Vuoden 2016 parhaita kotimaisia romaaneita oli Minna Rytisalon Lempi. Sen kaunis kieli ja jännitteinen tunnelma siirtyivät hienosti näyttämölle Helsingissä.
Vain kolme näyttelijää ja muutama mekko. Pelkistetty ympäristö ei rönsyile, mutta luo juuri oikeaa tunnelmaa; karua, luonnon kauneutta, miksei myös tarinan ajankohdan, Lapin sodan loppuvaiheiden, niukkuutta korostava mustavalkoisine värityksineen. Ympäristö, jossa jokainen yksityiskohta korostuu.
Lempiä emme näe, mutta tutustumme hyvin hänen kaksossiskoonsa (kuvassa Ursula Salon esittämänä). He olivat toisilleen peilejä ja luottoystäviä, ja työskentelivät pienestä asti isänsä kauppapuodissa Rovaniemellä Siskon opiskeluaikoihin saakka. Isä halusi heidän kouluttautuvan, mutta Lempi päätti toisin. Hän menisi naimisiin!
Nuori maatalon isäntä Viljami (kuvassa Sauli Suonpää Viljamina) asioi kaupassa, eikä häntä ole vaikea saada rakastumaan. Kun pariskunta astelee alttarille, mies on onnensa kukkuloilla tulevaisuudesta haaveillen. Kaikki on vielä hyvin. Mutta sota vie Viljamin pois kotoa, ja Lempi jää pitämään tilaa yksin. Tai ei aivan, sillä hänelle on annettu aputyttö Elli raskaimpia töitä tekemään. Elliä esittää Vappu Nalbantoglu.
Elli ei pidä Lempistä, tämä on hänen mielestään tärkeilevä, laiska ja ilkeä - ja saattaa hänen näkökulmastaan ollakin. Nöyräksi opetettu Elli saa kuitenkin elannon ja kodin työnsä vastikkeeksi, eikä Lempi pärjäisi ilman tätä, kuten sanookin.
Sitten Lempi katoaa. Elli hoitaa lapsia, joita on jo kaksi, ja kirjoittaa hädissään Viljamille rintamalle huolehtivansa pojista. Kuten sota-aikaan kuuluu, kaikki on sekavaa. Viljamin pää ainakin, kun hänen on totuteltava ajatukseen rakkaansa kuolemansa. Hän saapuu kuitenkin lopulta kotiin, jossa Elli ja lapset odottelevat.
Siskon elämä meni toisin: hän rakastuu saksalaiseen sotilaaseen. Lempin katoaminen on kova isku. Eikä romanssi pääty hyvin, kuten historia valitettavan usein kertoo.
Kaikkien neljän henkilöt kohtalot kietoutuvat toisiinsa piinavilla, kylmiä väreitä nostattavilla tavoilla. Vaikka kirjan lukeneena tunsin juonen, silti jännitti! Koukkua riittää niin, että esityksen voisi hyvin katsoa uudestaan ja siitä löytyisi vielä lisää. Näytelmässä loppua on selitelty laajemmin kuin kirjassa, jossa se jäi viittauksenomaiseksi, jos oikein muistan. Sotatarina tämä ei ole, vaan jännitystä haaveiden, rakkauden, pelkojen ja halujen ristitulessa.
Esitys on täynnä tunteita, joita näyttelijät välittivät katsojille hämmästyttävän aitoina. Pelkäsin alussa tunteikkuutta, sillä olen kiusaantunut joskus teatterissa sen lipsumisesta överiksi, farssimaiseksi ilman tarkoitusta. Mutta ei näiltä tekijöiltä! He suoriutuvat hienosti myös nopeista tunteiden vaihdoista ja vivahteista. Etenkin kiitän Sauli Suonpäätä. Siskon osuus saattoi olla vaativin tunnekirjonsa laajuudessa, Ellin selkein, vaikka hän kasvaa tyttösestä naiseksi ja muuttuu tarinan edetessä yhä hallitsevammaksi hahmoksi.
Kiitän vahvaa tunnelmaa, taidokasta näyttelijäntyötä ja lavan näkymiä, jotka korostivat itse tarinan käänteitä ja yksityiskohtia. Kirjailijan kaunis kieli on mukana, monia lauseita jäin pohtimaan, kirja on luettava uudelleen!
Kenelle: Tiiviin tunnelman ystäville, tunteita sietäville, psykologisen jännityksen hakijoille, kielen kauneudesta innostuville.
Helsingin Kaupunginteatteri: Lempi. Ensi-ilta 22.11.2024.
Tekijäkolmikoksi nimetään Rytisalo - Muranen - Sanelma, joista kirjan kirjoittaja on siis Minna Rytisalo, ja Miika Muranen ja Sinikka Sanelma dramatisoivat tarinan näyttämölle. Miika Muranen vastaa myös ohjauksesta.
Sisko, Lempin sisko: Ursula Salo
Viljami: Sauli Suonpää
Elli: Vappu Nalbantoglu
Lisäksi esityksessä on useita ääninäyttelijöitä, kuten Krista Kosonen Lempinä, Risto Kaskilahti kaksostyttöjen isänä ja Santeri Kinnunen ylilääkärinä.
Lavastus-, projisointi- ja pukusuunnittelu Reija Hirvikoski
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänet Aleksi Saura
Naamiointi Tuula Kuittinen
Jutun kuvat Helsingin Kaupungintetterin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti