Elävää kuvaa

torstai 30. marraskuuta 2017

Tore Renberg: Iskuja joka suunnasta

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi kärvisteltävää ruotsalaisten romaanien menestystä seuratessa, norjalaiset suihkivat vielä kovemmin latuja, joita ei ole meillä hiihdetty. Yksi kovista nimistä on Tore Renberg, jonka Taisteluni-sarjan lukeneet suomalaiset tuntevat Karl Ove Knausgårdin musakaverina, mutta myös yhä paremmin omilta kirjallisilta ansioiltaan.

Renberg on kirjoittanut paljonkin, romaaneja, lastenkirjoja ja näytelmiä, mutta tämä kirja on vasta toinen suomennettu. Pidin jo ensimmäisestä, Huomenna nähdään -kirjasta paljon sen raikkaan ja irtonaisen otteen takia, ja voisin kopioida tekstini siitä tähän sellaisenaan. Ajatukset ovat samat: äärilaitojen ihmiset, joita ei voi olla symppaamatta. Aitous, rentous ja huumori, asenne kaiken tohelluksen myötä, jota jatkavat edellisestä kirjasta muutamat tutut hahmot ja moni uusi tuttavuus.

Jan-Inge on jengin pomo, aivot ja synnynnäinen johtaja, hän huomaa yllätyksekseen. Sisko Cecilie odottaa kaksosia, joita vielä enemmän odottaa hänen miehensä Rudi, hulluna ihanaan naiseensa. Muutenkin Rudilla on aina "tunteet pinnalla".

"...naiset tarvitsee ihan helvetisti unta, kun ne on pantu paksuksi suurimmalla rakkaudella. Se on täysin luonnollista."

Jengissä on monta omalaatuista persoonaa - itse asiassa, kaksi yhteenlyöttäynyttä jengiä, koska intressien huomataan olevan yhteisiä. Pikkurikoksilla eläminen, edes muuttofirman kunniallisen fasadin takana, ei lyö leiville. Joten on tehtävä yksi suuri keikka, joka ratkaisee finanssiongelmat. Samalle se toimii myös moraalisena opetuksena ja rangaistuksena Rudin sikarikkaalle mutta pihille veljelle. Hän kohtelee vaimoaan ja kahta poikaansa armottomasti, ja saa maksaa siitä!

"- Täällä on ihmeen hiljaista. Missä pojat on? - Poliisit kävi täällä, Rudi sanoi kuulostaen lähes ylpeältä. - Ne vei pojat. Ja tulee kuulemma takaisin juttelemaan meidän kanssa. Ai, mä sanoin. Rudi nauroi. - Mistä, mä kysyin. Hehheh. Cecilie hymyili. - Hienosti tehty Rudi, vitsit mikä nero."

Jengin sisäisiä suhteita ja roolien kehittymistä on riemastuttavaa seurata. Ja liikuttavaa, tyypit ovat niin todellisen oloisia, eivätkä he todellakaan ole hopealusikoita joutuneet suustaan sylkäisemään syntyessään.

"Raha, Jan Inge ajatteli. Minä rakastan rahaa. Ja jos kerran rakastan rahaa, hän kehitteli ajatusta punajuuriliemen imeytyessä vaatteisiin, kukaan ei voi väittää minua tunteettomaksi."

Jan-Inge löytää paitsi uusia kykyjä itsestään myös rakkauden, Dolly Parton
-tyyppisen jenkkinaisen Beverlyn, joka solahtaa porukkaan itsevarmoin ottein. Lisäksi saamme seurata muutamaa jengien touhuja tarkkailevaa poliisia, Tommya ja Gracea.

"Tänne tuli äsken ilmoitus. Vähän omalaatuiselta kuulostava murto Vaulenissa. Väkivaltarikos. Ei anastettua omaisuutta. Kaksi nuorta, naamioitunutta miestä murtautui taloon rikkomalla ikkunan ja kidutti paria, joka oli kuvaamassa pornofilmiä. Toinen miehistä viilsi veitsellä B-kirjaimen naisen ihoon."

Paksu opus on nopea lukea, dialogia on paljon, eikä se syvällisyydellään säkenöi, mutta kuvaa henkilöitään hyvin. Hulvaton, tuore, pakottomasti soljuileva tarina viihdyttää mainiosti. Ketään ei tuomita omista omituisuuksistaan (paitsi se Rudin veli), kaikille on tilaa ja paikka yhteisössä, joka syntyy oikeastaan vahingossa. Kuin komedia start-up-firman syntytarinasta (näin Slush-henkeen), paitsi että tämä jengi tuskin voi odottaa ympäröivän yhteiskunnan kannustusta ja huraa-huutoja. Yrityksen puutteesta heitä ei ainakaan voi syyttää. Eikä olla pitämättä tarinasta ja kirjailijan taitavasta tarinan kuljettelusta yllätyksestä toiseen.

"- Benhän on hyvä tyyppi eikä varmasti aiheuta ongelmia, ja Rikki tuntui nukkuneen hyvin ja saaneen päänsä järjestykseen, joten kaikki hoituu, ei hätää. - Tsiisus, Cecilie sanoi. - Sä kuulostat melkein Janilta."

Kirja muuten tapahtuu Stavangerissa, ja taustalla on ollut todellinen jengi, josta idea alkoi elää.

Juha Itkonen (vas.), jonka pikaisesti tapasin kirjamessuilla, kirjoitti Imageen 10/17 mainion jutun norjalaisesta kirjallisuudesta ja siitä, mikä Norjasta tekee kirjallisuuden satumaan - kannattaa lukea! Hän haastatteli mm. Tore Renbergiä, joka kuvaa kirjojaan: niissä on "vähän William Faulkneria. Vähän Fucking Åmålia. Vähän Coenin veljesten elokuvia."

Kenelle: Viihteen ystävälle, rennon otteen arvostajalle, elitismiä välttävälle.

Muuta norjalaista, jota kannattaa lukea: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Leinen uusi kirja, Kuilu, ilmestyy tammikuussa 2018 suomeksi! Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta. Per Pettersonin kirjat. Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Erlend Loe, jonka Supernaiivin kanssa viihdyin, mutten oikein myöhempien. Ikivanhassa jutussani on mainittu muitakin. Mistä näitä oikein tulee, siellä jumalan selän takana?

Tore Renberg: Iskuja joka suunnasta. Suomennos Outi Menna. Like 2017

lauantai 25. marraskuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta. Mielenterveysviikko.

Vietämme parhaillaan valtakunnallista Mielenterveysviikkoa. Teemana ovat tänä vuonna työelämän haasteet. Ei tarvinne perustella noston tärkeyttä, kun muistaa uutisoinnin siitä, miten mielenterveyden ongelmat keikkuvat kärjessä kansaa sairauseläkkeelle ja sairauslomille viejänä. Vaikka tilanne on kohentunut - eläköityminen on vähentynyt - ei se vieläkään hyvä ole. Olemme jotenkin onnistuneet rakentamaan itsellemme ympäristön ja työelämän, jota psyykemme ei kestä!

Olen etuoikeutettu: minulla on koko aikuisen ikäni ollut käytettävissäni työterveyshuolto, lääkäreineen ja psykologeineen. Keskustelu- ja muuta apua saa nopeasti, jos tarve on, ja tästä olen kiitollinen. Olen myös palveluja hyödyntänyt kainostelematta. Vaikeimpina aikoina on tarvittu nukkumiseen kemiallista tukea, puhumisesta on ollut hyötyä. Ehkä suurin helpottava tekijä on tieto siitä, että jos en pärjää, apu on lähellä. Mutta läheskään kaikilla ei näin ole. Ja se on pahinta. Suuri osa ihmisistä, lähelläni ja kauempana, ei kuulu piiriin, joka saa lääkäriajan tunnin kuluttua varauksesta. Mieli on saanut murtua "rauhassa" loppuelämäksi, vanhuksena, aikuisena tai nuorena, joka ei edes ole ehtinyt työelämään. Lasten ja nuorten tilanne on kipein ja surullisin; vaikutukset ovat nähtävissä työelämässä myöhemmin.

Annastiina Storm kertoo perheestä, jolla ei mene loistavasti. Silja ja hänen pikkuveljensä Santtu sinnittelevät arvaamattoman isän ja väsyneen äidin hoivissa miten taitavat. Isä viipottaa viinanhuuruisilla reissuillaan ja pelottaa perheenjäseniä kotiutuessaan. Hoivaaminen unohtuu joskus, ja lapset jäävät kaksin: he tukeutuvat toisiinsa ja mielikuvitukseen, sillä turvallisia aikuisia ei ole. Storm kuvaa hienosti lasten yksinäisyyttä ja turvaverkon puuttumista. Saarnaamatta, kertomalla isovanhemmista ja tädistä, joilla on muuta mietittävää kuin lasten hyvinvointi. Taustansa on toki heilläkin, mutta miten se auttaa näitä lapsia nyt?

Sydäntä särkee lukea lapsen kiintyminen kehen tahansa aikuiseen, joka osoittaa ystävällisyyttä. Ja asioiden ihmettely, mutta lojaalisuus perheelle. Ukki ja poika lähtevät aamukalaan, ollaan niin miehissä, että. Siljan jäämisestä mummin kanssa Santtu pohtii: "Mummi voisi kyllä joskus kysyä, mitä Silja haluaa leikkiä, mutta ei se taida uskaltaa, koska Silja haluaisi taas jotain sellaista mikä mummille ei sovi ja taas sille tulisi paha mieli."

Santtu itse pelkää isää niin, että pissa tulee housuun. Silja muutaman vuoden vanhempana kokee ahaa-elämyksen tätiään miettiessään: "Mervillä on ihan eri elämä, jota isä eikä äiti eikä kukaan muu osaa. Mieleeni lähtee vyörymään niin iso ajatus, että unohdan pisarat ja kaikki: voisinko minä opetella Mervin elämää? Yhtäkkiä tunkkainen auto onkin täynnä valoa ja ilmaa ihan kuin katto olisi lähtenyt irti."

Santusta tuntuu, että hänellä on mahassa reikä. Äidilläkin kai on, koska pikkuveli pääsi sieltä tippumaan. Sisarukset yrittävät auttaa veljeä löytämään kotiin. Äidistä ei ole apua, sillä hän ei jaksa.

"Annan itseni mennä. Päästän lankoja käsistäni: elämänlanka, kodinhoitolanka, äitilanka, vaimolanka, sukulaislanka, ruokalanka, puhumisenlanka. Antaudun kyytiläiseksi."

Koskettava, todellinen ja kauniin ilmavasti koottu tarina, joka on liian tavallinen ja siksi niin tärkeä. Miten pystymme elämään, kun eväät ovat olemattomat? Parasta kirjallisuutta ei tee aiheen erikoisuus tai tavallisuus, vaan kertomisen tapa. Takakannen tekstejä olen tuskaillut aina - vältän niiden lukemista, mutta nyt uteliaisuudesta luin, mitä asioita se nostaa, olemmeko samoilla linjoilla. Emme ole. Anteeksi laatijalle ja kustantajalle, mutta harvinaisen hölmö teksti jopa takakansitekstiksi. Kirjan nimikään ei tee oikeutta sen sisällölle (tuntuu liian valoisan markkinoinnilliselta ja ehkä muistuttaa liikaa Me halutaan uudet nimet -kirjaa).

Kirja on hieno, osuu olennaiseen ja satuttaa. Esikoisromaaniksi sitä ei lukiessa muista, niin valmis ja aito se on. Tekstin viilaus ja viimeistely on osattu lopettaa juuri oikeaan kohtaan.

Kenelle: Arkisen ystävälle, lapsista välittäville, kotimaisen lukijalle. 

Muualla: Vaikuttava esikoisteos, sanoo Tekstiluolan Tuomas ja tarjoaa pitkän analyysin sekä lisää linkkejä. Kuten mainion jutun Ompun blogissa.

Osallistun postauksella Mielenterveysviikkoon, josta kertoi ja josta haasteen heitti Suketus.

Annastiina Storm: Me täytytään valosta. S&S 2017.





perjantai 24. marraskuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Hauru on vahvasanainen, tunteita ravisteleva kirjoittaja ja tiiviin ilmaisun taitaja. Paperinarujumala on hieno. Niukan ja äärimmilleen hiotun tekstin ystävänä luin innoissani myös Jääkannen: myös se on Haurun tapaan sivuiltaan ohut, mutta täysi ja painava. Painava sanoista, tapahtumista ja tunteista.

Mutta Jääkansi ei silti tehonnut täysillä. Asetelma, pienen kylän sodanjälkeinen perhe ja tupa, on tuttu. Jatko ei tuonut paljon uutta, paitsi painajaista. Tyttö eli kodissa, jossa äiti Betti oli nainut Pahan, heti kun tytön isä oli kuollut sodassa. Puute on määräävin tekijä elämässä, nälkä jatkuva seuralainen. Tämä on kirjan koskettavin asia: ei ole monta sukupolvea taaksepäin, kun omat sukulaiseni kuolivat nälkään.

"Aamulla omenan liha oli kuivunut ja kuori mennyt ruttuiseksi. En saanut tietää, miltä tämän tuvan ensimmäinen hedelmä olisi maistunut."

Tyttö sai pikkuveljen, Ilarin. Ja myöhemmin oman lapsen, ilman kätilöä. Tietysti. Kirjan synkkyys on sen vahvuus, mutta myös lukijalle etäännyttävin lenkki. Hauru vyöryttää lukijan silmiin pahimmat skenariot, kurjimmat kohtalot: on vaikea uskoa, että jollekulle tapahtuu kaikki kamaluus, mitä voi kuvitella. Rationaalisesti uskon, tunnetasolla en. Hauru venyttää rajaa äärimmilleen. Haluanko tietää kauheimmasta - vaikka tiedän, että kuvattuja kohtaloita voi todella olla, mutta nyt puhutaan niin kärjistetyistä tapauksista, että asetelmaa on vaikea niellä. Edes fiktiona. Edes vaikka se olisi voinut olla totta.

"Makasin monta yötä lumihangen alla. En jaksanut nousta eikä kukaan tullut nostamaan minua ylös."

Mökin eläjillä on nälkä, puute kaikesta. Silti he eivät muista lypsää lehmää, joka seisoo navetassa. Nälän hyperryttämää ajattelua vai epäuskottavaa kerrontaa?

"Oljet limoittuivat suolaisesta itkusta ja tuntuivat poskea vasten sammakonkudulta."

Mennäänkö jo kurjuusmässäilyn puolelle? Vai olenko vain liian sisäsiisti lukija, jonka on vaikea hyväksyä realiteettejä? En tiedä, mutta vieraannun, kadotan tarttumapinnan todellisuuteen. Alan pitää liioitteluna, epätavanomaisen nostamisena keskiöön, ylivärittämisenä. En osaa eläytyä, vaikka maailma puhutteleekin, ja tekstiltään kirja on kirkkaan kaunis. Toivon, että tämä synkkyysmässäys on kirjailijalta yksittäinen rajojen kokeilu.

"Joutuisin palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta en ehkä pääsisi enää ikinä irti."

Kirja on yksi Finlandia 2017 -ehdokkaista. Kuten myös Juha Hurmeen Niemi ja Miki Liukkosen O. Viimemainituista jommankumman veikkaan voittavan, vaikken ole lukenut kuin kolme kuudesta ehdokkaasta. Poikkeuksellista minulle, poikkeukselliset ehdokasvalinnat! Perusteluja täällä.

Ehdokaslistalla halutaan selvästi ravistella ja nostaa esiin muuta kuin kansan perusmaun kirjallisuutta, tuoda esiin muutakin taitavaa kirjallisuuden tekemistä, mikä on oikein ja rohkeaa. Mutta toivottavasti se jää vain nostoksi; Finlandia-palkinnon voittajakirjan joululahjaksi ostavien määrä on suuri, ja jos isä/täti/mummo tänä vuonna pettyy lahjakirjaansa, se nakertaa luottamusta koko kilpailuun ja helppoon lahjaostokseen, mikä ei tee hyvää kirja-alan menestykselle.

Kenelle: Ilmaisuvoimaisen, tiivin tekstin ystäville. Kurjuutta kauhistumattomalle. 

Muualla: Täysi, koskettava ja surullinen tarina, sanoo Kirjan pauloissa -Paula.

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017.


keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Intialaisen Arundhati Royn kirja on niin eksoottisen mausteinen ja sakea keitos, että sen ainesosia on yritettävä tunnistaa yksitellen, jotta kokonaisuuteen pystyisi pureutumaan edes jotenkin. Maistellaanpa.

Kirjassa on paljon:
  • Uskontoja
  • Ihonvärejä
  • Sukupuolia
  • Rannerenkaita
  • Hautoja
  • Sotilaita
  • Väkivaltaa
  • Rakkausliittoja
  • Köyhyyttä
  • Hajuja
  • Valtataisteluita
  • Pyhiinvaelluksia
  • Kasteja
  • Rukouksia
  • Kannanottoja
  • Puhuttuja kieliä
  • Lapsia ilman vanhempia
  • Vanhempia ilman lapsia
  • Ihmisiä ilman oikeuksia
  • Ihmisiä, joilla on liikaa oikeuksia
Kirjassa ei ole:
  • Valkoisia cis-miehiä
  • Nokkavia nokkeluuksia
  • Nettiriippuvuutta
  • Ehjiä kenkiä (paitsi sotilailla)
  • Euroviisuja
  • Gluteenitonta ruokavaliota
  • Juonta, joka alkaa ja loppuu
  • All inclusive -matkoja
  • Kelaa, sotea, kikyä
  • Martti Lutheria
  • Laskettelua
  • Lopullisia ratkaisuja
  • Hiljaisuutta
  • Rauhaa
Aineksista muodostuu Intia, nykyajassa: historian tarkempi tunteminen auttaisi ymmärtämistä, mutta ilman sitäkin saa häivähdyksen maasta ja valtavasta - maailman toiseksi suurimmasta - kansasta, joka uskontonsa, kielensä ja kastinsa mukaan hajoaa satoihin ja tuhansiin ja kymmeniin tuhansiin osajoukkoihin, jotka kihisevät, poreilevat, kituvat ja elävät (ja kuolevat) parhaansa mukaan. Taistelevat elintilasta ja elämisen oikeuksista.

"Maailman, Duniyan, tavalliset ihmiset - mitä he tiesivät siitä, mitä vaaditaan, jotta voi elää hijran elämän? Mitä he tiesivät säännöistä, kurista ja uhrauksista? Kuka tänä päivänä edes tiesi, että oli ollut aikoja, jolloin he kaikki, myös hän, ustad Kulsoom Bi, olivat joutuneet kerjäämään almuja liikennevaloristeyksessä? Että he olivat rakentaneet itsensä sellaisesta asemasta pala palalta, nöyryytys nöyryytykseltä?

Ja myös vallasta, kun sotilaista ja valtionjohtajista puhutaan. Vaikka kirja keskittyy yhteiskunnan alempiin kerroksiin ja kadun ihmisiin, heihin, tai nimenomaan heihin, vaikuttavat kaukana vallan huipulla tehtävät poliittiset päätökset. Kirjan henkilöt ovat mukana todellisissa, Intiassa koetuissa tapahtumissa, kuten mielenosoituksissa ja selkkauksissa hindujen ja muslimien välillä. Roy ei kannata nykyistä hindunationalistista valtionjohtoa ja tuo sen selvästi esiin.

"Kolmekymmentätuhatta sahraminkeltaista papukaijaa, joiden kynnet olivat terästä ja nokat veressä, ja kaikki rääkäisivät yhteen ääneen: --- Yhteen paikkaan musulmaani! Hautaan taikka Pakistaaniin!"

Eräänlainen päähenkilö on transnainen Anjun, jota vanhemmat rakastivat, mutta joka valitsi oman tiensä kaltaistensa hijrojen joukossa. Toinen päähenkilö voisi olla Tilotta eli Tilo, joka myös tekee itsenäisesti päätöksensä. Häntä rakastavat miehet: journalisti Naga, taistelija Musa ja virkamies, joka vuokraa Tilolle asunnon. Nousevia sukupolvia edustavat Zainab ja Saddam Hussein sekä pieni neiti Jeeben II. Henkilöitä saamme tavata runsain määrin, kuten väkirikkaassa maassa on luontevaa. 

Seuraan länsimaisin, ihmettelevin silmin Amjumin ympärille kerääntyvän joukon elämää heidän hautausmaalle perustamassaan yhteisössä ja sen liepeillä. Päätapahtumapaikan Delhin lisäksi Kashmir on esillä: Musa taistelee sen itsenäisyyden puolesta. Hindujen ja muslimien väliset taistelut jatkuvat siellä edelleen.

"Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. --- Turistit lensivät pois maasta. Toimittajat lensivät tilalle. Häämatkalaiset lensivät pois. Sotilaat lensivät tilalle. --- Vain haudankaivajilla oli tauotta työtä."

Miltä keitos maistuu? Se houkuttelee, vaikka välillä polttaa, jopa pelottaa. Ja hämmästyttää: miten näin monista aineksista koostuva kokonaisuus ylipäänsä pysyy koossa? Puhun nyt sekä Intiasta että kirjasta. Jotenkin käsittämättömästi niin tapahtuu, mutta hetkeäkään seos ei pysy paikallaan, vaan sakenee ja saa uusia vivahteita. Kirja on paneutunut, moniulotteinen, ylitsepursuavan täysi ja kiehtova katsaus johonkin ”ihan muuhun”, joka on arkea miljardeille. Tekee hyvää katsoa kauemmas täältä lintukodostamme - ja googlata tekee mieli ahkerasti lukemisen ohessa.

Teos on kirjailijan toinen: ensimmäinen, Joutavuuksien jumala, voitti Booker-palkinnon 1997. Sen jälkeen Arundhati Roy on työskennellyt ihmisoikeuksien puolesta.

Kenelle: Kotikoloa kauemmas katsovalle, Intian nykypäivästä kiinnostuneelle, sotimista säikähtämättömälle.

Muualla: Runsas kirja, toteaa Kirsin Bookclub, joka on perehtynyt kirjailijaan enemmänkin.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö. Otava 2017. Suomennos Hanna Tarkka.

Helmet-haaste 2017 kohta 38: kirja kertoo Intiasta.



maanantai 20. marraskuuta 2017

Heikki Valkama: Pallokala

Heikki Valkama on asunut lapsuutensa Japanissa, mutta päätyi Suomeen toimittajaksi ja nyt sen ohessa myös kirjailijaksi. Pallokala kertoo Riku Mäestä, joka käy kokkikoulua New Yorkissa ja ajautuu yllättäen maailman huippukokkien kilpailuun Japaniin, ulkomaalaisten keittiöiden sarjaan.

Hänet houkuttelee mukaan opiskelukaveri Kenta, joka puhuu japanilaisen ruuanvalmistustaidon puolesta ja kertoo, mistä kisoissa on kyse:

"Meillä on parempia ranskalaisia ravintoloita kuin Pariisissa. Ja parempia italialaisia kuin Roomassa. Japanilaiset eivät kaipaa niihin länsimaisia asiakkaita. Siksi niitä ei tunneta. Ethän ota tätä loukkauksena", Kenta sanoi. Japanissa oli pitkä taantuma. Siksi maassa oli päätetty, että ulkomaalaiset turistit, ja heidän tuomansa valuutta, olivat sittenkin tervetulleita."

Pallokala on maailman vaarallisin ruokalaji: sen valmistusta opiskellaan vähintään kolme vuotta, sillä valmistusvirheestä seuraa kuolema. Myrkyllisen ruokalajin nauttimisesta on tullut jonkinlainen hitti, ja Valkama käyttää sitä täysillä hyväkseen dekkarin laatimisessa. Jos huippukokit onnistuvat mokaamaan niin, että pallokalaa nauttinut kuolee, on ilmiselvästi kyseessä rikos.

"Tärkeintä on ymmärtää oikea asenne, kunnioitus tietä ja mestareita kohtaan. Vasta sitten voi itse olla mestari." Kenta puhuu japanilaisen ruuanlaiton filosofiasta ja onnistuu vakuuttamaan Rikun. "Kokkauksessa oli todellakin kyse tradition ymmärtämisestä. Kaikki rakentui entisen päälle, silloinkin, kun tarkoitus oli luoda jotain uutta. Vasta kun ymmärsi, miten vähän osasi ja tiesi, saattoi todella oppia lisää. Vain kurinalaisuus johti mestaritason ammattitaitoon. Se vaati työtä ja toistoa."

Kirja kunnioittaa ikiaikaisia taitoja monin sanoin ja japanilaisten tapojen tarkoin kuvailuin, mutta vetää oheen trillerijuonta. Kokkikilpailu jo sinänsä on kiinnostava ja jännittäväkin elementti - jos kilpailuista pitää - josta lukija saa tarkan selostuksen. Mutta kun pallokalan valmistus päättyy katastrofiin, käynnistyy myös perinteinen poliisidekkari. Mausteena Rikun tarinaan on sijoitettu romanttista häivettä, nuoren miehen tolloilua ja erilaisia epäiltyjä ja motiiveja järjestäytyneeseen rikollisuuteen saakka. Lopulta myös ratkaisu löytyy ovelasti japanilaisen kulttuurin kautta.

Tarinan paras anti on japanilaisuuden tuntemus ja sen kuvaus, jota ahmii kuin parasta matkaopasta. (Tykkään lukea matkaoppaita, vaikken matkustaisikaan.) Dekkariosuus jää laimeammaksi, mutta on kieltämättä näppärä idea saada kerrottua Tokiosta ja koko saarivaltiosta perinteineen.

Helpostiluettava kirja on kulttuurin kuvauksena kiinnostava, vaikkei järin jännittävä. Japaniin tutustuville maukas, ja uskon teoksen sopivan viihteelliseksi välipalaksi myös ruuanlaiton ystäville, niin amatööreille kuin siihen vakavamminkin suhtautuville. Nojatuolimatkana toimii hyvin; kieli on luontevan sutjakkaa eikä sillä kikkailla. Lauseet, virkkeet ja kappaleet ovat lyhyitä ja täsmällisiä,  rakenne noudattaa dekkariperinnettä. Eikä pitkästyä ehdi, jos aihe kiinnostaa, mutta nälkä tulee! Opin kirjan myötä myös uuden termin: gastrodekkari, sillä tästä puhuttiin Turun kirjamessuilla. Teos palkittiin niiden ja Turun Ruoka- ja viinimessujen yhteisellä tunnustuspalkinnolla Kirja à la Carte – Book à la Carte. Lainaan messujen sivua: "Palkinnossa yhdistyvät molempien messutapahtumien ydinalueet, kirja ja ruoka: sillä palkitaan kirjailija, jolta on vuotuisten messujen väliaikana ilmestynyt fiktiivinen teos, joka palkintoraadin mielestä parhaiten käsittelee ruokateemaa."

Ja mistä oikeastaan olikaan kysymys?

"Lopulta kaikessa oli kyse siitä, että jokin ruoka maistui niin hyvälle, että teki mieli itkeä."

Muualla: Kirjan pauloissa muistuttaa, että kirjailija on kirjoittamisen ammattilainen. Kirsin kirjanurkka kuvaa dekkaripuolta vaisuksi vaikka pitikin monesta asiasta kirjassa.

Heikki Valkama: Pallokala. Tammi 2017. Kansi: Markko Taina.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Juha Hurme: Niemi

Olen saanut ilon tavata Juha Hurmeen erilaisissa kirjatapahtumissa. Aina hän tekee vaikutuksen
konstailemattomalla rentoudellaan, kristallinkirkkaalla tietämyksellään ja ääriä tunnustamattomalla ajattelullaan. Täsmälleen samat seikat vaikuttavat ja vakuuttavat lukijan Niemi-kirjassa.

Kirja on vaatimattomasti kulttuurihistoria alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 asti. Kumma kyllä, kunnianhimoisen tavoitteen voi katsoa täyttyvän, tietysti kirjailijan valikoimin sisällöin ja painotuksin. Kirjallisuus ja teatteri, nuo kaksi Hurmeen suurta intohimoa, ovat vahvasti esillä, mutta sisältö rönsyää viehättävästi. Luontevaa, mikään taide ei synny umpiossa.

Maailmamme alun Hurme selittää innostuneesti ja ymmärtääkseni sillä faktatiedolla, mikä ihmiskunnalla tuosta maagisesta hetkestä tällä hetkellä on. Kun planeetta on saatu radalleen ja mannerlaatat suurinpiirtein nykyisille paikoilleen, alkaa vimmattu forward-napin painelu. Sivuja on sentään vain vajaat neljä ja puolisataa, kaikkeen!

Yksi kirjan tavoite oli kirjailijan mukaan kuvata, keitä me suomalaiset olemme ja mistä tulemme. Suppilomaisesti kirjassa kierrytään kohti yhtä maailmankolkkaa, niemeä, jolla nykyisin (ei vielä kirjan kattamana aikana) on Suomi-niminen valtio ja suomalaisia.

Hurme hellittää eteenpäinkelausnapista kiinnostavissa kohdissa. Neandertalilaisista ja muista ihmislajeista päästään nykyihmiseen, joka kehittää kieltä ja yhteiskuntaa.

"Viljelykulttuurin sivutuotteena ihmiskunta keksi maanomistuksen, stressin, raatamisen, eriarvoisuuden, orjuuden, eläinrääkkäyksen, luonnon riistämisen ja luonnon tuhoamisen. Mitään ei saa ilmaiseksi."

Ja kun "muistiinmerkitsemisen taito kävi välttämättömäksi", piipahdetaan Mesopotamiassa ja maailman vanhimman kaunokirjallisen eepoksen, Gilgameshin, parissa. Astronomia ja astrologia syntyivät samoihin aikohin kun Niemellä alettiin päästä kivikaudesta. Rautakaudella "sana oli Niemellä kovassa kurssissa" - se oli "kohteen näkymätön olemus". Maailman suurten uskontojen esittelyiden kautta päästään antiikkiin, mistä Hurme löytää paljon maininnan arvoista. Kuten kreikkalaisen runoilijan ja filosofin Ksenofaneksen purnaus siitä, "että urheiluun satsataan liikaa kulttuurin kustannuksella." Sama purnauksen aihe minullakin, näkemystä ei voi väittää kovin tuoreeksi.

Myytit ja loitsut. Väinämöinen ja Iku-Turso. Lauluperinne ja draaman kehittyminen. Viikingit ja kristinuskon alku. Vauhti on niin kova, että lukijan päätä huimaisi, jos teksti ei olisi niin herkullista.

"Jos tuntuu sekavalta, niin se johtuu siitä, että tämä on sekavaa. Sellaista on ihmiselo. Kosmoksen näkökulmasta kaikki on vesiselvää."

Ihme kyllä, ei tunnu sekavalta. Jos tuntuu, se on tämän tekstin laatijan vika, ei Niemen. Hurme lataa faktaa tiskiin täysin loogisessa järjestyksessä ja vetävällä poljennolla. Hän keventää tiedon taakkaa huomioillaan, kuten analysoimalla savolaisen luonteenlaadun juurisyytä, mikä kunniana otettakoon. Ja taas eteenpäin, keski- ja nykyaikaa kohti, yhä tiukemmin Euroopan suuriin kulttuurivaikuttajiin pureutuen ja katsetta Niemeen päin tarkentaen. Taiteentekijät suurimpine saavutuksineen kulkevat juhlaparaatina lukijan silmissä, runoin ja sitaatein kannateltuina. Keisarit ja kuninkaat vaihtuvat; päitä katkotaan ja verta vuodatetaan jatkuvasti kehittyvillä välineillä; niin poliittisia ja uskonnollisia juonitteluja kuin lemmenleikkejäkin todistetaan.

Ja kaiken ohella kehittyy kansa ja kulttuuri syrjäisellä Niemellä, jonka pitkä ruotsalainen kausi kattaa kirjan loppuosan, kun Itämaa alettiin nähdä omana hallinnollisena alueenaan. Ruotsalaisessa hallinnossa havaitaan piirteitä, jotka tuntuvat nykypolitiikassakin tutuilta, kansleri Oxenstiernaa siteeraten: "Kunpa tietäisit, poikani, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan."  Kerronnan vauhti ja faktojen tiheys vain kiihtyvät loppua kohti - viimeisillä kymmenillä sivuilla nimet alkoivat jo vilistä onnellisen lukijan silmissä - ja aivan lopussa päästään sille kynnykselle, jonka ylittämisen jälkeen voitaisiin puhua suomalaisuudesta.

Ohessa Hurme tulee selittäneeksi kymmenien suomalaisten sanojen ja sanontojen alkuperän. Tiesitkö, että Nuuksio juontaa nimensä joutsenesta? Tai mikä on maailman tappi? Ja mistä tulee hokkus pokkus -hokema? Kirjasta ne selviävät.

Vuoden 1809 (eli vuosi jolloin sanoimme heidå ruotsalaisille, tosin emme vapaaehtoisesti) hän sanoo olleen luonteva lopetuskohta, koska sen jälkeisistä asioista on kirjoitettu paljon, Hurme itsekin muun muassa kotimaiseen kirjallisuuteen keskittyvässä Nyljetyt ajatukset -teoksessaan. Eikä maailmankaikkeuden kannalta muutama vuosisata muuta mitään, suomalaisuudessa toki.

Lukiessani olin paitsi ällistyneen vaikuttunut, myös hillittömän huvitettu; niin hauskasti Hurme yhdistää kuivimmankin historiatiedon toiseen tai tähän päivään ja käyttelee reippaan rennosti puhekieltä siten, että tylsistymään ei ehdi eikä naurunhörähtelyä voi välttää.

Itse asiassa, Juha Hurme kertoi kirjamessuilla Niemen syntyneen niin, että hän alkoi tehdä esipuhetta kirjaan, joka kertoo kaikesta kaiken (tätä on liikkeellä, myös Miki Liukkonen kertoi O:lle saman motiivin). Kun esipuhe oli menossa sivun 784 paikkeilla, alkoi kustantaja nihkeillä ja pisti pelin poikki. Eli oikeastaan Niemi on esipuhe varsinaiseen kirjaan kaikesta... Mutta tämä on Hurmeen näyttämöpuhetta: Niemi on suurteos itsessään.

Niemi on timantti kirjaksi. Se häikäisee suurella tietomäärällään ja kirkkailla, maailmankaikkeutta halkovilla näkemyksillään sekä valtavan kokonaisuuden omintakeisella paketoinnillaan. Mutta sen valo ei ole kylmä, vaan lämmittää ja saa hyvälle mielelle inhimillisellä otteellaan.

Tätä ymmärtää sellainenkin lukija, joka ei ole ihmeemmin aihetta opiskellut. Ja saa käsityksen siitä, miksi ja miten meistä on tullut tällaisia kuin olemme: outo sekoitus ja monen sattuman tulos, mitätön hippu maailmankaikkeudessa, Niemisistä Suomisiksi muuttunut kansa ja satavuotias itsenäinen valtio kulttuureineen ja kummine kielineen.

Kenelle: Tiedonhaluisille, suomalaisuudesta kiinnostuneille, virallisuutta vastustaville, kielen, kirjallisuuden ja runouden ystäville.

Muualla: Luettua elämää toteaa Hurmeella olevan kyvyn kirjoittaa niin, että lukijakin innostuu. Kauttaaltaan nautittavaa luettavaa, sanoo Lumiomena. Lue myös tapaamiseni Hurmeen kanssa Turun kirjamessuilla.

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017. Ulkoasu Jenni Saari.




tiistai 14. marraskuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Murakamin uutuuskäännös on helppo tapaus: tarina on selkeä, suorastaan yksinkertainen verrattuna muihin häneltä lukemiini. Mutta tyyli on tunnistettava, japanilaisuus vahvasti läsnä ja nuoren miehen kasvukertomus koskettava ja kauniisti kuvattu.

"Punastuin hieman. En ollut punastunut kenenkään nähden pitkään aikaan."

Simppeliys sai selityksensä, kun huomasin, että alunperin kirja on julkaistu jo 1992! Eli Norwegian Woodin jälkeen, mutta ennen Sputnik, rakastettuani tai Kafkaa rannalla. Suomennosjärjestykset ovat aina jännittäviä... vieläkin taitaa olla joitakin Murakameja hänen uransa varrelta kääntämättä.

Hajime on yksinäinen poika, ainoa lapsi, mikä määrittää hänet vahvasti myös hänen omassa mielessään. Lapsuuden ystävystymiset ja myöhemmin naissuhteet saavat suuren painoarvon. Ensimmäinen todellinen ystävä on Shimamoto, naapurin tyttö, jonka kanssa poika luki kirjoja ja kuunteli musiikkia. Kuten on tapana käydä, myös nyt käy niin, että lapsuudenystävä katoaa elämästä sen edetessä. Nuori mies on toimelias ja työteliäs eikä nirsoile töiden suhteen. Hän ei pidä koulunkäynnistä, mutta haluaa pois vanhempiensa luota, omaan elämään ja opiskelemaan. Hän ei edes kyseenalaista yliopistovaihtoehtoa, vaan on itsestään selvää jatkaa opintojen kautta töihin.

"Ajattelin, että mistä tahansa asiasta voi löytää jotain mielekästä, jos antaa sille kaikkensa."

Nuorta romantiikkaa - siitä saamme nauttia. Tyttöystävää ei aina tarvinnut rakastaa, kokemus oli tärkeämpi. Kaikki on vielä edessä!

"Luultavasti me molemmat tiesimme olevamme epätäydellisiä olentoja ja tunsimme, että meitä lähestyi jokin uusi, elämän mukanaan tuoma asia, joka täydentäisi epätäydellisyytemme. Seisoimme molemmat sen uuden asian porteilla."

Myöhemmin Hajimotosta tulee aviomies, isä ja liikemies. Hän avaa ravintolan, pian useampia. Ja on taitava, menestyy.

"Mutta luullakseni voi sanoa, että elin pääosin onnellista elämää. En ollut mihinkään asiaan elämässäni erityisen tyytymätön."

Yllättäen hän tapaa jälleen Shimamoton. Ja se muuttaa kaiken, tai ainakin monta asiaa. Jatkaako entisellään vai seuratako sydäntään? Seuraava sitaatti ei liity tähän, vaan Hajimen ajatteluun ihastumisesta.

"Minusta tuntui samalta kuin ihmisestä, joka panee ensimmäistä kertaa elämässään silmälasit päähänsä: en tiennyt, mikä on lähellä ja mikä kaukana. Kaukaiset asiat näyttivät olevan käsieni ulottuvilla, ja utuiset asiat tuntuivat kirkkailta."

Murakamin varmalla ja tutulla tyylillä tehty tarina on nopea lukea ja helppo nauttia. Minulla on aina sama tunne kirjailijaa lukiessa: olisinpa 30 vuotta nuorempi, olisin haltioissani näistä lauseista ja oivalluksista! Toki kirja on hyvä ja laadukas vanhemmallekin lukijalle, vaikkei yhtä sydämeenkäypä kuin se nuorena lukijana olisi ollut. Kirja on kuin satu, onhan kyseessä hyväosainen ja fiksu nuori mies kuin prinssi ikään, ja saduissa on tietysti aina opetus. Olipa kerran ja sen pituinen se - lällyn puolelle heilahtaa, on myönnettävä näin jälkikäteen ajatellen, vaikka teoksen ahmaisten luin. Kirjan nimi on kaunis, kuten kielikin, kiitos kirjailijan ja suomentajan.

Kenelle: Japanilaisuudesta kiinnostuneelle, romantiikkaa ja satumaista rakkaustarinaa kaipaavalle, kauniin kielen ystävälle.

Muualla: Kirjapolkuni-Bleuelle Murakami on hunajaa.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen. Tammi 2017. (South of the border, west of the sun, 1992). Suomennos Juha Mylläri.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Suomi100: IKIOMA-ensikirjat Kantsussa valmiit!

Muistatte ehkä keväällä kertomani kampanjan IKIOMA-ensikirjoista näkövammaisille vauvoille?

Postaukseni siitä on blogini luetuin ikinä, yli 5 000 katselukerrallaan, ja se tuotti osaltaan myös tulosta. Helsingin Kannelmäessä kerättiin rahaa ja käsiä niin, että käsityöryhmä paikallisten aktiivien Sirpa Hanskin ja Maria Blomqvistin johdolla sai mahdollisuuden toteuttaa IKIOMA-kirjoja yhteensä 17 kpl. Ne ovat nyt valmiit ja juhlallisesti luovutettu 7.11.2017 Kantsun Olohuoneella (ks. fb) valtakunnallisen hankkeen käynnistäjälle oululaiselle Vuokko Keräselle.

Vuokko hoitaa kirjojen jakelun varsinaisille lukijoille. Kuvassa Maria, käsityöammattilainen, jonka ansiosta kirjat saatiin tehtyä ammattimaisesti, Vuokon vasemmalla ja hankeidean Kantsuun tuonut Sirpa oikealla puolella. Kaikki olivat luovutustilaisuudessa iloisia ja onnellisia - ja syystä ylpeitä: niin hienoja tuloksia hanke tuotti.


Mukana olivat paikallisista yrityksistä K-market Kannelmäki (Sitratori), Kannelmäen Keskusapteekki sekä Malmin SpecSavers. Lisäksi rahoitukseen osallistui useita yksityisiä lahjoittajia. Lasten Keskus tuki hanketta kirjalahjoin, joita käytettiin paikallisten aktivointiin.

Heille kaikille suuri kiitos erään unelman mahdollistamisesta! Luovutustilaisuudessa Vuokko kertoi todenneensa hankkeen edetessä, että unelmista todella voi tulla totta. Myös yksi Kantsun käsityöläisten unelma tuli toteutettua: "Paras hanke ikinä."

Ja kaikki me mukana puuhanneet pyyhimme roskia silmistämme, niin lämmin ja liikuttava yhteisyyden ja yhdessä tekemisen tunnelma oli, ja mieli hyvä pieniä näkövammaisia ajatellen. Apua tarvitsevien ajattelu tuppaa usein meillä ihmisillä jäämään ohivilahtavan säälin ja henkisen myötätunnon asteelle, mutta nyt on oikeasti jotain konkreettista tehty yhden ryhmän hyvinvoinnin eteen. Tästä olen erityisen ylpeä, ja tietysti Kantsun käsityöläisten timanttisesta ryhmästä - itse en osaa tehdä mitään näppärää, joten osuuteni oli huudella kannustusta ja kerätä varoja.

Kirjojen teko nimittäin vaatii osaamista. Pienelle lapselle annettavan tuotteen on oltava ehdottoman turvallinen ja tietysti pestävä. Vuokon tarkkoja ohjeita seurattiin kirjan erilaisten sivujen teossa, "sinne päin" ei kelvannut. Lopullisen laadun varmistaa Vuokko itse, joka tarkistaa kirjat ennen jakelua. Hän on yksi maan parhaita aiheen asiantuntijoita ja varmasti sitoutunein vapaaehtoistyön tekijä ja edistäjä, jolla on vuosien kokemus koskettelukirjojen teosta Celian kirjastoon.

Lasten vanhemmilta Vuokko saa jatkuvasti palautetta: kirjat ovat odotettuja ja toivottuja, ja niistä ollaan kiitollisia. Ne osaltaan tasoittavat pienten tietä, joka on jo alkuunsa monenlaisia epätavanomaisia haasteita täynnä, ja antavat apua vanhemmille näkövammaisen lapsen kasvattamiseen.

Mainitsin aiemmassa jutussa Mintun, joka havahdutti Vuokon alle kaksivuotiaiden näkövammaisten tilanteeseen: he eivät voi lainata Celian koskettelukirjoja eivätkä tavalliset koskettelukirjat ole heidän tarpeisiinsa sopivia. Minttu näkyy kuvassa Vuokon vierellä julisteessa; lisätietoa hänestä, lapsista ja hankkeesta löytyy IKIOMA ensikirja -facebook-sivulta.


Suomi100-juhlavuonna kirjan lapset saavat myös sinivalkoiset villasukat, joita samat käsityöryhmät ovat tehneet.


Toiveena on, että IKIOMA-hanke kestää juhlavuotta pidempään - jatkuvasti, niin että jokainen Suomessa näkövammaisena syntyvä lapsi saisi automaattisesti oman kirjan. Ryhmiä toimii ympäri maata jo useita, ja Vuokko on aloittanut ryhmänvetäjien koulutuksen. Kiinnostuneet käsityöläiset ja käsityöryhmät, ottakaa häneen yhteyttä! Yhteystiedot: vuokko@touchtale.com, puh. 0400 726178.

Rahoitusta on järjestynyt eri lähteistä, yllättävistäkin: Apu-lehti lahjoitti Aputonnin eli tuhat euroa IKIOMA-ensikirjan valtakunnalliseen hankkeeseen. Aputonnin saajan valitsee raati, johon kuuluvat mm. Mikko Kuustonen, Katri-Helena ja Sanna Kiiski. Kiitos raadille ja Apu-lehdelle!

Seurailemme hankkeen etenemistä ja palautetta sekä toivomme paljon aktiiveja siihen mukaan. Kantsun osalta hanke on valmis, ja ensi vuonna tapahtuu muuta - myös asukastila todennäköisesti vaihtuu, mikä tuo omat haasteensa. Mutta ennen niitä käytetään hetki juhlaan ja kakunsyöntiin,  teeman mukaisena versiona (kakun teki Sirpa Hanski).


Linkki IKIOMA-hankkeen käynnistysjuttuun Kannelmäessä.

Mitä kuuluu hankkeelle vuonna 2020?

perjantai 10. marraskuuta 2017

Yllättävät Finlandia-ehdokkaat

Pikapäivitys jännästä päivästä: kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiksi nostettiin seuraavat:
  • Hauru, Hanna: Jääkansi (Like) 
  • Hurme, Juha: Niemi (Teos) 
  • Liimatta, Tommi: Autarktis (Like) 
  • Liukkonen, Miki: O (WSOY) 
  • Sandu, Cristina: Valas nimeltä Goliat (Otava)
  • Yli-Juonikas, Jaakko: Jatkosota-extra (Siltala)
Kiitän raatia rohkeista valinnoista ja uudistusmielestä, vaikka tietysti monen loistavan kirjan poisjäänti harmittaa. Mutta perinteiset suosikit on tällä kertaa listalta jätetty määrätietoisesti pois, mikä toivottavasti nostaa tuntemattomiempien kirjojen ja kirjailijoiden lukijamääriä. Ja luo kuvaa kotimaisen kirjallisuuden kehittymisestä ja sen modernimmasta puolesta, joka tuppaa jäämään syrjään isommalta huomiolta. Perusteluissa mainittiin kirjallisuuden kokeellisuus; kirjoja lukematta on vaikea sanoa, miten kokeellisia valitut ehdokkaat ovat. 

Olen lukenut kirjoista kokonaan toistaiseksi vain yhden, mutta se olikin huippuhyvä. Miki Liukkosen O ei ole helppolukuinen, mutta palkitsee ja riemastuttaa. 

Juha Hurmetta ihailen suuresti, ja odotan Niemi-kirjan jatkavan Nyljettyjen ajatuksien komeaa kulttuurista katsausta ja rajatonta ajatusten lentoa. Kirja odottaa yöpöydällä nipin napin aloitettuna. Nyt kirin sen kanssa. 

Hanna Haurun Jääkannesta olen kuullut hyvää - kirjailijaa on verrattu Aki Ollikaiseen (Nälkävuosi, Musta satu), joten varmasti luen, kunhan saan kirjan käsiini. Kovat odotukset! 

Cristina Sandun kirja minulla oli, mutten saanut luettua, lahjoitin pois. Samoin kävi Jaakko Yli-Juonikkaan edelliselle kirjalle, Neuromaanille, jonka alaviitteisiin jumiuduin. Joten Jatkosota-extran todennäköisesti jätän suosiolla väliin. Samoin Tommi Liimatan, jonka aiempia olen muutaman lukenut, mutta niiden huumori ei uponnut kaltaiseeni lukijaan. Laskin ne mielessäni "nuorten miesten kirjoihin", mutta ei hätäillä leimaamaan: tätä uutta en tunne enkä tiedä mitään sen tyylistä tai siitä, kenelle kirja parhaiten sopisi. Ehkä kuitenkin pitää tutkia sitä tarkemmin...
 
Ja seuraavaksi jännittämään voittajaa. Elisabet Rehn julkistaa valintansa 29.11. 


torstai 9. marraskuuta 2017

Roope Sarvilinna: Osuma

Aloin lukea Osumaa ja sen johdannoksi luulemaani osuutta lokoisasti odottellen, milloin päästään asiaan eli varsinaiseen tarinaan. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että lukemani on juuri se: Sarvilinna ei etene tapahtumien, vaan henkilöidensä hetkien, aistimusten ja tunnelmien kautta.

Kiinnostavaa ja koukuttavaa lukijan haastamista - piti terästää katsetta ja alkaa miettiä lauseita tältä pohjalta. Kyllä, niistä koostuu tarina, mutta ei perinteisen romaanin tapaan. Jotkut osat tekstistä voisivat olla runoa - runon salakuljetusta jälleen? - osa proosaa, osa näiden yhdistelmää.

Kirjan lukeminen
kiehtoo, kuin palapeliä ratkoisi. Mikä pala kuuluu mihinkin asiaan ja kenen tarinaan? Missä on lisää sinistä taivasta?

Meillä on
Anders, Mona, Jakob, valoisa Isbah sekä muutama muu. Anders osti Berliinistä taulun "ja sillä taululla yritti saada ja luuli saaneensa Monan ja kaiken mitä ei ollut vielä saanut." Anders on alfauros, Mona on lyyrinen, sanoo tarina. Alfauroksesta, joka "rakastaa asettaan" tulee yllättäen taidekauppias, kaiken sen jälkeen, mitä hän kokee vuoristossa tovereidensa kanssa. On sotatarinaa, on rakkaustarinaa - monta. Jakobilla on jopa monta perhettä.

Kirja ei ole vaikea, mutta vaatii enemmän keskittymistä kuin normijuonellinen tarina. Sarvilinna itse kehotti kirjamessuilla lukemaan sitä kaikessa rauhassa - nyt ymmärrän, miksi. Itse asiassa, kirjassa on selvä lukuohje. Mutta sen löytäköön jokainen itse.

Pidin paljon raikkaasta otteesta, jota kirjailija esitteli jo esikoisessaan, kirjassa Kateissa. Se ei muistuta tätä toisinkoista, vaan on tuoreen tekstinteon osoitus omalla tavallaan, Osumaa vaivattomammalla lukijaa ajatellen. Sarvilinna on taitava, varmaotteinen kirjoittaja, jota kannattaa seurata jatkossakin. Kannen hämmästyttävä kuva on muuten kuvattu Ateneumin graniittiportaista.

Kenelle:  Uuden proosan ystäville, perusjuonellisiin vaihtelua etsivälle, pysähtymään pystyvälle.

Muualla:  Myös Pihakuiskaajan puutarhassa koottiin palasia yhteen.

Roope Sarvilinna: Osuma. Tammi 2017. Kansi ja sen valokuva: Markko Taina.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys

Kirjan nimi on loistavan ironinen. Sillä oikeastaan tarina kertoo röyhkeyden vastakohdasta, häpeästä, joka läpäisee kirjan joka lauseen sydämeen sattuvasti. Olisinko olemassa, olisinko ihminen ja kansalainen siinä missä muutkin - häpeäsukupolveen kasvatettuna tunnistan tunteen hyvin: sanoisin sitä jopa kansallistunteeksi. Ei tehdä tästä ny numeroo ja niin edelleen.

"Yleensä en koskaan syönyt kävellessäni, enkä mielelläni edes ihmisten nähden, kun ajattelin, että näytin syödessäni jotenkin inhottavalta."

Teoksesta on kohistu ja sitä on paheksuttu, oletettavasti eniten niiden taholta, jotka sitä eivät ole lukeneet. Mediamurinoista päättelin saavani lukea tosilusmusta, häikäilemättömästä hyväksikäyttäjästä. Että joku kehtaa kehua elävänsä yhteiskunnan elättinä, toisten maksamilla rahoilla! Tarina on kuitenkin aseistariisuvan paljas ja rehellisenoloinen. Eihän hän edes lusmuile kunnolla, vaan opiskelee ja pyrkii kirjailijaksi: on aktiivista toimintaa, on selkeä tavoite. (Ja se häpeä.) Joten lukija saa pettyä, jos odottaa työtätekevien irvailua, kattoonsyljeskelyä tai työttömän ajankäytön kauhuesimerkkejä päihteineen ja sekavine vuorokausirytmeineen.

Mies ei halua töitä, se on kuitenkin selvää. Hän oli juhlinut aikanaan ammattikoulusta valmistumistaan kaverinsa kanssa kotiviinillä: "Viini oli maistunut elämältä ja vapaudelta ja marjaesanssilta. Heikistä ei kuitenkaan ollut työttömäksi, vaan hän meni pian metallialan töihin." 

Työttömyyskorvauksen saadakseen hän osallistuu niin työkkärien pakollisille kursseille kuin raportoitiin päiviensä ajankäytöstä ilman pienintäkään aietta työllistyä. Sossun elätiksi hän ei silti itseään katso - hierarkia on työttömilläkin. Toisaalta, hän ei uhriudu tai aseta itseään sankariksi, vaikka tietää olemassa olevan "... sillä tavalla värittyneitä ihmisiä, että halusivat nähdä päähenkilön rehtinä ja ahkerana kaurismäkeläisenä hahmona, jonka ahdinko oli yhteiskunnan ja olosuhteiden syytä." 

Kirjan kolmesta osasta ensimmäisessä mies menee Brucen konserttiin Turkuun. Monenlaista hävettävää liittyy tähänkin herkullisesti kuvattuun matkaan, joka sentään on hänen elämänsä kohokohtia.

"Tuntui, että Bruce oli katsonut minua samalla tavalla epäillen ja tutkivasti kuin rannekkeita jakanut turvamies. Mietin hetken, että näytin heidän molempien mielestä epäilyttävältä siksi, että olin yksinäinen mies julkisessa tilaisuudessa."

Toisessa osassa mies joutuu Tampereelle uravalmennuskurssille.

"Uraohjaaja toivotti kaikille reippaasti hyvää huomenta, mutta kukaan ei vastannut hänelle ääneen. Uraohjaajasta näki, että tämä oli hänelle mahtava päivä ja täynnä erilaisia mahdollisuuksia. Hän alkoi jututtaa isossa lasikopissa istuvaa vahtimestaria ja kertoi hänelle, että meillä oli tässä huikea ryhmä kasassa. Hän oli sanonut meitä huikeiksi monta kertaa edellisten päivien aikana, ja minä mietin edelleen oliko hän oikeasti sitä mieltä, koska minun oli vaikea sitä huikeutta nähdä."

On hyvä, että joku sanoo tämän ääneen, kuten Nyman tekee: työllistämistoimien tulos ja tarkoitus näyttäytyy työnhakijalle lähinnä virasto- ja tilastonäpertelynä, ei työpaikan etsimisen tukemisena. Tätä tilannetta - teorian ja käytännön yhteensopimattomuutta - kirja kuvaa erinomaisesti. Kurssille osallistujia tuntuu huolettavan työnsaantia enemmän se, menevätkö eväät pilalle, kun ne pitää jättää kurssipäivän ajaksi vahtimestarin huoneeseen ilman jääkaappia. Ainakin se on jotain konkreettista ja ymmärrettävää, jos kurssien vetäjät puheet eivät.

"Meitä syrjässä olevia oli siinä kaupungissa niin paljon, että tulimme suurella määrällämme suojelleeksi toisiamme työvoimaviranomaisten ja muiden yhteydenotoilta, niin kuin tuhansien kalojen parvi, joka hajosi eri suuntiin, kun isompi petokala hyökkäsi sen kimppuun."

Kolmas osa keskittyy kirjoittajakoulussa olon kokemuksiin. Vaikka uraohjauskurssilla oli painotettu ulkonäön merkitystä työnhaussa, mies miettii:"...olin tullut siihen tulokseen, ettei ihmisen tarvinnut olla älykäs tai itsevarma tai muutenkaan edustava ollakseen hyvä kirjailija."

Mies kertoo ajatuksistaan koskettavasti, jopa lapsekkain lausein, niin että hyväksikäyttäjänä häntä on vaikea tuomita, vaan on jotenkin pakko sympata. Tai sitten hän on kertakaikkiaan niin röyhkeä, että ovelasti saa lukijan tekstillään näin tuntemaan? Kirjalliset viittaukset ja tutut nimet kannustavat lukijaa eteenpäin - siis mitä Rimminen sanoi? - ja pienistä arjen tapauksista muodostuu karunpuoleinen mutta tyylikkäästi laadittu kertomus, jota vino huumori siivittää.

"Usein tuntui siltä, että isä ja äiti olivat hankkineet minut vain jotta voisivat elää lapsuutensa uudestaan, vaikkei sieltä tuntunut löytyvän heille mieluisaa perhettä toisellakaan kerralla."

Lopussa kirja muuttuu arjen kuvauksesta mielikuvitteluksi, jossa keksityt henkilöt toimivat tosimaailmassa tai toisinpäin: ikään kuin kirjailijan olisi ollut vaikea keksiä enää kirjoitettavaa, kuten kertojan tilanteessa olikin asian laita. Tai ehkä hyppäys fiktiolla iloitteluun kuvaa tämän omaa muutosta, kirjailijapolun löytämistä, sormiharjoittelua luovan uran aluksi -  odotusten vastaisuutta (ehkä tämä on sitä röyhkeää)? Lukijaa muutos hieman hämmentää, vaikka kirjan kanssa viihtyisikin. Toisaalta muutos on hyvin luonteva, kun mietitään miehen vankkaa haavetta kirjailijuudesta.

"Yksin oli helppo kuvitella lennokkaita keskusteluja ja pohtia kaikenlaisia mutkikkaitakin asioita, kun niitä ei tarvinnut ajatellut sanoilla vaan ne olivat mielessä sellaisina kuin ne olivat. Keskustelussa jäin usein vain miettimään, että miltähän tämä ajatus kuulostaa ääneen sanottuna, enkä tullut lopulta sanoneeksi mitään."

Tämäntyyppisestä, vahvasti kantaa ottavaan vaativasta kirjasta on vaikea erottaa aihe ja kirjallinen suoritus toisistaan: kumpaan keskittyisin, ja onko sillä väliä? Kirja on ajankohtainen, ajatuksia herättävä, tarpeellinen ja helppolukuinen, joten se on myös taitavasti tehty. Kirjoittaja osuu varmasti monen hermoon, ja onnistuu tekemään sen puhkiselittämättä, vain näyttämällä. Työelämän muutoksesta - kuten työpaikkojen väheneminen ja pätkittyminen - ja ihmiselämän oikeutuksesta uudessa tilanteessa on vielä puhuttu kovin vähän, ja sille keskustelulle on selvästi tarvetta. Viestin terävyyden kannalta on hyvä, että aihe on niin selkeästi rajattu, eikä esikoiskirjailija yritä yli, mutta näyttää taitonsa ja tyylinsä. Toivottavasti kirjaa luetaan ahkerasti ja ajatuksella virastoissa ja nurkkahuoneissa, se saattaa avata silmiä myös todellisuudelle, joka itselle on vieras. Ja sehän ei ole koskaan pahasta.

Kenelle: Päättäjille, virkahenkilöille, työssään nikertyville, sen puutteesta kärsiville tai sellaisia tunteville, hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta miettiville.

Muualla: Teos kohosi Opus Ekan kirjavuoden kirkkaimpaan kärkeen. Hieno, tärkeä romaani jonka on ollut aikakin tulla kirjoitetuksi, sanoo Suketus.

Ossi Nyman: Röyhkeys. Teos 2017. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous

Ensimmäinen suomennettu indonesialainen romaani, pakko tutustua! Kirja ilmestyi alunperin jo 2002, mutta katosi kustantamojen uumeniin, kunnes se 2015 käännettiin englanniksi.

Olipa kerran äärimmäisen kaunis prinsessa: "...Pajajaranin kuninkaallisen suvun viimeinen jälkeläinen, joka oli perinyt kaikkien Pakuan valtakunnan prinsessojen ihanuuden. Sanottiin että prinsessa oli itse tajunnut kauneuden tuovan hänelle huonoa onnea. Kun prinsessa oli lapsi ja sai vapaasti kulkea palatsin muurien ulkopuolella, hän aiheutti sekasortoa, isoa ja pientä."

Virkamiehet unohtivat velvollisuutensa, oma isä riutui rakkaudesta tyttöä kohtaan, jonka äiti halusi tappaa kauneuden vuoksi, mutta ei voinutkaan, kauneuden vuoksi. Monen mutkan jälkeen prinsessa ajautui viidakkoon, paikkaan, johon syntyi Halimundan kylä. Tarina tapahtuu tässä kylässä, jossa prinsessan jälkeläiset asuvat.

Heihin kuuluvat maineikas huora Dewi Ayu ja hänen tyttärensä Alamanda, Alinda ja Kauneus, joka sai nimensä legendaarisen prinsessan mukaan. Kylää hallitsevat väkevät miehet, soturi Shodancho ja Maman Gendeng, johon eivät edes luodit pystyneet.

"Maman Gendeng ei ollut koskaan puhunut suoraan yhdellekään naiselle, lukuun ottamatta prostituoituja Japanin miehityksen aikana, ja yhtäkkiä hän tajusi että nuoren siron Nasiahin kohtaaminen pelotti enemmän kuin hollantilaisen teloitusryhmän eteen joutuminen. 

Rakkautta, mustasukkaisuutta, seksiä, ystävyyttä ja hellittämätöntä vihaa, syntymää ja kuolemaa; niistä on kylän elämä tehty. Naiset ovat vahvoja; miehet taistelevat, uhoavat, itkevät ja rukoilevat.

"Lisäksi käynti huoratalossa oli todella typerä teko mieheltä, joka yritti tehdä vaikutusta mahdolliseen tulevaan vaimoonsa."

Maan historia sotineen esiintyy kirjassa vahvasti, sen ohessa, kun ihmettelemme halimundalaisten meille eksoottisena näyttäytyvää elämää. Indonesia on entistä Hollannin siirtomaa-aluetta. Kun he pääsivät eroon Hollannista, maan valtasivat japanilaiset.

"Todellinen hulluus alkoi, kun leirissä oli tullut kaksi vuotta täyteen ja japanilaiset sotilaat alkoivat tehdä listaa naisista, jotka olivat iältään seitsemäntoista ja kahdenkymmenenkahdeksan välissä."

Indonesia itsenäistyi 1945. Kirjassa kuljetaan halimundalaisten sukupolvien mukana siirtomaa-ajoista 1990-luvulle saakka, joten lukija saa tuhdin annoksen tietoa maan vaiheista. Mutta herkullisinta tarinassa ovat ihmiset, heidän suhteensa ja arkensa, johon kuuluu myös maagisia tapauksia, kuten kuolleista heräämisiä ja vatsasta katoavia vauvoja.

"Tähän on vain yksi mahdollinen selitys, Shodancho, nimittäin se että yhdyit vaimoosi ilman rakkautta - sellaisen yhdynnän tuloksena syntyvä lapsi joko jää kokonaan syntymättä tai syntyy hulluna, jonka takapuolesta kasvaa rotan häntä." 

Kurniawan kirjoittaa herkullisesti, oivaltavasti, rennon ronskisti ja vetävän viihteellisesti, mutta ei missään kohtaa kepoisesti tai typerästi. Hykerryttävän hauska ja viisas kirja - klassikkoainesta! Kirja olisi sopinut mainiosti Tammen Keltaiseen kirjastoon, nyt sen nappasi Gummerus.

Gabriel Garcia Márquez tulee etsimättä mieleen, mikä on mainittu kirjan kannessakin, samoin Salman Rushdie. Hänen tuotantoaan en tunne, mutta esimerkiksi Mo Yan tai Jose Saramago voisivat olla verrokkeja: huumorissa, viisaudessa, yksityiskohtia pulppuavassa selostamisessa ja riemukkaan laajoissa henkilöhahmoissa on jotain samaa. Vahva suositus!

Kenelle: Klassikoiden ystäville, huumoria hakeville, eksotiikkaa kaipaaville.

Muualla: Romaani isolla R:llä, sanoo Kirjaluotsi. Raju, häpeilemätön ja viihdyttävä, tuumii Tekstiluolan Tuomas.

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous. Gummerus 2017. Annie Tuckerin englanninnoksesta suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Helmet-haaste 2017: Kirjassa mennään naimisiin. Monta kertaa.

Helsingin kirjamessut 2017, osa 2/2

Kirjamessujen lauantai oli pitkä ja täyteläinen: aloitin Bonnierin perinteisellä bloggaribrunssilla, jonne nelisenkymmentä kirjabloggaajaa ja yksi vauva kokoontuivat nauttimaan kirjaesittelyistä.

Kiitos Marianna Kurtto, Heikki Valkama, Tuomas Kyrö, Joonas Konstig, Roope Sarvilinna ja  A.W. Yrjänä (kuvassa). Yrjänän komeaa kirjaa ihastelimme esineenä: se on näyttävä niin kansista kuin sisäsivuiltaankin. Kuva ei toista kirjan loistoa! Graafinen suunnittelu: Mika Wist.



Sieltä kipaisin katsomaan Kirjailijaliiton myöntämän Kirjailija kiittää
-palkinnonjaon. Kirjamessut ovat kaiken muun ohella tilaisuus, jossa jaetaan niin monenlaisia kirjallisuuspalkintoja, etten suuresta osasta ole kuullutkaan, mutta tästä olen: sen myöntävät kirjailijat henkilölle tai taholle, joka on "edistänyt merkittävällä tavalla suomalaista kirjallisuutta ja lukemisharrastusta sekä vaikuttanut kirjallisuuspoliittiseen keskusteluun."

Nyt sen sai kriitikko, tietokirjailija Ismo Loivamaa, joka on tehnyt työtä etenkin lasten ja nuorten tietokirjapuolella. Kuulosti hyvältä valinnalta, ja on hienoa, että tällainen tunnustus on olemassa, suoraan tekijöitä tekijöille. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen mainitsi asiallisesti, että myös kulisseissa tehtävä "näkymätön" työ kirjallisuuden eteen kannattaa huomioida. Hyvä niin.

Kiinnostavaan keskusteluun osallistuivat Vainosen lisäksi kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen ja kirjailija Helena Waris. Loivamaa ei itse päässyt paikalle. Todettiin kirjojen näkyvyyden väheneminen mediassa, samoin kirjastojen määrän pieneneminen. Ennen se oli lähipalvelu, jonne pääsi pyörällä tai kävellen. Myös kirjojen ostaminen on vaikeutunut kirjakauppojen vähentyessä. Marketit ovat - onneksi - ottaneet kirjoja hyllyilleen, jossa niitä voi ruokakauppareissulla napata mukaan, mutta valikoima (ja lisäisin: myyjän kirjaosaaminen) on rajallinen. Ilmiöksi nähtiin myös se, etteivät vanhemmat lue lapsilleen tai käytä heitä kirjastossa yhtä paljon kuin aiemmin. Päiväkodeissa on kuuleman mukaan nykyisin lapsia, jotka eivät yksinkertaisesti osaa käyttää kirjaa: miten sitä pidellään tai miten sivuja käännetään. Kuva perhealbumista, pienin lapsenlapsi mökillä.




Lasten ja nuorten kirjojen aiheista, mitä pinnalla nyt? Dystopioiden todettiin olevan jo nähtyjä. Niiden tilalle tai seuraan ovat nousemassa utopiat, myönteiset tulevaisuuden visiot. Nyt näkyvät perheteemat, joissa vanhemmat ovat poissaolevia ja/tai tunneköyhiä, tai perhe muuten hukassa. Mitä se kertoo meistä? Miksi kirjailijoiden todellisuudesta peilaamaa tilannetta ei huomata ja hyödynnetä yhteiskunnassa? Kannattaisi, koska he reagoivat nopeasti siihen, mitä ajassa on, todettiin. (Olen aina uskonut taiteilijoilla olevan maaginen tulevan ennakoinnin vaisto: se ei ehkä ole sen mystisempää kuin herkkyyttä, havaintokykyä ja paneutumista, mutta ensin mainittu tulkinta on herkullisempi.)

Lisää palkintoja: Selkokeskuksen Sesam-palkinto jaetaan selkokirjallisuuden edistämisestä. Nyt sen sai Avain-kustantamo. Selkokielelle on tilausta monin tavoin, kun mietitään vaikkapa opiskelujen kanssa kipuilevia poikia tai maahanmuuttajia.

Tällaisenkin bongasin: Hanna Kauppiselle on myönnetty Nuori Aleksis 2017 -palkinto esikoisromaanista Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti, 2016). Palkinto jaetaan parhaalle edellisvuonna ilmestyneelle kaunokirjalle, saajan valitsee Äidinkielen opettajain liiton kokoama, toisen asteen opiskelijoiden raati. Hienoa, nuoret itse valitsevat!

Tärkeistä palkinnoista on vielä mainittava Ylen Seppo Puttosen, mm. Kirjojen Suomi -hankkeen isän, saama Rakkaudesta kirjaan
-tunnustus, joka jaettiin jo messujen alkajaisiksi. Oikeaan osui!


Tapasin ystäväni, draama-ammattilaisen Raija Airaksinen-Björklundin, jonka uusin oppikirja, Reuhurinteen teatterikirja, ilmestyi sopivasti messuille. Yhteistyönä Reuhurinne-sarjan äidin Tuula Kallioniemen ja kuvittaja Jii Roikosen kanssa tehty kirja tarjoaa havainnollista oppia alakoululaisten teatteriopetukseen. Selkeiden tekstien kanssa kulkevasta hauskasta piirroskuvituksesta (tai toisinpäin) voi vaikka bongata tuttuja...


Matti Rönkää kiitin terapeuttisesta ja nokkelasta Yyteet-kirjasta. Tuntemattomasta ei tätä nykyä pääse eroon missään, ei ainakaan tässä kirjassa! Rönkä on osoittautunut sanakyvykkääksi paitsi puhujana myös kirjallisesti: hänen lukuisia dekkareitaan en ole lukenut, Einosta pidin.


Näin myös Jouni Rannan: Hänen ja Marko Erolan taideväärennöksistä kertova kirja Vilpitön mieli on niin hämmästyttävä, että siitä ei moni (ainakaan taiteenostaja) uskalla sanoa yhtään mitään. Itse väärennösten taiteilija, Veli Seppä, ei halua astua julkisuuteen, kas kummaa.

Päivän päätteeksi tapasin kirjabloggariseurassa Teos-kustantamon kirjailijoita: Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Jarkko Volanen, Maria Peura, Heikki Reivilä, Mikko Rimminen ja Juha Hurme. Sekä yleisö että esiintyjät olivat hyytyneitä tässä vaiheessa messuja. Kirjaesittelyt oli silti mukava kuulla -  ja Känkäsen mainio musiikkiesitys - vaikka kovin muodollisesti auditorioon meidät ja kirjailijaparat istutettiin. Lisää tapahtumassa monissa kirjablogeissa, katso vaikka kuva meistä Les, lue -blogissa.

Mikä puhutti messuilla erityisesti? Lukutaidon tila ja kehittyminen. Historia- ja sota-aiheet vetävät väkeä, ehkä näin juhlavuonna entistäkin enemmän. Mietteet kirjaformaatin ja kirja-alan muutoksista, kuten aina. Suomalaisuus, totta kai. Aikuisia ainakin kiinnostavat näemmä tutut nimet Kjell Westön ja Jenni Haukion tapaan, mutta hieman yllättävästi myös tuoreemman tekijän, Miki Liukkosen, esiintymisiä seurasi suuri yleisö. On ollut hauska seurata hänen kehitystään esiintyjänä: aina vain paranee, muuttuu varmemmaksi ja rennommaksi. Ja juuri saimme hienon uutisen: O:n käännösoikeudet on myyty Ranskaan! Suomalainen kirjavienti muuten kasvoi viime vuonna kolmanneksen edellisvuoteen verrattuna, sanoi kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Muita aiheita: Rajat, myös kirjojen aiheissa ja lajityypeissä. Tulevaisuus, tyyliin Dan Brown tai Esko Valtaoja, tai vielä irtonaisemmat fantasiat. Runot. Kuka kirjoista saa puhua ja miten kirjablogeihin pitäisi suhtautua; sitäkin sivuttiin monessa keskustelussa. Aiheesta ovat ansiokkaasti bloganneet ainakin OmppuHdcanis ja Kaisa Reetta T. On jännittävää ja hämmentävää huomata, että kirjabloggarit tosiaan ovat osa kirjallisuuden kenttää, paljosta puheesta ja yllättävistä eri tahojen reaktioista - niin kielteisistä kuin myönteisistä - päätellen, ja tietysti lukijamääristä.

Esikoiskirjoja ja -kirjailijoita nähtiin ilahduttavan paljon, nelisenkymmentä. Pidin uutta kolmen minuutin esittelyformaattia toimivana, vaikka sitä moitittiin pinnallisuudesta. Se antoi nopeasti käsityksen kirjasta, josta kiinnostuva voi etsiä lisätietoa muualta. Yleisö ei odota sen kummoisempaa kuin kirjailijan näkemistä ja kirjan lyhyttä kuvausta, mutta osa panosti tähänkin: muun muassa Pauliina Lindholmin Komendantin näytelmällinen esitys oli riemastuttava.

Yhtenäinen teema messuille lienee parhaiten löydettävissä Jan Erolan puheesta messulehdessä: "Kyseenalaista totuutesi: Kun ajassa liikkuu yhä enemmän antiempatiaa ja vääristeltyjä totuuksia, on suorastaan välttämätöntä lukea."

Messut keräsivät ennätysmäärän kävijöitä, 84 000, ja kirjamyynti oli parempi kuin koskaan. Kävijät ostivat keskimäärin kuusi kirjaa: nippa nappa ylitin sen seitsemällä kirjalla (lahjoiksi). Ja eikun ensi vuoden messuja odottelemaan. Nyt listailen ensi kevään kirjatärppejä. Kyllä, tulevien kirjojen listoja on jo julkaistu. Kustantajat ja kirjailijat tekevät työtään tahdissaan, me lukijat omassamme.





torstai 2. marraskuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat

Kirjamessuista riittää puhuttavaa, mutta messujuttujen väliin tunkee nyt väkisin nimensä mukainen kirja. Maria Peuran romaanien aiheet ovat aina minusta kuulostaneet niin rankoilta, etten nynnysti ole edellisiä uskaltanut lukea, vaikka tiedän niitä kehutun. Nyt puolivahingossa sain kirjan hyppysiini: novelleista koostuvan teoksen lukukokemus ei ollut helppo ja kepoinen (kuten odotinkin), mutta täysi ja hätkähdyttävä.

Kirja kertoo rajoista ja niiden ylittämisestä tai siihen pyrkimisestä. Maarajojen, ikärajojen, sukupolvi- ja sukupuolirajojen, uskontojen rajojen, rauhan ja väkivallan rajojen, kielirajojen...  Henkilöinä esiintyvät turvapaikanhakijat, rasistit ja uskovaiset eri puolilta, eivät vain länsimaiset, miehet, naiset, vanhemmat, lapset ja muun muassa Juha Mieto.

Peura rynnistää rajoja päin rohkeasti ja pakottaa katsomaan niitäkin rajakohtia, joita tavallisesti ei kukaan haluaisi huomata tai edes tunnustaa niiden olemassaoloa. Se ei ole miellyttävää, mutta avaa silmiä. Tuntui siltä, että sivuja pitää käännellä varovasti, hieman kauempaa katsoen: koskaan ei tiedä, mitä eteen hyppää. Lokoisa sohvaluku saattaa kääntyä ahdistukseksi, oma oivallus voi herättää itsesyytöksiä - enkö itsekin olen toiminut sokeasti, ymmärtämättömänä, omiin ammoin asetettuihin rajoihini tukeutuen ja rajan toista puolta miettimättä?

"Muistini on temppuillut siitä lähtien, kun tuli kaupasta, eikä kotia enää ollut, vain hautaustoimisto vastapäätä. On vaikea muistaa yksityiskohtia, sitäkään, pienenivätkö lapsen pupillit vai suurenivatko ne, kun isä oli kuulusteluun noudettaessa muotoiltu tuntemattomaksi."

Vaikuttavimpia novelleja minulle olivat äidin kirje tyttärelleen, ahdistava parisuhde tai konkarin kertomus. Ylittänen rajan tässäkin, kun tunnustan, että omaa elinpiiriä lähinnä olevat tarinat ovat iskevimmät: kaukaisten maiden muuttajat jäävät kaukaisiksi. Peura ei selitä, vaan kuvaa tilanteen. Päättely jää lukijalle.

"Mää olen hyvä ihmistuntija. Eniten musta ois hyötyä työryhmissä, joissa päätetään, kuka saa turvapaikan, kuka ei. Mää kyllä osaisin kysyä oikeat kysymykset ja silmänliikkeistä lukea, valehteleeko ihminen vai puhuuko totta. Sain Raminki tällä taktiikalla seinää vasten ja totuuden selville silloin, kun Ramin postin mukana tuli nimissä isyystodistus."

Sotia muistelevat ihmiset puhuvat "vanhasta rajasta". Se voi olla myös jokaisen omassa päässä: ehkä tänään jo asenteellinen tai muuten vain pölyttynyt. Peura pöllyttää pölyä pois, ja se tekee hyvää, vaikka karvastelee. Kuluneetkin vastakkainasettelut hän tuo esiin tuoreesti. Teksti on kirkasta ja tiivistä, eikä lukija saa löysää köyttä. Tiukkaa tavaraa. Osassa novelleja käytössä on meän kieli, johon juuri sain Everstinnassa hyvin tuntumaa.

"Soli semmonen aika tavanomanen syyskuun päivä. Jokunen pakkasyöki oli ollu, ko mettä helotti ko mikäki ko mie oikasin polkua pitkin kotia työpäivän jälkhiin. Perjantai se hääty olla, ko tyttäret olit minua jo siellä oottamassa."

Tyyli vaihtelee novelleittain synkeästä mustan huumorin vilahduksiin, mutta kerronnaltaan teksti on pääosin realismiksi puettua mielikuvittelua, joka välillä livahtaa omille teilleen irti todellisuuden painolastista (hieman helpotusta lukijalle sentään). Olisinko lukenut, jos olisin tiennyt sisällöstä enemmän? En ole ihan varma. Syytän kaunista, leppoisan vihreää kantta peikkomaisine pikku hahmoineen harhaanjohtamisesta, mutta koskaan kirjan lukeminen ei harmita, kun sen on tehnyt. Ei nytkään.

"Isä aina sanoi, että pitää olla paikallaan, jähmettyä. Kaikkein suurin hyve oli jähmettyminen. Isä otti aikaa, antoi palkinnon, kun hän oli kauan hengittämättä. Palkinto oli iso purukumi, joka tungettiin kurkkuun niin ettei hän enää koskaan hengittäisi." 

Kenelle: Rohkealle lukijalle, rajojen rikkomisesta kiinnostuneille, omaa oivallusta vaativan tekstin ihailijalle.

Muualla: Novellit käynnistyvät kuin sytytyslanka, kuvaa Omppu. Opus Eka ei kehu, vaan sanoo kirjaa "harvinaisen moniääniseksi mutta musertavan mielenkiinnottomaksi."

Maria Peura: Tunkeilijat. Teos 2017. Kansi: Eevaliisa Rusanen.