Säde

Miina Supiselta tietää odottaa raikkaan railakasta tekstiä, vaikka Liha tottelee kuria meni minulta ohi. Pidin perheen kuvausta hyvin surullisena, kunnes oivalsin muista arvioista, että tarkoitus oli humoristinen. Ai. En siis vain tajunnut.

Säde-kirjaan osasin siis jo suhtautua paremmin, ja hauska se onkin, persoonallisella otteella. Heti alkuun puhuu kuollut mies. Victor Allcock muistelee elämisen aikojaan Säteen kanssa ja samalla valottaa kirjan luonnetta. Hänen auringonsäteensä on nyt keski-ikäinen nainen ja vetää pientä lastaan ahkiossa keskellä lumimyrskyä.

"Kun Säteen poika kasvaa, Säde varmaan kertoo sille minusta. --- Mutta miten hän voisi kertoa lapselleen minusta, kun vain pieni osa siitä on lapsille sopivaa ja kaikki muu on sekavaa?"

Mutta itse tarinan alkuun. Vic on taloudeltaan luhistuvassa Kreikassa asuva brittiarkeologi, jonka vanha tuttu Voula Papadopoulos - nimestä huolimatta suomalainen - houkuttelee vetämään kaivauksia Suomeen. Uuden lähiön rakentamisen alta on pikaisesti tutkittava outoja kivilatomuksia. Vic muistaa erään opiskelijansa Englannissa, suomalaisen pikapanonsa, ja järjestää tytön, Säteen, apulaisekseen kaivausprojektiin. Säde suostuu mielellään, sillä hän on töitä vailla. Eikä hän seksiäkään välttele, kun tilaisuus tulee, ja Vicin kanssa se tulee. Vic ja Säde matkaavat tahoiltaan Voulan johtamaan Tiedon Akatemiaan jonnekin Itä-Helsingin liepeille, metsään metroradan tuntumaan.

Voula on perustanut yhteisön, Kahdeksaisen kultin, Akatemian yhteyteen. Metsäihmisiksi itseään kutsuva joukko uskoo "vanhoihin jumaliin, henkiin ja vainajien sieluihin eli olentoihin. Henkiä on joka paikassa ja nyt...ne ovat heränneet taas kaikkialla maailmassa." Näin kertoo A-studiossa eräs entinen jäsen. Metsäihmiset haluavat asua maalla, tehdä peltotöitä ja lähestyä henkimaailmaa ja sen muinaista viisautta.

"Kaupungeissa niistä [hengistä] tulee heikkoja tai vaarallisia. Yksinkertainen elämä luonnon lähellä on helpoin tapa olla henkien kanssa hyödyllisessä kontaktissa."

Uskonto taistelee tiede- ja rahauskoa vastaan. Se on kirjan näkyvä teema. Lisäksi tarinassa vilisee paljon muitakin pinnalla olevia asioita; niin Levänluhdan haudat, intuitiiviset kännykät ja Twitter, jopa supertrendikäs Asperger-tapaus on mukana. Hän on Antti, Säteen poikaystävä. Heidän suhteensa on avoin, eli kumpikin saa vapaasti naida ketä huvittaa. Antti edustaa Säteelle pysyvyyttä ja tapaa olla tarvittu, mutta myös Vicillä on paljon tarjottavaa.

Lukija saa jännittää monenlaista: pystyykö Säde hyppimään sängystä toiseen ilman isompia katastrofeja? Mitä kivilouhoksista löytyy? Onko henkiä olemassa? Ja dekkarityyppisesti: miten Victor kuolee? Säde on ateisti eikä hänestä tule metsäihmistäkään, joten sitä ei tarvitse jännätä. Mutta jos johonkin pitää uskoa:

"Ne hassun nimiset taruolennot, tontut ja henget. Eiväthän ne vastanneet Jeesusta, Säde ajatteli. Ne vastasivat markkinavoimia. Ne olivat näkymättömiä ja vaikeasti määriteltäviä, mutta aivan varmasti olemassa ja helvetin tärkeitä."

Kirja on mukavaa, usein hihityttävää joskin hämmentävää luettavaa, omaperäisen muotoilunsa, huumorinsa ja epäennalta-arvattavuutensa ansiosta. Aineksia on niin monenlaisia ja erikokoisia, ettei lukija ainakaan pitkästy; siinä hahmotellaan nuoren naisen kehityskertomusta, rakkaustarinaa ja elämänkatsomusoppia. Punaista lankaa on vaikea löytää, mutta aloin jopa miettiä, tarvitaanko sellaista aina, vai onko se turhan rajoittunutta lukemisen ajattelua. Ehkä kultainen säde korvaa punaisen langan? Säde hyppelehtii iloisesti tilanteesta toiseen ja ottaa sen, mitä miehet tarjoavat, mutta taitaa oppiakin jotain, ainakin vastuuta. Supinen on terävä kirjoittaja, jolla on taito viihdyttää ja jättää lukija hämmennyksen valtaan. Ehkä tarkoituksella, mutta tunne ei ole lukijasta pelkästään miellyttävä. Menikö minulta taas jotain ohi? Jopa Säde päähenkilön nimenä on hämmentävä - laittoihan Leena Lehtolainen sen jo aiemmin nimeksi kirjalleen, jossa Säde oli tappava.

Kansi on upean kaunis ja säteilevä; Elina Warstan työtä.

Muualla: Jori viihtyi kirjan parissa Kaiken voi lukea -blogissa;  Elämän krestomatiaa pitävä assyriologi ei ammattilaisena löytänyt kirjan huumoria, Kirjasfääri löysi salaviisautta ja Pisarassa naurettiin, mutta ei oltu ihan varmoja siitä, mikä on homman nimi.

Miina Supinen: Säde. WSOY 2013.