Historiankirjoitus on ihmisyydelle ja nykyisyyden ymmärtämiselle olennaista, mutta niin on myös arkistointi."Modernissa yhteiskunnassa ihminen ei kykene astumaan maailmaan ja poistumaan siitä jättämättä todistajakseen arkistokaapillista paperia. Paperia tuottavat toki ampiaisetkin, mutta sivilisaation erottaa pistiäisistä noiden paperien systemaattien luokittelu."
Koska kertoja on ammattitaitoinen, asiaansa syvästi vihkiytynyt arkistonhoitaja, hän tuntee vastuunsa. Kun hän huomaa vahvana valtiomiehenä tunnetun Anton Harmajan arkistodokumenteissa puutteita, hän katsoo velvollisuudekseen tehdä tarvittavia korjauksia ja tarkistuksia henkilökuvaan tarjotakseen "laajan ja ennalta tuntemattoman näkökulman tiettyihin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka olivat muovaamassa maamme kehitystä vuosituhannen taitteessa."
Kuva Harmajasta kultalusikka suussa syntyneenä menestyjänä ja maan pitkäaikaisena johtajana piirtyy lukijan silmien eteen. Hänen isänsä Kustaa pakotti miehen valtiomiehen uralle, eikä se lopulta ollut tälle itselleenkään vastenmielistä, päinvastoin. Vallasta on vaikea luopua, olemme huomanneet valtiojohtajien osalta aivan viime aikoinakin. Vaikka valinnan kivet henkilökohtaisen vapauden ja läheisten ihmissuhteiden, tai erään tietyn, ihmissuhteen, sekä valtiojohdon uran välillä olivat teräviä ja hiersivät Harmajan isoja kenkiä koko tämän elämän ajan.
Tarinassa kulkee juoni, elämäntarina, mutta ei perinteiseen tapaan. Vaan mutkitellen, tutkien ja täydentäen aineistoa milloin arkistonhoitajan laajoina tietopaketteina Harmajan elämään kulloinkin liittyvistä ilmiöistä vanerinvalmistamisesta (suvun rikkauden alku) hallituksen muodostamiseen, milloin dokumenttijäljennöksinä, milloin litteroituina puhelinkeskusteluina, milloin tunnollisina muistiinpanoina siitä, mitä toimenpiteitä arkistonhoitaja kulloinkin löytämälleen aineistoille kohdisti ja millaisesta materiaalista valmistetuissa arkistokoteloissa niitä säilytetään.
"Arkistonmuodostajat ajavat omia intressejään, mutta arkistot ovat puolueettomia. "
Aineisto sukeltaa syvälle politiikkaan maassa, joka oli Harmajan aikana Pohjois-Euroopan johtava, kumppaneinaan Euroopan Yhteisön muut vahvat maat, kuten Latvia ja Saksan liittotasavalta. Rahayksikkö oli markka. Venäjää ei ole, moskoviitteihin viitataan. Kauemmas maailmaan kirja ei vihjaa, lukuunottamatta Nigerian öljyä. Vaikka vuodet, joista puhutaan, ovat lähellä - presidentti Harmaja kuoli vuonna 2011 - tarinassa on outoja kaikuja aiempien vuosikymmenien tapahtumiin, mutta hämmentävästi nykyisiinkin, kuten konsulttien valtaan ja laskutukseen, vaalirahavilpin paljastuksiin ja muihin epäilyttävän tutulta kuulostaviin ilmiöihin politiikon kotiin tunkeutumiseen ja tämän pahoinpitelyyn saakka. Silti viime vuosituhannen ajatuksia leijuu ilmassa vahvasti, niin rasistisia, sovinistisia kuin rikkaiden vallan itsestäänselvyyden hyväksymistä. Luulimmeko jo päässeemme niistä? Raha ja valta (ja miehet) kulkevat käsi kädessä, ja siksi aineistossa käsitellään laajasti myös Harmajan suvun liiketoimia.
Tuttuja ilmiöitä on kieputeltu uusiin asentoihin. Internet ja sähköposti ovat olemassa, samoin videot ja tv-sarjat, mutta jälkimmäisten oheistuotteina menestyvät yllättävästi muun muassa posliiniesineet ja lakkatyöt. Terrorismi nostaa päätään ja uhkaa myös Suomea - tarkemmin sanoen Kansallismuseota. Sensuuri estää puhumasta muusta kuin perinteisestä kahden eri sukupuolen parinmuodostuksesta. Toimittajia kehutaan maan ulkopoliittisen linjan tukemisesta.
Miksi mieleeni häivähtää Urho Kekkonen useammin kuin kerran? Ja viitteitä kristillisten arvoihin? Kuninkaallisiin ja tubettajiin? Onko kirja vaihtoehtoinen historia siitä, mitä ilman EU:ta ja meidän tuntemiemme suurvaltojen merkitystä tai vapaata tiedonkulkua ja mediaa olisi? Onko kirjailija kertomuksellaan antanut periksi tiettyjen nykypiirien toiveelle saada Suomi "takaisin"? Entä jos kaikki muut arkistolähteet tuhoutuisivat: tulisiko Raunion kirjasta ainoa historia, jota tulevat sukupolvet koulussa opiskelevat?
Hämmentävä, kummallisia ajatuksia herättävä kirja, ja kokeilevassa muodossaan riemastuttava. Sen lukeminen ei ole vaivatonta, mutta historia-, bisnes- tai politiikkakuvioihin ei lukijan tarvitse pilkuntarkasti perehtyä saadakseen käsityksen kokonaisuudesta. Kuvioita syvällisesti tunteville teksti tarjoillee runsaasti täkyjä, joita tämä lukija rajallisella tietämyksellään ei edes hoksaa. Viitteiden lisäksi kielen runsautta voi ihailla. Kun arkistonhoitaja pilkuntarkasti kuvaa lähteidensä kuvamateriaalia, saa innostus lukijassa vallan.
Kirjassa esiintyvät nimet - henkilöiden, medioiden, puolueiden jne. - on huolella mietitty ei-vastaamaan tosiasiallisia nimiä, joihin lukija saattaisi kuvitella viitattavan. Erityisesti nousi esiin vanhojen aatelissukujen nimien käyttö, jonka epäilen seuraavan tiettyä logiikkaa, mutta jätän kunkin lukijan omaan mietintään. Ja mietintää kirja takuuvarmasti aiheuttaa!
"Ajatus siitä, että asiakirjat todistavat, millainen maailma on, perustuu kuitenkin vain tiettyyn tapaan teorisoida arkistoa. Ajattelumme on alttiina omille heikkouksilleen mutta vielä enemmän sen omalle kieliopille. Vain parissa vuosisadassa voi maailma muuttua paholaisista, enkeleistä ja noidista atomeiksi ja elektromagneettisiksi aalloiksi, ja sitten joksikin, mitä emme vielä osaa kuvitella. Näistä tapahtumista voisi kirjoittaa myös aivan toisenlaisen kertomuksen."
Niin myös täysin toisenlaisen bloggauksen. Sellainen hurja sekoitus fiktiota ja faktaa, arvoja ja arvottomuutta, mennyttä ja nykyisyyttä kirja on. Eikö romaanikirjailijakin tavallaan ole arkistonhoitaja, mielemme arkiston hoitaja? Raunio on hoitanut tehtävänsä vähintään yhtä hyvin ja tunnollisesti kuin kertojansa.
Kenelle: Kokeellisen ystäville, romaanin moneen muotoon taipumisen ihailijoille, Suomea "takaisin" huuteleville, kuvitteleville.
Muualla: Siis että mitä mä justiinsa luin, sanoo Omppu ja innostuu runolle. Romaani on huiputus, jonka haluan ottaa todesta, sanoo Tuijata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti