Tommi Kinnunen: Kaarna

Tiesitkö Neuvostoliiton partisaanihyökkäyksistä Suomeen sodan aikana? Minä en, mutta nyt tiedän. Vuosina 1941 - 1944 itärajan kyliin tehtiin kymmeniä järjestäytyneitä iskuja, joissa on arvioitu tapetuksi vajaat parisataa suomalaista ja viedyksi rajan taakse määrän, jota ei tiedetä. Suurelta osin he olivat naisia ja lapsia, miehethän olivat rintamalla. Sodankäynti voi olla tällaistakin. 

Ei pitäisi enää yllättyä mistään itänaapurin toimista, mutta silti Kinnunen hätkäyttää kertomuksellaan Lainasta ja pojasta Martista, joka oli tuolloin taapero. Nyt aikuisena hän valmistelee äitinsä pian odotettavaa poismenoa. Siskot tulevat myös katsomaan Lainaa, vielä viimeisen kerran ja silkasta velvollisuudesta, eivät rakkaudesta. Äidistä jäi heille kovat, ikävät muistot, mutta Martti haluaa muistaa Lainasta muutakin. Hän haluaisi rakentaa perheyhteyttä, kertoa tytöille omasta kokemuksestaan äidistä, lievittää näiden jyrkkyyttä, mutta ei osaa. Kirkon viereen istutettujen eri sukujen muistopuut puhuttavat sisaria.

"- Pitäisikö meidänkin? Eeva nauroi. - Onhan se hyvä, ettei muisto unohdu. Marjaa ei naurattanut. - No ei kyllä unohdu, vaikka yrittäisi."

Sodasta saatiin takaisin "silpoutuneita miehiä, joiden mielet oli pelko rampauttanut". Mutta entä muut pelon, nälän, perheenjäsenten menetysten ja väkivallan kokeneet? 

"Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin. --- Kukaan ei kuitenkaan puhunut kotirintaman tapahtumista, vaan kokous toisensa jälkeen kuolleita sotilaita oli kunnioitettu niin kovasti, etteivät elävien murheet tuntuneet tärkeiltä."

"Lainakin tahtoisi puhua omasta sodastaan, mutta ei tiennyt, kenelle." Niinpä hän ei puhunut, kenellekään. Lapset saivat karvaasti kokea puhumattomuuden seuraukset. Ja taas väliin faktaa. Luin netistä, ettei sotarikoksiin ole puututtu valtionkaan tasolla, poliittisista syistä eli lue: naapurin pelosta. Yllättävää ei ole se, ettei Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen yritelty yhteistyö asiassa ole johtanut mihinkään. 

Tarina on tosi ja vaikuttava, eikä Tommi Kinnusen taitavalta tekstiltä muuta odottaisikaan. Tunnelma on tiivis ja painava, Pimeiden kuiden tapainen, mutta mustempi. Toivoa on vaikea repiä sieltä, minne valo ei yllä. Eivät edes muistot olleet lohduttamassa Lainaa, jonka puolesta lukija jää surulliseksi. Ja lasten. Näin siirtyvät ylisukupolviset traumat, joista nykyisin paljon uskalletaan puhua.

"Hän olisi valmis luopumaan jokaisesta huomisesta, jos saisi vaihdossa edes yhden kelvollisen eilisen."

Kirjan nimi kuvaa läpitunkematonta suojakilpeä rikkoutuneen ihmisen yllä. Kannen kuva on turhankin konkreettinen, mutta en osaa ehdottaa, miten asiaa olisi voinut kuvata ilman suoranaista sotakuvaa tai ihmishahmoa. Vai onko ihminen sittenkin siellä, piilossa? 

Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY 2024. Päällys Martti Ruokonen.

Mikko Kauppila: Terveisin K

Katsaus opiskelijapoika K:n elämään. Hän arvelee nähneensä vilauksen lapsuutensa parhaasta
ystävästään, mikä kirvoittaa K:n kirjoittamaan tälle kirjeen. Useita kirjeitä. Joiden ohessa hän kertoo lukijalle minä-muodossa arjestaan ja ajatuksistaan, kiitos siitä.

Teksti on raikasta ja osin riemastuttavan, osin riipivän oivaltavaa. Tuskin ehdin huokaista jälleen yhden homopojan seksuaalisen identiteetin etsinnän teemaa, väheksymättä homopoikia tai asian vakavuutta, mutta onhan se kirjallisuudessa paljon nähtyä, kun K nujertaa huokauksen ja kirjailija saa jatkamaan lukemista innolla. 

"Minulla ei ole aikaa velloa menneessä ajassa, sillä nykyiset ja tulevat rakastajani odottavat minua."

Hujan-hajaiset, keltaisenkaltaiset ja pylvästyräkki-tyyppiset sanat viihdyttävät (ja vähän tirskuttavat lapsekasta mieltä), mutta kirjan lumo ei ole vain niissä. Vaan tarinan kehittymisen tarkkailussa. Kun K kirjoittaa ylvästeleviä kirjeitään P:lle, niissä kuultaa jotain mustaa ja huolestuttavaa. Tällä pojalla ei ole kaikki hyvin, miettii tätilukija. Vaikka juuri vähän ennen tätä ajatusta olin pohtinut tekstille sopivaksi kielikuvaksi jotain suolaisen ja makean yhdistelmää. Huomaan kielikuvan tavallaan oikeaksi, kirjailija johdatteli siihen taitavasti. Mutta suolaisuus muuttuu yhä kitkerämmäksi kirjan edetessä. 

Poika tarkkailee itseään ja toisia tiiviisti. Keskivartalolihavuus vaikuttaa olevan todella tuomion arvoinen ja usein mainittu seikka, kun taas vaaleahiuksinen opiskelijakollega vie romanttisiin ja seksuaalisiin haaveisiin. K on fiksu ja lukenut, mutta ihmisistä hänellä on niukalti kokemusta. Surullisinta on se, että heitä ei ole. Äiti kertoo soittaessaan omista haasteistaan, muttei näe lapsensa haasteita. Eikä muita ole. K saa vajota rauhassa päänsä sisäiseen maailmaan.

"Minä seuraan, miten opiskelijat tulevat vaivatta toimeen toistensa kanssa ja miten he toisaalta tulevat vaivatta toimeen tarjoilun runsauden kanssa. He keräävät nopeasti elintarvikkeista pahvilautasilleen sattumanvaraisen keon, ja minä panen merkille, kuinka mutakakku tahraa valkoiset lautaset ja perunalastujen mauste jää opiskelijoiden sormenpäihin kiinni. Mausteen he liottavat suuhunsa, yksi kerrallaan. Tämän jälkeen he syövät kasaamansa keon kiinnittämättä varsinaisesti huomiota siihen, mitä suuhunsa panevat."

Yhä useammat asiat käyvät ällöttäviksi. Sana kermanvaalea pitäisi kieltää lailla! K on tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, että jotain on pielessä ja kaipaa apua. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö ottaa K:n vastaan. Ja lähettää ulos ravintoympyräesitteen kanssa. Se vasta auttaakin ihmistä, jonka ruokasuhde, tai pitänee sanoa maailmansuhde, on syvästi ongelmallinen. 

Raikas, aidonoloinen ja koskettava teksti, johon uskon monen opiskelijan tai entisen sellaisen voivan samastua. Ainakin jos ei ole ollut sitä laitaa, joka heiluu bileiden keskipisteenä tai rymistelyjen ryhmänjohtajana. Esikoiskirjamaisuuksista huolimatta (tai ehkä osin niiden aidon hellyttävyyden vuoksi) yhä tummemmaksi muuntuva perusjuonne tuo tarinaan pelottavaa painavuutta ja sitoo sen isompaan yhteiseen ongelmaamme, yksinäisyyteen, osallisuuden ja näkyvänä olon puutteeseen. Hieno esikoinen kirjailijalta, jonka tunnemme paremmin tv:stä, upean Aikuiset-sarjan Kuismana ja Sekunnit-sarjan Danielina. 

Kenelle: Entisille ja nykyisille nuorille ja opiskelijoille sekä heidän vanhemmilleen, ajassa pysymään haluaville, syömishäiriöiden kanssa kamppaileville ja heidän läheisilleen.

Mikko Kauppila: Terveisin K. Teos 2024. Päällys Jenni Saari @sorryjenny_visuals

Heikki Kännö: Kädet

Keskeinen vaikuttaja ja myös hahmo kirjassa on itävaltainen taidemaalari Egon Schiele ja hänen taiteensa, mutta Kännön tapaan tiiliskiviromaani sisältää paljon muutakin. Filosofiaa - tällä kertaa vahvasti mukana on Ludwig Wittgenstein -, sekä rakkautta yli kaikkien rajojen ja ihmisen ikiaikainen pyrkimys, tai pakko, yrittää ymmärtää elämää ja kuolemaa.  

Kertojana aloittaa Julian, joka kuvaa ystäväänsä Ludwigia:

"Kaikki, mitä hän kirjoitti, oli suurenmoista omalla mahdottoman vaikealla tavallaan, mutta nähdäkseni se ei vienyt häntä millään tavoin lähemmäs päämäärää; myrskyn laantumista, ponnistelujen talttumista, ihmisen löytämistä maailmasta ja hänestä itsestään. Kuin suunnattoman älykäs ajattelukone olisi yrittänyt keksiä, miten ajatella oikein; miten ajatella kuin ihminen; miten palauttaa itsensä ihmiseksi,tai miten tulla ihmiseksi... tämä sen huomattavan onnettomuuden jälkeen, kun hän oli sattunut keksimään, miten ajatella kuin Jumala."

Mutta kertomus oikeastaan alkaa vasta siitä, kun Julian haluaa kertoa Ludwigille edesmenneen äitinsä tarinan ja näyttää tämän työhuoneen. Samalla hän tulee kertoneeksi edeltävistä sukupolvista: suku on muuten kovin nuorena rapistuvaa ja kuolevaa laatua, mikä kiinnostaa etenkin perhelääkäri Benjaminia, joka haluaisi tutkia ilmiötä (...tohtori Benjamin kyselee liikaa. Tohtori Benjamin on yliopistomiehiä.) Tarina muuntuu muutenkin ällistyttäväksi, kun kertojaksi vaihtuu Danae.

"Danae! Kuulen nimeäni huudettavan. Aluksi minun on vaikea nähdä nimeni huutajaa, koska katson häntä niin kaukaa. Välissämme on vuosikymmeniä sekä niiden lisäksi yhdeksästoista vuosisata kokonaisuudessaan." 

Huutaja on Giulietta 1700-luvulta, Danaen paras ystävätär, ja tytöt ovat erottamattomia. Giulietta on intohimoinen piirtäjä, joka kehittelee omaa muotokieltään maltillisemman Danaen ihaillessa ja suostuessa ystävänsä hurjiinkin ideoihin milloin olemalla tämän mallina, milloin salakäytävän etsijänä. Ystävyys saa säröä Danaen viehättyessä Christopher-nimisestä taiteilijasta. Tai mikä tämä onkaan miehiään. 

"Katsokaahan: ihminen ei ymmärrä, mitä hän toivoo pyytäessään osakseen ikuisuuden. Sanoisin, ettei mitään sen typerämpää voisi jumalalle ehdottaa. Ajatus ikuisesta elämästä kuoleman jälkeen. Ajatus kuolemattomuudesta. Tietäkää, että tämän toiveeni toteuduttua olen tullut hulluksi NIIN monta kertaa!" 

Hurja, monipolvinen ja äärettömän kiehtova maaginen tarina vangitsee lukijansa. Kännön tietämys ja mielikuvitus ovat omaa lajiaan. Ajassa polveileva kertomus ulottuu aina antiikin jumalista natsinousuun Itävallan, Italian ja Ranskan maisemissa. Ja tietysti Egon Schielen lyhyeen, levottomaan elämään.  

Olen aina ollut viehättynyt Kännön tyylistä, vaikken kaikkea ymmärrä: Sömnön oopperateema oli vierasta. Ihmishämärä vyörytti ylenpalttisesti kirjailijalle tyypillisiä elementtejä; jumalia, myyttejä, todellista historiaa ja kuviteltuja henkilöitä, suhteita ja julmuuksia - ja taidetta kaiken selityksenä ja ratkaisuna. Tai vähintään taiteilijan erityisluonnetta ihmisten joukossa. Runoilija jätti samantyyppisen ällistyneen riemastuneen jälkimaun kuin Kädet, jonka rankkaan suosikikseni. Selkein ja lähestyttävin lukemistani Kännön teoksista, muttei silti niukka eikä hurjuutta tai hämmästyttävyyttä vailla, onnistunut tasapaino runsaiden teemojen kesken. Tästä voi lähteä arvailemaan vuoden Finlandia-ehdokkaita! 

Heikki Kännö: Kädet. Sammakko 2024. Ulkoasu Riikka Majanen. Kannen maalaus: Egon Schiele: Omakuva mustan saviastian kanssa (1911). 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Rakkaudesta on kyse. Nuoruudesta, seksistä, ikävästä, Pärnun hiekkarannasta, jolla nainen ja mies liikuskelevat. Minä-muotoinen tarina kertoo hänen, Pärnussa asuvan, ja helsinkiläisen Juhanin suhteesta. Juhani matkustaa Pärnuun aina kun mahdollista; hänellä on siellä rakenteilla paitsi rakkaus myös talo. 

"Vartalo luodaan kosketuksin ja sanoin, sitä ei näe peilistä, eikä sen ulottuvuuksista saa tietoa mittanauhalla." 

Kirja ei kuitenkaan ole niin fyysinen tai yksioikoisen mies-naissuhteinen kuin kuvittelin Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -jakson katsottuani (yhtä paljon puhutaan, uidaan ja kirjoitetaan kuin rakastellaan), eikä lainkaan nolostuttava tai rivo, vaan sanoiltaan ja lauseiltaan kaikkiaan kaunis.    

"En pidä siitä että lihalliset aistikokemukset nostetaan muiden kokemusten yläpuolelle, Juhani sanoo ilalla. 

--- Todellisuus on ihan kaikkialla yhtä täysi, yhtä eloisa sen kaikissa yksityiskohdissa, mutta eri tavoin, muistoissa, muistojen muistelemisessa, siinä kun ei menekään minne aikoi. Ei kävely rakastajan luokse ole pienempää kuin rakastelu, eikä ajatus Pariisista Pariisia vähäisempi, sillä harvemmin Pariisi on Pariisissa." 

Komeat lauseet ilahduttavat Viikilän tapaan, unenomaisen tunnelman terävinä herättäjinä. Henkilöt miettivät suhdettaan, ihmisyyttä, aikaa ja sen kulumista, tarpeitaan ja toiveitaan... Avoimia toisilleen he eivät missään tapauksessa ole, eivätkä varsinaisesti miellyttäviä ja ihania ihmisiä muutenkaan. Kukapa olisi. Lopussa katsotaan kaikkea hyvin iäkkäin silmin. Silloin eivät salaisuudet enää haittaa, vaan näkymiä hämärtävät muut seikat. 

"On olemassa kaksi elämäntarinaa, tosiasiallinen, ja se jonka on muistilleen sallinut."

Kaikkien lauseiden ajatuksesta en saa kiinni. Vaikka nautin siitä, mitä saan, ja arvailen teoksen perimmäistä sanomaa, jotkut lukijalle asetetut koukut ärsyttävät. Liian viisasta viisastelua? Liian hiottua ja pitkälle mietittyä luettavaksi? Kirjailijasta on moneksi: Engelin kaupunki ihastutti, Taivaallinen vastaanotto riemastutti, tämä herättää ristiriitaisempia tunteita. Ehkä se on tarkoituskin. Esimerkiksi loppujakso, mitä se kertoo? 

Ehkä on tarkoitus osoittaa, että kaikki on katoavaista, mutta siitä, mitä on, kannattaa kertoa. Ehkä viesti on se, että merkityksellinen asia voi olla ajallisesti lyhyt tai yhden merkin mittainen, silti elämää määrittävä. "...ihmiset voivat viettää kymmenentuhatta tuntia yhdessä ilman että mitään muuta tapahtuu kuin solujen rapistumista."

Ehkä hiotuille ajatuksille on vain pitänyt luoda kehyskertomus. Vai oliko kertomus ennen lauseita - en tiedä, mutta ajan kulumiseen ja hiekan valumiseen voin samastua. Ja moni ajatus on luja, kuten: 

"Juhani sanoi että jokaisessa suhteessa osa sen hyvyyttä on kuvittelun ja suopeiden ajatusten tulos, ja se osa suhteesta poistuu sen loputtua." 

"Kirjan ei tarvitse olla kovinkaan hyvä, jotta siitä voi saada tunteen, että on elämänsä tärkeimpien asioiden äärellä."

P.S. Hieno kansi kertoo myös tarinan.

Kenelle: Kauniin kielen ystäville, hiottujen ajatusten ja aforismimaisen tekstin ihailijoille, ristiriitaisia suhteita miettiville, vanhenemista pelkääville. 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat. Otava 2024. Kansi Piia Aho.

Nicolas Lunabba: Itkisitkö, jos mä kuolen?

Kirja on jokaiselle, joka ihmettelee tai kauhistelee Ruotsin epäonnistunutta maahanmuuttopolitiikkaa. Se purskahtelee uutisissa esiin jengiytymisenä, mellakoina, tulipaloina, tappeluina, ampumisina - myös kouluissa. Ja jokaiselle, joka pelkää ilmiön yleistyvän myös Suomessa. 

"Tiedämme, että lapsia kuolee. Ymmärrämme, miksi niin käy, miten he kuolevat, mutta emme tee riittävästi estääksemme sitä."

Lunabba on tehnyt Malmössä pitkään nuorisotyötä ja tietää, mistä puhuu. Hänen tosikertomuksensa on karun kauhistuttava, ei kiihkoileva, muttei tunteetonkaan. Se kuvailee kirkkaan osuvasti syitä, miksi yhteiskunta on niin polarisoitunut ja miksi köyhyyden ja väkivallan kierrettä on lähes mahdoton katkaista. Ymmärsin ensimmäistä kertaa asiaa syvemmin, vaikka olen lukenut monta teosta aiheesta, kuten Diamand Salihun Kunnes kaikki kuolevat. 

Rasismi on syvälle yhteiskuntaan juurtunutta kirjan mukaan. On kauhistuttavaa lukea, miten kehnosti maahanmuuttajia tai heidän lapsiaan kohdellaan, miten halveksivasti heille puhutaan. Jos aikuiset antavat tylyn et kuulu tänne -viestin, miten lapsi voi oppia osallisuutta tai kokea turvallisuutta? Jos kaverit ja jengi ovat ainoa turva ja henkinen (tai fyysinen) koti? Lunabba puhuu näistä lapsista "haavoittuneina". 

"Aikuisilla on valta paiskata lapset häpeän ja yksinäisyyden helvettiin ja lapset tietävät sen. Se ei koske pelkästään haavoittuneita lapsia, mutta hyvissä oloissa kasvavat lapset voivat jossain määrin aavistaa, että alistaminen ja vereslihalla oleminen on väliaikaista ja että he aikanaan saavat aikuisten tapaan saman aseman ja saman vallan, kun taas haavoittuneiden nuorten alistuminen on eksistentiaalista. Se on osa heidän olemustaan. Se ei lopu koskaan."

Kirjassa Nicolas ottaa suojiinsa varhaisteini-ikäisen Elijahin: oman lapsuutensa ja työnsä kautta hän ymmärtää pojan surkean tilanteen ja kokee vahvaa auttamisen tarvetta, mutta ei haluaisi sitoutua. Hän ei ole sitoutuva ihminen, omien syrjäytymiskokemuksiensa seurauksena. 

"Reagoin heti jos näin pienenkin merkin siitä, että tarvitsit minua enemmän. Ilmaisin selvästi sanoin ja teoin: tähän mutta ei lähemmäs. Sen piti olla yksinkertaista."

Voisiko Ruotsi olla myös maahanmuuttajien maa, hän pohtii. Se vaatisi suuren muutoksen, kun asiaa katsoo hänen näkökulmastaan. Lapset ovat herkkiä havaitsemaan sosiaaliset koodit, jotka määrittelevät ihmisen arvon. Ja koodit ja luokittelu opitaan jo pieninä. Siinä aikuiset ovat avainasemassa, hetken päästä jylläävät jo kaverit ja porukan arvot. Niistä on vaikea poiketa, vaikka haluaisi. Jos alat vaikkapa panostaa koulunkäyntiin toisin kuin kuin muut, siitä on seurauksia. 

"Lähiön sosiaaliset koodit ja koodit olivat järkähtämättömiä. --- Normisvedu tai mutakuono, se huomioitiin, samoin ikä ja paikat, joissa viihdyttiin tai joita vältettiin tiettyinä vuorokauden aikoina. Lihavuus, huulihalkio, kierosilmäisyys, ulkonevat korvat, akne, amisviikset, perhesuhteet, kotiosoite - kaikki arvotettiin ja luokiteltiin, ja kaikkea voitiin käyttää ihmistä vastaan. Järjestyksen horjuttaminen oli häiriötekijä kaikille. Siitä rankaistiin."

Varhainen osallisuus vaikuttaisi olevan ainoa tapa estää vaarallisia kierteitä: tämä on oma johtopäätökseni, kirjailija ei sitä sano eikä esiinny tietäväisenä muutenkaan, vaan, kuten sanottu, vain kertoo ja kuvaa nuorten ajattelumaailmaa. Tehokas tapa saada lukija ajattelemaan itse. Esimerkiksi sitä, kuka hyötyy sekasorrosta ja luokkajaosta - aina on joku, joka hyötyy. 

"Murhaavia mamuja parempaa lahjaa ei voi luokkavihaa hyödyntäville rasistisille puolueille antaa. Jengeillä ei ole oikeasti minkäänlaista valtaa. Väkivalta kohdistuu pääosin toisiin mamuihin niillä alueilla, joissa alaluokka asuu. Se ei uhkaa yhteiskuntajärjestystä. Se lujittaa sitä."

Elijah on oppivainen ja nokkela. Hän ottaa Nicosta mallia niin koriksen pelaamisessa kuin kaikessa muussakin, kiinnostuu jopa lukemisesta (Knausgård teki poikaan suuren vaikutuksen) ja alkaa saada koulussa kelpo arvosanoja. Hoksaa senkin, että kotitöitä täytyy tehdä. 

"- Jumalauta että mä olen iloinen!" - Niinpä! Mä oon ahkeroinu koko iltapäivän. - Sä kasvat mun silmissä, Elijah. Joka päivä mä olen aina vain ylpeämpi sinusta. Tiedäthän sen?"

Nicon ja Elijahin välit lähenevät ja lujittuvat. Koulussa pärjääminen ja koripallossa menestyminen pelastaa pojan ainakin toistaiseksi, mutta toisin käy hänen kavereilleen. Kaikki eivät selviä edes hengissä. Poikien pohdintojen kuvauksia on liikuttava lukea. Ketkä ovat halveksituimpia mutakuonoja, muslimit vai afrikkalaiset? Voiko olla ylpeä siitä, että on Ruotsin huonoimmaksi rankatussa koulussa, koska "ollaan parhaita olemaan huonoja"?

Ajankohtainen, tärkeä puheenvuoro yhteiskunnan polarisoitumisen ja puutteellisen kotouttamisen seurauksista aikana, jolloin oletamme maahanmuuttopaineen Pohjoismaihin jatkossa kasvavan muun muassa kansainvälisten konfliktien ja ilmastonmuutoksen seurauksena (tosin tämä voi mennä toiseenkin suuntaan, eli muuttopaine Suomesta poispäin). Mutta jos ei mennä ajatuksissa vielä ihan niin pitkälle, niin jo määriteltynä sen varalta, ettei kantasuomalaisten määrä enää riitä pyörittämään yhteiskuntaa: Suomen hallituksen suunnitelma on vähintään kaksinkertaistaa työperäinen maahanmuutto vuoteen 2030 mennessä. Ehkä voimme oppia jotain Ruotsilta.

Kirjailija on yksi HelsinkiLit-tapahtuman 2024 vieraita. 

Nicolas Lunabba: Itkisitkö, jos mä kuolen? Johnny Kniga 2024. Suomennos Tarja Lipponen. Päällys Sara R. Adeco. Kannen kuvat Emil Malmberg ja yksityiskokoelmat.

Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma

Vuonna 1952 Pelletierin perheen aikuiset lapset asuvat Pariisissa, vanhemmat Louis ja Angèle edelleen Beirutissa, kuten sarjan aloittavassa loistavassa osassa Loistavat vuodet. Francois rakastaa kuuroa Nineä, etenee unelmoimassaan toimittajan ammatissa ja innostuu selvittelemään vanhaa oopperan tapausta: naisen murhaajaa ei koskaan ole tavoitettu, mutta ehkä uusia johtolankoja löytyisi?

Vanhin veli Jean on kauhuissaan. Niin Francoisin tutkimuksesta kuin uuden, mahtavan tavaratalonsa tulevista avajaisista: onnistumisen myötä hän joko menestyy tai menettää kaiken. Ei toki arvoisaa vaimoaan Genevievéä, joka on raskaana. Kolmevuotias Jeanin silmäterä Colette on saamassa pikkusisaruksen. Myös siitä Jean on kauhuissaan. Monesta syystä. 

"Oli vaikea kuvitella, millaista helvettiä miesparan elämän täytyi olla. Kukaan nainen ei nimittäin ollut koskaan maailmassa ollut yhtä raskaana kuin Geneviève."

Samassa lehdessä kuin François työskentelee poikien sisko Hélenè, jolla on tekemistä, jottei loukkaisi veljeään tai muita miehiä kyvyillään (naisten ikuinen haaste?). Tosin hänellä on henkilökohtaisempiakin murheita. Niistä huolimatta hän päätyy tekemään himoittua juttua Chevrignyn kylän upottamisesta veden alle uuden padon myötä.

Kirjassa on vaikeneminen pinnalla, vimma pinnan alla. Hieman ihmettelin varsinaisen syvän tarinan (sellaisena kuin sen ymmärrän, tulkintaa siis) pinnanalaisuutta, vaikka tapahtumia todellakin riittää. Genevievé on ilkeämpi kuin koskaan, Jeanin impulssit sykähtelevät, muilla sisaruksilla on omat kompastuskivensä. Mutta miten vaikkapa ranskalaisten naisten hygienialla ykskaks on niin suuri rooli - hieman kummiin suuntiin polveillaan.   

Mutta teksti juoksee, viihdyttää ja vangitsee, kuten Lemaitrella aina. Ajan ilmiöitä ja tapoja on herkullisesti läsnä. Suomentajat tuntuvat vaihtuvan, mutta tyyli pysyy hienosti tuttuna. 

Vaikkei tässä osassa suurta mullistusta tapahdu, mistään hinnasta en jättäisi lukematta. Sillä on tulossa myös seuraava osa...

Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings. Minerva 2024. Kansi Justine Florio/Taittopalvelu Yliveto Oy.

Pierre Lemaitren romaanisarjat

Historiallinen trilogia:

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset

Suuri maailma -sarja:

Loistavat vuotemme

Vaikeneminen ja vimma

Dekkarisarja: Huom. suomennosjärjestys ei ole sama kuin ilmestymisjärjestys

Iréne (2006, suom. 2016)

Petoksen hinta (2010, suom. 2019)

Alex (2011, suom. 2015)

Camille (2012, suom. 2016)

Rosie (2014, suom. 2017) * Sijoittuu ajallisesti ennen Camillen tapahtumia 

Erilliset dekkarit:

Silmukka (2016, suom. 2017)

Verihäät (2018, suom. 2019)

Kyykäärme (2021, suom. 2022) *Ensimmäinen Pierre Lemaitren kirjoittama dekkari, vaikka julkaistu vasta myöhään.

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Eletään 1800-luvun lopun Suomessa, Mikkelissä. Ulrika Vuorinen on täynnä tarmoa ja toiveikkuutta: hänen miehensä Antti saa ylennyksen kunnankirjurista kaupungin kassanhoitajaksi ja poika Väinö opiskelemassa peräti ylioppilaaksi - hyvin ovat lukkarintyttären asiat lutviutuneet, vaikka suuri suru tyttären menetyksestä painaa mieltä. Nyt on aika kuitenkin katsoa tulevaan ja kohentaa niin talon pihaa kuin salin kalustusta, ja omakin vaatekaappi kaipaa täydennystä. On noustu piireihin! 

Toiveet saavat julman lopun, kun Antti yllättäen menehtyy. Ulrikan on hankittava työpaikka, sillä Antilta jää vain velkoja. Koti menee alta, samoin sosiaalinen asema, ja lapsuudenystävä Ottilia pääsee jälleen niskan päälle naisten keskinäisessä, ikuisessa kilpailussa. Ottilia vinkkaa avoinna olevasta paikasta vaivaistalon johtajattarena Hämeessä. Virkanaiseksi on Ulrikan ryhdyttävä!

"- Otat kai paikan vastaan? Ulrika huomasi, että Ottilian ääni oli innostuksesta heleä, ikään kuin Kalanderien salissa, palmun katveessa, olisi visertänyt kaukaisten maiden lintu. - En ole vielä vastannut kirjeeeen, hän sanoi. - Eihän sinulla ole vaihtoehtoa, jos mielit kouluttaa poikasi, Ottilia jatkoi - Ja miksi jäisitkään tänne, ei täällä ole sinulle enää mitään."

Niin muuttaa Ulrika Hämeeseen ja ryhtyy kohentamaan tällä kertaa kehnokuntoista vaivaistaloa ja sen asukkaita siistiin ja siedettävään kuosiin, kaikista järkytyksistä huolimatta. Vaivaishoitohallituksen esimies Laurittula ottaa hänet lämpimästi vastaan ja huomaakin pian, että Ulrika on nainen paikallaan. Vai onko sittenkään?

"Kesään saakka oli jaksettava, niin Ulrika oli aamulla luvannut itselleen. Vaan entä jos siitä ei tulisikaan mitään. Sängyssä kyyneleet kastelivat tyynyt ja tekivät Ulrikan silmistä tikkuiset ja kuumat."

Ulrika on kopea ja halveksii hoitolaisia, vaikka pieni sääli värähtää joskus mielen pohjalla hänen katsellessaan Lyytiä, joka ei tiedä, kuka mies hänet raskaaksi laittoi; Hovi-Taavaa, joka kuvittelee tuntevansa kuninkaallisia; vanhaa Serafiaa; karkeaa Norrbergia ja muita. Itsepähän olivat elämänsä valinneet, roskajoukkoa! Halveksunnasta hän saa voimaa ja vallantuntoa.

Kun uusi renkivouti - vihdoin - taloon saadaan, pitää Ulrika huolen, että mies ymmärtää johtajattaren aseman ja seurapiirit, joista hän on tullut. Ja sen, että hänen sanansa on ylin. Opettajatar Sainio pyrkii ystävystymään virkanaismerkeissä, mutta Ulrikaa ei kiinnosta. Vouti Murtomäelle hän sentään tulee kertoneeksi jotain itsestään, kuten omanneensa sukulaisia seudulla, vaikkei heitä ole tuntenutkaan. 

Väinön päiväkirja toimii pehmentävänä elementtinä: poika viettää nuoren miehen opiskelijaelämää, haaveilee kirjoittajan töistä ja on huolissaan koville joutuneesta äidistään, josta lupaa pitää huolen heti, kun pääsee töihin. Enemmän poikaa taitaa kuitenkin askarruttaa eräs Aino. Ja isän henkinen perintö, tuon petturin, joka jätti perheen pulaan. Mahtaako poikakaan pystyä parempaan, hän pohtii synkkänä. 

Sekä Ulrika että Väinö joutuvat oppimaan itsestään uusia puolia. Ulrika ei ole miellyttävä ihminen, miettii lukija, mutta jotenkin silti ihailen: hänessä on energiaa ja voimaa enemmän kuin hän itsekään aavistaa, eikä hän epäröi asettaessaan asioita tärkeysjärjestykseen. Eri asia on se, onko hän onnellinen. Mutta kuten hän itsekin oivaltaa, aina ei ihminen voi itse tilannettaan valita. 

Sujuva, helppolukuinen historiallinen romaani itsetuntemuksesta, myötätunnosta ja ajankuvasta naisten tilanteista eri sosiaaliryhmissä reilut sata vuotta sitten.  

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala 2024. Kannen suunnittelu Laura Noponen.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana

Aihe kiinnosti: muistelma ja uratarina samassa paketissa. Onko diplomaatin vaimona olo lekottelevaa kotirouvuutta vai rankkaa työtä, olen miettinyt. Annika Oksanen kertoo siitä kiinnostavasti parhaalla tavalla, mitä on: kokemuksesta. 

Hän on elänyt kymmeniä vuosia ulkomailla eri kohteissa diplomaattipuolisonsa työn mukana. Lusaka, Singapore, Bangkok, Peking, Shanghai ja Abu Dhabi olivat asemapaikkoja ja määräaikaisia koteja. Parhaiten hän viihtyi Shanghaissa, jossa pidettyyn päiväkirjaan kirja perustuu. Alkuvuosina mukana oli perheen kaksi lasta, viimeisellä komennuksella jo isoja, jolloin pariskunta muutti kaksin. Nyt Oksaset ovat olleet jo pitkään Suomessa. 

"Vaimoparka ilman vaihtoehtoja." Voisi olla niin, mutta Oksanen toteaa suoraselkäisesti, että itse hän on valintansa tehnyt. Eikä aviomies olisi muuttanut maailmalle, jos vaimo olisi kieltäytynyt lähtemästä, hän sanoo. Hän siis halusi itse lähteä, tai ainakaan ei kieltäytynyt. Nuorena asiaa ei tullut ajateltua sen syvällisemmin. Miten käy hänen oman elämänsä, opiskelujensa ja uransa? Jota ei tullut siinä mielessä kuin sen ymmärrämme, palkkatyöntekijänä. Oksanen pohtii motiivejaan ja tilannettaan rehellisesti, mitä arvostan. Millainen ura kotirouvuus on? 

"Useimmiten tunsin itseni täydelliseksi idiootiksi." Kirjoittaja kertoo samastuvansa Antti Holman romaanin Kaikki elämästä(ni) kertojaan, joka havaitsee tulleensa elämässään ei-mihinkään. Tosin VT Oksanen suoritti opintonsa väitöskirjaa myöten loppuun, jos nyt perheen ulkopuolista meriittiä haetaan. Väikkäri käsittelee samaa aihetta: suomalaisnaisten kokemuksia puolison ulkomaankomennuksilta. 

Hän sanoo olevansa sopivaa kotirouvamateriaalia, ei kunnianhimoinen tai sosiaalinen, vaan nauttii hiljaisuudesta, kirjoista, sisätiloista. Kävelemisestä kaupunkitilassa (samastun). Ja tehneensä sen virheen, että antoi toisten määritellä itsensä ja identiteettinsä, mikä johti ahdistumiseen. Itsen määrittely ei ollut helppoa. Samastun tähänkin: ehkä nuoremmille, itsevarmemmiksi ja toiveensa reippaammin esiintuovemmiksi kasvatetuille asia on toinen, ympäristön paineet eivät tunnu niin määrääviltä (toisaalta niiden taakse ei voi mennä pakoonkaan). 

"Ajatus omasta mitättömyydestä muiden, työelämässä ja opinnoissa menestyneempien ikäisteni naisten rinnalla on ahdistanut. Yritän ravistella ajatukset tieheni. Vertaaminen on typerää."

Olen kuvitellut diplomaatinpuolison elämän jatkuvaksi juhlien, tapahtumien ja vierailujen järjestämiseksi ja sellaisiin osallistumiseksi (ja ihmetellyt sitä, etteivät he saa työstään palkkaa, kuten ei muuten presidentin puolisokaan). Ilmeisesti Oksasen asemapaikoissa kulttuuri on ollut sen verran erilainen, ettei vaimoja työn tueksi juuri tarvittu, sillä tapahtumia on vähän. Arjen kuvaus on hauska kurkistus shanghailaiseen elämään kauppa- ja kampaajakäynteineen. Ryhtiä viikkoon toivat itse kehitellyt säännöt ja rutiinit. 

"Se, että minulla Shanghaissa oli normipäivinä aikaa vaikka muille jakaa, sai minut tuntemaan itseni ihmiseksi, jolla ei ole erityistä merkitystä." 

Huolella mietitty, asiaa, tunnetta ja huumoriakin sisältävä kirja on monipuolinen katsaus kotirouvuuteen, sen hyväksymiseen ja ympäristön suhtautumiseen niin omien kokemusten kuin tutkimustiedon ja kirjoista löydettyjen ajatusten kautta. Marilyn French, Emilie Pine, Merete Mazarella, Frank Martela, Deborah Levy ja monet muut kirjailijat ja tutkijat mainitaan. Lähdeluettelo on pitkä. Mukavasti kerrottu kirjoittajalta, joka ei ole kirjailija, mutta vakuuttaa aidoilla kokemuksillaan ja pohdinnoillaan.

"Eräs ystäväni kysyi kerran, tunnenko katkeruutta kotona viettämistäni vuosista. Vastasin, että katkeruutta en tunnista, mutta asian ajatteleminen tekee minut välillä surulliseksi." 

Kenelle: Heille, jotka harkitsevat muuttoa ulkomaille työn perässä ja etenkin heidän puolisoilleen tai sellaisiksi aikoville. Kotirouville ja heitä ylenkatsoville. Sekä muuten vain uteliaille, jotka haluavat tietää, mitä edustustehtävien kulisseissa tapahtuu. Ja kaikille identiteettiään miettiville hyvänä esimerkkinä pohdinnasta, joka jokaisen olisi hyvä jossain vaiheessa valinnoistaan tehdä.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana. Reuna 2023. Kannen suunnittelu Nunnu Halmetoja, taitto Jenni Kolehmainen.

Anne Tyler: Kellotanssi

Willa Drake on jäänyt leskeksi ja avioitunut toistamiseen: mies Peter saa hänet houkuteltua muuttamaan omille kotikulmilleen Arizonaan, golfkentän viereen. Willa tuntee itsensä yksinäiseksi. Kun hänen toisen aikuisen poikansa, Seanin, ex-tyttöystävä Denise joutuu sairaalaan (ampumistapaus!), Willa päättää auttaa tätä Cheryl-tytön hoidossa. Vaikkei ole tytölle sukua.

"Peter kutsui häntä usein 'pikkuiseksi'. Niin nytkin. - Kuule, pikkuinen, Peter sanoi. - Minä tiedän, että sinä olet ollut muuton jälkeen vähän tyhjän päällä. Tiedän senkin, että haluaisit olla enemmän tekemisissä poikiesi kanssa. Mutta tässä ei ole järjen hiventäkään. Et sinä ole edes tavannut koko naista! 

- Niin... olen jutellut hänen kanssaan, Willa sanoi. - Ihanko totta? - Me juteltiin pari kertaa, kun minä soitin Seanille. Peter loi Willaan tutun pitkämielisen katseen."

Willa pitää päänsä, kerrankin, voisi sanoa. Jo ensimmäinen mies Derek sai hänet hieman varkain naimisiin, jättämään kotiseutunsa, opintonsa ja urahaaveensa ja ryhtymään perheenäidiksi. Ja kyllä, hänellä on ikävä poikiaan, jotka ovat aikuistuttuaan pyrkineet pysyttelemään vanhemmistaan - ja sittemmin Peteristä - niin erossa kuin mahdollista. Minkä Willa sille mahtaa? Hänen omakin lapsuudenperheensä on ollut outo, eivätkä välit ole olleet läheiset edes siskon kanssa.

Siispä hän matkustaa Baltimoreen Denisen ja Cherylin luo ja saa yllättäen Peterin mukaansa. Tyttö osoittautuu 9-vuotiaaksi hellyttäväksi tapaukseksi, joka puolestaan kaipaa kovasti aikuisseuraa, jota hänellä on yksinhuoltaja-Denisen lapsena liian vähän. Se sopii Willalle! 

"Hän oli lukennut jostakin, että ihmislapsella oli luja myötäsyntyinen usko siihen, että hänellä on oikeus kahteen vanhempaan - ja että se selitti lasten katastrofaalisen reaktion avioeroon. Baltimoreen tultuaan Willa oli alkanut miettiä, katsoivatko lapset olevansa oikeutettuja myös isovanhempiin. Ainakin se piti paikkansa päinvastaiseen suuntaan, sillä hänen oli mahdotonta hyväksyä sitä, ettei hänellä ollut lapsenlapsia."

Willa viihtyy nuorten luona. "Äkkiä Willa muisti, millainen siunaus nuoret naiset parhaimmillaan ovat: he avasivat harvinaisia näkökulmia hänen poikiensa yksityiselämään." Seania hän saa tavata nyt hitusen enemmän, Iania edelleen harvoin tai ei oikeastaan koskaan. Sen sijaan hän saa liudan uusia ystäviä Denisen naapurustosta, jossa asuu persoonallista väkeä: epämääräisesti pelottava Sir Joe ja viaton Erland, etsivä Dave, kiireinen Callie, lääkäri Ben...

Pieni yhteisö on toisistaan huolehtiva. Willa ei pidä kiirettä kotiinpaluulla, vaikka Peter hoputtaa.  Ehkä hän kaipaa nyt jotain perheyhteyden tapaista, jota ei ole koskaan aiemmin kokenut? Willa ei ole kovin syvällisesti asioita pohtiva ihminen, huomaamme. 

"- Minusta tuntuu, etten ole syntynyt elämään hetkessä, Willa sanoi. - Olen sitä tyyppiä, joka miettii koko ajan, että muistinko sammuttaa uunin ja miten se täpärä koneenvaihto paluumatkalla mahtaa onnistua. Denise nauroi. Hän sanoi: - Hohoo, minä taas mietin, että miten matkan saa venytettyä niin pitkäksi kuin mahdollista. - Siinä näet, Willa sanoi. - Sinulta se käy luonnostaan."

Silti hänellä on vahva intuitio, tunne, joka ohjaa toimintaa, vaikkei hän itse taida sitä hoksata. Voisiko vielä kuusikymppisenä löytää elämään uutta merkitystä - näin hienosti näin ei sitä muotoile, mutta ei halua olla mitätönkään. Ben tuumii aiheesta:

"Me olemme häviävän pieniä organismeja, jotka ajelehtivat mittaamattoman suuressa maailmankaikkeudessa, ja on yksi lysti, muistimmeko sammuttaa uunin vai emme. Willa naurahti ajatukselle, että Ben piti tällaista mielikuvaa lohdullisena, ja Ben hymyili hänelle näyttämättä loukkaantuvan naurahduksesta."

Anne Tylerin lämmin ja empaattinen katsanto henkilöihinsä tekee tarinasta hyvän mielen luettavaa, tuttuun tapaan. Tylerilla toistuvat aiheet ovat tutusti läsnä: ikääntymiseen sopeutuminen, leskeys, sukupolvet, samastuttava henkilöhahmot vanhuksista lapsiin. 

Aiempaa Tyleria:
Jää hyvästi
Nooan kompassi
Palmikko

Anne Tyler: Kellotanssi. (Clock Dance.) Otava 2024. Suomennos Markku Päkkilä. Kannen suunnittelu Kelly Blair, kuva Matt Curtius.

Nathan Hill: Wellness

Pitkästä aikaa kunnon nautinnollinen suuri amerikkalaisromaani! Sivuja yli 600, joten antaa tilaa uppoutua. Ja on juonellinen niin, että mukaan on helppo heittäytyä, vaikka se kertoo samalla myös monesta muusta teemasta kuin Jackin ja Elizabethin suhteesta, joka on romaanin kivijalka.

Molemmat ovat muuttaneet Chicagoon nuorina, päättäväisesti elämänsä itsellisinä rakentajina. Menneisyys ja lapsuudenperheet ovat saaneet jäädä. Vihdoin saa elää kuten itse haluaa! Kun sattuma törmäyttää heidät toisiinsa, alkaa pitkä liitto, jonka aikana he muuttuvat ja oppivat toisistaan mutta lopulta eniten itsestään ja motiiveistaan.

Luonteenpiirteet kummaltakin tulevat lukijalle tutuiksi, jo lapsuuksien kuvailujen kautta. Elizabethin tapa ottaa maailma haltuun on opiskella, tutkia, hankkia tietoa toimintansa pohjaksi. 

"- Hetkinen, Jack sanoo. - Onko sinulla neljä pääainetta? - Viisi, jos lasketaan teatteri, johon minulla ei ole mitään lahjoja mutta josta nautin kumminkin. - Olet siis nero. - Olen lähinnä sinnikäs, Elizabeth sanoo. - Minulla on hyvä pää mutta sitäkin parempi työmoraali. - Juuri noin nero sanoisi.  - Lisäksi opiskelen sivuaineena musiikinteoriaa ihan vain huvikseni. Ja aion luultavasti ottaa myös muutaman kurssin etnografista sosiologiaa. Käytännössä opiskelen koko ihmiseloa ja lähestyn sitä kaikista mahdollisista suunnista. 

Ja seurannut hetken hiljaisuus sai hänet välittömästi katumaan, että hän sanoi niin - opiskelen koko ihmiseloa - miten mahtipontista! Miten omahyväistä! Jack katselee häntä kauhistuttavan pitkään, ja Elizabeth pelkää, että on pilannut illan olemalla ylimielinen tai että Jack aikoo pilata illan olemalla yksi niistä masentavista tyypeistä, jotka säikkyvät hänen kunnianhimoaan. Mutta Jack kysyykin: - Onko sinulla nälkä?"

Jack puolestaan on taiteilijaluonne, tunteella ja mielikuvituksella käyvä valokuvaaja.  

"Voi miten Elizabethkin haluaisi rakastaa tuolla tavalla: isosti, vaistonvaraisesti, ilman estoja, epävarmuutta tai sitä jatkuvaa, kutsumatonta epäilyä. Jackille kaikki tuntuu olevan niin helppoa, rakastaminen vailla huolta jälkiseurauksista. Hän puhuu aidosti ja pelon vääristämättä suoraan sydämestään, mikä tuntuu Elizabethista uskomattomalta taikuudelta."

Heistä tulee aviopari, heistä tulee Tobyn vanhempia. Heistä saattaa jopa tulla kodinomistajia. Mutta entä, kun onnellisuuden U-käyrä - tuo symboli sille, miten nuorena ja vanhana tyytyväisyys on korkeimmillaan, mutta välissä on väistämätön kuoppa - vajoaa matalimpaan keski-iän kohtaansa ja ihminen alkaa kyseenalaistaa kaiken siihenastisen? Pitkän liiton kokeneiden tai nähneiden on helppo samastua moneen. "He eivät ratkaisseet ongelmiaan, he vain tottuivat niihin."

On herkullista seurata parin kehitystä, mutta pelkkä löövstoori tämä ei ole. Molempien työn kuvaukset ovat kiinnostavia ja kertovat paljon paitsi tekijöistään myös ajastamme. Nimi Wellness viittaa Elizabethin samannimiseen työpaikkaan - ja tietysti yleisemminkin hyvinvointiin - jossa tutkitaan erilaisia "luonnonmukaisia" hoitoja ja lääkkeitä ja pyritään todentamaan niiden teho tai yleensä tehottomuus. Plasebon ihmeellinen voima kiehtoo Elizabethia, ja lukijaa myös. Jack etsii taiteensa ydintä. 

Amerikkalaisuus on läsnä hyvässä ja pahassa. Sen lukemattomat mahdollisuudet, toisaalta salaliittoteoriat ja nettialgoritmien pyhä valta, uuspuritaanisuus ja yliampuva vegeruoka muinaisviljoineen, pandemiat ja paskat isät, epäilyttävä kiinteistöbisnes ja upouudet Bemarit...  Tarina vetää vahvana kuin tavarajuna. Pidin ajankohtaisaiheiden monipuolisuudesta ja siitä, että teos katsoo ympäristöään monenikäisin silmin. Tosin ei kovin pitkälle omista ympyröistään (ajattelen senkin hyvin amerikkalaiseksi piirteeksi). Mutta ympyrät ovat riittävän suuret pitääkseen kiinnostuksen yllä. 

Toimi minulle paremmin kuin samantyyppistä amerikaneepossarjaa kirjoittavan Jonathan Franzenin teokset, joita en ole jaksanut lukea loppuun asti: yritin Vapautta, mutta sen haahuilu ja seksistä haaveilu tuntui vain jaarittelulta, jopa naiivilta. Myönnän, etten varmaan keskittynyt riittävästi saadakseni kokonaiskuvaa; ehkä yritän vielä Crossroadsia, josta olen lukenut innostuneita arvioita. Kannattaisiko?

Nathan Hill on tässä tyylilajissa hyvä vaihtoehto hänelle, jolle Franzen ei nappaa. Tai vaikka nappaisikin.

Kenelle: Aikalaisromaania kaipaavalle, kasvutarinoista kiinnostuneille, ilmiöitä miettiville, itsetuntemusta etsiville, kerrontaan heittäytyville.

Nathan Hill: Wellness. Gummerus 2024. Suomennos Antero Tiittula.

Vigdis Hjorth: Toisto

Kuten kirjan nimi sanoo, uutta asiaa emme lue. Hjorth on kertonut tarinansa lapsuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä jo kirjassa Perintötekijät ja jatkanut aiheesta teoksessa Onko äiti kuollut. Pidin molemmista hurjasti: teksti ja tunne ovat väkeviä ja viiltäviä, vastauksia kiihkeästi etsiviä. Jaksanko vielä kolmannen?

Kyllä, sillä vaikka aihe on entinen, teksti viiltelee edelleen. Kuten kokemus, josta kerrotaan. Yleensä vierastan toistoa tehokeinona enkä ole suuri trauma- tai terapiakirjallisuuden ystävä, mutta Hjorth osaa tehdä sen kiinnostavasti siten, että puhe tuntuu suoraan lukijalle suunnatulta, aidolta. Trauman käsittely lienee juuri tuota, toistoa. Perheen kaltoin kohteleman tytön hätä aikuisena ja nimetön kauhu lapsena avautuvat entistä tarkemmin. 

"Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta. Palaan siihen yhä uudestaan ja uudestaan, ruumis muistaa ja kärsii ja ajattelee, ruumis tietää, ei järki."

Äiti on ollut vanhimman tyttärensä kasvattajana hysteerinen ja ylivalvova. Tiedämme, miksi: hän pelkäsi tytön heräävää seksuaalisuutta, heräävää muistia, seurauksia paljastumisesta itselleen ja perheelleen. Käsittämätöntä, ja ahdistavaa luettavanakin. 

Silti ihailen ilmaisua, mutta toivon, että Hjorth pääsisi seuraavassa kirjassaan jo pois tästä kurimuksesta ja pystyisi siirtämään kirjoitustaitonsa ja tunnekuvauskykynsä muihin aiheisiin, ehkä fiktioon. 

Kirjan kaunis ulkoasu, pieni koko ja nautittava suomennos toimivat hyvin lukemaan houkuttajina.

Vigdis Hjorth: Toisto. (Gjentakelsen) S&S 2024. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku

Tarunhohtoinen Konstantinopoli vuonna 1007. Bardi Orfeus on taas juopotellut ja laahautuu palatsin hääjuhliin, jonne hänet on tilattu luuttua soittamaan. "Voi patriarkan pyhät partakarvat, olenkohan pahasti myöhässä?" 

Ainoa keikka aikoihin, eikä pahemmin voisi pieleen mennä: hänen sisarensa ja tämän pieni tytär Halla tarvitsevat apua, heti, sillä jostain syystä heitä ajetaan takaa, ja takaa-ajajat ryntäävät myös pitoihin, jonne sisko tyttärensä kanssa ryntää veljeään etsimään. 

Orfeuksesta ei ole juuri auttajaksi, mutta onnistuu viemään Hallan piiloon. Nuori mies ei ymmärrä, mistä on kyse. Maailma tuntuu muuttuneen hulluksi. Ikään kuin vuosien pakkaset eivät olisi koetelleet väkeä riittävästi! Edes eteläisessä Euroopassa ei kasva enää viinirypäle, ei helli aurinko, ja kokonaisia saaria on pyyhkiytynyt pois. Läntisen keisarikunnan keisari on kateissa, kaupungeista on tullut pakopaikkoja ja linnoituksia, joista ei pääse ulos vaikka haluaisi, muualla liikkuvat vain pedot ja lymyävät, epäilyttävät hahmot.  

" - On kulunut seitsemän vuotta maailman muuttumisesta, ja viime yönä taivaalle syttyi merkki. Kuin sininen tähti suoraan kaupungin yllä. Toreilla kuiskitaan, että Noidansilmä on taas avautunut. Sen paha katse kertoo tulevista vitsauksista. Antikristuksen saapumisesta."

Onko syyllinen kaikkeen paavi, Dublinin kuningas vai ristinpalvojat? Ja miksi Hallan - ja siten myös Orfeuksen - kannoilla juoksee susia? Ovatko Hallan unet vain unia vai pala toista todellisuutta?

"Orfeus veti polvet rintaan ja kätki kasvonsa, jotta ystävä ei näkisi hänen kostuneita silmäkulmiaan. - Tämä ei voi olla totta. Miksi näin tapahtuu minulle? Mitä minä olen tehnyt? 

- Maailma ei ole reilu, Aleksios sanoi myötätuntoisesti. - Mitä minä oikein teen? bardi kuiskasi tuskaisesti. - Minne minä menen?" 

Seurueeseen liittyy eräs kettu, eikä Orfeus ehdi juuri ihmetellä sitäkään outoa seikkaa, että he Hallan kanssa ymmärtävät ketun puhetta. Eläin vaikuttaa avuliaalta, mutta toisaalta, se on kettu. Mitä hulluutta! 

Toisaalla keisarinna Theofana etsii kadonnutta keisaria, poikaansa Ottoa. Kahden seurueen reitit risteävät molempien seuratessa erään avainhenkilön jälkiä. 

Upeasti upottava historiallinen fantasiaromaani keskiajalta ällistyttää: se tarjoilee vauhtia, vetoa ja kiinnostavia yksityiskohtia ja viittauksia tuttuihin myytteihin ja ikiaikaisiin tarinoihin. Ja nykyaikaankin, jos niin haluaa nähdä. Ilmaston äkilliset muutokset, Kiovan herruus, heimosodat...  Komeasti kerrottuna vieläpä, ihailen kielikuvia ja lauseita alusta asti, jossa igumeni käskee kirkossaan veli Gregoriosta viemään Hallan turvaan sielunturmelijoilta. 

"Sädekehien kruunaamat pyhimyskuvat katsoivat heihin kiihkoisan hurskauden vallassa."

Mielessä vilahtavat niin Orhan Pamukin Konstantinopoli-kuvaukset, JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka kuin Anneli Kannon Rottien pyhimys, josta muistuttavat huumori sekä mojovat kiroilut ja manaukset. "Voi Poseidonin pakarat! Sinä lihavan sian kusirakko! Voi jäätehisen perse!"

En ole innokas pitkien ja monimutkaisten fantasiasaagojen lukija, kuten Tolkienin, mutta tämän verran sietää ja kestää paremmin kuin hyvin, jännitys pysyy yllä. Selkeä verrokki kotimaassa on Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja, joka pureutuu suomalaiseen perinteeseen ja mytologiaan siinä missä Sevänen liikkuu muualla Euroopassa. Toisiaan hienosti täydentävä pari, sanoisin. Molempien tekijät ovat kulttuuriperinteet huolella opiskelleet. Hevimuusikko Sevänen kirjoitti aikoinaan kirjansa aiheesta novellin ja Insomnium-bändi teki siitä biisinkin, mutta pandemia-ajasta oli kerrankin hyötyä: tekstiä oli aikaa tehdä kirjan verran, ja lisäosia on tulossa. Tuskin maltan odottaa, sillä niin paljon juonenkulkuja jää kutkuttavasti auki. 

Kautta kapisten näätien, sinä historiaviihteestä nauttiva, kannattaa kipittää lukemaan!

Niilo Sevänen: Ikitalven polku. Gummerus 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Kevin Chen: Aavekaupunki

T'ien-hung on Vuoren perheen kuopus, toinen kahdesta suuresti kaivatusta poikalapsesta. Viisi tytärtä, mikä onnettomuus perheelle! Ensin syntynyt poika oli ylpeyden kohde ja menestyvä mies, jolla äiti saattoi rehvastella ja uneksia upeasta tulevaisuudesta. Kunnes poika meni mokaamaan pahanlaisesti.

Myös nuorempi veli T'ien-hung osoittautui pettymykseksi. Häntä ei oikeastaan edes laskettu pojaksi, pienestä pitäen hän jäi sivuun kaikesta. Pian kävi ilmi, että hänessä on jotain pahasti vialla, poika kun oli kummallisen kiinnostunut miessukupuolesta siinä missä ikätoverinsa tytöistä. Sitä ei suvaittu. Itse asiassa äiti sanoi poikansa olevan hänelle kuollut. Poika muutti pois ja päätyi Berliiniin, jossa hän aloitteli omaa elämäänsä kirjailijana ja tapasi rakastettunsa ja aviomiehensä T:n. 

Tarinaa kertoo T'ien-hung itse T:lle, mielessään, sen jälkeen kun hän pitkän ajan kuluttua, suhteen päätyttyä ja vankeustuomionsa kärsittyään, palaa käymään kotikylässään Taiwanin maaseudulla.

"Entä miten hän kertoisi pähkähullusta lapsuudestaan? Viidestä isosiskosta, yhdestä isoveljestä, vaitonaisesta isästä sekä äidistä, joka papatti isänkin puolesta. Miten hän pukisi sanoiksi naapurin Käärmeentappajan, Punasortsin, kastelukanavat, häät, jaavanpallerosateen? Entä Valkoisen talon, virtahevon, uimalan, kellarin, tähtihedelmätarhan, Naisen muurilla, Huomisen kirja-aitan, hopeanvärisen vesisäiliön?"

Kaikki nämä asiat kerrotaan, ja paljon muuta. Näkökulmia on paljon: siskojen, isän, erään aaveen, jopa T:n äidin. Sisarusperheen äiti, Kaskaaksi sanottu, on vahva vaikuttaja. Kaskas ei lakkaa sirittämästä!

Ensimmäinen sisko Shu-mei asui vieläkin perheen lapsuudentalossa miehensä pikku-Kaon kanssa. Liitto ei ole onnellinen, mutta Shu-mei on käytännön nainen. Toinen sisko Shu-li pääsi elämässään Taipeihin, sai perheen ja toimi virkamiehenä väestötietojen käsittelijänä. "Elämä oli juuri sellaista kuin hän halusi." Hän ei helposti hätkähtänyt koviakaan sanoja tai yleisöpalautetta: eräs asiakas nostatti somemyrskyn häntä vastaan ja pomo kehui häntä tyyneydestä. "Mitä itkemisen aihetta tässä muka on, Shu-li tuumasi. Minut kasvatettiin määräilyllä ja solvauksilla. Tämä ei ole sen rinnalla vielä mitään." 

Kolmas sisko Shu-ch'ing oli naimisissa Ankkurin kanssa ja myös taipeilainen. Hän on perheen ainoana opiskellut yliopistossa.

"Honottava maalaiskorostus oli häipynyt kuulumattomiin vuosien harjoittelun myötä. Hän pukeutui tyylikkäästi, käytti meikkiä ja suihkutti parfyymia ranteisiinsa. Hän ajoi saksalaista merkkiautoa ja asui luksuskodissa, josta oli näköala järvelle." Ankkuri oli saanut lempinimensä työstään uutistenlukijana. Moitteeton julkisivu peitti kodin ikävät asiat. "Jos heillä olisi joskus vaikeaa, suu pysyisi supussa. Ei olisi ketään, kenelle hän paljastaisi kipunsa. Ja vaikka olisikin, ei hän silti puhuisi." 

Neljäs sisko Su-chieh pelkää valoa ja linnoittautuu kotiinsa. Hänen miehensä pikku-Wang oli varakkaasta perheestä ja on rakennuttanut pramean Valkoisen talon. Su-chieh kirjoittaa pikkuveljelleen yhteen monista mutta aina lähettämättömistä kirjeistä: "Sinä olet palannut. Minkä ihmeen takia?" Viidennelle siskolle, Mehevälle, ei käynyt hyvin, vaikka hän oli kaikista kaunein.

Menivätköhän siskojen nimet ja numerot kohdilleen? Se oli haastavinta muistaa kirjassa, jonka tarina pysyy lukuisista lonkeroista huolimatta hienon tiukasti koossa ja vie lukijan taiwanilaiseen arkeen, jossa sekoittuvat vanhat uskomukset ja tavat moderniin elämäntapaan. 

"Äiti oli omalta äidiltään oppinut paitsi rituaalit ja loitsut, joilla pakosalle lähtenyt sielu kutsuttiin takaisin, myös unien tulkitsemisen monimutkaisen taidon." 

Henkinen ja fyysinen väkivalta on läsnä, mutta punottu muotoon, jossa vaikuttavat monet muutkin asiat. Teema on kuin Éduard Louis taiwanilaisittain, tarinallisemmin ja myyttisemmin. 

Ero johtuu kulttuurista: kirja kuvaa paitsi yhtä miestä ja perhettä myös ihmisen ja perheen käsitettä aasialaisittain, ja se eroaa länsimaisesta yksilökeskeisyydestä. Perheen vanhempien roolit muistuttavat silti ikävästi myös suomalaista vanhan ajan kasvatustapaa: äiti järjestää ja junailee lasten asiat, isä pysyy vaitonaisena taustalla ja raataa. Hänelläkin on salaisuus, käy ilmi. 

Puitteet ovat meille eksoottiset järvettömine maisemineen, ruokaa ja juomaa käsitellään paljon - muun muassa tähtihedelmäliemen valmistus ja nauttiminen selitetään tarkasti, ja betelpippurista punaiset suut voi nähdä mielessään. 

Hienosti kerrottu, kauniisti kirjoitettu ja vetävä tarina ansiokkaana suomennoksena. Kirjailija on taiwanilainen, mutta asuu nykyisin Saksassa. Ja tapaamme hänet toukokuussa HelsinkiLit-tapahtumassa, jonka kattaus on tänä vuonna todella kova. 

Kevin Chen: Aavekaupunki. Aula 2024. Suomennos Rauno Sainio. Kansi Anna Makkonen.

#minullaoncanthia

Olen syntynyt Kuopion kupeessa Leppävirralla, ja kyläkaupan kyltissä luki isolla Minna Canth. Pidin häntä siis kauppiaana, joten hämmästykseni oli suuri aikuisena, kun tajusin naisen olleen paljon muutakin kuin bisnesnainen, joka oli perinyt eri puolilla maakuntaa puoteja pitäneen kauppaliikkeen isältään.

Kirjailija! Yhteiskunnallinen vaikuttaja! Tasa-arvonainen ja suurperheen yksinhuoltajaäiti! Hän hämmästyttää aina vain. Kauppaliike meni konkurssiin, kun sen pito siirtyi veljelle (en kommentoi sukupuolen vaikutusta tässä, vaikka mieli tekisi). Mutta kirjat ja ajatukset säilyvät.

Arvelin Kauppa-Lopo-nimisen novellin kertovan jotain kauppaliikkeen pitäjän elämästä. Mutta ei, se kertoo kokeneesta kaupantekijästä, vanhasta naisesta, joka osasi myydä mitä vain kenelle vain. Hän oli fyysisesti ihmisille vastenmielinen, likainen ja räkäinen, jolle maistui ryyppy, jos sellaisia oli tarjolla. Ihmiset kiersivät häntä Jyväskylän - "pahanpäiväisen kylän", kuten Lopo sanoo -  kaduilla ja varoittelivat lapsiaan menemästä lähelle.

Kun Lopo kuulee vanhan Kuopion-tuttunsa rouva Korkmanin jääneen leskeksi ison lapsilauman kanssa, hänen säälinsä herää. Vaikka hän itse sattuu taas kerran istumaan putkassa haisevine mekkoineen ja tyhjine taskuineen. "Oikein käy sydämmelle, kun sitä ajattelee... Ei se mitään, jos meitä maailman kynnet kouristavat... mutta kun tuommoisia hentoja, jotka eivät sitä kestä..." 

Toimen naisena hän päättää auttaa rouvaa heti kun vapautuu, ja näin tapahtuu: Lopo saa houkuteltua rouvan kaivamaan nurkistaan joutavaa tavaraa, jotka Lopo taidoillaan muuntaa näppärästi markoiksi. Erityisesti hän on ihastunut Korkmanin pieneen poikaan Pekkaan, mutta joutuu huomaamaan, ettei hän saa poikaa sylitellä tai edes puhua tälle: äitinsä ei salli, ei edes silloin, kun saa Lopolta niin tukun käteistä rahaa kuin isommankin edun talokaupoissa, jotka Lopo järjesteli. 

Lopoa asia itkettää, mutta lukija ei oikein tiedä, sääliäkö häntä vai ei: nainen on jostain syystä jättänyt oman miehensä ja poikansa Kuopioon ja lähtenyt huithapeliteilleen, elämäntapansa valinnut. Mutta se sattuu sydämeen, että Rouva Korkman on tälle niin kylmä ja sievistelevä, ei taida edes tajuta, miten paljon Lopo on häntä auttanut. On selvää, kummalla naisista on enemmän sydämen sivistystä - tai järkeä, kauppataidoista puhumattakaan. Yhteiskuntaluokalla ei ole näiden kanssa tekemistä.

Rohkea teksti Canthin tapaan: realismia, tunnetta ja huumoria vetävänä luettavana. 

Minna Canth: Kauppa-Lopo. 1889.

Luin Bookbeatista, mutta novelli on luettavissa myös wikiaineistoissa.

Minna Canthin elämäkerta tiiviisti Kansallisbiografiassa

Lue lisää Minna Canthista ja hämmästyttävistä faktoista hänen elämässään sekä muuta liittyvää.

Minna Canth -näytelmä Kansallisteatterissa 2016

Kuvassa alla Minna oikealla seurueessaan Kuopiossa Kanttilassa: tuo sohvaryhmä on siellä vieläkin tallella kävijöiden nähtävänä. Lue lisää Kanttilasta!

#minullaoncanthia 

Haasteen heittää perinteisesti blogi Yöpöydän kirjat. 

Kotimaisia miestarinoita: Mooses Mentula, Markku Pääskynen

Viime vuonna tuli hämmästyksekseni luettua ensimmäisen kerran huomattavasti vähemmän miesten kirjoittamia romaaneja kuin naisten, joten paikkailen muutamalla maininnalla kirjoista, jotka ovat miesten kirjoittamia mutta joissa on myös miespuolinen päähenkilö.

Mooses Mentulan teksti kulkee miellyttävän vaivattomasti, toisin kuin hänen hänen päähenkilönsä Vilhon elämä. Köyhän kodin poika Vilho on sopivan ikäinen sotaan, kun tarina alkaa, ja huonosti käy, sillä hän vammautuu. Morsian Elsa on katsottuna ja työpaikkakin Toiviokosken kauppalan ison yhtiön palveluksessa, joten näillä eväillä Vilho päättää hammasta purren pärjätä. Ura kehittyy kyllä, samoin perhe, mutta yksi suuri este on. Tuhansien tavoin Vilho on palannut sodasta huumekoukussa, josta on vaikea pyristellä irti. 

Tuskaisaa on seurata miehen kivuliasta työntekoa ja addiktion voimaa. Jonkinlaista toivoa tuo Vilhon kiinnostus lukemiseen ja etenkin kirjoittamiseen; ehkä siitä löytyisi yksi pelastusköysi? Olisikohan mahdollista päästä rankasta ruumiillisesta työstä paperihommiin?

"Eino nosti etusormensa pystyyn ja jatkoi: - Sie olet vielä tehtaalla töissä, mutta paremmilla kuin perustyöläisen palkoilla, vaikka Työmiestä poltatkin. 

Vilho ei saanut ällistykseltään heti sanaa suustaan, mutta kakisteli sitten: - Siun pitäisi mennä sirkukseen tai ryhtyä salapoliisiksi. Eino naurahti, mutta vakavoitui pian.

 - Yhen jutun mie vielä haistoin. Sie syöt vieläkin niitä perkeleen kipupillereitä."

Realismin ystäville ja sotamuistoista kiinnostuneille sujuva ja eheä tarina ajasta, jolloin kaiken hyvän uskottiin suomalaisilla olevan vielä edessä - ja usein olikin. 

Mooses Mentula: Toiviokoski. WSOY 2023. Päällys Martti Ruokonen. 

Kuvat Finna ja Varkauden museot, mistä arvelen paperitehtaan ympärille syntynyttä Varkautta Toiviokosken inspiroineeksi paikkakunnaksi - tai yhdeksi niistä.

Markku Pääskynen yleensä vaikuttaa ja suorastaan pelottaa kirjoillaan, mutta tällä kertaa ei ihan: vaikka hän kirjoittaa tavalliseen tapaansa hienosti ja harkituin lausein, itse tarina jäi kaukaiseksi. Keskiössä on kaksi pariskuntaa, tarinaa kertoo Onni, joka pohtii Aliinan kanssa heidän ystäviään Tuomasta ja Mariaa. 

Nämä käyttäytyvät kummallisesti; he saattavat kadota yllättäen ja ilmoittamatta tai muuttaa pitkiksi ajoiksi ulkomaille, milloin minnekin. Rahaa ei puutu, joten he ovat vapaita tekemään mitä haluavat. Onni ja Aliina ovat tottuneet vuosien mittaan parin tapoihin, mutta tuleeko jossain kohtaa vastaan raja, jota uskollisinkaan ystävä ei enää halua tai voi ylittää? 

Ystävyyden anti ja ehtoja on pakko pohtia perusteellisesti, ja ainakin Onni oppii itsestään jotain uutta. Tämä on kirjan tärkein viesti, tulkitsen, tajuamatta sen antiikkiperinteen viittauksia, joista HS:n arvio puhui. Johtuvatko Onnin parhaana ystävänään pitämän Tuomaksen outoudet mielen sairaudesta vai silkasta itsekkyydestä, jonkinlaisesta rahavallan sokaisusta ja sen myötä irtautumisesta maan pinnalta - tunteesta, jolloin on oikeutettu mihin vain ja pystyy mihin vain?

Kiinnostava aihe, periaatteessa mutta Tuomaksen psyykeen ja muun muassa runsaisiin unijaksoihin en osannut eläytyä. Kertojasta eriytetty pääkohde, Tuomas, tuntuu olevan liian tavoittamattomissa. Onnia on helpompi ymmärtää, mutta hänen roolinsa jää pieneksi.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Monikerroksinen, sanoo Stephen King kirjan kannessa. On se, ja lisäksi pidin syvälle menevästä henkilökuvauksesta ja siitä, että poraudutaan tähän aikaan; jostain syystä aikalaisromaaneita tulee kohdattua harvemmin kuin menneistä tai tulevista kertovia. 

Vaikka kirjaa sanotaan trilleriksi ja tarinaan sisältyy jännitystä ja väkivaltaakin, se tuntuu silti enemmän (psykologiselta) romaanilta kuin varsinaiselta jännäriltä. Vaikka on kevyempi ja huomattavasti helpompi luettava kuin 2014 ilmestynyt dickensiläinen Valontuojat. (Ymmärsikö muuten kukaan Valontuojissa niiden horoskooppijuttujen merkityksen? 

Keskeisenä toimijana on ympäristöaktivistien ryhmä nimeltä Birnamin metsä, jonka nimi juontuu Shakespearen Macbethista. Shelly ja Mira ovat erottamaton kaksikko, ryhmän kantavat voimat, jotka taistelevat luontokatoa vastaan ja ihmisen omavaraisuuden puolesta istuttamalla syötäviä kasveja, osan ryhmälle, osan myytäväksi.

Rahapula vaivaa silti, ja kun he tutustuvat miljardööriin, Robert Lemoineen, ryhmälle avautuu mahdollisuus alkaa toimia ammattimaisemmin. Asiaan liittyy eräs uusiseelantilainen kansallispuisto ja maanvyörymä: sen liepeillä olisi ryhmälle tarjolla sopivan syrjäinen maatila kasvatuksilleen ja olemiselleen. Jos se suostuu tarjottuun diiliin - epäilyksiä on ilmassa runsaasti jo ensi tapaamisesta.

”- Kyllä minä sanoin kuuluvani kollektiiviin. Mutta voin vaikka vannoa, etten sanonut sen nimeä. – Etkö? Hän vilkaisi Lemoinea tas. – En, hän sanoi. – Olen itse asiassa ihan varma. En maininnut porukkamme nimeä. Kyllä minä sen muistaisin. – Mitäpä päättelet siitä? – No varmaan... että me ollaan googlailtu toisiamme.

Lemoine hymyili epäsuoralle tunnustukselle. – No, hän sanoi, - kyllä se oman nimen googlaamisen voittaa. Miraa nolotti, ja sen peittääkseen hän painoi suun kiinni ja katsoi miestä paheksuen: - Minkä takia sinä haluat Birnamin metsästä tietää?”

Puitteet ovat herkullisen jännittävät ja suomalaiselle eksoottiset. Henkilöiden motiiveja ja erilaisia suhtautumistapoja niin luontoon kuin rahaan on kiinnostava lukea. Niin kiinnostava, että kirja sujahti vauhdilla loppuun, joka tulee vastaan liian nopeasti. Ja rysähtävänä yllätyksenä, vaikka lukija tietääkin enemmän kuin Mira ja muut keskeiset henkilöt. Trilleripiirrettä tuo se, ettei kuolemantapauksilta matkan varrella vältytä, yksi sellainen jo alkupuolella uhkaa jopa koko ryhmän olemassaoloa.

Mutta enempiä paljastelematta, vauhdikasta ja kiintoisaa luettavaa hyvänä käännöksenä, viihteellistä mutta ei höttöistä. On mahtava saada nähdä Eleanor Catton Helsingissä toukokuussa HelsinkiLitissä!

Eleanor Catton: Birnamin metsä. Siltala 2024. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Pauliina Nykänen. 

Karo Hämäläinen: Alex

Viikon kohokohta oli maan virallinen vallanvaihto, kun Alexander Stubb nousi presidentiksi vakuuttavin menoin ja hienoin puhein niin väistyvältä kuin uudelta presidentiltä ja eduskunnan puhemieheltä. Koin hetken juhlalliseksi ja olen samaa mieltä kuin HS:n lukijapalstalla joku, joka ehdotti presidentin virkaanastujaisten päivää vapaapäiväksi. Ainakin kahden kauden jälkeen se saisi olla, sillä niitä on harvoin ja kansa olisi ansainnut saada seurata tilannetta rauhassa - eikä hätäisesti toisella silmällä vilkuillen (kuten itse tein) tai kokonaan työn estämänä. Sitouttaisi ja yhdistäisi kansaa, arvelen. Mutta itse asiaan eli Alexiin:

Karo Hämäläinen teki kirjan perustan, jota sitten viilattiin yhdessä. Sen ansiosta muistelma tuntuu henkilökohtaiselta, kuin suoralta puheelta lukijalle. Stubbin oma ääni on läsnä joka sanassa. Se tehtiin Stubbin siirtyessä päivänpolitiikasta ulko- ja pääministerin pestien jälkeen Euroopan investointipankin johtajaksi ja CMI:n hallituksen puheenjohtajaksi. 

Teos on vauhdikas ja täysipainoinen muistelma vauhdikkaasta ja täysipainoisesta elämästä kirjoitushetkeen saakka. Kansainvälinen politiikka on Stubbin laji, se tulee kristallinkirkkaaksi hänen tarinassaan lapsuudesta opiskeluihin, EU-vaikuttajaksi ja korkeisiin virkoihin, joista hän "joutui luopumaan" siirtyessään Suomen päivänpolitiikkaan. Urapäätökset hän teki toki itse, mutta lukija saa ymmärtää, että kansallinen politiikka oli tavallaan pakollinen näyttö ja velvollisuuden suorittamista enemmän kuin sisäisen palon toteuttamista ("bara kris efter kris"). Mutta kun isänmaa kutsuu, sanoo hän. 

Luulen kyllä mukana olleen pyytettömyyden lisäksi uran rakentamista ja näyttämisen halua, eikä se ole huono juttu. On hyvä, että päättäjillä on taitojen lisäksi motivaatiota. Mutta ymmärrän Stubbin turhautumisen sisäiseen suhmurointiin ja etenkin siihen, etteivät tiimityön reilut pelisäännöt maan johdossa toimi, kun jokainen vetää omaan päätyyn, oli se maan ja kansan yhteistyön kannalta järkevää tai ei. Loanheitosta, somelänkytyksestä tai turvallisuuriskeistä puhumattakaan. Presidentin rooli tuntuu sopivammalta miehen osaamiseen ja kiinnostukseen; vaikka päivänpolitiikasta on oltava perillä, ei yhtä kädet savessa kuin hallituksessa. 

Kirja kertaa vaiheet elämän suurimpien merkkipaalujen kautta. Opiskelu Yhdysvalloissa oli niistä yksi, Suzanne-vaimon tapaaminen toinen. Lasten tulo ja suuret urakäänteet seurasivat, mutta teos tuo mukavasti esiin myös ihmisenkokoisia inhimillisiä asioita ja tapahtumia, jotka ovat muovanneet ajattelua ja elämää, lapsuudenkodista ja opiskeluajan juhlimisista liikunnan intohimoon. Ja lukuisat ystävät, työkaverit ja tukijat, jotka ovat tiimityön vankalle puolestapuhujalle ja sosiaaliselle ekstrovertille tärkeitä - heitä on mainittu kiitettävän runsaasti. Mediasuhteet ovat tärkeitä myös, ja niistäkin kuullaan kiintoisia pointteja.

Vauhti hengästyttää lukijaa, niin uran kuin kirjan. Karo Hämäläinen oli juuri oikea valinta tekijäksi, sillä uskon hänen tahtinsa olevan samankaltainen, urheilullinen ja tavoitteellinen, mikä näkyi muun muassa kirjassa Paavo Nurmesta. Stubbin tekemisen määrätietoisuus, energia ja systemaattisuus on vakuuttavaa, samoin perusperiaatteiden pysyvyys. Perustaidot ovat lujat, tietämys, paneutuminen, kansainvälisyys ja kielitaito huippua. Iloa, voittoja ja menestystä on ollut, mutta myös mustia hetkiä. 

Tosin aikaa on kirjan julkaisusta kulunut, ja varmasti uusia ajatuksia muun muassa Euroopan ja maailmantilanteen kehityksestä on syntynyt jo paljon. Kirjan lopun analyysi tulevasta - maailman moninapaisuus, populismin nousu, teknologian kehitys - on kuitenkin edelleen ajankohtainen. Mutta nyt kirjoitettaessa siihen varmaan lisättäisiin isommin ilmastonmuutos, turvallisuus, ehkä myös kapitalistisen talousjärjestelmän eräiden käytäntöjen kyseenalaistaminen. Uudistumiskykyä ja -tahtoa Stubb painotti jo tuolloin, enkä usko sen kadonneen, joten odotan mielenkiinnolla jatkoa. Saattaa olla, että jo kotoa ja kouluissa imetyt opit eivät riitäkään muuttuvassa maailmassa. Mutta näistä ajatuksista saanemme lukea presidenttiajan jälkeen. 

Yksi asia, joka myös on muuttunut: enää ei välttämättä ihailla tehokkuutta ja suorittamista samalla tavoin. Ainakin nuoremmat sukupolvet etsivät usein enemmän mielekkyyttä kuin vaikkapa taloudellista hyötyä tai sekuntikellotusta ja menestymisen merkkejä. Liikunta, uni ja syöminen, jotka Stubb laskee millintarkasti, ovat tärkeitä, mutta hän on vienyt tehokkuuden omalle tasolleen - onneksi hänellä on apuna asiantuntijoita, jotka voivat valvoa terveysvalvonnan pysyvän kuitenkin ihmisen rajoissa. Intohimo on ihmisessä erittäin hyvä asia, kunhan se ei ole pakonomaista suorittamista. Inhimillistä relausta tarvitsee joskus politiikko ja presidenttikin, ja ainakin sen yhden kirjan lukemista viikossa, josta hän on puhunut. Tarkoitan kaunokirjallisuutta, tietoa joutuu työn vuoksi tankkaamaan. 

Millainen ihminen Alexander Stubb kirjan perusteella on? Jo mainittujen adjektiivien lisäksi älykäs, nopea päätöksissään ja omaksumisessaan, epäsuomalaisen itsevarma ja innostuva, kärsimätönkin - hän ei siedä myöhästelyä, PowerPoint-sulkeisia tai paperisia puheita, sillä "jokainen osaa lukea" - ja aito diplomaatti, joka sukkuloi sujuvasti missä tahansa seurassa tai tilanteessa ja osaa varmistaa taustat. Ja jolla on myös periaatteita ja ajatuksia, jotka toimivat yhteiseksi hyväksi. Sitä suurta paloa on hyvä saada käyttöön valtakunnan johtotehtäviin.  

Kiva ja superkiinnostava kirja juuri tähän hetkeen. Tuntui kuin olisin jutellut ihmisen kanssa. Äänestin vaaleissa itse toista ehdokasta, mutta uskon Suomen saaneen huippuosaavan ja motivoituneen - ja tehokkaan - presidentin, josta voimme olla ylpeitä. Eikä urakehitys välttämättä ole tässä, isoja ajatuksia saattaa olla tulossa. Ja tuosta "jokainen osaa lukea" -lauseesta: toivon tämän olevan yksi johtoajatus ja panostuksen kohde, että se pysyisi ja olisi oikeasti totta meillä myös jatkossa. Perustaito, jota ilman kansa ja kansalainen ei pärjää yrittäessään hahmottaa ympäröivää maailmaa ja toimia sen osana.

Kenelle: Yhteiskunnan toimintaa miettiville, poliitiikan päätöksentekoa pohtiville, äänestäneille ja etenkin äänestämättömille, uuteen presidenttiin tutustuville. 

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017.

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Jos kaipaat pois kuplastasi ja haluat laajemman näkökulman, tämä teos on siihen nappivalinta. Tarkoitan siis todella laajaa näkökulmaa, ei vain maan, maanosan tai edes maailman tasolla, vaan sellaisella (vaatimattomalla) maailman, ehkä jopa maailmankaikkeuden katsannolla.

Scifi voi olla vaikeaa ja pelottavaa luettavaa, mutta tässä lukija saa nauttia tarinasta, etenkin, jos on yhtään kartalla tai kiinnostunut kiinalaisesta yhteiskunnasta. Kulttuurivallankumous, maanpuolustus, kielletyt kirjat ja ylipäätään tiukka valvonta ja toisinajattelijoiden vaino ovat Ye Wenjien maailmaa. Ye näki lapsena isänsä väkivaltaisen kuoleman ja miettii aikuisena ihmisen pahuutta.

”Kuinka monet ihmisen toimet, jotka useimpien silmissä vaikuttivat täysin oikeutetuilta, olivatkin todellisuudessa puhdasta julmuutta?”

Hän kouluttautuu huipputieteilijäksi, astrofyysikoksi, joka siirretään valtion tukikohtaan tekemään äärimmäisen salaista tutkimustyötä. Hänelle tehdään tarjous, josta nuori nainen ei voi eikä halua kieltäytyä.

”- Toivon että tartut tähän tilaisuuteen kaksin käsin. Paiski lujasti töitä, niin voi ahkeroida menneet virheesi unholaan. Vastedes sinulta odotetaan vain ja ainostaan moitteetonta käytöstä: et saa puhua etkä tehdä mitä huvittaa, ja sinua rangaistaan ankarasti joka ikisestä taantumuksellisesta teosta.”

Professori Wang Miao tekee omia tutkimuksiaan muun muassa suprajohtavuuden ja nanomateriaalien parissa, koukuttuu nettipeliin nimeltä The Three Body ja saa erikoisia silmäoireita, joihin lääkäreistä ei ole apua. Ratkaisu on yllättävä ja johtaa siihen, että professori liittyy Tieteen rajaseutu -nimiseen yhteisöön.

”- Nyt ymmärrän, Wang Miao sanoi. – Toisin kuin olette väittäneet, Tieteen rajaseutu ei ole mikään yhdistys, jonka tapaamisissa keskusteltaisiin tieteen perusteorioista. Sen yhteys todellisuuteen on paljon monimutkaisempi kuin olin kuvitellut.
- Päinvastoin. Mielikuvasi johtuu siitä, että Tieteen rajaseudun koskettamat kysymykset ovat paljon lähempänä maanpintaa kuin luuletkaan. ”

Fiksut ihmiset ymmärtävät, että jotain suurta on tekeillä, mutta mitä? Jännitys kasvaa, vaikkei ole tietoa, mistä eri tahojen salaisissa tutkimuksissa on kyse. Varmaa on vain se, että ”tiedepiireissä on viime aikoina tapahtunut asioita...” Wang Miao keskustelee asiasta poliisin, Iso-Shin kanssa. Myös poliisi on hyvin kiinnostunut siitä, mitä on meneillään, sillä tieteilijöillä on ilmennyt kummallisia kuolemantapauksia – itsemurhia?

”- Kansan vapautusarmeijan komentohuoneessa istuu nyt Naton upseereja, ja meidän väkeämmme puolestaan vaikuttaa Pentagonissa. Ota tässä nyt selkoa siitä, kuka helvetti se vihollinen on.
– Kuulostaa hyvin oudolta. Pitääkö tämä kaikki todellakin paikkansa?
– Monet vanhoista taistelutovereistani ovat onnistuneet keplottelemaan itsensä upseereiksi. Heidän kauttaan saan aina kuulla yhtä sun toista.
– Miksei media ole reagoinut asiaan, jos kerran meneillään on jotain näin suurta?”

Hyvä kysymys! Kyseessä saattaa olla maapallon kansalaisia suurempi juttu, mutta kuka selvittää salaisuuden ja mikä se on?

”Kyllä, koko ihmiskunnan historia on ollut pelkkää sattumaa. Kivikaudelta aina tähän päivään saakka. Ei ainoatakaan suurta mullistusta. Se on ollut silkkaa tuuria. Mutta hyvä tuuri loppuu aina ennen pitkää. Voin vakuuttaa, että se on jo loppunut. Kannattaa varautua henkisesti.”

Nautin vauhdikkaasta, kuivahuumorisesta tarinasta ja mielikuvituksesta, joka on nivottu niin ovelasti faktaan, vaikkapa juuri Kiinan historiasta, että lukijan mieleen nousee pakosti epäily: voisiko tässä olla totuuden siemeniä... Sillä eihän ole ennenkuulumatonta, että kaunokirjallisuuteen on kätketty piilotettuja viestejä ja vihjeitä tosielämästä. Tosin juuri Kiinassa näistä oltaneen erityisen tarkkoja (ristiriidan takiakin kirja riemastuttaa).

Dialogi on kiinnostavaa, samoin eräät henkilöt, joista etenkin Iso-Shi rosoisuudessaan viihdyttää. Vaikka juttu perustuu fysiikkaan ja tieteeseen, pääpiirteet ymmärtää ilman tekniikan tai fysiikan koulutustakin. Mukana on niin paljon muutakin. Ja jännittävä tieteisromaani, sitä se on, vaikkei hyvän mielen lohdullista luettavaa. Minua riemastuttaa aina kiinalaisten kirjojen lukemisessa myös se, etten ihmisten nimistä yhtään osaa päätellä, onko kyseessä mies vai nainen. Tekee hyvää mahdollisille ennakkoluuloille. 

Kenelle: Kiinasta kiinnostuneille, tieteen ystäville, ennakkoluulottomille, isosti ajatteleville, fysiikan faneille, omasta arjestaan irti pyrkiville.

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema. (kiina: Santi, englanti: The Three Body Problem). Aula 2018. Suomennos Rauno Sainio. 

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

Romaani lapsen silmin on vaikea laji, mutta Latikka hoitaa sen mallikkaasti. Pieni Kaja kertoo perheestään vuosina, jotka lukijan on helppo sijoittaa kalenteriin monista ajan merkeistä. Niistä suurin ja tunnistettavin on ammustehtaan tuhoisa, paljon kuolleita, orpoja ja loukkaantuneita tuottanut räjähdys Kajan kotiseudulla Pohjanmaalla. 

Kirja on silti fiktiota, sanoo kirjailija. Kajan tädin Amalian menehdyttyä onnettomuudessa perheeseen muuttaa tädin lapsi Poju, omaperäinen pikkupoika, jonka isä kai asuu Amerikassa, on Kaja kuullut. Tyttö on itse vielä siinä iässä, että todellisuus ja kuvitelmat elävät rinnakkain hänen maailmassaan eikä kuolema ole ihan selkeä asia. 

Vielä pienempi Poju uppoutuu perhosten keräämiseen Kajan isän alkuopastuksella kaikella lapsen voimalla ja innolla, jopa samastuu siivekkäisiin. Koska isä on sanonut perhosten olevan viestejä menneisyydestä, mikseivät ne voisi myös muuttaa mennyttä, ehkä juuri sen sekunnin, kun räjähdys tapahtui? 

"Toiveet kutsuivat asioita luokseen, ne olivat todellisuuden ituja, oli Amalia joskus sanonut. Mutta mistä tiesi, mitä toiveista seurasi, kun ne muuttuivat oikeiksi asioiksi maailmassa? Tai ehkä hän siksi juoksi tulta päin, että oli kyllästynyt pelkäämiseen ja vaistosi totuuden jonka oppisi vasta myöhemmin. Jos pakeni, pelko vain kasvoi." 

Kajalla on turvanaan perhe, äiti, isä ja mumma, jota tyttö pitää tulen valtiaana, koska mumma tuntee ukkosen ja salamoiden metkut. Jotenkin Kaja kuitenkin ymmärtää, ettei ihminen voi kaikkea hallita, ja pelkoja nousee esiin paljon kaiken myötä. 

"Ehkä kuolemakin eli jo aina keskellä arkea, jossain tavallisessa asiassa tai teossa tai ihmisessä, kuluneissa muttereissa ja öljyämisessä ja työkaverissa." 

Kajan äitikin lähti Amerikkaan käymään, mikä saa tytön miettimään, tuleeko tämä takaisin ikinä tai saapuuko kotiin vauva kassissa, kuten Amalia oli kuulemma tehnyt.

Aika ennen räjähdystä ja sen jälkeen sekoittuvat tarinassa, joka kietoo lukijan lapsen mielikuvituksen maailmaan tehokkaan upottavasti. Tunnelma on vahva ja tiivis, hiljalleen auki keräytyvä juoni yllättävä.

Ammustehtaan onnettomuuden syytä ei koskaan saatu selville, syyksi arveltiin muun muassa pahoin pahaneen latauskoneen vauriota. Kaja "jäi pohtimaan, miksi ihmisten vaivalla rakentamat luomukset menivät pieleen ja niistä tuli jotakin muuta kuin oli tarkoitus, joskus suorastaan vahinkoa aiheuttavia hirviöitä. Usein syy epäonnistumiseen piili pikku virheissä."

Perhoskeräysharrastus on minulle vieras ja outo - ymmärrän, että se on harrastajiensa mielestä enemmän kuin tappamista ja raatojen keräilyä, jolta se lähinnä vaikuttaa. Siitä huolimatta luin kirjaa ihastuneena. Se on pienten yksityiskohtien, ihmisen kekseliäisyyden ja lapsen avoimen mielen ja mielikuvituksen ylistys, joka vie mukanaan hiljaisen kiehtovasti. 

Kenelle: Lapsen näkökulmasta kiinnostuneille, hillityn vahvan kerronnan ystäville, 

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä. WSOY 2024. Kansi Marjaana Virta.

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta.

Minusta tuli Volter Kilven ihailija Alastalon salissa -klassikkoa lukiessani. Mutta kuka oikeastaan oli kirjailija, jonka teosten väitetään olevan karmean vaikeita luettavia (ei ole totta) ja mahdottomia ymmärtää (ei ole totta)? 

Sen tiesin, että Kilpi pettyi Alastalon salin (ilmestyi 1933) nihkeään vastaanottoon aikalaisiltaan ja arveli tuotantonsa olevan suunnattu enemmän tuleville sukupolville. Se piti paikkansa: myöhemmin Kilpeä on luettu aivan eri tavoin ja paljon enemmän kuin hänen elinaikanaan (1874 - 1939) ja häntä on pidetty maan parhaana kirjailijana. Hän on tosiaan kunnon elämäkertansa ansainnut, ja sellaisen Laura Kokko teki. 

Kuvittelin kai jotain Aleksis Kivi -tyyppistä köyhää ja nälkäistä taiteilijaelämää, mutta toisin oli Kilvellä. Hän oli sivistyneestä kodista, sai opiskella ja edetä urallaan Helsingin ja Turun yliopistojen kirjastoissa. Hän oli myös hyvin kiinnostunut teatterista, ehdolla jopa Kansallisteatterin johtajaksi. Aikansa tunnettu kulttuurihahmo siis, joka otti mielellään kantaa asioihin. Ajan asioista kuuma oli tietysti Suomen asema ja kielikysymys: suomi vai ruotsi? Kilpi kannatti rauhanomaista rinnakkaiseloa. 

Monessa muussakin hän oli Kokon kertoman mukaan hämmästyttävän moderni ja ajatuksiltaan käytännöllisen selväjärkinen, vaikka hänen romaanitekstinsä on polveilevaa ja mielikuvituksekasta. Kirjastoasioissa hän oli erityisen hyvä organisoija. 

"Mahdollisimman suuren hyödyn saavuttaminen pienimmällä yksityisellä vaivalla ja kustannuksella, eri toimijoiden yhdistäessä voimansa, kuului Volterin ratkaisumalleihin koko elämän ajan. Olihan samalla metodilla pieneen Kustavin pitäjään rakennettu monta isoa laivaa Volterin lapsuudessa." 

Lukeminen oli hänelle "elämän ruokaa", jo pienestä pitäen. Äiti innosti esimerkillään. 

"Volter luki ahnaasti ja leveästi, mihin vain mieli innostui tarttumaan."

Poliittinen tilanne 1900-luvun alussa oli kiivas. Kilpi kirjoitti lehtiin, kirjoitti kirjeitä, piti puheita ja ryhtyi kirjallisuuskriitikoksi - nosti muun muassa ihailemaansa Eino Leinoa -  ja kääntäjäksikin. 

"Volter kaipasi sananvapautta. Sitä ei Bobrikovin hallitsemassa Suomessa ollut. Lehdistö oli heikennetty kuluneiden vuosien sensuuriasetuksilla ja jatkuvilla sanomalehtien lakkautuksilla. --- Volter olisi halunnut paljastaa koko kansalle, mitkä henkiset kääpiöt Suomen kansan tulevaisuudesta nyt päättivät." 

Ei siis mitään uutta auringon alla. Hekottelin monessa kohtaa yhtymiä nykyisyyteen, vaikkapa työelämään. Volterin mielestä arvostettiin liian vähän yksilöllistä ajattelua, liikaa "jokapaikanhöyliä: mukavia, tehokkaita ja mukautuvia miehiä, jotka istuivat joka ikisessä komiteassa, saapuivat valmistautumattomina paikalle ja kyhäsivät hetkessä kasaan jonkin tilapäisen mielipiteen." 

"Hänelle nerous merkitsi ennen kaikkea sinnikästä työtä ja rehellistä taistelua oman itsensä perille löytämiseksi ja oman erityisen kykynsä esiin kirvoittamiseksi."

Ja entä tämä: "...ihminen kadottaa yhteyden itseensä kuvitellessaan itsensä maailman herraksi. Tällöin hän päätyy kuin loputtomaan peilisaliin, jossa hän tavoittaa vain valheellisia kuvajaisia omista uskomuksistaan." Mitähän Kilpi sanoisi ilmastonmuutoksesta ja ihmisen herruusluulosta, jäin miettimään. 

Kirja kertoo laajasti hämmästyttävän täyden elämänkaaren, niin uran kuin henkilökohtaisen elämän osalta. Kilpi koki usein yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, nuorena ehkä ujouden vuoksi, myöhemmin tuolloin omaperäisen ajattelunsa, jota kollegat ja kansa (lukijat) eivät aina arvostaneet tavalla, jota hän olisi toivonut. Rahapulakin vaivasi ajoittain, mutta köyhyydessä perhe ei elänyt miehen yliopistouran ja monien toimien ansiosta, vaikkeivat hänen omat kirjansa, tuo sydänveri ja intohimotyö, juuri myyneet. "Volter nimitteli kirjoitustyötään surutapaukseksi tai kirjalliseksi vastamäki-vaellukseksi."

Rakkauteen hän suhtautui romanttisesti, ja perhe oli hänelle tärkeä, vaimo tärkein vaikuttaja. Ensimmäisen vaimon Hiljan kuoltua murtui elämän pohja, mutta onneksi myöhemmin löytyi Gunni. Tytärtään Riittaa hän kannusti, välit olivat lämpimät. 

Lähdeluettelo ja henkilöhakemisto ovat todella laajat. Kokko on tehnyt mahtavan urakan ja huiman monipuolisen sisällön teokseen, josta riittää ammennettavaa. Kuviakin on paljon, mutta etenkin Kilven kirjoituksien siteerauksia, jotka kertovat päähenkilön ajattelusta suoraan ja hänen kirjoitustaidoillaan lukijalle nautittavasti. 

Muhkean koon (yli 700 sivua) vuoksi kirja tuli luettua osissa kaiken muun ohessa, joten aikaa se vei ja runsaasti tilaa yöpöydältä pitkään, mutta kannatti. 

Kenelle: Suomen itsenäistymisen ajan historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille, kirjallisen uran kehityksestä uteliaille, neron määritelmää miettiville, ajatuksia etsiville. 

Muualla: Kokko on paneutunut Kilven kimppuun yhtä intensiivisellä otteella kuin Kilpi kirjoihinsa, sanotaan Kirjavinkeissä. 

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta. SKS-kirjat 2023. Taitto Sisko Honkala. Kannen kuva Atelier Irmelin 1928, Museovirasto. Myös muut kuvat arkistoista ja karttapiirros Kilven kirjeestä.