Kaikki mitä tiedän huomisesta

Taina Haahti on luonut itselleen oman genren: hän kirjoittaa jonkinlaisia älykkäitä (= epähömppää) bisnesjännäreitä naisille. Miksei miehillekin, mutta päähenkilö on aina nainen, jolla on ongelma. Se saattaa olla henkilökohtainen, mikä vaatii elämänmuutosta, tai tulla vastaan liike-elämän juonina ja vehkeilyinä.

Kyse on rahasta ja sen myötä vallasta. Koska Haahti on rahoitusalan ammattilainen, finanssimaailmassa liikutaan usein. Ja kirjaan tuodaan trillerimäistä jännitystä ja rikoksen metallinmakua. Ehkä lämpöä tarjoamattoman aiheen vuoksi monet kirjoista jättävät lukijankin kylmäksi, ilman koskettavaa elementtiä. Kuitenkin aiheet poikkeavat tusinatavarasta sen verran, että olen uteliaana aina lukenut, kun kohdalle on sattunut, vaikkei tämän ihan lukulistan kärkeen sijoitukaan.

Uusin kirja on tähänastisista henkilökohtaisin ja inhimillisin, ja mielestäni myös paras. Rahasta riidellään repivästi tässäkin, mutta etusijalla on henkilökohtainen draama: mies, Martti, hankkii yli 30-vuotisen avioliiton päätteeksi oman asunnon ja ilmoittaa vaimolle, että se on loppu nyt, mitään sanottavaa ei ole. Vaimo, Helen, on täysin yllätetty ja ihmeissään. Miten näin pääsi käymään?

Helen taistelee selviytyäkseen elämänmuutoksesta rahavaikeuksineen. Hän tutustuu nuoreen adonikseen, Mikaeliin, joka auttaa häntä ja suhdettakin viritellään, mutta sattuman kautta nuori mies kietoutuu Helenin ja hänen ex-miehensä kuvioihin tiukemmin kuin kukaan toivoisi. Eron järkyttämä Helen muistelee avioliittoaan, eikä varmasti toimi täysin rationaalisesti, mutta tuossa tilanteessa sitä ei odotakaan. Tapahtumat etenevät suorastaan leffamaisesti, silti uskottavuus säilyy vaikka hieman huojuu, mutta paketti pysyy kohtuullisesti kasassa. Jännitys tiivistyy hetkiseksi, ja ratkaisuihinkin päästään.

Aivan lopussa tosin taas laimenee, sitä olisi voinut napakoittaa. Mutta on hyvä, että lukijalle tarjotaan päätös, loppu, rauha. Kovin paljon langanpäitä tarinassa ei riitä solmittavaksi, rakenne on melko simppeli, ja muutenkin teemojen käsittely niukanpuoleista, kerroksia ja sävyjä ei paljon löydy. Aiheeseen on kuitenkin helppo eläytyä, ainakin pitkiä liittoja nähneiden, ja se jaksaa pitää kiinnostusta yllä.

Kaksi ystävätärtä on tärkeässä roolissa, heihin Helen vertaa itseään usein. Yksi teema onkin se, että ystävyydet kestävät, miessuhteet eivät. Myös tähän voi varmasti moni naislukija samaistua. Toinen vahva teema, josta kirja saa nimensäkin, on vastuunotto omasta elämästä, nyt ja tänään, koska huomenna voi kaikki olla toisin.

Taina Haahti. Kaikki mitä tiedän huomisesta. Siltala 2011.

Kesä ilman miehiä

Viikonlopun herkkuna nautiskelin uusinta Siri Hustvedtia. Kesään se sopiikin erinomaisesti, vaikka ihan pelkästä ”lukuromaanista” ei ole kysymys. Sellaista ei tältä kirjailijalta odottaisikaan, mutta kirja ei kuitenkaan ole yhtä raskasta sarjaa kuin edelliset, vaan kepeämpi, irtonaisempi, ainakin pinnaltaan ja muodoltaan.

Päähenkilö on Mia, jonka mies Boris haluaa ”paussille” kolmikymmenvuotisesta avioliitosta (paussi on tietenkin parikymmentä vuotta nuorempi hemaiseva naisihminen.) Koville ottaa: hermoromahduksen jälkeen Mia viettää kesää uudessa tilanteessa, vaihtaa maisemaa ja käy läpi naisen elämän käännekohtia ja tärkeitä asioita. Eri ikäkausien ääntä mukaan tuovat tytär, vanha äiti ystävättärineen sekä koulutytöt, joille Mia pitää kesäkurssia runoudesta, sekä naapurin nuori rouva lapsineen. Varsinaisia ystävättäriä Mialla ei taida ollakaan.

Kirja ei ole perinteinen alusta-loppuun tarina, vaan hyppelehtivä kokonaisuus muistoista ja Mian ajatuksista, ”jatkuvasta päänsisäisestä pulinasta”, kuten hän itse kuvaa hellittämätöntä aivotoimintaansa, joka on jo aiemmin hänet pettänyt: romahduksen myötä Mia huomasi, että itseään ei voikaan täysin hallita. Hustvedtille yksi tyypillinen teema on hermoston ja aivojen ihmeellisyys, jota nytkin pohditaan. Among other things. Paljon kaikenlaista lukijalle tarjotaan, osuvia ja älykkäitä huomioita sekä liuta kirjallisia sitaatteja ja nimiä: kirjailijoita, filosofeja ja ajatussuuntia. Niiden luettelointi tuntuu välillä turhankin ylenpalttiselta ja kirjalliselta, kun lukijana ei läheskään kaikkia tunnista. En myöskään päässyt sisään Mian runoihin ‒ en ymmärtänyt, tai ehkä hän ei vain ole suuri runoilija, en osaa arvioida. Mian maailmaa ne kuitenkin ovat. Tosin hän itsekin sanoo, etteivät runot ole saaneet paljon vastakaikua.

Yliälyllisyyden vastapainoksi Siri/Mia kyllä pystyy sanomaan suoraankin ja osoittamaan käytännöllisyyden tajua: esimerkiksi vaimolleen rähjäävää, lapsia säikyttelevää naapurinmiestä hän kuvaa reippaasti idiootiksi, kuten oikein on.

Kesä ilman miehiä ei jakaudu lukuihin, vaan tarinaa elävöittävät väliin sirotellut runot, sähköpostiviestit ja hämmästyttävää kyllä, kuvat. Sympaattiset piirroskuvat kertovat tarinan sarjakuvamaisesti, mutta piirtäjän nimeä ei kerrota, joten olisivatko peräti kirjailijan omaa tuotantoa? Ällistys nosti kirjan kiinnostusastetta, etevä veto.

Tiedän kyllä, ettei romaanihenkilö ole todellakaan sama kuin kirjailija, mutta kun kirjan päähenkilö on älykköpariskunnan toinen puolisko ja sattumoisin pariskunnalla on yksi lapsi, jo aikuinen tytär, ja kirjan päähenkilö kuvaa itseään henkilönä, joka "ajattelijana päihittäisi melkein kenet tahansa ja jonka aivot ovat lukeneisuuden ansiosta synteettinen mylly, joka pystyi samaan hengenvetoon suoltamaan uumenistaan filosofiaa, luonnontieteitä ja kirjallisuutta”, yhtäläisyysmerkkejä todellisuuteen on vaikea olla vetämättä. Herää kysymys, ovatko myös päähenkilön kommentit kirjailijan omia, vaikkapa elokuvien tasosta nykyään (tehty 14-vuotiaille pojille) tai se, että pitkässä liitossa näkö ei ole enää tärkein aisti. Vaikken ole vielä ihan Mian iässä, hänen havaintonsa tuntuvat tutuilta.

Kirjailija on sanonut pyrkivänsä tekemään aina uudenlaista, erilaista kuin ennen, ja onnistui siinä. Kirja ei ole aivan sitä, mitä olisi odottanut, mutta herätti paljon ajatuksia, tuttua lumoakin siitä irtosi, vaikka liika älyllisyys vähän vaivasikin eläytymistä Mian maailmaan. Silti jäi tunne, kuten aina hänen kirjoistaan: tämä on pakko lukea vielä uudestaan, paljon jäi vielä oivaltamatta ja pinnan alta huomaamatta.


Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Otava 2011.

Ja aurinko nousee

Etsin kesään sopivia kirjoja, ja aurinko nimessä houkutteli. Olen pitkään suunnitellut lisätä lukulistalle klassikkoja. Kirjoa voisi laajentaa, kun lukeminen tuppaa keskittymään uutuuksiin, ainakin syyspuolella.

Siis rohkeasti perusklassikon kimppuun. Hemingwayta olen lukenut koulussa, Vanhus ja meri -kirjasta jäi hyvä fiilis, saattaa olla leffankin vaikutusta.

Mikä tekee kirjasta klassikon? Ja aurinko nousee on aivan moderni kirja, ja siinä salaisuus mahdollisesti piileekin. On vaikea arvioida nykykriteereillä kirjan vaikutusta ilmestymishetkellään 1926, mutta oletan, että ilmestyessään kirja on ollut jotain erilaista kuin mihin silloiset lukijat olivat tottuneet. Sen todenmukaisuus, tarkka yksityiskohtien kuvailu ja nuorten ihmisten rento ja huoleton elämänote, vapaat suhteet ja eläminen ilman työntekoa, olivat varmaan silloin, sodan jälkeen, uutta. Nyt ne eivät sitä ole, mutta ei kirja siitä huonone, vaan vaikuttaa täysin ajanmukaiselta ja voisi olla nykynobelistin kynästä. Tapahtumat kertovat nuorista amerikkalaisista, jotka viettävät aikaa Pariisista ja Espanjassa. Hieman tyyliin Levottomat sata vuotta sitten.

Omaksi suosikiksi tämä ei nouse. Tekemisten ja näkemisten tarkka kuvailu uuvutti, enkä ole innostunut härkätaisteluista, joita kirjassa kuvataan paljon. Hemingwayn kuvauksen ansiosta kuitenkin ymmärrän paremmin sen viehätystä. Onkohan Pamplonan härkäjuoksun suosio Hemingwayn ansiota? Maisemien ja paikkojen kuvailu kyllä kiinnosti, ja eri maiden vertailut.

Eurooppalaiset juomatavat, jotka nykyamerikkalaisten mielestä tarkoittavat ryyppäämistä aamusta iltaan, taitavatkin juontaa juurensa 20-luvun amerikkalaisista Euroopassa. Nimittäin kirjassa kulutetaan valtavat määrät viiniä, absinttiä, rommia ja muuta alkoholia, kaikkina vuorokaudenaikoina, missä tahansa tilanteessa. Sekin lienee jonkinlainen vapautumisen ja helpon elämän merkki, mutta kertoo myös tarpeesta unohtaa jotain. Siinäkään ei ole mikään muuttunut lähes sadassa vuodessa.

Päähenkilö Jake on vammautunut niin, ettei hän voi viettää normaalia sukupuolielämää. Siksi hän jää tarkkailijaksi suhde- ja sänkykuvioissa, joita ystäväpiiri muodostaa. Traagista on se, että hän on rakastunut ja saa myös vastarakkautta, mutta varsinaista suhdetta siitä ei voi tulla.

Kirja kertoo yhden kesän, yhden fiestan tapahtumat. Tarkkaa ajankuvaa, ajatonta kerrontaa. Jake ystävineen jatkaa siitä matkaansa johonkin, aikuisuutta kohti?

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee. Tammi 1954.

Rouva Agathen rakkaus

Rakkautta ja romantiikkaa, miehen kirjoittamana, vaikka kirjan nimi ja kansikin viittaavat suorastaan naiselliseen hömppään (hömppä on tässä positiivinen termi). Uteliaisuus kyllä heräsi.

Tarjolla on reilut 500 sivua tarinointia ja jutuniskentää parhaaseen sadunkertomistyyliin, lörpötellen ja vähän itseään toistaenkin, mutta hämmästyttäviä käänteitä väsymättä tarjoillen. Saavatko onnettomat rakastavaiset, hyvä pormestari Tibo ja hänen sihteerinsä Agathe, toisensa?

Kumpikin tarkoittaa hyvää ja pyrkii olemaan hienotunteinen, mutta jälleen nähdään, ettei se suinkaan aina tuota hyvää: sählääminen saa aikaan monia mutkia rakkauden vapaaseen virtailuun. Agathe on jo naimisissa, mutta yllättävää kyllä, se ei osoittaudukaan suurimmaksi esteeksi, vaan esteet löytyvät lähinnä ihmisten itsensä sisältä.

Kummasti kävi niin, että kun uskomattomia tapahtui riittävästi, kaikki alkoi jo tuntua aivan uskottavalle. Satu vei mukanaan. Juoni etenee kolmannen osapuolen näkökulmasta katsottuna; kertoja on itsekin melko hämmästyttävä hahmo.

Tarinasta löytyy kaikkea, mitä hyvästä sadusta pitääkin. Tapahtumien aika ja paikka ovat ajattomia, todentuntuisia, mutta eivät ihan kuitenkaan. Paikkojen nimissäkin on vitsiä. On outoja olioita ja erikoisia henkilöitä, triangelidraamaa ja väkivaltaa sekä tunteita laidasta laitaan. Löytyisi varmaan myös opetusta ja syvää viisautta, jos asiaa jaksaisi kesäkuumalla niin pitkälle ajatella. Joka tapauksessa turvallista romanttista jännitystä hyvin omaperäiseen tyyliin, viehättävän vanhanaikaiseen vivahtavalla kielellä.

Kirjan suljettuaan lukija jäi kaikesta outoudesta huolimatta tyytyväiseksi, vaikka tarinan päättyminen ylipäänsä harmitti. Realismia rakastavan ei kannata kirjaan tarttua, mutta jos rakkauden taika kiehtoo, niin tämä on loistava kesäkirja.

Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus. Gummerus 2010.

Puolikas keltaista aurinkoa

Helteeseen sopiva nimi; aurinko Afrikassa on kuitenkin jotain toista kuin meillä. Kuumuus, kuivuus ja köyhyys vallitsivat Nigeriassa 60-luvulla, kun Biafra pyrki itsenäiseksi. Pyrkimys epäonnistui, vaikka hetkeksi valtio syntyikin, tällä hetkellä Biafra-nimistä maata ei ole.

Kirja kertoo tapahtumat sivistyneiden nigerialaisten kautta: meille esitellään kirjassa kaksoset Olanna ja Kainene, ja heidän miehensä. Ns. hyvän perheen tytöt tekevät aikuisina rohkeita ratkaisuja, toisin kuin vielä monet naiset siihen aikaan. Lisäksi tärkeässä roolissa on palvelija Ugwu, joka tuo kansanomaisuutta ja paikallisia tapoja ja uskomuksia tarinaan.

Itsenäistyminen tapahtuu tietysti sodan kautta, ja tietysti sota on julmaa. Nälkä ja äärimmäinen puute tekevät tilanteesta vielä kurjemman. Valittamiseen ei kuitenkaan sorruta: siihen ole kellään aikaa eikä voimia, vaan ne käytetään selviämistaisteluun.

Sodasta on kovin vähän aikaa, ja sillä on varmasti suuri vaikutus vielä tämän päivän nigerialaisiin. Muistan telkkarista 70-luvulla nälästä pullistunein vatsoin ja kärpäsiä kihisevin silmin uutiskameraa katsovat surkeat biafralaiset lapset, joita ajatellen käskettiin syömään kiltisti oma lautanen tyhjäksi.

”Lukuromaani”, sitä tämä järkäle varmasti on, vakavanpuoleinen tosin, hymyyn ei paljon anneta aihetta. Pelkkää sotaa ei kuitenkaan kuvata, vaan suhteita ja rakkauksia riittää, ja todentuntuisia sellaisia, ilman romanttista puuterointia. Kurjissa oloissa jäävät jäljelle vain aidoimmat? Lisäksi lukija saa tietää paljon tarinoita ja yksityiskohtia nigerialaisesta elämänmenosta.

Yleistieto kasvoi, mutta pitkä oli tarina, vaikkakin kaikin puolin hienosti tehty − niin, että kirjoittajan oman kokemuksen ja asian omakohtaisuuden aisti. Kuitenkin sekä aika että paikka pysyivät tälle lukijalle melko kaukaisina, eikä mielenkiinto jaksanut ihan täysillä pysyä yllä alusta loppuun.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Otava 2009.

Pikkuseikkoja

Pikkuseikkoja, ja silti niin isoja! Carol Shields on mestari tekemään arkisista asioista tarinaa, jossa ei tapahdu mitään ennenkuulumatonta, mutta pettävän tyynen pinnan alla pulpahtelee paljon. Keski-ikäinen rouvashenkilö, elämäkertojen kirjoittaja, kertoo kirjassa tietyn ajallisen jakson omasta ja perheensä elämästä. Tilanne, jota rakentavat pitkäaikainen, intohimon huippunsa jo kadottanut avioliitto, teinilapset, vakiintuneet kuviot kaikin puolin.

Työ on tässä perheessä, tässä elämänvaiheessa tärkeää, ja sen kautta rouvankin arkeen syntyy draamanpoikasta. Judith haluaisi kirjoittaa fiktiota, mutta ideapula vaivaa, ja hän tulee lainanneeksi juonta tuttavaltaan kyseenalaisin keinoin. Tosin siitä ei kirjaa synny aivan odotetulla tavalla. Hän selvittää kuitenkin muutaman ihmisen taustaa ja yksityiskohtia heidän elämästään tarmolla, joka kumpuaa ehkä oman elämän tylsyydestä?

Oivaltavasti Shields kuvaa myös perhettä: miehen uppoutumista työhönsä ja toisen lapsen kirjeenkirjoitusinnostusta, jolla on arvaamattomia seurauksia. Lapset eivät kuitenkaan ole tarinassa isossa roolissa, mistä pisteitä. Äitinä olo ei estä muuta elämää.

Judith on tarkkailija, joka osaa myös pukea sanoiksi havaintonsa, toisin kuin meistä useimmat. Tosin hänellä tarkkailu menee välillä jo häiritsevän uteliaisuuden puolelle. Shieldsin tarkkanäköinen teksti saa lukijankin miettimään ihmisten motiiveja ja salaisuuksia. Mikä saa ihmiset toimimaan kuten he toimivat? Mitä taustalta löytyy? Siinä teema, joka Shieldsia kiehtoo, jo tästä ensimmäisestä romaanista alkaen. Samoin tuttua on elämäkertojen käsittely ja keksityn ja toden suhde niissä. Mary Swann oli vielä kaukana tulollaan tätä kirjoitettaessa.

Yksi kiehtova piirre on se, että Shields antaa lukijalle enemmän kuin Judithille: pikkuseikkojen perusteella voi tehdä havaintoja, joita Judith ei välttämättä tee. Saa oivaltaa. Tämä kirja ei kertalukemalla lopu. Olen ilman muuta suuri Shields-fani, viimeistään nyt. Eikä tämä ensimmäinen kirja ole mikään harjoite tuleville, vaan oma hieno teoksensa.

Kirja ilmestyi alkuvuodesta, ja siitä ovat kirjoittaneet jo monet bloggarit, kuten Katja ja Leena Lumi.

Carol Shields: Pikkuseikkoja. Otava 2011.