Miina Supinen: Kultainen peura

Mathilda Sommer eli Tilda on moderni nainen. Hän haluaa oman ammatin, ei olla miehestä riippuvainen eikä avioitua, jos ei ole ihan pakko. Kun pakko näyttää lähestyvän, tyttö päättää toisin ja livistää salaa Viipurista Sortavalan opettajaseminaariin. Perhe antaa hänen pitää päänsä. Miten paistettuja perunoita, rapeaa kanaa ja sokeriorvokkeja syömään tottunut vauraan perheen tytär pärjää uusissa, karummissa oloissa?

Matka on paitsi maantieteellinen, myös kulttuurinen, nykykielellä sanoen. Taloudenhoitaja Irinitsa, joka ainoana tiesi suunnitelmasta etukäteen, varoitti Tildaa pakanamaista, hulluista ja pahoista hengistä. Kerrotaan, että

"Pyhät miehet elivät Laatokalla aivan viime vuosiin asti perin oudolla tavalla. He hakeutuivat autioille saarille ja yksinäisille kallioille ja näännyttivät itseään varta vasten, janosivat näkyjä ja houreita ja uhrasivat pyhimyksille, joita ei löytynyt mistään kalenterista."

Tilda viihtyy Sortavalassa. Nuoret opiskelijat ottavat ilon irti aina, kun se on mahdollista. Olemme 1880-luvulla, venäläisen vallan alla. Suomalaisuusaate on vahvassa nosteessa, ja sitä myös uusien opettajien kuuluu levittää.

"Nyt oli valistuksen aamu koittanut. Kansallisen herätyksen pasuuna soitti halki kunnaiden ja metsien ja kutsui suomalaisia ottamaan paikkansa sivistyskansojen joukossa. Pasuunaa olivat soittaneet tähän asti pääosin herrat Snellman, Cygnaeus ja Topelius, mutta nyt opettajat toteuttaisivat heidän suunnitelmiaan maalaiskoulu kerrallaan."

Juhlalliseen julistukseen sulautuu nuorten naisten arki. Tildan huonekaveriksi valitsee itsensä Jelena, jota vieroksutaan tämän sukujuurien vuoksi. Jelena on kotoisin Mantsinsaarelta, joka "... oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne."

Jelena on kuitenkin kuin ylväs aatelinen käytökseltään ja kauneudeltaan. Tildan sydän on menetetty. Luulen, että häntä hieman myös kiehtoo Jelenan erikoinen maine. Opettajaseminaarin arjesta on kiintoisaa kuulla. Vaikka muistan, että kyseessä on fiktio, todellista historiaa ja ajan tapahtumia on mukana paljon. Itse asiassa, Tildan tarina kumpuaa kirjailijan sukuhistoriasta, mutta monilla mausteilla.

Karjalan mailla liikkuu myös perinteen kerääjiä, kuten Niklas, joka kertoi tytöille Suomen kansan myytillisistä juurista. "Ne kukoistivat Karjalan laulumailla jaloimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan." Tosin intoilijoilla saattoi olla kaunisteltu kuva suomalaisuudesta. "Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana suomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi", ilmoitti Topelius."  (Maamme-kirjassa). Tilda toteaa: "Jelena aina sanoi, että keräilijät pyörtyisivät kauhusta, jos kuulisivat yhdetkin oikeat sanat."

Myös Mathilda kerää muistikirjaansa kuulemiaan kertomuksia vanhoista ajoista. Usein eivät ole hauskoja ja leppoisia! Sopii eurooppalaiseen satuperinteeseen, jolla kuulijoita on koukutettu. Tildaa houkuttavat erityisesti kertomukset oudoista, mystisistä olennoista, joita seudulla paljon kerrotaan. Lukija alkaa miettiä, liekö niillä kuitenkin jotain todellisuuspohjaa, kun ovat niin yleisiä? 

Opettajaseminaarissa nuoret naiset saavat kirjallisen opin ohella - Runebergia piti opetella ulkoa ja laskutehtäviä suorittaa - käytännön harjoitusta, kuten lastenhoitoa. Tilda huomaa yllättäen pitävänsä pienokaisista, ja nopeasti tottuu pyllynpesuun ja muuhun maalliseen. Eläinlääkintää, liikuntoa, laajasti on opittava. Kuten lapsia, myös kasveja hoidettiin Kymölässä järkiperäisesti. "Kansakoulunopettajan oli hallittava hyötypuutarhanhoidon alkeet siinä missä muutkin arjen perustehtävät."

Tildan elämänmyönteistä luonnetta kuvaa hienosti kohta, jossa tytöt opiskelevat kasvimaan hoitoa ja sadonkorjuuta. "...maailmassa oli aina sotaa ja kauhua, mutta joskus ihmisen oli saatava ajatella vain leppäkerttuja."

Mutta Jelenan yllä leijuu synkkä pilvi, josta Tildan on vaikea saada selvää. Vastuullinen on Jelenan huoltaja, hänen Kiril-setänsä, jota väki ihailun lisäksi kammoksuu, vaikka tämä on rikas ja antelias liikemies. Miksei Tildaa kutsuta vierailulle ja mikä voima Jelenaa ohjaa noudattamaan setänsä jokaista käskyä?

Kirja vilisee perinteisiä uskomuksia, tuttuja taruja ja tuntemattomia uskomuksia. Tarina huipentuu mystiikan ja toden sekoittavaan fantasiamaiseen tapahtumaan, joka nostaa lukijan tukan pystyyn. Jelenan ja Tildan rakkaus on ilmiselvää, siitä ei huolta. Mutta mitä lopulta tapahtui - yhdistyivätkö ikiaikaiset henget Tildan nykyhetkeen pelottavalla tavalla? Vai saiko hän itse mielikuvituksellaan asioita "tapahtumaan"? 

Arvoituksellisen jännityksen lisäksi luen kiitollisena kerrankin historiasta, jossa naisilla oli hauskaa. Tilda on fiksu ja tunteikas nuori nainen, jonka kehittymistä ja sanailua Jelenan ja muiden kanssa on hauska seurata, samoin aatteita ja tapahtumia, jotka heidän aikaansa liittyvät. Riemukas kooste naiselämää ja historiaa, vanhahtavaan kieleen mukavasti soviteltuna niin, että tunnelmaan on helppo mennä mukaan. Kaunis kirja sopii vaikka lahjaksi kaikille naiskohtaloiden ja suomalaisuuden juurien ystäville. 

Miina Supinen: Kultainen peura. Otava 2024. Kansi Piia Aho.

Jännityksen ja viihteen nälkään

Muistumia kesän ja syksyn mittaan lukemistani dekkareista ja viihdekirjoista. Ne tulevat ja menevät, muistijälkiä harvoin jää - varsinkin luettuina lukuaikapalvelusta eikä paperikirjana (äänikirjoja en käytä kuin pakon edessä = ei muuten saatavissa, eikä kyse ole muodon, vaan oman pääni toiminnan) - mutta tekevät viihdytystehtävänsä, kuten kuuluu, joten joitakin haluan mainita.

Vuoden puhuttuja merkkitapauksia dekkareissa ovat olleet Max Seeckin Milo-sarjan aloitus- ja Arttu Tuomisen Delta-sarjan lopetusteokset. Max Seeckin Merkitty toimi minulle hienosti, ja Miloon oli kiintoisaa tutustua. Vaikka Jessica Niemeä (ja varsinkin tämän mainiota asumisjärjestelyä) jäin hieman kaipaamaan. Merkitty on nautinnollisen sujuvaa ja sulavaa tekstiä, joka avaa uteliaisuutta herättävästi uuden päähenkilön mieltä ja toimintaa. (Mutta kirjan nimi, se ei ole uniikki. Sanoja riittäisi!) 

Taidegalleristi ja murhaajien profiloija yhdistelmänä avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan, myös tulevia seikkailuita ajatellen. Aikalais- ja kulttuuriviittaukset keventävät ja tuovat ajankohtaisuuden tunnun myös lukijan iloksi: tajuan nämä, seuraan aikaani. Kirjailija on saavuttanut suurta suosiota maailmalla, käännös- ja filmioikeuksia on myyty: psykologinen ote, murhat ja notkea juonenkuljetus purevat. Ja lukemisen helppous, uskon, kansainväliseen kansanmenestystyyliin. Sellaisen ystäville! Joihin itsekin lukeudun, vähintään uteliaisuudesta, miten temppu tehdään.

Astetta tai useita painavampi on Arttu Tuomisen tyyli. Hän ei ole tunnettu huumorimiehenä kirjoissaan, vaan sukeltaa syvälle kulloinkin valitsemaansa vakavaan ilmiöön, josta dekkari syntyy. Siksi, näin arvelen, hänen juonissaan on jotain hätkähdyttävää, joka kummittelee mielessä lukemisen jälkeenkin. Jos Max Seeck etenee sulavasti kuin Pendolino kesäaikaan, Tuominen on tavarajuna, joka kuljettaa luotettavasti raskasta lastia, vuodenajasta riippumatta. Lavastaja luottaa esitysmäiseen murhatapaan, lopulta oikeaan teatteriinkin, kun murhaaja johdattaa komisario Paloviidan tutkimukset sen tiloihin. 

Hieman "aseteltu asetelma" tällä kertaa, sillä murhien toteutus vaikuttaa hankalalta. Yhdyn kriitikko Taikan sanoihin HS:ssä: On vaikea luoda fiktiota, jossa käsitellään fiktion uskottavuutta – sehän tuo lukijan mieleen kysymyksen, onko tämä uskottavaa. Mutta hätkäyttävä se jälleen on, ja erittäin inhottava, kuten kuuluu. Psykologinen puoli korostunee jatkossakin Tuomisen teoksissa, ehkä jopa entistä vahvemmin, sillä vinksahtaneen mielen liikkeet ja ilmiöt yhteiskunnassa vaikuttavat kiinnostavan häntä. Vahva tekijä, edellä mainittua suomalaisempaan tapaan. Kiinnostuksella odotan uran jatkoa. Suomalaisen totisen tekemisen ystäville ja karmeuksia kestäville.

Uskottavuudesta vielä: lie jo vaikea keksiä murhaamiseen uusia keinoja, sillä myös Seeckin Merkityssä on outo kuvio shakkipeleineen. Ehkä näemme pian tekoälymurhia tai muiden erikoisten välineiden käyttöä dekkareissa? Mitä ei vielä olisi keksitty? Ajassakin on dekkarigenressä jo liikuttu, joten tuntemamme fysiikan lait eivät ole este. Entä verkkohyökkäykset, joista näinä päivinä saamme kokemusta reaaliajassa, saisiko niillä jonkun hengiltä? Jää nähtäväksi.

Helppo muttei turhan simppeli on Tuire Malmstedtin dekkaristiominaisuus. Arvostan suuresti selkeyttä 
ja tervejärkisyyttä - jos murhatarinoista niin voi sanoa - joka hänen teksteissään välkkyy. Tuorein dekkari, Luusaari, on saanut innoituksensa nuorten joukkomurhasta norjalaisella saarella. Nuoria katoaa myös kirjassa, ja hienosti kirjailija vetää monet langat yhteen kokonaisuudeksi, jota rikostutkijat Vauramo ja Metso selvittelevät. Luotettavaa, ammattimaista tekstiä ja juonenkuljetusta murha-arvoitusten ratkojille, jotka pysyttelevät harrastuksessaan mielellään kotimaan tutuissa maisemissa.

Melko lailla samaa voi sanoa Helena Immosesta, jonka Operaatio Kettu -sarjasta olen ehtinyt lukea kaksi ekaa. Näissä ammattimaisuus näkyy erityisesti sisällössä, sotilaallisissa operaatioissa, joita Suomen puolustusvoimissa työskennellyt kirjailija luo niin todeksi, että hirvittää. Samalla pohditaan perhekuvioita ja haasteita sen yhdistämisessä työhön. Sopii niin naisille kuin miehille, joita maan turvallisuustilanne kiinnostaa, vauhdikkaassa romaanimuodossa. Loputkin kaksi odottavat jo pinossa lukuvuoroaan. 

Ja Elina Backmanin dekkarisarjaa myös seurailen. Loogisuus ja höpöyksien puuttuminen viehättää, ja etenkin vaihtelevat paikat eri puolilla Suomea. Hassua, että uusin sijoittuu Kotkan saaristoon, jossa myös Johanna Savolaisen uutuus Kylmempi kuin kuolema tapahtuu (en ole vielä lukenut, pinossa ja bloggausjonossa). Kotka lähiseutuineen on Savolaisen dekkareiden kotipesä, Backmanilla paikat vaihtelevat. 

Ulkomaisista luin Samuel Blurrin Täydellisen arvoituksen, koska brittikirjat kiehtovat. Muistan pitäneeni mukavana lukea, näppäränäkin, oudon päähenkilön ja hänen tilanteensa vuoksi, vaikka juoni on näitä nopeasti muistista haipuvia eli näytöltä luettuja. Arvuuttajien klubi perustajansa Pippan johdolla elää mukana Claytonin (se outo päähenkilö) juurien selvittämisessä. Varsinainen dekkari ei ole kyseessä, vaan mysteeri, jota ratkotaan, pienehkössä piirissä, englantilaisissa maisemissa. Mysteerien, arvoitusten, ristikkojen ja sanapelien ystäville sekä anglofiileille! 

Toinen brittiarvoitus liikkuu ylimmissä seurapiireissä. J.S. Bennettin sarja Hänen majesteettinsa tutkimuksia avautui ensimmäiseksi nimellä Windsorin solmu, julkaistu suomeksi 2021. Hurmaavaa niille (meille), jotka jähmetymme tv:n eteen jokaisten kuninkaallisten häiden aikana ja melkein niiamme kruunupäisen hallitsijan nähdessämme. Kuningatar Elizabeth II merkkihenkilönä on toki näkynyt romaaneissa ennenkin,

Mutta mahtavaa, kaverin suosituksesta löysin Fred Vargasin, olen polvillani. Luin kaksi ensimmäistä Kuriton mies nurin ja Sinisten ympyröiden mies (muistin tekstin myötä, että jälkimmäisen olen joskus kauan sitten lukenut, mutta uudelta tuntui). Mikä mainio ilmaisun taito ja tekstin lento! Nyt tiedän, keneltä muun muassa Pierre Lemaitre on saanut vaikutteita. Ei pelkkää rikosta, vaan ehtaa romaania ja persoonallista sanomisen tapaa - nautin suuresti. Ranskasta suomentaja on Marja Luoma. (Kuva kirjapino.fi-nettikaupasta.)

Viihteen puolelta Helsingin kirjamessut innostivat lukemaan enemmän, vaikkei se vielä ole suuresti realisoitunut. Karen Swanin Postikortteja oli sitä itseään. Liikutusta haettiin, ja pientä perhosta vatsaan: saavatko oikeat henkilöt toisensa? Ennalta-arvattavuudesta huolimatta sutjakasti eteni, huumoria ja draamaa vuorotellen. Mukavan nokkela ja pehmoinen kokemus, jota voi suositella romantiikan ystäville ja tunteellisesta pitäville. Sekä kiipeilystä kiinnostuneille, sillä liikutaan Himalajalla länsimantereen lisäksi. Juoneen liittyy lapsi ja kadonnut lelu, joten sopii erinomaisesti myös lapsihöperöille, kuten mummoille. 

Kiinnostusta herätti myös kääntäjänimi, mystinen Ilkka Rekiaro, jota kukaan ei tunnu tuntevan, mutta lienee oikea olemassaoleva henkilö, yksi huippukääntäjiämme ja etenkin amerikanenglannin asiantuntija. Tämä kirja on tosin alunperin brittiläinen. 

Satu Tähtisen Lordi B viihdytti mainiosti, Bridgerton-tyyliin. 1800-luvun kursailua ja sosieettien elämää. Hienoa nähdä kotimaista vastaavaa, ja vielä hyvätasoista. Kiitän. 

Mitä luen seuraavaksi dekkarien ja viihteen saralta? Tuomas Niskakankaan esikoinen Roihu sytytti roihua, seuraava teos ei napannut, liian remesmäistä (= yksityiskohtiin eksyvää), joten jäi kesken, mutta kolmonen, Kotka, on kuulemma vetävä. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa olen surkeasti jäljessä, pitää jossain kohtaa paikata. Ja Antti Tuomaisen uusin pitää lukea, olenhan lukenut kaikki tähänkin asti, arvostan hänen hassuntöppöä persoonallista tyyliään. Tappokeli kuulostaa juuri siltä. Vargasia jatkan aina sopivissa väleissä. Ulkomaisista kiinnostaa myös japanilainen Keigo Higashino, jonka uutuus on nimeltään Pahan asialla. Suosiota niittäneistä Mussosta tai Bertényistä en innostunut kokeilusta huolimatta. Ehkä en enää jaksa Freida McFaddenin Kotiapulais-sarjaa, vaikka idea ja yllättävät käänteet kahdessa ensimmäisessä toimi mainiosti. 

Maija Kajannon feel-good-tuotantoa lupasin kirjailijalle lukea kirjamessuilla, pidetään tämä. Jatkanen Lordi B:n seuraamista, ja historiallisesta viihteestä useita pinossa jo, kuten Virpi Hämeen-Anttilan Sarastus-kirjasta alkanut suomalaisuuden juurilta lähtevä sarja. Miina Supisen riemastuttavan Kultaisen peuran luin jo, lisää myöhemmin. 

Saa suositella! Tiukkoja trillereitä, sujuvaa sanankäyttöä, kiinnostavia kohdepaikkoja, nämä toimivat.

Arttu Tuominen: Lavastaja. WSOY 2024. 

Helena Immonen: Punainen Kettu, Aavikkokettu. Crime Time. 
 
Tuire Malmstedt: Luusaari. Aula 2024.

Max Seeck: Merkitty. Tammi 2024. 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan.

J.S. Bennet: Hänen majesteettinsa tutkimuksia. Windsorin solmu. (Her Majesty the Queen investigates: The Windsor Knot.) WSOY 2021. Suomennos Kaisa Haatanen.

Suomentaja on ansioitunut itsekin viihdekirjailijana ja tähän aiheeseen liittyvänä brittikuninkaallisten tuntijana muun muassa Monarkian muruset -kirjan yhdessä Sanna-Mari Hovin kanssa.

Samuel Blurr: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers). Otava 2024. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Karen Swanin Postikortteja (The Christmas Postcards). Otava 2024. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Vuonna 1859 Suomessa oli köyhää ja nälkäistä katovuosien välillä. Leveämpää leipää lähtivät rohkeimmat etsimään Pietarista ja Amerikasta saakka.

Tai pohjoisesta, Norjan Ruijasta, jonne Priita-Kaisa Seipäjärvi lähti Sodankylästä kahden poikansa kanssa. Määränpää on Pykeija, sillä siellä asuu Priita-Kaisan veli Pehr perheineen. Enää ei nähtäisi nälkää, vaikka köyhiä oltaisiin, sillä kalaa oli määrättömästi, kerrottiin. Satojen kilometrien vaellus läpi Lapin ei ollut helppo ja karsi monia matkalaisia, mutta nuoret, vahvat ja taitavat selvisivät Jäämeren rannoille, ja töitä riitti naisille ja lapsillekin kalankäsittelyssä. 

Rannoilla kohtasivat monenlaiset porukat, kuten kolttasaamelaiset, norjansaamelaiset, kveenit ja tuolloiset uudemmat maahanmuuttajat, jotka viljelivät maata ja pitivät kotieläimiä kalastuksen lisäksi. Heihin kuuluivat myös Askat, Mikkeli ja Kreeta. 

"- Ovathan Askatkin toki vaeltaneet, Mikko mutisee hetken päästä. - Totta kai ovat, kaikkihan niin ennen muinoin tekivät, mutta aikansa kaikella. 
- Ja minä sanon nyt totuuden, että kolttien pitäisi saada viedä poronsa Saalamoon, koska sinne heillä on ollut tapana ne viedä, Ville toistaa päättäväisesti. 
- Mutta niitä poroja on liikaa! Mikko tuhahtaa. - Ne pilaavat maaperän! Kuulit kai itsekin nimismiestä viime käräjillä?"

Eri uskonnot elivät rinnakkain, ortodokseista luonnon- ja kristinuskoon. Priita-Kaisa noudatti jälkimmäisten yhdistelmää, jossa noituminen oli pelättävää arkea, maan pikkuväkeä lepyteltiin ja ennusmerkkejä tulkittiin, mutta ristinmerkkejä tehtiin tarvittaessa ja Jumalan hyvyydestä lapsille puhuttiin.

Priita-Kaisan lapsilla ei ole isää, mikä surettaa naista hänen katsoessaan kasvavaa, mieltään herkästi osoittavaa Aleksiaan. Ruijassa poika saa ikäistään ja vanhempaa miesseuraa, pääsee osaksi porukkaa.

"Hänellä ei ole ollut tarpeeksi miehiä ympärillään, ajattelen. Hän on touhunnut vain Ämminsä ja Ukkinsa kanssa, ja heistä taisi juuri äiti olla mies päivittäisessä arjessa. Ainakin jos mietitään tahtoa saada asioita tehdyksi. Ainakin Aleksin elinvuosina. Isäkin oli tarmokas ennen muitoinen. Aina jokin rauta tulessa, joskaan ei laillinen. Mutta sitten hän lähinnä vain keitti pontikkaa perunasta."

Heikki on vielä pieni ja aurinkoinen. Molemmat ovat rakkaita äidilleen, joka oli laatinut selkeän suunnitelman Aleksin kanssa. Muutto, kalastuselinkeino, hyvä mies Priita-Kaisalle aviokumppaniksi ja pojille isäksi, kodinlaitto. Täysin tehtävissä. Aho-Lassekin, leskimies, olisi hollilla. Mutta ei sitten kuitenkaan, sillä kun Priita-Kaisa tapaa Askan Mikon, suunnitelmat heittävät häränpyllyä. Tai täällä pitänee sanoa poronpyllyä. Aleksi pettyy pahasti, kun äiti rakastuu. 

"Aho-Lasse on sekä suorasukainen että järkevä. Kaikki eivät ole yhtä järkeviä. Ei, kaikki eivät ole. Sydämet ovat sydämiä, Aleksi, sen voisin sanoa, mutta en sano."

Ruijan-matkaan tulee kirjaimellisesti mutkia, sillä oli levinnyt tieto, että Priita-Kaisa on kuulun Ukki Pekka Köngäksen tyttärentytär ja että tämä on perinyt parantajan taitoja. Hän tietää taitonsa itsekin, samoin sen, että on ulkomuodoltaan poikkeuksellisen kaunis. Siksi hän on oppinut varomaan vieraita, hyväksikäyttäjiä. Ja väkeä Pykeijassa riittää.

"- Täällä on niin paljon ihmisiä! sanon. - Et kai sinäkään voi kaikkia tuntea?
- Pikemminkin tämä paikka on pieni, vähän ihmisiä pienessä paikassa, Pehr sanoo ja tarttuu olkapäähäni toisella kädellään.
- Montako ihmistä täällä asuu? Katson ympärilleni. - Enemmän kuin Sodankylässä? - Kyllä varmaan, tai ei, en minä oikein tiedä, sisko. Suurin osa näkemistäsi on kausikalastajia, jotka eivät asu täällä. Niin kuin Askan Mikko he tulevat kaukaa ja läheltä, Uutuanvuonolta ja vanhasta kotimaasta.
- Näytämöstä, minä lisään.
- Kaikenmoisista paikoista, Pehr nyökkää. - Kalaahan saa juuri täältä, hän osoittaa, - mutta Vesisaaressa on vielä enemmän ihmisiä."

Kammin ympärille äiti ja poika istuttavat ristejä ja yrittävät kotiutua. 

 "Tämä on ihmisten paikka, viestitän sillä pikkuväelle. Me asumme täällä. Emme ole läpikulkumatkalla. Hyvittääkseni asian ja ollakseni hyvä naapuri keitän myöhemmin päivällä puuroa ja Heikki saa valita, mihin laskemme pikkuväen kulhon.
- Ovatko ne vaarallisia? hän kyselee jatkuvasti.
- Eivät vaarallisia, välttämättä, sanon, - erilaisia vain kuin me.
- Millä tavalla erilaisia?
- Ne ovat pieniä ja elävät maan alla, niillä on monia voimia ja taitoja.
- Mutta ne tykkäävät puurosta, Heikki sanoo. - Puuronsyönnissä ihmiset ja pikkuväki ovat samanlaisia. Tuntuu hyvältä nauraa oman poikansa kanssa. Hän antaa naurun tarttua."

Mutta kaikki eivät katso hyvällä Priita-Kaisan onnea. Suunnitelman romuttumisesta on seurauksensa. Kirja toi mieleen Diana Gabaldonin Outlander-sarjan: kaunis ja viisas nainen, parantajan taidot, komea rakastaja, intohimoa, seksiä, luonnon suuri rooli, matkanteko ja niin edelleen. Tosin koin tämän läheisemmäksi, sillä sain tietoa elämästä pohjoisessa, jonne lie omiakin esivanhempia suunnannut aikoinaan. Se oli kiintoisaa, rakkausjuoni ei niinkään. 

Nimiviidakkoon tosin välillä eksyin: myös kirjailija kertoo sen syistä jälkisanoissaan. Suomalaisten nimien kirjoitustapa on vaihdellut eri lähteissä, lisäksi oli kutsumanimien perinne, joka sekoittaa nimiä lisää. Samalla ihmisellä on monta nimeä, saman perheen jäsenillä saattaa olla eri sukunimet. Myös paikannimien kanssa on ollut omat valintatehtävänsä norjan ja suomen kielen välillä. 

Kenelle: Historiasta viehättyville muttei liian vakavasti ottaville, romantiikkaa kaihtamattomille, Lapin seutujen menneistä asukkaista kiinnostuneille.

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu. (Kniven i ilden, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet.) Gummerus 2024. Norjasta suomentanut Aki Räsänen. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Haruki Murakamista ei ikinä tiedä. Muutama teos on jäänyt lukematta tai ainakin niiden hienous 
ymmärtämättä, mutta nyt olen pitkästä aikaa viehtynyt hänen maagismystiseen filosofointiinsa ja japanilaisvaikutteiseen kieleensä.

Kirjassa on paljon minua kiehtovia elementtejä: kaupunkiympäristöt, ajan kulun kummallisuus, yksinäisyydessä pärjääminen, oman erikoisalan löytäminen, kirjasto tärkeänä tapahtumapaikkana, muutamia mainitakseni. Ja kaiken kaksinaisuus, dualismi, jonka avulla Murakami kuvaa ihmiselämää, tulkitsen. 

Tarina alkaa joen rannalta, jossa tyttö kertoo pojalle muurikaupungista, paikasta, jossa hänen mielensä asuu, vaikka hän on fyysisesti suurkaupunkilainen. Poika viehättyy ajatuksesta kuvitellusta kaupungista, jossa on kaikki valmista, rauhallista, selkeää, ilman kelloja tai ainakin niiden viisareita. Hän rakastuu tyttöön.

"Olimmekohan me rakastavaiset? Onko lupa väittää niin, tuosta vain? En tiedä. Joka tapauksessa meidän sydämemme olivan tuona miltei vuoden kestäneenä aikana aidosti yhteen kudotut. Ja vähitellen me rakensimme ja jaoimme keskenämme erityisen, vain meidän kahden välisen, salaisen maailman - ihmeellisen kaupungin, jota ympäröi korkea muuri."

Taianomaisesti poika pääsee - jo miehenä - kuviteltuun kaupunkiin, Portinvartijan ohi. Yksi pääsyvaatimus on luopua varjosta. (Tästä varjo ei ilahdu.) Muurin takana on myös tyttö, joka ei tässä paikassa tunne entistä ystäväänsä, mutta on utelias kuulemaan, mistä tämä tulee. 

"Sinä kysyit: - Eikö se ollutkin kovin erilainen paikka kuin tämä? Niin kooltaan kuin rakenteeltaan, tai asukkaiden elämäntavalta. Mikä on kaikkein suurin ero?

Vedin yöilmaa keuhkoihini ja etsin oikeita sanoja, osuvinta ilmaisua. Sitten sanoin: Siellä kaikki ihmiset kuljettivat varjoaan mukanaan."

Miehestä tulee kaupungin kirjaston johtaja. Sillä hommaan tarvitaan joku, jolla on myös fyysinen ruumis, toisin kuin äskettäin edesmenneellä johtajalla. Muutenkin mies omaa tarvittavan pätevyyden tehtävään, joka on johtajan tärkein: unien lukeminen. "Teillä on kokemusta varjon menettämisestä", toteaa aikaisempi johtaja Koyasu, jonka kanssa mies usein keskustelee neuvoja saadakseen.

"Kuten äsken mainitsin, vielä vainajanakin on paljon sellaista, mitä en ymmärrä. Kyllä, juuri kuten elossa ollessakin. Valitettavasti pelkkä kuoleminen ei tee ihmisestä lainkaan viisaampaa."

Eräs kysymys askarruttaa miestä. Hänen alkuperäisessä kaupungissaan on erikoinen poika, joka vaikuttaa olevan väärässä ympäristössä, eikä hänellä ole helppoa. Poika on saanut tietää muurikaupungista ja on vakuuttunut siitä, että siellä on hänen paikkansa. 

"En osaa päättää, onko oikein toteuttaa pojan toive vai ei. Onko minulla oikeus auttaa häntä, tai yleensäkään ketään, katoamaan tästä maailmasta.

Koasy vakuuttaa, ettei miehen tarvitse tehdä päätöstä, poika osaa tehdä sen itse. - Hän tekee omaa elämäänsä koskevat ratkaisut oman harkintansa varassa."

Ja poika katoaa tosimaailmasta. Hänen etsintänsä on aikamoinen projekti. Luonnollisesti (!) hän on muurikaupungissa, mutta mies ei voi kertoa siitä pojan perheelle - kuka uskoisi moista! Kun hän on itse taas muurin takana, poika ottaa yhteyttä ja kertoo, mitä hän on tullut tekemään. Poika liittyy kiinteästi miehen omaan kohtaloon (elämään, tarinaan, miten vain), käy ilmi.

"Pohtiessani sitä, mitä poika oli kertonut, kynttilän liekki huojahti kertaalleen voimakkaasti ja katosi sitten. Täydellinen pimeys laskeutui huoneeseen, ja sen myötä katosi myös aika."

Kiehtova, epätodellisen ja toden rajoja taitavasti hämärryttävä teos - kuin muurikaupungin muuri, joka vaikuttaa muuntuvan ja vaihtavan paikkaa tarpeen mukaan, joskus suojellakseen, joskus vangitakseen. Miksi muuri on niin epävakaa? Ketkä oikeastaan ovat varjoja, ketkä todellisia olentoja? Miksi varjoa ylipäänsä tarvitaan, erottaako se elävät ja kuolleet? Miksi unia on välttämätöntä lukea. (Ja kirjoja.) Voiko ajassa liikkua yhden elämän aikana. Murakami tarjoaa paljon pohdittavaa elämän luonteesta, rauhalliseen, pohdiskelevaan tapaan.

Viehätys alkoi hiipua viimeisillä kymmenillä sivuilla: kirjan lopetus oli minusta tuskastuttavan pitkä. Kuin kirjailija ei olisi raaskinut luopua luomastaan maailmasta. Siellä oli silti kiinnostavaa vierailla, ja koin matkan varrella todellista lukemisen lumoa.

Kenelle: Eriskummallista sietäville, elämäntehtävää pohtiville, kiusatuille, kirjastossa viihtyville,  mielessään matkaileville, tiiliskivien ystäville.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Antti Valkama. Päällys Jussi Kaakinen.

P.S. Tuotteliasta sukua nuo Valkamat. Antti kääntää, Heikki kirjoittaa kirjoja, toimittajan työnsä ohessa. Hänen uutuuskirjansa japanilaisesta arkiruuasta oli Helsingin kirjamessuilla niin suosittu, että se loppui lauantaina kesken (lisää saatiin sunnuntaiksi)! 

Heikki Valkama järjestää ensi lauantaina 16.11.2024 Maunula-talolla Helsingissä Maunulan kirjamessut. Olen menossa, sillä olen mukana ohjelmassa, kuten muutama muukin kirjasomettaja. Kirjailijoista puhumattakaan, heitä on paljon. Tule sinäkin! Tapahtuma on maksuton, kesto klo 13 - 17. 

Maunula-talon kirjamessujen ohjelma

Q-teatteri: Tuvi toas eli pulu huoneessa

Q-teatteriin on aina kiva mennä, ne kauniit vanhan talon yksityiskohdat ja henki, joka vielä leijuu Antti Raivion jäljiltä, vaikka tekijät ovat suurelta osin vaihtuneet. Kunnianhimon ja teatterin syvän ilmaisun tasot ovat kuitenkin ennallaan. 

Tuvi toas eli pulu huoneessa on taitavaa, ilahduttavaa teatteria Tunturikadulla. On nautinto katsoa esitystä, jossa ei ole ylenmäärin ahdistusta, maailmanpaloa tai erityisen kummallisia persoonia, vaan tavallisia ihmisiä ongelmineen ja iloineen. Huumoria, ymmärrystä. Kuin lepohetki kaiken keskellä. Kuin, hetkinen, muutaman tunnin laivaristeily?

Ei kuitenkaan ihan, sillä ajaudumme raapiville (ei hengenvaarallisille) karikoille miettimään identiteettiä ja kansallisuutta. Mari on muuttanut äitinsä kanssa Virosta Suomeen jo kymmeniä vuosia sitten, ja nyt hän itse odottaa vauvaa. Se toimii sykäyksenä identiteetin etsinnälle: suomalainen vai virolainen, vai voiko olla molempia? Ja mistä tunnistaa erimaalaisuuden, sillä senhän tunnistaa usein jopa tiedostamattaan. (Kuten ravintoloiden sisäänheittäjät etelän maissa, tietävät heti suomalaisiksi edes puhetta kuulematta.)

Näemme herkullisia otteita maahanmuuttajan arjesta Marin muistellessa vuosiaan Suomessa. Jonotusta byrokratian rattaissa, ennakkoluuloja ja ulkopuolisuutta. Hersyviä hahmoja neuvolan terveydenhoitajasta soitonopettajaan. Suomalaisten outoja tapoja, kuten risteilybiletys, Lappi-nuket ja perheväkivalta. Ja vauraus, jota ei Virossa tunnettu. Siellä ruoka kasvatettiin itse niin pitkälle kuin mahdollista, säilöttiin ja purkitettiin. Tehdasvalmisteiset lelut olivat unelmaa. Estonia on syvä trauma, edelleen, mikä käy selväksi heti alussa.

Kuvassa näytelmän kolme erilaista elämää elänyttä sukupolvea: Mari (Anna-Sofia Tuominen), hänen äitinsä (Kate Lusenberg) ja tämän äiti Eeva Mäkinen. Mietitytti, millainen mahtaa olla tulevan neljännen sukupolven tarina? Kuva Pate Pesonius.

Toisaalta on paljon yhteistäkin. Kun mummo tulee maalta Virosta käymään, hänellä on kassi täynnä eväitä tuomisiksi. Oma koti, pesä, on tärkeä, vaikka vierauden lintu saattaa sinnekin lennähtää. Vai mitä pulu tässä esittääkään, ehkä se voi olla maiden välistä rauhaa rakentava kyyhky tai Marin mieli, joka etsii lepopaikkaa, kotia?

Esitys on kaksikielinen, viron ja suomen osuudet on tekstitetty ristiin. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan, joita tuskin muistaa rooleiksi. Etenkin pääosan esittäjä Anna-Sofia Tuominen on luonteva niin lapsena kuin aikuisena. Virolaisen, mutta Suomessa asuvan Anna Jaanisoon teksti ja ohjaus toimivat säröittä, ja draamaa rosoineen tarinassa on sopivasti, ilman suloista nostalgiasatuilua tai kummankaan kotimaan ylenmääräistä ihailua tai moittimista. Tekniikka ja lava puvustuksineen olivat myös sopivan eleettömiä, mutta harkittuja.

Hieno, raikas ja konstailematon esitys, josta jää jäljelle hyvä mieli ja ihaileva katse. Vielä ehtii näkemään, lippuja löytyy 5.12.2024 saakka. Ensi-ilta oli 1.11.2024. 

Kannattaa käydä teatterissa ihan oman itsen vuoksi, mutta myös teatterien pärjäämisen, etenkin kun hallituksen leikkaukset iskevät syvälle niiden budjetteihin ensi vuonna. Kulttuurin kurjistamispolitiikkamme ansaitsisi oman näytelmänsä synkeine lopputulemineen, joka on odotettavissa. Tässä näytelmässä ei sellaista onneksi näy. 

Q-teatteri: Tuvi toas eli pulu huoneessa

Teksti ja ohjaus: Anna Jaanisoo

Lavalla: Anna-Sofia Tuominen, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen

Dramaturgi Rasmus Arikka

Lavastus Annukka Pykäläinen

Pukusuunnittelu Hilla Ruuska

Valosuunnittelu Ada Halonen

Äänisuunnittelu ja musiikki Timo Tikka

Helsingin Kirjamessut 2024: teemana tulevaisuus

Kaksi täpötäyttä messupäivää takana Helsingin Messukeskuksessa. Vaikka vuosikymmenet messuilleena jo vähän väsyttää hälinä ja kaiken ylenpalttisuus, aina messupaikalla tarttuu nautinnollinen yhteisen asian lumo ja innostuneisuus. Ja se on ihanaa ja ihmeellistä!

Messujen tulevaisuusteema kääntyi hieman yllättäen kohdallani toiveikkuudeksi ja hyvän olon kirjallisuuden tutkimiseksi. Tapasin paljon feel good -kirjailijoita ja kuulin heiltä genren filosofista taustaa. Viihde vetää, kansissa näkyy piirroskuvien trendi. 

Viihdekirja on tarkoin mietitty juttu, ei mitään mielijohdepulpahtelua! Ja kirjoissa on paljon alalajeja. Historiallinen, romanttinen, aikalainen, arkinen, fantastinen nyt ainakin tulevat mieleen. Ja kaikissa on omat alalajinsa, jotka rakentavat lukijalle turvallista yhteisöä olla ja nauttia vaikkapa ajankohdan tai sijainnin kautta. Kuten maaseuturomantiikka ja kaupunkitarinat. Ja kirjakauppaan, kahvilaan tai käsityöpuotiin sijoittuvat, yksittäisen paikan kautta yhteisöllisyyttä rakentavat. 

Romantiikassa rakkaus voi roihahtaa pitkäaikaiseen viholliseen tai ystävään. Tai mielikuvitusolentoon tai historian tai tulevaisuuden hahmoon. Kaikki voi tapahtua tässä maailmassa tai kuvitellussa. Kirjo on loputon, ja oli tosi mielenkiintoista kuulla keskustelu Suloista nostalgiaa, jossa Jylhäsalmi-sarjan kirjoittaja Kirsi Pehkonen ja Kahvila Koivu -sarjan luoja Maija Kajanto kertoivat tuotannostaan. Kirja-alan asiantuntijat Tiia Tiainen ja Kirsi Hietanen (Kirsin kirjanurkka) kommentoivat. Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki -bloggaaja ja yksi @kirjagramsuomen ylläpitäjistä, veti keskustelua, kuvassa mikki kädessä, muut osallistujat edellä mainitussa järjestyksessä.

Otava järjesti Ihanan iltapäivän, jossa kuulimme lisää aiheesta niin konkarikirjoittajien kuin esikoiskirjailijoiden voimin. Mukana oli superkirjailija Tuija Lehtinen, joka viettää 40-vuotismerkkivuottaan kirjailijana ja on kirjoittanut tähän mennessä peräti 131 kirjaa (yksi vielä julkaisematon)! Uraa ei voi kuin kunnioituksella ihailla. 

Osa on aikuisten, osa nuorten kirjallisuutta, johon hän saa joskus ideoita nuorilta itseltään kiertäessään kouluissa, kuten punk-tyttö Saran kanssa kävi: Tuija sai idean ja opastusta eräältä punk-tytöltä itseltään. Ensimmäinen kirja on vuodelta 1984, Rosan talo, joka on juhlavuoden kunniaksi juuri ilmestynyt uudestaan pokkarina. Kirja on tekijälleen erityinen ja ylpeyden aihe. En ole lukenut, mutta listalle! 

Moni kirjailija totesi kirjoittavansa paikasta ja tilasta, jossa he itse haluaisivat olla, ja lukijat, suosiosta päätellen. Osa sijoittaa kirjan todelliselle paikkakunnalle, kuten Mirella Mäkilä kirjassaan Tampereella rempallaan, jolloin on oltava tarkka faktojen kanssa, mutta vapaammin voi sijoitella teitä ja rakennuksia fiktiivisessä paikassa.

Lisäksi pääsin kuvaan Anu Patrakan kanssa. Hän on kirjoittanut tutut, aina julmetun Portugali-matkakuumeen nostattavat Rui Santos -dekkarit sekä aloittanut vastapainoksi Lemmenlahti-viihdekirjasarjan alias-nimellä Tuuli Kivijoki. Lemmenlahdellekin voi lukija piipahtaa, mutta vain mielikuvituksessaan, toisin kuin Portoon. (Kuva Kirsi Ranin). 

Dekkarit ovat tavallaan feel good -kirjallisuutta nekin, vaikka lukijaa viihdytetään eri reittejä pitkin. Kuuntelin keskustelun saaristoon sijoitetuista dekkareista. Johanna Savolaisen (kuvassa vas.) Kotkan seuduille sijoittuvan sarjan kolmas Kylmempi kuin kuolema ilmestyi juuri messuille: olen kai jäävi tässä maininnassa, sillä olen saanut seurata kirjailijan uraa alusta saakka vierestä, ja se on mielenkiintoista jos mikä! Elina Backman vaihtelee paikkojaan, sattumoisin viimevuotinen Kuinka kuolema kohdataan sijoittuu myös Kotkan saaristoon. Joona Keskitalon Saari joka repesi tapahtuu Korppoossa. 

Kansainvälistä klangia messuille toivat muun muassa englantilainen Elly Griffits ja Donna Leon, suomalaisten supersuosikit; Griffits tuttu Ruth Galloway -sarjalla ja Leon tietysti Guido Brunettilla, joka ratkoo rikoksia Venetsiassa. Onnistuin näkemään vilaukselta molemmat kirjailijat, kuvassa Donna Leon, jonka uusin Hyvän nimissä lojuu yöpöydälläni puoliksi luettuna, pian lopussa. Suomentajat ovat Kaija-Mari Sivill ja Markku Päkkilä. Griffitsin uutuus Viimeinen leposija on Anna Kangasmaan kääntämä. 

Kirjasomella oli messuilla oma kohtaamispaikka, mikä toimi hienosti, väkeä riitti kirjailijoista lukijoihin. Kirjasomen trendiraportti -esitys veti myös täpötäyden katsomon. Trendit, troopit ja meemit vilahtelivat @oonankirjat @herttuattarinna ja @tarinannuppuja kirjagrammaajien keskustelussa. "Spicy" eli mausteinen kirjallisuus trendaa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla; seksiä voi olla niin tavisten kuin haltioiden kesken. Brändinrakennus on peruskauraa niin grammaajille kuin kirjailijoille, molempien eduksi. Kirjasomen tärkeys kasvaa sitä mukaa kun perinteinen media yhä vähemmän nostaa kirjoja esiin. Rakkaudesta lajiin, pääasiassa, vaikka kustantajat osaavat kirjasomea jo osin hyödyntää kaupallisessakin mielessä (tässä on kehitettävää). Kiinnostavaa oli kuulla, että miessomettajien määrän arvellaan kasvavan, puhuttiin "boybloggaamisesta". Tosin kirjablogien puolella on ollut alusta asti myös paljon miehiä. Kuvassa kanssani Amma sekä kirjailija ja grammaaja Oona Pohjalainen. (Kuva Emmi Kähkönen.)

Lukutaidon ja kirjojen merkitys oli tietysti yksi toistuva aihe, joka liittyy tiiviisti tulevaisuusteemaan. Mihin joudumme, jos emme osaa enää tulkita ja ymmärtää tekstiä? Yksi vastaus lisääntyviin lukuvaikeuksiin on selkokieli, helpotettu suomen kieli, jota voivat lukea niin kieltä opettelevat kuin ne, joille tavallinen teksti on jostain syystä hankalaa. Ja me muut; selkosuomi ei tarkoita yksinkertaista tai yksitasoista kieltä, vaan taitava tekijä saa siitä nautinnollisen lukukokemuksen kaikille. 

Selkosuomesta kertoivat Avain-kustantamon tilaisuudessa Katja Jalkasen (vasemmalta) haastattelussa selkokirjailijat Marja-Leena Tiainen, Tuija Takala, Satu Leisko ja Silja Vuorikuru. Selkokirjoja tehdään kahdella tavalla: joko suoraan selkokielellä tai selkomukautuksina, jolloin "tavallinen" kirja mukautetaan niin, että se on lyhyempi, rajatumpi ja sanastoltaan helpompi kuin alkuperäinen. 

Tuija Takala on edistänyt selkokieltä kaikilla mahdollisilla tavoilla huomattuaan aikuisopetuksen opiskelijoiden huutavan tarpeen kielen ymmärtämiseksi. Hän on toiminut maassamme selkokieltä edistävässä ryhmässä, kirjoittanut selkokielen oppaita ja useita selkoromaaneja, kuten Suomen ensimmäisen chick-litin selkokielellä, Lauralle oikean, selkorunoja, kuten Onnen asioita sekä mukauttanut niin klassikkoja kuin uutuuksia, kuten Magdalena Hain hienon Sarvijumalan. Kuulimme Töölönlahti-lavalla keskustelun, jossa Magdalena oli mukana - ensimmäinen selkokielinen kuulemani haastattelu ikinä! Todella kiinnostavaa. 

Toivottavasti Hesarin toimitus oli paikalla, sillä viime kuukausiliitteessä puhuttiin selkokielestä ihan höpöjä. Ikään kuin Aleksis Kiveä ja muita ei olisi ollut saatavissa selkokielellä jo pitkään tai että siihen liittyisi tekoäly jotenkin, ilmeisesti toimittajan yleistieto ei riittänyt tietoon siitä, että on olemassa ihan oikea selkokieli. (Olen huolissani median yleistiedon tasosta ja oikeinkirjoituksesta noin yleensäkin, se ei tunnu menevän tasokkaampaan suuntaan, tämä sivuhuomautuksena).

Kääntämisestä puhuttiin myös suomentajien haastattelussa Tammen järjestämänä. Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff kääntävät Keltaista kirjastoa. Rikmanin työtä ovat John Irvingit, Alice Munrot ja Elizabeth Stroutit, Milonoffin Haruki Murakamit, Pettina Gappahit ja Emily St. John Mandelit. Siis nämä molemmilla muiden muassa, töitä on riittänyt! Uusin Irving on Aleksin työtä, sillä Kristiina, kuvassa keskellä, terveyssyistä himmailee, kääntää kyllä edelleen. Haastavaa tai selkokielellä vaikeaa työtä, jota ilman emme saisi lukea maailmankirjallisuutta omalla kielellämme. Kirjallisuuden ytimessä siis ollaan, kun suomentajista puhutaan. (Ostin muuten divariosastolla Kristiinan suositteleman James Salterin Kiitävät vuodet, Aleksin suosittelemaa Gappahia ja St. John Mandelia olen jo lukenut).

Ydintä on myös kirjailijoiden toimeentulo ja elinmahdollisuus. Siitä puhuttiin Kirjailijaliiton lavalla ja myös jälkipeleissä. Ääni- ja lukuaikapalvelun kirjojen käyttäjien vika ei ole se, että alan tulonjako on epäselvä ja epäreilu, eli kuuntele huoletta, mutta alan itsensä eli kustantamojen (niin perinteisten kuin äänikirjojen) pitäisi saada asia terveille linjoille. Niin että meillä riittää kotimaisia kirjailijoita jatkossakin, ja hyviä sellaisia. Heli Laaksonen kertoi messuilla saavansa äänikirjasta 12 senttiä ja ääneen CD:lle lukemastaan kirjasta yhden euron. Aiemmin on sanottu, että kirjailija saa painetusta kirjasta noin 3 - 4 euroa. Tästä riittäisi juttua - kirjastot (kirjailijan saama korvaus taitaa olla 32 senttiä per kirja), kirjat jotka ovat luettuina erilaisia kuin nähtyinä, apurahasysteemit jne. - mutten lähde siihen. Kannattaa lukea asiantuntijoiden, kuten Karo Hämäläisen tai JP Koskisen juttuja/somea aiheesta. Kuvassa kanssani JP ja Heli sekä kuvan ottanut Amma. 

Mitä muuta näin? Kurkkasin Meri Kuusiston haastattelua ahdistavasta kirjasta Liila; Kuusisto on persoonallinen kirjailija, joka uskaltaa tarttua kipeisiin aiheisiin. Ahdistusta on myös Mikko Kauppilan kirjassa Terveisin K, mutta silti ote on raikas. Kirja on HS:n esikoispalkintoehdokkaana, ainoa toistaiseksi lukemani niistä. (Tainan, Taipaleen ja Raivion kirjat ainakin haluan lukea.) Ja Pajtim Statovicin kirjojen kanssa tunnen kipeästi oman ilmaisutaitoni rajallisuuden. Hänen nimmarijononsa taisi olla messujen pisin. Mutta kulki rivakasti, kertoivat jonottaneet tyytyväisinä. (Kuva Kirsi Ranin).

Tulevaisuudesta kirjallisuudessa keskustelivat tulevan ja menneen tutkija Otto Tähkäpää sekä kirjailijat Matti Kangaskoski ja Hannu Rajaniemi. Scifi ei ehkä ennusta tulevaa, mutta saattaa antaa ajattelusysäyksen keksijälle, kuten atomipommin kanssa arvellaan käyneen, kerrottiin. Elämme kirjan dystooppista aikakautta, joka alkoi 1970-luvun alussa, mutta jossain vaiheessa käänteen on tultava, kuten se aina tulee. Vuonna 2064 alkaa uusi kirjan kultakausi, ennakoi Matti Kangaskoski, jonka romaani Kosmos ja kuolema ilmestyi juuri. Tulevaisuudessa voi olla myös niin, että me luemme kirjoja, mutta myös kirja lukee meitä. Tämän haastattelun olisi suonut olevan pidempi, mutta toisaalta ymmärrän, että keskustelu nostaa vain herkkupaloja lukunälän herättämiseksi. Ja se toimii, ainakin minulle!

Ekan kerran vuosiin ehdin käydä myös ruokamessujen puolella. Tapasin ihastuttavat ranskalaisten herkkujen myyjät @libelulle.fi ja söin italialaista pastaa. Sain maistaa Heikki Valkaman puolessa tunnissa näytöskeittiössä pyöräyttämää japanilaista ateriaa. Juuri ilmestynyt kirjaa Oishii - japanilaista kotiruokaa loppui messuilla kesken! 

Johan tässä naputellessa tuli nälkä, joten tauko on paikallaan. Paljon jäi kertomatta, hurjasti näkemättä ja kuulematta. Ostin viisi kirjaa, uusina Juha Hurmeen Sammon ja Uno Harvan Suomalaisten muinaisuskon uusimman painoksen sekä Virpi Hämeen-Anttilan Sarastuksen. Divariosastoa kaivelin ahkerasti. Pienkustantajia yritin hieman huonolla menestyksellä nähdä, koska paikat olivat vaihtuneet - onneksi päälavat olivat "paikoillaan", jotta suunnistus helpottui - mutta Stresan sentään tapasin. Tähtihetkiä olivat kaveritapaamiset: tapasin kaksi lapsuudenystävää vuosikymmenien tauon jälkeen! Olemme suunnitelleet tapaamista vuosia, mutta nyt kaveri hokasi, että olemme saman katon alla samassa kaupungissa. Oli ihanaa tavata, kiitos Hanna ja Ari. Sekä kaikki kirjakaverit ja -somettajat, kirjailijat, kustantajat ja muut tavatut, olette huippuseuraa. Juuri sain tiedon, että messuilla tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys, lähes 98 000 kävijää! Nuorten määrä kasvoi, ja myyntimääriin ollaan myös tyytyväisiä. Kirjan kiinnostavuus ei messujen perusteella ainakaan ole himmenemässä. 

Suuri kiitos Messukeskukselle ja organisaatiolle, joka hoiti homman tyylikkäästi, ammattimaisesti ja ystävällisesti. Tervetulotoivotukset ovilla ja iloiset ilmeet ilahduttivat erityisesti. Myös Antti Tuisku oli puhunut messuilla hymyn merkityksestä. Ystävällisyys toimii aina: luo toivoa ja iloista uskoa tulevaan. Ehkä pärjäämme sittenkin. Ja pidämme kielen ja lukutaidon elävinä.

Helsingin Kirjamessut 2024: tulevaisuus. Ohjelmajohtaja Ville Blåfield. 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Kirjan kertoja on nuori suomalainen mies, jolla on albaanijuuret. Muistuttaa kirjailijan aiempien kirjojen päähenkilöitä, myös kirjailijaa itseään. Tämäkin mies, Kujtim, kirjoittaa. Kirjoja, jotka käsittelevät ihmisen seksuaalisuutta, sukupuolta, rasismia, toiseutta, sortoa ja alistamista, hän kertoo. 

Mutta nyt kirjoittaminen takkuaa. Kujtimia ahdistavat karmeat lapsuusmuistot väkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ankaruudesta. Myös Suomessa Kujtimia on kohdeltu kaltoin muualta tulleena, eikä homous auta joukkoon sulautumista tai hyväksynnän saamista. Mies ei tunnu pääsevän elämässään eteenpäin. Yksinäisyys, pelot ja painajaiset vaivaavat.

"Voin huonosti, olen kohdellut itseäni ja läheisiäni kaltoin, olen aina elämääni paossa ja kauhuissani tulevasta, eikä mikään tuota minulle iloa, ei ole täyttymystä, ei toivoa, ei parempaa huomista, joten haen työhuoneestani kannettavan tietokoneen ja paperia ja alan kirjoittaa viimeisiä sanoja, jäähyväiskirjeitä läheisilleni..."

Nimi Kujtim tarkoittaa muistoa, ja niitä tarinassa vyöryy. "Kasvoin vihaisessa kodissa jossa en halunnut enkä voinut viettää aikaa, joten aloin käydä kirjastossa..." Liikutaan pääosin kahdessa ajassa, 1990-luvulla miehen lapsuudessa ja nykyisyydessä. Kun Kujtimin äiti matkustaa vierailulle sukulaisten luo, mies siirtää itsemurhasuunnitelmiaan ja lähtee mukaan.

"Kuolema teettää hirvittävästi työtä... ja jos elämästään kieltäytyy itse, en tiedä tahdittomampaa elettä kuin sen teettäminen toisilla, joten matkustaminen äitini kanssa Kosovoon tuntuu sopivimmalta seuraavalta askeleelta."

Sukulaiset kyselevät asioista Suomessa. Yleinen tai ainakin Kujtimin äidin käsitys on, että suomalaiset eivät tunne "oikeaa elämää", vaan elävät kuin pehmoiseen peittoon käärittyinä. Siksi pojan on hyvä nähdä sitä oikeaa, jossa ruoka kasvatetaan itse (lehmät!), eletään ilman mukavuuksia ja hyvin vähällä rahalla. Suomea kyllä arvostetaan ja siellä on koti, sillä sotapakolaisille "Jumala joka pelasti, oli nimeltään Suomi."

Kujtim jää Kosovoon pidemmäksi ajaksi kuin äitinsä, kohtaamaan muistoja ja tutustumaan juuriinsa. Vaikka ahdistus on vahva ja kirjassa on synkeää vimmaisuutta, pelkkää surkeutta se ei minulle ole. Kirjailijan kaunista ja konstailematonta kieltä on helppo lukea ihaillen. Jopa erityisen pitkät, kiihkeät virkkeet toimivat ja kuljettavat sulavasti mukanaan. Taitavuutta, josta tulee mieleen Saramagon tyyli, tosin tässä kirjassa huomattavasti lyhyemmin, virkepituuksia vaihdellen.

Huvittaviakin sattumuksia kerrotaan, kuten muisto siitä, että joskus oli kuljettu rajavartijoiden ohi esittelemällä suomalaisen puhelinliittymän laskua, joka meni "heille jonkinlaisena lääkärintodistuksena läpi..." Tai sukulaistytön ihmetellessä, miten Kujtim on voinut osata kirjoittaa kirjojaan yli kymmenellä kielellä; hän kun on kuullut miehen kirjoja ilmestyneen monissa maissa. Kääntäjän ammatti oli vieras!

Äiti on tärkeä henkilö, joka osaa kehua poikaansa, jos välillä terävästi napauttaakin. Hän tahtoo hyvää muun muassa köyhille naapureille (ei suju hyvin, se projekti), mutta sanoo uskovansa pahaan, sillä "paha löytää aina paikkoja johon se mahtuu" - se on napakka kiteytys! Ja häpeää pidetään albaaneille sisäsyntyisenä, se "elelee hengitysilmassa". Muistuttaa suomalaisuutta? Märehtimisestä puhutaan syömisen yhteydessä, mutta monenlaista märehdittävää Kujtimilla on, lukijalla myös. Kannen symboliikka vastasyntyneestä vasikasta julman härän tallomana on rajua.

Toivottomuuteen ja synkkyyteen kirjailija Pajtim ei lukijaa onneksi jätä. Vaikka olisi liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, ehkä silti on mahdollista elää hyvää elämää, tulevaisuus voi pilkahtaa. 

Hieno, aito ja raastava tarina, joka herättää paljon ajatuksia ja tunteita. Verenmakuinen ja pelottavakin, vihan ja pelon tunteineen ja väkivallan läsnäoloineen. Silti kokonaisuus on kummallisen tasapainoinen.

Kenelle: Synkkää lapsuutta kestäville, itseään etsiville ja heitä tukeville, joukkoon kuulumattomille, yhteyttä etsiville, laatuproosan ystäville. 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava 2024. Kansi Mirella Mäkilä ja Piia Aho.

Helsingin Kirjamessuilla 2024 Pajtim Statovci kertoo kirjastaan la 26.10. klo 14 Senaatintori-lavalla. 

Markus Nummi: Käräjät

Tarvajoen kunnassa Etelä-Pohjanmaalla tapahtuu ikäviä rikosasioita. Tai ainakin on vahva epäily sellaisista, niin vahva, että itse lääninetsivä Juho Iivonen Vaasasta määrätään paikallispoliisin avuksi tutkintaa johtamaan. Hän kertoo: 

"Olihan se kirkkaasti luottamuksen osoitus. Mikäs siinä, näitä hommia olin tullut tekemään, tehtävä kuin tehtävä, ajattelin. Tietysti helpompaa ja tavallansa mieluisampaa olisi ollut selvitellä vaikka tappoa tai murhaa, sellaista selkeää toimintaa miesten kesken. Silloin ovat yleensä tekijä, teon kohde ja teon välineet yksiselitteisesti määritettävissä. Ikään kuin lajissaan reiluja.

Tämä taas. Näitä naisten asioita. Nolottavia ja epämääräisiä tekoja. Niin ja tekijät, olipa siinä harvinaisen sekava lauma.

Mutta komisario näki, ettei kenelle tahansa tällaista tehtävää voinut antaa."

Dekkarikin tämä voisi olla, tai oikeussalidraama, mutta laajenee suuremmaksi, koko kyläyhteisön ja vuoden 1938 elämänmenon kuvaukseksi. Markus Nummi julkaisee harvoin, mutta aina taidokkaasti ja aina erilaista. Hämmästyin aiheenvalintaa, joka tuntui kumman konservatiiviselta Nummen tapauksessa. Mutta on siinä linja: jotain kipeää ja salattua kaivetaan näkyviin. Ja lienee niin, että iän myötä sukujuuret ja historia alkavat kiinnostaa kaikkia, eivätkä kirjailijat ole poikkeus. Vaikka kirja on fiktiota, alkuidea on oikeasta menneestä, olen kuullut. Ja tietysti hän tekee sen omalla tyylillään. 

Kirja käsittelee jo Nummen Karkkipäivä-kirjasta luettua yhtä keskeistä teemaa, lasten pahoinpitelyä. (Uskalsin muuten lukea sen vasta aikojen päästä ilmestymisestä; hieno on, eikä ahdistanut niin paljon kuin pelkäsin, Nummen taitoon voi luottaa.) Tarvajoella epäillään lasten hyväksikäyttöä, mutta on muutakin, josta tutkimus alunperin käynnistyy. Abortit ovat laittomia, mutta sikiönlähdetyksiä tehdään salaa. Paljon enemmän kuin kukaan olisi aavistanut, käy ilmi. Jotenkin helppo uskoa, kun muistaa ajan ehkäisykeinojen puutteen, köyhyyden ja naisten alivallan. Ja häpeän ja sen pelon, kansallistunteemme. Häpeän taakka on aina raskas, joillakin painavampi kuin toisilla.

"...Taimi sanoo, ettei hän enää jaksaisi. Että lapsia on jo yhdeksän. Että onko sellaista jotakin. Jotakin jonka voi laittaa. Laittaa päälle. Esteeksi. Ettei enää kymmenettä. Sen Maija huomaa, että Taimin posket hohtavat lause lauseelta yhä punaisempina, niin punaisina että häpeä tarttuu Maijaankin."

Rikostapaukset kietoutuvat toisiinsa yllättävilläkin tavoilla. Koko yhteisö joutuu kuohuksiin, kuka mistäkin syystä. Iivonen määrää pidettäviksi ylimääräiset käräjät, joilla kahta rikosvyyhtiä käsiteltäisiin. Niin Inkerin tapausta kuin sikiönlähdetyksen toimia ja osallisia. Inkeri on orpotyttö, jota on siirrelty paikasta toiseen "mielenvikaasena". Hän on säikky, näkee painajaisia ja pelkää. Jotkut alkavat ihmetellä syytä. Useimpien mielestä hän on perinyt huonon pään ja tavat äidiltään Hannalta. Jopa mielisairaalan lääkärin, joka lausunnossaan toteaa:

"Varmaa on vain, että Inkeri Seppä kuuluu rappeutuneeseen, rasittuneeseen sukuun, missä tavataan kaatumatautia, juoppoutta ja epäsiveellisyyttä. Hänessä itsessään ilmenee neuropaattinen luonne."

Vilja-täti ei ihmettele, vaan tietää. Hän ei tosin osaa puhua kenellekään eikä edes pitää ajatuksiaan koossa, on "puolijauhoonen", mutta pidetty ihminen, totuttu tapoineen. Joihin kuuluu se, ettei hän ole poistunut kodistaan opettajaveljensä Fransin luota sinne muutettuaan. Ikkunansa äärestä Vilja-täti näkee kuitenkin kaiken ja kaikki. Inkerin hauras hahmo herättää hänessä kipeitä, sumuisia ajatuksia ja tunteita. Eihän Vilja-täti ole aina ollut täti, vaan oli joskus neito. 

Näiden kahden, Iivosen ja Viljan, silmien kautta tarinan näemme ja tulkitsemme, vaikka paljon on väkeä ympärillä, jotkut kertomassakin. Ei silti tarvitse säikähtää alun nimilistaa (kuten itse tein!), kyllä pysyy kärryillä ja kokonaiskuva hallinnassa, lista auttaa tarvittaessa. Vilja tulee lähemmäksi loppua kohti, itseäänkin. Ehkä häpeän taakkakin kevenee.

"Nuoret naiset ja naiset jotka joskus ovat olleet nuoria. Nuoret miehet ja miehet jotka joskus ovat olleet nuoria. Muistelevat nyt pakon edessä kaukaisia iltoja, öitä jotka olivat jääneet taakse. 
Aamusta iltaan touhua, lypsäminen, tonkka tien varteen, kaikki päivän puuhat. Aamusta lähtien odotusta, illalla täyttymys. Iltamat työväentalolla."

Iivosen muistikirja on juonen selkäranka. Hän on kokenut ammattilainen, jota ei helposti sumuteta. Hän haluaa vilpittömästi löytää totuuden ja tietää taitonsa tason erittäin hyvin, eikä epäröi siitä muistutella merkinnöissään, mikä huvittaa lukijaa.

"Sanojen asetteluun on taitanut allekirjoittaneelle siunautua jonkinlaisia luontaisia kykyjä. Moni työtoveri oli kuulustelupöytäkirjojani luettuaan ihmetellyt kuinka en ryhtynyt kirjailijaksi. Tiedä vaikka vielä ryhtyisin!"

Vielä hän ei sitä ole, vaan hänen osuutensa on hienosti muotoiltu omanlaisekseen, virkamiehen näkemykseksi. Viljan osuus muuntuu eniten, nuoresta tytöstä puolihulluksi tädiksi, siitä oikeaksi Viljaksi.

Kielen muuttuminen kertojan mukaan on taitavaa ja kiinnostavaa. Nummi rikkoo myös totuttuja tapoja, joissa ohjeistetaan poistamaan täytesanoja ja sanapäätteitä ja kertoo laveasti. Kyseessä lienee tarkoituksellinen, puhetyylisyyttä mukaileva tapa esittää historiaa. Luova pilkutus ottaa silti oikolukijasilmään, samoin toisto, josta en ole koskaan tehokeinona pitänyt. Mutta tarina vie mukanaan, teksti on täyteläinen ja antoisa.

Tuomioita jaetaan, joillekin oikein, joillekin ei. Joillakin elämä paranee. 

"Ei yhden talon suru ole koko kylän suru, ei yksi ja sama. Sallaisia me kaikki ihmiset olemme. Ajattelemme omia murheitamme ja ilojamme, hyvä kun jaksamme naapurin puolesta tipauttaa yhden kyynelen. Elämä jatkuu, pakko vain on jatkua ja hyvä että jatkuu. Oikeus ja kohtuus pitää olla suremisessakin: käräjät käydään, rangaistus kärsitään ja siitä mennään eteenpäin. Ei pidä jäädä loppuelämäkseen kahlaamaan kyynelvesiin."

Kenelle: Historiahulluille, koskettavien kohtaloiden lukijoille, kielestä kiinnostuneille, eteläpohjanmaalaisia juuria omaaville. 

Markus Nummen kirjoista lisää:

Kadonnut Pariisi
Kiinalainen puutarha
Frankfurtin kirjamessuraportti 2014

Markus Nummi: Käräjät. Otava 2024. Kansi Tuomo Parikka.

Asko Sahlberg: Pompeius

Kirjailija jatkaa historiallisten romaanien sarjaa merkkihenkilöistä ajanlaskumme alun tienoilta. Vuorossa on Pompeius, joka oli Rooman toinen suuri sotapäällikkö Caesarin ohella, samaan aikaan. Pompeius nousi jo nuorena diktaattori Sullan mieheksi, sillä tämä tarvitsi taitavia käskyläisiä valtakunnan laajentamiseksi. Päähenkilömme oli perinyt isältään sotajoukkoja ja toiminut menestyksekkäästi kapinallisten kukistajana, Sulla sanoo. 

"- Olet johtanut legiooniasi suuren päällikön lailla.
- Tarkoitat isäni legioonia, jotka sattuivat hänen kuoltuaan jäämään vastuulleeni. Ei minun niitä varsinaisesti johtaa tarvinnut.
- Älä vähättele itseäsi. Se on kaunis piirre, mutta se ei sovi kunnianhimoiselle miehelle.
- Olenko minä kunnianhimoinen?
- Totta kai olet. Minä käsken sinun olla, semminkin kun nait tyttäreni. Ja lopulta kolmas asia, jonka olet luultavasti arvannut. Minun täytyy turvata valtakunnan tulevaisuus ja olen päättänyt aloittaa Sisilian valloittamalla. Tarvitsen siis sinua ja miehiäsi, joskaan se ei riitä. Kokoan johdettavaksesi suuren armeijan.
- Sinä käsket ja minä tottelen, diktaattori.
- Vähempään en tyytyisi."

Niin käynnistyvät mittavat sotatoimet, valloitusretket ja valtajuonittelut, joissa Pompeius parhaansa mukaan toimii ja pyrkii urallaan eteenpäin. Hän ei ole tarinan mukaan vallanhimoisimmasta eikä etenkään verenhimoisimmasta päästä johtajana tai sotilaana, mutta haluaa hänelle kuuluvan kunnioituksen. Ystävänsä Ciceron kanssa he pohdiskelevat filosofisia tulevaa suunnitellessaan.

"- Ehkä ihmisen ei kannata piitata menneistä eikä olla huolissaan huomisesta. Niin minun isälläni oli tapana sanoa. 
- Eilinen on tosiaan kuollut eikä huominen ole vielä syntynyt, Cicero myönsi. - Toisaalta menneisyys työntää ihmistä selästä ja tulevaisuus houkuttelee häntä puoleensa. Se koskee etenkin meitä nuoria miehiä. Vanhusten sopii maata lavitsallaan tulevaisuudensuunnitelmia vailla, mutta meillä on tilaisuus muovata kohtalomme.
- Ikävä vain, että se mitä nimität kohtaloksi on alkanut minusta tuntua järjettömältä unelta.
Cicero tarttui aiheeseen mielellään. - Elämä saattaa tosiaan olla uni, josta me kuollessamme heräämme."

Ammattinsa vuoksi Pompeiuksen tarina on täynnä sotaa, ja tuolloisen politiikan seuraajille riittää sivuja valloituksista, matkoista, strategioista ja taktiikoista, joilla valtakuntaa laajennettiin. Mukaan kuitenkin mahtuu kiinnostavia hahmoja, ja tietysti naisia. Pompeiuksella ehti eläissään olla peräti viisi vaimoa: joskus valinnat olivat ylhäältä määrättyjä, joskus hän pääsi tekemään ne itse. Ajan tavan mukaan hetairoita liikkuu miesten ympäristössä, eikä vuoteen jakaminen saman sukupuolen kesken ollut tavatonta. Ihmissuhteiden rooli jää kuitenkin melko pieneksi sotilaan uran rinnalla. Pompeiusta kadutti tarinan mukaan myöhemmin, ettei hän ehtinyt tutustua edes lapsiinsa kunnolla. 

"Omissa teoissaan kukaan ei tietenkään nähnyt arvostelemisen aihetta, päinvastoin - ihmisen vaikuttavimpiin taitoihin kuului ällistyttävä kyky selitellä omat toimensa parhain päin sekä muille että ennen kaikkea itselleen."

Waltariaaniset lauseet maustavat sotaista menoa, jota tässä kirjassa on makuuni ylenpalttisesti. Sahlberg on ammattimies, jonka kauniisti soljuvaa tekstiä on aina ilo lukea ja se vie mukanaan, aiheesta huolimatta. Mietin, miksei hän ole tarttunut ilmeisimpään ajan staraan eli Julius Caesariin, mutta lisää lukemalla tajusin: kaverin vaiheet tulevat jo tässä pääpiirteittäin selvitettyä, valtaannousuun saakka. 

Eikä kirjailija ehkä halua nostaa juuri ilmeisimpiä, vaan hieman varjoissa olleita. Jos veikkaisi seuraavaa kirjan aihetta, se voisi olla vaikkapa Marcus Antonius. Hän vilahtaa tässä sivuhenkilönä, mutta miehen jatkoura ja suhde erääseen kuningattareen saattaisivat olla herkullista materiaalia, tosin siitä taitaa jo olla joitakin teoksia Shakespearen tragedian lisäksi. Mutta onko "kansanversiota", taitavana romaaniversiona? Ei silti, lukisin kyllä ilolla jälleen Sahlbergilta myös pienoisromaanin lähempää meidän aikaamme, yllättävän kohdistuksen "varjoon" jääneeseen aiheeseen, kuten hän on tavannut tehdä.

Tämä kohta on yksi helmiä. Pompeius tapaa tuntemattoman vanhuksen, joka jää pohtimaan:

"Ehkä aika, vanhus mietti, oli yhtä tympääntynyt ihmiseen kuin ihminen siihen. Vaikka aikaa hallitsivat tietenkin jumalat eikä moni ihminen ymmärtänyt uupuneensa omaan aikaansa. Sen sijaan ihmiset etsivät syytä rinnassaan ahdistavaan pettymykseen itsensä ja ajan ulkopuolelta, harhailivat elämässä tyytymättömyyden lyöminä eivätkä edes kiittäneet, kun saivat vapautuksen armeliaassa kuolemassa."

Ja aikaamme iskee myös kiistämätön toteamus ihmisen hulluudesta. 

"Kaikki katoaa, Pompeius ajatteli kallionkielekkeelle istahtaessaan, paitsi ihmisen hulluus, joka syntyy kerta kerralta uudelleen. Se matkustaa halki vuosisatojen, pesiytyy sukupolviin, raivoaa aikansa ja tekee tilaa uusille mielettömyyksille."

Kenelle: Historiaan uppoutuville, varman sujuvan kerronnan ystäville, Waltari-tyylistä pitäville, sotaa sietäville.  

Aiempia historiallisia teoksia ovat Herodes ja Pilatus, muita alla. Pimeys-trilogia saattaa olla edelleen lempiteokseni tuotannosta.

Siunaus
Yhdyntä
Tammilehto
Irinan kuolemat
Pimeys (sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään)
Yö nielee päivät
Häväistyt

Asko Sahlberg: Pompeius. Like 2024. 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK-musiikkinäytelmä

Juha Pulli UKK:na, Hanna Vahtikari Kirjolohena ja Reetta Ristimäki lottotyttönä.

Karnevalistinen musiikkinäytelmä, sitä tämä toden totta on! Käsikirjoittaja Sirpa Kähkönen näyttää komeasti taitojaan humoristina, jota kaikki eivät ehkä tunne, hänen romaanituotantonsa kun on vakavanpuoleista. Mutta UKK-musiikkinäytelmässä hän saa revitellä. Idean suomettumisen ajan ja Kekkosen tuomisesta näyttämölle loi ohjaaja Taru Mäkelä. 

Alku oli hieman hidas, ennen kuin katsoja osasi asettautua oikealle taajuudelle ja meno lähti vauhtiin. Ajankohta, 1970-luvun alku, pohjustettiin kyllä huolellisesti hurmaavan lottotytön ja bändin toimesta. UKK pähkäilee vainoharhaisesti uransa jatkoa ja on jo ehkä sairastunut, ainakin valtaan, nousihan hän presidenttinä lähes diktaattorin asemaan ja pysyi pestissä ennätyksellisen pitkään. 

Kun valtaa pelataan, joillekin käy huonosti. Niin kävi Ahti Karjalaiselle, joka uskoi olevansa Kekkosen seuraaja, muttei tunnetusti ollutkaan. Muita ajan tuttuja poliitikkoja ei suoraan nimetä, mutta arkkityyppinä Karjalainen edustaa monia, samoin harmaa eminenssi, kansanedustaja ja vuorineuvos, jotka hääräävät vallan ytimen ympärillä, vaikuttajina parhaansa mukaan, kukin omien intressiensä puolesta. 

Ja tietysti itänaapurimme, jonka kanssa UKK:lla oli varsin merkillinen suhde. Musikaali sivaltaa terävästi arkoihinkin paikkoihin, kuten sisällissotaan, jossa Kekkonen soti valkoisten puolella.  Myöhemmin kolumnisti Pekka Peitsenä hän vaati kommunistien kukistamista, mutta käänsi kelkkansa yllättäen, kun tehtiin suuri päätös: koska naapurina on ja pysyy suurvalta, sen kanssa on pyrittävä sopuun. Syntyi YYA-sopimus. (Ja sitten me ryypättiin.)

Myös suhde vaimoon oli erikoinen, toisaalta kunnioittava, toisaalta jatkuvasti pettävä. Näytelmän Kirjolohi-episodi on riemastuttava ja kamala. Sylvi Kekkonen laukoo suoria sanoja. Naisnäkökulma on vahvasti esillä - silloisen ajan vertautuminen nykyiseen on sekin karmeaa katsottavaa ja ajateltavaa, mutta satiirin ja karnevaalin keinoin hienosti esitettynä. 

Paavo Kerosuo Ahti Karjalaisena ja Reetta Ristimäki Sylvi Kekkosena.

Jos UKK:n aikaa ei tuntisi lainkaan, suuri osa sivalluksista ja oivalluksista menisi katsojalta varmasti ohi. Tai ehkä koko jutun näkisi toisin, vielä naurettavampana? Vaikka tunsinkin taustaa, varmaan meni osia ohi nytkin, niin runsas ja hersyvä esitys on. Nauratti ja kauhistutti usein yhtä aikaa. Pieniä hauskoja yksityiskohtia riitti, kuten käsipuhelin. 

Näyttämö ja puvustus toimivat tehokkaasti, sekä tietysti musiikit. Rotestilaulu ja Paavo-polkka tansseineen veivät esityksen huimalle tasolle. Ja kuulinko oikein - kuin häivähdys vanhoista tutuista biiseistä muissakin lauluissa?

Esittäjät ovat upeita. Juha Pulli Kekkosena on vakuuttava, Paavo Kerosuo, Reetta Ristimäki ja Hanna Vahtikari ahertavat niin monessa roolissa, että hämmästyin. Näyttelijöitä oli tosiaan vain neljä (plus kaksi muusikkoa) - tuntui kuitenkin siltä, että lavalla vilisi väkeä. Upeaa näyttelijätyötä, muuntautumista ja heittäytymistä. Kerosuon hillitön polkka toi mieleen erään toisen väsymättömän Paavon.

Sain mitä tilasin ja vähän päällekin: riemukasta ällistymistä, fiksua historia-asiaa vähintään kolmen chilin tulisuudella, viihdettä ja ihailun aiheita. Lumoudun aina ammattilaisuudesta, millä tahansa alalla. Tässä yhdistyvät monet huipputekijät kiitettävällä tavalla. Naurettavalla siis, melkein putosi prinsessakruunu päästä hihitellessä. 

Suosittelen kaikille UKK:sta jotain tietäville ja aiheesta vitsin vääntöä kestäville sekä itselleen nauramaan pystyville, sillä mehän mahdollistimme kaiken tuon aikanaan. Olimmeko tyytyväisiä lampaita? Olimme! Halusimmeko vahvan johtajan? Halusimme! Sillä se, se vaan on sillä lailla, että sellaisia me ihmiset olemme.

Kiitos jokaiselle osalliselle syksyn hauskimmasta illasta!

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK-musikaali. Käsikirjoitus ja laulujen sanat Sirpa Kähkönen, ohjaus Taru Mäkelä.

Kuvat Markku Pihlaja.

Muissa tehtävissä:

Juha Pulli: Kekkonen

Reetta Ristimäki: Lottotyttö, Sylvi Kekkonen, Rouva Fortuna sekä taiteellinen konseptisuunnittelu

Hanna Vahtikari: Keittäjä, Henkilääkäri, Harmaa eminenssi, kansanedustaja Irmeli Riitama, Kirjolohi

Paavo Kerosuo: Kassilohimies, Ahti Karjalainen, Neuvostodiplomaatti, Väinö Tanner, vuorineuvos Vuorinen, Henkilääkäri

Niko Kumpuvaara: Kaartilainen, muusikko. Hän vastaa myös esityksen sävellyksistä, sovituksista ja musiikin johtamisesta, paitsi Rotestilaulun ja Pauli-polkan sävellys Airi Järvelä.

Jusu Berghäll / Sara Puljula Punikki, muusikko

Kuva- ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen, valo- ja lavastesuunnittelu Erno Seppälä, äänisuunnittelu Max Marshall, pukusuunnittelu Marja Uusitalo ja ompelu Sini Parviainen, maskeerauksen suunnittelu Ari Haapaniemi, koreografia Rami Meling, teknikot Max Marshall, Eevertti Mäkelä ja Ville Pellikka. 

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Tämän päivän ihmisistä puhutaan: sisarukset Andréi ja Sveta ovat syntyneet Valko-Venäjällä, mutta tekevät erilaiset ratkaisut tulevaisuuttaan suunnitellessaan. 

Andréi loikkasi jo nuorena länteen, mutta Sveta ei halunnut jättää kotipaikkaansa, kieltään, sukulaisiaan, kaikkea rakasta ja tuttua. Veli halusi tulevaisuuden, eikä hän sellaista nähnyt synnyinmaassaan. Edessä oli vain pimeää, jatkuvaa köyhyyttä ja kurjuutta rankasta työnteosta huolimatta, elossa pysyttelyä. Hän rakentaisi itselleen ja sisarelleen uuden elämän muualla. Veljeään kymmenen vuotta nuorempi Sveta pyrki aikuistuttuaan vaikuttamaan oloihin sisältä päin, vaikka kansalaisaktiivisuus on diktatuurissa hengenvaarallista. Molempien ratkaisujen taustat ja seuraukset kirjailija avaa ymmärrettävästi, kipeästi. Ja siksi on kerrottava myös 1990-luvusta, jolloin sisarukset olivat pieniä. Isä on poissa, äidistä ei ole huolehtimaan lapsista, jotka eno otti hoiviinsa säästääkseen heidät lastenkodilta. Hieman vastahakoisesti, mutta kuitenkin.

"Andréi näkee ihmisten huolet rahojen ainaisesta riittämättömyydestä, pelon huomisesta. Huolet levittäytyvät jokaisen kotiin, koululuokkaan, tyhjään rahapussiin, palkkalappuun, jota voisi käyttää sytyttimenä, jos vain puita löytyy kotoa, jos vain löytyy koti.
Andréi miettii, voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kun vain halutessaan jotain."

"- Mutta minä en halua elää missään muualla. Heta moi krai. Tämä on minun kotini.
Sveta on ehdoton. Hän ei koskaan pettäisi maataan ja lähtisi. Vaikka eno ei ole onnistunut antamaan hänelle rakkautta, hän on opettanut hänet rakastamaan omaa paikkaansa maailmassa."

Poskia alkaa poltella häpeästä tarinaa lukiessa. Millaisessa lintukodossa me Suomessa olemme saaneet elää, kun sitä vertaa tuohon maahan, jota ovat jatkuvasti riepotelleet naapurivaltiot ja monenlaiset ismit. Valituksen aiheemme tuntuvat mitättömiltä, tuurimme uskomattomalta. Miten näin erilaisia todellisuuksia voi olla, ei kovinkaan kaukana meistä? Koko kuvan saamiseksi on loikattava hetkeksi myös 1940-luvulle, mummon lapsuuteen ja nuoruuteen.  

"Kuuntelijat olivat jo tottuneet agitaatioihin. Jo useamman vuosikymmenen ajan he olivat istuneet pitkien työpäiviensä jälkeen tässä samassa salissa kuuntelemassa eri isäntämaiden edustajia. Heitä oli opetettu olemaan kuuliaisia ja kiitollisia. Ikonit olivat vaihtuneet ensin yhden viiksekkään johtajan ja nyt toisen viiksekkään. Ihmiset tiesivät, että vaikeneminen oli varmin tapa pysyä hengissä. Kansan tehtävä oli istua hiljaa ja kuunnella."

Viiksekkäistä vallanpitäjistä kansalaiset eivät ole vieläkään päässeet, eivätkä köyhyydestä tai pelolla ja väkivallalla johtamisesta, kuten uutisista tiedämme. Kuin aika olisi siellä pysähtynyt loputtomaan itseään toistavaan kehään, siinä missä monet maat ovat saaneet nauttia maailmansotien jälkeisestä hyvinvoinnin ja talouden kasvusta sekä henkisestä vapaudesta.

Vaikka sisältö on järkyttävä, kirjailija yhdistää sen komeaan kerrontaan niin taidokkaasti, että pahimmatkin asiat sulautuvat tarinan vuohon. Kuvaus on kuitenkin tarkkaa ja kaunistelematonta. Soudakovalla on ihmeellinen taito yhdistää nämä ääripäät, kuten nähtiin jo esikoisromaanissa Mitä männyt näkevät. Yksinkertaistan: hän iskee lukijaa nuijalla päähän niin, ettei tämä edes huomaa iskua heti. 

Maan tapahtumat ovat totta, henkilöt tietääkseni fiktiivisiä. Toden tuntu on kuitenkin vahva ja muodostuu yksityiskohdista. Tehdään paljon töitä, syödään ja juodaan, tavataan sukulaisia, nuoret opiskelevat ja seurustelevat. Ruokaperinne on vahvasti esillä, aterioita ja niiden raaka-aineiden hankintaa kuvaillaan runsaasti. Köyhässä maassa on aina kasvatettu itse, säilötty, hapatettu, hillottu. 

"He juovat vadelmahillolla maustettua teetä ja syövät naliskeneja, blinikääryleitä, joiden sisällä on kermaista rusinarahkaa."

Oman kielen, kirjassa nimeltä mova, säilymisestä on saanut taistella: usein perinteinen kieli mielletään valtapiireissä vanhanaikaiseksi ja maalaiseksi, niin Valko-Venäjälläkin on ollut, kai on edelleen.

Lapsista ja vanhuksista pidetään hyvää huolta, perheyhteys on vahva. Ehkä siksikin, että se usein katkeaa väkivaltaisesti, kun asialla on milloin mikäkin valloittajamaa tai jopa omat kansalaiset, jotka valvovat diktatuurin toteutumista. Ihmisiä viedään tietymättömiin tai tapetaan mielivaltaisesti. Karmea perinne. 

Tällä taustalla Andréin ja Svetan yhteys on entistä merkittävämpi. Säilyykö se, miten he pärjäävät valintojensa kanssa? Onko vaihtoehtoja? Kirja on loputtoman surullinen, mutta toisaalta ei toivoton, virittelee jotain uutta. Tekstinä se on taidokas, kuten sanottu, vie tunnelmasta toiseen kauniisti ja kertoo hämmästyttävän paljon maltillisessa reilun 300 sivun määrässä. Tiheää mutta vetävää.

Kenelle: Naapurimaiden politiikkaa ihmetteleville, poliitikoille, opettajille, opiskelijoille, ulkomaille suuntaaville, Euroopan lähihistoriasta ja nykyisyydestä kiinnostuneille, kielen ja kerronnan ihailijoille, sukututkimusta harrastaville, monikulttuurisissa yhteisöissä työskenteleville ja asuville.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena 2024. Kansi Laura Noponen.