarkka.

"Onko toinen ihminen sittenkin ihmeellisintä mitä on?"

Kenelle: Lappi-ihmisille, muualle muuttaneille, tunnelmasta juopuville, aisteja kunnioittaville, tarkkuutta arvostaville, levollisuudesta nauttiville.

Muualla: Ahmu sanoo Vinttikamarissaan preesens-tekstiä toteavaksi ja etäännyttäväksi, kirjaa taitavaksi mutta tavallaan uuvuttavaksi. Suketus toteaa kirjan kiehtovaksi, salaperäiseksi ja hieman haastavaksi. Tuijata viehättyi, vaikka mainitseekin kirjan temmon ja tehon vaihtelevuuden.


Henni Kitti: Elävän näköiset. WSOY. Kannen suunnittelu kirjailijan itsensä.

Hääyöaie

Chick-lit-viihteen mestari, Sophie Kinsella, osaa naurattamisen taidon. Himoshoppaajamaista huumoria tarjoaa Hääyöaie, jonka juoni on mitä hölmöin: Lottie haluaa naimisiin, mutta poikaystävä ei, joten Lottie jättää nuivan kaverin ja hankkiutuu pikapikaa uuteen romanssiin nuoruudenrakkautensa kanssa. Tositarkoituksella, mutta seksi säästetään avioliittoon. Lottie haluaa hoitaa avioitumisensa vanhanaikaisen kunniakkaasti ja romanttisesti.

Salama-avioliitto ei kuitenkaan ehdi saada täyttymystään,ennen kuin Lottien sisko Fliss alkaa laittaa kapuloita rattaisiin. Hän ei hyväksy siskonsa aikeita, vaan tämän tuntien ennustaa katumusta ja harmeja pikaistuksista tehdystä päätöksestä. Hääyö ei siis saa toteutua, jotta avioliitto voidaan mitätöidä, kunhan Fliss saa siskon järkiinsä.

Flissin kanssa samaa mieltä on Lottien jättämä poikaystävä Richard, joka on tullut katumapäälle avioliiton suhteen. Siispä Lottie ja upouusi aviomies Ben saavat kokea monenlaisia outoja esteita pyrkiessään viettämään yhteistä yötä ihanalla häämatkallaan Kreikkaan.

Kuinka käy, voi arvata, muttei se haittaa. Juju on tavassa kertoa hauskasti, joten kirjan parissa viihtyy mainiosti ainakin näin lomanalkupäivänä kommelluksille hihitellessä. Pisteitä myös kirjan suomennokselle ja etenkin sen nimelle, joka on klassinen esimerkki suomen kielen vokaalipitoisista sanoista. Ja tässä se osuu täysin maaliin.

Sophie Kinsella: Hääyöaie. WSOY 2014. Suomennos Aila Herronen.

Sielut kulkevat sateessa

Tapaus PIJ alkoi puhuttaa kirjabloggareita ja muita lukijoita, kun Lumikko ja yhdeksän muuta ilmestyi 2006. Myöhemmin Harjukaupungin salakäytävät räjäytti pankin tai ainakin monen lukijan tajunnan. Kirjaa hehkutettiin niin, että se alkoi jo vieraannuttaa. Olin myöhästynyt ensimmäisestä lukija-aallosta, koska jyväskyläläinen maaginen realismi ei kiinnostanut. Mutta kollegoita kiinnosti, ja Jääskeläinen kertoi julkisesti arvostavansa kirjabloggareita ja kiitti huomiosta.

Pidin kaveria taitavana markkinoijana, koska hän peräti omisti seuraavan kirjansa kirjabloggareille. Jopa hiukan kosiskelun makua - tai ehkä ihan aitoa kiitollisuutta, mistä minä tiedän. Joka tapauksessa laitoin kirjan odottamaan rauhallisempia aikoja, jotta voisin lukea sen tuorein silmin. Se aika koitti nyt.

Olen todella, todella iloinen, etten lukenut kirjaa heti, koska väistämättä nuo taustakohinat olisivat vaikuttaneet lukukokemukseen, eivätkä välttämättä myönteisesti. Nyt saatoin vain nauttia itse fantasiasta. Se on hulvaton mielikuvitusmatka realismin, magian ja uskon pyörteisiin. Samalla se tarjoilee uutta käsitystä tuon- ja tämänpuoleisen rajoihin ja näkemystä siitä, mitä ihmiset pohjimmiltaan ovat. Tai heidän sielunsa, jos niihin uskoo.

F-Remedium on hoiva-alan yritys, johon keski-ikäinen Judit pääsee töihin, johtotasolla työskentelevän ystävänsä, kummipoikansa äidin, avulla. Yritys tarjoaa fyysisen hoivan lisäksi myös sielunhoitoa, ja sen asiakkaina ovat pääosin varakkaat hoidon tarvitsijat, jotka ovat valmiita maksamaan laadukkaasta palvelusta eivätkä vierasta yrityksen uskonnollista suuntautuneisuutta. Yksi on poikkeus: kuuluna ateistina tunnettu Moreau, josta tulee Judithin asiakas.

Judit itse on perusagnostikko ja käytännön ihminen - tässä saatoin samaistua. F-Remediumin palkkalaisena hän törmää kuitenkin merkillisiin ilmiöihin. Ja haasteita riittää: Miten suhtautua ystävättären vahvaan uskonnollisuuteen? Pystyykö Judit hoitamaan ateistin sielua, jos tämä ei edes usko sellaisen olemassaoloon? Suurin huoli hänellä kuitenkin on kummipoikansa kuolemaan johtava sairaus, joka korostaa kirjan elämän, kuoleman ja uskon peruskysymystä.

Tarina on erikoinen paketti mielikuvituksen lentoa, realismia vessakäynteineen (niitä kuvattiin oudon tarkasti - vastapainoksi kaikelle muulle surrealistiselle?) ja viitteitä sinne sun tänne, usein kirjallisuuteen. Ihailen kirjailijan hillitöntä ideatykitystä ja tapaa näppärästi kietaista suuri määrä mitä kummallisimpia aineksia osaksi tarinaa. Sekä ikivanhoja myyttejä että modernia yhteiskuntaa, kuten työelämä ja hoiva-ala. Itse juoni ei ole järisyttävä eikä edes mieleenjäävä, mutta viihdyin oudossa keitoksessa ihmettelemässä hyvin sen aikaa, kun yli 500-sivuisen kirjan lukeminen kesti.

Kenelle? Fantasiafaneille, rennoille agnostikoille, ahdistuneille ateisteille, kirjaviitteistä innostuville, erilaista etsiville.

Muualla:  Taika luonnehtii kirjaa lovecraftiaaniseksi uuskummaksi, Leena sanoo Jääskeläisen kieltä täydelliseksi. Susa rakastui Jääskeläisen aiempiin teoksiin, mutta huomauttaa, että tämä on eri kirja - erilainen ja enemmän. Sallaa ärsyttivät tietyt yksityiskohdat, eivätkä hänen ennakko-odotuksensa täyttyneet. (Minäkin noteerasin taksiajelut Rautatieasemalta Kaisaniemeen, minusta se oli hupaisaa.) Taas olen tyytyväinen siihen, että maltoin antaa kirjan odottaa. Ehkä luen vielä Jääskeläisen aiemmatkin.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa. Atena 2013.

Ja fantasiakirjan myötä bingo! Kirjabingon starttasi Le Masque Rouge. 

Pinnan alla

Kukapa ei lukisi ruotsalaisia dekkareita. Ja syystä, josta hyvä esimerkki on Viveca Sten. Pinnan alla jatkaa Sandham-sarjaa, jota olen seuraillut. Koska se on helppoa, tyylikästä ja perinteitä ja nykyaikaa sopivasti sekoittavaa dekkarilaatua. On poliisien henkilökohtaisia ongelmia, on kotoisaa arjenkuvausta (tosin ylellisissä puitteissa), on selkeä murhamysteeri, johon löytyy selkeä syyllinen. Luotettavuudessaan lähes täydellistä - hieman liiankin rosotonta. Mutta ammattimaista työtä, ei parane valittaa.

Tällä kertaa Nora Linden ja Henrikin avioliitto on pahoissa vaikeuksissa. Nora omistaa talonsa Sandhamissa, Henrik häipyy kuvioista. Yksin lasten kanssa saaren talossa lomaileva Nora ja hänen poikansa joutuvat ikävien tapahtumien todistajiksi, ja pelkokin iskee. Onneksi on Thomas, poliisiystävä, joka tämänkertaista arvoitusta - nuoren tytön katoamista ja ruumiinosien löytymistä - ratkoessaan joutuu itsekin vaaraan.

Perusjuonen ohella tarinassa on toinen aikataso ja tarina, joka alkaa 1800-luvun lopulta. Se tarina ei ole kaunis - julmemman ja surkeamman elämän kuvaus kuin nykyaikaan sijoittuva. Ehkä Sten uskalsi ajallisen etäisyyden vuoksi uskalsi kertoa rankempaa tarinaa näin. Ja olihan aika köyhää ja armotonta; muistelen kuulleeni, että tarina perustuisi todelliseen historiaan. Arvattavasti molempien aikojen tarinat kietoutuvat lopulta yhteen. Ja kuten Stenin tyyliin kuuluu, varsin uskottavasti. Saarelaiskylän keskinäiset ystävyydet ja kaunat juontavat juurensa monen sukupolven taakse. Pienen yhteisön varjopuolet - jos hyvätkin - tulevat esiin kärjistetysti Stenin kirjoissa.

Helppolukuista; ei liian kammottavaa eikä järisyttävää, mutta sen verran viihdyttävää, että kirjan lukee nopsasti, kun murhaviihdettä kaipaa. Sarjan kansissa on kauniita saaristomaisemakuvia, ei kikkailua. Pidän selkeästä ratkaisusta tässäkin, se sopii tekstin tyyliin.

Muualla: Ilona pitää, mutta "matkailumainontapuoli" mietityttää. Ilonan tavoin Ulla kiinnostui historiakuvauksesta.

Viveca Sten: Pinnan alla. WSOY 2014. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Kansi Anna Makkonen.

* Ja kirjabingossa ruutu "Lainattu kirja".

Schroder

Hankala nimi kirjalla, pikavilkaisulla ei tajua, kuka on kirjoittaja ja mikä on kirjan nimi. Outoja minulle molemmat, mutta mökkimatkalla sopivasti käteen osui, joten tuli luettua.

Alun outouden jälkeen teksti alkoi vetää mukaansa. Kysessä on kirje, jonka Erik Schroder kirjoittaa vankilasta vaimolleen Lauralle. Ex-vaimolle, tarkkaan ottaen, sillä asumuserosta kaikki alkoi. Kuusivuotias tytär Meadow jää äidilleen, ja pian isä huomaa, kuinka vähän hänellä on oikeuksia tyttöön ja kuinka harvoin hän saa tätä tavata. Ikävä on suuri, joten Erik ottaa käyttöön oman käden oikeuden ja lähtee tytön kanssa luvattomalle matkalle. Puolivahingossa oikeastaan, ilman suunnitelmaa.

Erikin elämä ei ole siihen astikaan kulkenut tavanomaista latua. Hänen isänsä loikkasi pojan kanssa DDR:stä Bostoniin, kun Erik oli pieni. Toistaako hän tajuamattaan oman lapsuutensa kuviota?

Kirja on alkuun jännäri, mutta laajenee psykologiseksi tutkielmaksi Erikin mielestä ja motiiveista. Perheistä, taustoista ja pärjäämisestä. Muut henkilöt, jopa rakastettu ja ikäisekseen hieman epäuskottavan älykäs Meadow, ovat sittenkin sivuseikkoja, kun mies taistelee omia menneisyyden kasvattamia demoneitaan vastaan. Hän on perusyksinäinen, suuri identiteettivalhe - joka on hänen vaimolleenkin yllätys - on erottanut hänet muista niin, ettei hän itsekään tunne itseään, vaan heiluu kaikkivoipaisuuden ja surkeuden välillä kuin lastu laineilla. Onko Erik hullu, olosuhteiden uhri vai vain mies, joka yrittää selvitä, pärjätä tuossa menestyjiä yli kaiken arvostavassa maassa? Murtuuko Erikin rakennelma kuten Berliinin muuri ikään?

Vetävää jännitystä, ei liian rankkaa herkillekään, enemmänkin pohdiskelevaa ja ajatuksia herättävää. Lukija saa miettiä niin elämänvalheita, menestyksen edellytyksiä kuin isän oikeuksia lapseen erotilanteessa. Alaviitteitä käytetään tehokeinona kerrankin toimivasti, vaikka joitakin turhiakin niissä on. Viihdyttävää ja fiksua kesälukemista. Mukava yllätys.

Muualla: Karoliina haastatteli kirjailijaa itseään, joka sanoo Erikistä: "Hän kertoo omasta mielestään totuuden. Ihminenhän voi olla valehtelija, vaikka puhuisi mielestään totta." Lukuneuvoja suosittaa kirjaa vetävistä kesäkirjoista, vanhemmuudesta ja amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille.

Ja bingossa rasti "tänä vuonna julkaistu" -ruutuun.

Amity Gaige: Schroder. Schildts & Söderströms 2014. Suomennos Jaakko Kankaanpää.
Kustantajan lukukappale.