Käännöskirjoja: Strout, Grossman, Starnone, Bourne

Vaikka sytyn erityisesti kotimaisesta kirjallisuudesta, käännösromaanejakin sentään joskus luen. Olivesta lukeminen on kuin vanhan ystävän tapaisi, sanoi joku, ja oikeassa oli. Kirjassa Olive, taas seuraamme vanhenevan, äksyn mutta reilun Oliven arkea. Vuosien kertyminen ei ilahduta rouvaa, joka ottaa ja menee uudelleen naimisiin leskeydyttyään. Melko yllättävä veto häneltä! 

Kirjan kertomukset kertovat Oliven sukulaisista, naapureista ja muista tutuista, jotka ovat tulleet lukijalle tutuiksi jo aiemmin. On hauska bongailla tuttuja ja heidän kuulumisiaan. Mahtaako Oliven kirjallinen matka päättyä tähän, hän on kirjan lopussa jo hyvin iäkäs. Mutta tuli Elizabeth Stroutilta mitä tahansa, kaiken haluan lukea. Yhdysvaltalainen Strout on mestarillinen kertoja, joka pienin elein piirtää henkilönsä ja niin koomiset kuin koskettavat tilanteet lukijan silmien eteen elävinä, lämmöllä ja liikaa selittelemättä. 

"Aina mennessään palvelutaloon ja lähtiessään sieltä Olive katsoi kaikkea uudesta näkökulmasta. Ihmiset näyttivät niin turkasen vanhoilta. Miehet laahustivat ja naiset olivat kumaraisia. Toisilla oli rollaattori, jossa oli pikku istuin. No, se oli hänenkin tulevaisuutensa. Mutta totta puhuen se tuntui hänestä epätodelliselta."

Muualla: Elävä ja elämäniloinen teos, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Oliveen voi tutustua hänen nimellään kulkevassa kirjassa Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive, taas (Olive, Again). Tammi 2021. Suomennos Kristiina Rikman.

Jos Olive virittää mukavaan tuttuuteen ja syvään inhimillisyyteen, Grossmanin kirja vie julmuuksiin, henkisiin ja fyysisiin, Jugoslavian sotaan, ajallisesti Titon ajoista tähän päivään. Kirja on kolmen sukupolven tarina, jota kertoo Gili; hän haluaa tehdä elokuvan isoäitinsä Veran elämäntarinasta ja tulee samalla kertoneeksi myös oman äitisuhteensa tarinan. Nina, Veran tytär ja Gilin äiti, on ollut tytölle aina arvoitus, eikä miellyttävä sellainen. Suoremmin sanoen Gili inhoaa äitiään. Mutta Veraa hän rakastaa.

Erittäin vaikuttava, raskaskin tarina, ainakin jos lukijan oma äitisuhde on ongelmallinen. Mutta ehkä myös terapeuttinen? Ajankuva Veran nuoruudesta sotakuvauksineen tuo kansainvälistä katsantoa, ja Gili oppii paljon perheestään ja itsestään muisteluiden myötä. Hieno psykologinen romaani ripauksella eurooppalaista lähihistoriaa.

"Nina ei sano mitään koko aikana. Hän tulla raahustaa perässä. Pää painuksissa. Niin kuin etsisi jotain kadottamaansa. Tässäkö on nainen, joka teki elämästäni mustaa? Joka hetki, joka sekunti, minun ruumiini katsomattakin tietää tarkalleen, missä hän on."

Muualla: Osui ja upposi sekä kosketti, kosketti ja vielä kerran kosketti tunnetasolla hienoviritteisyydessään, kuvaa Mummo matkalla yhden suosikkikirjailijansa työtä.

David Grossman: Kun Nina sai tietää. (Hepreankielinen alkuteos Itti ha-hayyim mesahek harbe) Otava 2020. Suomennos Minna Tuominen.

Holly Bourne on kirjoittanut aiemmin nuorten aikuisten kirjoja, Teeskentelyä on vasta toinen aikuislukijoille suunnattu. En tiedä, onko genrejä tarpeen erotella, sillä nuorille aikuisille naisille tämäkin kirja vaikuttaa kohdistetulta - ja sitten meille tiedonhaluisille, jotka uteliaina tirkistelemme deittailevien kolmikymppisten elämään. Chick-litistä ei ole kyse, vaikka nettitreffejä harrastetaan ja paria etsitään ahkerasti, eikä miesvihastakaan, vaikka alussa niin voisi luulla: enemmän kyse on siitä, miten voi luottaa kehenkään traumaattisten suhdekokemusten jälkeen.

Päähenkilö April ystävineen joutuu pohtimaan, miksi naiset suostuvat sänkyyn, vaikkei huvittaisi, ja miten miehet käyttävät seksiä vallan välineenä eivätkä edes tajua tekevänsä väärin. April päättää, ettei hän enää pelkää; hänestä tulee Gretel, haaveiden nainen, rohkea, viehättävä, tavoiteltava. Onnistuuko hän Gretelinä saamaan toivomansa parisuhteen? Tarinassa on vimmaa, mikä välittyy hienosti. Tärkeä aihe ja näkökulma, niin paljon puhutaan naisten kokemasta väkivallasta, vähättelystä ja pelosta, joka varjostaa, pahimmillaan hallitsee elämää. Vihainen, vaikka huumorilla ja romantiikalla sävytetty tarina antaa muutakin pureksittavaa kuin sen oikean löytämisen tuskan ja riemun. Brittiläinen Bourne osuu oikeaan saumaan antaessaan vertaistukea jahtiin ja hyväksikäyttöön kyllästyneille.

"...tunnen että minulla on valtaa. Että hallitsen tilannetta. Että olen viimeinkin se, joka tarvitsee vähemmän. Että minä olen se, joka täytyy vakuuttaa. Ja mikä tärkeintä, minä en ole se, johon sattuu tällä kertaa."

Muualla: Kirjalle piti todellakin antaa mahdollisuus, huhuilee Kirjapöllö.

Holly Bourne: Teeskentelyä. Gummerus 2021. Suomennos Kristiina Vaara. 

Elena Ferranten myötä tuota tutuksi tullut italialainen Starnone - ehkä Ferranten aviomies? - on noussut vaivihkaa niihin kirjailijoihin, joiden kirjat kiinnostavat aina. Hän tuo miehisen näkökulman ihmisten välisiin suhteisiin ja kirjoittaa selkeän yksityiskohtaisesti miehen mielenliikkeistä.  

Pietro ja Teresa seurustelevat ja päättävät paljastaa toisilleen häpeällisimmän salaisuutensa, jotta olisivat yhteen sidottuja aina. Ja he ovatkin, tavallaan, vaikka seurustelu päättyy pian. Pietro elää pelossa, että Teresa julkistaa tietonsa ja pilaa hänen elämänsä, joka on lutviutumassa mukavasti Nadian kanssa. Tarkkanäköinen psykologinen romaani on nopealukuinen ja älykäs. 

"Miten outoja tepposia ihmisen mieli tekeekään, sitä toivoo toiselle hyvää, vaikka ei tätä enää rakastakaan, toivoo toiselle pahaa, vaikka tätä yhä rakastaakin." 

Muualla: Lukutuulia piti kirjasta, jossa päähenkilöstä rakentuu moniulotteinen, uskottava ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Domenico Starnone: Paljastus. WSOY 2021. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kirjailija sai innoituksen kirjaansa hämäläisestä Hattulan Pyhän Ristin kirkosta, josta olin kuullut juttuja aiemminkin. Kuulemma pytinki on seinien ja kattojen täydeltä maalattu hämmästyttävin kuvin ja saa ihmisen tuntemaan kummallista hyrinää vuosisatojen yli. Mitä kuvien maalaaja 1500-luvulla on kirkkovieraille ja meille jälkipolville halunnut kertoa? Ja kuka hän oikein oli?

Anneli Kanto punoo kuvien sisällön maagisen vangitsevaan tarinaan kirkkoon tilatusta maalarien ryhmästä ja heidän valtavasta urakastaan. Todellisuudessa maalaajista ei mitään tiedetä, mutta viitteiden mukaan he ovat saattaneet olla ruotsalaisia tai baltteja, tai molempia. Mutta nyt hypätään fiktion puolelle eli tarinaan, jonka mukaisesti historia olisi hyvin voinut kulkea, ehkä kulkikin?

Homma ei käynyt halvaksi kirkkohallinnolle - tuomiokapitulille ja lahjoittajille - ja vaati sinnikkäät rahaneuvottelut, mutta niitä hoitanut maalarimestari Martinus onnistui tehtävässään kelvollisesti, niin ettei "kaniikkeja karvastellut". 

"Kirkkoa ei toki koristeltu tätä aikaa varten vaan tuleville vuosikymmenille, ehkä vuosisadoille. Sellaista näkymää vasten äyrit ja hopeat olivat kevyitä."

Yllättäen päähenkilöksi kohoaa kyläläisten syrjeksimä orpotyttö Pelliina, jonka sydäntäsärkevä tausta ei sittenkään ollut kaikista huonoin: tiilimestarivainaja oli ottanut tytön hoitoonsa jo vauvana ja opettanut tälle paljon käytännön taitoja. Oppivainen ja ahkera vaikka outona pidetty tyttö pääsee sattumien summana  kirkkomaalarien apulaiseksi, hämmästyttävin seurauksin. Outoa oli sekin, että nainen ylipäänsä pääsi "miesten töihin". Onneksi pääsi, sillä hänen mielikuvituksensa ja taitonsa ällistyttivät maalarimestareitakin. Pelliina kertoo minä-muodossa omaa tarinaansa.

"Minulle näytettiin mihin piti ruveta sabluunakuvia maalaamaan ja minä rupesin ja se oli ihanaa enkä ollut koskaan niin arvokasta ja mieleistä työtä tehnytkään."

Kirja kuvaa uskottavasti, riemastuttavasti ja ankaran koskettavasti niin maalausurakan suunnittelua kuin toteutustakin. Oikeisiin olemassaoleviin maalauksiin saamme selitykset tarinan myötä, josta ei kommelluksia, hankaluuksia, jännitystä tai romantiikkaa puutu. Mestari Andreas kertoo Pelliinalle jo tehdyistä maalauksista: 

"Tässä Jumala luo maailman ja ensimmäiset ihmiset, sen jo tiedätkin. Ylempänä kulkee toinen kuvanauha, joka kertoo, miten tulee pelastus. Naisen, Eevan, kautta tuli maailmaan synti mutta naisen kautta tulee myös pelastus, Taivaan kuningattaren Marian kautta, joka ottaa meidät viittansa alle suojaa. Neitsyen elämä on ylemmässä nauhassa. Marian vanhemmat Joakim ja Anna ovat jo vanhoja ihmisiä, kun enkeli Gabriel ilmoittaa heille Marian syntymästä. Yhtä aikaa he saavat tiedon ja juoksevat iloissaan kertomaan sen toisilleen ja portin luona he tapaavat. Näetkö?"

"Olisin katsellut kuvia enemmänkin mutta äreä ja vanha maalari kysyi osaanko maalata sabluunalla. En tiennyt mikä on sabluuna ja pudistin päätäni. Vihainen maalari sanoi että tytöllä on kaali pään sijalla se on järjetön vasikka ei tästä mitään tule mutta ystävällinen kysyi osaanko piirtää ihmisen. Eläimiä olen tehnyt savesta ja hiilenpalalla piirrellyt kaikenlaista vastasin." 

Ajankuva avautuu herkullisesti niin tapahtumien, paikkojen kuin henkilöiden kautta, ja heidän kielensä, kuten koko kirjan rikas sanasto riemastuttaa lukijaa. Kirjailija kertoi Ylen haastattelussa perehtyneensä keskiaikaan muun muassa solvauskurssilla ajan kiroilusta. Ettäs tiedätte, surkoperseet ja pöllöpää koltiaiset!

Kirkkoisäntänä toimivaa isäntä Klemettiä ärsyttää, kun tulikin tilattua maalaukset. Kylän epäilykset niiden laadusta yltyvät, kun keskeneräistä työtä ei pääse katsomaan. 

"Arvailtiin, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja kuka saisi syyt niskoilleen. Maalarit tietysti, mutta joku oli maalarit tänne kutsunut ja sallinut heidän turmella kirkon kauniit vastakalkitut seinät ruokottomilla töherryksillä. Punnittiin kuudennusmiesten ja kirkonisännän osuutta asiaan. Kylän mahtimies isäntä Klemetti tietenkin herätti kateutta ja kirkonisännän selän takana puhuttiin, että se itseensä tyytyväinen tunkiokukko saa vielä nenilleen, joutuu käräjille ja vetää päälleen isot sakot kirkon pilaamisesta. Putoaapa korkeuksistaan sekin paksu isäntä."

Maailma muuttuu monin tavoin, jo tuolloin. Aatelismies Tott vaimoineen keskustelee mielellään tapahtumista ja kuulumisista kylän ulkopuolelta ja kutsuu mestarit ynnä kirkonmiehiä illalliselle.

"Linnanherra oli kiinnostunut kuulemaan uutisia Roomasta, ja kaniikki Olavus kertoi kirkolliskokouksesta saapuneista hälyttävistä juoruista. Huolta ja levottomuutta aiheutti, että jo sata vuotta sitten vääräoppisena roviolla poltetun Jan Husin ajatukset näyttivät heränneen uudelleen henkiin. Jotkut uskonkiihkoiset kuumapäämunkit kannattivat niitä avoimesti, jopa julistivat niitä, vastustivat anekauppaa ja pyhäinjäännöksiä, epäilivät kiirastulen olemassaoloa ja röyhkeästi uhmasivat paavin valtaa. - Näitä ajatussuuntia syntyy ja kuolee. Aina on vouhottajia, jotka yrittävät tehdä itsensä tärkeäksi ja olla viisaampia kuin muut. Muutaman vuoden kuluttua tällaisia kapinapuheita ei kukaan enää muistakaan, sillä Rooman kirkko on luja ja ikuinen, kaniikki lohduttautui." 

Turun piispa Arvid Kurki vilahtaa tarinassa. Hän olikin viimeinen katolinen Turun piispa. Pelliina kuvaa maailman tuntoja oman kasvunsa kautta:

"Kyllä minusta tuntui että nyt alkoi toisenlainen elämä." 

Nykypäivän maalarimestareiden työtä olen saanut työn puolesta hieman seurata, kun vanhoja arvorakennuksia entisöidään. Työvälineet ovat muuttuneet Pelliinan ajoista, ja etenkin turvallisuuskäytännöt - en ole kuullut kenenkään tellingeiltä tippuneen - mutta taitoa ja näkemystä edelleen tarvitaan. Esimerkiksi vanhoja värejä yli satavuotiaisiin rakennuksiin ei useinkaan löydy valmiina, vaan maalarin pitää sekoitella ne itse halutunlaisiksi, kuten kirjassakin tehdään.  

Nyt kaikki kryppysukat, äkkiä hankkimaan kirja lukuun! Täräytti tätä lukijaa niin, että meni hetki toipua muuhun lukemiseen. Kirjassa on kaikkea, mitä täydellisessä kirjassa pitää olla: tietoa ja mielikuvittelua, tunnetta ja viisautta, vakavuutta ja huumoria, kielen juhlaa ja koukuttavaa juonta. Yli 200 kuvaa odottaa kirkossa katsojia edelleen. 

Kenelle: Historiasta hullaantuville, maalaustaiteesta kiinnostuneille, kirkkoja kiertäville, vaikuttavan tarinan ystäville. 

Muualla: Kannon teksti on rehevää ja riemukasta, sanoo Kirja vieköön. Kannon romaani kertoo taiteen tekemisestä sekä sen merkityksestä tekijälle ja vastaanottajalle, sanoo Tuijata, jolla on upeita kuvia maalauksista. Kirsin Book Clubin Airi sovittelee kirjaa Finlandia-ehdokkaaksi: kannatan! 

Lue myös: Rottien pyhimys -musikaali

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus 2021. Kannen kuvat Hattulan kirkosta: Antti Kanto.

Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin 6, kertoo rakkaudesta, 8, maailma on muutoksessa, 11, kertoo köyhyydestä, 16, ei ole sähköä ja 38, henkilön työ on tärkeä. 

Barack Obama: Luvattu maa

Pakersin vihdoin loppuun Luvatun maan: 900 sivua tiivistä tekstiä on kunnon urakka. Luin kirjaa pienissä pätkissä muun ohella. Uteloitti tietää, millaista on työ "vapaan maailman johtajana" tai länsimaiden johtavan talousvaltion päänä tai mitä näitä nimittelyjä onkaan. Joka tapauksessa ainutlaatuinen tehtävä, ainutlaatuinen ura ja mies, joka hoiti sitä kahden kauden eli 8 vuoden ajan. 

Obama kertoo taustastaan, lapsuudestaan ja kouluttautumisestaan ja vetää linkit presidentin tehtävään, jota kirja ensimmäkseen kuvaa. Saamme myös henkilökohtaisen potretin miehestä, jonka vaalivoitto ei ollut vain presidentiksi valinta, vaan myös ensimmäisen tummaihoisen presidentin valinta. Miten tähän päästiin?

Hän selostaa vaalistrategiaansa ja käytännön toimia - muun muassa otettiin kampanjan kohteeksi osavaltioita, joista demokraatit eivät yleensä olleet piitanneet, käsittelee uransa voittoja ja tappioita, mustamaalausta ja mediaa. Hän myös ottaa kantaa protesteihin ja mielenosoittajiin, jotka hän näki merkkinä maassa "leviävistä jakolinjoista ja poliittista elämäämme aiemmin säännelleen tapakulttuurin katoamisesta." Kuinka oikeassa hän olikaan!

"Sekin kuului työhön - en saisi ottaa sellaisia hyökkäyksiä henkilökohtaisesti, mutta lasin takana huutavilta ihmisiltä ei saisi myöskään ummistaa silmiään, niin kuin edeltäjäni oli ehkä turhan usein tehnyt." 

Obama kertoo, miten Yhdysvaltojen talouden luisuminen taantumasta lamaan estettiin ja on syystäkin ylpeä tästä saavutuksesta. Vaikka kansa ei ollut tyytyväinen, sillä heidän näkökulmastaan työttömyys kasvoi, pankit pelastettin ja terveydenhuoltouudistukseen laitettiin rahaa heidän kustannuksellaan, vaikka tosiasiassa verotusta laskettiin. Viestintä on vaikeaa, kuten kaikki tiedämme.

"...veneemme vuotaa niin kauan kuin emme pysty sanomaan äänestäjille mitään sen parempaa kuin joo, asiat ovat huonosti, mutta voisivat olla huonomminkin."

"Roosevelt oli tiennyt, että kriisissä ihmiset tarvitsevat tarinan, jossa heidän ahdinkonsa syyt kuulostavat ymmärrettäviltä ja joka puhuttelee heitä tunnetasolla - moraliteetin, jossa on selvä jako hyviksiin ja pahiksiin ja helposti seurattava juoni."

Irak. Afganistan. Iran, koko Lähi-itä. Kreikan talouskriisi. Suhteet Kiinaan, suhteet Intiaan. Wall Streetiltä alkanut finanssikriisi vaikutti vahvasti Euroopassa. EU oli taantumassa vuonna 2010 ja Obama toteaa, ettei "meillä ollut varaa jäädä passiivisiksi sivustakatsojiksi. Euroopan ongelmat hidastivat merkittävästi Yhdysvaltojen elpymistä: Euroopan unioni oli suurin kauppakumppanimme ja Yhdysvaltojen ja Euroopan finanssimarkkinat olivat käytännössä siamilaiset kaksoset." 

Modernin republikaanipuoleen "mielipahaa ruokkiva tarina" siitä, että valtio vei rahaa, työ- ja opiskelupaikkoja ja statusta kovasti töitä tekeviltä, ajoi demokraatit puolustuskannalle, hän kertoo. "Syvä ja tukahduttava kyynisyys juurtui." Obama sanoo luottamuspulan ja ihmisten uskonmenetyksen yhteiseen hyvään olevan hänelle ilmeistä kirjaa kirjoittaessaan, mutta elvytyksen aikoihin se ei ollut. Lukijaa hämmästyttää kaiken kokoluokka. Elvytyksen ja budjetin rahasummat ylipäänsä ovat niin mittavia, että kotoisat muutamat kymmenet miljardimme alkavat tuntua pikkukolikoilta. Armeijan vaatimukset: 40 000 sotilasta sinne, 20 000 tänne. Ja niin edelleen. Valtava maa valtavine yrityksineen myös tuottaa valtavasti. 

Hänen kautenaan tapahtui paljon. 

"Paraskaan organisaatio ei osaa ennakoida kaikkea, jolloin on opittava improvisoimaan tavoitteeseen pääsemiseksi tai ainakin tappioiden minimoimiseksi. Presidentintyö ei ollut poikkeus - paitsi siinä, että yllätyksiä tuli päivittäin, usein aaltoina. Ensimmäisen vuoden kevään ja kesän aikana, jolloin painiskelimme finanssikriisin, kahden sodan ja terveydenhuoltouudistuksen kanssa, jo muutenkin ylikuormitetulle asialistallemme lisättiin useita odottamattomia asioita."

Odottamattomia asioita oli muun muuassa sikainfluenssa: pandemia saatiin hellittämään vuoden 2010 puoliväliin mennessä "ilman isoja otsikoita". "Aloin tajuta, että presidenttiys oli tällaista: joskus tärkein tekemäsi työ on sellaista, ettei kukaan huomannut sitä."

Mutta hän puhuu myös perusasioista, periaatteistaan ja näkemyksestään siitä, miten järjestelmä toimi ja mihin sillä pyritään.

"Ymmärsimme yleensä, mitä hyötyä oli yhteiskunnasta, joka ainakin yritti kohdella kaikkia oikeudenmukaisesti ja rakensi lattian, jonka alle ei kukaan vajoaisi. Tämän yhteiskuntasopimuksen säilyttäminen edellytti kuitenkin luottamusta. ... Se edellytti meitä uskomaan, että ryhtyipä valtio mihin tahansa antaakseen apua sitä tarvitseville, nuo samat avut olivat sinun ja kaltaistesi ihmisten saatavilla; ettei kukaan käyttänyt järjestelmää hyväkseen ja että vastoinkäymiset tai virheet tai olosuhteet, jotka aiheuttivat toisille kärsimystä, olivat sellaisia, joiden saaliiksi saatoit joutua elämäsi jossakin vaiheessa. Vuosien mittaan tuon luottamuksen ylläpitäminen osoittautui vaikeaksi."

Miten tuon kaiken keskellä selviää järjissään? 

"Minulta on usein kysytty tästä persoonallisuuspiirteestä - kyvystäni pysyä tyynenä kriisin keskellä. Toisinaan sanon, että kyse on vain temperamentista tai varttumisesta Havaijilla, koska ihmisen on vaikea stressaantua, kun aurinko paistaa, lämpöä on 25 aseetetta ja lähin hiekkaranta on viiden minuutin matkan päässä. Jos puhun nuorille, sanon harjaannuttaneeni itseni ajan mittaan tarkastelemaan asioita pitkällä tähtäimellä ja tähdennän, että on tärkeä keskittyä tavoitteisiinsa eikä tarkertua päivittäisiin myötä- ja vastoinkäymisiin. Näissäkin vastauksissa on totuuden siemen, mutta asian vaikuttaa eräs toinenkin tekijä. Tiukoissa paikoissa yritän yleensä jäljitellä isoäitiäni."

Yksi salaisuus on hyvä nukkumiskyky: mies nukahtaa nopeasti eikä näe painajaisia. On oltava myös rautainen fyysinen kunto. Kaiken rinnalla kulkee luonnollisesti perhe tiiviinä osana arkea ja juhlaa. Inhimillisyyttä tuovat muutamat heikkoudet, kuten se, että Obama yrittää lopettaa tupakointia. Sitä ihmettelin, miksi hän ihmisistä kertoessaan katsoo hyväksi kuvata näiden ulkonäköä. En näe lisäarvoa siinä, että tiedän jonkun kaljuksi, toisen pulleavatsaiseksi tai kolmannen pitkäksi ja laihaksi. Mutta ehkä tämäkin tuo inhimillisyyttä kertomalla siitä, miten Obama ihmisiä havainnoi. "Virastohuumori" on oma lajinsa, ja siitäkin hän antaa esimerkkejä. Sosiaalisena ekstroverttinä häntä ei väsytä jatkuva palaverirumba, vaan päinvastoin; vaikuttaa siltä, että nimenomaan kohtaamisista hän saa virtaa. 

"Ja tämä oli kai se puoli politiikasta, josta nautin aina eniten, se osuus, jota ei voinut sijoittaa kaavioon ja joka uhmasi suunnittelua ja analyysejä. Kyse oli siitä, että vaalikampanja - ja sen myötä demokratia - osoittautui onnistuessaan aina kuoroksi eikä sooloksi."

Hän sanoo rakastavansa työtään presidenttinä, kaikesta huolimatta. Kirja päättyy ennen toista kautta ja myöhempää karmeaa käännettä Yhdysvaltojen politiikassa, presidentin vaihtumista punapäähän; aiemmin mainitun amerikkalaisten kyynisyyden ja epäluottamuksen purkautumista tuhoisalla tavalla. Se-jonka-nimeä-en-halua-sanoa veti kurjan kauden. Saas nähdä, tekeekö Obama jatkoa kirjaansa vielä joskus vaikka sitä tarkastelemalla. Joe Bidenista hänellä on hyvää sanottavaa.

Kirja sopi hyvin iltalukemiseen; riittävän kiinnostava mutta kaikessa tarkkuudessaan väsyttävä, niin ettei valvottanut liikaa. Sain kirjan kustantajalta. Hurja on ollut käännöstyö, kun kirja haluttiin pian myyntiin myös suomeksi! 

Kenelle: Johtamisesta ja politiikasta kiinnostuneille, päätösten taustoja pohtiville, Yhdysvaltojen ystäville. 

Muualla: Erikoiset asiantuntijat lukivat kirjaa kahden postauksen verran. Muillakin näköjään lukeminen on vienyt aikaa! 

Barack Obama: Luvattu maa. (A Promised Land). Suomennos Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. Otava 2020. 

Helmet-haaste 2021 kohta 8: maailma on muutoksessa.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Hetki sitten oli jakso, jolloin kaikki aloittamani kirjat tuntuivat tyhmiltä. Tylsiltä ja huonoilta. Aloin huolestua, mitä vikaa on lukijassa, kun keskeytettyjen pino kohosi. Mutta nyt taas tulvii niin paljon herkullista luettavaa, ettei huoleta enää ollenkaan. 

Ruotsalaisen Karin Smirnoffin kirja on parhaasta päästä. Ei ehkä räjäytä tajuntaa, kuten joku fb:ssä sanoi, mutta on erittäin nokkela, sujuva ja hauska. Vaikka päähenkilö Jana Kipon tausta vaikuttaa samantyyppiseltä kuin Joonatan Tolan Punainen planeetta kuvaa, ei siis helppo. Mieleen tulee myös Nina Wähän Perintö. Silti Lähdin veljen luo on omanlaisensa, kirjoitusasua myöten. Toimii varmaan äänenäkin, mutta silloin missaa persoonallisen kerronnan omin silmin.

Jana Kippo palaa synnyinseudulleen. Ehkä pysyvästi, veljensä Brorin luo lapsuudenkotiin. 

"Paluu kotikylään tuntui siltä kuin olisi palannut keskelle thetrumanshow´ta. Piiri pyöri edelleen samanlaisena. Ihmiset liikkuivat samoihin kellonaikoihin. Todellisuus jatkoi kulkuaan kuin äärettömän merkki. Niin myös finn johndeereineen. Tyylikäs väri sanoin ohi kävellessäni ja hän pomppasi ilmaan aivan kuin olisin tunkeutunut luvatta hänen ajatuksiinsa. Kah jana hän sanoi pitkästä aikaa. Ilme pehmeni hänen tunnistaessaan minut." 

Ainakin töitä pitää hankkia, ja Jana hankkii. Kotiavustajana, heille on kysyntää pienissä kylissä, joissa on paljon vanhuksia. 

"Aloitat huomenna märitljungqvist sanoi. Sinä tulet siis korvaamaan maria brännströmin joka oli lämmin ja pidetty ihminen. Sekä asiakkaiden että työtovereitten parissa. Hänen paikkansa täyttäminen ei varmaan ole helppoa märitljungqvist lisäsi ja ojensi jälleen pehmeän kätensä hyvästelläkseen minut mutta meillä ei nyt ole muitakaan ehdokkaita. --- Etkö olekin brorin kaksoissisko. Olen kyllä. Te olette tosi samannäköisiä. Niin ollaan joo. Ja asutte yhdessä teidän lapsuudenkodissa. Joo. Etkö olekin aiemmin asunut etelässä. Olen ja pohjoisessakin."

Mainittu Maria on menehtynyt. Ja tämä liittyy kylän ihmisistä kutoutuvaan jännitystarinaan, jota Jana hoitaa omalla omintakeisella tavallaan. Yksi hänen asiakkaistaan on Katarina, kuolemansairas, jonka kanssa Janalla on asioita, olivathan he lapsina parhaita ystäviä. 

"Mariassa oli jotain samaa kuin sinussa. Puhun siis sinun huonoista puolistasi. Ai miten niin kysyin muistellen loputonta vänkäämistämme lapsuusaikoina. Katarina katsoi minua. Hänen katsettaan oli vaikea väistellä etenkin kun hänellä ei ollut edes silmäripsiä. Muistat taatusti miten ilkeä saatoit joskus olla. Manipuloiva. Olit aina askeleen edellä ja usutit minua milloin mihinkin. En muista sanoin. Sitä janaa ei ole enää olemassa. Nykyinen jana on mukautuvainen ja tekee sen mitä käsketään. Täsmälleen niin kuin silloin sanoi katarina. Aina kärppänä valmis iskemään kyntensä sopivaan uhriin. Maria oli samanlainen. Ja lisäksi hyvännäköinen mutta siltä osin ette muistutakaan toisianne. Kommentti oli tyypillistä katarinaa. Siihen oli mahdotonta sanoa vastaan."

Nykyhetken ohella saamme väläyksiä Janan ja Brorin lapsuudesta. Isästä, jota Jana sanoo taatoksi ja joka ihmeen kaupalla selvisi hengissä talikoniskusta navetassa. Sairaala-aika oli pitkä.

"Elimme veljen ja äidin kanssa tilapäisessä kuplassa. Äitimuori jopa muuttui sinä aikana. Puhui enemmän. Brodeerasi vähemmän."

Karmivat menneet tapahtumat alkavat avautua. Jana on käsitellyt niitä tavallaan, Bror omallaan. Veli joutuu vieroitushoitoon liian ryyppäämisen vuoksi, sisko osallistuu omaistenpäivään. 

"En pitänyt termistä. Oheisriippuvainen. Minkä me taatolle mahdoimme. Ja nyt olin ilmeisesti oheisriippuvainen jo toistamiseen veljeni ja johnin kanssa. Tässä paikassa alkoholisti oli identiteetti ja oheisriippuvainen ammatti. Miten menee kysyin veljeltä myöhemmin kävelyllä hoitolan pihalla. Siinähän se hän sanoi. Melko hyvin. Kännäystä on kyllä ikävä. Pelottavaa olla koko ajan selvin päin. Kaikki näyttää harmaalta. Ennen seassa oli sentään myös vähän mustaa."

Janasta ei voi olla pitämättä eikä häntä ihailematta. Sama pätee kirjaan. Taitavasti koottuna se on sekoitus dekkaria ja perhetarinaa, joka pitää kiinnostuksen yllä yllättävillä, lakonisilla vedoillaan. Kustantajan sivu kertoo, että tarina jatkuu. Suomennos kakkososasta ilmestyy 2022. Myös kolmonen on luvassa. 

Kenelle: Fiksun viihteen kuluttajille, perhetarinoita ahmivalle, vetävän ystäville, ytimekkyyttä arvostaville. 

Muualla: Hemulin kirjahyllyn tuntemukset tuntuvat tutuilta kaikkineen. Kirja oli järisyttävä lukukokemus, hän sanoo. Jutussa lisää linkkejä. Ja koska Hemuli on mitä vankimmin kirjastolainen, voi tämän napata Helmet-haasteen 2021 kohtaan 50, kirjastotyöntekijä suositellut. Sain kirjan kustantajalta.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo. Tammi 2021. Suomennos Outi Menna. Kansi Lukas Möllersten.

Lue myös jatko: Viedään äiti pohjoiseen

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

Norjalainen Gulliksen kuvaa komeasti tämän päivän avioliittoa ylä- ja alamäkineen.

Hans ja Ingunn ovat vakiintunut pari, jolla asiat ovat hyvin. Seksikin sujuu. Kunnes tapahtuu jotain. Hans näkee itsensä ystävän häistä kuvatulla videolla ja järkyttyy.

"Hän puhui tai huusi jollekulle joka seisoi hieman kauempana, hänen oli korotettava äänensä saadakseen sen kantamaan nurmen vastakkaiselle reunalle. Hän muisti kenelle hän huutanut ja miksi, hän tervehti erästä asiakasta, matkapuhelinyhtiön viestintäpäällikköä, heillä oli aina tapana sanailla toisilleen humoristiseen sävyyn mutta nyt hän vain katsoi kummeksuen omia kasvojaan, ne näyttivät hänen mielestään niin itsetietoisilta ja haavoittuvilta, niissä oli eräänlaista kypsää makeutta, johon hän oli joskus törmännyt muiden aikuisten miesten kohdalla mutta jota hän ei ollut koskaan uskonut näkevänsä itsessään. Onko minusta tullut tuollainen, Hans ajatteli, noin alaston ja epätoivoinen?" 

Onko kyse paljon puhutusta viidenkympin villityksestä? Ingunn toteaa muutoksen miehessään tämän tutustuttua Harrietiin.

"Voi Hans. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hansin olisi pitänyt kuulla se ja potea huonoa omaatuntoa hänen epätoivostaan, hänen murehtimisestaan, hänen hämmennyksestään. Kuinka mies saattoikin olla niin tyhmä. Oliko tämä tosiaan niin tyhmä? Luuliko Hans, ettei hän huomaisi mitään? Hän nosti kädet kasvojensa eteen ja haistoi niitä, itseään. Hän tuoksui samalta kuin aina, hän oli olemassa, riippumatta siitä mitä Hansille tapahtuisi."

Teini-ikää lähestyvä tytär Kristina muuttuu sulkeutuneemmaksi, ei jaa enää kaikkia ajatuksiaan vanhempiensa kanssa.

"Eikä Hansilla ollut aavistustakaan miten tyttö puhui oman päänsä sisällä, millainen oli Kristinan mielessään käymä dialogi josta muodostui se todellinen elämä, jonka hän yhä enenevässä määrin piti omana tietonaan."

Hans rimpuilee ristikkäispaineissa. Hän rakastaa Ingunnia, mutta riittääkö se? 

Pidän paljon Gulliksenin suorasta tavasta kuvata miehen sielunelämää. Se on todentuntuista, siksi koskettavaa. Selkeää, riittävän tarkkaa sortumatta jaaritteluun. Myös seksikuvaukset ovat luonnollisia, vaikka Hansin ja Harrietin kohtaamisissa on eroottisen jännitteen lisäksi koomisia piirteitä. Avioliittotarina nappaa vastustamattomasti mukaansa ja kuljettaa vaivatta kohti loppuaan, joka sekin vaikuttaa luonnolliselta. Ehkä Hans olisi eri mieltä. 

Kenelle: Avioliitossaan turhautuneille, eronneille, parisuhdeviihteen ystäville, miehen tunteita tulkitsevalle. 

Kertomus eräästä avioliitosta -postaus kertoo lisää kirjailijasta.

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt. Siltala 2021. Suomennos Outi Menna. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Helmet-haaste 2021 kohta 45, pohjoismainen kirjailija.

Enni Mustonen: Näkijä

Niin tuore kirja, että muste tuoksuu! Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt 
toiseksi viimeiseen, yhdeksänteen osaansa. Koukussa rimpuileva lukija säntää lukemaan.

1950-luvun alkupuolella Kirstin tytär, Idan tyttärentytär Viena asuu "rapakon takana", kuten Amerikkaan muuttaneet rehvakkaasti tapasivat sanoa. 

Kädentaidot perinyt Viena toimi edellisessä kirjassa puvustajana Suomen Filmiteollisuudessa, nyt pääpuvustaja Martan apulaisena elokuvajätti Foxilla Hollywoodissa. Perhe Suomesta tulee tapaamaan tyttöä; äiti, tämän puoliso Martti sekä pikkuveli Ilpo pääsevät lukijan tavoin nähtävyyksien äärelle. Nautinnollinen matka meille kaikille! 

Ilpon toive cowboy- ja intiaanimaailman näkemisestä toteutuu, kun poika pääsee katsomaan länkkärien kuvauspaikkoja. Vienan ja Martan työ on vaativaa, ja he saavat tutustua niin maailmankirjallisuuteen kuin tähtiin sen myötä. Sinuhen filmatisointi on suurtyö, mutta tulos onneton, kuten The Egyptian -leffan katsoneina tiedämme. Mutta se ei johtunut puvuista. Kirja selvittää tarkemmin, mikä meni pieleen. Kiinnostavaa on lukea näyttelijävalinnoista ja alan armottomasta kilpailusta myös monen muun tutun leffan puvustuksen kautta. 

Ja ne kuuluisuudet! Esimerkiksi Marilyn Monroen Viena oppii tuntemaan eri projektien kautta. Louis B. Mayer on jo nimenä legendaarinen. Hänen sukuaan asuu Vienan naapurissa, joka koituu tytön kohtaloksi viulisti-Jonin muodossa. Rakkaus roihahtaa. Ongelma on vain se, että Jon on naimisissa... Tilanne näyttää toivottomalta, ja Viena joutuu perhesyistä äkisti palaamaan Suomeen. Hän päättää jäädä sinne toistaiseksi ja saa jälleen paikan SF:ltä, salaa maisteri Särkältä, jonka kanssa sukset menivät viimeksi ristiin. Nyt puetaan Tuntematon!

"Lisää vaan verta vaatteillekin! kuulin Edvinin käskevän, kun hän kävi välillä pulla kourassa arvostelemassa Villen tekemää maskia. Täytyy sanoa, että Sinisalon Veikko näytti aika hätkähdyttävältä lähtiessään lopulta Pentti Unhon ja Edvinin kanssa metsikköön viimeistä kuvaa varten. Lahtisen kasvot ja vaatteet olivat näet hyytyneen tummanpunaisen veren peitossa."

Kirjan tärkeimmiksi henkilöiksi Vienan ohella nousevat Martta ja Jon. Sekä tähdet, etenkin Marilyn, johon välit muodostuvat läheisiksi. Hän saa nähdä puvustamansa elokuvat, kuten Kuinka miljöönäri naidaan.

"Bacall oli tietysti nokkela niin kuin aina ja Betty vauhdikas omalla tavallaan, mutta kyllä Marilyn oli kolmikosta se kaikkein hauskin."

Entisiäkään ystäviä ei unohdeta, uusia tavataan. Sodanjälkeistä ajankuvaa piirtävät muun muassa paketit, joita Viena Suomeen lähettää.

"- Laita pulverikaffia kans, Martta neuvoi, kun käärin lahjoja silkkipaperiin ja pakkasin niitä studiolta löytyneeseen tukevaan kartonkilaatikkoon. - Eikös soo viäläkin Suames kaffi kortilla?" 

Martan jutut ja terävä kommentointi naurattavat pitkin kirjaa. Tuo Suomen ajat sitten jättänyt leidi on luonut itselleen huiman uran elokuvapiireissä, ja tuntee "kaikki". Mutta tunnelmapala Vienan Suomen-olosta vielä loppuun, kirjasarjan aloittaneen Idan kunniaksi.

"- Mitäs Viena on niin hiljainen tänään? Veikko-eno kysyi, kun olin unohtunut haarukka kädessä tuijottamaan eteeni. - Mietin vain, koskahan me voidaan seuraavan kerran istua juhlapöydässä näin isolla porukalla, vastasin huokaisten. - Te lähdette kohta Tanskaan ja me Kaliforniaan ja lapset kasvaa ihan silmissä. - Sen takia meidän pitääkin nauttia nyt tästä joulusta, Veikko-eno sanoi ja kohotti kotikaljalasinsa Ida-mumman suuntaan. - Juodaanpas malja äidille! Ilman häntä kukaan meistä ei istuisi nyt täällä! - Kantaäidin malja, sanoi Marttikin." 

Edellinen teos, Pukija, jätti vähän hämmentyneeksi: siinä tapahtui niin paljon niin uskomattomia asioita, että kokonaisuus tuntui hankalalta, jopa yliampuvalta. Mutta Näkijässä ovat palikat kohdillaan. Yliampuvuus on tässä vain etu - ja kuvaa Ameriikan ihmemaata ja tuota toiveikasta aikaa - maisemanvaihdokset Yhdysvaltojen ja Suomen välillä antoisia, Vienan vaiheet kiinnostavia; hän tosiaan näkee paljon, kulissien taa. Kaikuja äidin ja mumman elämäntaipaleista kuuluu pitkin matkaa. 

Mainiota historiaviihdettä, faktan ja fiktion yhdistämistä nautittavalla tavalla. Ei liian vakavasti mutta googlausta aiheuttavasti, kun henkilöitä, elokuvia ja muuta kirjan sisältöä alkaa (pakosti ja höpsösti) pohtia ja sijoitella Vienaa perheineen todellisiin tapahtumiin.

Hyräilen Sunrise Avenuen Hollywood Hills -biisiä. Kirjasarjasta tulee olemaan haikea luopua. Kymmenes ja viimeinen osa nimeltään Tekijä ilmestyy vuonna 2022. Mahtaako nimi viitata sarjan tekijään?

Kenelle: Historiaviihteen kuluttajille, elokuvien ystäville, vanhasta Amerikasta haaveileville.

Muualla: Tuijata kuvaa sarjaa: Syrjästäkatsojan tarinat kertoo naisista, jotka ovat toimeliaita, pärjääviä ja reiluja. He asettuvat hyvän, tavallisen ihmisen muottiin ja peiliksi kotkotuksille, joissa pinta kiiltää mutta probleemeja riittää.

Enni Mustonen: Näkijä. Otava 2021. Kannen suunnittelu Timo Numminen.  

Kustantajan lukukappale. 

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Tunnustan, että tuskin tietäisin, kuka on Hanna Brotherus, jos hänen puolisonsa ei olisi Mikko Kuustonen. (Joka on muuten kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta kuin itse olen, on oltu samassa koulussa, ja nykyisin mökkikuntammekin on yhteinen.) En juuri seuraa tanssialaa (pitäisi kyllä). Mutta nyt tiedän, hyvinkin tarkasti.

Tanssin ammattilaisen kirjan arvelin olevan hyvin kehollinen, ehkä jopa antavan vinkkejä kehollisen tuntemuksen parantamiseen. Ja kertovan tanssista taidemuotona ja omana taiteen teon välineenä. Kyllä kirjassa näitä puolia on (ei vinkkejä) ja kehon kautta kuljetaan, mutta yllättävästi se on ensisijaisesti omaelämäkerta, vaikka luokiteltu autofiktioksi. Raa'an rehellinen ja omaääninen kirja, jossa kertoja etsii - ja myös pitkälti löytää - itsensä ja asettaa sen nykyiseen asentoonsa elämässä. 

Kerronta lähtee siitä, että nainen tunnistaa sisällään asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Lapsuudesta asti. Hän kuvailee suhteensa isään, äitiin, veljeen ja siskoon, jolla oli kurja kohtalo: hän sairasti anoreksiaa ja kuoli nuorena syöpään. Tragedia vaikuttaa väistämättä vahvasti kaikkiin perheenjäseniin. Brotherus kokee kasvaneensa "surun sylissä", sanoo surun lokeroituneen kaikkialle kehoonsa.

"Tuntuisi kauhealta, jos vanhempani olisivat nyt kuolleet. Heidän kanssaan on kaikki puhumatta. Vielä ei ole myöhäistä. Itseni kanssa on kaikki puhumatta. Kaikkien kanssa kaikki."

Hän käy läpi niin ensimmäisen kuin toisen avioliittonsa tilanteita sekä uraansa. Lapset ovat luonnollisesti tärkeässä roolissa. Kun ensimmäinen liitto "hajosi, alkoi rytistä. Kotimme myytiin ja lasten ongelmat eskaloituivat." Suurta huolta aiheutui pojan huumeidenkäytöstä ja tyttären syömishäiriöistä. Se on sukurasite, Brotherus kärsii niistä itsekin. Se on ollut vaikea tunnustaa. Siskon ja tyttären sairaudet ahdistavat.

"Kun on nälkä ja sattuu, ääriviivat tuntuvat. Silloin tuntuu, että ymmärrän."

Suorastaan häkellyttävän avointa, sanoi kirjasta enmuistakuka, ja olen samaa mieltä. Ehkä avoimuudesta johtuu, että kirjoittajaa tuntee ymmärtävänsä. Pystyin samastumaan moneen ajatukseen, kuten "nukkekodissa" elämiseen lapsena, tunteiden sivuuttamiseen. Suurinpiirtein saman ikäluokan ihmisinä olemme saaneet samantyyppisen kasvatuksen, sodan aikana tai pian sen jälkeen syntyneiltä vanhemmiltamme. Suorittamisen arvostus, häpeän pelko, itsenäinen pärjääminen, niillä mentiin. Pitää olla reipas, ei tarvitseva. Ei sitä lapsena ihmetellyt, vasta vuosikymmeniä myöhemmin tajuaa, että on perheitä, joissa toimitaan toisin. 

"Tunnistan, kuinka paljon kaipasin lapsena ja nuorena sitä, että olisin saanut keskustella ja jakaa ajatuksiani. Mennä pintaa syvemmälle. Olla totta. Kasvatuksessamme painotettiin rehellisyyttä, mutta sille annettiin vain sietämättömän ohut sisältö." 

Aika ja kokemus sekä uusi vahva rakkaus ovat keinoja, joilla hän pystyy nyt purkamaan kaikkea sitä, mikä ennen jäi piiloon, itseltäkin. Kirja on yksi keino; kyllä, se on tavallaan terapiakirja ja samalla tilitys seuraaville sukupolville. Sellainen voisi olla vaivaannuttava lukijalle, mutta tämä ei ole. Kirja on kaunis ja koskettava, ja erittäin luettava. Ei pitäisi olla yllätys (mutta vähän oli, myönnän), että taitava taiteilija osaa tämänkin lajin; usein taiteelliset kyvyt tuntuvat tihkuvan eri aloille. 

Mutta matka on vielä kesken, elämä ja sen tutkiminen ei ole vielä läheskään valmis. Liikutuin (muun muassa) kohdasta, jossa hänen äitinsä oli sanonut nuorelle äidille, että tämän pitäisi rauhoittua, opetella olemaan yksin. Tästä nappaan loppusitaatin, jossa palataan ainoaan omaan kotiin, kehoon. Sitä saattaa vihata ja rääkätä, kuten hän sanoo, mutta se voi myös olla nautinnon lähde. Ja tuoda rauhaa. 

"Ei hän tiennyt, millaista on olla minä. Hän ei ymmärtänyt, että tulisin olemaan itseni paras asiantuntija. En minäkään sitä silloin tiennyt. Liikkuminen ja tekeminen ovat ainoa ulospääsy sisäisestä myrskystäni. Kun liikun, saan rauhan. Kun reuhdon, saan levon." 

Kenelle: Elämäkertojen ystäville, perhe- ja parisuhdetarinoita ahmiville, syömishäiriöisille ja heidän läheisilleen. 

Muualla: Hidasta elämää -blogissa kirjailija kertoo, mitä eri sanoista tulee hänelle mieleen. 

Hanna Brotherus: Ainoa kotini. WSOY 2021. Päällys Martti Ruokonen.

Sain kirjan kustantajalta. 

Kirjailijaelämää x 3

Kolme kuvausta kirjailijaelämästä. Vaikka vierastan nais-etuliitettä, sukupuoli vaikuttaa väistämättä asemaan uralla ja elämässä. Jokainen ottaa kirjoissaan tähän kantaa tavallaan, mikä on syy niiden yhdistämiseen tässä jutussani. Ja myös se, että kaikkien kolmen tekstit ovat omaperäisellä tavalla kirjoittamisen kohteitaan katsovia ja kuvaavia, tarkkoja ja myös tunnustettuja: Levyn kirjoista kaksi on ollut Booker-ehdokkaana, Cuskin Ääriviivat nousi New York Timesin romaanien top 5 -listalle.

Italialainen kirjallisuus ei ole minulle tuttua, mutta ehkä Elena Ferranten ansiosta kiinnosti kirja, jota liepeessä kuvataan "yhden 1900-luvun merkittävimpien italialaiskirjailijoiden" pääteokseksi. 

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme on julkaistu 1963, suomennos 2021. Omaelämäkerrallisen teoksen pääosassa ovat hänen vanhempansa, joita kirjoittaja kuvaa lapsesta aikuisuuteen muuttuvin silmin. 

"Tositapahtumiin perustuvat kirjat ovat usein pelkkiä sirpaleita ja häivähdyksiä siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet."

Tyttö kasvaa hyvinvoivassa ja sivistyneessä kodissa. Hieman kasvettuaan hän oivaltaa, ettei kaikilla ole palvelijoita, sukua ja ystäviä korkeissa asemissa, ei edes kulttuuriharrastuksia. Koko perhe lukee ja rakastaa juttuja, tarinoita, joista rakkaimpia hoetaan vuosikymmenet; ne elävät kauemmin kuin ihmiset. Jo pienenä Natalia kuuli runoja, kirjoitti niitä ja mietti runojen olemusta. 

"Sellaisia olivat siis runot: Yksinkertaisia ja tyhjästä tehtyjä, ja ne kertoivat asioista, joita katsottiin. Katselin ympärilleni silmä tarkkana."

Tytön omia vaiheita ei oikeastaan tarkemmin selosteta kuin hänen katseensa kautta. Hän katsoo isäänsä, tulistuvaa ja kovaäänistä perheenpäätä, jonka raivokohtauksia pelätään. Isän normaali puhetapa vaikuttaa sättimiseltä, mikä käy ajan mittaan koomiseksi. Kaikki, myös omat perheenjäsenet - etenkin he - ovat hänen mielestään yleensä milloin komeljanttareita, milloin täysiä typeryksiä! Aaseja! Pellejä! Pöljät! Isä harrastaa vuorikiipeilyä ja hiihtämistä, ja yrittää pakottaa perheensä mukaan, kehnonpuoleisin tuloksin. Hän on aktiivinen mies, joka kylpee kylmässä vedessä ja tekee itse aamiaisekseen jogurttia aikana, jolloin kyseistä sanaa ei edes ollut, saati tuotetta. 

Mutta ei äiti jää huonommaksi. Iloinen, sydämellinen ja sosiaalinen nainen on kiinnostunut kaikista lähellään olevista. Hänellä on yhtä tarkat sääntönsä siitä, mitä kuuluu tehdä ja mitä ei, tosin hieman erilaiset kuin miehellään. Äiti teettää salaa uusia jakkupukuja, nautti kauneudesta, taiteesta ja lapsistaan ja puhuu, puhuu. 

Lapsia on viisi, kolme veljeä ja kertojan isosisko, Paola. Natalia on kuopus, mikä helpottaa hänen asemaansa; vanhemmat lapset taistelevat suurimmat taistot kasvaessaan ja aikuistuessaan. Aika on poikkeuksellinen. Mussolini pitää valtaa Italiassa, fasismi leviää, Hitleriä aletaan pelätä. Politikoinnilta ei voi välttyä, etenkään juutalainen perhe. Syttyy sota. Kaiken melskeen keskellä Natalia perheellistyy, mies katoaa, kirjailijuus kasvaa, samoin kustantamo... Tapahtuu häkellyttävän paljon tiiviissä tekstissä, joka ei edelleenkään mene henkilökohtaisuuksiin kirjoittajan osalta kuin äärimmäisen niukasti. Vanhemmat vanhenevat, jatkavat sanailuaan. Katse heihin on hellä. 

Ajankuva on kiinnostava, samoin päähenkilöt. Nimivyörytys uhkasi välillä käydä ylivoimaiseksi, koska en tunne Italian merkkihenkilöitä, mutta lopussa on avuliaasti listaus, kuka on kukin. Loppupuoli muutenkin veti jälleen mukaansa tunnelmaan, tapahtumiin ja loputtomaan tarinankerrontaan. Ginzburg eli 1916 - 1991.

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare). Suomennos Elina Melander. Aula 2021.

Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti. 

------

Deborah Levyn älykäs Uiden kotiin ihastutti vuonna 2016, siksi kiinnostuin hänen omaelämäkerrallisesta trilogiastaan, josta on nyt ilmestynyt suomeksi ensimmäinen osa.

Mitä en halua tietää kertoo naisesta, joka kirjoittaa. Kirjoittamisen motiiveistaan ja tarkoituksesta, lapsuudesta Etelä-Afrikasta, rasismista, arjesta, vähän nykyisyydestäkin.

"Kirjoittaminen sai minut tuntemaan itseni viisaammaksi kuin olin. Viisaaksi ja surulliseksi. Ajattelin, että sellaisia kirjoittajien kuului olla."

En saa aivan kaikista ajatuskuluista kiinni, ja luulen, että sitä hän osin haluaa kuvatakin: että hän oli erikoinen lapsi. Vertaistukea kaikille itsensä omituiseksi tunteville! Naisen asemaan brittiläinen Levy (s. 1959) ottaa näistä kolmesta kirjailijasta suorasukaisimmin kantaa. 

"Kuten aina kun on kyse rakkaudesta, lapsemme tekivät meidät rajattoman onnellisiksi - ja myös onnettomiksi - mutta he eivät koskaan suistaneet meitä niin syvään epätoivoon kuin 2000-luvun Uusi Patriarkaatti. Se edellytti meiltä yhtä aikaa passiivisuutta ja kunnianhimoa, äidillisyyttä ja eroottista energiaa, itsensä uhraamista ja täyttymyksen kokemusta. Meidän tuli olla Vahvoja Moderneja Naisia samaan aikaan, kun meitä nöyryytettiin eri tavoin sekä taloudellisesti että kodin piirissä."

Vaikka kirja ensimmäisenä osana jättää vielä paljon kysymysmerkkejä, kirja jaottelee kirjoittamisen merkitykset tekijälleen selkeästi. Ne on nimetty neljän luvun otsikoina: Poliittiset tarkoitusperät. Historiallinen käyttövoima. Raaka egoismi. Esteettinen into. 

Eräänä keväänä - jo aikuisena kirjailijana - hän lähtee matkalle. Muistoista lentokoneesta Iso-Britanniasta Palmaan Mallorcalle saan mielleyhtymän seuraavaan kirjailijaan.

Deborah Levy: Mitä en halua tietää (Things I don´t Want to Know). Suomennos Pauliina Vanhatalo. S&S 2021. 

------

Rachel Cuskin tapa etäännyttää päähenkilönsä ja kuvata tätä muiden tarinoiden kautta kiehtoo. Kunnia on viimeinen osa trilogiasta, joka alkoi Ääriviivoilla ja jatkui Siirtymällä. Kunnia tekee sarjalle kunniaa yhtä kiehtovana. Vaikka siis oikeasti pohtii sitä, millaista kunniaa kirja-alalla ja ylipäänsä missään on saatavissa ja miten. Ehkä otsikko pitäisi sijoittaa lainausmerkkien sisälle. 

Päähenkilö Faye lähtee jälleen matkalle, kirjailijakonferessiin, ja uppoutuu tuntemattoman kanssamatkustajan tarinaan jo lentokoneessa. Tapansa mukaan Cusk koukuttaa, ja etenkin kirjallisuusalasta kiinnostuneet saavat konferenssikuvauksesta terävää havainnointia ja oivaa viihdettä. Tosin ulkoisten puitteiden kuvailussa vähempikin olisi riittänyt, mutta Cusk rakentaa uskollisena tyylilleen tarkkapiirtoista kuvaa kohteistaan. Ehkä hän on sitä, mitä älykellosta kunnonkohotusherätyksen saanut kollega kirjailijoista tuumii:

"- Juttuhan on niin, hän sanoi, että me olemme pakkomielteisiä, eikö? Kun olemme saaneet jostain ajatuksesta kiinni, emme pysty luovuttamaan - meidän täytyy kaivaa, kunnes juuretkin on vedetty esiin." 

Kirjailija on syntynyt 1967 Kanadassa ja muutti Iso-Britanniaan 1975. 

Rachel Cusk: Kunnia (Kudos). Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2020. Päällys Jussi Karjalainen.

Olen saanut kaikki kirjat kustantajilta.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Kirja tempaa mukaan niin vikkelästi, että se tulee luettua hetkessä.

Jo sivulla 8 nauroin ja sivulla 10 nieleskelin liikutuksesta, kun pienen Annin vanhempien avioliittoa setvitään.

"Anni sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvaannollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti."

Räväkän äitinsä Anni menettää, isä Hemminki Uinu on hämmingissä. Annin isoveli Isko tuntee vastuuta siskostaan, vaikka he isän kanssa ovat tytön mielestä yhtä idiootteja. Anni joutuu etsimään vastauksia naisia askarruttaviin kysymyksiin lähinnä omin päin. Mutta koska hän tottuu elämään miesten kanssa pienestä pitäen, Kaiden, maailman viimeisen fiftarin, kanssa harjoiteltu seksi aloittaa vaihtuvien miesten rallin. Ja pian Hemminki saa hämmentyä jälleen, tällä kertaa siitä, että hänen huostassaan on pieni Onni, Annin poika.

Tarina saa asteen tummemmat sävyt jatkuessaan ja lasten ja puolisoiden määrä kasvaessa. Isko avioituu Ulpun kanssa, Hemmingin ei Onnin jälkeen syntyneitä lapsenlapsiaan enää tarvitse hoitaa. Ruuhkavuodet kuluttavat Iskoa, eikä hän usein muista isäänsä.

Ja Anni, hän on aina kiireinen vaihtuvine perhekuvioineen. Onkohan Markku jo neljäs aviomies? Oliko hän valinnut aina väärin? Hemminki ei oikein usko Markun paranevan vanhetessaan, Anni pitääkin häntä hyvänä käyttöviininä. Kun Onni ja muut lapset alkavat aikuistua, Anni miettii itseään; mahtaako hän olla masentunut.

"Hän teki nettitestin, mutta sai vain kolme pistettä kahdestakymmenestä. Tulos oli masentava."

Seuraamme Iskon viidenkympin kriisiä, sillä jonkinlainen kriisi hänelläkin, järkevänä tunnetulla, on. Se vain tulee myöhemmässä iässä kuin Annilla, joka on tottunut krooniseen virtsatulehdukseen mutta vain ajoittain oireilevaan rakkauteen. Harmillista, ettei toisinpäin. Vaikka molempien kanssa voi elää.

Sutjakan hauska eikä lainkaan lällyilevä perhetarina on parhaimmillaan yksittäisten hetkien ja tilanteiden oivaltavissa kuvauksissa. Kolmen päähenkilön osuudet - Annin, Iskon ja Hemmingin - limittyvät ja polveilevat sattumanvaraisen tuntuisesti, samoin kuin heidän keskinäinen yhteydenpitonsa. Perhejoulua on tällä jengillä vaikea järjestää, mutta yritystä sentään on. Päällys sisäkansineen on upean vappuisa ja värikäs! Pirskahteleva kevyen makea tarina sopii hyvin vaikka tippaleivän ohessa luettavaksi. 

Kenelle: Viihteen ystäville, oireileville ja heidän läheisilleen. 

Muualla: Kirjan sanomana, jos sellaista tarvitaan, voisi pitää hyväksyntää itseä ja muita kohtaan. Täydellisyyteen ei voi päästä ja keskeneräinen, nuhruinen, tunkkainen, naurettavakin voi olla aivan hyvä, sanotaan Erikoiset Asiantuntijat -blogissa. 

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita. Atena 2021. Kansi Elina Warsta.

Helmet-haasteessa 2021 käyvät kohdat 6, kertoo rakkaudesta, ja 49, vuoden 2021 kirja.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Nyt on ylevä, pääsiäiseen sopiva otsikko! 

Kolmesta sanasta ensimmäinen miellyttää minua ensivilkaisulla eniten. Matka, reitti, väylä - kyllä! Hosseini kertoo matkoistaan, onnistuneista ja niistä toisista. Hän sanoo rakastavansa matkantekoa, mieluiten yksin, ja pohtii kirjoittaessaan sitä, miksi mieli ja ruumis on tapana erottaa niin tiukasti toisistaan. Esseetä ei synny ilman ruumista, ja "toisaalta kaikki tietävät, että mietiskely on mahdotonta, jos on esimerkiksi ripuli, kuumetta, uupumus tai virtsatieinfektio. Miksi emme myöntäisi, että nautinto ja ilo mahdollistavat ajattelun ja sen myötä kirjoittamisen?"

Ja myös lukemisen, lisäisin. Hosseini mainitsee monia häntä ajatteluttaneita kirjoja. Kerouacin Matkalla on yksi keskeinen; hän uskoo sen puhuttelevan lukijaa, joka on joskus huomannut odottavansa, milloin elämä oikein alkaa. Olli Jalosen Taivaanpallo ja Merenpeitto koskettivat häntä syvästi, eikä hän hyväksy feminismiä, joka sulkee poikien tai miesten tarinat pois. Itse asiassa hän ei kannata feminismiä yksisilmäisenä aatteena eikä innostu naiseuskirjallisuudesta, saati "historiattomista historian arvioinneista", jollaisiksi hän laskee esimerkiksi Saara Turusen tuotantoa, vaikka ymmärtää pyrkimyksen: "...jokaisen sukupolven on sanottava sanansa menneisyydestä." 

Totuus-osio kertoo yllättäen pääomasta. Rahasta siis, kuten siitä, miten Jane Austenin henkilöt pääomiaan käyttävät ja vaihtavat, symbolisia tai realistisia. Sijoitusbloggareista ja luokan vaikutuksesta: "Kertomus luokattomasta Suomesta on myytti, ja yhä useammille luokka on loukku". Tuloerojen huolestuttavasta kasvusta. "Pääoman kasautumisesta on hyötyä vain sille, jolle se kasautuu." Josta hän pääsee pohtimaan omaa luokkaansa luokkien välissä (tunnistan olotilan itsekin) ja paljon sitä, millaista on olla tämän päivän muslimi, hyvine, huonoine ja kummallisine puolineen. Hänen omakuvapeilauksensa tuo virkistävän uutta katsantoa ainakin tälle lukijalle! Se myös toimii muistutuksena siitä, että eurooppalainen kulttuuri pohjaa pitkälti itäisiin. 

Kuolema-osuus kertoo Marcus Antoniuksen, Kleopatran rakastajan, puhuttelun, Konstantinos Kavafiksen runon muodossa, josta Hosseini sanoo: "Runo opettaa, että menetystä on syleiltävä - se on otettava vastaan sitä edeltäneen menestyksen vertaisella arvokkuudella." Tosin Antonius ei tainnut tehdä niin. Kirjailijan omat menetykset limittyvät surun kokemuksen yleisempään pohdintaan. "Pettymykset, sydänsurut, kuoleman murhe. Erilaiset menetykset tihkuvat toisiinsa, kasvattavat toisiaan." Kuvaavatko von Wrightin veljesten lintuteokset todella kuolemaa? "Elävä lintu on elämän symboli, intensiivisen elämän..." Lintujen sukupuutto saattaa enteillä ihmisen sukupuuttoa. "Monimuotoisuuden niukkenemisella on seurauksia, joita emme vielä edes tiedä." Näinpä. 

Lopuksi pääsemme kakkakarnevaaleihin. Niin säveltäjä Mozart kuin runoilija Ginsberg* (sitaatti alla) iloittelivat teoksissaan kakalla, jota pidetään edelleen tabuna. Nyt suolisto on todettu ihmisen "toisiksi aivoiksi", Hosseini muistuttaa. Kakka on ympäristöongelma, mutta pakollinen osa luonnon kiertokulkua. Sitä voisi ehkä hyödyntää nykyistä paremmin, hän pohtii. Aihe nousee esiin siksi, että kirjailijalla on kakan kanssa suuria terveysongelmia. Paska juttu, monin tavoin.  

"Istun etukenossa kyynärpäät polvilla, voi onnea! kyetä paskantamaan!"*

Miten tämä liittyy kuolemaan? Sairauskertomus on hurja, mutta tauti ei lie tappava. Se saa kuitenkin ihmisen muistamaan kuolevaisuutensa. "Saippuoin sormistani elämän kiertokulkua. Ja uutta syntyy tilalle, joka päivä, joka sekunti." Muutumme mullaksi tai tähtipölyksi. "Siinä kaikki". 

Hosseini kertoo pyrkivänsä esseillään raivaamaan isoihin teemoihin ihmisen mentäviä reittejä, jotka kulkevat moneen suuntaan. 

"On tapana sanoa, että hyvä teksti on punnittua, siinä on painavaa asiaa. Keveys taas on turhuutta, pinnallisuutta. Mutta elämässä painava on vain painavaa, se on isoja kiviä ja kauppakasseja, murheita, kilometrien syvyydessä hikoilevia kaivostyöläisiä ja uponneita laivoja. Kevyt sen sijaan: hengityksen ja liikkeen vaivattomuutta, kauniita eleitä, valoa, pulppuavia ajatuksia. K-rauta ja Ellen Thesleff, Shakira ja Joni Mitchell. Banaali ja ylevä, ruumis ja sielu, ilo ja suru. Kevyt, painava."

Kirjailija onnistuu pyrkimyksessään hienosti: nautin fiksujen esseiden lukemisesta ja niiden polveilusta keveydestä painavaan, vakavasta huumoriin. Yllätykselliset suunnat ja asiat, joita ei ole  tullut miettineeksi, pitävät kiinnostuksen yllä, uupuneet aivosolut virkistyvät jumpasta. Vaikka aiheet ovat painavia, yleisvaikutelmaksi jää silti keveys, jopa ilo. Ainakin kirjoittamisen ja ajattelemisen, auliin vapautuneesti pulppuavan tekstin ja lisääntyvän valon ilo. 

Kenelle: Ajatteleville, lukeville, kirjoittaville, matkustaville, surua kohdanneille, tabuja pelkäämättömille. 

Muualla: "Juuri noin, kylläpä osuu ytimeen", tuumii Tuijata. 

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema. Gummerus 2021.