Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023, luukku 16: Vilkkumaa

Joulun tähti! Ajatus tuli heti mieleeni, kun luin Maija Vilkkumaan omaelämäkertaa, jonka hän on kirjoittanut Miina Supisen kanssa. Kuka voisi olla naisena tähti ja tähdempi suomalaisessa kevyen musiikin maailmassa?

Luettelet heti joukon nimiä, tiedän. Jenni Vartiainen, Chisu, Alma, muita. Mutta Maija oli ensin! Hän pelasti koko pelin aikana, kun suomalaisia naisrokkareita ei ollut. Siis sellaisia Vickyn tai Muskan tyyppisiä koko kansan tuntemia tyyppejä, joiden ikoninen ääni ilahduttaa aina. Mutta Maija oli uutta sukupolvea: hän teki myös biisinsä itse. Ideaa, sävellystä, sanoitusta, soittamista ja tyyliä, sovitustakin myöten. Ja tekee edelleen. Kypsässä viidenkympin iässä hän on kulkenut pitkän matkan musiikissa 1980-luvun loppuvuosista, jolloin tyttöbändi Tarharyhmä rymisteli lavoilla. Hyvä ajankohta kirjata tarina kansien väliin.

Omaelämäkerta kuplii energiaa, musiikin ja elämisen iloa. Sen lukeminen kohottaa lukijaa, kuin olisi vitamiiniannoksen niellyt. Tai kuin olisi kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia!

En usko kirjan välittämää tunnetta teeskennellyksi, sillä kirjan teko on iso prosessi ja työ, josta ei voisi tulla kelpo lopputulos ilman aitoa innostusta ja paneutumista. Osansa on taitavalla Miina Supisella, joka kainosti väittää "kirkastaneensa ja kannustaneensa" Maijaa kirjan kirjoittamisessa. Molemmat ovat sanankäytön ja sävyjen mestareita, lähes saman ikäisiäkin, ja ihailivat toisiaan jo ennen kirjaa. Paritus toimii erinomaisesti. Se ei ole itsestään selvää, on nähty monissa elämäkerroissa ja muistelmissa. 

Maija on opiskellut suomen kieltä ja toiminut kirjallisuudentutkijanakin, mikä oli uusi tieto minulle. Biisien sanoitukset ovat omia maailmojaan, joihin hän etsii juuri oikeat sanat ja sävyn. Suomen kieli on hänelle tärkeä, henkinen koti. Mutta pelkkä teksti ei riitä, vaan se oheistaa musiikkia, joka on hänen ominta itseään. Jo nuoruudenaikaisessa avoliitossaan, joka ei kestänyt, hän tiesi tavoitteensa.

"Valitsin [tapetit], mutta huomasin prosessin aikana, etten halunnut olla tapetteja valitseva henkilö. Halusin olla rocktähti."

Vuodet ja vuosikymmenet ammatin opiskelua monin tavoin - ehkä musiikillisen osaamisen lisäksi tärkeimpänä uuttera esiintymiskokemuksen hankkiminen - mahdollistivat unelman toteutumisen, mutta muutakin on tarvittu. Huipputaitoa, omistautumista, oikeita valintoja ja oman linjan noudattamista. Menestys ei tule helposti, ainakaan näin pitkä ja laaja, vaikka olisi nero syntyessään. Loppumattoman työn lisäksi se edellyttää myös sosiaalisia taitoja, kollegoita ja kumppaneita, joiden (taitojen) kanssa yhdessä päästään aina seuraavan vision äärelle. Kirjassa mainitaan paljon uralla tärkeitä nimiä Asko Kallosesta Pekka Ruuskaan, puhumattakaan bändien jäsenistä ja muista kollegoista erityistaitoineen. 

Elämäntarinaa oli ihana lukea. Ei se pelkkää hymistelyä ole, saati oman osaamisen korostusta, vaan ihan rehellisen oloinen kuvaus erään naisen elämästä. On ollut kuoppia ja syvää huolta, menestystä ja onneakin. Ja paljon taitoa ja määrätietoista tekemistä, mikä on ehkä olennaisinta. Kirja kertoo musiikin teosta, arjen sattumuksista, mietittäneistä asioista, ihmisistä lähellä, kuten sen skandaliöösin ihastumisen oman bändin kitaristiin. Vauvakuume oli iskenyt jo ennen häitä.

"Ajattelin kirjailija Doris Lessingiä, joka hylkäsi ensimmäisen perheensä saadakseen elää omannäköistään elämää. --- Minua itketti jo pelkkä ajatus. --- Ja silti ymmärsin Lessingiä, ja jokin osa minusta jopa ihaili häntä. Hän teki jotain, mihin en itse olisi pystynyt. Itse olisin vastaavassa tilanteessa haudannut taiteilijuuteni ja omat toiveeni. Kenties olisin muuttunut Lessingin äidin kaltaiseksi katkeraksi naiseksi, joka jatkuvasti kertoisi lapsilleen, kuinka oli uhrannut omat haaveensa näiden takia."

Tarina kulkee johdonmukaisesti, eikä se onneksi ala sukujuurten syväesittelyllä, vaikka lapsuudenperhe toki esitellään sopivassa kohtaa. Kuvaliite on koottu kivan vaihtelevaksi, eri aikakausia sekaisin. 

Koska molemmat kirjoittajat ovat fiksuja naisia, arvelen heidän myös ajatelleen tekstin sävyä sopivaksi pelokkaaseen aikaamme: ollaan rohkeita, nautitaan siitä, mitä on, juuttumatta kurjiin kokemuksiin. Se ehkä rohkaisee ja ilahduttaa muitakin? Ainakin minulle tyyli toimii.

Takuuvarmasti vaikutti myös tieto siitä, että kirjan lukevat myös tekijöiden jälkisukupolvet ja muut läheiset. Eikä siinä ole mitään pahaa: rohkaisu, energia ja elämästä nauttiminen on hyvä viesti. Ja koska itsekin olen jo kunnon kymmenille päässyt, tiedän myös sen, että vuosien myötä elämä oikeasti paranee. Ulkoiset paineet pienenevät, ja sen kuuluisan takalaudan häämöttäessä kaikkea alkaa katsoa toisin, jotenkin laajemmasta näkökulmasta. Tämän mainitsee myös Maija, kuten myös sen, että viisikymppisille "voimaantumisen" hokeminen on vaivaannuttavaa. Totta sekin. 

Mutta huonoina hetkinä koko olemassaolo alkaa riipiä, ketä ei? Musiikkiala ei ole helppo, ja etenkin naisilla on siinä ollut ja lienee edelleen suuria haasteita. Niistä ei kirjassa juuri jaaritella, mutta tiedämme todellisuuden. Maija on osannut välttää karikoita omalla kutsumuksellaan, joka on ohjannut tekemistä ja ajattelua. Hyvä ja suojeleva linjaus. "Jos musabisnes ärsyttää, keskity musiikkiin." 

Musiikkikommenttina otan kirjasta sitaatin juuri valmistuneen 1973-levyn kuuntelijoilta: tämä kiteyttää minusta hienosti Maija Vilkkumaan musiikin. 

"Siinä oli punkkia ja rock'n rollia ja discoa, surua ja seksiä ja iloa ja hauskuutta. Se alkoi kiihkeällä rumpukompilla ja päättyi eeppiseen instrumentaalivyörytykseen. Se oli juuri sellainen kuin piti.

- Onnea, sanoi Pekka, kun levy loppui. - Tää albumi kuulostaa itsevarmalta ja uljaalta. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys." 

Nautin lukemisesta, niin elämäkertana kuin uratarinana. Ja olen tosi iloinen, että Maija on elänyt ja elää ympäristössä, jossa on saanut tehdä intohimoammattiaan ja käyttää taitojaan täysillä, ja saanut myös rakastavan perheen. Naisroolista puhutaan paljon, kiihkotta mutta selkeästi kantaa ottaen, metoota myöten. Kolmesta kaksi on kuulemma naiselle mahdollista: ura, perhe tai siisti koti, kirjassa siteerataan Facebookin johtajaa Sheryl Sandbergia. Viimeisimmän minäkin jätän pois, kun pitää valita. Ehkä Vilkkumaa-Kososilla käy siivooja. 

Mistä tuli mieleen hauska sattumus: kaverini asuu samassa talossa, jossa myös em. perhe ja aikanaan Cheek. Se lahtelainen räppäri, joka veti yleisön naapuripitäjään vuonna 2010 eräällä keikalla, johon ei Maija Vilkkumaan ja bändin hämmästykseksi tullut juuri ketään, sattuneesta syystä! Kuulemma artistien välit kuitenkin ovat kunnossa. Olen itsekin saanut kaverilla kyläillessä moikkailla näitä huippunimiä. Huiput tunnistaa myös siitä, että he ovat aina ystävällisiä ja kohteliaita myös taviksille; koskee kaikkia aloja, olen huomannut: viestintätöissä olen tavannut paljon eri alojen kaikkien tasojen edustajia. Jare Tiihonen muuten osoittautui myös kirjojen ystäväksi, harkittuja lukuvinkkejä vaihdettiin. 

Maija Vilkkumaa tekee tosissaan, itsevarmasti ja uljaasti musiikillista uraa ja nauttii siitä, eikä häntä voisi kuvitella muuhun ammattiin. Eräät ovat synnynnäisiä. Se näkyy niin hänen musiikissaan kuin kirjassa. Koska molemmat kirjan tekijät ovat alan ammattilaisia, kieli on hienosti kunnossa ja sopivasti mukautettu jutustelunomaiseksi, kuin henkilökohtaiseksi puheeksi. Muutaman sanan toisto vain korostaa puheenomaisuutta: tietenkin ja harsoinen vaikuttavat olevan Maijan lempisanoja. Lyhyet luvut cliffhangereineen houkuttavat jatkamaan lukemista. 

Sisällöstä voi napata myös monta hyvää kirjasuositusta, Minna Canthista Deborah Levyyn. Musiikkitermien tuntemuksen puute ei haittaa lukemista, mutta biisien synnyn kerronta varmasti kiinnostaa soittamisesta (etenkin kitaran) enemmän tietäviä. Arvostan myös sisällysluetteloa, josta on helppo tarkistaa mietityttämään jäänyt juttu. Reilussa 400 sivussa on todella paljon sisältöä. 

Hieno veto, molemmilta! Kirja on turvallinen ja laadukas valinta vaikka joulupukin mukaan uraa pohtiville naisille ja tytöille, niin haaveileville kuin käytännöllisille. Ja kaikille innostavaa lukemista etsivälle, tositarinoita hakeville, uteliaille ja tietysti musiikin ystäville. 

Apua, olin unohtaa, että Maija Vilkkumaa on kirjoittanut myös romaanin! Viihdyin sen kanssa, mutta jännä ilmiö on, etteivät sydämeen käyvien biisien mestarisanoittajat, kuten vaikka Anssi Kela, jonka tekstejä olen paljon lukenut (kirjat Matkamuistoja, Kesä Kalevi Sorsan kanssa sekä runsaat nettitekstit) ole kuitenkaan omimmillaan silloin, kun on pelkästään sanoista kyse. Kun se musiikki puuttuu. Taidelajit ovat omanlaisiaan! 

Maija saa olla sädehtivä, glitterinen ja ihailtu joulun tähti ja stara, joka on antanut meille kuulijoille paljon. Musiikillisesti, uran tekijänä ja persoonana, ja olen siitä kiitollinen.

Mutta vinkkaan myös Miina Supisen aiempia teoksia: Mantelimaa on suosikkini joulukirjoista. Säde hämmensi lukijaa, mutta vähemmän kuin esikoinen. Orvokki Leukaluun urakirja antaa ammatinvalintaneuvoja. Hytinä on, ettemme vielä ole nähneet kirjailijan uran parasta antia. 

Maija Vilkkumaa, Miina Supinen: Vilkkumaa. Gummerus 2023. Kansi: People's, kuva Liisa Valonen. 

Postaus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria 2023, luukku 16. Eilen luukun avasi Kirjasähkökäyrä blogissa ja huomenna Kirjakaapin kummitus.  

Aiempia joulupostauksiani:

Vuosi 2013 kertoo vapaaehtoistyöstä.

Vuonna 2020 inspiroiduin Raymond Chandlerista.

Vuonna 2022 nostin Maria Turtschaninoffin Suomaan.

Tunteikkaaksi heittäydyin (minä!) vuonna 2014, kun pienin lapsenlapsi oli juuri syntynyt. 

Vastapainoksi karmeaa kauhua Päivi Alasalmelta, pahin lukemani joulukuvaus. 

Upean, vaikuttavan joulukirjan suositus myös: Markus Nummen Pakettijuhlan alla.

Logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.