Kjell Westö: Molly & Henry. Romaani sotavuosilta.

Tappamisessa ei ole mitään kaunista, hyväntuoksuista tai ylevää, ja sota merkitsee tappamista, ajattelen. Itsestään selvää, mutta kansalle on annettava rohkaisua ja toivoa myös sodan aikana, ajattelevat johtajat. Siksi Henryä, Hufvudstadsbladetin sotakirjeenvaihtajaa, käsketään kirjoittaa raporttinsa rintamalta koreammin kuin Henry tahtoisi. Hän ei halua herättää ihmisissä väärää uskoa tulevaan eikä kaunistella sotilaiden veristä työtä ja kurjia olosuhteita, vaan kertoa, että nimenomaan niistä huolimatta he tekevät kaikkensa Suomen puolesta.

"Sinä aamuna hän ymmärsi, että kun sota oli riittävän kaukana, siinä oli apokalyptista, perverssiä kauneutta. Se oli värien leikkiä, kuvia ja kaukaisia ääniä, ja ihmisen sisällä heräsi vavistus ja ihmetys. Vasta lähietäisyydellä astuivat esiin sodan helvetillinen luonne, sen monokrominen likaisenharmaa maailma täynnä yksinkertaista eläimellistä pelkoa. Läheltä katsottuna sodan maailmassa ei ollut mitään vivahteita tai hienompia sävyjä. Siellä oli vain ihmiselon syvää pimeyttä, vain itse kunkin yksinäisenä huohottava hengitys ja sokea tahto jäädä henkiin.

Ja jolta se tahto puuttui, hän ei olisi enää muiden joukossa kun seuraava yö tulisi."

Molly sotii omalla tavallaan: hän on filmitähtenä mainetta niittänyt näyttelijä, joka kiertää teatteriseurueen mukana keräämässä rahaa Suomen asialle Ruotsissa, osa itärintamallakin viihdyttämässä lepovuorossa olevia joukkoja. Hän ikävöi Henryä ja heidän Museokadun kotiaan ja on huolissaan: mahtaako mies olla enää elossakaan, kun kirjettä ei kuulu?

Molly palaa Helsinkiin, jonne Henry on kuitenkin ehtinyt palata jo ensin. Henry joutuu pannaan ja vähäpätöisempiin tehtäviin lehdessä, vaikkei hänen kirjoittajanlahjojaan kyseenalaisteta. Se tekee hänen elämästään entistä synkempää, ikään kuin kokemukset sodasta eivät riittäisi. Myös Mollylla on  ammatillisia haasteita uusien tähtien vallatessa tilaa näyttämöiltä. Hänen äitinsä sanoo:

"Mutta varmasti sinä saat kohta taas yhtä suuren roolin kuin Adèle! 

Molly kiinnitti katseensa Lasseen ja Everttiin, joka jatkoivat leikkejään vadelmapensaiden luona, ja yritti olla kuulostamatta surumieliseltä sanoessaan: 

Ei kuule, mitään Adèlea minusta ei koskaan enää tulee."

Molemmat ovat aikuisia, fiksuja ja rakastamillaan aloilla taitavia ihmisiä, joiden suhdetta sävyttävät poikkeusolot, talvi- ja jatkosota. Kummallakin on myös menneisyys, josta he vaikenevat: on vaikea luottaa ja rakentaa tiivistä yhteyttä maailmassa, joka järkkyy. Ystäviä ja sukulaisia kuolee, pula-aika tuntuu jatkuvana pienenä nälkänä, eikä tulevasta maan ja maailman järjestyksestä ole tietoa. Pystyvätkö he ylläpitämään rakkauttaan - sana, joka mainitaan vain hyvin harvoin jos koskaan - kaiken keskellä? Tunteet kulkevat vuoristorataa synkistä alhoista harvoihin kepeisiin hetkiin.

"Hän käveli pysäkiltä Museokadulle kärsimättömin askelin ja ajatteli että kaikilla ihmisillä oli heikkoutensa ja Henryllä oli niitä enemmän kuin tarpeeksi, mutta Henry oli hänen miehensä ja hän rakasti Henryä ja kaipasi tätä aina kun he olivat erossa."

Kjell Westön tuttu tunnelmanluonnin taika toimii. Hänen hieman unenomainen ja maalaileva tapansa kirjoittaa menneestä maailmasta vie mukanaan, samoin henkilöt, jotka taustoitetaan tarkoin ja jotka liikkuvat tutuilla kaduilla ja paikoissa Helsingissä ja sen liepeillä. Heidän ajatustensa ja arkisten tekemistensä runsas kuvaus saavat ajan ja tarinan eloon, lievä mahtipontisuus on kirjailijalle tyypillinen: joskus mietin, puhuvatko ja toimivatko ihmiset hänen tosielämässään samaan tapaan. (Luulen, että ainakin sinne päin.) 

"Kaikkia poikia kautta maailman vaani vaara, että heiltä varastettaisiin heidän elämänsä ennen kuin se oli alkanutkaan, ja syyllisiä olivat ikäloput miehet joiden sydän oli täynnä pimeyttä. Mutta oliko sota ja uusien sotien jatkuva uhka aiheuttanut tuon ihmissydämen tympeän pimeyden, vai ihmissydämen pimeyskö se synnytti jatkuvasti uusia sotia? Henry tiesi kysyneensä sitä itseltään aikaisemminkin, mutta ei muistanut milloin."

Yhtymäkohtia nykyiseen ei tarvitse suurennuslasilla etsiskellä, vaikkei kirjailija ole niitä ymmärtääkseni tahallisesti esittänyt, vaan teksti on pidemmän mietinnän tulos. Itänaapurin sotimisen lisäksi maan johdon toimet, kasvava fasismilla flirttaileva ilmapiiri, mielenterveys- ja ihmissuhdeongelmat ja jopa erään lahjakkaan taiteilijan itsetuho (lienee sattumaa) - ja tämä:

"Itse väittäisin, että meillä on edessämme aivan toinen ja paljon kiusallisempi ongelma, demokraattisen hallintojärjestelmän heikkous. Sillä ette kai tarkoita, että me jättäisimme suuret päätökset tietämättömälle kansalle ja sen yhtä tietämättömille edustajille? Ajatelkaa nyt vähän, toimittaja Gunnars! Kaikki se hitaus, tiedon puute, tyhjät lupaukset, jatkuva kinastelu! Henry ei ollut koskaan aiemmin kuullut Luodon olevan niin palavissaan." 

Tuoko Molly & Henry uutta Kjell Westön tuotantoon? Ehkä sen, että mukana on myös naispuolinen päähenkilö vahvasti, tasaveroisena toimijana, jonka ääni vuorottelee miehen kanssa, ja sen, että katse kohdistuu kahdenväliseen suhteeseen - tosin ystäviä ja perhettä on paljon mukana jälleen. Kerronta sinänsä ei yllätä, vaikka löytyy koukkuja, kuten tapa mainita jokin hätkähdyttävä seikka ja antaa sille selitys vasta jälkeenpäin. Selasin välillä taaksepäin, missasinko jotain... Aiemmat Westöt lukeneille on luvassa muutama yllätyskohtaaminen vanhojen tuttujen kanssa; kuin löytäisi suklaakarkin sivujen välistä. 

Kenelle: Tarinankerronnan ystäville, sotamuistoja sietäville, historiaa ahmiville, parisuhdekuvauksista kiinnostuneille, Helsingin rakastajille. 

Muualla: Westö teki sen taas, sanoo Taina Aarrearkku-blogissa.

Kjell Westö: Molly & Henry. Romaani sotavuosilta. Otava 2023. Suomennos Laura Beck. Kansi Tuuli Juusela.

Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Silmäni avautuivat järkyttävälle ilmiölle Suomessa, kun luin viime vuonna Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin teoksen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. En paljon löytänyt sanoja siitä kertomiseen, eikä pelkkä kauhistelu ja voivottelu tuntunut riittävältä. Voiko meillä tosiaan tapahtua tällaista?

Nuoria tyttöjä, lapsia, lähetetään maasta "sukulaisiin tutustumaan", mikä usein tarkoittaa sukuelinten silpomista, joskus myös tytön naittamista vanhoille miehille. Eikä tätä voida estää nykylakien voimin, koska käytäntöä harjoitetaan somaliyhteisössä, joka on meille vieras ja sulkeutuu sisäänpäin. Arka paikka niin päättäjille kuin yhteisölle. Mutta millaista kipua, häpeää ja kärsimystä tytöt joutuvat kohtaamaan?

Näytelmä zoomaa hieman eri kohtiin kuin kirja: se kertoo enemmän Ujunin (ja hänen ystäviensä) henkilökohtaisesta elämästä, kuten islamin uskoon suhtautumisesta ja Somaliasta, juuriin tutustumisesta. Saimme jopa tietoiskun maasta, mikä oli hyvä, ei tarvinnut googlailla. 

Lavalla tyttö kasvaa lapsesta naiseuteen tiukan kurin ja valvonnan alla. Kun koraanikoulussa opettaja lyö, se kuuluu asiaan, sillä tytöt ovat tottuneet fyysiseen kurinpitoon. Virheestä rangaistaan - kunnes Ujuni kokee, ettei hän ole tehnyt virhettä, mutta silti lyödään. Epäoikeudenmukaisuuden tunne alkaa kasvaa. Miksi somalityttöjä kohdellaan näin? Mikseivät he saa käydä leffassa, uimahallissa, urheilemassa tai muuten viettää viikonloppua, kuten koulutoverinsa? Miksi heidän täytyy pukeutua niin, että liikkuminen on hankalaa? Miksei hiuksia saa hulmuttaa vapaasti? 

Paljon kysymyksiä, joihin tyttö ei saa vastauksia. Järkytyksekseen hän saa tietää, että oma äiti on nuorena elänyt aivan toisin; ilman peittäviä asuja ja tiukkoja määräyksiä, juhlissa ja matkoilla nauttien,  kuten länsimaiset naiset. Miksei seuraava sukupolvi voisi tehdä samoin? Syy oli sisällissota ja vallan vaihtuminen, naisten kannalta kahlitsevaan suuntaan. Väkivalta, ryöstely ja korruptio lisääntyivät, turvattomuus ajoi väkeä pakolaisiksi muun muassa Suomeen. Maalla oli ja on paljon ongelmia luonnonkatastrofeista sekavaan valtataisteluun, joka tekee maasta hauraan. Uskontoa käytetään lyömäaseena. 

Tyttö Suomessa kapinoi karkailemalla. Hän löytää turvapaikan, Tyttöjen Talon, jossa hänet nähdään ihmisenä, ja kyseenalaistaa vahvasti somalityttöjen ainoan tulevaisuudenkuvan, joka on avioliitto, äitiys ja kodinhoito. Kun tietoa ja ymmärrystä kertyy, hän ottaa yhteyttä Voima-lehteen, joka julkaisee jutun aiheesta. Siitä alkaa Ujunin tie julkisuudessa ihmisoikeusaktivistina, joka taistelee tyttöjen silpomista ja epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan.

Tekijätapaamisessa ennen näytelmää Ujuni sanoi, ettei halua korostaa omaa tarinaansa, vaan puhua laajemman joukon puolesta. Pointti on se, että tyttöjen silpominen, väkivalta, ei saa olla hyväksyttävää missään yhteisössä, mikään uskonto tai isänmaa ei siihen velvoita. Tämä tehdään selväksi, vaikka näytelmän edetessä uskonkysymysten ja juurien pohtimisen kautta tarina tuntuu hyvin henkilökohtaiselta - ehkä hänen oma elämäntilanteensa pienen lapsen äitinä on antanut vauhtia juuri näille pohdinnoille: lapsen kasvatus kahteen kulttuuriin on haastavaa. 

Teknisesti näytelmä toimii erinomaisesti: puvut, lavastus, näyttelijäntyö ja musiikit ovat saumaton ja komea kokonaisuus. Liikutaan Helsingissä, Lontoossa ja Mogadishussa, visuaalisuus on kehujensa arvoista. Tunteen tasolla koskettavinta on tyttöjen elämä, kasvukipuineen ja pienine iloineen: kiherrys ja yhteisyys, hassuttelu ja arat haaveet; ne, joita monet eivät uskalla edes ajatella. Ne ovat tunnistettavia kulttuurista riippumatta, ja siksi viesti on helppo ymmärtää. Tytöt eivät ole ongelma, vaan ympäristö, heidän kohtelunsa. 

Mietityttää paljon se, mikä on saanut tytön äidin tekemään täyskäännöksen, nuoruutensa jälkeen nojaamaan uskontoon, pukeutumaan peittävästi ja vaatimaan lapseltaan rankkaa kurissa pysymistä. Onko hänet peloteltu fyysisellä tai henkisellä väkivallalla, arveleeko hän näin pitävänsä tytöstä huolta parhaiten vai uskooko hän todella jumalansa sitä vaativan - en tiedä, mutta näytelmän Ujunille äiti menettää loistonsa. 

Tärkeä aihe, puhdas ja raikas toteutus, tarinaa on helppo seurata nuoren ja aikuisen Ujudin vuoropuheluna. Huumoriakin on mukana. Ajankohtaisuus iskee katsojiin rasismikeskustelujen tuoksinassa, jossa helposti unohtuu yksilö - ongelmat nähdään vain vähemmistöyhteisön ongelmina. Yhteisöstä ja uskonnosta riippumatta on asioita, jotka eivät ole hyväksyttäviä yhteiskunnassa, jonka perusarvoja ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus sekä heikommista huolta pitäminen, perustuslakimme ja ihmisoikeuksiin sitoutumisemme mukaisesti.

Näytelmän soisi näkevän jokaisen nuoren tytön ja naisen taustasta riippumatta, etenkin vähemmistöjen edustajien. Kuten nimi sanoo, yksin ongelmien kanssa painiville. Lisäksi se saisi olla pakollinen yhteiskunnallisille päättäjille ja kasvattajille. Heille kerron nyt ilouutisen: liput oli myyty loppuun jo alkuunsa, mutta nyt näytöksiä on lisätty ja lippuja on jälleen saatavissa. 

Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Ensi-ilta 21.9.2023.

Perustuu Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen kirjaan. Uuttera ihmisoikeusaktivisti Elina on muuten valmistelemassa filmimuotoista työtä Afganistanin naisista: toivotan projektille onnea ja menestystä - maassa tilanne on naissukupuolelle kammottava. 

Ohjaus Satu Linnapuomi. Dramaturgi Eva Buchwald. Koreografi Ima Iduozee. Lavastus Tinja Salmi. Puvut Sanna Levo. Äänisuunnittelu Moe Mustafa. Valosuunnittelu Tomi Suovankoski. Videot Ville Virtanen. Naamiointi Minttu Minkkinen. 

Lavalla nuorta Ujudia esittää Safiya Abukar, aikuista Emilia Neuvonen. Muita rooleja esittävät mm. Yasmin Ahsanullah, Amaal Ali ja Elssa Antikainen.

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kahden kotimaisen huippukirjailijan teksti kiinnostaa, vaikka tällä kertaa he kirjoittavat faktaa fiktion sijaan. Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen ovat molemmat toimineet pitkään äidinkielenopettajina lukiossa ja yläkoulussa. Nyt he kuvaavat koulumaailman tilaa opettajan näkökulmasta, eikä kuva ole kaunis. 

Reilun vuoden mittainen kirjeenvaihto tuo esiin opettajuuden ilon ja hyvät puolet, syyt ammatinvalinnalle, mutta toisaalta myös yhä lisääntyvät ammatista pois työntävät tekijät. Molemmat nauttivat opettamisesta ja osaavat työnsä. Silti kummallakin on kokemus työuupumisesta ja alanvaihdon pohdinnoista. Minna on jo jättänyt opettajan työt ollakseen täysipäiväinen kirjailija. Tommi aikoo jatkaa rakastamaansa työtä ja kirjoittaa sen ohessa.

Miksi - syitä molempiin päätöksiin löytyy paljon. Byrokratia ja hallinnon vaatimukset kuormittavat opettajia valtavasti: pelkkä opettamisen tahto ja taito ei riitä, sillä työviikkoihin kertyy tunteja huomattavasti yli normaalin työntekijän viikkotuntimäärän. Poukkoilevalta vaikuttava opetuspolitiikka tiheästi muuttuvine opetussuunnitelmineen ja monenlaisine oheishankkeineen tuottavat paljon tekemistä, jota ei työpäiviin pysty mahduttamaan käytännössä. Mielletäänkö aineenopettajat  superihmisiksi, jotka voivat opetuksen ohella toimia yleiskouluttajina erilaisissa taidoissa ja terapeutteina psykologisissa ongelmissa - eikä vain oppilaille, vaan myös vanhemmille? 

Kiire ja väsymys luonnollisesti heijastuvat oppilaisiin ja oppimistuloksiin, siksi asia on olennainen. On turha ihmetellä laskevia PISA-tuloksia tai bkt-lukuja, jos emme pysty kouluttamaan lapsiamme ja opettamaan heitä pärjäämään, niin yhteiskunnan kuin omaksi ja lähipiirinsä iloksi. Jo perustan on oltava kunnossa, ja kodeilla kasvatusvastuunsa. Käytän Minnan tapaan vertausta: kaunein ruusu ei kuki, jos sen kasvua ei ravita eikä kastella, pidetä huolta alusta saakka. Tuloksia eivät paranna vaikkapa opiskelupaikkojen määrän lisäys tai peruskoulutuksen arvosteluasteikon lievennykset (näistä on jo esimerkkejä, joita tukka kauhusta pystyssä luin.) 

Varhaiskasvatuksessa ja alakouluissa ongelma ei ole vielä eskaloitunut - tosin hyvää vauhtia sinne mennään, sillä etenkin ensin mainitussa on jo kova pula tekijöistä - mutta teini-ikäisten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmat ovat järkyttävän yleisiä. Eli missä vaiheessa koulutuksemme menee pieleen? Eikö olisi inhimillisempää ja taloudellisempaa puuttua asioihin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa? Tommi tiivistää nykyistä tehokkuus- ja säästöajattelua:

"Aivan sama, miten huonosti nuoret tässä järjestelmässä voivat. Yhdentekevää, opiskellaanko kieliä enää lainkaan. Yksi lysti, miten opettajat uupuvat opiskelijamäärän noustessa ja osaamisen heikentyessä. Hyvinvointivaltio loi pahoinvointitehtaan."

Mutta opettajan työstä, tai mistä muusta työstä tahansa: suurimpia ongelmia ovat nähdäkseni oman työn ajanhallinnan ja vaikutusmahdollisuuksien puute. Kuten Minna sanoo:

"Työ ei riitä elämäksi, ei edes itse valittu ja hellästi rakastettu työ, jos kaikki siinä menee pieleen ilman, että itse voi vaikuttaa asioihin."

Muutoksissa opettajilta, alansa asiantuntijoilta, ei kirjoittajien mukaan kysytä. En usko, että uusia määräyksiä laativissa opetusministeriössä ja -hallituksessa tai muilla tahoilla juuri tehdään ilmaisia ylityötunteja, ehkä ylimpiä virkamiehiä lukuunottamatta (joilla toki palkkakin on eri kuin rivivirkamiehellä), eikä pidäkään, mutta opettajilta niitä edellytetään. Vaatimuksissa tulisi käyttää tervettä järkeä byrokraattisen katsannon sijaan esimerkiksi laskemalla työtunnit, jotka toteutukseen ovat käytettävissä ja ajoittamalla muutokset niin, että ne kuormittavat kouluja mahdollisimman vähän. Tommi kertoo ajankäytöllisesti karmeita esimerkkejä työnsä sisällöstä, kuten uusien opsien mukaisten tuntien suunnittelusta tai ohjelmistopäivityksistä juuri kirjoitusten alkaessa. Miksei muuten opettajillakin voisi olla yksityisten yritysten tapaan työtuntien kirjaus ja seuranta? Yksi byrokratian ratas lisää, mutta toisi realismia suunnitteluun ja työaikakeskusteluun. 

Kuten huomaat, kirja kirvoittaisi lukijalta ajatuksia toisen teoksen verran. Mutta yritän keskittyä tähän teokseen, jossa kaikki on sanottu paljon taitavammin. On ilo lukea kirjailijoiden napakoita, osuvia ja rehellisiä ajatuksia, komeita tekstejä kunnollisella suomen kielellä. Sekä järki että tunne ovat läsnä. Erityiskiinnostavaa on kuulla Minnan ajatuksia alanvaihdosta, kirjailijuuteen siirtymisestä, sen peloista ja rohkaisevista asioista. Esimerkiksi kollegialisuuden hän pelkäsi menettävänsä opettajanhuoneen myötä, mutta tukea on löytynyt siihenkin:

"Kirjailijan työ on niin yksinäistä ja omituista, että toisten, saman kokeneiden ja samaa elävien, kokemus ja kannattelu ovat äärettömän tärkeitä."

Olen hyvin iloinen Minnan päätöksestä vaihtaa alaa! Sekä itsekkäästi lukijana että hänen oman terveytensä kannalta. Suosittelisinko samaa Tommille? Ymmärrän hänen perusteensa jatkaa opetustyössä. Niin kauan kuin työstä saa iloa ja tyydytystä, tilanne on hyvä. Mutta siinä vaiheessa, kun kaikki on mustaa suorittamista ja jopa terveys on vaarassa, on hyvä vaihtaa suuntaa. Niin tein itsekin työuuvuttuani, ja sain elämänilon takaisin. Tommi on ilmeisesti yksi puuhapetejä, joilla on oltava koko ajan tekemistä, ja se voi olla sudenkuoppa: kun nauttii tekemisestä, kuormitus saattaa hiipiä salakavalasti. Ja kuten Minna sanoo, opettajia voi olla monia, mutta Kinnusen kirjoja ei voi kirjoittaa kukaan muu kuin Kinnunen. 

Erinomainen kirja nykyisestä työelämästä, koulumaailmasta ja vaikeiden valintojen tekemisestä. Kirjemuoto keventää raskasta aihetta alku- ja lopputervehdyksineen ja kuulumisten vaihtoineen. 

Kirja ei ole mutuilua, oman pahan olon oksennus eikä valitusvirsi, vaikka se kokemuksen kautta havaituista epäkohdista puhuukin: myös työn myönteisiä puolia ja keinoja nykytilanteen parantamiseen esitetään runsaasti, tulevaa ajatellen, ei vanhoja haikaillen. Tommi listaa jopa teesit lukutaidon parantamiseen: onhan lukutaito pohja, jolle kaikki muu oppiminen rakentuu. Asiapohja on vankka, ja kirjeissä viitataan lukuisiin artikkeleihin, teoksiin ja tutkimuksiin, mukana lähdeluettelo. 

Teos sisältää runsaasti käytännön asiaa ja on mukava, vetävä luettava. Pelkästä huokailusta ei ole kyse, välillä jyrähtää kunnolla. Lopulta ei ole kyse opettajiemme pärjäämisestä, vaan nuortemme. Tommi kysyy:

"Onko meillä oikeasti varaa päästää nuoria hukkaan?" 

Minna sanoo:

"...minä katselisin tässäkin taaksepäin ja siihen, mitä ja miten peruskoulussa opitaan ja millaisena maailma näyttäytyy. Jos sitten lukio on rämpimistä huonojen pohjatietojen, yleisen elämänuskon puutteen tai kehittymättömän toiminnanohjauksen ja puutteellisten luku- ja opiskelutaitojen vuoksi, ei nuori oikeasti saavuta sitä, mitä korkeakoulukelpoisuus ja tulevaisuuden työelämätaidot vaativat." 

Vaikka ei koulutusta nähdä kirjassa vain työelämän tarpeiden tyydyttämisenä - se on paljon isompi asia niin yksilön onnellisuuden, pärjäämisen kuin koko kansan kannalta, kova argumentti on silti hyvä ilmaista: ehkä raha ja talouden kehitys ovat perusteita, joita kovapäisinkin päättäjä ymmärtää. 

Kenelle: Päättäjille, opetusalalla toimiville, koululaisten ja opiskelijoiden perheille ja läheisille, Suomen tulevaisuutta miettiville, työelämässä oleville ja siitä kiinnostuneille.  

Muualla: Tuijata muistuttaa saman ahdingon kanssa kamppailusta myös ammattillisen koulutuksen puolella. Rytisalon ja Kinnusen tyyli ei petä, ja kielellinen laatu on taattu, sanoo Amma ja esittää idean, johon on helppo yhtyä: kirja pakolliseksi luettavaksi koulutusjärjestelmästä päättäville.  

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kansikuva Omfer Amir, päällys Martti Ruokonen.

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Kaupunki väreilee vaaleanpunaisena Aino Frilanderin esseissä. Niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. Kirjoittaja haluaa uppoutua unelmakaupungin sielunelämään ja tutkii samalla omaansa kiinnostavalla koosteella elämyksistään ja havainnoistaan. 

Nostalgiasta lähdetään, elämäntavan etsinnästä: kirjailijat Eve Babitz (ei suomennettuja kirjoja) ja Joan Didion kiehtovat kirjoittajaa, ja heidän erilaiset Los Angelesinsa Hollywoodeineen 1970-luvulla. 

"Babitz ymmärtää Los Angelesin glamourin ja mauttomuuden, rähjäisyyden ja upeuden, ja levittää sen kaiken lukijan eteen. On nimittäin myös niin, että vaikka elämä Los Angelesin auringonpaisteessa voi olla helppoa, se sama aurinko on myös armoton." 

Frilander tutkii nykykaupunkia kiihkeästi, kävellen ja bussilla, molemmat outoja liikkumistapoja autoihinsa kasvaneille paikallisille. "Halusin tietää Los Angelesista kaiken, tuntea sen jokaisen kadun, säätilan ja valaistuksen." 

Mutta hän suuntaa myös kaupungin ulkopuolelle, tutkimaan maataidetta - valtavia nähtävyyksiä, joissa maasto on osa taideteosta. Niitä ei pääse katsomaan kuin autolla. Samalla hän kertoo suhteestaan taiteeseen, kokemuksistaan paikan päällä odotetun näyn vihdoin avautuvan, itkemisestä ja aavikosta. (Lukijatäti huolestuu: mahtaako moinen yksinäinen matka olla turvallinen?)

Los Angeles on suomalaiselle kulttuurisokki monin tavoin. Rasismi on jatkuvasti läsnä, ja kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä vasta nyt, mitä sillä tarkoitetaan. Uskon täysin, hänen kuvauksensa ilmiöstä arjessa on niin aito ja tosi. Ja tämä on tuttu tunne rasismin, epätasa-arvon ja eri ihmisryhmien erojen kaltaisista vaikeista asioista puhuttaessa:

"Jään jumiin siihen, että jotain pitäisi tehdä, mutta en ole varma, miten se tehdään oikein."

Seuraan kirjoittajan matkaa ihastuneena raikkaaseen kerrontaan, yllättäviin näkökulmiin ja kekseliääseen sanankäyttöön, hihitellen usein ääneen ja nauttien runsaista kirjallisuus- ja muista taideviitteistä eläväisessä tekstissä. Viihdyn, opin uuttakin. 

Otin esseet matkalukemiseksi Italian-reissulle, ja se oli nappivalinta: kun itsekin on "välitilassa", kaukana kotoa, vieraan kaupungin lumoon on helppo uppoutua. Ja hyvään tekstiin aina. 

Kenelle: Reissaajille, Hollywood-faneille, Amerikan ystäville, rasisminäkökulmia hakeville, uteliaille, kirjallisille. 

Muualla: Reader why did you marry him -bloggaaja piti kirjasta valtavasti. 

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos 2023. Kansi osuvine värityksineen Anna-Mari Tenhunen.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Menneet sodat tuottavat loputtomasti uusia tarinoita ja upeita sellaisia, kuten Karin Collins ja Anna-Kaisa Linna-Aho osoittivat. Silja-Elisa Laitosen Valinta pureutuu lotta-arkeen jatkosodassa kertoessaan Raakelista, varakkaan ullanlinnalaisperheen Suvirannan tyttärestä, joka ei halua jäädä maan puolustamisessa sivustakatsojaksi.

Raakel tahtoo lotaksi, vaikka äiti Greta on ehdottomasti vastaan. Tätinsä Elisabethin avulla hän saa järjestettyä itsensä lottaopistoon Tuusulanjärven rannalle, ja nopeammin kuin luulisi käy varsinainen haave toteen: tosi toimiin ensin viestilotaksi Hankoon, sitten "sinne jonnekin", itärajalle. 

"Elisabeth ei olisi uskonut, että Raakelista oli löytynyt niin paljon sisua ja seikkailunhalua, että hän oli uskaltautunut lähtemään hänelle täysin vieraaseen työtehtävään, vieraiden ihmisten joukkoon. Elisabeth oli saanut edes pienen hetken tuntea lämpöä, jonka hän oli ajatellut kuuluvan vain äideille ja isille. Yhteenkuuluvuutta Raakelin kanssa. Jos hänellä olisi ollut lapsi, se olisi voinut kasvaa Raakelin kaltaiseksi."

Tytön välit oikeaan äitiin ovat surkeat. Greta kieltäytyy täysin näkemästä asioita Raakelin kannalta, isä Armas yrittää avuttomasti hyvitellä. Eikä Elisabethkaan mikään enkelimäinen hahmo ole. Raakel jää jokseenkin yksin, kunnes saa ystäviä uusissa työtehtävissään. Naisia ja myös miehiä, kuten Saiman ja erään Voiton, mutta suhdeasiat eivät etene helposti Raakelille sittenkään. Hänen tarinansa lottaelämästä ei muutenkaan ole kevyestä päästä. 

Eino-enon kuolema partisaanin luotiin vie Raakelin kotilomalle hautajaisiin. 

"- Missä Raakel-neiti on ollut lottana? Jalo kysyi ja vasta nyt Raakel oivalsi, että hänhän on ainut rintamalla toimiva koko seurueesta. Kaiken surun keskellä Raakel tunsi pienen ylpeyden pistoksen rinnassaan. - Tällä hetkellä Karhumäen pesulassa, Raakel vastasi. - Siellä asti? - Siellä, Raakel vastasi ja vilkaisi Elisabethia ja Armasta, mutta huomasi pettymyksekseen, ettei kumpikaan näyttänyt siltä, kuin olisi halunnut jatkaa keskustelua. Raakel huomasi toivovansa edes jonkun sanovan ääneen että niin, meidän Raakel onkin ollut monessa mukana. Ja saanut työstään Vapaudenmitalinkin! Mutta turhaa oli ajatella mitään sellaista."

Raakel siirtyy Hangon viestitöistä yhä raskaampiin tehtäviin itärintamalle. Jos kuolema siihen saakka vain koputti olkapäälle, lopulta se tulee kaiken keskiöön. Sodan julmuus iskee lujaa. Ryssän kukistamiseen uskotaan lujasti, mutta keväällä 1944 ilmapiiri muuttuu.

"Pelko levisi ihmisiin kulovalkean tavoin. Monet varakkaammat perheet olivat junailleet pakomatkan Ruotsiin Vaasan tai Tornion kautta, puheet Saksan häviöstä levisivät korsuista esikuntiin, toreilta kampaamoihin, ja jokainen mietti mielessään, oliko seuraava kesä viimeinen kesä tässä maailmassa. Kotirintaman vahvuus oli tipotiessään, etulinjojen miesten hermot riekaleina kuin pitsiliina, ja jotkut maalailivat jopa sisällissodan vaaraa. Yleisesti oli valloillaan tunne siitä, että jotain oli tekeillä, ja sen oikeammassa kukaan ei olisi voinut ollakaan. Neuvostoliitto valmistautui viimeiseen voimannäyttöönsä, jonka mittavuutta kukaan ei olisi osannut ennustaa."

Kylmäävää luettavaa. Miten pärjää Raakel, "topakka muija"? Entä kovia kokeva Voitto tai Raakelin vanhemmat? Eläydyin tytön aikuistumiseen ja tarinaan täysin, vain Elisabethin henkilökohtainen ratkaisu kummastutti. Monta kysymystä ja kohtaloa jää ilmaan, mutta tulossa on jatkoa, Suviranta-sarjan toinen teos Haavat ilmestyy jo lokakuussa 2023. Ensimmäisen osan perusteella sitä ei voi jättää lukematta.

Kenelle: Sotamuistoja sietäville, naisten työstä sodassa kiinnostuneille, naisen kasvukertomusten ahmijoille, sotatraumoja tutkiville, arkisen ja vetävän kerronnan ystäville.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta. Tammi 2023. Päällys Emmi Kyytsönen.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

En tiennyt sisällöstä etukäteen mitään. Nimen perusteella saattoi mielessä häivähtää jopa pelko söpöstelystä: ihania rakkaustarinoita, vakuuttelua rakkauden kaikkivoipaisuudesta ja noin.

Lukemisen aloitettuani taas arvelin, etten löydä tarttumapintaa kirjailijan maailmoja syleilevästä elämänkatsomuksesta. Minulla ei ole kansainvälistä ystäväpiiriä, olen matkustellut lähinnä vain turistina Euroopassa, en ole maailmanparantaja tai taiteilijan laajan näkemyksen omaava, intomielinen taistelija vääryyksiä vastaan, yhteiskunnan oloja korjaamaan pyrkivä aktiivikansalainen, tunteiden ehdoilla elävä suuri persoona, kuten kirjoittaja. Luen kuitenkin.

Miten unohdin sen, kuinka Elina Hirvosen kirjat vaikuttavat! Hänellä on aina ollut taito pistää teksteillään kipeästi lukijan arkoihin kohtiin, eikä se ole mihinkään kadonnut, vaikka esitystapa on nyt erilainen kuin aiemmissa romaaneissa. Vähemmän fiktiota, enemmän muistoja ja ajattelua. Joista löytyy myös yllättävästi samastumisen mahdollisuuksiakin, ainakin paljon tunteiden sanoitusta ja katsantoa laajentavia kulmia. 

"Olin kertonut yleisölle kirjoittavani romaania, jonka kaunokirjallinen maailma rakentuu oikeiden ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen pohjalle. Sanoin, että asetelma hirvittää minua syistä, jotka eivät liity taiteeseen vaan ihmisten välisiin suhteisiin. Kerroin, että ajattelen myös kertomisen etiikan lähtevän sieltä. Eettiset kysymykset on yritettävä ratkoa niin, että ihmisten kanssa on hyvä olla samassa huoneessa myös teoksen julkaisun jälkeen." 

Kirjailija kertoo matkoistaan ja eri maissa tapaamistaan ihmisistä, heidän tarinoistaan. Sambiassa, Irakissa, Afganistanissa, josta hänen ystävänsä pelastui viime hetkellä. Kokemuksistaan Suomessa eri-ikäisenä, yhteydenpidosta ystäviin koronasulkuaikana ja muulloinkin. Ja tietysti perhe, mies ja lapset kuuluvat mukaan, kun aihe on mikä on, kulkevat luontevasti mukana kaikessa. 

Yllättävästi kirja alkaa masennuksella. Se on ainakin tuttua. "Myös minä tiedän, miten sanat pakenevat suurimpia suruja." Kriisi - vaikeiden maailmantilanteiden esiin työntämä? - sysää kokoamaan kirjan, jossa kirjailija etsii ja todistaa hyvän olemassaoloa, ilon mahdollisuutta, huolimatta peloistaan ja aamuista, jolloin ei jaksa nousta.

"Kerron, että nautin yksinäisyydestä mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta."

Siitä rakkaudesta ja rakkaudellisuudesta, mitä ihmiset voivat halutessaan luoda ja rakentaa. Vaikka maailma tuntuu olevan mieletön ja suru läsnä. Kipeitä asioita toisensa perään. Julmuudet, sodat, koteloinut kipu, jota pakolainen tuntee ikävöidessään kotia, jota ei enää ole. Entä mustan verhon taakse jääneet, kuten Afganistanin naiset ja tytöt? Olemme jo alkaneet unohtaa, sanoo kirjailija. Ja taas pistää. 

"Katseen kääntäminen pois muiden kärsimyksestä on yksi julmimpia asioita, joita ihminen joutuu tekemään. Uskon, että muiden elollisten olentojen kärsimyksen sivuuttaminen vaikuttaa meihin riippumatta siitä, onko kyse niistä, jotka miellämme omiksemme, vai niistä, jotka miellämme 'muiksi'."

Aika-, sää- ja kulkumerkinnät lukujen alussa paaluttavat teemoja, lokikirja siis. Tosin ei kovin lujasti, sisällöstä jää hieman hyppelehtivä vaikutelma. Kuulen mielessäni kirjailijan äänen: innostuneen, nopean, hengästyneen puheen hänelle tärkeistä aiheista. Kuin hän ei millään ehtisi kertoa kaikkea, mitä haluaisi. Aidosta purkamisen, sanomisen ja kertomisen halusta on kyse. Se on hyvä lähtökohta tunnustetun kirjoitustaidon lisäksi, joka vie tekstiä ripeästi eteenpäin.     

"- Miten matka liittyy masennukseen? T kysyy. Kerron olevani onnellisimmillani silloin, kun istun liikkuvassa välineessä matkalla paikkaan, jossa voi tapahtua mitä tahansa."

Kirja antaa lukijalleen tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Ei söpöstelypuhetta, vaikka miksei sitä  saisi olla, mietin. Lienen sukupolvea, joka on tottunut vaitioloon tunteista, ja jos jotain on sanottu - yleensä negatiivista - se on sanottu kovaa ja töksäyttäen. Olen iloinen, että nuoremmat osaavat sanoituksen taidon myös myönteisille ja välittäville tunteille; näen selkeän muutoksen lähipiirissäkin, jossa jopa teinipojat voivat kertoa rakastavansa ja tytöt ja naiset kulkea käsi kädessä ilman muuta tarkoitusta kuin lähellä olo ja välittäminen. Ehkä kirja opettaa lukijoita, ainakin se pyrkii rohkaisemaan näkemään iloa ja olemaan tyytymättä pahaan. Kirja tuo monta myös lukuvinkkiä.

"Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolilla maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole."

Mielenkiinnolla odotan kirjaan jatkoa: kiinnostavia tarinoita ja kokemuksia kirjailijalla riittää. Sarjana kokonaisuus mahdollisesti hahmottuu ja asemoi itsensä vankemmin. 

Kenelle: Maailmankansalaisille, epätasa-arvoisuutta vihaaville, sanoja etsiville, ajatteluaan laajentaville, aitoudesta vaikuttuville. 

Muualla: Tuijata sanoo kirjoittajan pohtivan etiikkaa monelta kannalta. 

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja. WSOY 2023. Ulkoasu Elina Warsta.

Nina Wähä: Babetta

Ruotsalainen Lou on saavuttanut monen nuoren naisen haaveen: hän on maailmankuulu filmitähti, joka asustaa rantahuvilassa Ranskassa ylellisyyden ympäröimänä. Lapsuudenystävä Katja saapuu lomalle Tukholmasta Loun pyynnöstä. Katja kertoo tarinaa kiinteästä suhteesta, jaetuista ja jakamattomista asioista, elokuvamaailmasta, unelmista ja todellisuudesta, joka on hänelle uutta. 

Jopa Lou tuntuu Katjasta välillä tuntemattomalta, vaikka he ovat aiemmin jakaneet kaiken. Silti Katja tukee ystäväänsä kaikin tavoin, solahtaa tuttuun rooliinsa heidän kahden välillä: luotetuksi, kannustajaksi, ihailijaksi.

"En suinkaan ole kykenemätön luomaan ihmissuhteita. Mutta luulen että usein ihminen valitsee roolin, ja se tapahtuu varhaisessa vaiheessa niin perhesuhteissa kuin rakkaussuhteissakin, mutta myös ystävyydessä. Lou on aina ollut se, joka kulkee edellä. Meidän kahden suhteessa. Se joka vetää puoleensa kuin magneetti. Minusta tuli jo varhain se, joka kulkee perässä. Tavallisesti en kulje perässä, siis muissa suhteissani."

Hän vakuuttaa lukijalle moneen kertaan rakastavansa Louta ja tekevänsä mitä ikinä tämä pyytää, kun vain saa olla tämän kanssa yhdessä. "Tosin helppoahan se on sanoa että uhraisi mitä tahansa jos ei ole mitään uhrattavaa." 

Huvilan omistaa elokuvaohjaaja Renaud, huomattavasti Louta vanhempi mies. Ermelinda ja nuori Romeo toimivat talonhoitajina ja hoitavat käytännön kotitaloustyöt.

Ihmettelen, ettei Katja uskalla kysyä parhaalta ystävältään mieltään askarruttavia asioita, kuten Renaud-suhteen luonnetta tai edes tavallisempia, kuten milloin Lou ehtii katsoa uutisia tai miksei hän koskaan kerro äidistään. Onko naisten ystävyys, saati rakkaus, sittenkään niin ehdotonta kuin hän kuvaa? Voisiko olla, että yksi suhteen kantava voima on kateus, puolin ja toisin? Katja on älykäs, mutta ei ole juuri menestynyt rakastamallaan elokuva-alalla tai muuallakaan. Lou on strategisempi, hän kertoo. 

"Lou on kurinalaisin ihminen jonka tunnen. Joskus mietin, onko hänellä edes tunteita kuorensa alla. Ei, se kuulostaa kauhealta, totta kai hänellä on tunteita, miten hän muuten voisi olla näyttelijä, mutta ilmeisesti hän osaa pitää tunteet todella hyvin kurissa. Hän pystyy ottamaan tunteet esiin tarvittaessa ja panemaan ne sivuun sitten kun niitä ei hänen mielestään enää tarvita. Oletan että siksi hän ottaa niin harvoin yhteyttä. Vaikka hän sanookin, että olen hänen paras ystävänsä."

Teksti soljuu kiinnostavasti Katjan sisäisenä puheena, jota ryydittävät ja arkistavat mukavasti nuoren naisen puhekieliset sanonnat. All that jazz. What's in it for me? Elokuvista puhutaan paljon: Babetta on se elokuva, joka teki Loun kuuluisaksi ja jonka juonta seurataan kerronnan lomassa - se ei peilaa kirjan nykytilannetta, oikeastaan täysin päinvastoin. Seksi on luonteva osa päivien kulkua, ulkonäöstä huolehtiminen tietysti Loun ammatin huomioiden olennaista. 

"Mietin miltä tuntuu olla niin menestynyt tai viehättävä, että suhtautuminen ympäröivään maailmaan perustuu aina eräänlaiseen kannattavuuslaskelmaan."

Intensiivinen ja omalajinen teos. Ei kokeellinen, sitä välttäville tiedoksi. Tunnelma ja askarruttavaan loppunousuun (tai kahteen) päättyvä juoni jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Koin häivähdyksiä Elena Ferranten ystävyys- ja naiskuvauksista, pohjoismaisen viileällä katsannolla esitettynä. Hieman hidas rakentelu, mutta nautin hyvän tekstin lukemisesta, ei aina tarvitse olla kiire. 

Nina Wähä on ruotsalainen kirjailija, jolla on sukujuuria Pohjois-Suomessa Torniossa ja jonka hieno kirja Perintö oli - syystäkin - suurmenestys etenkin Ruotsissa.

Kenelle: Ystävyyskuvauksesta kiinnostuneille, toden ja epätoden eroja miettiville, elokuvaviittauksista pitäville, luksuselämän ihailijoille.

Nina Wähä: Babetta. WSOY 2023. Suomennos Sanna Manninen.