Olli Jalonen: Karatolla

Sillan ja Valon liitto - rakkauskertomukseksi mainittu, mutta oikeastaan se on vain osa kirjaa. Liitto on hyvin lyhyt ja hyvin epävirallinen. En tajunnut ennen lukemista, että kirja on jatkoa vuonna 2000 ilmestyneeseen Yhdeksään pyramidiin: jos sen olisi lukenut, se olisi varmasti tuonut syvyyttä tarinaan ja selittänyt muutamia asioita, mutta hyvin se upposi näinkin, itsenäisenä.

Valo on mies, joka ideoi mahtavat ympäristötaideteokset, pyramidit, eri maihin ja maanosiin, jotka hän on määritellyt itse uudestaan. Samoin hän on miettinyt peruselementit, joita hän käyttää pyramidien ”rakennusaineina”, teemoina. Prahaan tehdään pyramidi tulesta, Reykjavikiin vedestä, Bergeniin lumesta, Helsinkiin jäästä, Avignoniin ilmasta, Krakovaan maasta, Santiago de Compostelaan valosta… Jokainen kertoo omaa tarinaansa elementin roolista ihmisen historiassa. Brysselin rakennusaine, savu, vertautui vanhaan tapaan laskea kylän taloja, ”savuja”, ja kuvaa siten taloudellista aktiivisuutta ja vaurauden kasvua. Bolognan pyramidi symboloi pysyvyyttä ja se louhittaan syvälle kallioon, ja niin edelleen. Reykjavikia kuvataan paikoista eniten, koska siellä tapahtuu käänteitä.

Kirjassa on miehekkään insinöörimäinen ote, maantiedettä, rakenteita ja rakentamista selvitetään, pyramidista on jopa kaaviopiirros. Valo on paitsi luova ideoija ja taiteilija, myös tehokas projektinjohtaja, joka onnistuu saamaan hullulle hankkeelleen kaupungeilta rahoituksen. Hän palkkaa pulaisikseen Sillan ja Martin, joiden kanssa kierretään maailmaa, ja kun pyramidit on tehty, on pian aika alkaa purkaa niitä. Bolognaa lukuun ottamatta jokaisen on tarkoitus olla vain määräaikainen. Kuten aina, suunnitelmiin tulee muutoksia. Valo sairastuu, kuolemanvakavasti. Silla hoitaa asioita hänen puolestaan - ja omasta puolestaan.

Kertojana on välillä Valo itse, välillä nimetön kertoja tai Silla, joka nousee keskiöön.

"En muista enää mitä Valo sanoi mutta jotakin tärkeää. Joskus muistaa vain sanomisen hetken mutta ei mitä on sanottu.”  Niin, se rakkaustarina, se ei ole kovin kaunis, vaikka tuo muutamia hyviä hetkiä. Silla saa siitä kuitenkin paljon.

Tarina on erikoinen, kuin uni - henkilöt ovat yksiulotteisia, olemassa vain tässä tarinassa - silti kummallisen kiehtova. Unta muistuttavat myös ajoittainen toisto ja oudot yksityiskohdat. Loppuosan laivamatka tuntui kyllä jo jankkaukselta. Kirjan nimi on minusta (myynti-)tarkoitushakuisesti liiankin kummallinen, vaikka termi selitetään; se on nuotio tai kokko, joita Pohjanmaalla poltetaan.

Koko kirja tihkuu symboliikkaa. Valo sairastuu, pysyväksi tarkoitettu hajotetaan, rakkaus häviää ennen kuin ehtii kasvaa… Taide sokaisee hetkeksi silmät, tuo tarkoituksen elämään, mutta myös suurin ja pysyvin monumentti hajotetaan. Onko kaikki lopulta vain väliaikaista? Onko mikään pysyvää?

Ja miksi Martti lähti loukkaantuneena pois kesken projektin? Ehkä syy löytyisi aiemmasta kirjasta. Sen verran uteliaisuus heräsi, että luulen lukevani senkin. Jalonen on monipuolinen kirjoittaja, joten jos on pitänyt Poikakirjasta, tämä voi aivan erilaisena olla yllätys.

Kirjan on lukenut myös Päkä.

Olli Jalonen: Karatolla. Otava 2012.

Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Pidin kovasti Marco Kososen edellisen kirjan, Rock´n roll Suicide Barin, rennosta, humaanista elämänotteesta ja tartu hetkeen -meiningistä, jossa kolkutellaan sovinnaisen rajoja mutta ei kuitenkaan lyödä läskiksi, vaan toimitaan päämäärätietoisesti ja tehdään töitä kun sen aika on (miten se sanonta asiallisten asioiden hoitamisesta ja Ellun kanoista menikään). Hauskaa pidetään, mutta ketään ei vahingoiteta - ja kaikki kukat saavat kukkia.

Sama henki vallitsee Ravintola Lopussa. Adamilta menee työpaikka ja asunto, ja hän ajautuu sattumalta kiehtovaan salakapakkaan, jonka tunnelmassa hän viihtyy, liikaakin. Koko elämä alkaa kiertyä ravintolan ympärille, ja Adam yrittää ratkoa niin omia asioitaan kuin ravintolan ja sen asiakkaiden outouksia. Kanta-asiakkaista ja omistajista muodostuu henkilögalleria, jonka tyyppisen voisi kuvitella löytyvän jokaisesta korttelikapakasta - Kalliossa. Mielessäni ravintolan sinne suuntaan sijoitin, vaikka se voisi olla missä vain, kirjassa sitä ei määritellä.

Ajallisesti tarina sijoittuu puhelinkoppien aikaan, iPodeja ja verkkoa ei ole, ravintolaan tuotu tv on iso juttu. Mukavaa nostalgiaa meille keski-ikäisille, mielenkiintoista historiatallennetta nuoremmille lukijoille. Henkilöt käyvät henkeviä tai vähemmän henkeviä kapakkakeskusteluja, aiheina ne tavalliset: urheilu, teknologian kehityksen päivittely, rahanperkeleen valta ja muut elämänviisaudet, joille lukija voi nyökytellä tai naureskella - tai todeta, että ravintolapöydän jutut eivät myöhemmin tunnu niin järisyttäviltä tai älykkäiltä kuin niitä lausuttaessa luulisi.

Juoni ei ole suurin eikä sulavin, mutta tunnelma on autenttinen. Henkilöt voi nähdä, tuoksut tuntea, ruuat ja juomat maistaa. Silti tuntuu, että päähenkilö katsoo kaikkea suodattimen läpi, joka voisi olla jonkinlainen peruseristyneisyys, jossa vedetään leveä raja itsen ja muiden välille, tai simppelisti alkoholin aiheuttama. Tarinan voi nähdä paitsi elämäntapakuvauksena, myös alkoholismin kuvauksena, henkilöt ovat sillä matkalla eri vaiheissa. Baarimikkonakin toiminut kirjailija Kosonen tuntee tämän puolen ja kuvaa sitä hyvin. Muusikkotausta näkyy myös, tarvitaanhan ravintolassa musiikkia.

Kirjaa sanotaan liepeessä kaurismäkeläiseksi, ja juuri sitä se on, kaikessa karuudessaan ja jopa hienoisessa naiiviudessaan ja töksähtelevyydessään. On helppo nähdä tarina elokuvana; mustaan pukeutunut päähenkilö, jatkuva tupakointi, harkitut yksityiskohdat niin visuaalisesti kuin äänimaailmassakin, niukka mutta tarkka, hiottu dialogi… Ja yhteistä Kososelle ja Kaurismäelle on sekin, että vaikka kuvataan baarielämää ja ihmisiä, jotka liikuskelevat perinteisellä asteikolla yhteiskunnan laidoilla, alatyyliä ei viljellä lainkaan. Teksti on huolellista ja luontevasti sujuvaa, siis siihen omaan pelkistettyyn tyyliinsä, mutta sitä on helppo lukea. Tunnelman luojana Kosonen on taitava.
Rock-henkinen kirja sopii niille, joita baarielämä ja epäsovinnaisuus kiehtovat, ja vielä paremmin niille, joita ne ovat joskus kiehtoneet mutta ovat joutuneet tai onnistuneet jättämään ne vaiheet taakseen. Kirjan kanssa voi elää turvallisesti hetken perusperhearkea paossa, savuisen kapakan nurkkapöydässä.

Marco Kosonen: Ravintola Loppu. Like 2012.

Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan

Helene Schjerfbeckin mestaritöitä saa ihailla Ateneumissa, eikä niiden edessä voi kuin huokailla ja ihmetellä, millainen oli tuo nainen, joka eli nuoruutensa 1880-luvulla ja aikuisuutensa 1900-luvun alussa - miten hän pystyi tuona aikana, vaatimattomissa oloissa rakentamaan uran taiteilijana ja luomaan jotain niin hienoa. Ehkä hienointa ja ajattominta, mitä suomalaisesta taiteesta löytyy, jos minulta kysytään.

Kun Ateneum esitteli töitä suurnäyttelyssä vuonna 1992, se räjäytti pankin myös taiteilijaa koskevien kirjojen suhteen, ja monenlaisia julkaisuja on sen jälkeen tuotettu, sekä taidetta että taiteilijaa käsitteleviä, faktaa ja fiktiota. Hyvä niin. Lena Holger on Tukholman taidemuseon johtaja, asiantuntija, joka on julkaissut jo ainakin kolme Schjerfbeck-aiheista teosta, ensimmäisen jo 1990, Ruotsissa pidetyn näyttelyn yhteydessä (taas olivat länsinaapurit meitä edellä).

Tuorein kirjoista on henkilökohtaisin ja koskettavin, sillä se koostuu taiteilijan kirjeistä ”maalarisisko” Maria Wiikille. Saamme lukea hänen omin sanoin kertovan arjestaan, työskentelystään ja taiteestaan 1907 - 1928 eli 45 - 66-vuotiaana, mikä hieno tilaisuus - vaikkei taiteilija itse olisi kirjeitä halunnut julkistaa. Mutta aikaa on kulunut ja hänen taiteensa on niin eri asemassa kuin silloin, että julkistaminen on minusta perusteltua. Ei hän tiennyt olevansa jonain päivänä Suomen taiteen peruskiviä ja merkkihenkilöitä.

Kirjeitä on onneksi paljon, sillä tuolloin niitä kirjoitettiin ja vastaanotettiin lähes päivittäin. Ne kertovat kaikesta mahdollisesta isoista pieniin asioihin - aikansa sähköposteja. Meidän aikamme ihmisistä, merkittävistäkään, ei jää vastaavanlaista muistoa, jos sähköposteja ei tule arkistoitua tarkoituksella.

Holger on jaotellut kirjeet teemoittain, ei kronologisesti, ja sijoittanut joka teemaan lyhyen oman johdantonsa lukijan auttamiseksi. Tämä toimii minusta hyvin, koska elämänkerran voi lukea erikseen, ja ihailijat ovat varmasti niin tehneetkin. Kirjeissä mainituista töistä on kuvat, joten lukijan on helppo seurata kirjeen ajatusta. Paitsi jos unohtuu ihailemaan taulua, kuten usein tälle lukijalle kävi.

Tiedämme, että Schjerfbeck asui pitkään Hyvinkäällä ja Tammisaaressa Helsingin jälkeen, ja näissä paikoissa teki pääosan töistään. Näki hän hieman maailmaakin: nuorena hän matkusteli Euroopassa, mutta Venäjän hallinto esti sittemmin vapaan liikkumisen, ja kun olimme itsenäisiä, Schjerfbeckin kunto ei enää riittänyt matkusteluun. Terveys oli kehno lonkkavian vuoksi, jonka hän sai lapsena kaatuessaan, eikä hän voinut liikkua ja ylläpitää kuntoa normaalisti koskaan, mikä taas toi omat ongelmansa.

Rakkaudessakaan ei ollut onnea; takana oli purkautunut kihlaus ja jotain säpinää, mutta ei avioksi tai perheeksi asti. Tätä hän kuulemma suri, vaikka tekikin täysillä töitä taiteilijana eikä olisi malttanut nipistää siitä lainkaan aikaa kotitöille. Kirjeet kertovat yksinäisestä, vakavasta naisesta, joka terveyden ja raha-asioiden tola ei ollut paras mahdollinen, mutta sitoutuminen taiteeseen ja työteliäisyys oli. Edelleen ihailen ja ihmettelen sitä, miten hän sinnikkäästi raivasi tietään ja teki sitä, mitä rakasti, omalla järkähtämättömällä tavallaan. Ei todellakaan normia siihen aikaan, naiselle. Hän oli edelläkävijä niin taiteessaan kuin sen tekemisessäkin. Yhteisön tuen puutteen lisäksi rahattomuus ja sairastelu olivat ikäviä esteitä, mallien saaminen myös jatkuva hankaluus, mutta silti hän maalasi. Modernista ajattelusta kertoo - näkyvimmän eli taiteen itsensä lisäksi tietysti - myös se, ettei hän koskaan halunnut olla ”naistaiteilija”, vaan taiteilija.

Uuden taulun löytyminen kiihotti lukijan uteliaisuutta ja lisäsi kirjan pläräilyä. Oliko mallina seppä Mäkisen lapsi, kuten monessa lapsitaulussa on, mutta kuka olisi lasta pitävä nainen? Nutturapäisen naisen takaa päin Schjerfbeck oli maalannut toisenkin, veljensä vaimon. Ehkä hän on tuossa salaperäisessä taulussakin, ja lapsi olisi Helenen veljenpoika tai -tytär? Tuskin vastaus on näin helppo, ja odotan innolla valistuneempia arvioita asiantuntijoilta.

Luin kirjaa pikkuhiljaa, kirjeitä sieltä täältä, osa on vielä lukemattakin. Yhteen putkeen tässä olisi liikaa tietoa. Mutta sopivissa erissä nautittuna äärimmäisen mielenkiintoinen, kaikille taiteesta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Schjerfbeck oli sivistynyt nainen, joka luki paljon, joten loppuun sopii kirjallinen kommentti:

”Luin yhden Sillanpään kirjan, ehkä kerroin siitä jo, Hurskaan kurjuuden, se oli hyvä, ja nyt luin Runar Schildtin Sateenkaaren, ja minusta se oli hieno. Meillä on, tiedätkö, nykyään hyviä kirjailijoita. Minä luen monia heistä. Monet ruotsalaiset vaikuttavat pinnallisen vulgääreiltä. Mitä sinä olet lukenut?”

Kirjaan ovat tutustuneet myös ainakin Jaana ja Liisa.

Näyttely jatkuu Ateneumissa 14.10. asti, vielä ehtii!

Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille. Toimittanut Lena Holger. Suomentanut Laura Jänisniemi. SKS 2012.

 

Arne Nevanlinna: Varma

Hurmaavan Marien ja harmaan Hjalmarin jälkeen saamme nyt tutustua teräväpäiseen Varmaan. Nevanlinnan uutuus kertoo sivistyssuvun tyttärestä, tilastomatemaatikosta, joka vanhempiensa kuoltua jää yksin. Hänet on kasvatettu niin suojelevasti, että monet arkiset asiat ovat hänelle aikuisena täysin uusia.

”Lapsesta saakka Varma tietää, että todellisten ajatusten ja mielipiteiden kätkeminen kuuluu vanhempien rooliin. Hänen perheensä väärinkäsitys on, että lapsia täytyy suojella pahalta maailmalta, mutta mitä sitten tapahtuu kun lapsi aikuistuu ja joutuu kohtaamaan pahan maailman valmistautumattomana, se ei heitä huolestuta.”

Mutta koska Varma on fiksu, hän ymmärtää puutteensa. Hän hallitsee opiskelujensa ansiosta tavoitteellisuuden ja vanhempiensa ansiosta järjestyksentajun, joten hän ei jämähdä, vaan alkaa tehdä määrätietoisesti työtä; hankkii työpaikan, tekee sukututkimusta, katuu sitä, että on lyönyt laimin kaunokirjallisuuteen perehtymisen, tutustuu jopa kirjastoon.  

Ammattiylpeä Varma mittaa itseään ja muita älyllisin kriteerein, opiskelut ovat hänen selkärankansa. Hän ratkaisee arkisiakin asioita todennäköisyyslaskennan keinoin, mikä huvittaa lukijaa. Sosiaalisesti Varma on heikoilla vesillä, taidot ja halu ylläpitää ihmissuhteita ovat vähäiset, vaikka häntä on sentään käytetty lapsena Åke Blomqvistin tanssikoulussakin. Muutamia kontakteja sentään syntyy.

Työssään hän joutuu tekemisiin rikoksien kanssa, jotka muuttavat tarinan trillerimäiseen suuntaan. Varma alkaa selvitellä asiaa määrätietoiseen tapaansa, mitä kuvaa esimerkiksi tietokoneen käytön välitön opettelu, kun hän sen katsoo tarpeelliseksi: luonnollisesti kurssinsa nopeimpana ja parhain arvosanoin. Rikosasiaan sotkeutuvat niin Supo kuin vakoilijat Itä-Saksassa, joille muun muassa Berliinin muurin murtuminen tiettynä hetkenä ei suinkaan tullut yllätyksenä.

Varma ei ole enää varma, kehen voi luottaa, eikä lukijakaan - se on yksi kirjan viesti. Tekemisemme ovat tiedossa, mutta emme tiedä keiden, miksi ja miten. Toinen teema on Varman henkilökohtainen kehittyminen: jossain vaiheessa jokainen tajuaa, että lapsena ja nuorena opitut säännöt eivät enää päde, eikä itse ole sellainen kuin on kuvitellut olevansa - ei ainakaan niin kaikkivoipa. On kutkuttavaa lukea henkilöstä, joka oivaltaa ja toimii, ja on koko ajan lukijaa pikkuisen edellä. Varma ei ehkä ole lämmin ja ihana ihminen, mutta inhimillinen ja hauskakin hän on, ylimielisyyskin alkaa rapista matkan varrella. Passiiviseen Hjalmariin verrattuna Varma on päinvastainen. Tiukasti säännellyn DDR:n yhteiskuntajärjestelmän kaatuminen kuvaa myös Varman uutta otetta.

Nevanlinna on niitä kirjailijoita, jonka teksteistä välittyvät sivistys, elämänkokemus ja huumori hienolla tavalla. Tässä kategoriassa mieleen tulevat myös Bo Carpelan ja Claes Andersson. Nevanlinna on jälkimmäistä hillitympää, hän ei revittele, vaan on hienovarainen mutta kuvaa henkilönsä niin herkullisesti, että lukija saa palkintonsa tässäkin, vaikkei Marien veroista uppoutumista tapahdukaan, enemmän Hjalmarin kaltainen kokemus.

Arne Nevanlinna: Varma. WSOY 2012.

 

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Kirjava kammari -blogin pitäjä Karoliina julkaisi esikoiskirjansa, ja vähän jännitti: jos blogituttu julkaisee, mitä voi sanoa, jos ei kirjasta pidäkään? Mutta huoli oli turha, kirja on helppo lukea ja sen kanssa viihtyy mainiosti.

Klarissa muuttaa miehensä ja lastensa kanssa Bostoniin miehen työn vuoksi, aikomuksenaan pitää itse välivuosi töistä ja keskittyä lapsiin ja mahdollisesti kirjoittamiseen. Uusi elämänvaihe ei kuitenkaan suju aivan suunnitellusti. Oudot unet ja tuntemukset alkavat piinata Klarissaa, eikä kotiäitiyskään tunnu tyydyttävältä itsenäiseen työhön ja harrastamiseen tottuneesta. Unissaan hän siirtyy menneeseen aikaan, jossa toinen perheenäiti, Corinne, kamppailee oman onnellisuutensa puolesta.

Euroopasta sodan aikaan Amerikkaan muuttanut Corinne valtaa yhä suuremman osan Klarissan ajatuksista, ja naisten elämästä löytyy outoja yhteensattumia. Kirja etenee vuorotellen kumpaakin kuvaten.

Olen aina ollut koukussa tarinoihin, joissa liikutaan eri aikatasoilla. Aika mennyt palaa kuvaa taitavasti kahta eri aikaa, kahden eri aikakauden naista. Corinnessa näkyvät aikansa tavat ja perhekäsitykset, Klarissaan taas on nykyperheenäidin varmasti helpompi samaistua. Corinnen tarina oli silti minusta kiehtovampi, ehkä ajallisen välimatkan tuoman hohteen ja kirjan mysteerin vuoksi. Mikä on naisten välisten yhteyden salaisuus? Miksi Klarissa ei pääse irti Corinnesta?

Juoni on mukavan erilainen, mutta ei liian näppärä, ja vie mukanaan niin, että kirja piti lukea lähes yhtä kyytiä. Lukijan tunteita vietiin laidasta laitaan, jännityksestä liikutukseen. Kieli on huoliteltua ja tarkkaa, kuten kuvailukin, joka on jopa ylitäsmällistä: esimerkiksi lasten ruokailut ja päiväunet päätapahtumien ohessa kerrotaan tunnollisesti, jotta lukijalle ei varmasti jää hämäriä kohtia. Toisaalta se hyvin kuvaa Klarissaa ja hänen tunnollisuuttaan.

Naiskirjaksikin tätä voisi sanoa, koska paljon kuvataan tunteita ja tuntemuksia, perusteita ja syitä eri tekemisille - pohdintaa tavalla, joka perinteisesti liitetään naisten tapaan käsitellä asioita. Tiedättehän, miehet tekevät, naiset analysoivat. Mutta se ei ole huono juttu, vaan tekee tarinasta uskottavan. Ja molempien päähenkilöiden elämässä tapahtuu asioita, joiden kautta käsitellään ylipäänsä naisten pahimpia pelkoja ja onnen aiheita. Lisäksi tarjoillaan kulttuuriviittauksia musiikkiin ja kirjoihin.

Parasta kohderyhmää ovat varmasti kaikenikäiset naiset, jotka pitävät vetävästä tarinasta ja fiktiosta, joka naisarjen kuvauksen lisäksi tarjoaa hieman mystisyyttä ja psyyken ihmeellisyyksiä. Ja uskon kirjan olevan hyvä lukukokemus sekä paljon lukeville että myös heille, jotka tarttuvat kirjoihin harvemmin.

Kirjan ovat lukeneet muiden muassa anni.M ja Sanna.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Tammi 2012.

 

Paul Torday: Ventovieras

Ventovieraassa viehättävät monet asiat: brittiläisyys, menneen ajan kartanoromantiikka, riittävän ovela juoni ja trillerimäinen tunnelma, joka tiivistyy hienosti tarinan myötä ja pitää loppuun asti notkahtamatta.

Mutta lukukokemus on silti epätasainen. Vähemmän viehättää kirjailijan tapa tiputella nimiä - jokia, kaupunkeja, puistoja. Rakennuksia, siltoja, kyliä. Klubeja, katuja, yrityksiä. Vuorelle ei mennä autolla, vaan Land Roverilla ajetaan Benn Caourrunille. Jopa auton peräkärryn merkki mainitaan. Jossain kirjan alkupuolella tämä ärsytti aika lailla, olkoon vaikka kuinka mietitty tyylikeino ja autenttisuuden luomista. Tarkkuus ja nimien tärkeys kuvaa varmaan myös yhteiskuntaluokkaa ja ihmisiä, jotka tarinaa avioliitostaan kertovat, Michaelia ja Elizabethia.

He saavat suunvuoron vuorotellen, mikä on tavanomainen, mutta tässä minusta erittäin toimiva ratkaisu.  Vaikka välillä kerrotaan samoja asioita molempien vinkkelistä, toisto ei haittaa - vaikka uskon sen ärsyttävän joitakin lukijoita - vaan selittää tapahtumia ja luo pohjaa jälleen seuraavan luvun ymmärtämiselle. 

Michael muuttuu, ainakin siitä, millainen hän on ollut viimeiset kymmenen vuotta. Mukava järkiavioliitto muuttuu tunteikkaaksi, ensin ihanaan, sitten outoon suuntaan. Elizabethin suhtautuminen vaihtelee tarinan edetessä, kun miehestä paljastuu uusia piirteitä. Mukaan tulevat psyykenlääkkeet, näkymättömät hahmot, menneisyyden salaisuudet… Tapahtumat muuttuvat pikku hiljaa dramaattisemmiksi, kunnes ollaan jo täysiverisen trillerin vietävinä, eikä kirjaa malta jättää enää kesken.

Alkupuolella lukemistani hidasti suomennos, jonka tyyliä en varauksetta ihaile. Pronomineja se, tämä ja tuo käytetään minusta turhan paljon; samoin päätteitä, liitepartikkeleita. Joitakin virkkeitä pidin epäluontevina suomeksi. ”Rouva Thornton oli klubin se sihteeri, joka hoiti kirjanpidon ja konekirjoitustehtävät, ja oikeastaan se oli hän, joka piti pyörät pyörimässä.” ”Niin pian kuin oli mahdollista, ilman että kiire olisi paistanut päälle, me nousimme pöydästä lähteäksemme.” Osaamiseni ei riitä oikeaan kielianalyysiin, mutta jotain kertoo se, että omalla diplomittomalla kielitaidollani aloin monessa kohtaa miettiä, mitä lause mahtaisi alkukielellä olla ja miten minä sanoisin sen suomeksi.

Voi tietysti olla, että kääntäjä on noudatellut tarkasti alkuperäistekstin todennäköisesti muodollista, jopa jäykähköä tyyliä. Myös sanasto noudattaa vanhanaikaista linjaa. Kyse on brittiläisestä yläluokasta, jonka tosiaan voi kuvitella aktiivisesti käyttäneen sanoja ”jokseenkin”, ”varsin”, ”konsanaan” ja ”tovi”, ja teksti on sen mukaista. Toisaalta seassa saattoi välillä olla yllättävän puhekielisiä sanontoja: ”Aloin katsella tauluja ihan uteliaisuuttani.”

Joko totuin tyyliin tai juoni vei mukanaan, mutta alkupuolen jälkeen kieli ei enää vaivannut. Vaikka lukija alkaa pian aavistella, mistä on kyse, jännitettä ja yllätyksiä riittää. Loppuosa oli luettava yhtä kyytiä ahmien. Tunnelmasta täydet pisteet, aiheesta ja juonesta hyvät myös, kielestä hieman vähemmän.

Arvioita muun muassa näissä kirjablogeissa: Marin kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi ja Kirjakirppu.

Paul Torday: Ventovieras. Atena 2012. Suomennos Jukka Jääskeläinen.

 

 

 

Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta

Novellikokoelma Kadonnut ranta on tekijänsä esikoiskirja, mitä ei uskoisi, niin hienoja, kypsiä ja valmiita tekstit ovat. 14 novellia luo jokainen omanlaisensa tunnelman, joka tarttuu ja viipyy lukijassa. Milloin se on haikeus, milloin suru, milloin toivo, hämmästys tai  huvittuneisuus.

En ensi lukemalta keksinyt varsinaista yhteistä tekijää novellien aiheille: esittelyn mukaan lähdetään ja jäädään, etsitään kiintopistettä, tehdään valintoja  - no, tämä sopii varmaan lähes kaikkiin kirjoihin, joten rajaus on turhan väljä. Tarinoita yhdistää lähinnä kahden maailman rajalla liikkuminen, maantieteellisesti tai henkisesti. Monessa tarinassa on tehty matka tai ollaan matkalla. Joissakin järkkyy mieli, osassa järisevät perheen sisäiset suhteet. Henkilöinä on naisia, miehiä, lapsia - ruotsalaisia, suomalaisia, maahanmuuttajia. Tarkkanäköisesti Laitila Kälvemark tekee havaintoja ja luo kaikista osuvia kuvia.

Muutamassa novellissa toistuu samoja ihmisiä, useimmiten ei. Elämänpiiri on ruotsalainen ja suomalainen, kuten kirjailijan itsensä. Hän on kotoisin Kärsämäeltä - joka sekin pääsi tarinaan mukaan - ja nykyisin tukholmalainen.

Eräässä ollaan Ruotsin-laivalla, jossa perinteistä suomalaisuus-ruotsalaisuus-junttius-hienostelu-vastakkainasettelua vilahtaa myös, aika herkullisesti. Toisessa maahanmuuttaja-pizzerianpitäjä miettii tilannettaan ja syömässä kävijöitä: eipä ole tullut mieleen, että siitä kulmasta katsottuna meistä asiakkaista näkyy kaikenlaista, mitä emme edes itse ole huomanneet.

Niminovelli kertoo tuoreesta avioparista, joka matkustaa häämatkalle kaukaiselle saarelle. Tarinasta muodostuu mysteeri, kun vaimo katoaa. Ehkä paras novelleista on Jänis, naisen kertomus eräästä kesästä perheen kanssa mökillä. Sen vahva tunnelma sai aikaan kylmiä väreitä. Hetki piti vetää henkeä sen lopuksi. Mutta moni muukin on tehokas.

Tämä pitää lukea vielä uudestaan; ensiahminnalla jäi varmaan hienouksia huomaamatta. Kaunis ja tunnelmallinen kokonaisuus, antoisa tuttavuus.

Susa kertoo kustakin novellista tarkemmin. Suosikkimme on näköjään sama!

 

Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta. WSOY 2012.