Patti Smith on rockmuusikko rapakon takaa, konsertoi Suomessakin viime kesänä. Ihan kakaroita on muistelmateos, joka alkaa Pattin lapsuudesta, kuvaa hänen suuren romanssinsa valokuvaaja Robert Mapplethornin ja heidän elämänsä erillään tämän jälkeen, aina Robertin kuolemaan saakka.
Patti jos kuka on täysverinen taiteilija. Hän ei kehu olevansa lahjakas, vaikka pienenä jo piirsi, kirjoitti ja tanssi, mutta sai omien sanojensa mukaan rohkaisua ja omasi mielikuvitusta. Koulussa hän ei viihtynyt, ja se jäi lopulta kesken, sillä Patti lähti New Yorkiin etsimään kutsumustaan. Hän halusi kirjoittaa, runoja.
Parin tutustuessa myös Robert oli vielä etsimässä omaa kutsumustaan. Taiteilijasielu tunnisti toisen, ja heistä tuli yksikkö, joka ymmärsi toisiaan. Rahaa ei ollut, nälkä usein, mutta jotenkin pärjättiin. Pikku hiljaa he löysivät omimmat alansa, ja samalla oman lokeronsa muiden taiteilijoiden ja kaupungin rockkulttuuriväen seassa.
Kirja on ennen kaikkea rakkaustarina, suhteen ja Robertin ylistys. Samalla lukija saa häivähdyksen kultaisen 60-luvun ja 70-luvun alun rockin nousun aikakaudesta. Kirjoittaja heittelee tekstiin hurjan määrän loisteliaita nimiä. He asuivat John Lennonin naapurissa, tunsivat Janis Joplinin, tapasivat Sam Shepardin, kuuntelivat livenä The Bandia, Crosby, Stills, Nash et Ýoungia ja Rolling Stonesia, kaveerasivat kirjailijoiden - William Burroughs oli Pattin hyvä ystävä - valokuvaajien, kuvataiteilijoiden ja muiden taiteilijoiden kanssa.
Alkuajat ovat kuitenkin kiinnostavimmat: se, miten oma kutsumus ja tyyli alkaa muotoutua. Ja miten rohkeita ratkaisuja raudanluja taiteellinen tinkimättömyys sai aikaan. Ja se, miten Patti imi kyltymättömästi tietoa ja vaikutteita ihmisistä, paikoista, esineistä, tiloista, kirjoista, ja ilmaisi kaiken omalla tavallaan teksteillään, samoin kuin Robert valokuvillaan.
Patti "joutui tyystin kirjojen pauloihin" jo pienenä. Vanhemmat arvostivat taiteita, ja Pattin kirjallisuuden tuntemus kasvoi entisestään, kun hän myöhemmin työskenteli kirjakaupassa useaan otteeseen. Kirjoista puhutaan paljon, ja hän julkaisi itsekin. Itseluottamusta tytöllä oli, vaikka hän sanoo olleensa syrjään vetäytyvä. Hänestä kasvoi tarinankertoja, joka lopulta löysi paikkansa esiintymislavalta ja omimman taiteensa sanoitusten tekemisestä.
Hauska piirre on tyylin tärkeys: lookin piti olla uskottava, ja Patti kuvailee paljon asujaan, joita hän käytti eri tilanteissa ja mielialoilla. Blues-oloon erilaista kuin Pariisin-matkan tunnelmaan. Vaatteita ja asusteita hän hankki kirppareilta ja roskiksista, nnen varojen karttumista. Omaisuus ei kuitenkaan kahlinnut vapaata henkeä, vaan kaiken saattoi jättää, jos tilanne sitä vaati.
Kirja on nopea lukea, tekstillisesti keskinkertainen eikä minuun juuri jälkeä tehnyt, tosin annan pisteitä sille, että Patti on kuulemma kirjoittanut sen itse, ilman haamukirjoittajaa. Sokerisuus vaivaa, vaikka Patti kertookin myös huumekokeiluista, varkauksista ja muista elämänsä mustemmista puolista. Onneksi hänellä on - omien sanojensa mukaan - piikkikammo, joten huumeet jäivät miedoiksi. Paljon tuttuja kuoli nuorena. Silti jäi tunne, että asioita siloitellaan aika lailla taiteilijaparin romanttisen tarinan tieltä. Myös aids jätetään hienotunteisesti vähälle käsittelylle.
Ajankuvana kirja toimii, käytiin Kuussa, sodittiin Vietnamissa ja ennen kaikkea levitettiin rockin ilosanomaa. Luulen, että nykyisin olemme kuulleet niin hurjia tarinoita, että aikanaan vallankumoukselliset ja järisyttävät asiat eivät enää tunnu yhtä suurilta. Rohkea hän on ollut, oman tiensä kulkija, sen hän tekee selväksi. Varsinainen elämäkerta tämä ei ole, sillä kirja loppuu Robertin kuolemaan ja muistorunoihin. Smithin oman uran jatkosta varmaan tulee vielä erillinen teos jossain vaiheessa.
Muualla: Lilyssä Kati Toivanen rakastui kirjaan. Erja kuvaa kirjaa yltäkylläiseksi taidehistorian tarjoiluvadiksi. Sivukirjaston Liina piti kirjaa kiinnostavana monella tasolla. Penjami kertoo perusteellisen asiantuntevaan tapaansa enemmän ajan musiikista, analysoi Nylénin ansiokasta suomennosta ja mainitsee myös Smithin uskonnollisuuden. Ja asuvalinnat - ettäkö muka sattumanvaraista rocktähdellä, ei sentään!
Nainen, joka kulkee omia polkujaan, sai kenkänsäkin museoon.
Patti Smith: Ihan kakaroita. WSOY 2010. Suomennos Antti Nylén.
kotimainen ja käännöskirjallisuus, kirjauutuudet, tietokirjat, kirja-ala, kirjatapahtumat, kirjaesittelyt. Lukijan näkökulma.
Elävää kuvaa
▼
tiistai 28. tammikuuta 2014
Blogistanian parhaat: voittajat
Blogistania-äänet on laskettu ja voittajalistaus, joissa on linkit järjestäjien sivuille, löytyvät ainakin Kirjanurkkauksesta. Laiskana vain linkitän, kun Zephyr on tehnyt niin kattavan koosteen linkkeineen.
Globalia-sarjan voitti oma ehdokkaani, Murakamin 1Q84, tosin äänestin Holstin sen edelle.
Finlandia-puolella ylivoimainen voittaja oli Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, joka ei ollut omalla listallani eikä edes viime vuoden top tenissä. Ei silti huono kirja tietenkään, uskonto vain ei aiheena ole minulle läheinen.
Ihailen Rauhalaa siitä, että hän rohkeasti uudistaa edustamaansa uskonliikettä ja tuo sitä tähän aikaan kirjallaan ja sen herättämän keskustelun myötä.
Tietokirjojen ykkönen on Tuula Karjalaisen Tove Jansson, jota en ole lukenut. Tyydyn toistaiseksi Boel Westinin Jansson-elämäkertaan, joka ilmestyi ennen blogiaikoja. Ehdoton viime vuoden tietokirjasuosikkini Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin jäi niukasti kakkoseksi.
Kuopus-kisassa (jossa en äänestänyt) voitti Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta.
Kisajännitys on siis ohi tältä vuodelta. Mutta mikä mahtava määrä huikean hyviä kirjoja noista blogien äänestyslistoista löytyy! Niitä kannattaa tutkia, ja lukea toistaiseksi lukemattomia. Aion tehdä niin itsekin. Vaikka pakko myöntää, että tuskin maltan odottaa pääseväni käsiksi 2014 kirjoihin.
Hyvää lukuvuoden jatkoa!
Globalia-sarjan voitti oma ehdokkaani, Murakamin 1Q84, tosin äänestin Holstin sen edelle.
Finlandia-puolella ylivoimainen voittaja oli Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, joka ei ollut omalla listallani eikä edes viime vuoden top tenissä. Ei silti huono kirja tietenkään, uskonto vain ei aiheena ole minulle läheinen.
Ihailen Rauhalaa siitä, että hän rohkeasti uudistaa edustamaansa uskonliikettä ja tuo sitä tähän aikaan kirjallaan ja sen herättämän keskustelun myötä.
Tietokirjojen ykkönen on Tuula Karjalaisen Tove Jansson, jota en ole lukenut. Tyydyn toistaiseksi Boel Westinin Jansson-elämäkertaan, joka ilmestyi ennen blogiaikoja. Ehdoton viime vuoden tietokirjasuosikkini Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin jäi niukasti kakkoseksi.
Kuopus-kisassa (jossa en äänestänyt) voitti Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta.
Kisajännitys on siis ohi tältä vuodelta. Mutta mikä mahtava määrä huikean hyviä kirjoja noista blogien äänestyslistoista löytyy! Niitä kannattaa tutkia, ja lukea toistaiseksi lukemattomia. Aion tehdä niin itsekin. Vaikka pakko myöntää, että tuskin maltan odottaa pääseväni käsiksi 2014 kirjoihin.
Hyvää lukuvuoden jatkoa!
maanantai 27. tammikuuta 2014
Blogistanian parhaat -ehdokkaani
Ehdokkaani Blogistanian parhaat kirjat 2013 -äänestyksessä
Blogistanian Finlandia
Kjell Westö: Kangastus 38 3 pistettä
Maija Muinonen: Mustat paperit 2 pistettä
Antti Heikkinen: Pihkatappi 1 piste
Hyvän kirjavuoden top teniin kuuluu ilman muuta Asko Sahlbergin Herodes, samoin Johanna Sinisalon Auringon ydin. Pidän kovasti myös Maarit Verrosesta, jolta tänä vuonna ilmestyi Varjonainen.
Kymmenen parhaan listallani ovat lisäksi Katja Kallio Säkenöivine hetkineen, Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle, Anja Snellmanin Pääoma ja Minna Lindgrenin Ehtoolehto.
Blogistanian Globalia
Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät 3 pistettä
Haruki Murakami: 1Q84 2 pistettä
Jennifer Egan: Sydäntorni 1 piste
Perustelut löytyvät blogiarvioista. Holstista innostuin valtavasti, ja Murakamia ei vain voi ohittaa, koska hän on niin... Murakami. Arvostan kokeellista (taitavaa) kirjoittamista, jota Egan edustaa.
Top vitoseen kuuluvat Eowyn Iwey: Lumilapsi ja Grace McLee: Ihana maa.
Blogistanian Tieto
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin 3 pistettä
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet 2 pistettä
Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja 1 piste
Aivan upeita tietokirjoja ilmestyi 2013! Oikeastaan tässä kategoriassa olivat vuoden painavimmat ja vaikuttavimmat teokset. Kankimäen kirja lumosi, Kivimäki sai aikaan paljon pohdintaa.
Kirjablogikirjan maininta tuntuu lähinnä nepotismilta, mutta se on henkilökohtaisesti merkittävä, ja lisäksi koko kirjablogistanian tilannekatsaus siitä, missä mentiin kirjan kirjoittamishetkellä.
Tärkeä kirja minulle on Susan Cain: Hiljaiset - introverttien manifesti (koska se on kirjoitettu minusta). Riemastuttava on myös Esko Valtaojan Kaiken käsikirja, ja mietityttävä Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina.
Kirjabloggaajat valitsevat vuosittain parhaat kirjat kategorioissa Finlandia, Globalia (käännöskirjat), Kuopus (lastenkirjat) ja Tieto. Ääntenlaskusta ja tuloksista vastaavat arvotut kirjablogit. Lisätietoa Blogistanian äänestyksistä.
Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja
Blogistanian Finlandia
Kjell Westö: Kangastus 38 3 pistettä
Maija Muinonen: Mustat paperit 2 pistettä
Antti Heikkinen: Pihkatappi 1 piste
Hyvän kirjavuoden top teniin kuuluu ilman muuta Asko Sahlbergin Herodes, samoin Johanna Sinisalon Auringon ydin. Pidän kovasti myös Maarit Verrosesta, jolta tänä vuonna ilmestyi Varjonainen.
Kymmenen parhaan listallani ovat lisäksi Katja Kallio Säkenöivine hetkineen, Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle, Anja Snellmanin Pääoma ja Minna Lindgrenin Ehtoolehto.
Blogistanian Globalia
Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät 3 pistettä
Haruki Murakami: 1Q84 2 pistettä
Jennifer Egan: Sydäntorni 1 piste
Perustelut löytyvät blogiarvioista. Holstista innostuin valtavasti, ja Murakamia ei vain voi ohittaa, koska hän on niin... Murakami. Arvostan kokeellista (taitavaa) kirjoittamista, jota Egan edustaa.
Top vitoseen kuuluvat Eowyn Iwey: Lumilapsi ja Grace McLee: Ihana maa.
Blogistanian Tieto
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin 3 pistettä
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet 2 pistettä
Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja 1 piste
Aivan upeita tietokirjoja ilmestyi 2013! Oikeastaan tässä kategoriassa olivat vuoden painavimmat ja vaikuttavimmat teokset. Kankimäen kirja lumosi, Kivimäki sai aikaan paljon pohdintaa.
Kirjablogikirjan maininta tuntuu lähinnä nepotismilta, mutta se on henkilökohtaisesti merkittävä, ja lisäksi koko kirjablogistanian tilannekatsaus siitä, missä mentiin kirjan kirjoittamishetkellä.
Tärkeä kirja minulle on Susan Cain: Hiljaiset - introverttien manifesti (koska se on kirjoitettu minusta). Riemastuttava on myös Esko Valtaojan Kaiken käsikirja, ja mietityttävä Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina.
Kirjabloggaajat valitsevat vuosittain parhaat kirjat kategorioissa Finlandia, Globalia (käännöskirjat), Kuopus (lastenkirjat) ja Tieto. Ääntenlaskusta ja tuloksista vastaavat arvotut kirjablogit. Lisätietoa Blogistanian äänestyksistä.
Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja
Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri
Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat
Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!
Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!
Tsempit emännille ja jännittäviä tuloslaskentahetkiä odotellessa!
lauantai 25. tammikuuta 2014
Kysymyksiä ja vastauksia viikonlopun viihteeksi
Kiitos haasteesta, Margit Tarukirja-blogista!
Alla vastauksia haastekysymyksiin ja uusia kysymyksiä. Jatkan haastetta, vastauksia olisi kiva lukea näiltä bloggareilta:
Tuija Tuijata (koska se on viisas ja haluan päästä osalliseksi)
Tuija Tuijata (koska se on viisas ja haluan päästä osalliseksi)
Norkku Nenä kirjassa (koska se lukee ja kirjoittaa tosta vaan)
Jassu, Hurja hassu lukija (koska sillä on hauskanniminen blogi)
Poplaarin Pekka (koska sillä riittää näkemystä)
Oksan hyllyltä Marika (koska se on aktiivinen kirjahullu)
Hyönteisdokumentin Hdcanis (koska olen utelias)
Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus (koska luen)
Kysymykseni heille:
- Kirjablogin pitämisen kolme tärkeintä motiiviasi?
- Oletko aktiivinen somessa muuten kuin bloggaajana? Käytätkö esim. Twitteriä?
- Miten kuvailisit kirjamakuasi tai sen muuttumista vuosien varrella?
- Onko olemassa kirjoja, joita et halua lukea? Mitä/millaisia ne ovat?
- Onko bloginpidosta poikinut seurauksia, joita et osannut odottaa? Millaisia?
- Vaihteleeko lukuaktiivisuutesi, esim. vuodenaikojen mukaan?
- Haluaisitko suositella joitakin blogeja, muita kuin kirja-? Mitä seuraat itse?
Jassu, Hurja hassu lukija (koska sillä on hauskanniminen blogi)
Poplaarin Pekka (koska sillä riittää näkemystä)
Oksan hyllyltä Marika (koska se on aktiivinen kirjahullu)
Hyönteisdokumentin Hdcanis (koska olen utelias)
Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus (koska luen)
Kysymykseni heille:
- Kirjablogin pitämisen kolme tärkeintä motiiviasi?
- Oletko aktiivinen somessa muuten kuin bloggaajana? Käytätkö esim. Twitteriä?
- Miten kuvailisit kirjamakuasi tai sen muuttumista vuosien varrella?
- Onko olemassa kirjoja, joita et halua lukea? Mitä/millaisia ne ovat?
- Onko bloginpidosta poikinut seurauksia, joita et osannut odottaa? Millaisia?
- Vaihteleeko lukuaktiivisuutesi, esim. vuodenaikojen mukaan?
- Haluaisitko suositella joitakin blogeja, muita kuin kirja-? Mitä seuraat itse?
Omat vastaukseni Margitille:
Muistatko jonkun voimakkaan kirjakokemuksen lapsuudestasi?
- Monta! Varhaisimmista muistan kirjan koon ja ulkoasun, mutten sitä, mikä sen nimi tai sisältö oli. Muistan Onnelin ja Annelin (ilm. 1966, opin lukemaan 1969). Peppi-kirjat. L.M. Montgomeryn.
Millainen oli ensimmäinen kirjasto, jonka asiakas olit?
- Asuin lapsena maalla, joten se oli kirjastoauto. Sain 7-vuotiaana oman kirjastokortin, ja se hieno tunne on vieläkin muistissa vahvana. Auton kirjatarjonta tuli nopeasti tutuksi. Tärkeä vaihe oli, kun huomasin siinä kymmenen ikävuoden jälkeen, että nyt olen lukenut kaikki lastenkirjat ja on siirryttävä aikuisten hyllylle. Josta ensin lainasin Agatha Christietä.
Luetko muilla kielillä kuin suomeksi?
- Joskus eli liian harvoin englanniksi, vielä harvemmin ruotsiksi. Tässä on petrattavaa. Saksaakin olen yritellyt, mutta toistaiseksi vielä tv-sarjojen kanssa.
Voitko suositella jotakin kirjallista matkakohdetta (kirjasto, kirjailijamuseo tms.)?
- Lontoo sopii mihin vain tarpeeseen! Paikallisia kirjailijoita taas löytää melkein kaikkialta. Itse halusin aikoinaan Kreetalle Sinuhen tunnelmissa. Ja menen taas keväällä jälleen. Suosittelen Mäntyharju-käyntiä, vaikkei Ritva Sarkolan tai Mauri Sariolan kirjoja lukisikaan. Viihdyn niin hyvin siellä. Kesäkotimme, Salmela, tori, pienen kirkonkylän tunnelma, mukavat ja aktiiviset ihmiset.
Mihin kirjoihin liittyvään kohteeseen haluaisit matkustaa?
- ks. edellinen. Ei liene paikkaa, johon jokin kirja ei kytkeytyisi. Italia on aina kiehtova, Vera Valan, Donna Leonen ja muiden tunnelmissa. Mutta lähtisin mielelläni myös Lappiin.
Mikä kirja on tehnyt sinuun säväyksen seuraavissa genreissä:
klassikko? Sinuhe. Siinä on kaikki.
dekkari/jännitys? Vaikea valita. Maria Kallioihin koukutuin. Jännityspuolelta King pelotti, uudemmista Flynnin Kiltistä tytöstä pidin. Päivi Alasalmi. Ja muutenkin psykologiset jännärit.
scifi? Avaruuden kauppamiehet. Miksen nyt muista mitään muuta? Asimov! Lasketaanko Risto Isomäki näihin?
fantasia? Maarit Verrosen kirjat. Myös Johanna Sinisalo. Omituiset kirjat yleensäkin. Atwoodin Oryx ja Crake. Vonnegutista vaikutuin joskus. Ajassa seikkailut ovat ihania, kuten Aikamatkustajan vaimo.
runous? Luen salaa ja yritän ymmärtää. Lassi Nummi. Anja Erämaja.
Nyt alan laatia Blogistanian parhaat -listoja. Hyvää viikonloppua!
tiistai 21. tammikuuta 2014
Sinun jälkeesi, Max
Paikkaan blogini vakavan puutteen: Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, ilmestyi 2009, mutta aloitin blogini vasta seuraavana vuonna, joten arvio kirjasta on puuttunut. Tämä on harmittanut minua, sillä kirja on niin vaikuttava ja hämmästyttävä, etten halua sen unohtuvan.
Mutta nyt minulla oli ilo tavata kirjailija Lukukeskuksen lukupiiritapahtumassa! Sain hyvän syyn kerrata kirjan ja sen myötä muistutella sitä mieliin myös täällä.
Max ja Isaac ovat 1900-luvun alussa eläneet siamilaiset kaksoset. He syntyivät saksalaisessa pikkukaupungissa äidilleen, maalaistytölle, joka vanhempiensa vastustuksesta huolimatta oli avioitunut parempiin piireihin, Puutarhakaupunginosasta kotoisin olevan valokuvaajan kanssa. Äiti oli häiden aikaan jo raskaana, ja synnytykseen asti hänet vastentahtoisesti lopulta hyväksyttiin uuteen sukuun.
"Sitten tulimme me."
Syntyneellä oli kaksi päätä, neljä jalkaa, kaksi sydäntä, kolme kunnollista kättä ja yksi surkastunut. Kaksi poikaa, kyljestään kiinni toisissaan. Kun toisen jalkapohjaa nipisti, toisen jalka potkaisi ilmaa. Kummallinen olio, josta synnytystä hoitanut lääkintäneuvos toivoi saavansa mainetta ja kunniaa, julkaisuja, konferenssikutsuja ja setelitukkoja.
Tuohon aikaan ei siamilaisia kaksosia osattu leikkauksella erottaa, joten vanhemmat ratkaisivat ongelman viemällä pojat hoitoon maalle tätinsä luo, pois silmistä. Täti oli pojille äidin- ja perheenkorvike ja ainoa aikuinen, joka tuntui heihin kiintyneeltä. Mutta hänkään ei pystynyt järjestämään takaamaan kaksosille normaalia perhearkea, vaan he ajautuvat poikkeavuuden rahaksi tekemisen maailmaan, sirkukseen.
He olivat reippaita ja terveitä - perusvammaansa lukuun ottamatta - ja oppivat pian pärjäämisen taidot. Fyysisestä yhteydestään huolimatta Max ja Isaac ovat eri henkilöitä, Max se kokonaisempi ja rohkeampi, tekevämpi, Isaac vieressä, hieman arempana, haaveellisempana. Molempia kiehtoivat tarinat, ja Isaac keksi niitä veljelleen lohduksi ja turvaksi, kun maailma murjoi. Isaac on myös koko kirjan tarinan minä-kertoja.
Pojat opettelivat tanssimaan ja elättämään itsensä esityksillään. Sirkusmaailmassa Eurooppaa kiertäessään he tutustuvat moniin erikoisiin persooniin. On täyteen tatuoitu tyttö, Mona, johon Max ihastuu; Pariisissa on Lucia, joka ihastuu poikiin ja sekoittaa seksin ja äidinrakkauden; Helsingissä on Iris, johon Isaac rakastuu.
"Olimme esittäneet samaa numeroa koko talven ja Max halusi harjoitella uuden kuvion. Olimme valvoneet viime yönä, päätyneet juhliin ja huomasin sekoavani askeleissa. - Mikä on vialla? Max ärähti ja heilutti strutsinsulkaviuhkaa kasvojensa edessä. Hänen kajalinsa oli tuhriintunut ja maali rakoili. - Mmm? Nostin vesikupin huulilleni ja join ahnein kulauksin. - Siitä tytöstäkö on kyse? - En halua puhua hänestä. - Hirveä harakka se on, mutta hauska. Kiinnostunut sinusta. - Tuskin se olisi hyvä pano, jos sitä mietit. Kauniit naiset eivät jaksa nähdä vaivaa. - Äh, älä ole tuollainen. Olet surkea esittämään karkeaa. Tiedän, että pidät hänestä. Et ole kertonut hänestä yhtään vitsiä ja iltaisin hiplaat sitä savukerasiaa. Viime yönä puhuit unissasi.
Maxin silmät pyysivät. Ensimmäistä kertaa en osannut pukea Maxille jotain sanoiksi."
Muiden erilaisten keskellä on helppo olla. He eivät tiedä normaalista, eivätkä sitä koskaan opikaan. Ihmisten uteliaisuuteen tottuu.
"- Miltä se tuntuu? - Mikä? - Erilaisuus, outous? Se, ettei voi koskaan olla yksin? Kohautan harteitani. - Paha sanoa, kun ei tiedä muusta."
Läheisin on tietysti poikien keskinäinen suhde. He viettävät levotonta elämää, joka sisältää esityksiä, juhlia ja nautintoja, mutta myös paheita, poikkeavuuksia ja hyväksikäyttöä ällötykseen asti, sairauksia ja kuolemaa. Parkkisen kieli on kuitenkin niin kaunista, että tarina on kaikesta rumasta huolimatta loistelias. Sen viehätys on runsaissa, mielikuvitusta kutittelevissa yksityiskohdissa, joiden todenperäisyyden eteen kirjailija on nähnyt paljon vaivaa. Tuo outo maailma muuttuu kirjassa huikeasti eläväksi. (On se niin outo, että jos joku olisi sanonut aiemmin, että kuule, ihastut 1900-luvun alun sirkusmaailman siamilaisista kaksosista kertovaan kirjaan, olisin nauranut kolkosti.)
Parkkinen kertoi, ettei hän näe aikaa lineaarisena, vaan hetkinä, kohtauksina, ja tämäkin tarina liikkuu eri aikatasoilla. Iriksen tarina huipentuu Helsingissä. Hotelli Torni, jossa pojat asuvat, on juuri valmistunut - työnantajani kädenjälkeä* - ja Iris yllättää pojat viimeisen kerran.
Haikeansävyinen, hieno ja kansainvälinen tarina menneestä maailmasta, joka jää mieleen. Se voisi yhtä hyvin olla peräisin Saksasta, Pariisista tai New Yorkista kuin Turusta, jossa Parkkinen asuu. Hän on myös asunut Turun saaristossa, ja vastaavan eristäytyneen yhteisön elämää hän kuvaa syksyllä 2013 ilmestyneessä Galtbystä länteen -kirjassaan. Kirjoista löytyy paljon muutakin yhteistä: kiinteä sisarussuhde, etäiset vanhemmat, surullinen perusjuonne, eri aikatasot, erilaisuus ja sen sietäminen. Täytyy tunnustaa, että kunnianhimoisen ja kokeilevan Maxin jälkeen Galtby tuntui hieman laimealta, "tavallisempana" tarinana. Laatukirjallisuutta tosin sekin, huolellisesti rakennettu ja taidokkaasti kirjoitettu.
Muualla: Järjellä ja tunteella -Susa vaikuttui. Lumiomenalla paljon linkkejä ja kommentteja kirjasta.
Lukukeskus välittää kirjailijoita tapahtumiin, vaikka oman lukupiirisi vieraaksi. Sivuilta löydät lisätietoja ja hinnaston. Joukko kirjabloggareita toimi pilottina uudelle palvelulle, jossa myös yksityiset voivat tilata kirjailijan vieraakseen. Me saimme tavata Leena Parkkisen. Kokoonnuimme hyvässä, iloisessa kirjahengessä erään bloggarin kotona, söimme hyvää ruokaa ja keskustelimme Parkkisen tuotannosta ja kirjoittamisesta. Voitte arvata, että oli antoisaa kuulla kirjailijan itsensä kertovan kirjojen taustoista ja työskentelytavoistaan, lempikirjoistaan ja muusta, mitä rohkenimme kysyä. Kiitokset kirjailijalle, Lukukeskukselle ja kanssabloggareille kivasta illasta!
Tapaamisesta kertovat sanoin ja kuvin Maria Sinisen linnan kirjastossa, Lumiomena, Linnea ja Kirjavan kammarin Karoliina.
Helmikuussa tapahtumasta kerrotaan myös Kotivinkki-lehdessä.
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max. Teos 2009. Kansi: Jussi Karjalainen.
* Hotelli Tornin työmaa. Kuvalähde: Lemminkäinen.
Mutta nyt minulla oli ilo tavata kirjailija Lukukeskuksen lukupiiritapahtumassa! Sain hyvän syyn kerrata kirjan ja sen myötä muistutella sitä mieliin myös täällä.
Max ja Isaac ovat 1900-luvun alussa eläneet siamilaiset kaksoset. He syntyivät saksalaisessa pikkukaupungissa äidilleen, maalaistytölle, joka vanhempiensa vastustuksesta huolimatta oli avioitunut parempiin piireihin, Puutarhakaupunginosasta kotoisin olevan valokuvaajan kanssa. Äiti oli häiden aikaan jo raskaana, ja synnytykseen asti hänet vastentahtoisesti lopulta hyväksyttiin uuteen sukuun.
"Sitten tulimme me."
Syntyneellä oli kaksi päätä, neljä jalkaa, kaksi sydäntä, kolme kunnollista kättä ja yksi surkastunut. Kaksi poikaa, kyljestään kiinni toisissaan. Kun toisen jalkapohjaa nipisti, toisen jalka potkaisi ilmaa. Kummallinen olio, josta synnytystä hoitanut lääkintäneuvos toivoi saavansa mainetta ja kunniaa, julkaisuja, konferenssikutsuja ja setelitukkoja.
Tuohon aikaan ei siamilaisia kaksosia osattu leikkauksella erottaa, joten vanhemmat ratkaisivat ongelman viemällä pojat hoitoon maalle tätinsä luo, pois silmistä. Täti oli pojille äidin- ja perheenkorvike ja ainoa aikuinen, joka tuntui heihin kiintyneeltä. Mutta hänkään ei pystynyt järjestämään takaamaan kaksosille normaalia perhearkea, vaan he ajautuvat poikkeavuuden rahaksi tekemisen maailmaan, sirkukseen.
He olivat reippaita ja terveitä - perusvammaansa lukuun ottamatta - ja oppivat pian pärjäämisen taidot. Fyysisestä yhteydestään huolimatta Max ja Isaac ovat eri henkilöitä, Max se kokonaisempi ja rohkeampi, tekevämpi, Isaac vieressä, hieman arempana, haaveellisempana. Molempia kiehtoivat tarinat, ja Isaac keksi niitä veljelleen lohduksi ja turvaksi, kun maailma murjoi. Isaac on myös koko kirjan tarinan minä-kertoja.
Pojat opettelivat tanssimaan ja elättämään itsensä esityksillään. Sirkusmaailmassa Eurooppaa kiertäessään he tutustuvat moniin erikoisiin persooniin. On täyteen tatuoitu tyttö, Mona, johon Max ihastuu; Pariisissa on Lucia, joka ihastuu poikiin ja sekoittaa seksin ja äidinrakkauden; Helsingissä on Iris, johon Isaac rakastuu.
"Olimme esittäneet samaa numeroa koko talven ja Max halusi harjoitella uuden kuvion. Olimme valvoneet viime yönä, päätyneet juhliin ja huomasin sekoavani askeleissa. - Mikä on vialla? Max ärähti ja heilutti strutsinsulkaviuhkaa kasvojensa edessä. Hänen kajalinsa oli tuhriintunut ja maali rakoili. - Mmm? Nostin vesikupin huulilleni ja join ahnein kulauksin. - Siitä tytöstäkö on kyse? - En halua puhua hänestä. - Hirveä harakka se on, mutta hauska. Kiinnostunut sinusta. - Tuskin se olisi hyvä pano, jos sitä mietit. Kauniit naiset eivät jaksa nähdä vaivaa. - Äh, älä ole tuollainen. Olet surkea esittämään karkeaa. Tiedän, että pidät hänestä. Et ole kertonut hänestä yhtään vitsiä ja iltaisin hiplaat sitä savukerasiaa. Viime yönä puhuit unissasi.
Maxin silmät pyysivät. Ensimmäistä kertaa en osannut pukea Maxille jotain sanoiksi."
Muiden erilaisten keskellä on helppo olla. He eivät tiedä normaalista, eivätkä sitä koskaan opikaan. Ihmisten uteliaisuuteen tottuu.
"- Miltä se tuntuu? - Mikä? - Erilaisuus, outous? Se, ettei voi koskaan olla yksin? Kohautan harteitani. - Paha sanoa, kun ei tiedä muusta."
Läheisin on tietysti poikien keskinäinen suhde. He viettävät levotonta elämää, joka sisältää esityksiä, juhlia ja nautintoja, mutta myös paheita, poikkeavuuksia ja hyväksikäyttöä ällötykseen asti, sairauksia ja kuolemaa. Parkkisen kieli on kuitenkin niin kaunista, että tarina on kaikesta rumasta huolimatta loistelias. Sen viehätys on runsaissa, mielikuvitusta kutittelevissa yksityiskohdissa, joiden todenperäisyyden eteen kirjailija on nähnyt paljon vaivaa. Tuo outo maailma muuttuu kirjassa huikeasti eläväksi. (On se niin outo, että jos joku olisi sanonut aiemmin, että kuule, ihastut 1900-luvun alun sirkusmaailman siamilaisista kaksosista kertovaan kirjaan, olisin nauranut kolkosti.)
Parkkinen kertoi, ettei hän näe aikaa lineaarisena, vaan hetkinä, kohtauksina, ja tämäkin tarina liikkuu eri aikatasoilla. Iriksen tarina huipentuu Helsingissä. Hotelli Torni, jossa pojat asuvat, on juuri valmistunut - työnantajani kädenjälkeä* - ja Iris yllättää pojat viimeisen kerran.
Haikeansävyinen, hieno ja kansainvälinen tarina menneestä maailmasta, joka jää mieleen. Se voisi yhtä hyvin olla peräisin Saksasta, Pariisista tai New Yorkista kuin Turusta, jossa Parkkinen asuu. Hän on myös asunut Turun saaristossa, ja vastaavan eristäytyneen yhteisön elämää hän kuvaa syksyllä 2013 ilmestyneessä Galtbystä länteen -kirjassaan. Kirjoista löytyy paljon muutakin yhteistä: kiinteä sisarussuhde, etäiset vanhemmat, surullinen perusjuonne, eri aikatasot, erilaisuus ja sen sietäminen. Täytyy tunnustaa, että kunnianhimoisen ja kokeilevan Maxin jälkeen Galtby tuntui hieman laimealta, "tavallisempana" tarinana. Laatukirjallisuutta tosin sekin, huolellisesti rakennettu ja taidokkaasti kirjoitettu.
Muualla: Järjellä ja tunteella -Susa vaikuttui. Lumiomenalla paljon linkkejä ja kommentteja kirjasta.
Lukukeskus välittää kirjailijoita tapahtumiin, vaikka oman lukupiirisi vieraaksi. Sivuilta löydät lisätietoja ja hinnaston. Joukko kirjabloggareita toimi pilottina uudelle palvelulle, jossa myös yksityiset voivat tilata kirjailijan vieraakseen. Me saimme tavata Leena Parkkisen. Kokoonnuimme hyvässä, iloisessa kirjahengessä erään bloggarin kotona, söimme hyvää ruokaa ja keskustelimme Parkkisen tuotannosta ja kirjoittamisesta. Voitte arvata, että oli antoisaa kuulla kirjailijan itsensä kertovan kirjojen taustoista ja työskentelytavoistaan, lempikirjoistaan ja muusta, mitä rohkenimme kysyä. Kiitokset kirjailijalle, Lukukeskukselle ja kanssabloggareille kivasta illasta!
Tapaamisesta kertovat sanoin ja kuvin Maria Sinisen linnan kirjastossa, Lumiomena, Linnea ja Kirjavan kammarin Karoliina.
Helmikuussa tapahtumasta kerrotaan myös Kotivinkki-lehdessä.
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max. Teos 2009. Kansi: Jussi Karjalainen.
* Hotelli Tornin työmaa. Kuvalähde: Lemminkäinen.
lauantai 18. tammikuuta 2014
Pätkärunoilija
Kelan virkamies Keijo on yksin ja puutteessa elävä mies, jonka elämänhallinta on hieman hakusessa. Päivätöitaan hän inhoaa, sillä oikeasti hän katsoo olevansa kirjailija. Tosin hän ei vielä ole tehnyt läpimurtoa, mutta se on vain ajan kysymys.
Keijolla on paljon ideoita teksteiksi, mutta valmista ei tahdo tulla. Romaani tuntuu työläältä, joten hän on vaihtanut proosan runoihin.
"Juuri siksi Keijo kirjoitti mieluiten runoutta, koska siinä päästiin suoraan asiaan. Romaani vaati kauheasti työtä ennen kuin sillä sai sanotuksi jotain tähdellistä."
Keijo kadehtii normimiehiä, jotka ajavat perheautoilla ja menevät kotiin vaimojensa luokse.
"Jos vieressä olisi hyvä nainen, mitään ei tarvitsi pelätä. Yksin piti pelätä kaiken aikaa."
Ahdistustaan Keijo hoitaa alkoholilla. Tosin hän ei oikein pärjää siinäkään.
"Hän ei ollut luontainen alkoholisti. Jos joku kuvitteli, että oli helppoa juoda viinaa, niin siitä vaan kokeilemaan. Alkoholistin elämä oli eräs kovimpia, paljon kovempi kuin liigakiekkoilijan. Keijo ei ollut niin kova. Hänestä ei koskaan tulisi kunnon juoppoa. Hän pysyisi pelkkänä viikonloppujuoppona."
Keijolla on suuret luulot itsestään, ja yksin aikaa viettäessään ajatukset kulkevat missä milloinkin. Naisen puute kalvaa kovaa, ja Keijo fantasioi jatkuvasti naisista ja seksistä. Hän ajattelee usein Taina Latvalaa ja Riikka Pulkkista. Mutta ei etene oikeasti, millään saralla.
Koko kirjan odotin varsinaisen tarinan alkamista. Mutta Keijon tarina ei ala, se vain on. Kuvaa Keijon elämää. Keijo käy töissä, ryyppäämässä, vessassa, oksentamassa, pesemässä hampaita, nukkumassa, töissä, kaupassa, vessassa... Välillä hän innostuu kirjoittamaan aforismeja tai pieniä runoja. Kunnes taas lähtee ryyppäämään, nukkumaan, vessaan... ja paasaa mielessään milloin mistäkin asiasta, Hitleristä Anders Behring Breivikiin, Jyrki Kataisesta ihmisten lisääntymiseen (jota pitäisi Keijon mielestä rajoittaa).
En oikein ymmärtänyt kirjan pointtia, mutta ehkä se on juuri tuo tarinan alkamattomuus. Keijo ei herätä minussa sympatiaa eikä hoivaviettiä, kuten takakansi ehdottaa, vaan lähinnä voimatonta raivoa: miksei mies ravistele itseään hereille ja toimi. Vastenmielinen kaveri. En pitänyt hänestä enkä siksi kirjastakaan, vaikka tekstinä se on sujuva ja helppo. Varmasti siinä voi nähdä huumoria, jos luuseriutta ja korostetun surkeaa äijämäisyyttä pitää hauskana. En pidä, selvästi en ole kohderyhmää. Ehkä sitä olisivat miehet, jotka lukevat satunnaisesti ja/tai haaveilevat kirjoittamisesta.
Kirjallisuuden kelmuun huputettua jormaproosaa.
Mari A sanoo kirjaa bukowskilaiseksi miehisen maailman kuvaukseksi. (Bukowski on Keijon idoli.) Myös Marjatta on lukenut kirjan.
Sami Rajakylä: Pätkärunoilija. Johnny Kniga 2013.
Keijolla on paljon ideoita teksteiksi, mutta valmista ei tahdo tulla. Romaani tuntuu työläältä, joten hän on vaihtanut proosan runoihin.
"Juuri siksi Keijo kirjoitti mieluiten runoutta, koska siinä päästiin suoraan asiaan. Romaani vaati kauheasti työtä ennen kuin sillä sai sanotuksi jotain tähdellistä."
Keijo kadehtii normimiehiä, jotka ajavat perheautoilla ja menevät kotiin vaimojensa luokse.
"Jos vieressä olisi hyvä nainen, mitään ei tarvitsi pelätä. Yksin piti pelätä kaiken aikaa."
Ahdistustaan Keijo hoitaa alkoholilla. Tosin hän ei oikein pärjää siinäkään.
"Hän ei ollut luontainen alkoholisti. Jos joku kuvitteli, että oli helppoa juoda viinaa, niin siitä vaan kokeilemaan. Alkoholistin elämä oli eräs kovimpia, paljon kovempi kuin liigakiekkoilijan. Keijo ei ollut niin kova. Hänestä ei koskaan tulisi kunnon juoppoa. Hän pysyisi pelkkänä viikonloppujuoppona."
Keijolla on suuret luulot itsestään, ja yksin aikaa viettäessään ajatukset kulkevat missä milloinkin. Naisen puute kalvaa kovaa, ja Keijo fantasioi jatkuvasti naisista ja seksistä. Hän ajattelee usein Taina Latvalaa ja Riikka Pulkkista. Mutta ei etene oikeasti, millään saralla.
Koko kirjan odotin varsinaisen tarinan alkamista. Mutta Keijon tarina ei ala, se vain on. Kuvaa Keijon elämää. Keijo käy töissä, ryyppäämässä, vessassa, oksentamassa, pesemässä hampaita, nukkumassa, töissä, kaupassa, vessassa... Välillä hän innostuu kirjoittamaan aforismeja tai pieniä runoja. Kunnes taas lähtee ryyppäämään, nukkumaan, vessaan... ja paasaa mielessään milloin mistäkin asiasta, Hitleristä Anders Behring Breivikiin, Jyrki Kataisesta ihmisten lisääntymiseen (jota pitäisi Keijon mielestä rajoittaa).
En oikein ymmärtänyt kirjan pointtia, mutta ehkä se on juuri tuo tarinan alkamattomuus. Keijo ei herätä minussa sympatiaa eikä hoivaviettiä, kuten takakansi ehdottaa, vaan lähinnä voimatonta raivoa: miksei mies ravistele itseään hereille ja toimi. Vastenmielinen kaveri. En pitänyt hänestä enkä siksi kirjastakaan, vaikka tekstinä se on sujuva ja helppo. Varmasti siinä voi nähdä huumoria, jos luuseriutta ja korostetun surkeaa äijämäisyyttä pitää hauskana. En pidä, selvästi en ole kohderyhmää. Ehkä sitä olisivat miehet, jotka lukevat satunnaisesti ja/tai haaveilevat kirjoittamisesta.
Kirjallisuuden kelmuun huputettua jormaproosaa.
Mari A sanoo kirjaa bukowskilaiseksi miehisen maailman kuvaukseksi. (Bukowski on Keijon idoli.) Myös Marjatta on lukenut kirjan.
Sami Rajakylä: Pätkärunoilija. Johnny Kniga 2013.
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Murtuneet mielet
Ville Kivimäki on tehnyt ison tutkimustyön tärkeästä aiheesta, sodan vaikutuksesta sitä käyneiden psyykeen. Herää kysymys, onko nyt vasta aika kypsä tällaiselle? Sota kosketti aikanaan kaikkia silloin eläneitä ja henkisenä perintönä myös kaikkia meitä sen jälkeen syntyneitä, enemmän kuin ehkä tajuammekaan. Kivimäki tutkii, millaisia traumoja sota aiheutti, millaiset kokemukset niiden syntyyn tai syntymättömyyteen vaikuttivat ja keitä henkiset vammat koettelivat. Lisäksi hän selvittää tuon ajan mielen sairauksien ja häiriöiden hoitoa ja armeijan (valtion) suhtautumista asiaan.
Talvisodan alkaessa ei oikeastaan ollut hoitopaikkoja, ei lääkäreitä eikä käytäntöjä. Sota on niin äärimmäinen poikkeustilanne, ettei siihen liittyviä psyyken häiriöitä tunnettu eikä niihin osattu varautua. Henkisesti vammautuneille ei ollut edes sanaa - termi tärähtänyt ilmeisesti keksittiin silloin, koska se osuvasti kuvasi tykistökeskityksen jylinän jälkeä. Sittemmin tietoa ja kokemusta kertyi, ja osaamista saatiin myös maailmalta, paljolti Saksasta.
Väkivalta, tappaminen, tappamisen ja silpominen näkeminen, jatkuva kauhistuttava pelko omasta ja toisten puolesta maustettuna koti-ikävällä, nälällä, huonolla hygienialla, fyysisellä rasituksella ja unen puutteella on tilanne, johon kukaan ei toivo joutuvansa, mutta sotilailla ei ollut vaihtoehtoja. Miten reagoit, jos joudut helvettiin?
"Suru, ahdistus, sääli ja häpeä eivät ole sairauksia vaan inhimillisiä tunteita. Missä kohden näitä sairauksia ja niiden psyykkisiä seurauksia on syytä alkaa kutsua traumaattisiksi?"
Tali-Ihantalan taisteluna myöhemmin tunnetun yhteenoton seurauksista kertoo yksi sotilas, joka aamuvarhain taistelun tauottua "laski nopeasti yli 300 kuollutta suomalaista ja puna-armeijalaista makaamassa maassa. Varhaisaamun ilma haisi vereltä: Olin täyttänyt kolmas päivä kesäkuuta 20 vuotta ja muistan tämän juhannuksen niin kauan kuin elän. Oli se melkomoinen kesäyön valssi sinä juhannuksena."
Mielenkiintoista oli lukea siitä, ketkä henkisesti olivat alttiimpia "tärähtämiselle". Näyttäisi siltä, että heikoimmat ja kouluttamattomimmat kärsivät eniten, tosin tämä ei korreloi sen kanssa, kuinka menestyksellisesti he sodassa taistelivat. Asia on monisyinen - lukekaa itse! Samoin naimisissa olo saattoi olla yksi suojeleva tekijä. Loogista, tärkeä kiintopiste elämässä motivoi ja antaa voimia.
Hermoja raastavia vartiotehtäviä pimeässä, sateessa, näkyjä, joita ei voi unohtaa: siviiliväestön ahdistelua, paniikkikohtauksia, pakoja, teloituksia... Miten ylipäänsä kenenkään on mahdollista selvitä sodasta suuremmitta vaurioitta? Kivimäki kertoo käytettävissä olleista keinoista. Hän sanoo etulinjan sotilailla olleen karkeasti ottaen kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyä heitä kaikkialla ympäröivä väkivalta osaksi arkea ja sopeuttaa oma ajattelu tähän tilanteeseen tai sitten pyrkiä tukahduttamaan ja unohtamaan väkivallan läsnäolo. Hänen mukaansa molempia käytetiin yhtä aikaa.
Yhteisöllisyys oli yksi tärkeä selviytymistä tukeva keino, aseveljeys, rintamatoveruus - tuo lähes myyttinen termi, joka sitoi yhteen sodan kokeneita. Myös oma tärkeys maan puolustajana ja sodan "oikeutus" kotimaan asialla varmasti helpotti mielekkyyden rippeiden löytämistä ja järjissä pysymistä. Isänmaallisuus, kommunismin vastustus, perinteiset koti- ja perhearvot - tätä tuki myös virallinen sotapropaganda. Jotkut keräsivät sotasaaliita ja siten hakivat teoilleen merkitystä. Liikuttavia runoja kirjoitettiin tunteita purkamaan, ja niitäkin Kivimäki esittelee. Hän mainitsee myös ryyppäämisen ja huumeet, mutta jälkimmäisestä ei enempää, vaikka kansan keskuudessa kiertää vieläkin juttuja Pervitin-purkeista, jotka sisälsivät amfetamiininsukuista piristettä. Ehkä ilmiöstä ei ollut tarkempaa tietoa tai Kivimäki katsoi sen marginaaliseksi aiheeseensa. Joka tapauksessa, helvetissä selviytymisen keinot olivat niukat eivätkä kovin tulokselliset. Suuri osa sotilaista sai pysyviä vammoja. Ehkä kaikki jollain tasolla, luulen.
Kivimäki esittelee tekstein ja taulukoin asiaansa, kuten henkisten vammojen määriä ja niiden esiintymisajankohtia. Asemasodan aikana kärsittiin toisin kuin itse taistelujen aikana, ja jatkosodan loppuvaiheessa syntyi suorastaan piikki rintamakarkuruuksiin. Nuoret ja vanhemmat sotilaat kokivat sodan hieman eri tavoin, ja siitäkin Kivimäki tekee selkoa. Hän kertoo myös ajan sairaanhoidosta ja julmista menetelmistä, kuten sähköshokeista ja pelätyistä Cardiazol-hoidoista, jotka aiheuttivat jopa luunmurtumia ja muita vammoja rajuudessaan ja joita saatettiin käyttää myös rankaisuna!
"Nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa."
Kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa ja havaintoja. Mutta on hurjaa tekstiä, kaiken asiallisen tietovyörytyksensä alla. Piti lukea pätkissä, iso määrä alkoi tehdä pahaa. Miten mahtoi tutkija itse kestää kaiken materiaalin läpikäynnin? Kivimäen teksti on helppolukuista, vaikka tutkimustyönä sisältää paljon numeroita (joiden ystävä en ole) ja pikkutarkkaa faktaa. Tekstin sisältämä todellisuus on kuitenkin jotain niin kammottavaa ja - toistan itseäni - meitä kaikkia koskettavaa, että tämä työ oli todella tarpeen. Sota-ajan tapahtumat ovat väistämättä vaikuttaneet kasvatukseemme tavalla tai toisella. Koen asian myös omakohtaisesti: molemmat ukkini olivat sodassa, toinen kuoli heti sen jälkeen vammoihinsa, toinen vähän myöhemmin henkisesti kärsineenä. Vaikka kyse on tietokirjasta, se nosti esiin paljon tunteita, ja luulen niin käyvän monelle muullekin sen lukevalle.
"Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin."
Kenelle? Perheensä ja Suomen historiasta kiinnostuneille, psykologiaa tai psykiatriaa tutkiville, sodasta tietoja haluaville, sotaa suunnitteleville ja käyville, sotimista ihannoiville, politiittisille ja kunnallisille päättäjille, kummallista ukkiaan muisteleville.
Muualla: Suketus sanoo sodan saavan kirjalla ne kasvot, jotka sille kuuluvat.
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1936-45. WSOY 2013.
Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.
Talvisodan alkaessa ei oikeastaan ollut hoitopaikkoja, ei lääkäreitä eikä käytäntöjä. Sota on niin äärimmäinen poikkeustilanne, ettei siihen liittyviä psyyken häiriöitä tunnettu eikä niihin osattu varautua. Henkisesti vammautuneille ei ollut edes sanaa - termi tärähtänyt ilmeisesti keksittiin silloin, koska se osuvasti kuvasi tykistökeskityksen jylinän jälkeä. Sittemmin tietoa ja kokemusta kertyi, ja osaamista saatiin myös maailmalta, paljolti Saksasta.
Väkivalta, tappaminen, tappamisen ja silpominen näkeminen, jatkuva kauhistuttava pelko omasta ja toisten puolesta maustettuna koti-ikävällä, nälällä, huonolla hygienialla, fyysisellä rasituksella ja unen puutteella on tilanne, johon kukaan ei toivo joutuvansa, mutta sotilailla ei ollut vaihtoehtoja. Miten reagoit, jos joudut helvettiin?
"Suru, ahdistus, sääli ja häpeä eivät ole sairauksia vaan inhimillisiä tunteita. Missä kohden näitä sairauksia ja niiden psyykkisiä seurauksia on syytä alkaa kutsua traumaattisiksi?"
Tali-Ihantalan taisteluna myöhemmin tunnetun yhteenoton seurauksista kertoo yksi sotilas, joka aamuvarhain taistelun tauottua "laski nopeasti yli 300 kuollutta suomalaista ja puna-armeijalaista makaamassa maassa. Varhaisaamun ilma haisi vereltä: Olin täyttänyt kolmas päivä kesäkuuta 20 vuotta ja muistan tämän juhannuksen niin kauan kuin elän. Oli se melkomoinen kesäyön valssi sinä juhannuksena."
Mielenkiintoista oli lukea siitä, ketkä henkisesti olivat alttiimpia "tärähtämiselle". Näyttäisi siltä, että heikoimmat ja kouluttamattomimmat kärsivät eniten, tosin tämä ei korreloi sen kanssa, kuinka menestyksellisesti he sodassa taistelivat. Asia on monisyinen - lukekaa itse! Samoin naimisissa olo saattoi olla yksi suojeleva tekijä. Loogista, tärkeä kiintopiste elämässä motivoi ja antaa voimia.
Hermoja raastavia vartiotehtäviä pimeässä, sateessa, näkyjä, joita ei voi unohtaa: siviiliväestön ahdistelua, paniikkikohtauksia, pakoja, teloituksia... Miten ylipäänsä kenenkään on mahdollista selvitä sodasta suuremmitta vaurioitta? Kivimäki kertoo käytettävissä olleista keinoista. Hän sanoo etulinjan sotilailla olleen karkeasti ottaen kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyä heitä kaikkialla ympäröivä väkivalta osaksi arkea ja sopeuttaa oma ajattelu tähän tilanteeseen tai sitten pyrkiä tukahduttamaan ja unohtamaan väkivallan läsnäolo. Hänen mukaansa molempia käytetiin yhtä aikaa.
Yhteisöllisyys oli yksi tärkeä selviytymistä tukeva keino, aseveljeys, rintamatoveruus - tuo lähes myyttinen termi, joka sitoi yhteen sodan kokeneita. Myös oma tärkeys maan puolustajana ja sodan "oikeutus" kotimaan asialla varmasti helpotti mielekkyyden rippeiden löytämistä ja järjissä pysymistä. Isänmaallisuus, kommunismin vastustus, perinteiset koti- ja perhearvot - tätä tuki myös virallinen sotapropaganda. Jotkut keräsivät sotasaaliita ja siten hakivat teoilleen merkitystä. Liikuttavia runoja kirjoitettiin tunteita purkamaan, ja niitäkin Kivimäki esittelee. Hän mainitsee myös ryyppäämisen ja huumeet, mutta jälkimmäisestä ei enempää, vaikka kansan keskuudessa kiertää vieläkin juttuja Pervitin-purkeista, jotka sisälsivät amfetamiininsukuista piristettä. Ehkä ilmiöstä ei ollut tarkempaa tietoa tai Kivimäki katsoi sen marginaaliseksi aiheeseensa. Joka tapauksessa, helvetissä selviytymisen keinot olivat niukat eivätkä kovin tulokselliset. Suuri osa sotilaista sai pysyviä vammoja. Ehkä kaikki jollain tasolla, luulen.
Kivimäki esittelee tekstein ja taulukoin asiaansa, kuten henkisten vammojen määriä ja niiden esiintymisajankohtia. Asemasodan aikana kärsittiin toisin kuin itse taistelujen aikana, ja jatkosodan loppuvaiheessa syntyi suorastaan piikki rintamakarkuruuksiin. Nuoret ja vanhemmat sotilaat kokivat sodan hieman eri tavoin, ja siitäkin Kivimäki tekee selkoa. Hän kertoo myös ajan sairaanhoidosta ja julmista menetelmistä, kuten sähköshokeista ja pelätyistä Cardiazol-hoidoista, jotka aiheuttivat jopa luunmurtumia ja muita vammoja rajuudessaan ja joita saatettiin käyttää myös rankaisuna!
"Nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa."
Kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa ja havaintoja. Mutta on hurjaa tekstiä, kaiken asiallisen tietovyörytyksensä alla. Piti lukea pätkissä, iso määrä alkoi tehdä pahaa. Miten mahtoi tutkija itse kestää kaiken materiaalin läpikäynnin? Kivimäen teksti on helppolukuista, vaikka tutkimustyönä sisältää paljon numeroita (joiden ystävä en ole) ja pikkutarkkaa faktaa. Tekstin sisältämä todellisuus on kuitenkin jotain niin kammottavaa ja - toistan itseäni - meitä kaikkia koskettavaa, että tämä työ oli todella tarpeen. Sota-ajan tapahtumat ovat väistämättä vaikuttaneet kasvatukseemme tavalla tai toisella. Koen asian myös omakohtaisesti: molemmat ukkini olivat sodassa, toinen kuoli heti sen jälkeen vammoihinsa, toinen vähän myöhemmin henkisesti kärsineenä. Vaikka kyse on tietokirjasta, se nosti esiin paljon tunteita, ja luulen niin käyvän monelle muullekin sen lukevalle.
"Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin."
Kenelle? Perheensä ja Suomen historiasta kiinnostuneille, psykologiaa tai psykiatriaa tutkiville, sodasta tietoja haluaville, sotaa suunnitteleville ja käyville, sotimista ihannoiville, politiittisille ja kunnallisille päättäjille, kummallista ukkiaan muisteleville.
Muualla: Suketus sanoo sodan saavan kirjalla ne kasvot, jotka sille kuuluvat.
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1936-45. WSOY 2013.
Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.
tiistai 14. tammikuuta 2014
Minä ja Kaminski
Daniel Kehlmannin Maine keräsi aikanaan kehuja, joten myös uusin suomennos kiinnosti. Nuori herra Sebastian Zöllner on taidekriitikko, joka haaveilee kuuluisuudesta ja kunniasta. Miehen rahkeet eivät kuitenkaan riitä oikein mihinkään, mutta itsevarmuutta on senkin edestä. Hän saa idean kirjoittaa elämäkerran kuulusta taiteilija Kaminskista. Taiteilija on jo vanha mies, ja kun tämän kuolema toivottavasti pian koittaisi, Zöllner kylpisi kiitoksissa ja maineessa.
Hyvä suunnitelma, käytännön toteutus vain osoittautuu mutkikkaammaksi kuin kriitikko kuvitteli. Hän lähtee haastattelemaan Kaminskia, sekavin seurauksin. Kirja ilkeilee miehen ylimielisyydelle ja itsekeskeisyydelle, joiden takaa tämä ei oivalla missään vaiheessa, missä mennään.
Epämiellyttävä nuori kukko, tämä Zöllner. Vanha mies Kaminski ei ole sen sympaattisempi, itse asiassa hän laittaa Zöllnerin maistamaan omaa lääkettään. He eivät pidä toisistaan, ovat itse asiassa liian samanlaisia. Toisesta hyötyminen on toiminnan tavoite.
Kirja on kepeä ja nopea luettava välipalaksi. Jossain vaiheessa tarina alkaa mennä jo road movien puolelle. Lisämausteena on maalaustaide, mutta se ei juuri painavuutta lisää, kirja jää melko yhdentekeväksi. Kaverin luotaan työntävä luonne ei oikein riitä kantamaan kokonaista kirjaa, vaikka siitä muutaman hyvän heiton ja murjaisun saa aikaan.
Muualla: Suketus hykerteli, muttei pidä kirjaa Kehlmannin parhaana. Ilselän Minna laittaa Kaminskin keinulaudalle Kolmen vahvan naisen kanssa.
Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Otava 2013. Suomennos Ilona Nykyri.
Hyvä suunnitelma, käytännön toteutus vain osoittautuu mutkikkaammaksi kuin kriitikko kuvitteli. Hän lähtee haastattelemaan Kaminskia, sekavin seurauksin. Kirja ilkeilee miehen ylimielisyydelle ja itsekeskeisyydelle, joiden takaa tämä ei oivalla missään vaiheessa, missä mennään.
Epämiellyttävä nuori kukko, tämä Zöllner. Vanha mies Kaminski ei ole sen sympaattisempi, itse asiassa hän laittaa Zöllnerin maistamaan omaa lääkettään. He eivät pidä toisistaan, ovat itse asiassa liian samanlaisia. Toisesta hyötyminen on toiminnan tavoite.
Kirja on kepeä ja nopea luettava välipalaksi. Jossain vaiheessa tarina alkaa mennä jo road movien puolelle. Lisämausteena on maalaustaide, mutta se ei juuri painavuutta lisää, kirja jää melko yhdentekeväksi. Kaverin luotaan työntävä luonne ei oikein riitä kantamaan kokonaista kirjaa, vaikka siitä muutaman hyvän heiton ja murjaisun saa aikaan.
Muualla: Suketus hykerteli, muttei pidä kirjaa Kehlmannin parhaana. Ilselän Minna laittaa Kaminskin keinulaudalle Kolmen vahvan naisen kanssa.
Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Otava 2013. Suomennos Ilona Nykyri.
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Herodes
Asko Sahlbergin Herodes-järkäle on suurteos, monin tavoin. Paitsi uppoutumista vaativan sivumääränsä (680) vuoksi, myös sisältö on täysipainoista tavaraa.
Eletään ajanlaskun alkua. Ruhtinas Herodes hallitsee Galileaa tuon ajan hallinnon vaatimalla tavalla; veroja keräten, sotien, alempia määräillen ja ylempiä mielistellen. Sahlbergin Herodes on tosin inhimillinen hallitsija. Hän osaa tuntea tunnontuskia ja ylipäänsä tunteita ja suhtautuu ihmisiin mielenkiinnolla ja tarkkanäköisesti, riippumatta heidän asemastaan.
Miehen elämäntarinaa seurataan eri aikatasoissa, joissa hän kertoo minä-muodossa; en tiedä, miksi Sahlberg on päätynyt ratkaisuun, miksei mennä kronologisesti. Ehkä kiepautukset ajassa tuovat lisää jännitettä tiettyihin tapahtumiin, yllätyksiä lukijalle ja haastetta kirjoittajalle, tai ehkä tämä on vain muotijuttu. Joka tapauksessa miehen koko elinkaari käydään läpi, aina lapsuudesta kuolinvuoteelle saakka. Pienen osan tarinasta kertoo hänen palvelijansa Joosafat.
Historiallisesti romaani on antoisa. Yksityiskohtien tarkkuutta en osaa kommentoida, mutta eläväksi Sahlberg elinympäristön saa. Juutalaisten erityisasema ja jopa Lähi-idän nykytilanteen alkujuuret ovat jo nähtävissä. Aika oli sotaisaa, vahvinta pelättiin, jatkuvasti juoniteltiin. Hallitsijat olivat mahtavia. Yksittäinen ihmishenki tai isonkaan joukon tapattaminen omien pyrkimysten eteen ei ollut iso asia. Kehitysusko oli suurta; myös Herodes haaveili tulevasta paremmasta maailmasta, jolloin sodat olisi sodittu. Jumalia riitti joka tarkoitukseen, ja heitä muistettiin sopivissa tilanteissa. Herodeksen rauhaa kiusaamaan nousi eräs Johannes, jota arveltiin kansankiihottajaksi, tämä kun ennusti tulevan profeetan nousua ja kastoi ihmisiä joessa omaan kummalliseen yhden jumalan uskoonsa. Profeetaksi väitetyn Jeshuan Herodes tapasi myöhemmin.
Perheet ja suvut ovat suuria ja lonkeroisia. Liittoja solmittiin poliittisin perustein, mutta myös rakkaus ja seksintarve ohjaavat tekoja, kuten aina. Sahlberg piirtää taitavasti lukijan silmien eteen tuon ajan maailman ja tavat parhaimman kertomaperinteen mukaisesti, kaikki aistit huomioiden. Näkymät, tuoksut, maut ja tuntemukset ovat todentuntuisia, mutta viehättävästi silti kaukana meidän oloistamme, niin että lukija saa ihastella ja ihmetellä, nauraa ja vakavoitua temperamenttisen Herodeksen mukana. Elämänviisautta ja huumoria ei puutu.
Jopa naisasiaa Sahlberg on saanut mukaan mahtumaan. Mainio hahmo on Herodeksen vaimo Herodias. Muutama läheinen alainen nousee myös esiin, mutta pääosan ja näyttämön vie Herodes itse. Sekin kuvaa hallitsijan valtaa ja yksinäisyyttä aikana, jolloin kehenkään ei voi luottaa.
Herodes on herkullinen lukuromaani, josta väistämättä tuo mieleen sen - tohdinko sanoa sen S-sanan? Sanon. Sinuhe. Kuin modernisoitu laitos Sinuhesta, helpompilukuinen vähemmän koukeroisine kielineen, mutta laajuudeltaan ja sisällöltään hyvin oppi-isäänsä muistuttava. Sekä isot teemat - valta, uskonnot, politiikka - että arki ja henkilökohtaisuudet ovat läsnä samalla tavoin, ja tarinan lukeminen on nautinnollista ja viihdyttävää samalla tavalla. Niukan Sahlberg-kokemukseni perusteella en tällaista osannut odottaa, joten alkuällistyksen jälkeen ja matkimisepäilyistäni päästyäni olin myyty. Upea kirja!
Kenelle? Aika itsestään selvästi historiasta kiinnostuneille ja viihdyttävää lukuromaania kaipaaville. Ja jos pidät Sinuhesta, uskallan arvella, että pidät tästäkin.
Muualla: Booking it some more -blogin Booksy kiittää kirjan uskottavia hahmoja. Elämän krestomatia vertaa Waltariin enemmänkin ja sanoo Sahlbergin jopa ylittävän tämän ajoittain, Anneli vertaa Sahlbergin aiempiin.
Asko Sahlberg: Herodes. WSOY 2013.
Eletään ajanlaskun alkua. Ruhtinas Herodes hallitsee Galileaa tuon ajan hallinnon vaatimalla tavalla; veroja keräten, sotien, alempia määräillen ja ylempiä mielistellen. Sahlbergin Herodes on tosin inhimillinen hallitsija. Hän osaa tuntea tunnontuskia ja ylipäänsä tunteita ja suhtautuu ihmisiin mielenkiinnolla ja tarkkanäköisesti, riippumatta heidän asemastaan.
Miehen elämäntarinaa seurataan eri aikatasoissa, joissa hän kertoo minä-muodossa; en tiedä, miksi Sahlberg on päätynyt ratkaisuun, miksei mennä kronologisesti. Ehkä kiepautukset ajassa tuovat lisää jännitettä tiettyihin tapahtumiin, yllätyksiä lukijalle ja haastetta kirjoittajalle, tai ehkä tämä on vain muotijuttu. Joka tapauksessa miehen koko elinkaari käydään läpi, aina lapsuudesta kuolinvuoteelle saakka. Pienen osan tarinasta kertoo hänen palvelijansa Joosafat.
Historiallisesti romaani on antoisa. Yksityiskohtien tarkkuutta en osaa kommentoida, mutta eläväksi Sahlberg elinympäristön saa. Juutalaisten erityisasema ja jopa Lähi-idän nykytilanteen alkujuuret ovat jo nähtävissä. Aika oli sotaisaa, vahvinta pelättiin, jatkuvasti juoniteltiin. Hallitsijat olivat mahtavia. Yksittäinen ihmishenki tai isonkaan joukon tapattaminen omien pyrkimysten eteen ei ollut iso asia. Kehitysusko oli suurta; myös Herodes haaveili tulevasta paremmasta maailmasta, jolloin sodat olisi sodittu. Jumalia riitti joka tarkoitukseen, ja heitä muistettiin sopivissa tilanteissa. Herodeksen rauhaa kiusaamaan nousi eräs Johannes, jota arveltiin kansankiihottajaksi, tämä kun ennusti tulevan profeetan nousua ja kastoi ihmisiä joessa omaan kummalliseen yhden jumalan uskoonsa. Profeetaksi väitetyn Jeshuan Herodes tapasi myöhemmin.
Perheet ja suvut ovat suuria ja lonkeroisia. Liittoja solmittiin poliittisin perustein, mutta myös rakkaus ja seksintarve ohjaavat tekoja, kuten aina. Sahlberg piirtää taitavasti lukijan silmien eteen tuon ajan maailman ja tavat parhaimman kertomaperinteen mukaisesti, kaikki aistit huomioiden. Näkymät, tuoksut, maut ja tuntemukset ovat todentuntuisia, mutta viehättävästi silti kaukana meidän oloistamme, niin että lukija saa ihastella ja ihmetellä, nauraa ja vakavoitua temperamenttisen Herodeksen mukana. Elämänviisautta ja huumoria ei puutu.
Jopa naisasiaa Sahlberg on saanut mukaan mahtumaan. Mainio hahmo on Herodeksen vaimo Herodias. Muutama läheinen alainen nousee myös esiin, mutta pääosan ja näyttämön vie Herodes itse. Sekin kuvaa hallitsijan valtaa ja yksinäisyyttä aikana, jolloin kehenkään ei voi luottaa.
Herodes on herkullinen lukuromaani, josta väistämättä tuo mieleen sen - tohdinko sanoa sen S-sanan? Sanon. Sinuhe. Kuin modernisoitu laitos Sinuhesta, helpompilukuinen vähemmän koukeroisine kielineen, mutta laajuudeltaan ja sisällöltään hyvin oppi-isäänsä muistuttava. Sekä isot teemat - valta, uskonnot, politiikka - että arki ja henkilökohtaisuudet ovat läsnä samalla tavoin, ja tarinan lukeminen on nautinnollista ja viihdyttävää samalla tavalla. Niukan Sahlberg-kokemukseni perusteella en tällaista osannut odottaa, joten alkuällistyksen jälkeen ja matkimisepäilyistäni päästyäni olin myyty. Upea kirja!
Kenelle? Aika itsestään selvästi historiasta kiinnostuneille ja viihdyttävää lukuromaania kaipaaville. Ja jos pidät Sinuhesta, uskallan arvella, että pidät tästäkin.
Muualla: Booking it some more -blogin Booksy kiittää kirjan uskottavia hahmoja. Elämän krestomatia vertaa Waltariin enemmänkin ja sanoo Sahlbergin jopa ylittävän tämän ajoittain, Anneli vertaa Sahlbergin aiempiin.
Asko Sahlberg: Herodes. WSOY 2013.
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Ystäväni Rasputin
JP Koskinen on kirjoittanut kunnianhimoisen historiallisen romaanin Rasputinista, tuosta myyttisestä ihmemiehestä Venäjällä viimeisen tsaarin, Nikolai toisen, aikana.
There lived a certain man in Russia long ago
He was big and strong, in his eyes a flaming glow
Rasputin oli jonkinlainen samaani, kansanparantaja tai silmänkääntäjä - joitakin mystisiä taitoja hänellä ilmeisesti oli, koska tarinat elävät sitkeästi. Tsaaritar Alexandra turvautui häneen ja piti miehen taitoja mahtavina, jopa niin, että hän uskoi tämän pitävän verenvuototaudista kärsivän kruununprinssin hengissä rukouksillaan.
He could preach the bible like a preacher
Full of ecstacy and fire
But he also was the kind of teacher
Women would desire.
Monet uskovat, että Rasputin liehitteli tsaaritarta, vokotteli sänkyyn asti, tai jos ei hänen kanssaan onnistunut, ainakin vietteli ison liudan naisia, jotka olivat sulaa vahaa miehen taitojen ja salaperäisen olemuksen vuoksi. Kateellisten puhetta tai ei, sen enempää aatelisto kuin tsaarinvaltaa vastaan kapinoiva köyhä kansa ei sulattanut Rasputinin veljeilyä hallitsijan kanssa, vaan häntä arveltiin vallanhimoiseksi onnenonkijaksi, viholliseksi muille venäläisille. Bolsevikit eivät myöskään hyväksyneet jumalisuutta, jota - ainakin Koskisen mukaan - Rasputin saarnasi ja teki ihmetekojaan Jumalaan uskoen. Suosiota ei nostanut maine hurjana juhlijana ja himokkaana "tekopappina".
But when his drinking and lusting and his hunger
for power became known to more and more people,
the demands to do something about this outrageous
man became louder and louder.
Tiedämme, kuinka kävi Rasputinille ja tsaariperheelle. Koskinen onnistuu silti luomaan jännitystä kuvaamalla kapinan alkua ja tuomalla taitavasti mukaan todellisia historiallisia henkilöitä, jotka osallistuivat tsaariperheen kaatamiseen. Tarinankertoja on fiktiivinen nuori mies, Rasputinin apulainen, joka oli oppi-isänsä huomassa pienestä saakka. Vasilin avulla Koskinen saa kerrottua tarinan läheltä, mutta riittävän ulkopuolisin silmin. Herra Vasili tutustuu läheisesti tsaariperheeseen Rasputinin myötä ja ihastuu Anastasiaan, jolla on ruiskukansiniset silmät. Vasililla on tärkeä rooli perheen ja Rasputinin loppuvaiheissa, jotka Koskinen hienosti kiepauttaa yllätyksellisiksi - vaikka tämänhän piti olla tuttu tarina.
Kirja on taidokas paketti sotineen, jännityksineen, rikoksineen ja rakkauksineen, kuten historialliseen romaaniin kuuluu. Siinä on monta kiehtovaa säiettä: Rasputinin itsensä lisäksi Romanovien suvun historia ja kohtalo, joka vaivaa edelleen monia, ja tiedän Suomessakin asuvan henkilöitä, joiden suku pakeni vallankumousta eikä koskaan tunnustanut keisarihallinnon jälkeisiä Venäjän hallitsijoita. Anastasian tarina on luku sinänsä; toivo yhden perheenjäsenen selviytymisestä on tuottanut monenlaisia huhuja, väitteitä, kirjoja ja elokuvia. Todisteita selviämisestä ei kuitenkaan ole löydetty.
JP Koskinen on minulle uusi tuttavuus, mutta pitkän kirjoitusuran tehnyt ammattilainen, joten moittimista tekstistä ei löydy. Se on sujuvaa, luontevaa ja tyylillisesti venäläisyyden käsitykseeni istuvaa. Mutta juuri tähän kirjaan olisin kaivannut lisää mahtipontisuutta, vallan ja loiston säihkettä, suuruuden mittakaavaa. Tsaarin valtaisa mahti jäi hieman vaisuksi, ja pidin epäuskottavana sitä, että lähes jumalaisen aseman omaava hallitsijaperhe suhtautui niin tuttavallisesti nuoreen tuntemattomaan mieheen, Vasiliin. He jopa kutsuivat toisiaan etunimiltä ja piipahtelivat toistensa luona noin vain. Uskottavaa sen sijaan on Rasputinin lopun aikojen hurjuus ja hulluus: jos hänessä oli näkijän vikaa tai ainakin taipumus syviin uskonmietteisiin ja hillittömyyteen, ei ihme, että veriset tulevaisuudenkuvat (ja jatkuva juominen?) veivät lopulta hulluuden puolelle.
Tämä soi mielessäni koko ajan kirjan kanssa, olihan biisi ensimmäisiä, joiden tahtiin tanssin diskossa 1970-luvun lopulla. Älä klikkaa, jos et halua korvamatoa.
Muualla: Kannesta kanteen, sivuista sivuille antaa hienon tiivistyksen kirjasta. Erja luki sujuvasti, Noora blogissaTea with Anna Karoliina nautti ja vertaa kiinnostavasti tarinan eri tulkintavaihtoehtoja. Morrella soi sama biisi päässä kuin minulla (sori Morre, apinoin linkityksen), ja Kirjakirpun Jennin mielestä kirja on ehdoton luettava historiallisen romaanin ystäville. Jori ei suuresti innostunut juuri tästä Koskisen kirjasta, Minna taas piti "paheita ja pyhyyttä" tarjoavasta teoksesta. Leena Lumi kiukustui, kunnes suli. Hänen uskomattoman laajasta blogistaan löytyy myös listaus Romanov-kirjoista.
JP Koskinen. Ystäväni Rasputin. WSOY 2013.
There lived a certain man in Russia long ago
He was big and strong, in his eyes a flaming glow
Rasputin oli jonkinlainen samaani, kansanparantaja tai silmänkääntäjä - joitakin mystisiä taitoja hänellä ilmeisesti oli, koska tarinat elävät sitkeästi. Tsaaritar Alexandra turvautui häneen ja piti miehen taitoja mahtavina, jopa niin, että hän uskoi tämän pitävän verenvuototaudista kärsivän kruununprinssin hengissä rukouksillaan.
He could preach the bible like a preacher
Full of ecstacy and fire
But he also was the kind of teacher
Women would desire.
Monet uskovat, että Rasputin liehitteli tsaaritarta, vokotteli sänkyyn asti, tai jos ei hänen kanssaan onnistunut, ainakin vietteli ison liudan naisia, jotka olivat sulaa vahaa miehen taitojen ja salaperäisen olemuksen vuoksi. Kateellisten puhetta tai ei, sen enempää aatelisto kuin tsaarinvaltaa vastaan kapinoiva köyhä kansa ei sulattanut Rasputinin veljeilyä hallitsijan kanssa, vaan häntä arveltiin vallanhimoiseksi onnenonkijaksi, viholliseksi muille venäläisille. Bolsevikit eivät myöskään hyväksyneet jumalisuutta, jota - ainakin Koskisen mukaan - Rasputin saarnasi ja teki ihmetekojaan Jumalaan uskoen. Suosiota ei nostanut maine hurjana juhlijana ja himokkaana "tekopappina".
But when his drinking and lusting and his hunger
for power became known to more and more people,
the demands to do something about this outrageous
man became louder and louder.
Tiedämme, kuinka kävi Rasputinille ja tsaariperheelle. Koskinen onnistuu silti luomaan jännitystä kuvaamalla kapinan alkua ja tuomalla taitavasti mukaan todellisia historiallisia henkilöitä, jotka osallistuivat tsaariperheen kaatamiseen. Tarinankertoja on fiktiivinen nuori mies, Rasputinin apulainen, joka oli oppi-isänsä huomassa pienestä saakka. Vasilin avulla Koskinen saa kerrottua tarinan läheltä, mutta riittävän ulkopuolisin silmin. Herra Vasili tutustuu läheisesti tsaariperheeseen Rasputinin myötä ja ihastuu Anastasiaan, jolla on ruiskukansiniset silmät. Vasililla on tärkeä rooli perheen ja Rasputinin loppuvaiheissa, jotka Koskinen hienosti kiepauttaa yllätyksellisiksi - vaikka tämänhän piti olla tuttu tarina.
Kirja on taidokas paketti sotineen, jännityksineen, rikoksineen ja rakkauksineen, kuten historialliseen romaaniin kuuluu. Siinä on monta kiehtovaa säiettä: Rasputinin itsensä lisäksi Romanovien suvun historia ja kohtalo, joka vaivaa edelleen monia, ja tiedän Suomessakin asuvan henkilöitä, joiden suku pakeni vallankumousta eikä koskaan tunnustanut keisarihallinnon jälkeisiä Venäjän hallitsijoita. Anastasian tarina on luku sinänsä; toivo yhden perheenjäsenen selviytymisestä on tuottanut monenlaisia huhuja, väitteitä, kirjoja ja elokuvia. Todisteita selviämisestä ei kuitenkaan ole löydetty.
JP Koskinen on minulle uusi tuttavuus, mutta pitkän kirjoitusuran tehnyt ammattilainen, joten moittimista tekstistä ei löydy. Se on sujuvaa, luontevaa ja tyylillisesti venäläisyyden käsitykseeni istuvaa. Mutta juuri tähän kirjaan olisin kaivannut lisää mahtipontisuutta, vallan ja loiston säihkettä, suuruuden mittakaavaa. Tsaarin valtaisa mahti jäi hieman vaisuksi, ja pidin epäuskottavana sitä, että lähes jumalaisen aseman omaava hallitsijaperhe suhtautui niin tuttavallisesti nuoreen tuntemattomaan mieheen, Vasiliin. He jopa kutsuivat toisiaan etunimiltä ja piipahtelivat toistensa luona noin vain. Uskottavaa sen sijaan on Rasputinin lopun aikojen hurjuus ja hulluus: jos hänessä oli näkijän vikaa tai ainakin taipumus syviin uskonmietteisiin ja hillittömyyteen, ei ihme, että veriset tulevaisuudenkuvat (ja jatkuva juominen?) veivät lopulta hulluuden puolelle.
Tämä soi mielessäni koko ajan kirjan kanssa, olihan biisi ensimmäisiä, joiden tahtiin tanssin diskossa 1970-luvun lopulla. Älä klikkaa, jos et halua korvamatoa.
Muualla: Kannesta kanteen, sivuista sivuille antaa hienon tiivistyksen kirjasta. Erja luki sujuvasti, Noora blogissaTea with Anna Karoliina nautti ja vertaa kiinnostavasti tarinan eri tulkintavaihtoehtoja. Morrella soi sama biisi päässä kuin minulla (sori Morre, apinoin linkityksen), ja Kirjakirpun Jennin mielestä kirja on ehdoton luettava historiallisen romaanin ystäville. Jori ei suuresti innostunut juuri tästä Koskisen kirjasta, Minna taas piti "paheita ja pyhyyttä" tarjoavasta teoksesta. Leena Lumi kiukustui, kunnes suli. Hänen uskomattoman laajasta blogistaan löytyy myös listaus Romanov-kirjoista.
JP Koskinen. Ystäväni Rasputin. WSOY 2013.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Ikuisesti yhdess@
EListallani on eri luku- ja bloggausvaiheissa (= odottaa kirjoitusta) kesken monta järeää kirjaa, mutta röyhkeästi, amerikkalaisella itsevarmuudella tunkee jonon ohi viihdettä rapakon takaa. Nappasin kirjan kirjastosta mökkilomalle, koska se vaikutti hauskalta lökökirjalta, jonka parissa ei tarvitse aivoja vaivata. Kuvittelin sen olevan jonkinlainen chick-litin ja rakkausromaanin näpsäkkä sekoitus.
No, ei ole. Tai on rakkausromaani, mutta ei ihan sitä, mitä odotin. Vaan huimasti parempi. Yksinäinen IT-asiantuntija Sam haaveilee tyttöystävästä ja kokeilee nettideittailua. Tulokset eivät ole ennakoitavat, vaikka kyllä, paljastan, että Sam löytää elämänsä naisen, Meredithin. Mutta siitä tarina vasta alkaa.
Meredithin mummi kuolee. Sam on surullinen rakkaansa puolesta ja rakentaa mummista tekoälypohjaisen projektion, joka perustuu tämän elämän aikaisiin videopuheluihin, sähköposteihin ja muihin sähköisiin jälkiin, joita jokaisesta meistä väistämättä jää. Ohjelmisto sisältä algoritmin, joka yhdistää nämä jäljet ja koostaa niistää sähköisen vastineen kuolleelle henkilölle. Vastine, projektio, osaa lähettää sähköpostia, tekstiviestejä ja mikä ihmeellisintä, myös näkyy näyttöruudulla, puhuu ja vastaa Skype-ohjelman tai muiden vastaavien näköpuhelujen tavoin.
Kuulostaa uskomattomalta ja tietysti onkin (toistaiseksi?), mutta koska olemme tottuneet jo niin kirjojen kuin leffojenkin kautta dinosaurusten henkiinheräämisiin, kaikenlaisten örkkien maailmanvalloituksiin ja aikamatkoihin universumissa, ei tämä juuri hätkäytä. Näppärää teknologiauskovaisuutta, vähän lapsellistakin kuvittelua.
Mutta kirja sisältää tai ainakin saa aikaan hämmästyttävän paljon pohdintaa ja ajatuksia kuolemasta ja kuolemattomuudesta, sosiaalisen median vaikutuksista, teknologian kyvyistä ja ennen kaikkea ihmisen psyykestä. Miten ihminen toimii ja reagoi, kun hänen läheisensä kuolee? Tai kun hän kohtaa liikaa kuolemaa?
Sam, Meredith ja heidän ystävänsä joutuvat käymään läpi isoja omantunnon kysymyksiä, sillä he perustavat yrityksen, joka tarjoaa kuolleiden läheisille samanlaista palvelua kuin Meredith sai Samilta. Mahdollisuuden olla yhteydessä rakkaaseensa vielä kuoleman jälkeenkin. Tai ei rakkaaseensa, vaan virtuaalihahmoon, ja tätä he painottavat - he eivät pyri huijaamaan, eivät rahastamaan tuskalla eivätkä voittamaan kuolemaa, vaan vilpitön tarkoitus on auttaa surevia pahimman vaiheen yli. Tosin he myös hankkivat elantonsa Paluupostiksi nimetyn palvelun avulla.
Mielessä häivähti John Greenen koskettava nuortenkirja Tähtiin kirjoitettu virhe. Tämä voisi olla sen jatko-osa, hieman vanhemmille lukijoille, joilla on jo kokemusta menetyksistä tai kyky pelätä niitä.
Kirja on tietysti surullinen kuoleman ollessa koko ajan läsnä, mutta myös hauska - monta kertaa nauratti, kunnes tunnelma taas väistämättä synkistyi. Huumori on nokkelaan sanailuun perustuvaa. Sokerista söpöilyä on kiitettävän vähän. Loppuratkaisuja olisi voinut kuvitella monenlaisia, mutta onneksi kirjoittaja ei ole tyytynyt ilmeisimpiin. Pakko oli ahmia suurin piirtein yhdeltä istumalta.
Täyttää mainion viihdekirjan kriteerit: erittäin koukuttava, riittävästi täkyjä tarjoileva, saa aikaan niin hymyä kuin haikeuttakin. Ja hieman turvallista jännitystä. Suomennos on minusta nappisuoritus, erittäin luontevaa kieltä. Ainoa nillitys suomenkielisestä nimestä; eikös tuollainen at-merkin käyttö sanan osana ollut muotia joskus 10 - 15 vuotta sitten? Nyt se tuntuu aikansa eläneeltä ja vähän, no, halvalta. Vaikka kyseessä onkin viihdekirja, ei sitä tarvitsisi osoitella niin selvästi.
Kuolemakirjoista vielä. Olen lukenut Eben Alexanderin Totuuden taivaasta, ja täytyy sanoa, että Frankel sai viihdekirjallaan minut paljon enemmän miettimään kuolemaa kuin korkeaan koulutukseensa vetoava, totuuden "tietävä" ja tietokirjaksi luokitellun teoksen aiheesta tehnyt Alexander. Lukuisan Laura kertoo tästä kirjasta.
Frankelin kirja oli minulle nimeä myöten täysin outo, mutta Amma on sen jo aiemmin lukenut ja löysi siitä suuria kysymyksiä. Peikkoneito piti kirjaa sekavana, vaikka nerokasta huumoria kehuukin.
Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@. WSOY 2013. Suomennos Aila Herronen.
No, ei ole. Tai on rakkausromaani, mutta ei ihan sitä, mitä odotin. Vaan huimasti parempi. Yksinäinen IT-asiantuntija Sam haaveilee tyttöystävästä ja kokeilee nettideittailua. Tulokset eivät ole ennakoitavat, vaikka kyllä, paljastan, että Sam löytää elämänsä naisen, Meredithin. Mutta siitä tarina vasta alkaa.
Meredithin mummi kuolee. Sam on surullinen rakkaansa puolesta ja rakentaa mummista tekoälypohjaisen projektion, joka perustuu tämän elämän aikaisiin videopuheluihin, sähköposteihin ja muihin sähköisiin jälkiin, joita jokaisesta meistä väistämättä jää. Ohjelmisto sisältä algoritmin, joka yhdistää nämä jäljet ja koostaa niistää sähköisen vastineen kuolleelle henkilölle. Vastine, projektio, osaa lähettää sähköpostia, tekstiviestejä ja mikä ihmeellisintä, myös näkyy näyttöruudulla, puhuu ja vastaa Skype-ohjelman tai muiden vastaavien näköpuhelujen tavoin.
Kuulostaa uskomattomalta ja tietysti onkin (toistaiseksi?), mutta koska olemme tottuneet jo niin kirjojen kuin leffojenkin kautta dinosaurusten henkiinheräämisiin, kaikenlaisten örkkien maailmanvalloituksiin ja aikamatkoihin universumissa, ei tämä juuri hätkäytä. Näppärää teknologiauskovaisuutta, vähän lapsellistakin kuvittelua.
Mutta kirja sisältää tai ainakin saa aikaan hämmästyttävän paljon pohdintaa ja ajatuksia kuolemasta ja kuolemattomuudesta, sosiaalisen median vaikutuksista, teknologian kyvyistä ja ennen kaikkea ihmisen psyykestä. Miten ihminen toimii ja reagoi, kun hänen läheisensä kuolee? Tai kun hän kohtaa liikaa kuolemaa?
Sam, Meredith ja heidän ystävänsä joutuvat käymään läpi isoja omantunnon kysymyksiä, sillä he perustavat yrityksen, joka tarjoaa kuolleiden läheisille samanlaista palvelua kuin Meredith sai Samilta. Mahdollisuuden olla yhteydessä rakkaaseensa vielä kuoleman jälkeenkin. Tai ei rakkaaseensa, vaan virtuaalihahmoon, ja tätä he painottavat - he eivät pyri huijaamaan, eivät rahastamaan tuskalla eivätkä voittamaan kuolemaa, vaan vilpitön tarkoitus on auttaa surevia pahimman vaiheen yli. Tosin he myös hankkivat elantonsa Paluupostiksi nimetyn palvelun avulla.
Mielessä häivähti John Greenen koskettava nuortenkirja Tähtiin kirjoitettu virhe. Tämä voisi olla sen jatko-osa, hieman vanhemmille lukijoille, joilla on jo kokemusta menetyksistä tai kyky pelätä niitä.
Kirja on tietysti surullinen kuoleman ollessa koko ajan läsnä, mutta myös hauska - monta kertaa nauratti, kunnes tunnelma taas väistämättä synkistyi. Huumori on nokkelaan sanailuun perustuvaa. Sokerista söpöilyä on kiitettävän vähän. Loppuratkaisuja olisi voinut kuvitella monenlaisia, mutta onneksi kirjoittaja ei ole tyytynyt ilmeisimpiin. Pakko oli ahmia suurin piirtein yhdeltä istumalta.
Täyttää mainion viihdekirjan kriteerit: erittäin koukuttava, riittävästi täkyjä tarjoileva, saa aikaan niin hymyä kuin haikeuttakin. Ja hieman turvallista jännitystä. Suomennos on minusta nappisuoritus, erittäin luontevaa kieltä. Ainoa nillitys suomenkielisestä nimestä; eikös tuollainen at-merkin käyttö sanan osana ollut muotia joskus 10 - 15 vuotta sitten? Nyt se tuntuu aikansa eläneeltä ja vähän, no, halvalta. Vaikka kyseessä onkin viihdekirja, ei sitä tarvitsisi osoitella niin selvästi.
Kuolemakirjoista vielä. Olen lukenut Eben Alexanderin Totuuden taivaasta, ja täytyy sanoa, että Frankel sai viihdekirjallaan minut paljon enemmän miettimään kuolemaa kuin korkeaan koulutukseensa vetoava, totuuden "tietävä" ja tietokirjaksi luokitellun teoksen aiheesta tehnyt Alexander. Lukuisan Laura kertoo tästä kirjasta.
Frankelin kirja oli minulle nimeä myöten täysin outo, mutta Amma on sen jo aiemmin lukenut ja löysi siitä suuria kysymyksiä. Peikkoneito piti kirjaa sekavana, vaikka nerokasta huumoria kehuukin.
Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@. WSOY 2013. Suomennos Aila Herronen.
perjantai 3. tammikuuta 2014
Lukuvuosi 2013 ja tulevaa vuotta
Hyvää uutta vuotta! Olen jo ehtinyt pari kirjaa tälle vuodelle blogata ja lisää tulee pian, mutta ensin katsaus menneeseen. Se ei tuo isoja yllätyksiä, vaan lukuvuosi on ollut aika lailla edellisen vuoden kaltainen. Nyt pidin tarkemmin listaa luetuista, joten määrä on niin lähellä totuutta kuin lasku- ja muistiinmerkitsemiskyvyilleni on mahdollista.
Vuonna 2013 luin 157 kirjaa, joista
96 kpl kotimaisia
61 kpl ulkomaisia
67 mieskirjailijalta
90 naiskirjailijalta (aikaisemmin suhde on ollut tasaisempi tai jopa toisin päin)
13 tietokirjaa
70 vuonna 2013 julkaistua kirjaa! Tämä luku on niin suuri, että epäilen jo statistiikkaani, mutta eiköhän se aika lähellä totuutta ole. Olen niin malttamaton uutuuksien suhteen, että vanhemmat jäävät näköjään aina vähemmistöön.
109 blogipostausta
Kaikkia luettuja on hieman vähemmän kuin 2012, joka oli ennätyksellinen määrällisesti, luin silloin enemmän tietokirjoja, runoja ja sarjiksiakin. Postauksia oli 2013 kuitenkin vain yksi vähemmän kuin edellisenä vuonna, eli olen ollut ahkerampi bloggaaja. Syyskuussa postauksia oli peräti 21, kun muina kuukausina luku pyörii kymmenen paikkeilla. Uutuuksien viehätys näkyy - ja tietysti kirjojen julkaisun vilkkain sesonki.
Vuosi 2013 oli huimien ja ällistyttävien esikoiskirjojen vuosi. Esimerkkinä Antti Heikkisen Pihkatappi, joka juuri voitti Savonia-palkinnon, onnea hänelle! Tarkemmin vuoden parhaista tulevissa Blogistanian Finlandia-, Globalia- ja Tieto -äänestyksissä: bloggarit julkaisevat omat äänestyslistansa ma 27.1. klo 10 ja tulokset emäntäblogeissa 28.1. klo 10.
Kirjavuoden kohokohta, bloggarin joulu, sijoittui lokakuulle. Helsingin Kirjamessut on pyörryttävä lukutoukan hengenkohotustapahtuma, jossa kirjallisiin sfääreihin saa leijua blogiystävien ja tuhansien muiden kirjanystävien kanssa. Menneistä listaan vielä kirjabloggareiden joulukalenterin, jota oli mukava seurata ja tehdä. Postaukseni julkaistiin myös Näkövammaisten Keskusliiton fb:ssä.
Kesken jääneitä kirjoja olen listannut kahdeksan. Luku ei varmaan sisällä kaikkia, joita olen vilkuillut, mutta ainakin näitä olen oikeasti yrittänyt lukea vähän pidempään kuin pari sivua - ja miksi sitten kävi kuten kävi:
Cormac McCarthy: Veren ääriin - liian verinen
Ian McEwan: Makeannälkä - liian karmiva
Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa - tuli huono olo
Saara Kesävuori: Saarroksissa - ei jaksanut
Juhani Karila: Gorilla - ei napannut
Sylvia Day: Sinusta heijastettu - liian porno
Annet Gröschner: Vappuaatto - liian sirpaleinen
Tuo viimeinen kiinnostaa: se kertoo Berliinistä pienten tarinoiden ja dialogien kautta. Mukana on Berliinin kartta - hyvä idea - joten samalla yritin tutustua kaupunkiin etsimällä siitä paikan, jossa henkilöt kulloinkin liikkuivat. Mutta lukeminen näin oli kovin hidasta, en oikein päässyt kiinni kokonaisuuteen enkä jaksanut etsiä yhteyksiä tarinoiden välillä. Ehkä vielä joskus vien loppuun asti. Linkitän toistaiseksi arvioon Hannalta, joka kaupunkia tuntevana viihtyi kirjan kanssa.
Saksalaisia kirjoja olen kerännyt lukupinoon muutenkin, ajattelin suorittaa jonkinlaisen minihaasteen tutustuakseni saksalaiseen kirjallisuuteen. Se kiinnostaa monesta syystä: kummipoikani ja ystävien kotimaa, iso kansa = paljon kirjallista potentiaalia, Suomi on syksyn Frankfurtin messujen teemamaa jne.
Haasteissa olen hyvin vähän mukana, luen mieluummin fiilispohjalta. Kovia kotimaisia itselle uusia kirjailijoita listasin sentään viime vuonna. Mietin oman lukemisen monipuolistumisen kannalta, että voisin jatkossa ottaa joka vuosi jonkin oman teemamaan, johon keskittyisin enemmän. Tai miksei parikin, jos tulee hyviä haasteita. Tämä Tuulevin Italia-haastekin kuulostaa herkulta!
Finlandia-ehdokkaista Herodes odottaa lukupinossa. Riikka Pelo olisi ilman voittoaan jäänyt lukematta, Terminaalin "silmäilin" läpi enkä usko sen tarkemmin siihen tarttuvani, muut olen lukenut ja pian blogannutkin, lopetin juuri J-P Koskisen luvun, Leena Krohn ja Kjell Westö löytyvät jo.
Nyt keskityn tämän vuoden lukemisiin. Perheen rahatilanteen onneksi asun kirjaston enkä kirjakaupan vieressä, sillä kaikki tämä jutustelu kirjoista saa aikaan saman kuin ruuasta puhuminen. Tuli hirmuinen nälkä. Lukemiseen. Tai ei se oikeastaan koskaan ole lähtenytkään.
Antoisaa uutta kirjavuotta 2014!
Vuoden 2012 yhteenvetoni täällä.
Vuonna 2013 luin 157 kirjaa, joista
96 kpl kotimaisia
61 kpl ulkomaisia
67 mieskirjailijalta
90 naiskirjailijalta (aikaisemmin suhde on ollut tasaisempi tai jopa toisin päin)
13 tietokirjaa
70 vuonna 2013 julkaistua kirjaa! Tämä luku on niin suuri, että epäilen jo statistiikkaani, mutta eiköhän se aika lähellä totuutta ole. Olen niin malttamaton uutuuksien suhteen, että vanhemmat jäävät näköjään aina vähemmistöön.
109 blogipostausta
Kaikkia luettuja on hieman vähemmän kuin 2012, joka oli ennätyksellinen määrällisesti, luin silloin enemmän tietokirjoja, runoja ja sarjiksiakin. Postauksia oli 2013 kuitenkin vain yksi vähemmän kuin edellisenä vuonna, eli olen ollut ahkerampi bloggaaja. Syyskuussa postauksia oli peräti 21, kun muina kuukausina luku pyörii kymmenen paikkeilla. Uutuuksien viehätys näkyy - ja tietysti kirjojen julkaisun vilkkain sesonki.
Vuosi 2013 oli huimien ja ällistyttävien esikoiskirjojen vuosi. Esimerkkinä Antti Heikkisen Pihkatappi, joka juuri voitti Savonia-palkinnon, onnea hänelle! Tarkemmin vuoden parhaista tulevissa Blogistanian Finlandia-, Globalia- ja Tieto -äänestyksissä: bloggarit julkaisevat omat äänestyslistansa ma 27.1. klo 10 ja tulokset emäntäblogeissa 28.1. klo 10.
Kirjavuoden kohokohta, bloggarin joulu, sijoittui lokakuulle. Helsingin Kirjamessut on pyörryttävä lukutoukan hengenkohotustapahtuma, jossa kirjallisiin sfääreihin saa leijua blogiystävien ja tuhansien muiden kirjanystävien kanssa. Menneistä listaan vielä kirjabloggareiden joulukalenterin, jota oli mukava seurata ja tehdä. Postaukseni julkaistiin myös Näkövammaisten Keskusliiton fb:ssä.
Kesken jääneitä kirjoja olen listannut kahdeksan. Luku ei varmaan sisällä kaikkia, joita olen vilkuillut, mutta ainakin näitä olen oikeasti yrittänyt lukea vähän pidempään kuin pari sivua - ja miksi sitten kävi kuten kävi:
Cormac McCarthy: Veren ääriin - liian verinen
Ian McEwan: Makeannälkä - liian karmiva
Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa - tuli huono olo
Saara Kesävuori: Saarroksissa - ei jaksanut
Juhani Karila: Gorilla - ei napannut
Sylvia Day: Sinusta heijastettu - liian porno
Annet Gröschner: Vappuaatto - liian sirpaleinen
Tuo viimeinen kiinnostaa: se kertoo Berliinistä pienten tarinoiden ja dialogien kautta. Mukana on Berliinin kartta - hyvä idea - joten samalla yritin tutustua kaupunkiin etsimällä siitä paikan, jossa henkilöt kulloinkin liikkuivat. Mutta lukeminen näin oli kovin hidasta, en oikein päässyt kiinni kokonaisuuteen enkä jaksanut etsiä yhteyksiä tarinoiden välillä. Ehkä vielä joskus vien loppuun asti. Linkitän toistaiseksi arvioon Hannalta, joka kaupunkia tuntevana viihtyi kirjan kanssa.
Saksalaisia kirjoja olen kerännyt lukupinoon muutenkin, ajattelin suorittaa jonkinlaisen minihaasteen tutustuakseni saksalaiseen kirjallisuuteen. Se kiinnostaa monesta syystä: kummipoikani ja ystävien kotimaa, iso kansa = paljon kirjallista potentiaalia, Suomi on syksyn Frankfurtin messujen teemamaa jne.
Haasteissa olen hyvin vähän mukana, luen mieluummin fiilispohjalta. Kovia kotimaisia itselle uusia kirjailijoita listasin sentään viime vuonna. Mietin oman lukemisen monipuolistumisen kannalta, että voisin jatkossa ottaa joka vuosi jonkin oman teemamaan, johon keskittyisin enemmän. Tai miksei parikin, jos tulee hyviä haasteita. Tämä Tuulevin Italia-haastekin kuulostaa herkulta!
Finlandia-ehdokkaista Herodes odottaa lukupinossa. Riikka Pelo olisi ilman voittoaan jäänyt lukematta, Terminaalin "silmäilin" läpi enkä usko sen tarkemmin siihen tarttuvani, muut olen lukenut ja pian blogannutkin, lopetin juuri J-P Koskisen luvun, Leena Krohn ja Kjell Westö löytyvät jo.
Nyt keskityn tämän vuoden lukemisiin. Perheen rahatilanteen onneksi asun kirjaston enkä kirjakaupan vieressä, sillä kaikki tämä jutustelu kirjoista saa aikaan saman kuin ruuasta puhuminen. Tuli hirmuinen nälkä. Lukemiseen. Tai ei se oikeastaan koskaan ole lähtenytkään.
Antoisaa uutta kirjavuotta 2014!
Vuoden 2012 yhteenvetoni täällä.
torstai 2. tammikuuta 2014
Hotel Sapiens
Hotel Sapiens on synkkä paikka. Sen asukkaat ovat sairaita, hulluja tai rikollisia. Hotellissa he ovat turvassa, mutta eristyksissä muusta maailmasta. Fantasiamaisten kertomustensa kautta Leena Krohn johdattaa lukijan ajattelemaan, mikä oikeastaan on todellista ja millainen sairaus ihmisiä vaivaa. Emmekö me kaikki ole sairaita?
Krohn ei näe tulevaisuuttamme valoisana, ainakaan Hotel Sapiensista katsoen. Luonnon tuhoutuminen, rahanahneus ja itsekkyys ovat sairastuttaneet ihmiskunnan. Kirja on surumielinen ja ahdistavakin allegorinen tulevaisuudenkuva, dystopia, joka pienestä sivumäärästään huolimatta sisältää paljon painavaa asiaa.
"Täällä voi vain olla olemassa ilman toivoa, ilman tekoja."
Kertomukset ovat erillisiä, ja toiset vaikuttavat enemmän kuin toiset; Hyytelö, Arki-ihmisiä ja Vierailu arboretumissa jäivät vahvimmin mieleeni. Myös Tooga on vaikuttava - pikimustaa huumoriakin siinä voi nähdä. Kuten monissa hämmästyttävissä ilmiöissä, joita kirjailija maalaa eteemme, kuten itsenäisen varjon, ilmoissa lenteleviä Gaussin käyriä ja älyllisiä kasveja. Mutta sen verran hurja tämä maailma on, ettei oikein uskalla nauraa.
"Kuka on oikeasti olemassa, kuka ei, siitähän täällä on mahdoton saada selvyyttä."
Kaiken kansan kestosuosikiksi en usko tämän kirjan nousevan, sellaiseksi se on liian sivistynyt ja mystinen, vierasperäisine sanoineen ja viittailuineen milloin Descartesiin, milloin Shelleyhin tai fysiikan käsitteisiin, mutta Krohn myös tuo mukaan lujaa elämänviisautta ja kokemusta, jonka epäakateeminenkin lukija ymmärtää. Teksti on selkeää, kieli taitavan soljuvaa ja kirkasta, vaikka teema ja tunnelma ovat salaperäisiä ja arvoituksellisia. Itse asiassa, kirja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.
Minulle Krohn on uusi tuttavuus eikä näin pieni otos vielä anna kattavaa kuvaa, mutta herättää halun tutustua tarkemmin tähän viisaaseen kirjoittajaan, joka virittää monenlaisia ajatuksia lukijan pääkoppaan risteilemään. Yksi lukukerta ei tunnu riittävältä, kirja on niin täysi.
Muualla: Yöpöydän kirjat -blogin Niina tutustuu kirjaan tarkasti. Häneltä löytyy linkkejä muihin arvioihin. Kirjaa onkin luettu näköjään todella paljon.
Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia. Teos 2013.
Krohn ei näe tulevaisuuttamme valoisana, ainakaan Hotel Sapiensista katsoen. Luonnon tuhoutuminen, rahanahneus ja itsekkyys ovat sairastuttaneet ihmiskunnan. Kirja on surumielinen ja ahdistavakin allegorinen tulevaisuudenkuva, dystopia, joka pienestä sivumäärästään huolimatta sisältää paljon painavaa asiaa.
"Täällä voi vain olla olemassa ilman toivoa, ilman tekoja."
Kertomukset ovat erillisiä, ja toiset vaikuttavat enemmän kuin toiset; Hyytelö, Arki-ihmisiä ja Vierailu arboretumissa jäivät vahvimmin mieleeni. Myös Tooga on vaikuttava - pikimustaa huumoriakin siinä voi nähdä. Kuten monissa hämmästyttävissä ilmiöissä, joita kirjailija maalaa eteemme, kuten itsenäisen varjon, ilmoissa lenteleviä Gaussin käyriä ja älyllisiä kasveja. Mutta sen verran hurja tämä maailma on, ettei oikein uskalla nauraa.
"Kuka on oikeasti olemassa, kuka ei, siitähän täällä on mahdoton saada selvyyttä."
Kaiken kansan kestosuosikiksi en usko tämän kirjan nousevan, sellaiseksi se on liian sivistynyt ja mystinen, vierasperäisine sanoineen ja viittailuineen milloin Descartesiin, milloin Shelleyhin tai fysiikan käsitteisiin, mutta Krohn myös tuo mukaan lujaa elämänviisautta ja kokemusta, jonka epäakateeminenkin lukija ymmärtää. Teksti on selkeää, kieli taitavan soljuvaa ja kirkasta, vaikka teema ja tunnelma ovat salaperäisiä ja arvoituksellisia. Itse asiassa, kirja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.
Minulle Krohn on uusi tuttavuus eikä näin pieni otos vielä anna kattavaa kuvaa, mutta herättää halun tutustua tarkemmin tähän viisaaseen kirjoittajaan, joka virittää monenlaisia ajatuksia lukijan pääkoppaan risteilemään. Yksi lukukerta ei tunnu riittävältä, kirja on niin täysi.
Muualla: Yöpöydän kirjat -blogin Niina tutustuu kirjaan tarkasti. Häneltä löytyy linkkejä muihin arvioihin. Kirjaa onkin luettu näköjään todella paljon.
Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia. Teos 2013.
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
Seitsemän elämääni
Joulunaika meni tiiliskivimäisissä, itäisissä tunnelmissa lukemisen osalta. Riikka Pelon Venäjä-kuvauksen lisäksi luin yli 700-sivuisen opuksen maanomistaja Ximen Naon seitsemästä reinkarnaatiosta Kiinassa. Osuvasti tähän ajankohtaan.
"Tarinani alkaa uudenvuodenpäivänä 1950."
Huomattavasti hilpeämpää kuin Pelo, vaikka kommunistista yhteiskuntaa tässäkin kuvataan eikä pelkällä rakkaudella. Ilkikurisesti, häijysti ja hersyvän tarinoinnin kautta Mo Yan esittää pienen kylän elämää alkaen kollektivisoinnista aina nykyaikakauden alkuun asti.
Ximen Nao on teloitettu pari vuotta aiemmin, ja taisteltuaan Manalan Ruhtinaan kanssa kiukkuisena kohtelustaan hän saa lopulta syntyä uudestaan maan päälle, yllätyksekseen tosin aasina. Lisää yllätyksiä: Kiinassa on toteutettu suuri maanjakouudistus, ja maat ja mannut on jaettu köyhille. Hänen uusi isäntänsä on miehen oma renkipoika, lähes ottopoika Lan Jiefang. Aasin ja isännän välille kehittyy luja side, ja tavatonta kyllä, uudelleensyntynyt mies muistaa eläimellisyydestään huolimatta vielä hyvin ihmisaikojensa asiat. Niinpä hän pystyy olemaan avuksi monin tavoin, samalla kun muistelee omaa elämäänsä kylässä ja tarkkailee sen nykyisiä tapahtumia.
Aasille käy lopulta kalpaten suuren nälänhädän aikana, ja seuraava elämä sonnina alkaa. Monien vaiheiden jälkeen mies päätyy jälleen Manalaan ja onnistuu jälleen kiristämään luvan uudelleensyntymiseen - sikana. Manalasta löytyy siis huumorintajua. Sonni oli vahva, sika viisas, ja seuraava elämä koittaa sankarillisen koiran hahmossa. Apinakin hän ehtii olla, ennen kuin syntyy millenniumvauvana, vihdoinkin jälleen ihmisestä.
Koko 1900-luvun loppupuoli suurine muutoksineen nähdään eri eläinten silmin, välillä tarinaa kertoo Lan Jiefang. Sukulaisuussuhteet, aviopuolisot, rakastajat ja rakastajattaret ovat monisyinen kudos ja oudot, toisiaan muistuttavat nimet olivat hieman hankalia seurattavia, mutta onneksi kirjan alussa on henkilölistaus, se helpottaa hahmottamista. Mukana liehuu myös kirjailijanplanttu, riiviö Mo Yan, joka putkahtaa esiin milloin missäkin kohtauksessa. Kertoja myös mainitsee hänet useaan otteeseen, tunsihan hän nuorukaisen jo poikana, kun tämä vasta haaveili kirjailijan urasta, mutta on kertomushetkeen mennessä jo kirjoittanut monenlaisia teoksia, joita kertoja siteeraa milloin tuhahdellen tuon tomppelin aivoituksille, milloin melkein vastentahtoisesti ihaillen.
Kummallisia tilanteita tietysti syntyy siitä, että eläin saattaa joutua vaikka oman ihmispoikansa kiusattavaksi. Ximen Naon poika Jinlong on ärsyttävä voitontavoittelija, joka onnistuu aina hyötymään kulloisestakin poliittisesta tilanteesta. Outoa eläimenä on myös nähdä oma vaimonsa toisen miehen kanssa tai pikku tyttärensä aikuisena. Mutta päähenkilömme on sisukas, ja koska hänellä on laajalti elämänkokemusta - peräti usean elämän verran - hän pystyy suorituksiin, joihin tavallisten eläinten käsityskyky ei riittäisi. Niinpä hän järjestää itselleen kelvolliset olot niin sikana kuin koiranakin ja on laumassaan itseoikeutettu johtaja.
Hilpeä ja hauska tarina, joka sisältää elämän koko kirjon eikä hienostele - paitsi niillä kirjailijamaininnoillaan - vaan rönsyää sinne tänne vuolaasti tarinoiden. Totesin, että kirjaa on paras lukea pätkittäin, sillä kerrottavaa riittää eikä vaikkapa sian elämä aina jaksa kiinnostaa tuntikausia peräkkäin, vaikka kirjailija vyöryttää sivuille yllättäviä tapahtumia toisensa jälkeen. Nykyajassa päästään jopa flashmobeihin asti.
Kirjailijan tyyli tuo mieleen Saramagon, tekstin vuolauksineen, fantasiaelementteineen ja viittailuineen sinne tänne, tarinoivine otteineen ja poliittisine taustoineen. Mukava oli tutustua tähänkin nobelistiin.
Muualla: Tarukirjassa nobelisteista kertova Margit viihtyi erikoislaatuisten elämien parissa.
Katso myös Mo Yan: Viinamaa
"Tarinani alkaa uudenvuodenpäivänä 1950."
Huomattavasti hilpeämpää kuin Pelo, vaikka kommunistista yhteiskuntaa tässäkin kuvataan eikä pelkällä rakkaudella. Ilkikurisesti, häijysti ja hersyvän tarinoinnin kautta Mo Yan esittää pienen kylän elämää alkaen kollektivisoinnista aina nykyaikakauden alkuun asti.
Ximen Nao on teloitettu pari vuotta aiemmin, ja taisteltuaan Manalan Ruhtinaan kanssa kiukkuisena kohtelustaan hän saa lopulta syntyä uudestaan maan päälle, yllätyksekseen tosin aasina. Lisää yllätyksiä: Kiinassa on toteutettu suuri maanjakouudistus, ja maat ja mannut on jaettu köyhille. Hänen uusi isäntänsä on miehen oma renkipoika, lähes ottopoika Lan Jiefang. Aasin ja isännän välille kehittyy luja side, ja tavatonta kyllä, uudelleensyntynyt mies muistaa eläimellisyydestään huolimatta vielä hyvin ihmisaikojensa asiat. Niinpä hän pystyy olemaan avuksi monin tavoin, samalla kun muistelee omaa elämäänsä kylässä ja tarkkailee sen nykyisiä tapahtumia.
Aasille käy lopulta kalpaten suuren nälänhädän aikana, ja seuraava elämä sonnina alkaa. Monien vaiheiden jälkeen mies päätyy jälleen Manalaan ja onnistuu jälleen kiristämään luvan uudelleensyntymiseen - sikana. Manalasta löytyy siis huumorintajua. Sonni oli vahva, sika viisas, ja seuraava elämä koittaa sankarillisen koiran hahmossa. Apinakin hän ehtii olla, ennen kuin syntyy millenniumvauvana, vihdoinkin jälleen ihmisestä.
Koko 1900-luvun loppupuoli suurine muutoksineen nähdään eri eläinten silmin, välillä tarinaa kertoo Lan Jiefang. Sukulaisuussuhteet, aviopuolisot, rakastajat ja rakastajattaret ovat monisyinen kudos ja oudot, toisiaan muistuttavat nimet olivat hieman hankalia seurattavia, mutta onneksi kirjan alussa on henkilölistaus, se helpottaa hahmottamista. Mukana liehuu myös kirjailijanplanttu, riiviö Mo Yan, joka putkahtaa esiin milloin missäkin kohtauksessa. Kertoja myös mainitsee hänet useaan otteeseen, tunsihan hän nuorukaisen jo poikana, kun tämä vasta haaveili kirjailijan urasta, mutta on kertomushetkeen mennessä jo kirjoittanut monenlaisia teoksia, joita kertoja siteeraa milloin tuhahdellen tuon tomppelin aivoituksille, milloin melkein vastentahtoisesti ihaillen.
Kummallisia tilanteita tietysti syntyy siitä, että eläin saattaa joutua vaikka oman ihmispoikansa kiusattavaksi. Ximen Naon poika Jinlong on ärsyttävä voitontavoittelija, joka onnistuu aina hyötymään kulloisestakin poliittisesta tilanteesta. Outoa eläimenä on myös nähdä oma vaimonsa toisen miehen kanssa tai pikku tyttärensä aikuisena. Mutta päähenkilömme on sisukas, ja koska hänellä on laajalti elämänkokemusta - peräti usean elämän verran - hän pystyy suorituksiin, joihin tavallisten eläinten käsityskyky ei riittäisi. Niinpä hän järjestää itselleen kelvolliset olot niin sikana kuin koiranakin ja on laumassaan itseoikeutettu johtaja.
Hilpeä ja hauska tarina, joka sisältää elämän koko kirjon eikä hienostele - paitsi niillä kirjailijamaininnoillaan - vaan rönsyää sinne tänne vuolaasti tarinoiden. Totesin, että kirjaa on paras lukea pätkittäin, sillä kerrottavaa riittää eikä vaikkapa sian elämä aina jaksa kiinnostaa tuntikausia peräkkäin, vaikka kirjailija vyöryttää sivuille yllättäviä tapahtumia toisensa jälkeen. Nykyajassa päästään jopa flashmobeihin asti.
Kirjailijan tyyli tuo mieleen Saramagon, tekstin vuolauksineen, fantasiaelementteineen ja viittailuineen sinne tänne, tarinoivine otteineen ja poliittisine taustoineen. Mukava oli tutustua tähänkin nobelistiin.
Muualla: Tarukirjassa nobelisteista kertova Margit viihtyi erikoislaatuisten elämien parissa.
Katso myös Mo Yan: Viinamaa