Nainen junassa

Rachelilla menee kurjasti. Aviomies jätti ja viini maistuu hyvältä jo aamusta alkaen. Pian menee työpaikka, asunnosta uhkaa häätö.

Ainoa ilo on seurata junan ikkunasta radanvarren talon tuntematonta pariskuntaa, jonka Rachel alkaa kuvitella tuntevansa nähdessään heitä usein ohi matkustaessaan. Jessiksi ja Jasoniksi nimetyn unelmapariskunnan idylli kuitenkin rikkoutuu, kun nainen - oikealta nimeltään Megan - katoaa.

Rachel sotkeutuu niin poliisitutkimuksiin kuin ex-miehensä uuteen avioliittoon Annan kanssa perinpohjaisesti, kehnoin tyylipistein.

Rachelin selkkauksia ja rikoksen ratkaisua selvitellessä lukijaa kuljetetaan taitavasti eteenpäin pienin vihjein. Epäilyt kohdistuvat milloin kehenkin, enkä ainakaan minä arvannut loppuratkaisua liian aikaisin.

Kirja on psykologinen trilleri ilman eri aikatasoja tai minkäänlaista mystisyyttä - jos kännimuistamattomuutta ei sellaiseksi lasketa - ja siten mukavan vaivaton luettava. Lukija saa kauhistella Rachelin ja muidenkin heikkouksia ja virheitä (ja tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi) sekä tuskitella päähenkilöä, joka klassiseen jännärityyliin aikoo tehdä taas tyhmyyden, jonka lukija tajuaa, henkilö ei. Voi ei, älä nyt sinne mene!

En yhtään ihmettele, että kirja on bestseller brittilistoilla ja Pohjois-Amerikassa. Nopea, helppo, vauhdikas ja viihdyttävä, ja sellaiseksi järkkymättömällä ammattitaidolla tehty. Kolmen naisen - Rachelin, Meganin ja Annan - äänin kerrotusta tarinasta isompia hienouksia ei tarvitse eikä ehdi etsiä, kun on kiire lukaista stoori loppuun. Lukusukkuloiksi sanoo Hanna Kirjainten virrassa tällaisia kirjoja. Hawkinsin tyyli muistuttaa hieman Gillian Flynniä, mutta on suoraviivaisempi ja henkilöiltään inhimillisempi. Jonkinlainen Flynnin ja Marian Keyesin yhteinen jälkeläinen. Tykkäsin ja nautin, vaikken usko tämän jäävän mieleen kovin pitkäksi aikaa. Tai ehkä Jess ja Jason tulevat mieleen tulevilla työmatkoilla lähijunan kyydissä, jos joskus sattuu nostamaan silmät kirjasta ja vilkaisemaan ikkunasta.

Muualla: Ihan kiva ja vire pysyy yllä, arvelee Tuijata. Isa Pilkkuun asti -blogista rakastaa rosoisia ja haavoittuvaisia henkilöhahmoja, Rachelin kaltaisia, ja hänelle tuli mieleen muun muassa eräs toinen brittikirjailija. Kaisa Reetta tulkitsee kirjan kertomukseksi muun muassa muistista ja psykopatiasta, ja häneltä löytyy lisää blogilinkkejä.

Kenelle: Lähijunalla matkustaville. Aloitteleville alkoholisteille. Takuuvarmaa (ei-romanttista) viihdettä kaipaaville.

Paula Hawkins: Nainen junassa. Otava 2015. Suomennos Oona Timonen.

Wayward Pines: Salaisuus

Kunnon katastrofileffa on aina paikallaan - vaikka nykyään todellisuus alkaa ikävästi imitoida mielikuvitusmaailmaa niin, että nautinto niistäkin alkaa haalistua. Kun oikeasti tapahtuu vielä kauheampia asioita.

Vielä kuitenkin viihdebisneksessä sinnitellään ja keksitään kauheuksia. Tv-sarjoiksi tehdyissä katastrofikuvauksissa ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla milloin avaruudessa, milloin kuvun sisällä tai, kuten Wayward Pinesissa, korkean sähköaidan ympäröimässä pikkukaupungissa.

Dystopia tämäkin, ja koukuttava sellainen, ehkä juuri kaiken epäuskottavuutensa takia. Liian mielikuvituksellista tapahtuvaksi, vaikka mistäs me mitään tiedämme. Turhan realismin poissaolo antaa mahdollisuuden vain jännittää ja viihtyä, turvallisesti omalla sohvalla. Siihen Wayward Pines on omiaan.

Konsepti on sikäli erikoinen, että tv-sarjaa tukevat kirjat, eikä päinvastoin. Ja niitä on vaikea tai jopa mahdoton erottaa toisistaan. Telkkuakin olen satunnaisesti seuraillut, mutta kirja on tietysti minulle mieluisampi tapa hypätä tunnelmaan. Siksi luin myös kirjasarjan kakkososan, Salaisuuden.

Lyhyesti niille, joille konsepti on outo: Wayward Pines on amerikkalainen pikkukaupunki, idyllinen ja hyvin organisoitu. Kunnes pian selviää, että paikkaan liittyy paljon outoa. Kuten se sähköaita, joka estää asukkaiden lähtemisen muualle. Hirveästi tekisi mieli alkaa spekuloida sillä, mitä on sähköaidan toisella puolen ja miten tähän on tultu, mutta siltä varalta, että joku haluaa vielä yllättyä, jätän enemmän kertomisen tähän.

Toimivaa aivot narikkaan -viihdettä. Kirjallisista ansioista en osaa kirjoja kiitellä - suomentajaa lukuunottamatta, joka hallitsee tehokkaan nasevan ilmaisun - sillä kirjaa ei voi sanoa varsinaisesti kaunokirjalliseksi suoritukseksi. Sen lauseet ovat usein kolmi-, kaksi- tai jopa yksisanaisia, eikä sen kummempia tasoja tai merkityksiä tarvitse etsiä. Jännitystä luova tunnelma on tärkeintä, ja se toimii. Kirjat ja tv-sarja ovat tässäkin kaksosia. Hyvä casting ja riittävän vaihtelevat tapahtumat riittävät tekemään myös katsomisen koukuttavaksi. Tapahtumat eivät näköjään mene aivan yksi yhteen, mikä lienee tarkoituksellinen koukku seuraajille sekin.

Kenelle: Dystopioiden ystäville, arjesta irti haluaville, turvallista jännitystä kaipaaville, tunnelmaan helposti heittäytyville, konseptiviihdettä kestäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus sanoo Salaisuutta tummasävyisemmäksi kuin sarjan ensimmäistä, Ei pakotietä -kirjaa. Kirjakirppu koukuttui. Kirjan vuoksi tykkää kirjasta, muttei tv-sarjasta. Kustantaja lainaa Rakkaudesta kirjoihin -blogia kirjan takakanteen. Lukupinon Simo kertoo enemmän tv-sarjasta ja vertaa kokemusta lapsuuden jännityksellä mässäilyihin.

Blake Crouch: Wayward Pines, Salaisuus. Tammi 2015. Suomennos Ilkka Rekiaro. Kustantajan lukukappale.

Irinan kuolemat

Sahlberg on yksi suursuosikkejani: sen niittasivat vuoden 2013 Herodes ja Göteborg-sarja, josta viime vuonna ilmestyi yhteisnide Pimeys sekä samaa aihepiiriä käsittelevä Yö nielee päivät. Suurteoksia, monin tavoin, myös kooltaan.

Irinan kuolemat palaa toisenlaiseen Sahlbergin hallitsemaan esitysmuotoon, pienoisromaaniin. Irina lähetetään 8-vuotiaana sotalapseksi Ruotsiin. Kokemukset eivät ole myönteisiä; tyttö on yksinäinen jo lapsena, ja koko elämänsä. Tai kuolemasta toiseen, kuten kirjan hengen mukaan pitänee sanoa. Kuolema ei aina tarkoita fyysistä kuolemaa, erilaisia loppuja voi olla monia. Seuraamme Irinaa vanhuuteen saakka.

"Hänen katseensa oli yötä varten valmiiksi tumma."

Liikutaan Sahlbergille ominaisissa maastoissa, Göteborgissa ja Helsingissä. Kirjailijan niukankauniiseen tapaan muotoilla sanottavansa minulla ei ole edellisistä arvioista poikkeavaa sanottavaa. Nautinnollista, merkityksellistä. Tosin tähän romaaniin en hullaantunut edellisten lailla: Irina jäi vieraaksi, ehkä tarkoituksella ja ehkä itselleenkin. Sahlbergin tummanpuhuva maailma esittäytyy synkkänä.

"Sitten tuli kuitenkin aina päivä, jota oli pidetty varastossa siksi, että ihmisten kuului ennemmin tai myöhemmin itkeä."

Mutta mukana on aavistus valonkajosta. Se, että ennen kuolemaakin voi vielä hämmästyä.

"Satamassa hän hämmästyi aamua, taas uutta huomista."

Kenelle: Synkkää pelkäämättömille. Kauniista kielestä nauttiville. Surrealismista pitäville.

Asko Sahberg: Irinan kuolemat. Like 2015.

Tummempaa tuolla puolen

Mietin joskus kirjajuttua, jossa kertoisin parhaista kirjojen aluista ja lopuista. Koska ne ovat kiinnostavimpia teoksessa kuin teoksessa, ja usein niiden mukana kirja joko nousee tai kaatuu.

Jutun molempiin osiin - alkujen ja loppujen kuvaukseen - sopisi pohjanmaalaisen Kaj Korkea-ahon kirja. Se alkaa huiman vauhdikkaasti ja mukaantempaavasti. Benjamin saa kuulla sisarensa Sofian kuolleen. Ja samoihin aikoihin tapahtuu muutakin outoa, kuten se, että pappi Simon fuskaa juoksukilpailussa. Erehtymisestä ei voi olla kyse, mutta ei kai pappi sentään voi toimia vastoin sääntöjä? Paikallislehti Jakobsbladet toteaa:

"Tutkimuksia Järvijuoksun väitetystä vaikeuttaa se, ettei epäiltyä ole onnistuttu tavoittamaan. Järjestäjien mukaan tosiasiat puhuvat kuitenkin selvää kieltään."

Mikä oli mysteerin takana? Ja miltä Simonista itsestään tuntuu? Korkea-ahon - ja erinomaisen suomentajan - kieli on rikkaan kuvailevaa.

"Päänsärky oli kuin huurteinen kruunu päälaella, ruumis tuntui käyttökelvottomalta ja sitä paleli lakkaamatta, kun Simon laahusti huopa viitan tavoin ympärilleen kiedottuna vessan ja keittiön väliä. Hän oli sairaiden kuningas..."

Lisäksi on paljon muuta väkeä, kuten änkyttävä radioääni Luke sekä Cristoffer, melkein-puolisoineen.

"Homo joka tulee kaapista, mutta pyytää sitten kaikilta anteeksi ja menee takaisin kaappiin."

Kirja on jännittävä, mutta myös viisas oivaltavine havaintoineen. Joillain ei homotutka toimi. Tai ehkä kyse on vain psykologisesta kieltämisestä.

"Tässä meillä oli mies, joka työskenteli tilintarkastajana ja pystyi silmänräpäyksessä löytämään minimaalisia laskuvirheitä isojen yhtiöiden kirjanpidosta, mies, joka erotti pajunlinnun, keltasirkun ja urpaisen siinä missä useimmat näkivät vain pikkulintuja --- mutta kun kyse oli hänen omasta pojastaan, jolla yhtäkkiä oli kihlasormus vasemmassa nimettömässä, hän oli täysin sokea."

Tapahtumien taustalla kummittelee myyttinen hahmo. Chistoffer tekee kansanrunouden gradua asiasta. Siitä tummasta.

"Musta, läpeensä musta. Otus jonka silmät saattoivat välähtää pimeydessä ja saada veren jähmettymään jääksi."

"Raamt-myytissä oli todella jännittävän romaanin siemen."

Ystävykset - suomenruotsalaiset, jos sillä on merkitystä ja totta kai sillä on kirjan luonteeseen - joutuvat outojen tapahtumien äärelle. Niitä selvitellään porukalla, ystävyyden vahvassa nosteessa.

Kirja päättyy riemukkaisiin kalaaseihin, kuten odottaa saattaa. Hieno alku, hieno lopetus! Miinuksena jörölle kantasuomalaiselle on se, että väkeä on pilvin pimein, kaikki Per-jotain-tyypit alkoivat mennä jo sekaisin. Loppupuolella on vatvomista, eikä Raamt-hahmo tuntunut enää uskottavalta, vaikka sillä on selkeä roolinsa tarinassa. Erilaisuus voi saada monia ilmenemismuotoja.

Kiinnostava, hieman erilainen ja kieleltään erinomainen romaani: tämän jälkeen Korkea-ahon uutuus, Paha kirja, on paha jättää väliin.

Kenelle: Fiksua ja veretöntä jännitysromaania kaipaaville. Kotimaisen modernin romaanin ystäville. Kummaa kaihtamattomille.

Muualla: Kirsi sijoittaa kirjan suomikumman genreen. Lue, ihminen -bloginpitäjän kirjastotäti on puolestaan läntännyt kirjaan leiman "kauhu", mutta bloggari itse katsoo laajemmin ja sanoo: "Kirjan ihmisellä on hyvä tahto, mutta heikko mieli, eikä se ominaisuus liene kaukana meistä kenestäkään." Mari A  suosittelee ja listaa lisää blogilinkkejä.

Kaj Korkea-aho. Teos & Schildts & Söderström. Suomentanut Laura Beck.

Ihmisten asiat

En enää muista, kuka tätä kirjaa suositteli, mutta kiitos. Kaiken hälinän keskellä tuntui hyvältä lukea rauhallinen, tavallisista asioista kertova inhimillinen kirja.

Kertojarouva on eläkeläinen ja leski; tilitoimistossa ikänsä työskennellyt, joka nyt muistelee (harvoja) miessuhteitaan, edesmennyttä aviomiestään Jarnoa, äkkiä kuollutta parasta ystävätärtään Ritvaa, uraansa, vanhan äitinsä kuolemaa ja kaikkea sitä, mikä on edeltänyt tätä päivää.

Lassila sulautuu naisen nahkoihin luontevasti - vaikka osin asiat ovat itselleni vieraita. Kirja pakottaa miettimään omaa historiaa. Kuten kohta, jossa nainen muistelee ensimmäistä vakavaa miessuhdettaan:

"Se, että Esko minua halusi, lisäsi minun merkitystäni, kasvatti minun kokoani ja minä aloin tulla enemmän näkyväksi kuin ennen. Sen ansiosta muutkin miehet alkoivat huomata minut."

Rakkauden vaikutuksia pohditaan, vapaaehtoista lapsettomuutta sivutaan; toisin toimiva Ritva toimii peilinä ja vertauskohtana. Näin teki Ritva, näin tein minä. Ritva oli muuten aika viisas nainen. Tai fiksusti ennakoi näitä feel good -aikoja.

"Hyvä elämä tarkoitti ennen, että teki hyvää muille, mutta nykyään hyvä elämä syntyy siitä, että tekee hyvää itselleen, Ritva sanoi."

Iän tuomat erot ajatteluun tulevat selviksi. Ja onhan tämä ikääntyneen näkökulmaa, koko kirja.

"Nuorena ajattelee, että aika on ainetta, josta voi tehdä mitä haluaa, elettävän päivän ja tulevatkin päivänsä."

Jarno, sisäasiainministeriön virkamies, oli aviomies, ei intohimon kohde. Arvattava, säntillinen, turvallinen. Vaikkei naisesta koskaan oikein tuntunutkaan siltä, että tämä on se oikea, Jarnosta kasvoi sellainen - huomaako hän sen vasta, kun Jarno oli kuollut?

"Aika, kuolema, suru, niin ja se rakkaus, ihmisten asioita ne vain ovat, eivät ne muuta ole, ja kun ihmistä ei enää ole, ei niitäkään enää ole."

Pieniä sattumuksia; simpukasta löytyy helmi. Mökillä vietetään aikaa. Kaupungissa Stockmannilla ruokakaupassa. Ei sen kummallisempaa. Tavallisuus on suuri voima, ehkä suurin.

"Kun suljin oven, mieleeni tuli, kuinka hyvä on olla tavallinen ihminen."

Kenelle: Ihmisten asioista kiinnostuneille. Tavallisuudesta viehättyville. Rauhallisen luettavan hakijoille.

Muualla: Merkityksellisistä hetkistä kannattaa pitää kiinni, jottei elämästä tule liian tavallista, sanoo Maria. Annissa kirja herätti tunneaallon. Karoliina piti, mutta miettii kertojan epäluotettavuutta ja sitä, onko päähenkilö hellyttävä vai masentava. (Ja minäkin mietin, onko päähenkilön nimi Gun - sitä ei sanota kertaakaan, mutta eräs Gun mainitaan).

Pertti Lassila: Ihmisten asiat. Teos 2013.

Yöperhonen

Kansatieteenlaitoksen professori Henrik Malinen on matkustanut Venäjän Marinmaalle tutkimaan sukujuuriaan, äitinsä kohtaloa. Hän kutsuu paikalle tyttärensä Vernan, mutta tämä ei ehdi enää nähdä isäänsä elossa. Vernalle kuitenkin alkaa aueta, mitä isä on saanut selville taustastaan ja Vernan isoäidistä, ja selvittää itse lisää. Tapahtumien lonkerot yltävät yli maan, jopa Kremliin ja valtiovallan huipulle asti.

Eletään kahta aikaa: toista vuonna 2015, Lavran kylässä, ja ensimmäistä jaksoa, joka alkaa 1937 Neuvostoliitossa, jonne Irga Malinen hiihtää Petsamosta, loikkaa sivakoimalla Neuvostojen Maahan, kuten Sirpa Kähkösen Graniittimiehen päähenkilöt. Nämä seurasivat suurta aatettaan, kun taas Malinen matkaa miehen perässä ja henkensä pitimiksi.

Kettu kietoo upeasti ajanjaksot yhteen ja kuvaa kiehtovasti tuon suomensukuisten kansan elämää Neuvostovallan kuolettavassa varjossa, jossain siellä Volgan mutkan paikkeilla, jonne meistä useimpien juuret juontavat. Luonnonusko elää vahvana ja mystiikka on aina läsnä, sekä menneessä että tässä hetkessä.

Kirjailijan rikas kieli hehkuu, juoni pulppuaa vaivatta. Ketunkieltä (Erjan oivallus, mainio termi) ovat tylpyttämiset, pamjattamiset ja totuusakanat, joita ajatusten sormilla mielimiehen aivokuoren vellovasta puurosta ronkitaan, vähän kuin Alastalon salissa oltaisiin. Mutta tekstiä ei ole - toistan, ei ole raskas lukea; Kätilöä en saanut luetuksi - kuuntelin sen lopulta äänikirjana ja katsoin leffankin, mikä muuten ei ole kummoinen taitavaa Kososta lukuunottamatta - kun taas tämä kulkee helpommin. Lukijan on silti syytä olla tarkkana, sillä pääjuonen ohella Kettu tarjoilee kiehtovia tarinoita ja yksityiskohtia, joiden merkitys selviää vasta myöhemmin. Välillä luulin lukevani Sofi Oksasta: yhtäläisyyksiä Puhdistukseen on. Pari astetta lempeämpänä versiona. Lempeä ei puutu tästäkään.

Kaikkea on: kestävä rakkaus ja silmitön viha ja väkivalta, sota ja rauha, historia ja nykyisyys, mystiikka ja realismi, jännitys ja seikkailu, tosi ja taru, periviisaus ja hetken höyrähdys, kaikki ketunkielellä tulkittuina.

En tiedä, mitä kirjalta enää voisi lisää pyytää. Kaikki on kohdallaan, ja enemmän. Kieli ja sisältö, tunne ja järki: lukijaa palkitaan koko ajan. Hieno, moniulotteinen ja mieleen tiukasti tarrautuva teos. Taisin vähän seota.

Kenelle: Suomen kielen rakastajille. Suomalaisuuden juurista kiinnostuneille. Suuria tarinoita kaipaaville. Pikkusievää välttäville.

Muualla: Ja ooh, näköjään liityn hymistelykuoroon: Leena Lumi sanoo Ketun olevan vahvoilla juuri sillä tyylillä millä kirjoittaa (samaa pätee Leenaan itseensä). Haastava kirja, joka myös antaa lukijalle, sanoo Krista. Universaali mutta intiimi, sanoo Lukuisan Laura. Tuijata piti romaanin kulttuurikerroksista ja kuvallisuudesta. Hurjan vaikuttava, hurjan vetävä, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kaisa-Reetta herkistyi lähes runolliseksi ja kirja upposi häneen kuin loitsu. Kannesta kanteen -Kaisaa tämä järisytti Kätilöä enemmän, kuten minuakin. Mestarillisen upea, sanoo Ilselän Minna. Häiritsevän paljon tuttua, Kätilöä ja Oksasta, sanoo Juhani, Lue Ihminen. (Totta, paljon on noita, meinasi mennä välillä sekaisin, kuka tässä kirjoittaa ja mistä.) Lumiomena ei tiedä, mitä tämän jälkeen lukisi. Miten hienoja blogitekstejä!

Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015.

Kateissa

Kateissa on freesi esikoinen: pelkäsin nuoren miehen angstista Kerouac-muunnelmaa taiteilijaminän etsinnästä, mutta sitä ei onneksi tarjottu. Vaikka tässäkin reissataan, minäkertoja on tallella, mutta veljeä etsitään. Sitä Juntusta.

Höntynen on vahvaleukainen ekonomi, perheellinen ja hyvintoimeentuleva mies, joka isoveljensä Juntusen kanssa leikki, kasvoi, urheili, joi kaljaa ja harrasti kaikkea, mitä pojat ja nuoret harrastavat. Tai veljekset keskenään.

Höntysen suunta on ollut aina selvä, eikä hän osannut odottaa, että veli on toista maata. Veljestä olisi "voinut tulla jotain", hän oli fiksu ja kyvykäs. Mutta meni ja katosi.

Juntusta etsiessään Höntynen joutuu käymään läpi veljeyttä, ystävyyttä, lapsuuttaan ja tulevaisuuttaan kipeän kautta. Ensin on kiukku ja jääräpäinen määrätietoisuus, sitten on pelko, ja kun aikaa kuluu tarpeeksi:

"...pidätin huokauksen ja huomasin ensimmäistä kertaa pelon yhdistyvän suruun."

Höntynen yrittää seurata veljensä jälkiä, henkisesti ja fyysisesti. Muutaman hataran vihjeen perusteella hän saa selville, että veli oli hurahtanut laivoihin, autolauttoihin, rauta-aluksiin. Niille siis. Punaisille ja valkoisille.

"Laivojen haju, ihmisjoukkojen kopse tuubissa, kuulutuksetkin alkoivat tuntua hyviltä. Se oli ehkä Juntunen minussa. Vitun Juntunen minussa. Seuraavaksi varmaan kurkistelisin keulakuohua, henkistyisin ja jättäisin perheen, Suomen, työn ja kasvattaisin partaa viidakossa. Alkaisin kasvaa ihmisenä. Kulkisin läpi kiirastulen. Tulisin takaisin ja aloittaisin konsulttina. Elämäni vaikeat hetket auttoivat minua ymmärtämään ja muuta paskaa."

Huoli veljestä on skeptisyydestä huolimatta aito, hätä todellista sekä oman ison menetyksen takia että veljen hyvinvoinnin puolesta, vaikkei sitä turhaan korosteta. Ehkä oma menetys on lähinnä, mutta voiko hätää toisen puolesta erottaa omastaan, jos yhteys on ollut elimellisen kiinteä? Kaikenlaisia vaihtoehtoja tulee mieleen, kuten luonnollista on.

"Jospa se istuu nytkin alimmassa halpahytissä, lukee kirjaa, nauraa meille ja yhteiskunnalle kaiken vaikeutta ja omaa helppouttaan, ---"

Höntysen asenne ei rohkaise lukijaa monimutkaisiin tulkintoihin tai keittiöpsykologiaan - ja samaistun hänen käytännölliseen otteeseensa paljon paremmin kuin hämäräksi jäävään Intian-matkailija Juntuseen - mutta mieleen tulee kuitenkin se, että kyseessä voisivat olla saman ihmisen, miehen, eri puolet. Toinen antaa mennä, toinen hoitaa asiat kuten ympäristö odottaa. Toinen on toive, toinen on totta, miten milloinkin tilanteeseen sopii. Vastakohtaisuudet korostuvat kautta kirjan hienosti, monin tavoin. Lähteä vai jäädä? Suunnitella vai ajelehtia? Lapsi vai aikuinen? Kateissa vai läsnä?

Sarvilinna kirjoittaa kauniin niukasti ja miehekkäästi, lörpöttelemättä. Pidin kovasti siitä, ettei kaikkea sanota, ei lisätä mitään kohtiin, joissa olisi houkutus niin tehdä. Sutjakasti etenevä ja nopealukuinen kirja on sivujaan suurempi. Jälleen yksi taitava espoolainen lääkärikirjoittaja! Kirjoittajan ikää en tiedä, mutta jos hän tuntee Hill Street Bluesin käskynjaon, ei voi olla niin nuori kuin esikoiskirjailijasta kuvittelin.

Kenelle: Miesten maailmaan kurkistaville. Veljeksille ja niiden vaimoille. Niille, joiden tekisi mieli häipyä. Raikkaan kotimaisen proosan ystäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus kiittää kirjailijan tyyliä ja vaivatonta tapaa kuljettaa tarinaa.  Kirjassa on enemmän alkuja kuin loppuja, sanoo Mari A. Pirun hyvä kirja, sanoo Kirjallisia-blogi.

Roope Sarvilinna: Kateissa. Tammi 2015.

Antautuminen

Antautuminen on kuvaus itsestä ja sen löytämisestä, kivuliaasta aikuistumisesta, vaiheista, jotka johtavat toiseen - vääjäämättä tai vahingossa pisteeseen, jossa ollaan nyt.

Jonkinlaiseksi tilinpäätökseksi tai elämäkerraksi tätä voisi sanoa, jos haluaisi, sillä mukana on paljon (kaikki?) kirjailijan itsensä vaiheisiin liittyvää ja todeksi tietämäämme, mutta fiktion keinoin kuvattuna siten, että lukijan ei tarvitse miettiä yhteyksiä todellisuuteen, jos ei tahdo tai ei niistä mitään tiedä. Tosin aivan varmasti tahtoo, eikä sitä oikein voi välttää tämänkaltaisessa kirjassa. Asennoituminen kirjaan on siis lukijan alkuhämmennys, joka vain kasvaa lukemisen myötä: luenko faktaa vai fiktiota?

Päätän, että luen kirjaa, faktoista viis. Jo neuvolassa todettiin päähenkilön ihmispelko. Säpsähtelevää tyttöä kiusattiin, koulu oli piinaa. Vetäytyvällä oli outoja mieltymyksiä, kammon kohteita ja turvaa tuovia tapoja. Pienikin asia saattoi järkyttää päiviksi ja häpeäntunne oli ainainen seuralainen, mutta silti tyttö löysi kohti jotain; sanoja, sepitettä, Herman Hesseä, kirjoittamista ja vastakkaista sukupuolta. Kun hänestä rohkean esikoiskirjan myötä tuli julkisesti taiteilija, tyttö kuvitteli sen tuovan suojaa, antavan oikeutusta olemiselle. Ei se ihan niin mennyt.

"Tuollaisia hymyjä olen nähnyt ennenkin. Tuollaisiin hymyihin olen tottunut."

Kiitoksen ja kehujen jano oli kova, kun oli kolhuihin tottunut. Samoin levottomuus, joka ei laannu.

"En ymmärrä, että heittelehtivät mielialat ja kihelmöivä epävarmuus ei ole kaikista yhtä mieluisa olotila."

Se aiheuttaa hankaluuksia suhteissa ja monenlaisia ylilyöntejä. Mutta joskus löytyy myös jotain, johon uskaltaa heittäytyä kaikella ehdottomuudella. Kun tyttö tapaa kuuluisan runoilijan pojan ja perustaa tämän kanssa Kultaisen Perheen.

"Ja sattumansirkuttaja sirkuttaa, voi miten se sirkuttaa:..." 

Suuri, ehkä suurin oivallus on erityisherkkyys - jos olet lukenut Elaine Aronin kirjan, tiedät, mistä kirjan minä puhuu. Sillä nyt saa tyttö, nyt jo nainen, selityksen oudoille tavoilleen ja erilaisuudelleen. Herää.

"En tiennyt, että moneen kertaan kuvatun takana olikin erilainen maisema. Sepitetyn suojissa sykki toisenlainen tarina. Fiktio ei suojannut."

Erityisherkkyyden löytyminen on suuri oivallus ja vapautus, kuten aina, kun omille oireille tai ominaisuuksille löytyy nimi ja havainto: meitä on muitakin. Jotenkin en pidä sitä kuitenkaan kirjan pääpointtina lukijana, vaikka se ehkä kirjoittajalle sitä onkin. (Ahaa, nyt luen kirjaa elämäkertana.) Ehkä naisemme vain aikuistuu ja kypsyy, ja tämä ominaisuus on yksi oivallus matkalla?

Perhe on iso ja kipeä asia, koska se hajosi. Kultaiselle Perheelle on jopa suoraan suunnattu oma lukunsa. Pidin tätä muusta kirjasta poikkeavana osana, ja hieman kiusallisena. Mennäänkö nyt (liian) henkilökohtaiselle alueelle? Haluanko kuulla perheen sisäistä tilintekoa? Tuntuu siltä, kuin kuuntelisi uskoon tulleen vuodatusta tai kääntymyksen tehneen tilitystä: nyt, juuri tästä lähtien, kaikki on toisin! Näen kaiken eri tavoin! Liiallinen vakuuttelu on aina epäilyttävää, sanoo skeptikko. Eikä tarkoitus ole mitätöidä henkilökohtaista kokemusta, saati perheen tärkeyttä, se käy selväksi. Mutta lukijan kannalta se on vain yksi kokemus.

Luonnollisesti ammattikirjailija koskettelee myös - lukijan onneksi neutraalimpaa - kirja-alaa, "kulttuurista ilmastonmuutosta" kustantamoissa, kirjailijuutta, taiteilijuutta ja vakavuutta, joka naisen mielestä on monelle alalla nyt työskentelevälle tuntematon olomuoto. Brändejä pitää olla. "Kaikella pitää olla tarina, maidolla ja ruisleivällä, kirjailijalla ja poliitikolla." Niinpä - tämäkö on siis kirjailijamme oma tarina? Ei, en usko, että se on vielä tässä...

Kirjan luvut on otsikoitu haukkumanimillä. Ihailen kirjailijan (tai haukkujien) mielikuvitusta, sillä niitä riittää. Oman minän - kuvitellun tai toden - kanssa piehtarointi alkaa kuitenkin tuntua jo liialliselta. Ehkä tämä on terapiakirja kirjoittajalle, eikä siinä mitään pahaa. Me lukijat vain jäämme hieman sivuun tässä kaikessa.

Silti, Snellmanin tutun napakka lause ja terävä kynä ei jätä kylmäksi, vaikka kaikki ajatukset eivät tavislukijalle avaudu eikä hän selitä. Kokeneen kirjoittajan kiihkeä, sisäistä levottomuutta ja ikuista paloa ja epävarmuutta taidokkaasti kuvaava teksti tulee lukijaa lähelle, jopa tukalan lähelle. Mene vähän kauemmaksi, tekisi mieli sanoa, anna hengähtää hetki!

Lukijan helpotukseksi luvut ovat lyhyitä, ja Eino Leinon hienosti teemaan sopiva runo Tumma rytmittää kerrontaa, samoin graafinen ilme, jossa musta negasivu aloittaa uuden luvun. Tyylikkäät ratkaisut! Samoin monet listat viehättävät varmasti monia listahulluja lukijoita.

"Elämä, se nyt on tällaista: mennään ja tullaan enkä voi oikein millekään mitään."

Kenelle: Omia omituisuuksiaan pohtiville, kirjallisista suorituksista kiinnostuneille, psykologisista tilityksistä innostuville, keski-iän kehittymistään kuvitteleville.

Muualla: Marjatan kirjoissa on, huh sentään, todella vilkas keskustelu - ei kirjasta, vaan erityisherkkyydestä. Myös kirjailija itse on kommentoinut.

Anja Snellman: Antautuminen. WSOY 2015.

Yksin

Paavo Nurmi, tuo legendaarinen sinivalkoinen, joka nyt askeltaa pronssisena Stadionin parkkipaikalla - millainen hän oli ihmisenä? Sitä miettii Karo Hämäläinen ja rakentaa Nurmesta henkilökuvan; keksityn ja legendaa korostavan, ehkä yksioikoisenkin, yksioikoisesta miehestä, mutta kärjistyksessään kiinnostavan.

Kaikki ei ole keksittyä, faktoissa luotan kirjailijaan. Vuosiluvut, tulokset, uran vaiheet. Minä-muodossa kirjoitetun tarinan päähenkilön ajatuksista meillä ei ole tietoa. Mutta tämä voi olla yksi todellisuus. Miksei olisi? Autofiktioksi kai tällaista kirjoitustapaa sanotaan. Elämäkerta se ei ole, paitsi että oikeastaan on, tai sitä hämäävästi muistuttaa: lähteehän se lapsuudesta ja päätyy kuolemaan, ja listaa elämän tärkeimmät käänteet. Hämäläinen on kuitenkin halunnut päästä henkilönsä pään sisään, ja päästää sinne lukijatkin.

Nurmi oli kotoisin köyhistä oloista, ja jo pienenä hänellä oli suunnaton näyttämisen ja voiton tahto.

"Halusin olla paras. Minun täytyi. Pallopeleissä, hypyissä ja heitoissa en pärjännyt. Juoksemalla hankin oikeuden olla kuin muut."

Hän on mies, joka puhuu ja ajattelee faktoilla. Joka ei ymmärrä tunteita, eikä hänelle ole niille edes sanoja. Ja mitä tarkoittaa kaunis? Mistäpä hän olisi sellaisia oppinut. Ankara isä kummittelee pojalle vielä kuoltuaankin.

Nurmen menestystä juoksijana en käy kertaamaan. Harjoittelut, kilpailut, voitot ja tappiot - ja urheilun politiikka ja henkilösuhteiden merkitys - ne kaikki Hämäläinen kirjaa tarkasti. Ja julman kilpailun. Ritolaan Nurmella on viha-ihailusuhde: Ritola juoksi Nurmen mielestä rahan perässä, treenasikin väärin. Mutta silti hän oli pahin vastustaja, Kolehmainen puolestaan jo vanha mies.

"Taruista en välitä vaan tosiasioista, eikä mikään ennätys ole lyömätön."

Juoksu-uran jälkeen oli keksittävä muuta. Nurmi ymmärsi rahan päälle, onhan se mitattava asia.

"Otin tavoitteekseni kohota Suomen vauraimmaksi mieheksi. --- Mihin minä luottaisin, jos en järkeeni? Järkeni oli saanut minut juoksemaan nopeammin kuin muut. Järkeni ansiosta olin muuttanut nopeuteni rahaksi. Järkeni vuoksi olin noussut häviäjästä voittajaksi."

Omaisuuskin oli suoritus, ei nautinto.

"Tuntui syntisen sopimattomalta nauttia jostain, minkä eteen ei ollut tehnyt tuhansia tunteja töitä, jostakin mikä oli helppoa, jostakin mikä tuntui tulevan ansaitsematta vaikka olikin seurausta siitä kaikesta siitä, mitä olin ja minkä eteen olin ponnistellut."

Nurmi avioituu, järkiperustein, totta kai. Mutta hänen ehdottomuutensa, tiukat periaatteensa ja - lukijan mielestä -  kylmyytensä toisia, jopa omaa poikaa kohtaan, ei anna tilaa rakentaa todellista perhe-elämää.

"En minä vaimokseni vihittyä naista niin paljon halunnut, että olisin ollut valmis kestämään sen, että joku toinen käytti kotiani niin kuin omaansa."

Joskus oli tyttö, joka puhui kieltä, jota Nurmi ei ymmärtänyt. Silti tämä kiehtoi ja jäi vaivaamaan ajatuksia pitkin matkaa. Ehkä kirjailija halusi pehmentää tällä kovapintaista henkilöään ja tuoda jännitettä tarinaan, mutta hieman irralliseksi tämä juonne jäi.

Asunnot kiinnostivat Nurmea sijoituskohteena; pörssimaailmaan hän tutustui jo aikaisin. Hän kertoo periaatteensa grynderinä, asuntojen rakennuttajana. Monet helsinkiläiset saavat kiittää Nurmea kodistaan. Mutta mitä jäi jäljelle, kaiken ankaruuden, säntillisyyden ja laskemisen jälkeen. Voiko kaikkea laskea, mitata, listata?

"Entä jos? on kysymyksistä katkerin. Se näyttää, mitä olisi voinut olla."

Synkeän ankara tarina, täynnä hikeä, kieltäymystä ja raakaa tahtoa, jotka on istutettu poikaan jo pienenä. Ehkä mestarius vaatii äärimmäisyyttä. Mutta onko ylivoima jossain miinukseksi muualla? Kuten ihmissuhteissa - suhde poikaan käy kipeästi lukijaan, pojan puolesta. Kirjan Nurmi toki ymmärtää itsekin rajoitteensa tällä alueella. Hän ei peittele ärtymystään, ei halua sitoutua, ei altistua pettymyksille. Mahdoton ja ehdoton ihminen.

Karo Hämäläisen kirjoitustyyli sopii aiheeseen kuin nakutettu, lyhyine, askelta takoville ja äijämäisen jämerine lauseineen, joihin tutustuin Kolmikulmassa. Paljon samaa on tässäkin kirjassa. Ei revitellä sanoilla, revitellään ajatuksilla. Tarkoituksilla ja tavoitteilla. Hämäläinen tuottaa selittelemätöntä, karua tekstiä, joka istuu tyylipuhtaasti voitontahtoon. Ja erään maailmanmestarin tarinaan. Urheiluun vihkiytymättömälle harjoittelua, tuloksia ja ajanlaskua on paljon, mutta yritin nähdä tämän psykologisena henkilökuvana, takertumatta noihin itselle oudompiin innostuksen aiheisin. Ja siitä patsaasta vielä, se on esikuvansa mielestä Wäinö Aaltosen patsas, ei Nurmen. Sitä paitsi siinä on virhe, vääränlainen askellus. "Se juoksija en ole minä. Minä en juossut niin."

Kenelle: Urheilusta ja juoksemisesta innostuville, mestarin reseptiä hakeville, ehdottomuutta ihaileville, miehekkään ilmaisun ystäville.

Muualla: Hakkaavan etenevä, mukaansa tempaava rytmi, sanoo Tuijata (jolta sain kirjan lainaksi, kiitos!)

Karo Hämäläinen: Yksin. WSOY 2015.

P.S. Sopisikohan tämä elämäkertahaasteeseen? Ehkä noin puolen pisteen verran...

Varo minua

Maria ja Liaa on jo ehditty kaivata. Niin kiehtovan asetelman Pekka Hiltunen on Studio-sarjan kahdessa aiemmassa osassa Lontooseen kahden suomalaisen naisen ympärille luonut: Mari, tuo supernainen, jolle kaikki on mahdollista. Lia, aikakauslehden graafikko, Studion jäsen ja Marin bestis.

Käsilaukkuja ja meikkivoiteita nuo kaksi eivät kuitenkaan keskenään vertaile, vaan ystävyys perustuu yhteiseen taustaan, mentaliteettiin ja molemminpuoleiseen luottamukseen ja kunnioitukseen isoissa asioissa.

"Vain Mari tiesi, millaista oli olla kotoisin maasta, jonka todellisia kansallisia urheilulajeja olivat tunteiden pidättely ja kaikkien tasapäistäminen samanlaisiksi. Ainoastaan Marin kanssa Lia saattoi puhua ja juoda samalla hengenpalolla."

Enemmän kyllä toimitaan kuin puhutaan. Studio on Marin perustama ja johtama salainen yksikkö, joka toimii huippuunsa viritetyn teknisen laitteen tavoin suorittaakseen vetäjänsä tärkeäksi katsomia tehtäviä, vääryyksien selvittämiseksi ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemiseksi. Yksikön jäseniksi pääsevät vain harvat ja valitut, joista jokaisella on erityistaitoja.

Sarjan aloitusosa, Vilpittömästi sinun, esittelee ensi kertaa Studion henkilöt, jotka joutuvat tekemisiin vakavien ja vaarallisten yhteiskuntaan vaikuttavien ääri-ilmiöiden kanssa. Sysipimeä jatkaa vauhdikasta trillerikerrontaa samantyyppisistä teemoista muun muassa verkkomaailmassa.

Varo minua -kirjan perusrikostarina liittyy huumejengeihin ja rasismiin, mutta siihen kiertyy myös muita juonteita, jotka nousevat jopa isommiksi tai ainakin lukijaa hikoiluttavammiksi. Jo aiemmista kirjoista tuttu poliisi, rikosylikomisario Gerrish, aiheuttaa studiolaisille päänvaivaa ja paljon töitä (ja lukijallekin; juonen kannalta asia ei ehkä olisi edellyttänyt niin paljon paukkuja kirjassa? Mutta viihdyttäviä osuuksia, täytyy myöntää, Wren-arkkitehtuuria, seuranhakupalveluita...)

Samoin työllistävät Lian menneisyyden varjot. Tutustumme tarkemmin myös Lian naapuriin, herra Vongiin. Viimemainituista syntyvät tarinan jännittävimmät hetket.

"Mari ajattelee pahinta syytä, mikä saattaisi selittää Lian täydellisen vaitonaisuuden, ja samassa hän tietää ettei saa rauhaa ennen kuin on tarkistanut tämän pelottavan mahdollisuuden."

Hiltunen kokoaa monenlaisista aineksista hallitusti räjähtävän kattauksen, josta ei tylsää hetkeä löydy. Mutta se ei tyydy jäämään väkivallan kuvauksen tasolle, vaan nostaa esiin mietittävää. Teemat ovat yleismaailmallisia ja ajankohtaisia, kerronta hiotun sujuvaa - ja jos aiempiin kirjoihin vertaa, entistäkin yhtenäisempää ja sulavampaa. Taustoja on tutkittu huolella ja teknisiä faktoja muun muassa matkapuhelinverkkojen toiminnasta tarkistettu. Erään Hiltus-haastattelun mukaan jopa huumejengin käyttämä raaka teloitustapa perustuu todellisuuteen. Kirja on hurja, maailma vielä hurjempi!

Kansainvälisen tason luettavaa, johon koukuttuu lujasti (luin kahdelta istumalta, yhdet yöunet menetin). Kolmas osa lunastaa täysin edellisten lupaukset ja vähän päälle. Kaikki kirjat muuten toimivat itsenäisinäkin, vaikka sarjasta on kyse. Lainaan vielä yhden kauniin lauseen:

"Niin moni uskoo, että ihminen kasvaisi eniten vastuksista, mutta se ei ole totta. Enemmän ihminen kasvaa muiden tuesta, pohjasta joka pysyy."

Kenelle: Tyylikkään trillerin ystäville. Lontoon-ystäville. Jännitysviihteeseen heittäytyville. Niille, jotka eivät yleensä lue kotimaista kirjallisuutta.

Muualla: Yllätyksellinen ja huikea, sanoo Krista. Lisää, kiitos, pyytää Norkku. Studiolle on ominaista löytää ihmisen pahin kipupiste, ja iskeä juuri sinne, sanoo Annika K.


Pekka Hiltunen: Varo minua. WSOY 2015.
Kustantajan lukukappale.

Kuiva kausi

Loistava aihe kirjalle: parikymmentä vuotta naimissa ollut aviopari alkaa kirjoittaa toisilleen vanhanaikaisesti kirjeitä. Kirjeiden syy on se, että lakinainen Jocelyn saa huipputyöpaikan Ottawasta valtion hankkeessa - jossa tutkitaan naisten köyhyyttä ja sen syitä - ja Charles jää perheen kotiin Vancouveriin koti-isäksi. Hän on työtön arkkitehti, joka jo isojen lastensa kanssa alkaa elää äiditöntä ja vaimotonta kymmenen kuukauden jaksoa, jonka Jockiksi kutsutun Jocelynin pesti kestää. Raha on tiukalla, puhelut kalliita, joten pari päätyy paperikirjeenvaihtoon.

Pidän kovasti Shieldsin lukemisesta, vaikkei Ruohonvihreää ollut näköjään ihan nappiosuma, Pikkuseikkoja taas oli, ja sitä vanhemmat suomennokset. Mary Swannista en näemmä ole blogannut, mutta se oli muistaakseni vaikuttava ja riittävän shieldsmäinen, vaikka vähän turhan arvoituksellinen, ehkä kokeilevampi kuin kirjailijan muu tuotanto. Shieldsin tapa kuvata arkisia asioita tarkasti ja älykkäästi on vain niin nautinnollinen. Juu, hän kirjoittaa "tekstimäisesti": eli lauseissa esiintyy puhekielelle vieraita sanomisen tapoja, tosielämään siirrettyinä sievistelevänkin oloisia ("tiedäthän", "varsin", "silminnähden", "vanha kunnon" ja niin edelleen) mutta ne vain korostavat henkilön persoonaa, eivät latista. Usein muuten Shieldsin kirjojen päähenkilö käyttää "laadukkaita villakankaisia hameita ja kauniita silkkipuseroita", joten tuo puhetapa sopii kuvioon.

Sanon edelleen, kuten Ruohonvihreän arviossa, että aion vielä joskus kasata kaikki Shieldsit kunnon pinoksi ja lukea ne nautiskellen alusta loppuun. Ehkä laadukkaaseen silkkiaamutakkiin pukeutuneena.

Tämäkin kirja on nautinto - eikä vaikealukuinen. Lukija saa seurata avioliiton tilan kehittymistä pakollisen fyysisen eron myötä. Kuiva kausi on suomennos nimestä A celibate season, osuva käännös. Kirjailijaystävykset tuottivat tekstin yhdessä: Howard vaimon ja Shields miehen kirjeet. Toimii!

Jockia jännittää uusi työ, ketäpä ei, ja hän epäilee kykyjään siinä, kukapa nainen ei (puhumme nyt reilusti keski-ikäisistä ihmisistä, ei nuorista uraohjuksista), vaikka varmasti on pätevä ja kykenevä. Chas kipuilee omaa työttömyyttään, rahapulaansa ja kuivaa kauttaan, vaikka kumma kyllä näyttää lopulta pärjäävän vaimoaan paremmin, vastoin odotuksia. Tilanne elää ja kehittyy kirjeiden myötä kutkuttavasti, ja kuten he itse toteavat, ainakin Jock, asioiden ja tunteiden paneminen paperille on mitä parasta terapiaa ja suhteen käsittelyä. Isot lapset Greg ja Mia ovat tietysti teksteissä mukana, mutta kuitenkin sivuhenkilöinä (kirjassa, eivät vanhempien elämässä), kun nyt keskitytään kahdenkeskiseen suhteeseen (vierastan sanaa parisuhde).

Ja miksi aihe on niin fiksu? Kirjoittaminen tuo esiin asioita, joita ihminen ei koskaan sanoisi ääneen. Vaikka pariskuntamme hyödyntää kirjoittamista pakon edessä, he ehkä tietävät tämän faktan. Eikä kaikkea kirjoitettua ole pakko näyttää toiselle; he tietävät senkin. Lukija saa kirjeiden myötä elää mukana intiimeissäkin hetkissä, mutta silti erillisenä - siisti ratkaisu, jota arvostan. Ei tarvitse mennä liian iholle (se voi olla joskus raskasta). Hän voi myös itse muodostaa käsityksen avioliiton tilasta, eikä ole yhden kaikkitietävän kertojan armoilla.

Jockissa ärsyttivät suunnattomasti tietyt piirteet, kuten heittäytyminen työhön niin, että nainen lähes unohtaa miehelleen tärkeät asiat. Ja toisinpäin: miten pöllö mies voi olla? Voiko toisen asemaan asettua ja ymmärtää mokailut, joita väistämättä tapahtuu? Ja miten pitkälle voi mennä, mokailussa ja ymmärtämisessä? Hirveästi kiinnostavia kysymyksiä vajaassa kolmessasadassa sivussa.

Kenelle: Paperikirjeitä kaipaaville. Pitkän avioliiton tilasta kiinnostuneille. Ihmissuhteita vatvoville. Nautinnollista ja nopeaa laatuluettavaa etsiville.

Muualla: Poplaarin Pekka luki kirjan alkukielellä jo 2012 ja ihmetteli, mikseivät miehet lue enemmän Shieldsiä. Kirjainten virran Hanna ei oikein innostunut, toteaa kyllä, ettei kirjasta huomaa, että se on kahden kirjailijan tekemä (ei todellakaan). Herkullinen ja tarkkanäköinen, vähän pelottavakin kuvaus siitä, mitä pitkän parisuhteen takana voi piillä, sanoo Leena Lumi.

Carol Shields, Blanche Howard: Kuiva kausi. Suomennos Hanna Tarkka. Otava 2015.