Kultamuna

Väsymätön Guido Brunetti jatkaa tutkimuksiaan komisariona Venetsian kaupungin palveluksessa. Vielä väsymättömämpi Donna Leon on kirjoittanut jo pitkälle kolmattakymmentä teosta aiheesta, ja lisäksi vielä muutaman muun kirjan Venetsiasta ja esimerkiksi Brunettille nimetyn keittokirjan.

Kultamuna jatkaa tuttua sarjaa tutulla kaavalla. Arvoitus, rikos, joka ratkeaa komisarion oivan aivotyön ansiosta. Samalla lukijalle esitellään Venetsiaa ja italialaista yhteiskuntaa, kuten tiukkaa nurkkakuntaisuutta, luokkaeroja ja eri ammattien arvostusta. Ainakin minä sain kirjasta sellaista tietoa gondolieereista, mitä en aiemmin tiennyt (eikä se ole kyseistä ammattikuntaa mairittelevaa).

Kultamunassa Guidoa askarruttaa kuollut mies, josta ei löydy mitään merkintöjä virallisista rekistereistä - aivan kuin miestä ei olisi ollut olemassakaan. Hautausta varten virallinen tunnistus on kuitenkin tehtävä, joten poliisikunta selvittelee tapausta viran puolesta. Miehen äidin tarinan "tietää koko naapurusto", vain poliisi ei. Selviää, ettei tarina ole kaunis.

Kaunis elämä sen sijaan on Leonin kuvauksen kohde. Hän ei mässäile väkivallalla eikä julmuuksilla, vaan rikosten lisäksi tai oikeastaan jopa niitä vahvempina Brunetti-tarinoissa ovat vahvasti mukana esteettiset ja kulinaristiset nautinnot. Arkkitehtuuri, pukeutuminen ja syöminen ovat erittäin vakavia pohdintoja ja tarkkaa havainnointia aiheuttavia aiheita. Brunetti on älykäs, mutta hienosteluun taipuvainen, eikä hän välty ylimielisyydeltä omanarvontunnossaan. Inhimillistä, vaikka lukijaa ärsyttelevää ja välillä tahattoman hihityttävää. Korkean virkamiehen työ ei näyttäydy lukijalle järin rasittavana, ja asiat sujuvat parhaiten ystävänkauppoina ja epävirallisten, joskus jopa lausumattomien sopimusten avulla. Kashmirvillaista päällystakkia ei tarvitse tahrata.

Brunetti on myös aviomies ja perheenisä, mikä on olennainen osa Leonin tarinoita. Paola-vaimoltaan mies saa viisaita neuvoja ja uusia ajatuksia, lapset ovat fiksuja nuoria. Idylli ei säröile. Lukijan on kaikin puolin turvallista heittäytyä lukumatkalle Venetsiaan Leonin myötä. Omasta mielestäni liiankin turvallista, vaikka tyylikäs ja sujuva teksti on helppo niellä ja sen parissa voi viihtyä vaivatta hetken verran. Toisaalta, en ole suuri Venetsian-ihailija.

Kenelle: Brunettin ikiystäville, Venetsiaa fanittaville, Italian ihailijoille, taustoitusta arvostaville, verettömän dekkarin tarvitsijoille, lempeää rikosselvittelyä etsiville.

Muualla: Tuijata sanoo Leonin otteen saattavan olla yllätyksetön mutta ihmisenmittainen. Kirsin kirjanurkka listaa Leonin kirjoja ja sanoo myös Brunettiin viitaten: "Joistakin kirjasarjoista tulee kuin tuttuja maailmoja, joihin on mukavan lohdullista aina silloin tällöin solahtaa tapaamaan vanhoja ystäviä."  Nimeänkin tämän minulle harvinaisen dekkaripostauksen dekkareita tuntevan Kirsin kunniaksi, sillä hänet on valittu Dekkariseuran Vuoden johtolanka -raatiin vuosille 2015-2016. Onnea!

Donna Leon: Kultamuna. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Otava 2015. Suomennos Kaijamari Sivill.
Kustantajan lukukappale.

Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Kingston Wall (1987 - 1995) oli psykedeelistä progerockia soittava helsinkiläinen bändi, jonka tarina päättyi johtohahmon Petri Wallin itsemurhaan. Oikeastaan bändi oli lopetellut jo aiemmin, sillä rumpali Sami Kuoppamäen, basisti Jukka Jyllin ja Wallin ammatilliset ambitiot olivat alkaneet vetää eri suuntiin.

Bändi perustettiin rohkeasti aikana, jolloin punk oli juuri ohittanut huippukautensa ja suomi-rock jyräsi. Kun Walli kavereineen astui stagelle 60-70-lukuvaikutteisine musiikkeineen ja englanninkielisine lyriikoineen, se oli kummajainen liehulahkeita myöten. Mutta aina löytyy väkeä, jota erilaisuus kiehtoo, eikä kukaan kiistänyt kavereiden muusikontaitoja, päinvastoin: heitä pidettiin ja pidetään maan parhaimpiin lukeutuvina muusikkoina, joiden musiikki ja arvostus elää edelleen.

Jonkinlaista kulttia bändin ympärille on rakenneltu; se johtunee paitsi taidoista ja erilaisuudesta myös ennen kaikkea Petri Wallista, joka oli omanlaisensa persoona ja tinkimätön taiteilija, sopivaa kulttiainesta siis. Walli oli fiksu, boheemi ja oman tiensä kulkija, joka ei tehnyt kompromisseja. Ja loistava puhuja, joka rakasti esiintymistä.

Jylli kertoo: "Se oli sentyyppinen ihminen, joka ottaa kitaran käteen ja sanoo, että hän osaa soittaa, ja kaikki uskovat, vaikka kukaan ei ollut kuullut ääntäkään. Sen lisäksi Petri myös osasi soittaa."

Jo perheessään (Wallien muusikkosukua isänsä puolelta) musiikkiin kasvaneen Wallin koulunkäynti jäi heikoille, sillä soittaminen alkoi jo pienestä, koulun kustannuksella. Myös armeija meni velmuillen, mutta tulevaisuus oli selvillä, sillä kuten Walli kirjeessään kaverilleen sanoo:"...tuleehan musta joka tapauksessa rockn´roll star."

Petrin eli Peten isoisä oli Tampereen kirkkoherra ja tuomiorovasti. Isästä, Aarno Wallista, kirjoittaja sanoo: "Voidaan sanoa, että Aarne Walli on mies, joka toi Suomeen euroviisut ja television, sillä 1956 hän juonsi Stockmannin tavaratalossa tilaisuuden, jossa televisio esiteltiin ensimmäistä kertaa suomalaisille." Hän oli uskovainen muusikko, joka opetti kolmannesta avioliitostaan syntyneelle Petrille hyvien tapojen kunnioituksen. Peten äiti Anita oli aikansa seurapiirikaunotar ja juorulehtien julkkis, joka teki tanssijan töitä eri puolilla maailmaa, eikä avioliitto kestänyt. Pete sai veljensä kanssa viettää vapaasti aikaansa, kun vanhemmat eivät ehtineet perään katsomaan.

Petri Wallin tulevaisuus alkoi muotoutua intin jälkeen: isä vaati työssäkäyntiä, minkä poika hoitikin tunnollisesti, mutta keskittyi oikeaan uraansa, musiikin tekemiseen ja esittämiseen. Erilaisten kokoonpanokokeilujen jälkeen muotoutui Kingston Wall, trio, joka debytoi Natsalla 1988 niin menestyksekkäästi, että se poiki paljon uusia keikkoja, ja nousukiito alkoi vauhdilla.

Walli sai paljon vihamiehiä tinkimättömyydellään ja kukkoilullaan, mutta myös musiikilleen arvostusta. Festareita, tv-esiintymisiä, jopa ulkomaankeikkoja  Ensimmäisen levyn julkaisukeikka 1992 oli Tavastialla, joka oli Merimaan suosimalle bändille tärkeä paikka, pyhättö, sanoo kirjoittaja. Levy ei myynyt kovin hyvin, osin jakeluvaikeuksien vuoksi, mutta sai kiitosta, vaikka bändi vaikutti kuulijoihin enemmän livenä. Nopeassa tahdissa tehtiin myös toinen levy. Ja jo vuonna 1993 "Walli koki, että bändi oli jo saavuttanut Suomessa kaiken mahdollisen." 

Rakkaushuolet vaivasivat. Pete seurusteli lähes aina vakituisesti, muusa ja rakastettu oli hänelle elinehto. Tyttöystävän kanssa matkalla Intian Goalle hän tutustui erikoiseen Ior Bockiin ja hurahti tämän Kalevasta ammentavaan filosofiaoppiin täysillä. Bock vihki Wallia mytologiansa saloihin. Jo aiemmin löydetyt piristeet olivat myös kuvassa mukana, ja Walli palasi Suomeen "kuin uskoon tullut ja täysin poissa tolaltaan." Kaverit eivät tienneet, mikä oli lsd-trippiä ja mikä totta, mutta kirjan mukaan hän oli Bockin mallioppilas ja katsoi löytäneensä itsensä. "Hän oli taiteilija, musiikin luoja, jolla oli paljon annettavaa ihmiskunnalle." 

Kolmannen levyn teko oli takkuisempaa, kun Wallin henkiset kuviot muuttuivat yhä omituisemmiksi. Jo ennen henkistymistään Walli halusi pitää bändin johtajuuden itsellään, raha-asiatkin hoidettiin fiiliksellä, eikä Walli juuri kertonut tulevasta bändikavereilleen. Käytännön asiat vaikeuttivat keikkojen ja kiertuiden järjestämistä, sillä elantoa tarvitsivat muusikotkin. Walli oli raivoissaan siitä, etteivät kaverit jakaneet hänen uskoaan Bockiin ja myytteihin. Sillä hän oli päässyt "tietoisuuden toiselle tasolle". Jone Nikula sanoo: "Hän oli totaalinen jätkä, ja sen piti saada totaalisia vastauksia."

1994 ilmestyi Tri-logy, jonka Walli jo ennen ilmestymispäivää julisti bändin viimeiseksi levyksi. Outous vain kasvoi: hän huolehti Suomen kohtalosta ja kammosi EU:ta, sillä Bockin oppien mukaan Suomi oli ihmiskunnan alkukoti. Jossain vaiheessa kaverit ihmettelivät entisen tarmokkaan rockukon muutosta sekavaksi ja rasittavaksi. Huumeet tekivät tehtävänsä, samoin Intian-matkasta seurannut pettymys Bockin puheisiin. Ehkä myös ristiriidat bändissä ottivat mielenterveyden päälle. Hänen ajatuksensa liitelivät taivaissa: nyt Bock olikin piru ja hän itse mahdollisesti Jeesus. Ja hän oli tehnyt Pirun kanssa sopimuksen, jota ei voinut perua.

Alakulo päättyi 1995 Töölön kirkon torniin, josta Walli hyppäsi alas asfalttiin kädet levällään. Tavaransa hän jakanut kavereilleen jo hyvissä ajoin. Masennus, huumeet ja muut mielenterveyden ongelmat veivät jälleen kerran lahjakkaan muusikon, joka ikuisesti kaipasi äitiä ja syvällisiä vastauksia elämän isoihin kysymyksiin. Surullinen yhden ihmisen tarina, musiikillisesti tärkeä tarina ja jälleen yksi suomalainen bändi, joka oli melkein-valmis-valloittamaan-maailman. Ilman niitä muutamaa jos-sanaa.

Kirja on laadukas musakirja, elävästi ja raikkaasti kirjoitettu ja koottu laaja sukellus aikansa musiikkielämään ja genreihin, yhteen bändiin ja etenkin yhden muusikon elämään. Helsinkiläiselle lukijalle tarina vilisee tuon ajan tuttuja paikkoja Natsasta Narriin ja Kill Citystä Kantsuun, musiikintuntijoille tuttuja nimiä alan vaikuttajista. Puustinen on tehnyt mittavan määrän haastatteluja ja valtavan työn kasatessaan tarinaa sirpaleista sieltä täältä.

Omaan musiikkimakuuni bändi ei iske, mutta on kiinnostavaa tuntea ilmiöitä, jollainen Kingston Wall ehdottomasti oli. Luulenpa nähneeni Petri Wallin joskus kaupungilla, ehkä soittamassa Asematunnelissa, jossa hän uran alkuaikoina soitti aina kun ehti. Jyllin ja Kuoppamäen sen sijaan näin viimeksi Helsingin Kirjamessuilla 2014, jossa kirjaa esiteltiin.

Kirjailija Viljami Puustinen kertoo kirjastaan Kannelmäen ArtRock-tapahtumassa Kanneltalossa 10.4. klo 18 - 20, jossa art rockia soittavat helsinkiläiset Discordia ja Stillwater Family. Kirjan voi ostaa paikalta tarjoushintaan. Tapahtumassa on myös kirjojen ja levyjen Vaihtajaiset, eli tuo turhat nurkista pois ja vaihda ne toisiin, ilman rahaa. Tapahtuman järjestää Kannelmäki-liike. Tervetuloa!

Kenelle: Rock-diggareille, muusikoille, elämäntarinoista kiinnostuneille.

Muualla: Rumba-lehden arvio sydäntäsärkevästä tarinasta. Puustinen ei ole tarttunut helpoimpaan ratkaisuun, sanoo Hesari. On sääli, ettei bändi aikanaan saanut ansaitsemaansa tunnustusta, sanoo Savon Sanomat (jossa muuten on usein laadukkaita kirja-arvioita, sivuhuomiona).

Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga. Like 2014.

Kirja on osa Elämäkertahaastetta.

Kaikki hajoaa

Kerrankin afrikkalaisuutta kuvaava kirja, jossa ei haistella hibiskuksen kukkia eikä romantisoida solisevien vesien äärellä, vaan kerrotaan tarina igbujen klaanista heidän näkökulmastaan, sellaisena kuin asioiden voisi kuvitella oikeasti olleen.

Vuonna 1958 ilmestynyt kirja kuvaa igbujen perinteisen elämänmuodon ja länsimaisen katsannon yhteentörmäystä ja kristinuskon tuloa Afrikkaan.

Tarinan päähenkilö on vahva mies Okonwo, jonka omia ja läheisten vaiheita seuraamalla lukija saa samalla kattavan katsauksen igbujen arkeen, joka on kirjan pääteema. Ruuanhankinta ja -laitto, häät ja hautajaiset, jumalien palvonta ja oikeusmenettelyt kerrotaan tarkasti. Vähän kuten Paula Havaste kuvaa kirjoissaan vanhaa suomalaisuutta. Ja pakko sanoa, sanalla tavalla niin tarkasti että välillä pitkästyin, mutta perinteistä kiinnostuneille kirja on aarreaitta.

Kuvauksen myötä silmät avautuvat huomaamaan ymmärtämisvaikeuksia puolin ja toisin. Miten valkoinen mies voi tuomita ihmisiä oman lakinsa mukaan vuosisatoja vanhan käytännön vastaisesti? Igbut ovat tyrmistyneitä. He "eivät löydä suuta jolla kertoa siitä." Suurin osa ei ole nähnyt valkoista ihmistä koskaan, eivätkä heidän nimityksensä erivärisille, noille kummajaisille, ole mairittelevia. Klaanin tavat uhrata lapsia tai jättää kaksosvauvat metsään kuolemaan tuntuvat julmilta, ja niihin lähetyssaarnaajat puuttuvat ensimmäisenä. Mutta valkoisten tavat tuntuvat igboista yhtä käsittämättömiltä ja oudoilta, etenkin yhden jumalan sääntö.

Huumoria löytyy vanhoista klaanin sanonnoista. Kun ihmiset muistelevat nuoruuttaan kuunnellessaan nuorten ilonpitoa: "Kun kuu loistaa, raajarikon tekee mieli lähteä kävelemään." Tai vaivaannuttavissa tilanteissa (tämä on suosikkini): "...vanhasta eukosta on aina kiusallista kun sananlaskussa mainitaan kuivat luut." 

Okonwo tekee paljon töitä päästäkseen klaanissa merkittävään asemaan, hoitaakseen perheensä ja työnsä moitteetta. Hän on viimeistä sukupolvea, joka elää vanhojen tapojen mukaan. Sillä aika muuttuu vääjäämättömästi, ja sitä kirja kuvaa taitavasti arkisten yksityiskohtien kautta. Valkoisten teknologia, itseluottamus ja ahneus tuovat ylivallan, jota vastaan on mahdoton taistella.

"Olemme kuulleet tarinoita valkoisista miehistä, jotka valmistavat väkeviä pyssyjä ja väkeviä juomia ja vievät orjia merten taakse, mutta kukaan ei ole kuvitellut että ne tarinat olisivat totta."

Haikeaa mieltä ja ajatuksia herättävä tarina ajan muutoksesta ja Afrikan historiasta. Afrikkaa sanotaan ihmiskunnan alkukodiksi, joten lainasin kirjan ymmärryksen kasvun toivossa kirjastosta kerrankin takakansitekstin perusteella: "Sitä pidetään yhtenä parhaimmista afrikkalaisista romaaneista, ja Time-lehti valitsi sen sadan parhaan 1900-luvulla ilmestyneen englanninkielisen romaanin joukkoon."

Sainko tietoa? Kyllä, yhdestä klaanista ja sen tavoista sekä rotujen syvästä erilaisesta taustasta. Kirja on aikanaan varmasti ollut räjäyttävä tuotos ja edelleen toimii hyvin meille, jotka eivät ole valkoisten vallanhalua miettineet sen kummemmin tai pitävät sitä normaalina. Toisaalta, suomalaisten omienkaan juurien tuntemus ei ole kovin välttämättä kovin vankka ja näkisin sen ensisijaisena tärkeysjärjestyksessä, jos haluaa tietää, miksi maailma on nyt sellainen kuin se on. Valkoihoisina kuitenkin kuulumme kirjan kuvaamaan muutokseen, ja nykyisenä globaalina aikana tämä on osa myös meidän taustaamme. Nämä ovat asioita, joita ei voi nähdä mustavalkoisina, jos haluaa niitä ymmärtää.

Tosiaan, Time-lehti valitsi kirjan sadan parhaan englanninkielisen 1900-luvulla ilmestyneen romaanin joukkoon. Lukukokemuksena juu ei, historiaa ja perinnettä avaavana kyllä. Tietokirjamainen.

Muualla: Mari a toteaa, ettei kirjassa ole hirveästi juonta, vaan vahvuus on tuokiokuvissa. Erja sanoo aiheen olevan historiallinen, mutta kirja voisi olla kirjoitettu nyt. Janelle kirja toi mieleen Nurah Farahin Aavikon tyttäret.

Cinua Achebe: Kaikki hajoaa. Basam Books 2014. Suomennos Heikki Salojärvi.
Originaali Things fall apart on vuodelta 1958.

Introvertit, työpaikan hiljainen vallankumous

Muodikas aihe: me introvertit olemme nyt pinnalla, mikä on hieno juttu. Luulen sen johtuvan paitsi persoonallisuuden kartoitusten yleistymisestä työelämässä (kai sinustakin on tehty MBTI?), myös siitä yksinkertaisesta syystä, että yritysten on tiukassa kilpailussa ja talouspaineessa pakko miettiä sitä, miten työntekijät toimivat ja miten heistä saa kaikki tehot irti.

Jako ekstro- ja introvertteihin on yksi tapa luokitella ihmisiä. Eikä ollenkaan huono tapa, vaikka ei ainoa, mikä kannattaa pitää mielessä. On myös muita persoonallisuustekijöitä, joilla on yhtä suuri vaikutus ihmiseen ihmisenä ja työntekijänä. Mutta nyt keskitymme tähän jakoon ja nimenomaan työn kannalta: oletko ulospäin suuntautunut, ulkoisista ärsykkeistä elävä ekstrovertti vai sisäisestä maailmastasi ammentava ja toimiva introvertti?

Hiljaiset introvertit ideoivat, pohtivat ja harkitsevat. He toimivat keskittymällä, kun taas ekstrovertit saavat virtaa toisten ihmisten kautta. Tämä on perustavanlaatuinen ero, mikä näkyy käyttäytymisessä kaikin tavoin. Puuhapäivät ja isot palaverit eivät ole introverttien aluetta.

"Keskusteluilla on taipumus päättyä siihen, että verbaalisesti lahjakkain saa tahtonsa läpi. Ryhmätyössä voittoa ei vie se, joka osaa perustella mielipiteensä parhaiten, vaan sinnikkäin jankuttaja - yleensä siis ekstrovertti.... Monet ryhmätyöt saattaa tosiasiallisesti loppuun introvertti, joka hoitaa homman yksin kammiossaan ja mutisee ärtyneesti: 'Paljon puhetta, vähän tekoja'." 

Apua! Sanon näin, vaikka olen introvertti, jolle Jonkmanin mukaan on vaikea pyytää apua. En todellakaan halua olla vaivaksi. En myös aina usko, että joku voisi hoitaa asian minua paremmin. Enkä tajua, millaisia viestejä lähetän äänensävyilläni ja eleilläni, vaikka osaan lukea muiden lähettämiä sanattomia viestejä. Tämä kuvaa introverttiä luonnetta. Rupattelu ei ole alaani, enkä osaa keskittyä hetkeen kaikelta analysoinniltani. Auts... Jonkman kuvaa minua häiritsevän lähelletunkevasti.

"Uppoudun helposti minua kiinnostaviin asioihin." Itse käytän sanaa hurahtaminen, ja tämä luonteenpiirteeni todella näkyy, jos lähipiiriltä kysytään. "Käytökseni lähentelee maanisuutta." Juu, tästä on tullut palautetta... Mutta on siinä hyvääkin, ainakin saa hommat loppuun, sillä "...syventymiskyky on perinteinen introvertti piirre". Ja porukassa on hyvä olla jokunen introvertti, sillä hän ei mieti ryhmäpainetta, vaan on se, joka soittaa ensimmäisenä poliisille, jos katsoo sen tarpeelliseksi. Niinpä "introvertit toimivat luontaisena vastamyrkkynä ryhmädynamiikan kielteisille ilmiöille."

Introvertti ei ole koskaan yksinäinen, hänellä ei ole koskaan tylsää eikä hetkeä, jolloin ei olisi mitään tekemistä. Sosiaaliset suhteet saattavat olla haastavia. Nopeannokkela reagointi tai keveä siirtyminen aiheesta toiseen eivät onnistu. Kokkarit ovat kauhistus, ihmisten keskellä oleminen väsyttävä ponnistus (ja elämme avokonttorimaailmassa). Ja miksi olenkaan lukuhullu?

"Uppoutuminen onkin keskeinen termi introvertin elämässä. Sen vuoksi olen edelleenkin riippuvainen lukemisesta. Lukeminen on keino tyynnyttää mieltä."

Introverttien hyviä puolia kannattaa työnantajan tietysti käyttää hyväksi. Työhön uppoutuminen ei liene huono juttu, jos se ei johda uupumukseen, ei myöskään se, ettei introvertti helposti höyrähdä joukon paineessa. Ekstroverteille on tärkeämpää se, mitä muut heistä ajattelevat.

"Ekstrovertit ovat elämännarkkareita, jotka jahtaavat koko ajan seuraavaa sosiaalista fiksiä."

Introvertti osaa keskittyä tehtävään pitkiä aikoja väsymättä. Introvertin spontaani puheenvuoro vaatii kolmen viikon valmistelun, sanoo Jonkman osuvasti. Hänen mukaansa me introvertit huomaamme yksityiskohdat, arvostamme laatua, olemme kärsivällisiä ja taitavia kuuntelijoita. Ekstrovertit ovat nopeita reagoijia, sosiaalisia ja ryhmähakuisia. He panostavat ulkonäköönsä ja pitävät huomiosta. He myös tietävät heti, mitä mieltä ovat jostakin, kun taas introverttien täytyy pohtia asiaa huolella.

Kirja on silkkaa asiaa ja hyviä huomioita, tosin harvoja uusia Susan Cainin kirjaan tai muihin jo aiheesta julkaistuihin teksteihin verrattuna. Minua ilahdutti havainto yksityiskohdista ja laadusta: introvertti on tarkka muun muassa kirjoitusasun oikeellisuudesta. Ihanko totta! Kirjan nimi ei ole paras: introvertti ei todellakaan halua tehdä mitään niin näyttävää kuin vallankumous. Eikä Jonkman ihan kaikessa osu maaliin. Hän väittää, että kaikki ihmiset ilahtuvat yllätysjuhlista, tyypistä riippumatta. Tässä hän puhuu itsensä pussiin ja myös kokemukseni kertoo: introvertit inhoavat kaikenlaisia yllätyksiä, myös ns. mukavia. Sillä introvertin pitää saada valmistautua, kuten Jonkman itsekin toisaalla sanoo.

Kirja kuvaa introvertin luonteenpiirteitä monelta kantilta, ei pelkästään kehuvalta, mikä on plussaa, vaikken niitä huonoimpia piirteitä haluakaan siteerata. Hieman oudoksuttaa tekstin introverttejä puolusteleva asenne, vaikka Jonkman perustelee sen hyvin, tosin epäsuorasti: ekstroversio - se miltä näytät ja kuulostat - on työelämässä edelleen vaikuttavampi asia kuin se, mitä oikeasti teet tai millainen olet. Jos esimies on itse ekstrovertti, hänen voi olla vaikea ymmärtää toisenlaisuutta. Silti introverttien "kehuminen" kirjassa vaikuttaa hieman nololta, samalta kuin vertaisit eri ihon- tai hiustenvärin omaavien luonteiden erilaisuutta. Ehkä olemme erivärisiä, mutta koska olen introvertti, en ole tuollaista ulkoista asiaa tullut huomioineeksi.

Teos on helppolukuinen ja kansantajuinen, mutta informatiivinen. Kiireistä lukijaa helpottaa jokaisen luvun yhteenveto. Kirjan lopussa on testi, jolla voit mitata oman persoonallisuustyyppisi, jos et jostain syystä sitä vielä tiedä (harvoin kukaan on puhtaasti jompaakumpaa) sekä ominaisuuksien listaus (josta voi olla montaa mieltä, mutta pääosin oikeaan osuva, sanoisin).

Yhteenveto: Kirja on pohjoismainen versio Susan Cainista: samoja asioita ilman amerikkalaista silausta, raaempana ja pelkistetympänä. Ja pitkin hampain tunnustan, ehkä myös rehellisempänä, siinä mielessä, että myös introverttiyden nurjat puolet mainitaan. Katsaus persoonallisuuksiin on Cainin monisanaisuutta kapeampi, mutta sekin sopii pohjoisen suoraviivaiseen tyyliin. (Cain pohti myös eri maiden eroja, jos oikein muistan). On hienoa, että aiheesta on tehty pohjoismainen kirja. Laadukas sellainen.

"On korkea aika tunnustaa, että harkitsevaisuus, itsenäisyys ja syvällinen keskittyminen ovat hyviä ominaisuuksia." 

Kenelle: Esimiehille, tehoa tiimistä hakeville, työelämässä toimiville, persoonallisuuseroista kiinnostuneille, omaa olemistaan pohtiville, psykologiaa pähkäileville, ymmärrykseen pyrkiville.

Muualla: Blogeista ei löydy, joten linkkaan lehtien arvioihin, kuten Keski-Suomalainen  Iltalehti  innostui järjestämään oman persoonallisuustestin. Taloussanomat teki aiheesta useammankin jutun. Yle kertoo, että Jonkmanin kirja valittiin viime vuonna Ruotsin henkilöstöalan parhaaksi teokseksi.

Linus Jonkman: Introvertit, työpaikan hiljainen vallankumous. Atena 2015. Suomentanut Ulla Lempinen.

Komppania K

Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tuli viime vuonna kuluneeksi sata vuotta, joten aihetta on muistettu myös kirjallisuudessa. Suomennos alunperin jo 1933 julkaistusta Komppania K:sta ilmestyi siis tavallaan hyvin myöhään, mutta ehkä aivan nappiin oikeaan aikaan. Elämme jälleen suurta murrosvaihetta maailman valtasuhteissa, niin poliittisesti kuin taloudellisestikin, lisäksi tällä kertaa myös ekologisesti.

Luulen kiinnostuksen olevan nyt suuri myös siksi, että toinen maailmansota on niin koluttu ja kaluttu, että sekä kirjailijat että lukijat haluavat laajempaa perspektiiviä sota-aiheeseen, joka on kuitenkin yksi suuri ja "ikuinen" kirjallisuuden teema.

Komppania K kertoo erään fiktiivisen komppanian tarinan 113 sotilaan suulla lyhyinä kertojansa nimellä nimettyinä lukuina, tuokioina kunkin osalta. Vaikka luvut eivät muodosta suoraa jatkumoa toisiinsa - vaikka keskinäisiä viittauksia löytyy - ne piirtävät lukijalle laajan kuvan tapahtumista 1917 - 1918, jolloin amerikkalaiset joukot saapuivat Ranskaan taistelemaan ympärysvaltojen puolella Ranskan valloitukseen pyrkinyttä Saksaa vastaan.

Matkaan lähdetään laivalla Atlantin yli. Mentaliteetiltaan eurooppalaisia huolettomammat amerikkalaiset joutuvat kohtaamaan vakavat, kovia jo kokeneet paikalliset ja sodan kauhut lähes - siltä tuntuu - kylmiltään. Nuorten miesten uho ja taistelutahto on kova, ja sitä lietsoo taitava sotapropaganda, jota harjoitetaan molemmin puolin. Jutut julmuuksia tekevistä vihollisista saavat asetelman näyttämään mustavalkoiselta, ja sitä armeija käyttää taitavasti hyväkseen.

Ajan sotatekniikka on tietysti alkeellista tähän päivään verrattuna, mutta sodan tarkoitus on ikiaikainen, vastustajan tappaminen ja nujertaminen, omien intressien puolesta. Sota ei koskaan kuitenkaan ole vain politiikkaa, vaan myös äärimmäisen henkilökohtainen kokemus. Sitä March kuvaa hienosti. Hän välttää ylilyömisen, liiallisen verellä iloittelun ja vastustajan mollaamisen, mutta saa silti lukijan näkemään sotimisen monet surulliset ja peruuttamattomat seuraukset. Kirjoittaja on itse sotinut samassa sodassa, joten oletettavasti myös tapahtumat voisivat olla tosia tai ainakin pohjautuvat autenttisiin kokemuksiin.

Kirjan rakenne on lukijalle helppo, mutta nerokkaan tarkoituksenmukainen. Lyhyet luvut estävät vajoamisen liian syvälle kuhunkin kohtaloon. Ja vaikka jokaisesta 113 henkilöstä voisi varmasti tehdä oman kirjansa, tuokiokuva kertoo olennaisen, ja vasta niiden yhdistelmä koko tarinan, joka ei pääty sodan loppumiseen - mikä on ehkä kaikkein traagisinta.

Kuten Tuntematon meillä, kirja saa miettimään sodan mielettömyyttä periaatteen tasolla, käytännön kauheuksien lisäksi. Lukemisen väärti, ehdottomasti, vaikkei se mitään erityistä uutta näkökulmaa sotimiseen tuo Linnansa lukeneille. Mutta aihe ei valitettavasti ole vanhentunut, vaan näyttää olevan yhä ajankohtaisempi levottomassa maailmassamme.

Kenelle: Historiaa hamuaville, sotaa suunnitteleville, rauhaa rakastaville, vallan olemusta miettiville, sotakohtaloista kiinnostuneille, tulevaisuutta pohtiville.

Muualla: Kirjavinkit vinkkaa ja myös Leena Lumi toivoo kaikkien lukevan tämän kirjan, Hyönteisdokumentin Hdcanis koukuttui, Hengityskeinu toteaa, ettei March kirjassaan siloittele, ja Matkalla tuntemattomaan -blogi sanoo Marchin uppoutuvan erinomaisesti sodan sisäiseen maailmaan.

William March: Komppania K. Suomennos Janne Tarmio. Viestintä Tarmio 2014.

Taivaalta tippuvat asiat

Saara on vielä pikkutyttö, kun hän menettää äitinsä karmeassa onnettomuudessa. Miksi jollekulle sattuu epätodennäköisistä epätodennäköisin - sekä hyvässä että pahassa? Sitä kirja pohtii, samoin kuin sitä harvoin ääneen sanottua seikkaa, että kaikista asioista ei pääse yli, vaan yksi sekunti voi muuttaa kaiken iäksi. Ainakaan Saara ei halua kuulla enää yhtään "aika auttaa"-fraasia.

Selja Ahava kirjoittaa kauniisti, raikkaasti ja uskottavasti, myös lapsen näkökulmasta. Lapsen maailmassa ihmeitä voi tapahtua, mutta niin voi aikuistenkin. Saaran täti Annu kohtaa myös epätodennäköisen, ja jää jumiin tuohon alun kysymykseen.

Kirja on sekä aiheeltaan että sisällöltään hämmentävä: se on tarinaltaan satumaista ja maagisuutta hipovaa, mutta sanoiltaan tiukasti kiinni todellisuudessa. Runsas ja elävä dialogi on helppolukuista ja kuljettaa raskaitakin asioita kevyesti.

Lukijan on helppo seurata Saaran ajatuksia. Ne ovat välillä pikkuvanhoja, välillä lapsellisia, aina koskettavia. Isästä ole paljon apua, sillä hän sekoaa vaimonsa kuolemasta. Muita läheisiä aikuisia ei Annu-tädin lisäksi ole.

"Aina joskus tapaa aikuisia, jotka ottavat lapsen tosissaan. Ne kysyvät kiinnostavia kysymyksiä ja kuuntelevat, mitä lapsi vastaa. Sellaiselle aikuiselle voi puhua suoraan. Niiltä voi kysyä ja ne antavat kunnon vastauksia ja sanovat myös jos eivät tiedä. Minä päätin testata tätä lääkäriä."

Saara kasvaa tarinan myötä. Hänen lisäkseen näkökulmaansa kertovat Annu sekä myöhemmin Saaran isän uusi vaimo. Tekstityylit vaihtuvat kertojan myötä sujuvasti, samoin ajan myötä - kuitenkin - Saaran mietteet.

"Ehkä meidän perheen loput aina huonoja. Ehkä me siksi pidimme Poirotista. Poirot olisi varmasti tehnyt remontit valmiiksi, lukenut iltasadut loppuun, vieraillut täti Vaahtokarkin luona ja selittänyt jokaisen kuoleman kunnolla."

Jos ei ole loppua, ei ole tarinaa, sanotaan kirjassa. Minut kirjan loppuosa jätti hämmennyksen tilaan: se kuljetti painajaisiin ja sekaviin tunnelmiin, kunnes sen pituinen se tuli ykskaks töksähtäen. En pitänyt lopusta, mutta pidin kirjasta: Ahavan teksti kurkottaa syvälle ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Kauniin kielen ja persoonallisen aiheen lisäksi siinä on vahva tunnelataus.

Muualla: Ilselän Minna sanoo Ahavan kielen taipuvan moneksi. Suru, raadollisuus ja kauneus elävät rinta rinnan, sanoo Lumiomena. Herkkää ja havainnoivaa, sanoo Ulla.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus 2015.

Minä ja Mozart

Klassista musiikkia en tunne, osaan vain lukea siitä. Antti Vihisen kirjoittama ensimmäinen suomalainen Mozart-elämäkerta on herkullinen ja laaja katsaus tuon ihmemiehen elämään ja samalla kulttuurimme juurille, ainakin musiikin aseman suhteen.

Mozart oli se henkilö, jonka ansiosta musiikilla on suuri osuus nykykulttuurissa, väittää Vihinen. Hän loi ensimmäiset sävellykset, jotka vetosivat niin rahvaaseen kuin kuninkaallisiin ja näytti musiikin mahdollisuuksia eri tavalla kuin kukaan aikaisemmin. Tuosta en tiedä enkä osaa verrata säveltäjiä, mutta uskon kirjailijaa, joka on asiantuntija. Voinemme huoletta sanoa, että Mozart teki kuolematonta musiikkia.

"Ilman Mozartia musiikilla tuskin olisi sitä ainutlaatuista asemaa, joka sillä tänä päivänä on läntisessä kulttuurihistoriassa." 

Vihinen myöntää, että hänen tutkimuksensa ja kirjansa on "varmasti kaikista Mozart-tutkimuksista subjektiivisin ja spekulatiivisin." Koska aukotonta faktatietoa ei ole saatavilla, jokainen tutkija joutuu muodostamaan käsityksensä itse. Vihinen arvelee, että hänen omansa on ehkä uskottava, "vaikkakin epätäydellinen ja tulkinnanvarainen".

Wolfgang Amadé Mozart oli aikansa superjulkkis, rocktähti, jonka nimi tunnettiin kaikkialla Euroopassa, ja kuten Vihinen sanoo, hän oli yksi maailmanhistorian tunnetuimmista henkilöistä.

"Neron viitta yllään Mozart on saanut kulkea ihmisten maailmassa pikkupojasta lähtien."

Mozart sävelsi ensimmäinen pianoteoksensa viisivuotiaana, ja ennen kymmenvuotispäiväänsä hän oli jo rutinoinut soittaja ja keikkailija. Tästä hän sai kiittää paitsi poikkeuksellista musiikillista lahjakkuuttaan myös isäänsä Leopoldia, joka kunnianhimoisena muusikkona näki varhain pojan kyvyt ja pystyi boostamaan tätä eteenpäin, sekä musiikillisesti että julkisena hahmona. Leopold hallitsi henkilöbrändäyksen ja opetti taidon myös pojalleen, joka monessa asiassa oli isänsä kaltainen. Isä havitteli itselleen parempaa pestiä kuin kotikaupunki Salzburg pystyi tarjoamaan, ja pojan piti se lunastaa. Mutta kuinka kävikään... Politiikka ja valtasuhteet järisivät Mozartien liikkeiden myötä.

Amadeus-elokuvaa ei voi kirjakaan ohittaa: leffaan on poimittu monia piirteitä, joita tutkijat ovat Mozartissa nähneet. Jopa kaunistellusti, sillä vaikka elokuva on upean räväkkä, Vihisen kuvaama Mozart on vielä räväkämpi. Pahasuisempi ja räävittömämpi. Perheen sisäinen hupi oli pieru- ja kakkahuumori, ja sitä harrastivat niin lapset kuin vanhemmat. Ammoisina aikoina tutkijat yrittivät piilottaa tätä pöyristyttävää faktaa, mutta turhaan. Miten taivaallista musiikkia luova taiteilija saattaa hihitellä pyllyjutuille? Hämmentävää, mutta inhimillistä. Mozartin lapsuus ei missään nimessä ollut tavallinen eikä keskiverto, kuten ei hän itsekään. Seuraukset näkyivät: pojasta kasvoi itsekäs rääväsuu, joka ei koskaan tuntunut kasvavan vastuulliseksi aikuiseksi. Ja miksi olisi pitänytkään. Naisia riitti, ja rahaakin satunnaisesti - välillä ruhtinaallisesti, välillä ei lainkaan. Mies totta tosiaan tiesi kyllä itse arvonsa ja lahjakkuutensa määrän.

Vihinen lisää kirjaan oman mausteensa kertomalla omia kokemuksiaan Mozartin iässä eri vaiheissa. Ja siitä, miten heidän tiensä risteävät. Sujuvasti jutustelevaa tekstiä on mukava lukea, ja yllättävän hyvin hänen omat tarinansa istuvat Mozartin tarinaan. Samalla lukija pidetään kiinni tässä päivässä, vaikka suurin osa kirjassa vietetään 1700-luvulla. Ihmiset eivät niin paljon muutu muutamassa sadassa vuodessa!

Kuten elämäkerroissa usein, kirjoittajan suuri ihailu tutkimuksen kohteeseensa välittyy tässäkin, eikä puolueettomuutta kukaan kaipaakaan, innostus ja intohimo on kiinnostavampaa, ja sitä kirja on täynnä, samoin kiinnostavia yksityiskohtia Mozartin elämän vaiheista. Vihinen käyttää ronskia kieltä, hän puhuu tisseistä ja paskantärkeistä tyypeistä, vittumaisista keikoista, naimisesta ja muista maallisista iloista (joista Mozart nautti täysillä ja aina kun suinkin mahdollista). Toisaalta hän myös kuvaa sulosanoin tuntemuksia, joita Mozartin musiikki herättää, pohtii sävellysten syntyperään vaikuttaneita tekijöitä ja ohjaa siten myös lukijaa kuuntelemaan mestarin erityispiirteitä. Vihinen intaantuu kuvailemaan herkistyneen kauniisti kohteensa taitoja ja sävellyksiä, kuten Idomeneo-ooppera:

"Humanismin myötäelävä voima on käsin kosketeltavissa. Henkeäsalpaavassa kauneudessa liikkuu ihminen, ja hänen ilojensa ja surujensa ääni kaikuu vuosituhanten takaa ihmeellisenä yhteytenä menneen ja nykyhetken välillä."

Erilainen, uudenlainen elämäkerta; riemastuttava katsaus historiaan, maustettuna tällä päivällä, asiantuntevasti ja varmalla tyylitajulla kirjoitettuna. Ilo lukea - ja varmasti vielä tuhatkertaisesti suurempi ilo niille, jotka ovat perehtyneet Mozartin musiikkiin. Mutta kuten näkyy, ilman sitäkin kirja on antoisa, lievä autofiktiomaisuus sopii aiheeseen hyvin, ja kirja on kaikkea muuta kuin kuiva opas Mozartin maailmaan.

Antti Vihinen: Minä ja Mozart. Into 2014.

Liitän kirjan osaksi Elämäkertahaastetta ja sen minihaastetta: taiteilijaelämäkerta.

Ehkä rakkaus oli totta

Ymmärrän hyvin, miksi arvovaltainen The Times vertaa kirjaa David Nichollsiin. Paljon samoja elementtejä, samaa henkeä, samaa tunteiden vuoristorataa ja melankoliaa. Konkreettisesti myös tapahtumapaikka, Lontoo, ja teatterimaailma ovat yhteistä, samoin päähenkilöiden iät ja sosiaaliset asemat; epäselvät, kehittyvät ja yllättävästi muuttuvat suhteet; onnistumisten ja epäonnistumisten raastava vuorottelu.

Luke, Paul, Leigh ja Nina ovat ne neljä, joiden keskinäisiin tai piirin ulkopuolelle ulottuviin ystävyys- ja rakkaussuhteisiin keskitytään. Kurjista kotioloista ponnistava Luke tutustuu parempiosaisiin Pauliin ja Leighiin sattumalta, ja kolmikosta tulee tiivis yhteisö. Nina tulee mukaan kuvioihin myöhemmin, vaikka lukija saa tietää hänen taustastaan jo paljon ennen sitä.

Kirjassa on kivan kiinnostava rakenne: lukija saa riittävästi vaihtelua, mutta ei liian vaikeassa paketissa. Henkilöitä kuvataan eri tavoin - ovathan he persooninakin hyvin erilaisia. Nuoruuden muuntuminen aikuisuudeksi tuo lukutunnelmaan haikeutta. Tarinassa on kehityskertomuksen piirteitä, mutta ennen kaikkea henkilökohtaisten valintojen, tekemisten ja tuntemusten kuvausta, joista sitaattini on napattu.

Elämänmuuttavia ensitapaamisia:
"Minä tunnen sinut, Leigh ajatteli - paitsi ettei melkein edes ajatellut, niin pieni asia se oli, niin hento, että kun sanat olivat muodostuneet hänen päässään, ne olivat saman tien poissa. Hän ei tuntenut miestä. Mies oli hänelle vieras."

"Lavan ulkopuolella avautui ovi, ja äänen suunnasta tuli kylmää valoa. Niin kelmeää kuin valo olikin, se soi Lukelle lepotauon ja palautti hänet nykyhetkeen. Ja sen järjellisen hetken armollisessa autuudessa lavalle käveli nainen."

Huumorikirja tämä ei ole, mutta hyvälaatuiseen viihtymiseen erittäin sopiva. Se kuvaa niin rosoa kuin glamouriakin, enemmän ensinmainittua. Rakkauden ja intohimon polte kärventää tässä ja nyt. Seksi on kuvattu välillä vähän huvittavankin korrektein sanamuodoin.

Oman minän pohdintaa:
"En ole lahjakas, Se ei haittaa minua. Pidän siitä - - - Mutta haluan olla osallinen. Tiedän mikä on hyvää. Olen kyllästynyt painamaan nenääni sitä saatanan ikkunaa vasten. Niin paljon on tekeillä, ja haluan olla siinä mukana, mutten tiedä miten sinne pääsee."

"Hän oli tuskallisen ujo, ongelma oli yllättävä, kun otti huomioon hänen soturin sydämensä. Hän oli varautunut ja kokematon, ja hän pelkäsi kuollakseen rakastumista."

Mitkä ne kirjallisuuden perusteemat olivatkaan? Tässä on varmasti niistä muutama, tyylipuhtaalla brittiaksentilla kerrottuina (kuvaannollisesti, sillä luin kirjan suomeksi). Takuuvarma hitti: kirjasta voivat nauttia sekä paljon lukevat että he, jotka lukevat vähemmän. Ja seksismin uhallakin sanon: naisten kirja. En tarkoita sulkea ketään pois, mutta mieleeni tulee aika harva mies, jonka voisin kuvitella tätä lukevan. Rohkeasti vain! Luulen, että karskeille tosimiehille tämän ja vastaavien lukeminen tekisi oikein hyvää, sekä viihtymisen että elämänkuvan laajentamisen suhteen. En usko, että naisia tarvitsee erikseen kehottaa.

Oppimista elämästä, oppimista itsestä: 
Hänen äitinsä kohautti harteitaan. "Ehkä et vain halua uskoa, että kaikki tämä olisi olemassa turhaan", äiti sanoi. 

"Hän oli kauhuissaan siitä, mitä oli tekemässä, ja holtittomasta ilosta jota teko sai hänet tuntemaan. 

Viihdyin Jonesin parissa, mikä tarkoittaa kirjan ahmintaa pikavauhtia. Uskon, että tarina kestäisi hyvin toisenkin lukukerran. Jos malttaisi tarkemmin syventyä, tekstin takaa löytyisi enemmän sävyjä.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta. Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto.

Kenelle: Ihmissuhteita ruotiville, tunteita ahmiville, höpöviihdettä vältteleville, modernin brittikerronnan ystäville.

Muualla: Omppu kuvaa kirjaa ja sen henkilöitä herkulliseen tapaansa. Hän luki kirjan jo alkukielellä. Ja koska suomennos on arvosteluvapaa 12.3. alkaen, löytyy monesta blogista tänään arvioita, kuten Tuijalta, jolta sain arvostelukappaleen lainaksi.

Yö ei saa tulla

Rankoista aiheistaan ja rohkeasta ilmaisustaan tuttu Tiina Raevaara kertoo uusimmassaan muistista, unesta ja väkivallasta eri muodoissa.

Johanneksen lapsuudenystävä Antti ilmaantuu pitkästä aikaa kuvioihin. Antin sisar, Aalo, joka oli myös Johannekselle rakas, kuoli nuorena, mikä jätti isot arvet molempiin poikiin. Aikuisinakaan he eivät pääse traumastaan, ja etenkin Antti haluaa kostaa Aalon kuoleman.

Tapahtumat etenevät Johanneksen kannalta oudosti ja hallitsemattomasti. Hänen säntillinen, hiirimäisen vaatimaton ja pysähtynyt elämänsä saa kummallisia muotoja, ja on vaikea tietää, mikä on totta, mikä unta, tai miten Johanneksen oudot kokemukset liittyvät aiemmin tapahtuneisiin asioihin - ja mitä ne taas puolestaan ovat.

Raevaara on parhaimmillaan synkkyyden syövereissä ja pelottavan tumman tunnelman luomisessa. Hän osaa nostattaa sen jälleen ja kiihdyttää lukijan sydämen lyöntitiheyttä.

Lyhyet lauseet ovat napakoita ja iskumaisia, vaikka tai ehkä juuri siksi mukaan on jätetty pehmentäviä ilmauksia, jotka olisi joutanut poistaa (hieman, ihan, -kin). Tarina kiertyy yhä pelottavampaan suuntaan, eikä lukijalle selitetä läheskään kaikkea auki, mikä on plussaa - tosin jotkin kohdat saattavat jäädä sumeahkoiksi, kun liikutaan näin surrealistisissa mielen maailmoissa.

Kirja ei ole lukijalle helppo pala. Ei siksikään, että siinä kuvataan paljon unia, joiden lukeminen fiktiossa on minusta yleensä turhauttavaa. Tässä niiden mukanaolo on perusteltu, koska unella ja nukkumisella on juonessa keskeinen rooli (silti unet vähän pitkästyttivät, pakko myöntää, lukuunottamatta myyttiä Nukkumatti-hahmosta). Toinen henkilökohtainen syy lievälle vastahankaisuudelle on rakkaan kotikaupunkini Helsingin esittäminen Johanneksen silmin hyvin luotaantyöntävänä.

Symboleita ja vastakohtia vilisee niin, että kaikkea ei yhdellä lukemalla edes ehdi tajuta. Ajan kulku, Johanneksen työpaikka kelloliike. Tekosilmät, todellisuuden kieltäminen. Nuket, ihmisyys. Mielenterveys, hyvä uni.

Tunnelmasta ja vaikutelmista paljon pisteitä: teksti vie taitavasti lukijan mukaan Johanneksen yhä vinhemmin kieppuvaan pyörteeseen. Lopussa tunne on piesty ja jotenkin likainen, kuten aiempienkin lukemieni Raevaaran kirjojen, En tunne sinua vierelläni ja Laukaisu, jälkeen. Ei hyvän mielen kirjasarjaa. Mutta elämässä on se toinenkin puoli.

Muualla: Omppu eli tunnelmassa tahattoman elävästi mukana eikä nukkunut kirjan aloittamisen jälkeen koko yönä. Hän kuvaa taitavasti monia kirjallisuuden ja elokuvan viitteitä, joita Raevaara nostattaa mieleen. Yhtä suurta painajaisunta, toteaa Amma (joka myös kaipasi suihkua lukemisen jälkeen). Värisyttää selkäpiitä ja saa kurkkimaan olan yli, sanoo Suketus. Aidosti pelottava ja aarre, sanoo Annika K. Ulla suosittelee lukuhetkeä kotimaiseen kauhuun. Mai sanoo kirjan sopivan henkilöille, jotka pitävät tummista, omituisista juonenkäänteistä. Jassu nostaa hattua älykkäälle kirjalle. Krista suosittelee lukijalle, joka ei kavahda sitä, että hänen päänsä sisään sukelletaan.

Kenelle: Surrealistisen fiktion ystäville, kauhua kaipaaville, ei-helppoa-kivaa lukemista hakeville, symboliikkaa rakastaville, pimeän puolen kiehtomille.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla. Paasilinna 2015.

Mannerheimin kääntöpuoli

Että on kiinnostavaa lukea sadan vuoden takaisista merkkihenkilöistä! Elämäkertahaaste toimii juuri kuten hyvän haasteen pitää; se saa tarttumaan kirjoihin, jotka muuten jäisivät huomiotta.

Sakari Virkkunen on kirjoittanut Mannerheimista enemmänkin, mutta tämä kirja kertoo marsalkasta ihmisenä. Ja naistenmiehenä, tekisi mieli lisätä. Nimittäin naisia hänen elämästään ei todellakaan puuttunut, ja jos joku luuli toisin, voin oikaista asian nyt. Suhteiden laatua ei harmi kyllä yksityisyydestään supertarkan Mannerheimin arkisto paljasta, mutta toimittaja ja tietokirjailija Virkkunen antaa ymmärtää, etteivät ne hänen mielestään aina olleet platonisia. Tekstistä saisi räväköitä Seiskan otsikoita! Nimiä ja paikkoja kerrotaan runsaasti, mutta päähenkilö varoi päästämästä affääreitaan julkisuuteen ja hoiti ne pääasiassa ulkomailla. Kirjan kuvaliitteessä on useita kuvia kenraalista kauniissa naisseurassa, aina erinimisessä. Vaimonsa Anastasian kuoleman jälkeen hän ei tähdännyt uuteen avioliittoon.

"On runsaasti todisteita siitä, että Mannerheimin omassa elämässä henkilökohtaisilla mieltymyksillä naisiin oli huomattava sija. Mutta milloinkaan hän ei antanut niiden uhata yksityistä saati yleistä toimintavapauttaan."

Kirja keskittyy vuosiin 1917 - 1937, vaikka ajankohdan ympärillekin on viittauksia. Mannerheim on Suomessa vasta uransa alussa, suuret sodat vielä edessä ja Suomen sekä miehen itsensä tulevaisuus hämärän peitossa. Tosin tuota peittoa raotti hänelle muutama ennustaja, joista etenkin yksi tiesi melko tarkasti, mitä tuleman pitää (huu...).

Mannerheim oli suuri johtaja, jonka menestys perustui paitsi näkemykseen ja osaamiseen, myös henkilökohtaiseen karismaan. Vaikka hän oli ruotsinkielinen, jäyhät suomalaiset sotilaat hyväksyivät hänet johtajakseen yllättävän nopeasti (naisista puhumattakaan). Virkkunen lainaa ajan Suomen Tukholman-lähettilästä:

"G.A. Gripenberg puhuu magnetismista, joka säteili hänen olemuksestaan, joka herätti kunnioitusta, luottamusta ja kiintymystä ja jonka ehkä parhaiten voimme ilmaista ranskan sanalla 'autorite', joka merkitsee enemmän kuin meidän sanamme 'auktoriteetti'. Matti Kurjensaari, vasten tahtoaankin Mannerheimin ihailija, puolestaan sanoo, että 'Mannerheimissa viehätti viime kädessä vieraan charmi'".

Historiallisissa kirjoissa minua kiinnostavat erityisesti yhtymäkohdat tähän päivään. Ja niitä noilta ajoita löytyy, sillä Euroopan poliittisia valtasuhteita määriteltiin uudestaan ja tulevasta mahdollisesta konfliktista oltiin huolestuneita. Mannerheimia harmitti suuresti silloisen eduskunnan nihkeys puolustusmäärärahojen myöntämisessä, sillä muut tuntuivat suhtautuvan tilanteeseen huolettomasti. Mies piti itse yllä suhteita länteen, sillä hän epäili itänaapurin halukkuutta pitää Suomi itsenäisenä. Hän kävi mm. tapaamassa Ruotsin silloista kuningasta.

"Tarkoituksena on hänen kanssaan keskustella Suomen ja Ruotsin yhteistyön lisäämisestä Neuvosto-Venäjän kasvavaa uhkaa vastaan."

Mannerheim seurusteli suihkuseurapiireissä: suihkummissa, kuin mitä me tasavallan nöyrät asukkaat emme edes osaa kuvitella. Maailma kai tosiaan oli silloin pienempi? Hän tunsi ajan kuninkaalliset, lähettiläät ja taide-elämän vaikuttajat. Vuonna 1936 hän osallistui kuningas Yrjö V:n hautajaisiin Englannissa ja samalla tapasi politiikkoja ja sotilashenkilöitä, ja otti aina puheeksi bolsevismin uhkan Euroopalle. Muiden maiden johto luotti Hitlerin pitävän bolsevikit aloillaan, miehemme oli epäileväinen.

"Mannerheim päätteli, että Suomen on oltava suhteessa Neuvostoliittoon ja Saksaan ehdottoman puolueeton, suuntauduttava Skandinaviaan ja samalla varustauduttava minkä taitaa."

Mutta nyt harhauduin ihan muihin kuin yksityishenkilöasioihin. Vaimottomalla miehellä oli tiettyjä ongelmia.

"Mannerheimin runsaat edustusvelvollisuudet, hänen tarjoamansa lounaat ja päivälliset vaativat emäntänsä, konsertit ja teatterikäynnit edustavan seuralaisen. Ja oli paljon elämän käytännöllisiin järjestelyihin liittyviä asioita, joita olisi ollut työläs hoitaa ilman älykkään ja tarmokkaan naisen apua."

Koska ihailijattaria riitti, Mannerheim keksi, että kaksi kenraalia palvovaa seurapiirirouvaa, Karin Ramsay ja Mary Procopé, saisivat hoitaa asioita. Järjestely toimi mainiosti aikansa. Rouvien lisäksi toki edustavia seuralaisia löytyi muitakin. Mutta nämä kaksi olivat pysyvimmät ja eniten töitä tehneet, myös sairaanhoitajasisaren Sophien myötä perustetun Mannerheimin lastensuojeluliiton puolesta. Helsingin Töölön sairaala oli alunperin kyseisen liiton, ja mies itse hoidatti siellä satunnaiset vaivansa, joita tuli lähinnä ratsastusonnettomuuksista ja vatsavaivoista, ehkä myös stressistä. Mannerheimista tuli myös SPR:n pitkäaikainen puheenjohtaja.

Millainen henkilö Mannerheim oli? Hän oli "kotoisin" Venäjän hovista - hän oli Nikolai II:n kaartissa astelemassa tsaarin vieressä tämä kruunajaisissa, mikä tuntuu uskomattomalta - joten hänen etiketin ja käytöksen tuntemuksensa oli täydellistä. Kuten hänen tyttärensä ystävätär kertoo, niin nuorta naista ei ollut, etteikö Mannerheim olisi avannut tälle ovea.

Gastronomia oli hänen suuri harrastuksensa, ja kestitykset hän mietti tarkoin pikkutarkkoja detaljeja myöten. Hän tunsi ajan ruoka-aineet juomineen ja varmisti aina vieraidensa tyytyväisyyden. Mannerheim tuntuu isolta persoonalta pieneen Suomeen. Hän oli aito maailmankansalainen jo ennen kuin käsite keksittiin. Kylpylämatkat Euroopppaan tai piipahdukset lähimaissa eivät olleet meidän viikonlopun mökkimatkojamme harvinaisempia. Kaukomatkat olivat myös ohjelmassa. Luulen, että Suomi oli hänelle ahdas ja hän hengitti vapaammin muualla; on kiehtovaa ajatella, että hän kuitenkin valitsi maamme kotimaakseen ja tukikohdakseen. Lapsuuden peruja ja sotilaan kunniallisuutta? Mielelläni ajattelisin syyksi myös isänmaan kunnioitusta ja sen hyvien puolien näkemistä, puolustamisen arvoisuutta. Vaikka hän olisi voinut valita toisinkin. Hänen kaltaisensa olisi loistanut muuallakin. Ja Suomi tarvitsi hänenkaltaistaan kosmopoliittista johtohahmoa, minkä hän ehkä itsekin tiedosti.

Rakas harrastus hevosten - hän oli henkeen ja vereen ratsuväen mies, vaikka joutui raskain mielin toteamaan, että sodassa ratsuväen aika on ohi - ohella oli metsästys, etenkin suurriistan. Nykyään häntä sanottaisiin extreme-harrastajaksi. Intiasta hän toi tuliaisina tiikerintaljoja, joista suurin on edelleen näytillä Kalliolinnantien talossa Kaivopuistossa, nykyisessä museossa. Lisäksi hän oli musiikin ystävä, ja konsertit olivat hänelle tärkeitä, vaikkei hän itse ollut musikaalinen. Kirjoitustaitoakin hänellä Virkkusen mukaan oli: hän tunsi kirjallisuutta laajasti ja ystäviensä kanssa harrasti runomuotoisten tervehdysten vaihtoa. Julkkiksena ja poliittisena henkilönä hän joutui pitämään paljon puheita ja tuottamaan tekstejä eri tarkoituksiin. Mannerheim oli tarkka tässäkin: hän luetutti puheitaan ja tekstejään luottoystävillään löytääksen sopivimman ilmaisun.

Valkoisten johtajana myöhemmin tunnetuksi tulleen Mannerheimia ihailivat myös punaiset. Jopa Väinö Tanner havaitsi, "miten intelligentti ja kokenut hän on." Paasikiveen henkilökohtaiset suhteet olivat viileät, mutta älykkääästi faktoihin sopeutuvat. Vaikkei Mannerheim ollut ajan presidenttien kanssa sydänystävä, puolin ja toisin ansiot myönnettiin eikä yhteyksiä suljettu, kärhämistä huolimatta.

Kirja päättyy komeaan kuvaukseen komeista päähenkilon 70-vuotisjuhlista. Juhlat kestivät useita päiviä ja päättyivät kiitoskirjeisiin, joita Mannerheim uskollisine palveluskuntineen lähetti arviolta 1500 - 2000 kappaletta.

"Kuten aina: kun Mannerheim koki huomionosoituksen, hän piti huolen siitä, että antaja ei sitä unohtanut. Marsalkan kiitos oli aina viimeistelty ja persoonallinen."

Syntymäpäiväjuhlallisuuksia Virkkunen kuvaa osoituksena Mannerheimin ulkoinaisesta käyttätymisestä: "...täydellisyyden saavuttamisen tarve, tarve antaa näytelmälle viimeistelty vaikutelma."

Kiehtova kirja Virkkuselta: minulle se toi paljon uutta tietoa ja näkemystä noista ajoista. Eikä kirja ole tylsä historiikki, vaan elävä kuvaus, jossa aiheet ja luvut ovat riittävän pieniksi palasteltuja myös niille, jotka kaihtavat syviä luotauksia ja historiakuvauksia. Kirjoittajan suuri ihailu päähenkilöä kohtaan välittyy välillä hieman korostetusti, mutta suhtautumisensa saa lukija valita itse. Tietokirjaa ei voi arvioida kaunokirjallisuuden kriteereillä. Lisämausteena lukemassani kirjaston kirjassa ovat jonkun aiemman lukijan kynällä tekemät merkinnät: hän ei näköjään ole hyväksynyt muun muassa vapaussota-termiä ja kiinnittää tarkkaa huomiota sanavalintoihin muutenkin (mikä nauratti - enkä ollut useinkaan samaa mieltä.)

Muualla: Blogeista en teosta löydä, mutta tämänkin kirjan perusteella Mannerheim on suomalainen myyttinen hahmo numero yksi, Väinämöisen ohella. Kaunokirjallisuudessa viittauksia häneen löytyy muun muassa Eva-Kaarina Arosen pyörryttävän upeasta Kallorummusta ja Markus Nummen Kiinalaisesta puutarhasta, joita lämpimästi suosittelen lukemaan. Eric Eno Tamm teki matkan itään Mannerheimin jalanjäljissä.

Kenelle: Suomesta kiinnostuneille, historiasta päihtyville, glamouria haikaileville, ruokablogien pitäjille, juorulehtien lukijoille, elettiin sitä ennenkin -tuumiville, myyttejä tutkiville.

Sakari Virkkunen: Mannerheimin kääntöpuoli. Otava 1992.
Kuva: antikvaari.fi 

Merkkaan kirjan Elämäkertahaasteeseen ja sen minihaasteeseen: yksi politiikkoelämäkerta.

Vierashuone

Helenillä on viihtyisä vierashuone, Nicolalla parantumaton syöpä. Kun Nicole löytää kiinnostavan hoitokeinon Helenin kotikaupungista, hän tulee hoidon ajaksi vieraaksi ystävänsä huoneeseen, kolmeksi pitkäksi viikoksi.

Naiset eivät ole enää nuoria. Leskeksi jääneellä Helenillä on jo lastenlapsia, mukava asunto eikä läsnäoloa vaativaa työtä, joten hän voi keskittyä vieraaseensa. Nicole ei ole perustanut perhettä.

Molemmat käyttäytyvät kauniisti ja kohteliaasti, ulkoisesti. Todellisuudessa toinen on kuoleman partaalla, kauhuissaan ja kivuissaan, toinen - yhtä kauhuissaan - yrittää auttaa tuntemillaan keinoilla, jotka eivät äärimmäisessä tilanteessa enää riitä. Naisilla on elämänkokemusta, eikä heillä enää ole tarvetta toimia toisia miellyttääkseen, vaan omatkin tarpeet on huomioitava, lopulta.

Kirja on mielenkiintoinen tutkielma ystävyydestä, vakavasta sairaudesta ja elämän rajallisuuden kohtaamisesta. Se ei ole iso tarina, vain kahta naista koskeva ja tiukasti rajattu, mutta silti yleispätevyydeltään uskottava. Samaistumista ei tapahtunut; en kokenut kumpaakaan naista läheiseksi, mutta hyvin paljon heissä on ymmärrettävää ja naisen elämälle tuttua.

Paitsi se hillitön liinavaaterumba! Etenkin Helen vaikuttaa ylisiistiltä; hän vaihtaa koko ajan lakanoita tai viikkaa tai pesee niitä. Väsytti jo pelkkä lukeminen - saati että kuolemansairas ihminen pakotetaan ylös sängystä kolme kertaa yössä hikisten petivaatteiden vaihdon takia. Ja hän nousee! En tiedä, kumpaa ihmettelisin enemmän.

Kirja kuvaa hienosti sitä, kuinka vakava sairaus syö kaiken tilan, ajan ja energian. Se typistää ympyrät pieniksi ja kammottaviksi sekä sairaalta itseltään että lähipiiriltä. Kirja myös kyseenalaistaa toivottomien ihmisten rahastuksen uskomushoidoilla. Jos tuossa tilanteessa on yksin, on todella yksin, haiden armoilla. Tarina kuvaa ystävyyttä rujon kauniisti. Se on kirjan suurin anti, peräseinän häivähdyksen pohtimisen lisäksi. Kuinka paljon olisin valmis tekemään ystäväni puolesta? Kuinka paljon olisin valmis pyytämään?

Pidin kirjan selittelemättömyydestä; siinä se simuloi todellisuutta. Emme aina ymmärrä sitäkään, mitä todellisuudesssa tapahtuu ihmisten kesken. Silti on tilanteita, joissa vain on toimittava. Tämä on sellainen tarina. Pala elämää, pala kuolemaa. Pysäytti hetkeksi, kaikista lakanoistaan huolimatta. Australialaisen kirjailijan työ, joka tarkasti nappaa rajatun ajanjakson henkilöidensä elämästä. Aiheesta saisi helposti ylimakean ja ylitunteellisen tarinan, mutta Garner on fiksumpi.

Kenelle? Kuolemaa miettiville ja heidän läheisilleen, ystävyyden olemusta pohtiville, todellisuussimulointia kaipaaville.

Muualla: Kaunis muotokuva kahden naisen ystävyydestä, sanoo Ulla. Maailmankirjoissa muistutetaan ystävyyden rajoista ja väitetään, että Nicolesta lukijan on helppo pitää (onko niin?)

Helen Garner: Vierashuone. Atena 2015. Suomentanut Taina Wallin.

Kerro minulle jotain hyvää

Vau, mikä kansi! Loistavat värit ja kimalteleva hopea, kuin karkki koko kirja. Kannen suunnittelijaa ei harmi kyllä ole mainittu tai se jää kirjaston leiman alle. Kirja oli lainattava, kun blogistania sitä kehui. Ja rehellinen viihde kelpaa aina, kiitos.

Englantilainen Louisa kohtaa karun totuuden: työt loppuvat, ja jotain pitää keksiä. Neliraajahalvaantuneen Willin hoitaminen ei kuulosta ihanneduunilta, mutta siitä maksetaan hyvin. Perhe ja poikaystävä kannustavat, joten Louisa ottaa homman haltuun.

Vähän liiankin perusteellisesti, kuten saamme huomata. Louisa tekee työtä järjen lisäksi sydämellä, mikä aiheuttaa monenlaista kohellusta. Vähemmälläkin sankarittaren erinomaisuuden kehumisella olisin pärjännyt, mutta annettakoon anteeksi, lajityyppi muistaen.

Mainio viihdekirja, josta jää hyvä mieli ja hykerryttävä, vähän haikea olo. Voisin toistaa kirjailijan edellisen kirjan kommenttini. Koukuttaa, valvottaa, ei jää mieleen, ei nolostuta (ainakaan paljon). Siis periaatteessa, näinhän VOISI tapahtua, kuten kirja kertoo, eikö vain? Kelpo chick-lit.

Kenelle: Tämän ajan romanttisen viihteen ystäville. Selkeää draaman kaarta arvostaville.

Muualla: Ulla tiivistää nasevasti lukijan mietteet: "...mitä puhtainta ja parhainta chick-lit genren kirjallisuutta, ja joskus on vain pakko lukea kevyttä ja viihdyttävää." Kirjojen keskellä väittää kirjan olevan paljon parempi ja enemmän kuin hän kannen perusteella odotti. Kasoittain kirjoja ei tarvinnut ennakkokappaleen mukana tullutta nenäliinapakettia (en minäkään olisi tarvinnut, mutta miksi muuten mä en saa koskaan noita ennakkokappaleita?), mutta kuvaa kirjaa kiinnostavaksi ja viihdyttäväksi. Susalle, kirja-alan ammattilaiselle, nessut tulivat tarpeeseen.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää. Gummerus 2014. Suomentanut Heli Naski.