Nina Wähä: Perintö

Kirja ei ole suomalainen, mutta voisi hyvin olla: se on tutunoloinen, sekä sisällöltään että sanomisen tavaltaan.

Tunne selittynee kirjailijan Suomesta kotoisin olevalla äidillä ja Tornionjokilaaksolla, jossa tukholmalainen Wähä on viettänyt lapsena aikaa isovanhempiensa luona ja jossa kirjan päähenkilöperhe asuu. Tarinan alkunykyhetki ajoittuu 1980-luvun alkuun, vaikka pidempiä kaaria käydään läpi kunkin päähenkilöperheen jäsenen kautta.

Ja mikä perhe se onkaan! Siiri ja Pentti Toimi ovat saaneet 14 lasta, joista kaksi on kuollut pienenä. Jäljellä olevista vanhin tytär on Anni, joka asuu Tukholmassa, missä sisarensa luona majailee myös yksi yhdeksästä veljestä, Lauri. Kun Anni tulee viettämään joulua synnyinseudulleen, hänellä on pohdittavaa. Anni ei pidä itseään perheihmisenä, mutta nyt hänelle sellainen olisi tarjolla, Alexin muodossa. Tulisiko tarttua tilaisuuteen vai ei? 

Asia häviää hetkeksi mielestä, kun kotitalolla sattuu onnettomuus, kuusivuotiaalle Artolle. Häntä kaksi vuotta nuorempi on kuopus Otto. Kotona asuvat edelleen myös Hilvo, omalaatuinen nuori mies, joka viihtyy lähinnä metsässä, sekä Lahja, teini. Esikoinen Esko asuu lähellä perheineen, aurinkoiseksi mainittu Helmi Rovaniemellä. Usein vaikeuksiin joutuva Tatu ja kaunis veli Valo ovat hekin pian omillaan, superälykäs Tarmo opiskelee Helsingissä. Jokohan jokainen tuli mainittua? 

"Esko ajoi pihaan ja pysäytti auton saunan eteen, hän näki Annin katseesta, että nyt oli tosi kyseessä. Tämä ei ollut hyvä juttu. Miten avuttomalta hän näyttikään nyt, isoveli, jolla oli aina vastaus kaikkeen, joka aina halusi ja osasi korjata kaiken rikkinäisen. - Arto kaatui veteen. Ajoi potkukelkalla ja kaatui. Esko nyökkäsi tuiman näköisenä. Siltä nän näytti ollessaan surullinen tai vihainen, itse asiassa hän näytti lähes aina siltä. - Missä Pentti on? Anni nyökkäsi kohti navettaa ja kohautti olkapäitään."

Pentti pelottaa ja pelottelee perhettään mielellään. Hän on arvaamaton ja julma. Isänpäivää tuskin tässä talossa juhlitaan.

"Pentin suvussa oli saamelaisverta, ei sitä tunnustaa haluttu eikä siitä saanut puhua, mutta se oli ilmiselvää. Saamelaisverta ja jotain muuta ja syvempää, pyhä raivo (ja hulluus) oli peräisin uskonnollisesta linnakkeesta, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Näissä suonissa virtasi ilman muuta katolista verta. - Piimää, Pentti sanoi hiljaisuuteen. Anni näki, miten Helmi hätkähti puusohvalla, kaatoi vikkelästi piimää lasiin ja työnsi sen isälleen."

Kun alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, ettei Siiri enää jaksa, hyräilykin on loppunut, lapset yrittävät ylipuhua tämän ottamaan avioeron. Siiri sanoo Eskolle vaihtaneensa vain vankilasta toiseen mennessään isänsä vallan alta Pentille, mutta lopulta lapsista tuli hänelle kaikkein tärkeintä.  

"- Moni sanoisi, että lapsille on tärkeintä elää rakastavassa kodissa vanhempien kanssa. Siiri nosti katseensa Eskon sanoista hämmästyneenä. Hän vastasi hymyillen. - Joka tuollaista puhuu ei ole koskaan nähnyt nälkää. Muistan vieläkin, millaista oli lapsena kun oli koko ajan nälkä. Olisin ilomielin vaihtanut koko maailman onnen kunnolliseen ateriaan kerran päivässä. Siiri silitti hänen poskeaan. - Minä olen viisikymmentäneljävuotias, Esko-kulta. En minä voi erota."

Esko ei silti hellitä, eivätkä muutkaan, vaikkei heillä ole samaa syytä kuin Eskolla, joka tahtoo kotitilan itselleen. Jotain on tapahduttava - ja tapahtuukin, suorastaan vyöryy. Arto ei aina pysy täysin kärryillä. 

"Onneksi hänellä oli Tarmo ja Lahja, jotka osasivat selittää hänelle asioita. Siiri ei varsinaisesti ollut sellainen äiti joka selitti asioita, ja viime aikoina hänellä oli ollut niin paljon tekemistä naapureiden, poliisien ja kaikkien sisarusten kanssa, ja Pentin sisarusten, ja tulipalon ja Eskon perheen. Ja Mikan, sen knapsun ruotsalaisukon. Tai no, se oli turhan ankarasti sanottu, Arto piti Mikasta, häntä ei tarvinnut pelätä. Sitä paitsi sisarukset pitivät huolta toisistaan, olivat aina pitäneet ja tulisivat aina pitämään."

Tosin he saattavat olla erossa ja yhteydenpidotta vuosiakin, mikä hieman hämmästyttää lukijaa. On raastavia riitoja, rikoksia, rakkausjuttuja... ja paljon salaisuuksia. Kirjailija piirtää jokaisesta henkilöstä omanlaisensa, erittäin lihallisen ja verellisen henkilön, enkä ainakaan minä olisi malttanut jättää tarinaa kesken ja tietämättä, miten sisarukset näissä kuohuissa pärjäävät. Hieman ruotsalaisella kirjailijalla menevät jotkut suomalaisuuden yksityskohdat pieleen, mutta se ei kokonaisuutta latista.

"Ja jos paikkakunnalla ei tapahdu mitään muuta, kuten helteisenä päivänä heinäkuun lopulla ei tapahdu, koska heinätyötkin on jo tehty, voi hyvin käydä niin, että hautajaisiin tulevat myös naapurit ja naapurien naapurit."

Ei tarina synkkä ole, vaikka tumma, osin hirvittäväkin: siinä on paljon lämpöä, ymmärrystä, huumoria ja aitoutta, johon oli hykerryttävää tutustua, kuten koko perheeseen. Mutta mieluiten kirjallisesti, turvallisesti vähän kauempaa. Outoa, että karuista tapahtumista jää lukijalle näin riemastunut mieli!  Ehkä se kertoo jotain (outoa) lukijasta, mutta mieluummin tulkitsen sen johtuvan erinomaisesta kerronnasta.

Kenelle: Perhetarinoita lukevalle, pohjoisen ystäville, elitismiä pakeneville.

Muualla: Romaani on vahva kuvaus ja kirjailija onnistuu vetämään koko 16-henkisen perheen saagan hienosti alusta loppuun, vain hiukan lopussa kompuroiden, sanoo Mrs Karlsson, joka luki kirjan ruotsiksi ja muistuttaa sen olleen Ruotsissa August-palkintoehdokkaana.

Nina Wähä: Perintö. WSOY 2020. Suomennos Sanna Manninen. 

Helmet-haasteessa 2020 sopii kohtiin 41, kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, 42, on isovanhempia, kohta 31, kerrotaan elämästä maaseudulla. Sekä kohtiin 7, kirjassa rikotaan lakia ja 9, kohdataan pelkoja.

Anna Kortelainen: Tulirinta

Erik Edelfeltistä on olemassa faktatietoa vähän, ei edes omaa sivua Wikipediassa. 

Toisaalta ymmärrettävää; Albert Edelfeltin ainoa tunnettu, virallinen eli avioliitossa syntynyt lapsi kuoli jo 21-vuotiaana keuhkotuberkulooosiin, eikä ehtinyt päästä oman elämänsä alkuun oikeastaan lainkaan. Anna Kortelainen kertoo tuosta lyhyestä elämästä punomalla tiedetyt faktat niin henkilöstä, perheestä kuin 1900-luvun alun historian tapahtumista fiktioksi, josta muodostuu surullinen mutta jollain tavalla kokonainen kohtalo, aikansa kuva. 

Seuraamme Erikin elämää hänen yliopistokautenaan Ranskan Montpellierissä. Sairaalloinen poika on joutunut tutustumaan lääketieteisiin ja hoitolaitoksiin liiankin kanssa, äiti kuljettaa häntä lääkäriltä lääkärille parannuskeinon toivossa. Yliopistossa aloittaessaan Erik pääsee vihdoin omilleen, kauas kotoa, pois kotimaan ahdistavasta venäläistämisilmapiiristä ja niiden vastumistamisen aiheuttamista levottomuuksista elämästä nauttijoina tunnettujen ranskalaisten pariin. 

No, omilleen ja omilleen: tietysti Erik oli aatelinen ja hyväosainen, ja hyvinkin lapsellinen, ehdoton ja kapeakatseinen ikäisekseen monissa maailman ja käytännön asioissa. Mutta mikä estää meitä uskomasta, että hänen aivonsa olivat kirkkaat ja terävät - kaikki edellytykset vaikuttavaan elämään ja uraan olivat olemassa. Jos hän olisi saanut oppia ja elämänkokemusta...

Erikin teini-iän aikana Helsingissä järjestettiin suurlakko ja muita venäläisiä vastustavia toimia, hyvinkin väkivaltaisia, kuten muun muassa salamurhia toteuttanut, lukiolaisten perustama Verikoirat-ryhmä. Tuntuu loogiselta, että eliittiin kuuluvana koululaisena Erik oli vähintään tietoinen tapahtumista, ehkä jopa niiden osa?

Ainakin häntä kiinnosti yhteiskunta jo varhain, pian myös ihmisen käyttäytyminen: niinpä hän opiskeli yliopistossa kokeellista sielutiedettä, filosofiaa ja sosiologiaa. 

"...hän ajatteli, ettei ollut lähdössä vain itsekkäästi kehittämään omaa tietämystään ja luontoaan, vaan koska tämä pieni typerä maa ja hauras pieni liike tarvitsisivat uutta tietoa, uudenlaisia henkisiä johtajia. Hän ottaisi tarpeellista maantieteellistä etäisyyttä tästä santarmien ja pikkuvirkamiesten maasta ja palaisi mullistavien tuliaisten kanssa."

Ehkä Erik haparoi kohti jonkinlaista sovitusta mahdollisista teini-iän vääristä teoistaan, ehkä aidosti halusi parantaa maailmaa? Hän tutustui opiskelijatapojen lisäksi muun muassa Pavlovin ehdollistumisteoriaan, "aistimusten suhteeseen niitä synnyttäviin ulkoisiin vaikutuksiin" sekä muihin keksintöihin, ajatuksiin ja aatteisiin. Kun tauti oli parempana, hänen ajatuksensa lensivät. Hänestä tulisi tiedemies. 

"Tiede yksin ei ollut ratkaisu. Varsinkaan taide ei ollut vastaus. Ne oli yhdistettävä. Hän viimeistelisi tieteellisen koulutuksensa ja alkaisi kirjoittaa tieteen esittämien kysymysten innoittamana ja tieteen tulosten perustalle. Kirjoittamalla hän muuttaisi yhteiskunnan suunnan, ei niillä keinoilla joita hän tähän mennessä oli käyttänyt." 

Isä oli ollut koko pojan lapsuuden ajan kaukana, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja kuoli Erikin opiskeluaikana. Yhteyttä tai hyväksyntää ei syntynyt, vaikka ne harvat kerrat, kun isä jutteli pojalleen, jäivät lähtemättöminä opetuksina tämän mieleen, olivatpa ne miten viisaita tai turhia tahansa. Lämpimästi Erik ei isäänsä ajatellut, vaan piti tätä ylimielisenä ylempiensä hännystelijänä. Mutta vielä tiukemmin pojan sisimpään iskostui perheen tunnelma, äidin nopeat peitellyt itkut, isän kärsimättömyys ja tyytymättömyys. Ja ainainen ihmisten kiinnostus hänen itsensä sijaan isään. 

Kirja on eläväinen, ja hienosti Kortelainen on muotoillut siihen runsaan juonen ja rakenteen, vaikka lähtötiedot olivat niukkoja. Toisaalta, juuri se tuo fiktiolle vapauden ja vallan! Kun vain lukija muistaa lukevansa romaania eikä elämäkertaa. Tarkka paikkojen kuvailu tuo autenttisuutta, ja ajankuva on kiinnostava. Suomalaisuus nostaa päätään vahvasti, tiede kehittyy isoin harppauksin. Valitettavasti Erikin kannalta tuberkuloosirokote saatiin käyttöön vasta 1921, vaikka Calmette keksi sen perusidean hänen aikanaan; tartuntataudit pelottivat silloinkin laajasti. Ja Euroopan viinintuotanto on uhattuna!

Erikin ranskalainen ystävä Luc vie hänet perheensä viinitilalle ja kertoo tälle viinikirvasta, joka todellisuudessakin tuolloin lähes tuhosi rypälesadot ja koko elinkeinon. Eikä sille ole vieläkään löydetty torjuntakeinoa. Tavat, joilla sitä on yritetty torjua, ovat hurjia, osin koomisiakin (haudataan sammakkoja, kastellaan köynnöksiä puhtaalla viinillä...). Yhtä tehotonta kuin aurinkohoidot, vitamiinikuurit tai myönteinen asenne ovat taistelussa koronavirusta vastaan.

"- Viinikirvaepidemian ollessa pahimmillaan tästä edistyksen maasta nousi näkyviin aivan keskiaikaisia visioita, Poujoul huomautti. - Mitä pidemmälle sydänmaille silloin meni, sitä oudompia käsityksiä viljelijöillä oli. Vuoristokylien takamailla viljelijat uskoivat että rautatie oli niin luonnoton tapa työntää metallia maaperään tai rautatien myötäisesti kulkevat telegrafijohdon olivat syyllisiä."

Erilainen sairauksiin suhtautuminen tulee mukavan pirullisesti esiin. Erikiä käsketään usein "reipastumaan", vaikka nuori mies on kuolemansairas! Montpellierissä kuollut Erik haudattiin Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle vuonna 1910, saman paaden alle kuin isänsä, joka kuoli vain viisi vuotta aiemmin. Kuten sanottu, surullinen, mutta hyvällä tahdolla myös kohottava tarina: olemme sentään ehkä edenneet jossain, ainakin lastenkasvatuksessa ja koulutusmahdollisuuksien laajalle kansanosalle levittämisessä, sadan vuoden takaa. Tautien torjunnassa jonkin verran; sotimisen, väkivallan ja vastakkainasettelujen vähentämisessä vain vähän jos lainkaan. Taidetta sentään ihailimme silloin ja teemme niin edelleen. 

Kenelle: Historiahulluille, kuvitteleville, taiteilijasuvuista kiinnostuneille.

Muualla: Anu sanoo ajankuvaa tarkaksi ja avartavaksi ja löysi kirjasta samaa ilahduttavaa kerronnan kepeyttä kuin teoksesta Virginie!

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä. Tammi 2020. 

Päällisen suunnittelu Anders Carpelan, kansikuva Museovirasto.

Viihteelle!

Liane Moriarty viihdyttää jälleen tavalla, joka parhaimmillaan tätä ennen oli kirjassa Mustat valkeat valheet, vaikka myös muista olen nautiskellut. 

Sulje silmäsi ja laske kymmeneen näyttää herkullisesti kirjailijan parhaat piirteet omituisten, ahdistavienkin ihmissuhteiden ja ihmisten kuvaajana, huumorilla ja niin hupsulla tarinalla, ettei lopputulosta voi ennalta arvailla. 

Kirjassa puidaan kolmiodraamaa. Pitkään sinkkuna elänyt Ellen tapaa Patrickin, unelmiensa prinssin, ja äkkiä hän on ihmissuhteessa, jollaisesta on aina haavaillut. Patrickin ensimmäinen vaimo on kuollut, ja hänellä on pieni poika. Isän huolenpitoa lapsestaan Ellen katsoo liikuttuneen iloisena - valmista aviomiesainesta! Perheen perustamiseen on hyvät lähtökohdat. Häiriötä aiheuttaa Patrickin ex-tyttöystävä Saskia, joka ei tunnu tajuavan miehen edenneen heidän yhteisistä ajoistaan, vaan stalkkaa tätä ja Elleniä pontevasti, mikä saa miehen suunniltaan. 

Ellen ei hätkähdä, käsitteleehän hän työkseen ihmisten traumoja hypnoterapistina. Päinvastoin, jätetyn naisen tapaus kiinnostaa häntä, vaikkei hän alkuun tajuakaan, kuinka syvällä hän siinä itsekin on. Viisaana naisena hän luovii kuviossa hieman epätyypillisin keinoin, ja joutuu päivittämään käsityksiään ihmisistä, etenkin itsestään. 

Railakasta tekstiä, joka raapii hyveellisyyden pintoja, iskee osuvasti, huvittaa ja hieman jännittääkin. Eikä kaunistele kuin sen verran, mitä hyvän tarinan luomiseen tarvitaan. Moriarty on genrensä mestareita. 

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen. (The Hypnotist´s Love Story). WSOY 2020. Suomennos Helene Bützow. Päällys Martti Ruokonen.

Suljettujen ovien takana asuu salaisuuksia, totta kai. Kukaan ei voi olla niin tiiviissä ja onnellisessa avioliitossa kuin Jack ja Grace vaikuttavat olevan, se on epäilyttävää jo lähtökohtaisesti. Grace on jopa jättänyt oman uransa hoitaakseen kotia ja tehdäkseen kaikkensa liiton eteen. Ystävätkin jäävät. Ei tämä voi olla tervettä... eikä olekaan, käy pian ilmi. 

Mutta miten tiukassa lukossa olevan suhteen saisi raiteilleen? Kirja on kiinnostanut miljoonia lukijoita ja tekstiä ahmii sulavasti, mutta tärkein suosion syy lienee tarinan simppeliys. On tämä yksi arvoitus ja sen ratkaiseminen, ei muuta. Aitoa aivot narikkaan -luettavaa siis, vaikkapa Paula Hawkinsin psykologisten trillereiden tapaan. Tasoja ja tekstin rikkautta kaipaavalle lukijalle suosittelen muuta luettavaa. Ehkä tarina tarjoaa myös tyydyttävää vertauskohtaa liittoonsa tyytymättömille ja hykertelyä; näinkin kurjaa voisi olla! 

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana. (Behind Closed Doors). Gummerus 2020. Suomennos Marja Luoma.

Ja arvatkaa mitä: olen tutustunut Lucinda Rileyn kirjasarjaan! Olen sivukorvalla siitä kuullut mainintoja jo vuosia, mutta ajatellut sen liian romanttishötöksi minulle. Nyt sitä on suositellut niin moni luottolukija, että kun sattumalta sain käsiini sarjan kolmannen osan, otin lukuun. Ja auts, se oli menoa, kirja liimautui sormiin vastustamattomasti! Olen nyt lukemassa (takaperoisesti) ensimmäistä osaa, saas nähdä, riittääkö innostus vielä senkin jälkeen tutustua upporikkaan mutta juuri kuolleen Pappa Saltin adoptoimaan sisarussarjaan, joista kustakin on kirjansa ja kunkin tytön oikeisiin juuriin vievä tarinansa. 

Kirjat tarjoavat arjesta irtautumista, romantiikkaa ja pientä jännitystä sekä matkoja maailmalle: kolmannessa osassa ollaan pääosin Englannissa, ensimmäisessä Brasiliassa ja Pariisissa. Kyllä, viihteelle näiden kanssa, turvallisesti ja ilman verenvuodatuksia! 

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. (Seven Sisters). Bazar-kustannus. Käännökset Hilkka Pekkanen.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Isomäen ekotrillerit ovat pelottavia; vaikka ne ovat fiktiota, kirjoittajalla on niin paljon vakuuttavaa tietoa ja näkemyksiä siitä, miten ihmisen toiminta on vaikuttanut ja vaikuttaa maapallon olosuhteisiin, ettei niitä uskalla väliinkään jättää, jos iso kuvio kiinnostaa. 

Vedenpaisumuksen lapsia mainostetaan jatkona Sarasvatin hiekkaa -teokselle, mutta sen voi hyvin lukea, vaikkei aiempaan olisi tutustunutkaan. En itsekään muistanut aiemmasta juuri mitään, eikä se haitannut. Nyt googlatessani totean, että kirjojen yhteinen teema on mannerjäätiköiden sulamisen uhka. Sarasvatin hiekassa Isomäki oli todellinen visionääri; hän kirjoitti muun muassa tsunamivaarasta juuri kohtalokkaan Thaimaan tsunamin edellä (kirja tosin ilmestyi vasta seuraavana vuonna) ja paljon ennen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta, kuten Jokke kirjoittaa. 

Jos jäätiköt sulavat, mitä se tarkoittaa ihmisille? Kun globaali sähköverkko kaatuu, Golf-virta Euroopan lämmittäjänä katoaa, vedet ja jäävuoret vyöryvät... Onko missään enää turvallista, selviääkö ihmislaji?  

Lajien muodostus on toinen kirjan teema. Entä jos onkin niin, että ihmiset eivät kehittyneet maalla elävistä apinoista, vaan jäljet johtavat veteen eri tavoin kuin aiemmin on uskottu? Miksi ihmisvauva osaa luonnostaan sukeltaa? Miksi meillä ainoana maanpäällisenä lajina on samanlainen rasvakerrostuma ihon alla kuin vedessä elävillä, kuten hylkeillä ja valailla? Isomäki esittää monia mielikuvitusta kiehtovia kysymyksiä kertoessaan Manno Annista, joka eli noin 7 000 vuotta eaa. Hänen kalaverkkoonsa takertuu olento, joka hämmentää silloisen yhdyskunnan täydellisesti. 

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan meidän aikaamme hieman (vain hieman!) edellä. Grönlantilaisella tutkimusasemalla seurataan jäätikön liikkeitä. Toisaalla, tarkemmin sanoen Rautalammilla Kuopion lähellä, eräs ryhmä tutkii outoja kivimuodostelmia ja syvää järveä. Molemmissa sijainnissa yllätytään, kun jäätiköillä alkaa tapahtua. No, tuo oli vähätellen sanottu: ihmiset joutuvat taistelemaan henkensä edestä. Kuten Mauno Ann aikanaan. 

"Mauno Ann katseli lähestyvää hyökyaaltoa pelon lamauttamana. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt juosta pakoon, mutta hän ei saanut jalkojaan liikahtamaan, sillä heitä kohti vyöryvä aalto oli jotakin täysin käsittämätöntä. Sellaisia aaltoja ei yksinkertaisesti voinut olla olemassa."

Kirjailija yhdistelee vanhoja myyttejä, nykytietoa ja mielikuvitusta tehokkaasti. Jos ja kun tarkoitus on havahduttaa lukija miettimään ihmisen ja maapallon tilaa faktat tarinamuotoon muunnettuina, se toimii. Tekstillisesti tai ihmiskuvaukseltaan kirjoittaja ei ole vahvimmillaan, mutta sanoma korvaa kömpelyydet. Kunpa hänen näkemyksensä eivät tällä kertaa osuisi yksiin todellisuuden kanssa! 

Isomäen kirjat lienen lukenut kaikki; kiehtovin on minusta Viiden meren kansa. 

Kenelle: Rohkeille lukijoille, luonnonvoimaa kunnioittaville, jännityksen ystäville.

Muualla: Antoisa ja tuuhea teos, sanoo Mummo matkalla.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset. Into 2020. Ulkoasu Jussi Karjalainen.

Kustantajan lukukappale.

 

Viljami Puustinen: Veljekset Gallén

Uno Gallén oli paremmin tunnetun Axelin isoveli, vanhin sisarussarjasta, jonka kasvatti aikuisuuteen varhain leskeytynyt äiti Mathilda. 

Perhe asui Tyrväällä Lounais-Suomessa. Kun Mathildan mies ja lasten isä menehtyi, joutui rouva myymään tiluksensa - kaupassa häntä huijattiin raskaasti - ja muuttamaan katraansa Helsinkiin, aivan nykyiseen ytimeen. 

"Tiedon etsintä oli Gallénin perheen henkinen perusta." Näin summaa kirjailija Puustinen, joka asian parhaiten tietää: Uno oli nimittäin hänen iso-ukkinsa, hänen isänsä isoisä. Tiedon etsintää kirjailija on saanut itsekin tehdä kirjan eteen hurjan ja kunnioitettavan määrän, kuten jälkisanoista ja lähdeluettelosta käy ilmi. Unosta nimittäin on aiemmin kerrottu vain vähän, verrattuna Akseli Gallén-Kallelaksi nimensä myöhemmin muuttaneeseen veljeen. Isä Peterin perheen alkuperäinen nimi muuten oli juuri Kallela, talon mukaan kuten tapa oli, mutta koska viransaanti suomalaisella nimillä ei ennen maamme itsenäistymistä luonnistunut, se vaihdettiin. 

Äidiltään pojat perivät taipumukset henkisyyteen ja taiteisiin, oppishalua ja käden taitoja lienee tullut molemmilta vanhemmilta, sillä niitä veljeksillä riitti maailmanluokkaan saakka. Jo pienestä Unon laji oli musiikki ja viulunsoitto, Akselin piirustus. Akselin poikkeava lahjakkuus havaittiin jo pienenä, mikä jätti Unon varjoon, myös äitinsä mielessä. Uno jätti tämän kauhuksi opintonsakin kesken niin musiikin kuin yliopiston ja sotavoimien saralla - tekniikka kiehtoi, joten hän oli suorittanut "fyysillis-matemaattisia opintoja" Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa sekä haaveillut upseeriurasta Pietarin sotakoulussa - kun taas Akselin reitti vaikutti selkeämmältä. Häntä kannustettiin ja koulutettiin kaikin mahdollisin tavoin taiteilijan uralle.

Uno osoittautui enemmän bisnesmieheksi kuin taiteilijaksi. Pietarin kautensa jälkeen hän perusti oman yhtiön, mikä askarrutti äitiä. 

"Mistä Uno olikaan saanut idean firmaansa, äiti mietti. Isä Gallén oli ollut etevä asianajaja ja tilanhoitaja, ja vaikka äidin puolelta Wahlroosin suvussa oli ollut laivanvarustajia ja apteekkareita, Unon liikeidea tuntui hataralta. Välittää papereita ja toimittaa paketteja?"

Myöhemmin Uno toimi muiden palveluksessa, melko menestyksekkäästi, ymmärsin, (vaikka oma yritys tekikin konkurssin) sekä Tukholmassa että lopulta New Yorkissa, jossa hän myös kuoli. Iän myötä hän löysi varsinaisen kutsumuksensa; soitinten korjaamisen ja rakentamisen, ja sen merkitystä Unolle kirja kuvaa kauniisti. 

Tämä työelämästä, johon en Axelin osalta tarkemmin puutu, mutta kansallistaiteilijan vaiheet kirja ansiokkaasti kuvaa. Ei kumpikaan veljeksistä ollut henkilökohtaisessa elämässäkään kylmä tai kalsea, vaan romanttinen, väkevästi rakastava ja sitoutuva puoli oli vahva heissä molemmissa. 

"Äiti näki vanhimmat poikansa ajattelevaisina kaunosieluina, mutta siinä missä Uno vetäytyi tukalina hetkinä kuoreensa Axel leiskui tulta ja karaktääriä."

Uno rakastui Elleniin Tukholman Gamla Stanissa, aikana, jolloin tuntemamme nyky-Tukholma oli vasta rakenteilla. Liitto oli pitkä ja onneton; onnellisena seurauksena siitä syntyi Lullan-tytär, kirjan kirjoittajan isoäiti. Akselin valittu oli lapsuudenystävä Mary Slöör, josta saamme oman elämäkerran ensi vuonna, Helena Ruuskan tekemänä. Tämä liitto toimi paljon paremmin. 

Unon side Elleniin oli suorastaan häiritsevän vahva, miehen omaa hyvinvointia ajatellen. Ellen vaikuttaa kirjan mukaan omapäiseltä ja välttevältä vaimolta. Uno-parka! Tosin tuskin hänkään oli helppo kumppani, ainakaan naiselle, joka tarvitsi jatkuvaa ihailua ja läsnäoloa. Mutta ei säälitä miestä, joka valitsi tiensä itse, ja tie oli enemmän henkinen kuin fyysinen, vaikka maalla kasvaneina molemmat pojat hallitsivat monet käytännön taidot metsästyksestä rakentamiseen ja kaikenlaiseen käsin tekemiseen. Uno suuntautui tuolloin muodissa olleiden vapaamuurareiden filosofiaan ja sai siitä elämäänsä henkisen sisällön. Myös pikkuveli oli veljeskunnan tunnettu jäsen myöhemmin. 

Tavattoman hieno kirja, niin sisällöltään kuin ulkoasultaan, kuvineen ja mittavine lähde- ja kirjallisuusviitteineen. Se kuvaa paitsi erästä perhettä myös Suomen taiteen kultakautta ja piirtää ajankuvaa, jossa tämän päivän lukijalle riittää ihmeteltävää. Kuten vapaamuurarien organisaatio, ajan kiinnostus "tuonpuoleisiin" tai se, miten kansainvälisiä silloin oltiin ja miten paljon matkusteltiin.

Voisi kuvitella, että tuolla sukuperinnöllä kirjailija Puustisella - jonka itse tunnen suurena musiikinrakastajana ja musiikkitoimittajana, joka on tehnyt muun muassa laadukkaan Kingston Wall -tietokirjan - on ollut paineita tehdä erityisen hyvää jälkeä, ja se on onnistunut.

Tiivistys toimii, mutta silti kirja kertoo todella paljon, mielenkiintoisella tavalla ja omaäänisellä kielellä. Kirjailijalla oli käytössään paitsi suvun omat muistot myös arkistot, joista puuttuu paljon Unon kirjeitä, jotka tyly vuokraisäntä New Yorkissa oli hävittänyt muun irtaimiston mukana! Mikä vahinko! Mutta onneksi saimme tämän kirjan, jonka uskon löytyvän monesta joulupaketista tänä vuonna. 

Kenelle: Suomalaisuuden historiaa ahmiville, taiteen ystäville, lapsia kasvattaville, lahjakirjaa etsivälle. 

Muualla: Luimme kirjan yhdessä Tarukirja-blogin kanssa. Näin nappaamme Helmet-haasteeseen 2020 kohdan 19. 

Viljami Puustinen: Veljekset Gallén. Like 2020. Komea ulkoasu: Tommi Tukiainen.

Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku

"Yritän pitää mieleni kasassa ja kirjoittaa tätä selontekoa, joka tuntuu merkitykselliseltä. Minulla ei ole salaisuuksia, en pakene määritelmiä, olen kiinteä, puistattavan tavallinen ihminen. En ole erityisen lahjakas, en ole miehekäs enkä komea, olen läpikotaisin keskiverto. Tunnen itseni."

Kaiken hätkäyttävän, erilaisen ja kokeellisen jälkeen on mielen lepoa lukea tavallisesta ihmisestä, kuten Marja-Leena Tiaisen kirjasta mietin. Tässä mies elää eteläsuomalaisessa kylässä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, laittaa ruokaa, vie lasta päiväkotiin, laittaa ruokaa ja haeskelee töitä. Voiko tavallisempaa olla?

Mies, sanotaan nyt vaikka Matti, ajattelee omia ajatuksiaan ja kirjaa niitä ahkerasti ylös, mutta ei ole juro, vaan juttelee paljon perheensä kanssa. He ovat muuttaneet maalle tulokkaina, joten tutustuminen ympäristöön on vielä kesken. Tuttavuuksia, jopa ystävyyksiä alkaa muodostua. Matti salakuuntelee uteliaana kylän ukkojen keskinäistä jutustelua kahvilassa ja ihmettelee paikkakunnalla sattuvia rikoksia, kuten muutkin. Hän on vaimonsa Marian kanssa huomannut jotain erityistä lapsessaan Aarnessa (eikö jokainen näe lapsessaan jotain erityistä?) ja iloitsee pienen Hannan jutuista sekä uudesta kotipaikastaan maalla. Kävelyllä käydään usein. 

"Kävelimme metsässä jonne keskipäivä oli pysähtynyt. - Luin lehdestä että luonnossa ihmisellä ei oikeastaan ollut tietoisuutta vaan hän paremminkin mietiskeli, Maria sanoi. - Metsä, eläimet, pilvet, aurinko, sade, puro, viljelykset, kallio, polku, tuo lampi ja niin edelleen. Sen sijaan kaupungissa, kaduilla, rakennusten ja monien muiden ihmisten keskellä syntyi tietoisuus, käsitys omasta olemassaolosta, minästä suhteessa toiseen. - Siltä minustakin välillä tuntuu, sanoin. - Miltä? - Siltä että maalla metsien keskellä voi elää kuin unessa josta ei tarvitse herätä. Tai josta ei kerta kaikkiaan herää. Voi elää vailla tietoisuutta."

Mies on opettaja, vaimonsa tavoin, ja saa väliaikaistöitä koululta. Hän opettaa oppilaille kieltä, ja kieli on alue, jossa hän on hyvä, kuten hänen kirjoittamansa muistiinpanot osoittavat. Hän on paitsi hyvä myös omistautunut. Usein se on sama asia.

"...tarkka kielenkäyttö ja pyrkimys täsmällisyyteen vaarantuu jos omaa tai vierasta kieltä ei tunneta tai ei haluta tuntea tarpeeksi hyvin. Epäselvä tai huono kieli kertoo käyttäjästään enemmän kuin pitäisi, kielen halkeamat ovat mielen halkeamia. En tiedä tavoittiko sanomani ketään mutta siihen oli hyvä lopettaa. Se oli paras tunti pitkään aikaan."

Arki toistuu samantapaisena, päivä toisensa jälkeen. Normicorea jälleen! Mutta Pääskynen ei olisi Pääskynen, jos kertomuksessa ei olisi myös jännitettä. Pelkoa, sitä on ilmassa. Mutta eikö sekin ole näinä aikoina aika tavallista? 

Pääskynen on todella taitava kirjoittaja, sen tiesin ennestään. Hänen tekstiään on herkullista lukea, ja pidin lukemastani. Jos Pääskynen ei ole kirjailijana vielä tuttu, suositan vahvasti tutustumaan hänen tuotantoonsa. Hänellä on persoonallinen ääni ja ote. 

Kenelle: Arjen draaman tajuaville, hyvän tekstin ystäville, maalle muuttoa suunnitteleville. 

Muualla: Oivaltavaa, elävää ja kiinnostavaa proosaa, sanoo Kirjasta kirjaan -blogi. 

Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku. Tammi 2020. Kansi Laura Lyytinen

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Siirrymme vuoden 1977 Hämeenlinnaan. Sähköalalla on meneillään työtaistelu, ja Esa joutuu työssään katkaisemaan virrat sovittuina aikoina kaupungin verkosta, mikä ärsyttää suuresti asukkaita. 

Esa kertoo elämästään tavalla, jonka arvelen kuvaavan miestä itseään. Suora, selkeä, hieman yksinuottinen ehkä, mutta rehellinen. Hän on melko tyytyväinen elämäänsä ja punatiiliseen taloonsa sekä siellä asuvaan perheeseensä, tekee tunnollisesti kotityöt ja harmittelee liian vähäistä seksiä vaimonsa Eevan kanssa. Vanhempien suhde teini-ikäisiin lapsiinsa on luonteva. Marko on kirjoittamassa ylioppilaaksi, Pauliina on kaksitoistavuotias koululainen.

Hän on toinen minä-kertoja, ja mielessäni nousee tarinan tähdeksi. Lisäksi mukana on nimetön kertoja, jonka ääni piirtää kehystarinaa ja ympäristöä, kertoo siitä, mitä minä-kertojat eivät näe. Lukija saa olla kaikkitietävä. 

Eeva on mutkikkaampi tapaus. Miksi hän itkee yksin ollessaan?

"Jos tuulella olisi silmät, se näkisi naisen kulkevan avopäin pitkin Tammerkosken rantaa, ja jos se katsoisi tarkemmin, se huomaisi, ettei nainen ole yksin. Vierellä kulkee pitkä ja harteikas hahmo, pienen matkan päässä, mutta selvästi yhteen kuuluvana. Naisen tupeeratulle tukalle sataa räntää, joka sulaa saman tien vedeksi. Hiuslakalla korkeaksi kiinnitetty kampaus ei lässähdä vaan pisarat loistavat naisen päälaella kuin pienet kristallit."

Pauliina on hurmaava! Tuo ikä, jossa lapsuus alkaa murtua nuoruudeksi ja leikit harvemmiksi. Mieleen hiipii aavisteluja siitä, että aikuisten maailmassa on paljon itselle tuntematonta. Pauliina on fiksu, utelias ja menee rohkeasti uutta päin, oppii ja havainnoi aktiivisella elämänotteellaan. Kiinnostuksen kohteita on paljon, nauru herkässä ja kaverit maailman tärkeimpiä, tärkeimpänä Liisa. Tytön ajatuksia on antoisaa ja liikuttavaa lukea ja muistaa, millaista aikaa esiteini elää. Ja millainen ympäristö luo hyvän pohjan kasvaa.

"Juoksen eteiskäytävää pitkin makuuhuoneeseen ja kiipeän lupaa kysymättä parisänkyyn, isän viereen. Isä mutisee ja katsoo minua hyvin unisilla silmillä, ennen kuin saapuu valveeseen. - Mitä nyt? se kuiskaa. Työnnän pääni isän kainaloon, jossa tuoksuu ihana hiki, ja kerron, että maailman pyörimisliike on pysähtynyt ja me emme enää koskaan pääse aamuun. - Päästään, sanoo isä. - Nukuhan nyt."

On Esalla ärtymyksen aiheitakin. Kuten hänen omat vanhempansa.

"Äiti keksii aina syitä ymmärtää. Lapsena se selitti isän kiukun, ankaruuden ja ehdottomuuden hyveiksi ja sanoi, että toisen on pakko olla tiukka, jos toinen on löperö. Epäsosiaalisuuden ja hulluuden alkusyitä ovat tietenkin sotatraumat ja pohjaton kaipaus vanhaan kotiin Karjalaan. Todellisuudessa isä on vain ilkeä laiska. Kun teeskentelee hullua, saa ylöspidon ja voi elää täysin itsekkäästi."

Pauliina ihastuu Jyrkiin. Pauliina ostaa ensimmäiset rintaliivit ja saa ensimmäiset kuukautisensa. Pauliina kuulee järkytyksekseen, että Liisan sisko, teini vielä itsekin, odottaa vauvaa. Pauliina käy diskossa ja pelaa pullonpyöritystä. Ajankuvasta kertovat monet detaljit; Melissa-maitovaahto, Demis Roussouksen mukaan nimetty koira Rusu, nuorten miesten Datsun-ajelut. Myös Marko miehistyy, osin tavalla joka ei miellytä ainakaan isoisää. Perheenjäsenten välit isovanhempien kanssa ovat tarinassa oma juonteensa.  

Vuoksenmaa kuvaa henkilöitään elävästi ja ymmärtävästi. Näin koko ajan silmissäni ihmiset niin tarkasti, että voisin alkaa tehdä castingia tv-sarjaan kirjasta, jos sellainen tehtäisiin! Vuoksenmaan ohjaajataustan ansiota lienee tarkkuus ja visuaalisuus, sanastoa myöten. Jo ensimmäisessä kappaleessa käytetään sanoja katsoa ja nähdä yhteensä neljästi. Toimii minulle! Ei tarkoita sitä, ettei tekstissä myös kuultaisi, haistettaisi tai tunnettaisi. Tunnelma on lämmin, vaikkeivat tapahtumat aina hauskoja. 

Kenelle: 70-luvun lapsuutta muisteleville, lapsia kasvattaville, perhetarinoista kiinnostuneille.

Muualla: Johanna Vuoksenmaan teksti on helppoa, se ei tarjoa erityisesti nautiskeltavaa tai ihmeteltävää, mutta on kevyttä ja miellyttävää lukea, sanoo Kirjanmerkkinä lentolippu, jolla lisää linkkejä. 

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit. Otava 2020. Kansi Tuuli Juusela.

Kirjailija vierailee Kannelmäen kirjastossa 9.11.2020 klo 16. Kuulolle kaikki kykeneväiset!