torstai 26. maaliskuuta 2015

Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Kingston Wall (1987 - 1995) oli psykedeelistä progerockia soittava helsinkiläinen bändi, jonka tarina päättyi johtohahmon Petri Wallin itsemurhaan. Oikeastaan bändi oli lopetellut jo aiemmin, sillä rumpali Sami Kuoppamäen, basisti Jukka Jyllin ja Wallin ammatilliset ambitiot olivat alkaneet vetää eri suuntiin.

Bändi perustettiin rohkeasti aikana, jolloin punk oli juuri ohittanut huippukautensa ja suomi-rock jyräsi. Kun Walli kavereineen astui stagelle 60-70-lukuvaikutteisine musiikkeineen ja englanninkielisine lyriikoineen, se oli kummajainen liehulahkeita myöten. Mutta aina löytyy väkeä, jota erilaisuus kiehtoo, eikä kukaan kiistänyt kavereiden muusikontaitoja, päinvastoin: heitä pidettiin ja pidetään maan parhaimpiin lukeutuvina muusikkoina, joiden musiikki ja arvostus elää edelleen.

Jonkinlaista kulttia bändin ympärille on rakenneltu; se johtunee paitsi taidoista ja erilaisuudesta myös ennen kaikkea Petri Wallista, joka oli omanlaisensa persoona ja tinkimätön taiteilija, sopivaa kulttiainesta siis. Walli oli fiksu, boheemi ja oman tiensä kulkija, joka ei tehnyt kompromisseja. Ja loistava puhuja, joka rakasti esiintymistä.

Jylli kertoo: "Se oli sentyyppinen ihminen, joka ottaa kitaran käteen ja sanoo, että hän osaa soittaa, ja kaikki uskovat, vaikka kukaan ei ollut kuullut ääntäkään. Sen lisäksi Petri myös osasi soittaa."

Jo perheessään (Wallien muusikkosukua isänsä puolelta) musiikkiin kasvaneen Wallin koulunkäynti jäi heikoille, sillä soittaminen alkoi jo pienestä, koulun kustannuksella. Myös armeija meni velmuillen, mutta tulevaisuus oli selvillä, sillä kuten Walli kirjeessään kaverilleen sanoo:"...tuleehan musta joka tapauksessa rockn´roll star."

Petrin eli Peten isoisä oli Tampereen kirkkoherra ja tuomiorovasti. Isästä, Aarno Wallista, kirjoittaja sanoo: "Voidaan sanoa, että Aarne Walli on mies, joka toi Suomeen euroviisut ja television, sillä 1956 hän juonsi Stockmannin tavaratalossa tilaisuuden, jossa televisio esiteltiin ensimmäistä kertaa suomalaisille." Hän oli uskovainen muusikko, joka opetti kolmannesta avioliitostaan syntyneelle Petrille hyvien tapojen kunnioituksen. Peten äiti Anita oli aikansa seurapiirikaunotar ja juorulehtien julkkis, joka teki tanssijan töitä eri puolilla maailmaa, eikä avioliitto kestänyt. Pete sai veljensä kanssa viettää vapaasti aikaansa, kun vanhemmat eivät ehtineet perään katsomaan.

Petri Wallin tulevaisuus alkoi muotoutua intin jälkeen: isä vaati työssäkäyntiä, minkä poika hoitikin tunnollisesti, mutta keskittyi oikeaan uraansa, musiikin tekemiseen ja esittämiseen. Erilaisten kokoonpanokokeilujen jälkeen muotoutui Kingston Wall, trio, joka debytoi Natsalla 1988 niin menestyksekkäästi, että se poiki paljon uusia keikkoja, ja nousukiito alkoi vauhdilla.

Walli sai paljon vihamiehiä tinkimättömyydellään ja kukkoilullaan, mutta myös musiikilleen arvostusta. Festareita, tv-esiintymisiä, jopa ulkomaankeikkoja  Ensimmäisen levyn julkaisukeikka 1992 oli Tavastialla, joka oli Merimaan suosimalle bändille tärkeä paikka, pyhättö, sanoo kirjoittaja. Levy ei myynyt kovin hyvin, osin jakeluvaikeuksien vuoksi, mutta sai kiitosta, vaikka bändi vaikutti kuulijoihin enemmän livenä. Nopeassa tahdissa tehtiin myös toinen levy. Ja jo vuonna 1993 "Walli koki, että bändi oli jo saavuttanut Suomessa kaiken mahdollisen." 

Rakkaushuolet vaivasivat. Pete seurusteli lähes aina vakituisesti, muusa ja rakastettu oli hänelle elinehto. Tyttöystävän kanssa matkalla Intian Goalle hän tutustui erikoiseen Ior Bockiin ja hurahti tämän Kalevasta ammentavaan filosofiaoppiin täysillä. Bock vihki Wallia mytologiansa saloihin. Jo aiemmin löydetyt piristeet olivat myös kuvassa mukana, ja Walli palasi Suomeen "kuin uskoon tullut ja täysin poissa tolaltaan." Kaverit eivät tienneet, mikä oli lsd-trippiä ja mikä totta, mutta kirjan mukaan hän oli Bockin mallioppilas ja katsoi löytäneensä itsensä. "Hän oli taiteilija, musiikin luoja, jolla oli paljon annettavaa ihmiskunnalle." 

Kolmannen levyn teko oli takkuisempaa, kun Wallin henkiset kuviot muuttuivat yhä omituisemmiksi. Jo ennen henkistymistään Walli halusi pitää bändin johtajuuden itsellään, raha-asiatkin hoidettiin fiiliksellä, eikä Walli juuri kertonut tulevasta bändikavereilleen. Käytännön asiat vaikeuttivat keikkojen ja kiertuiden järjestämistä, sillä elantoa tarvitsivat muusikotkin. Walli oli raivoissaan siitä, etteivät kaverit jakaneet hänen uskoaan Bockiin ja myytteihin. Sillä hän oli päässyt "tietoisuuden toiselle tasolle". Jone Nikula sanoo: "Hän oli totaalinen jätkä, ja sen piti saada totaalisia vastauksia."

1994 ilmestyi Tri-logy, jonka Walli jo ennen ilmestymispäivää julisti bändin viimeiseksi levyksi. Outous vain kasvoi: hän huolehti Suomen kohtalosta ja kammosi EU:ta, sillä Bockin oppien mukaan Suomi oli ihmiskunnan alkukoti. Jossain vaiheessa kaverit ihmettelivät entisen tarmokkaan rockukon muutosta sekavaksi ja rasittavaksi. Huumeet tekivät tehtävänsä, samoin Intian-matkasta seurannut pettymys Bockin puheisiin. Ehkä myös ristiriidat bändissä ottivat mielenterveyden päälle. Hänen ajatuksensa liitelivät taivaissa: nyt Bock olikin piru ja hän itse mahdollisesti Jeesus. Ja hän oli tehnyt Pirun kanssa sopimuksen, jota ei voinut perua.

Alakulo päättyi 1995 Töölön kirkon torniin, josta Walli hyppäsi alas asfalttiin kädet levällään. Tavaransa hän jakanut kavereilleen jo hyvissä ajoin. Masennus, huumeet ja muut mielenterveyden ongelmat veivät jälleen kerran lahjakkaan muusikon, joka ikuisesti kaipasi äitiä ja syvällisiä vastauksia elämän isoihin kysymyksiin. Surullinen yhden ihmisen tarina, musiikillisesti tärkeä tarina ja jälleen yksi suomalainen bändi, joka oli melkein-valmis-valloittamaan-maailman. Ilman niitä muutamaa jos-sanaa.

Kirja on laadukas musakirja, elävästi ja raikkaasti kirjoitettu ja koottu laaja sukellus aikansa musiikkielämään ja genreihin, yhteen bändiin ja etenkin yhden muusikon elämään. Helsinkiläiselle lukijalle tarina vilisee tuon ajan tuttuja paikkoja Natsasta Narriin ja Kill Citystä Kantsuun, musiikintuntijoille tuttuja nimiä alan vaikuttajista. Puustinen on tehnyt mittavan määrän haastatteluja ja valtavan työn kasatessaan tarinaa sirpaleista sieltä täältä.

Omaan musiikkimakuuni bändi ei iske, mutta on kiinnostavaa tuntea ilmiöitä, jollainen Kingston Wall ehdottomasti oli. Luulenpa nähneeni Petri Wallin joskus kaupungilla, ehkä soittamassa Asematunnelissa, jossa hän uran alkuaikoina soitti aina kun ehti. Jyllin ja Kuoppamäen sen sijaan näin viimeksi Helsingin Kirjamessuilla 2014, jossa kirjaa esiteltiin.

Kirjailija Viljami Puustinen kertoo kirjastaan Kannelmäen ArtRock-tapahtumassa Kanneltalossa 10.4. klo 18 - 20, jossa art rockia soittavat helsinkiläiset Discordia ja Stillwater Family. Kirjan voi ostaa paikalta tarjoushintaan. Tapahtumassa on myös kirjojen ja levyjen Vaihtajaiset, eli tuo turhat nurkista pois ja vaihda ne toisiin, ilman rahaa. Tapahtuman järjestää Kannelmäki-liike. Tervetuloa!

Kenelle: Rock-diggareille, muusikoille, elämäntarinoista kiinnostuneille.

Muualla: Rumba-lehden arvio sydäntäsärkevästä tarinasta. Puustinen ei ole tarttunut helpoimpaan ratkaisuun, sanoo Hesari. On sääli, ettei bändi aikanaan saanut ansaitsemaansa tunnustusta, sanoo Savon Sanomat (jossa muuten on usein laadukkaita kirja-arvioita, sivuhuomiona).

Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga. Like 2014.

Kirja on osa Elämäkertahaastetta.



2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus jälleen. Kingston Wall on tuttu, vaikka en sitä teininä diggaillutkaan. En kyllä inhonnutkaan: voisi sanoa, ettei minulla ollut mielipidettä. Tämän kirjan voisi kyllä lukaista, koska "ilmiönä" bändi ja henkilönä Walli kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen ilmiö tosiaan. Kirkas ja kuuma liekki, joka paloi äkkiä loppuun.

      Poista