Mantelimaa

 Mantelimaa on hervoton tarina joulumaasta, valtavasta jouluteemaisesta sisähuvipuistosta, jossa joulu ei lopu
eivätkä tontut väsy vilkuttamasta, porot kilisyttämästä kellojaan tai pukki hohottamasta, koskaan. Helvetiltä kuulostaa. Varsinkin kun siihen lisätään ostoskatu, josta saa ostaa kaikkea bilemekoista seksileluihin. Ja tietysti karkkia, ylettömästi karkkia ja sokerihumalaisia lapsia.

Paikan vetäjä Jonne on iso, partansa valkeaksi työperäisistä syistä värjännyt johtaja, joka pomottaa alaisiaan tasapuolisesti ja keksii yhä älyttömämpiä yleisömagneetteja. Lasten viihtyminen vetää paikalle myös aikuiset, joille on oltava omaa ohjelmaa.

"- Mitä ihminen haluaa nähdä jouluna? - No mitä? - Tissit. - Niin tietysti."

Molli taas on taiteilija, jo kypsä nainen ja lastenohjelmien vetäjä, joka on onnellisesti naimisissa Keken kanssa. Kun Keke joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan, on Mollin rahapulassa tartuttava Jonnen tarjoukseen työpaikasta. Kahden pienen tyttärensä kanssa Molli siirtyy mielikuvitusmaahan Länsi-Kyykäksessä.

Mantelimaa toi mieleeni Keravalla aikoinaan toimineen sisähuvipuiston, jota mainostettiin Pohjoismaiden ensimmäisenä. Aika ei ollut kypsä tai täkyt eivät olleet kiinnostavia, sillä Planet FunFun meni nurin muutaman vuoden jälkeen. Lieneekö sattuma vai kirjailijan pirullinen tarkoitus, yhdistää omaan paikkaansa rippunen luhistuneen maailman tuntua. Keravasta muistuttaa tarinassa pari muutakin seikkaa, kuten sijainti Helsingistä joitakin kymmeniä kilometrejä pohjoiseen ja Ahjo-niminen paikka. Lisää piruilua?

Työntekijöiden ja asiakkaiden lisäksi Mantelimaassa vilahtelee myös Nukentekijä, joka asuu onkaloissa maan alla. Siellä, josta laulun tonttujoukko "silloin varpahillaan hiipii alta sillan", kuten Lila, toinen Mollin tyttäristä, saa kuulla.

"Maan alla oli tonttujen työpaja. Niillä oli sokeat silmät, ja ne liikkuivat koko ajan samassa tahdissa. Klik. Klak. Klik. Klak. Ne tekivät leluja sinisen liekin valossa."

Hienoinen vaara ja maagisuus maustavat tarinaa mukavasti, jotta ei mene ihan hihittelyksi Supisen terävien nasautusten äärellä. Hän muun muassa ohimennen mainiosti summaa yhteen lauseeseen menestyvän johtajuuden:

"Ei voinut pelkästään käskeä, piti myös vietellä."

Hämmästyin kovasti kuullessani, että Miina Supisen esikoisromaania Liha tottelee kuria pidettiin humoristisena; minusta se oli tosi surullinen perhekuvaus. Apatosauruksen maahankaan en osannut matkustaa, päättelin vain, että huumorimme eivät kohtaa enkä osaa sitä tulkita. Orvokki Leukaluulla ehdottomasti on hetkensä, etenkin Miitta Sorvalin ääneen lukemana, mutta Mantelimaa kolahti ja nauratti, hillittömän mielikuvituksensa ja fiksun huumorinsa ansiosta. Tai ehkä kyse on iästä, joko lukijan tai ehkä tällä kertaa kirjailijan? Molli toteaa kirjassa:

"Kauheaa tämä keski-ikä. Suomukset vain putoilivat silmiltä."

Supinen on itse sanonut kirjaansa blogissaan muun muassa joulunvastaiseksi trilleriksi. (Muistetaan kirjailijan taipumus ironiaan). Kaikessa hulvattomuudessaan se tuo monin tavoin mieleen Stephen Kingin Joylandin. Jos siellä myytiin hauskaa, Mantelimaassa myydään pirun hauskaa joulua. Ja jos lukija haluaa, kirjassa voi nähdä myös peilausta ihmismieleen syvemminkin: mitä pintakoreuden ja loputtoman viihtymisen alta löytyy?

Kenelle: Joulunvihaajille, absurdista nauttiville, aikuisten satuja etsiville, hulvatonta hakeville, fiksua viihdettä lukeville.

Muualla:  Hauskaa ja vauhdikasta luettavaa, sanoo Maija, vaikkei kirjan lopusta pitänytkään. Marialla meni toisinpäin kuin minulla: hän syttyi Lihalle, ei niinkään Mantelimaalle. Ripaus dekkaria, annos fantasiaa, hyvä juoni ja hieman vinoa huumoria, kuvailee Krista. (Hieman?)

Miina Supinen: Mantelimaa. WSOY 2015.