Lampaan vaatteissa

Vahva suositus tälle kirjalle, joka on jotain aivan muuta kuin kannesta ja nimestä voisi päätellä. Kuvittelin kirjaa "oikeaksi" eläintarinaksi ja susia vaaniviksi pelottelijoiksi vähän Vuokko Sajaniemen Petojen tapaan, mutta siitä ei ole kyse. Vaan siitä, millaista on, jos peto asuu ihmisen sisällä.

Perhesurmat järkyttävät, ja Simo Hiltunen purkaa jännitettä omalla tavallaan, dekkarin muodossa. Rikostoimittaja Lauri Kivi tutkii perhesurmia raportoidaakseen niistä Suomen Sanomissa ja joutuu lähemmäs tapahtumia kuin alkuun voisi kuvitella.

Kivi on moniulotteinen hahmo, jonka tausta paljastuu pikku hiljaa lukijalle. Kuulovammoineen hän on erikoinen romaanihenkilö, eikä Hiltunen päästä lukijaa helpolla Kiveen tutustuttaessaan. Samalla kun Kivi elää omaa arkeaan, haastattelee perhesurmien läheisiä ja tutustuu moneen tarinaan, kirjailija tarjoaa selitystä traagisille tapahtumille sukupolvien väkivallan kierteen kautta ja pohtii fiksusti, mitä seurauksia siitä saattaa olla, tai olla olematta. Ei ihan itsestäänselvää. Lukija yllättyy moneen kertaan.

Kirja on rikostarina ja trilleri, joka jopa pullistelee hieman reunojensa yli aikalaisromaanin puolelle: niin monia puhututtavia ajan ilmiöitä medioista yksinäisyyteen ja vastuunotosta työpaikan valtataisteluihin se ehtii kuvaamaan. Eräät lapsuudenkuvaukset ovat rankkoja luettavia, vaikka pitäisi mielessä, että dekkaria tässä luetaan. Rentouttakin on mukaan ujutettu, jottei lukijan työ - tai Kiven - kävisi liian raskaaksi. Loppupuolella kirja muistuttaa enemmän perinteistä dekkaria.

Myös Hiltusen kieli on omaperäistä. Hän käyttää sanoja kuin taitava kokki veitsiään, sivaltaa terävästi ja yllättää yhdistelmillään. Annos on ahmittava lähes yhtä kyytiä. Erinomainen esikoinen, täräyttävä kokonaisuus!

Missä ollaan? Helsingissä; Kivi asuu Puotilassa ja työpaikka sijaitsee Pasilassa. Pohjois-Karjalassa, Outokummussa, Kiven lapsuudenmaisemissa. Hän tekee myös työmatkoja muualle Suomeen. Avaruutta on siis myös maantieteellisesti, mikä on eduksi.

Pidin ainesosista: juonesta, sen käsittelystä pohdintoineen että kielestä. Henkilöiden kuvaus on myös tarkkaa ja elävää. Kansi ja nimi ovat kovin konkreettisia ja siten johtavat mielestäni hieman harhaan, en olisi niissä korostanut eläintä noin isosti. Susi ei ole kirjallisuudessa uusi keksintö pahan vertauskuvana, ja susitutkijat olisivat varmasti sen käyttöä vastaan: susi on luontokappale, joka elää vaistoillaan, ihmisen ei elääkseen tarvitse tappaa. Pedon symbolina se kuitenkin esiintyy kautta kirjan, siihen liitettyine uskomuksineen. Ja symboli on helppo ymmärtää, myös muualla: kustantajan tiedotteen mukaan Hiltusen esikoiskirjan käännösoikeudet on myyty Ranskaan.

Kenelle: Dekkarien ystäville, uudenlaista trilleriä kaipaaville, rankkaa kestäville, oivaltavaa suomen kieltä arvostaville.

Muualla: Vahva läpileikkaus pahuuden anatomiaan, toteaa Susa, Järjellä ja tunteella. Yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista, sanoo Annika K, Rakkaudesta kirjoihin. Dekkari, mutta paljon enemmän, tuumii Krista.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa. WSOY 2015.

Liebster award -haaste

Pahuuden väliin vähän muuta. Blogiystäväni Kaisa-Reetta heitti haasteen,
joka on aiheeltaan todellinen haaste: ruokakulttuuri. Hänellä on herkulliset perustelut: 

Ruokakulttuuri on kirjallisuudessa näkyvässä roolissa, ja yllättävän monet lukuhetket täyttyvätkin mitä herkullisimmista, vedet kielelle heruttavista ruokakuvauksista. On ihanaa, että monet kirjailijat osaavat nauttia elämästään ja antavat sen näkyä myös hengentuotteissaan. 

Tästä olen samaa mieltä, mutta minä ja kokkaus? Osaan tehdä perusruokaa; arkiruokaa, miehen ja lastenlasten mielestä joskus jopa ihanaa ruokaa (ovat kohteliaita), mutta oikeasti aika kaukainen aihe. Olen mieluummin syömis- kuin kokkauspuolella, ja erotan mielestäni kehnon, kelvon ja hyvän ruuan, erinomaisesta puhumattakaan. Mutta siihen mielenkiintoni sitten lopahtaakin. Kuten huomaat:

Kysymykset ja vastaukseni

1. Onko sinulla lempikeittokirjaa?

Netti? Oikeasti keittokirjoja on keittiön hylly täynnä, mutta käytän vain muutamaa. Jamie Oliverilta olen löytänyt kivoja reseptejä (ja opin tekemään risoton), enkä viittaa niihin pikaruokakirjoihin, vaikka näköjään molemmat arvostamme nopeutta ja helppoutta (Suolaa ja hunajaa kertoo enemmän Oliverista). Eniten käytän itse koottua keittokirjakansiotani, johon olen koonnut vuosikymmenien ajan kiinnostavia ja käyttämiäni reseptejä lehdistä, netistä, kavereilta ja kuulopuheista. Ruutukokkia myös tutkailen joskus, kun perusruuasta puhutaan. Ja sitten se netti, kun tosipaikka tulee. Tykkään eniten kotiruuasta, vaikka olen paljon kolunnut ravintoloita. Tai ehkä juuri siksi. 

2. Millainen olisi unelmiesi keittokirja?

Kirja, joka kertoisi, millaiselle syöjälle mikin ruoka soveltuu (kärsimätön, vaatimaton, nautiskelija, lihanystävä, heikkovatsainen, ikuisesti dieettiläinen, sipulia inhoava esiteini, 8-vuotias urheilija) ja sanoisi rehellisesti, kuinka kauan ruuan teko kestää ja paljonko sen ainekset maksavat. Ja mistä niitä aineksia löytyy tästä läheltä, ilman hikisen epätoivoista kauppakierrosta. Laitan mielelläni ruokaa, kun tiedän sille otolliset syöjät, ja nautin atavistisesti ruokkimisesta, mutta kaupassakäynti stressaa. Inhoan shoppailua, enkä innostu uusien ruoka-ainesten kokeilusta. Paitsi syöjänä. 

3. Oletko törmännyt romaaniin, jossa ruoasta ja/tai ruoanlaitosta kerrotaan erityisen houkuttelevasti?

Vain kaksi sanaa: Tuomas Vimma.

4. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit kutsua lounaalle tai päivälliselle. Millainen olisi menuu?

Niin helppo! Kjell Westön kanssa söisin silakkapihvejä ja perunamuusia. Uskoisin hänen arvostavan rehellista kotiruokaa. Jälkiruuaksi tarjoaisin cup caken, jossa koristeena olisi hänen oma kirjansa, kuten Sahlbergin kirja tässä. Bonustyttäreni tekee näitä, kuten kirjabloggarit jo tietävät :-) 

5. Sama kysymys kuin edellä, mutta tällä kertaa kestityksen kohteena olisi haluamasi romaanihenkilö. Kenet kutsuisit?

Näinä maailmanaikoina kestittäviä olisi paljon. Nälkää näkeviä. Synkkiä mietteitä, mutta Cormac McCarthyn Tien ihmiset todella tarvitsisivat kunnon ateriaa. Aki Ollikaisen Nälkävuoden henkilöistä puhumattakaan. 

6. Pidätkö romaaneista, joissa kokkaillaan tai syödään paljon?

Jos olen rehellinen, niin en. Enkä kestä romaaneja, joihin on ripoteltu reseptejä, ne syövät kirjan uskottavuutta. Keittokirjat erikseen, oikeat kirjat erikseen! Myönnän, että ruuanlaitto tai syöminen voivat luoda tunnelmaa. Harvoin se silti isona annoksena kaunokirjaa parantaa. Aistillisia ruokakohtauksia toki löytyy, Alastalon salista alkaen. Se tuoksu, joka saliin keittiöstä leviää, kun neuvottelut parkkiosuuksista ovat kuumimmillaan... Yhtään en väheksy ruuan aistivoimaa. 

7. Syötkö lukiessasi, luetko syödessäsi?

Luen aina kun mahdollista. Tietysti myös syödessä, jos syön yksin. 

8. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit tutustuttaa suomalaiseen perinneruokaan, vaikkapa lanttulaatikkoon tai mämmiin. Minkälaista vastaanottoa uumoilet?

Mitähän Haruki Murakami arvelisi suomalaisesta jouluateriasta, lanttulaatikkoineen, rosolleineen ja kinkkuineen? Meneekö jo kiusaamisen puolelle? Murakamin kirjoissa ruualla on tärkeä rooli, ja hän selvästi tietää asiasta paljon. Kohteliaasti hän toki söisi, vaikka ihmetellen. 

9. Jos sinun olisi seuraavan vuoden ajan valittava päivä viikossa ilman ruokaa tai ilman kirjoja, kumman valitsisit?

Jäikö se vielä jotenkin epäselväksi?

10. Minkä kirjan kannen valitsisit ruokapöytäsi kanteen tai lautasesi koristeeksi? Lautasen koristeena Mia Kankimäen Asioita olisi hieno! Kansi on Piia Ahon. Tai Aki Ollikaisen Musta satu tummine vahvoine väreineen; siitä voisi joku tehdä astiaston. Kaikista Elina Warstan suunnittelemista kansista tulisi upeita astioita, ne värit ja muodot...

11. Oletko törmänyt kirjaan, joka vastaa vaikutuksiltaan tulisinta chiliä tai täyteläisintä, ihaninta suklaaelämystä?

Ilmiselvästi chili tuo mieleen Johanna Sinisalon ja myös muut dystoopikot, kuten Maarit Verrosen ja Margaret Atwoodin. Kirpeän polttavaa ja todellista. Suklaata ovat Sarah Watersit, chilisuklaata Donna Tartt. Ja salmiakkia vaikka Anna-Leena Härkönen tai Antti Leikas. Blogiin kirjaluokittelu maun mukaan?

Hyviä ja herättäviä kysymyksiä, Kaisa-Reetta, kiitos! Jatkan blogihaastetta heittämällä Liebster awardin ja kysymällä seuraavat 11 kysymystä Saran kirjojen Saralta ja Kirjamuistikirjan Erjalta. Sara siksi, että arvostan suuresti hänen asiantuntemustaan ja paneutumistaan omaan aiheeseensa ja Erja siksi, että hänen asiantunteva makunsa on laaja.

Kysymykseni:

1. Jos et bloggaisi siitä mistä bloggaat nyt, mistä bloggaisit?
2. Miksi?
3. Koetko kirjabloggaamisen rentouttavaksi vai rasittavaksi?
4. Kenet kirjallisuuden fiktiivisen henkilön haluaisit tavata?

5. Ketä kirjahenkilöä ehdottomasti et haluaisi tavata?

6. Millainen on kirja, jonka jätät suosiolla väliin?

7. Jos et asuisi Suomessa, missä maassa haluaisit asua?

8. Uppoudutko kirjoissa mieluummin unelmiin vai tärisyttäviin tarinoihin? (sokeri vai suola?)

9. Mikä elokuva on mullistanut maailmasi - tai ainakin jäänyt mieleesi? 

10. Kenen kirjailijan kanssa haluaisit istahtaa juttelemaan hetkeksi?

11. Oletko jo aloittanut joululahjojen hankinnan?

Haastesäännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Paha kirja

Paha kirja on hyvä kirja. Kirjoitusteknisesti taitava ja johdonmukainen. Ja kirjan nimi on kaikessa yksinkertaisuudessaan erinomainen. Itse tekstissä esiintyvä paha ei ole niin paha kuin odotin, mutta henkilöt ovat sitä pahempia. Inhosin jokaikistä.

Harvoin lukee kirjan, jossa kehenkään ei voi samastua: Korkea-ahon suomenruotsalainen yliopistomaailma onnistuu sen tekemään. Henkilöistä jokainen pyörii omassa kuplassaan, ärsyttävän pöyhkeät opiskelijat tekevät tyhmyyksiä ja ovat ylimielisiä, äärettömän hauskoja ja fiksuja. Vaikka he tarvitsevat ihan normielämässä pärjäämiseen monenlaista kemiallista sytykettä, perusahdistuksen peittämiseen. Pasi on tässä epätoivoisempi, Calle juopuu enemmän omasta erinomaisuudestaan. Kumpikaan ei näe itsensä ulkopuolelle.

Opettajat eivät ole oppilaita viisaampia. Mickel on vanhempi versio opiskelijoistaan. Ikä, kokemus ja sievistelevä käytös eivät tee tilanteesta parempaa. Naiset, kuten Mickelin vaimo Myrna, jäävät tarinassa statisteiksi, mukaillen samaa ajatusmaailmaa.

Tarinan löysähkö keskipiste on eräs tietty kirja, joka tuo tarinaan spefi-piirteitä. Huu, kirja, jonka lukemisesta joutuu helvettiin! Lukija tekee itsemurhan! Teema ei kuitenkaan nosta kierroksia kovin korkealle, mutta lähellä loppua jännite nousee hetkeksi oikeasti karmivaksi: Korkea-aho onnistuu luomaan tunnelman, jonka ansiosta en - henkilöistä huolimatta - missään tapauksessa olisi jättänyt kirjaa kesken. Ja hänen ilmaisuaan on nautinnollista lukea. Callekin edistyy.

"Äärettömyys, joka aiemmin oli saanut hänet rauhan ja ihmettelyn valtaan, pani nyt hänen ajatuksensa kieppumaan ja laulamaan pahoja lauluja."

Huumoria on tietenkin mukana, kun opiskelijoista puhutaan. Pelkkää karmeutta ei siis ole tarjolla. Ja luulen, että kirjan itsetuhoisilla henkilöillä on oikeasti (siis kirjailijan mielikuvituksen oikeasti) hätä, enkä halua sitä väheksyä. Mutta on vaikea kaivaa todellista avuntarvetta kaiken viisastelun ja patsastelun takaa. Kirjana Korkea-ahon edellisen perusteella odotin jotain muuta, mutta tätä saatiin. Ei kyllä yhtään harmita, että luin. Harmittaisi paljon enemmän, jos en olisi lukenut.

Kenelle: Ennakkoluulottomalle lukijalle. Lievästi spefiä sietäville. Perushyvän tekstin tarkkailijoille. Suomenruotsalaisille akateemisille, sellaisia tunteville tai sellaisiksi aikoville.

Muualla: Kaisa Reetan mielestä kerronta on varmaa ja kaunista. Lumiomena jäi lukijana kaipaamaan jotain. Omituisen hiipivän ujo, sanoo Annika K.  Sara kaipaa tietyin väliajoin kauhuromaania, eikä huumori tee pahaa. Juhani arvostaa sitä, että lukijaa arvostetaan eikä itsemurha-ajatuksista puhumista kaihdeta. Tajunnanräjäyttäjä, sanoo Hemuli. Kirsi kuvaa juonta etevästi ja piti kovasti.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja. Otava 2015. Suomentanut Laura Beck.

Paha mieli

Kirja on nimensä veroinen: ehdottomasti jotain täysin muuta kuin hyvän mielen kirja. Ironisesti Jesseksi nimetty päähenkilö on julkkis, joka kulkee aivan eri sfääreissä kuin me tavikset voimme kuvitellakaan. Hän on vippien VIP, jonka edessä naiset lakoavat ja miehet alkavat änkyttää kunnioituksesta.

Tuo kukkulansa kuningas on vakuuttunut omasta ylivoimaisuudestaan ja siitä, että hän saa kaiken järjestymään haluamallaan tavalla terävän älynsä, ulkoisen viehätysvoimansa ja näyttelijäntaitojensa avulla. Jesse näyttelee jatkuvasti, ei vain kameran edessä. Elämä on Jesselle verisen vakavaa peliä, ja ihmiset sen nappuloita.

"Pokeri on parasta, sillä pelissä ihmiset muuttuvat oletusarvoiksi, kasoiksi stäkkejä. Ihmisstäkit toteuttavat niihin sisään rakennettuja toimintakaavoja, eikä pelissä tarvitse ottaa huomioon rasittavia inhimillisyystoimintaperiaatteita. ... Ei tarvitse teeskennellä lähimmäistä, paitsi tietenkin bluffausmielessä."

Lukija pääsee kirjassa Jessen pään sisään, katsomaan hänen silmillään, jakamaan hänen ajatuksiaan, niitä muulta maailmalta salattuja. Tylsät moraaliset tai eettiset säännöt eivät Jesseä kiinnosta. Aikaansaava hän on, ja pitää itseään ahkerana ja muita saamattomina tolloina. Pääkysymys on, mitä minä haluan, eikä hän voi ymmärtää ihmisiä, jotka saattavat toimia toisin kuin tietävät Jessen toivovan. Sillä kaikki keskittyy itsepalvontaan, joka muistuttaa jumalallista hurmosta. Tähänkö yksilöllisyyden ja itsemääräämisoikeuden korostaminen voi äärimmillään johtaa? Pelottavaa, eikä tervettä missään mielessä.

Melko kiinnostava narsistin muotokuva, jota lukee kauhistuneena ja sivuhenkilöitä säälien, etenkin kaunista Johannaa, joka rakastuu Jessen luomaan hahmoon ja haaveilee tästä miestä itselleen ja isää lapselleen. Voimakasta tunnetta kirja ei silti herättänyt vastenmielisyyden ja inhon lisäksi, sillä tapaus on niin äärimmäinen, ei lähelle tuleva, eikä sen mihinkään osaan tai henkilöön voi samaistua. Näyttelijöiden ja tv:n tekemisen maailma on mielenkiintoinen lisä, raadollisessa mielessä kuvattu tässä sekin.

Teksti pysyy yhtenäisen linjakkaana ja jännite pitää, vaikka jossain vaiheessa jo kärsimättömänä aloin odottaa loppuhuipennusta. Moniselitteinen päätös pakottaa lukijan kuvittelemaan sitä seuraavat tapahtumat ja kirjoittamaan mielessään epilogia, joka kuvaisi Jessen tilanteen vuoden kuluttua päätöshetkestä. Viitteitä sen tekemiseen tekstistä löytyy.

Kenelle: Amerikan Psykosta viehättyneille, raakuutta säikähtämättömille, tämän päivän ihmiskuvaa miettiville, sairaan mielen ääri-ilmiöistä kiinnostuneille, yksilökeskeisyyttä ihannoiville.

Muualla:  Hyytävää ja raadollista luettavaa, sanoo Mai. Tuijata nautti kielestä ja sanoo Nissistä kertakaikkisen reippaaksi tekstivyöryttäjäksi.

Jari Nissinen: Paha mieli. Like 2015. Kirja on Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokas.

Piikojen valtakunta ja kirja-arvonta

Albert Edelfelt: Haravatyttö,1886.
Kuva: Kansallisgalleria, Jukka Romu.

Ne vanhat hyvät ajat saavat ihan uuden merkityksen, kun tutustuu menneiden vuosisatojen elämään.
Ei olleet hyvät ajat, oli pahat ajat, jos naisten asemaa ajatellaan. Mutta eivät aivan niin pahat kuin luulimme ,jos uskomme tutkija Tiina Miettistä (ja miksi emme...)

Ollaan Ruotsi-Suomen valtakunnassa ja nyky-Suomen länsiosissa. 1600-1700-luvuilla periytyminen määräytyi sukupuolen mukaan. Piian töihin saattoi joutua talollisen tytärkin, kun veli peri kotitilan; hän saattoi jäädä hoitamaan veljen taloutta tai etsiä töitä muualta. Nainen oli holhouksen alainen vuoteen 1864 asti: se tarkoitti, että hänen omaisuudestaan ja asioistaan päätti aina mies. Jos vihittyä sellaista ei ollut, holhooja oli isä, veli tai muu sukulaismies.

Kirja kuvaa monia henkilökohtaisia kohtaloita, niin tarkasti kuin ajan asiakirjat antavat myöten. Se tuo henkilot eläviksi: nämä naiset ovat meidän esiäitejämme. Yksi iso havainto minulle kirjaa lukiessani on valtava työn määrä, jota naiset ovat aina tehneet. Taloudet, karjat, perheet ja tarvittaessa ns. miesten työt - ja usein oli tarpeen, kun sota vei miehet. Edes aatelisnaiset eivät välttyneet työnteolta, vaikka saivat silkkiin ja samettiin pukeutuakin (se oli rahvaalta kiellettyä, tosin ei heillä siihen olisi ollut varaakaan). Aatelisneidoilla saattoi jopa olla enemmän velvollisuuksia: oli oltava kaunis, kielitaitoinen, musikaalinen ja henkevä keskustelija "ja tietenkin hänen piti olla myös erinomainen kodinhoitaja."

Mutta piika-asiaan: sana on tarkoittanut jossain vaiheessa nuorta naista yleensä, eikä sen merkityksessä aina ole ollut alentavaa latausta. Itse asiassa piikominen antoi naimattomille naisille ainutlaatuisen mahdollisuuden nähdä maailmaa ulkomaita myöten ja oppia tärkeitä taitoja jopa niin, että uralla saattoi edetä hyvään asemaan hyvän työnantajan palveluksessa, ilman miestä, sinkkuna. Piioista saattoi tulla isossa talossa luottopalvelijoita ja lähes perheenjäseniä turvattuine oloineen, kuten myöhempien aikojen Downton Abbeystä olemme nähneet. Luokkaerot silti pidettiin tiukasti mielessä, samoin lait ohjasivat tarkoin naisten asemaa.

Eikä hyviä työnantajia kaikille riittänyt. Mieron tielle lähtö kummitteli aina naimattoman ja omaisuudettoman naisen mielessä, joten avioliitto oli ensisijainen tavoite. Työura päättyi käytännössä aina avioliittoon, sanoo kirja. Oliko tosiaan noin; myöhemmässä historiassa monet aviopuolisot saattoivat palvella samaa työnantajaa, lapsineen kaikkineen. Mutta ajat olivat kirjan kuvaamana aikana toiset, joten uskon tutkijaa.

Yksi yllättävä huomio kirjassa on myös se, että lapsenteko ei aina suistanut naista kerjäläiseksi ja hylkiöksi. Kirkko ei tietenkään esiaviollisia suhteita hyväksynyt, mutta ilmeisesti kansalla oli käytännön järkeä: näin nyt vain saattoi joskus käydä, kun ehkäisyä ei ollut. Raskaus ei ollut välttämättä niin lopullinen rikos kuin historiallisista romanttisista romaaneista voisi luulla, vaan siihen liittyi monta muuta tekijää. Suhde naimisissa olevaan mieheen oli raskauttavampi rikos - myös miehen puolelta - kuin kahden vapaan, avioliittoa suunnittelevan välillä. Aina ei ollut taloudellisista tai muista syistä mahdollista avioitua heti. Eikä isäntä ja piika aitassa -myytti ollut arkipäivää; myös isäntä saattoi saada raipaniskuja ja kovat sakot, jos hän ei suojellut palveluskuntaansa kuten piti.

Lapsen asemaan tosin vaikutti suuresti se, oliko hän syntynyt aviottomana vai ei. Myös kihlaus- tai naimalupaus luotetettavien todistajien läsnäollessa laskettiin oikeudessa todisteeksi. Lapsenteko ei ollut automaattisesti aviolupaus, mikä teki naisen valinnoista vaarallisia: suostuako sänkyyn vai ei? Jos suostun, odottaako avioliitto ja turvattu kunnia loppuelämäksi, vai hylkäys ja sukulaisten apuun turvaaminen, jos ja kun työkin loppuu?

Suku- ja perheyhteys oli vahva, ja jokaisen tuli kuulua jonnekin, irtolaisia ei laki suvainnut. Perheen tukea saattoi saada, vaikka valitsikin väärin. Jos naisella oli omaisuutta, hän voi hengittää helpommin. Avioon silti pyrkivät kaikki naiset, eikä 45-vuotias talon omistava morsian ja kaksikymppinen sulho ollut ennenkuulumaton yhdistelmä, vaikka ei tavallinen. Tutkija sanonee tälläkin, että naisen asema ei ollut käytännössä aivan niin (vaikka melkein) yksiselitteisen harmaa ja alistettu kuin meille on uskolteltu. Oli myös vapautta valita, jos asiat hoiti fiksusti ja oli onnea matkassa. Eikä Jane Austenin myöhemmin kauhistelema kaikkein pahin kohtalo, palkkatyöhön joutuminen, ole ollut naiselle aina pelkästään helvettiin joutumista.

Karunpuoleinen faktatieto herättää suuresti kunnioitusta esiäitejä kohtaan ja avaa silmiä omaan historiaamme, kuten säätyeroihin. Vielä 1800-luvulla aatelisveren ajateltiin olevan erityisen ylevää, jota ei saa sekoittaa rahvaaseen, jottei veri huonone - jotkut olivat sitä mieltä vielä 1900-luvun alussa. Oletan ajatuksen kadonneen tai jopa muuttuneen päinvastaiseksi 2000-luvulla, kun ajatellaan vaikka nykykuninkaallisten avioliittoja.

Kirja on erinomaisen tärkeä kuvaus naisista ennen meitä. Helposti luettava vaikka kokonaisuutena jokseenkin vaikeasti hahmotettava kokonaisuus, jonka johtopäätökset jäävät hieman epäselviksi. Mutta silti se herättää ajatuksia naisen asemasta ja antaa perspektiiviä meille nykypäivän työn orjille. Itse itäsuomalaisine juurineni olisin halunnut kuulla tarinoita myös sieltä suunnalta. Mahtoiko itärajan läheisyys vaikuttaa oloihin vai olisiko tarina suurinpiirtein samanlainen? Länsi-Suomi vauraampana seutuna ja Ruotsia läheisempänä saattoi olla helpompi tutkittava vaikka siksi, että dokumentointia ja asiakirjoja voi olla enemmän tutkittavaksi. Erikoismaininta Ville Lähteenmäen kauniille ulkoasulle. Kuvituksena kantta myöten on käytetty klassikkotaiteilijoitamme.

Kenelle: Perheen ja työn yhdistämistä tuskaileville, historianlukijoille, mennyttä haikaileville, naisen asemasta kiinnostuneille.

Muualla: Sinisen linnan kirjaston Maria muistuttaa naisen aseman Eurooppa-kontekstista ja rajalinjasta avioitumisiän suhteen. Laadukas ja toimiva kokonaisuus, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kirjahilla tykkäsi kovasti mielikuvasta sisukkaasta nuoresta naisesta, joka tarpoo kohti omaa elämäänsä. (Hienosti sanottu, Kirjahilla!) Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Kirjakaapin avaimen Jonna piti kokonaisuutta selkeänä ja sai paljon silmiäavaavaa uutta tietoa.

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla. Atena 2015.

Haluan tämän tärkeän kirjan kiertoon kiinnostuneille enkä hyllyyn pölyttymään: jos kiinnostuit, laita kommentti. Arvonnan suoritan kommentoijien kesken ma 30.11., ja voittaja saa kustantajan ystävällisesti lahjoittaman kirjan postissa seuraavalla viikolla (jos posti kulkee!) sekä yllätyspokkarin kaupan päälle. Onnea arvontaan!

P.S. Työelämätrilogiani on nyt valmis: seuraavaksi sukellan blogissa pahuuteen parin kirjan verran.

-------- Lisäys 30.11. Arvonnan voittaja on Jenni/Sivu sivulta! Kiitos kaikille osallistujille!-----------

Pelolla johtaminen on perseestä

Tapasin nämä kiintoisiin t-paitoihin pukeutuneet leidit kirjamessuilla, ja pitihän se selvittää, mistä on kyse. He ovat kaksi johtamiskirjan kolmesta kirjoittajasta, Maarika Maury ja Jaana Tuomila.

Kirjan nimessä on hyvin tiivistetty sen sanoma. Kirjoittajat kertovat sitaateissa kymmenittäin esimerkkejä karmeista johtajista ja tilanteista, joihin alaiset heidän kanssaan ovat joutuneet. Miltä pelolla johtaminen tuntuu, mitä se alaisessa ja työpaikalla aiheuttaa, miten pelko pelkääjässä vaikuttaa ja lopulta myös siitä, miten pelolla johtamisen voi muuttaa toisenlaiseksi johtamiseksi.

Esimerkit ovat oikeasti karmeita, mutta uskottavia, ikävä kyllä. On esimies, joka huutaa naama punaisena, esimies, joka käskee ja sitten moittii käskyn noudattamisesta tai kieltää antaneensa toimeksiannon, esimies, joka kuittaa valitukset ilmoittamalla, että jonossa on 75 paikan ottajaa, jos sinulle ei kelpaa ja niin edelleen. Jokainen varmasti löytää jotain tuttua.

Esimiehiä ja -naisia minullakin on ollut toistakymmentä, mutta onnekseni kaikki erinomaisia, ainakin silloin, kun olen saanut itse valita. Mutta yli 30 vuotta
työelämässä olleena tunnistan monta muutakin johtamistyyliä: olen työskennnyt isoissa konserneissa ja työkseni ollut tekemisissä kymmenien muiden yritysten ja satojen työntekijöiden kanssa ja nähnyt läheltä enemmän yritysmaailmaa kuin työpaikkojeni määrästä voi laskea. Suuri, ehkä suurin, kirjan anti onkin omien kokemusten peilaaminen kerrottuun, ja uskon sen olevan yksi syy esimerkkien suureen määrään. Jokainen lukija voi samastua.

Oma kokemukseni on, että pikkupomot ovat pahimpia. Ylimmän johdon kanssa toimiminen on helpointa - he eivät ehdi eivätkä halua puuttua lillukanvarsiin. Kauppatieteellinen koulutus ei tunnu tukevan esimiehenä oloa, jopa parjatut insinöörit ovat esimiehinä taitavampia kaikessa suoraviivaisuudessaan, humanisteista tai käytännön pohjalta esimieheksi siirtyneistä puhumattakaan. Tämä henkilökohtainen avautuminen kuvaa lukijan eläytymistä kirjan aiheeseen, eli hyvin toimii tähän asti.

Esimerkkien väliin on ripoteltu asiaosuutta, ns. opetusosuutta (hieman ärsyttävää). Älä tee näin vaan näin - ja lisää huonoja käytäntöjä esimerkeiksi. Asiaosuus on uskoakseni tarkoituksella tehty pieneksi ja laatikoitu erikseen. Ensi vilkaisulla laatikot jäävät esimerkkien varjoon, mutta jos niihin malttaa arkisten kauheuksien keskellä paneutua, löytyy niistä sormella osoittelun lisäksi myös, no, asiaa. Kuten vampyyreista kertova kohta: pelolla johtavat eivät aina ole esimiehiä eivätkä silmiinpistävän kammottavia tyyppejä, vaan "kilttejä ja ystävällisiä ihmisiä, jotka silmän välttäessä imevät veren ja hengen työyhteisöstä." 

Loppupuolella teoriapuoli korostuu. Lukija saa muun muassa määritelmän jämäkän johtamisen ja pelolla johtamisen eroista sekä esimiehen työkalupakin haasteellisiin kohtaamisiin. Esimerkkejä elävästä elämästä on tässäkin osuudessa runsaasti. Kautta kirjan on myös työkirjamainen ote: esimiehelle heitetään tehtäviä tai ajateltavaa, joiden miettimiseen on varattu oma tilansa tyhjine riveineen.

Kiitän kirjan käytännönläheisyyttä, suorasanaisuutta ja rehellisyyttä. Kiitän erityisesti taitavaa visuaalisuutta, joka tukee hienosti sanomaa ja ohjaa lukemista sekä selventää eri osien erillisyyttä. Piirroskuvituksineen se noudattaa tekstin tyyliä erinomaisesti. Kiitän myös kirjan aihetta; se koskettaa kaikkia työssäolevia ja etenkin yrityksiä ja niiden menestystä, joka on nyt kipeän kehittämisen vaiheessa, meidän kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Kirjoittajilla on selvästi aito halu tehdä jotain työntekijöiden ja yritysten hyvinvoinnin ja menestymisen puolesta.

Ei, kirja ei ratkaise yrityksen eikä edes johtamisen isoja ongelmia, vaan pysyttelee käytännön tason tekemisessä. Siksi kirja saattaa tuntua liian helpolta tai jopa naiivilta "itsestäänselvyyksineen" kokeneille esimiehille tai korkean tason johtajille. Mutta valitettavasti itsestäänselvyydet eivät ole sitä kaikille. Esimerkit ovat jossain määrin ylikarmeita, jopa äärimmäisiä, jos puhutaan tavallisista kohtuullisen hyvän tason johtamisen yrityksistä, mikä voi karkottaa osan lukijoista. Itse asiassa luulen, että suurimman ilon kirjasta saavat huonosti johdetut työntekijät, huonon johtamisen esimerkkejä lukiessaan. "Olinpas oikeassa! On se niin p-a pomo!"

Lopussa tekijät kertovat, että huonon johtamisen seuraukset ovat mitattavissa euroina, mutta koska heitä ei laskeminen inspiroinut, se jäi tekemättä. Tämä on suuri harmi. Koska kokemukseni mukaan suurin osa johdosta ymmärtää vain eurokieltä, kaikki muu jää sanahelinäksi. Luvut, numerot, laskelmat - ne ovat kieltä, jota johto haluaa nähdä ja lukea.

Toivon silti, että juuri ne pienemmät pomot ja sellaisiksi haluavat tutustuvat johtamisen perusperiaatteisiin, jotka eivät ole mitään rakettitiedettä (koskee myös rakettitieteen alan pomoja). Eivät ne ole sen kummempia kuin toiminta muidenkaan ihmisten kanssa, kunhan muistat oman asemasi ja sen merkityksen muille ja kohtelet ihmisiä ihmisinä.

Korostan vielä aiheen tärkeyttä näinä aikoina, kun taloustilanne on mikä on. Yrityksen toimintaa ja tulosta on mahdollista parantaa pienin keinoin ja ihan ilmaiseksi, jos siihen on tahtoa ja taitoa.

Vielä tuli mieleeni sekin ajatus, että en haluaisi näyttää tätä ihan kaikille esimiehille. Koska karmeista esimerkeistä he saattaisivat saada ideoita - ai, noinkin törkeästi voi toimia, minäkin kokeilen! Koska aina työssä ei ole kyse yrityksen menestymisestä, alaisten motivoinnista puhumattakaan, vaan oman aseman ylläpitämisestä. Nimestään huolimatta kirja voi toimia oppaana täysin päinvastaiseen toimintaan kuin oli tarkoitus.

Kenelle: Esimiestyötä aloitteleville ja siihen tähtääville. Kurjasta johtamisesta kärsiville. Niille, jotka miettivät, miksi firma ei tuota kuten pitäisi.

Maarika Mayry - Tuomo Meretniemi - Jaana Tuomila: Pelolla johtaminen on perseestä. Auditorium 2015. Ulkoasu ja kansi: Kent Åkerberg. Lukukappale kirjoittajilta.

Soutaminen

Jos ihminen viettää suurimman osan valveillaoloajasta työpaikalla, niin tottahan vapaa-aikana pitää lukea työelämästä. No, on se pervoa, mutta olkoon. Eikä edes jää tähän, sillä jatkan työelämäteemaa vielä muutaman muun kirjan verran.

Antti Leikaksen vesiliikenneaiheisen sarjan kolmas kirja, Soutaminen, kuvaa myyntijohtaja Marjo Kukkoahon työviikkoa. Ja samalla hänen alaisensa aluemyyntipäällikkö Teuvo Seilosen ja parin muunkin viikkoa, johon mahtuu monenlaista arkisählinkiä mutta myös avainkokemusta, kuten komeasti sanotaan.

Marjo Kukkoaho on viinaan menevä, huipputehokas ja urallaan häikäilemättä kaikin keinoin edennyt johtaja, Seilonen hänen nössö alaisensa, se harmaa taustalla, joka ei ihan pysy mukana mutta jota on hyvä syyttää epäonnisista hankkeista.

Molemmat taitavat olla parhaat (työ)päivänsä jo ohittaneet ja saavuttaneet pätemättömyyden tasonsa tai homma on muuten vain kestänyt liian pitkään ja mennyt överiksi, arvelin alkuun. Mutta käänteitä tapahtuu, bisneksenteon lomassa.

Leikas irvailee paitsi työelämälle, johtamiselle ja alaisille, myös keinoille, joita töissä käytetään hommien hoitamiseksi. Palaverikäytännöt ja konsultit ja sen sellaiset. Mutta jos elämäntapaopas - tai tässä tapauksessa sodankäyntiopas - auttaa, kuten Seiloselle kävi, onko siinä mitään pahaa? Kieli poskessa kirjailija kuvaa uhkia, joita liika työnteko ja pyrkyryys saattaa aiheuttaa, eikä niistä pienin ole viiraus päässä, kuten Kukkoahon kohdalla tulee mieleen. Ja kenenpä meidän työuramme varrelle ei olisi sattunut liivijengiä, joka ajaa takaa pahat mielessä.

Kaikki eivät pärjää, ja he päätyvät soutamaan komeroon, lukkojen taakse. Tai ainakin yhdelle on käynyt niin. Vähän liikaa soutamista tekstissä on. Tosin hienosti kuvataan soutamisen tekniikka ja harrastuksen antoisuus, onhan yksi henkilöistä on Pentti Karppinen (ei Se Pentti Karppinen). Olisiko soutamisen teema kuitenkin laajempi henkilöitämme ajatellen, ja toivottavasti talouselämää ylläpitävien yrityksiemme kanssa on samoin: selkä edellä mennään, mutta eteenpäin kuitenkin.

Viihdyin Soutamisen parissa; se on helppo, hauska ja nopea lukea - sutjakan viihdyttävää tekstiä ajankohtaisella ja ammattimaisella otteella. Leikas ei ole heppoinen kirjoittaja, vaikka kirja on kevyenoloinen. Tästä kirjasta pidin paljon enemmän kuin Melomisesta, ehkä läheisemmän aiheensa takia, jos niin voi sanoa (en kyllä nytkään samaistu kehenkään henkilöön, tänk kaad), mutta samat myönteiset adjektiivit voi liittää tähänkin. Hervotonta Dilbert-henkeä on nyt enemmän, tosi ja epätosi sekoittuvat sopivalla reseptillä ja teksti etenee lukijaystävällisellä intensiteetillä.

Urputtaa voisi tietysti naiskuvasta, Kukkoaho kuvataan karmeaksi akaksi ja miehistä sukeutuu sankareita. Mutta jos asetelma olisi toisinpäin - miesjohtaja ja naisalainen - juttu ei toimisi eikä olisi yhtään hauska. Ehkä se kertoo jotain luutuneista asenteistamme, kuten siitä, kuinka miehen ja naisen tulee käyttäytyä urallaan. Hyvä muistutus siis alati vaanivista ennakkoluuloista! Mutta ei tätä vakavasti kannata ottaa, enkä usko tarinaa tasa-arvokannanotoksi tarkoitetuksikaan.

Harmi etten ollut ehtinyt lukea kirjaa ennen kirjamessuja, jossa tapasin kirjailijan, mutta minulla ei vielä ollut mitään kysyttävää tai kommentoitavaa. Kuvan sentään otin Leikaksesta, joka ei itse sorru kravatti-ikeeseen, vaikka kirjassa se symboloi valtaa ja johtajuutta.

Sitä vielä mietin, että kustantajan mukaan trilogia päättyy nyt. Harmi, alan sanastoa työelämävertauksineen riittäisi vielä. "Purjehtiminen" voisi kertoa pullistelevasta pomosta ökyveneineen ja hänen köyhästä, bodausta harrastavasta lapsuudenkaveristaan, jotka seilaisivat täysin purjein (työ)elämänsä aallokossa, syvyyksiä miettimättä. Tai "Suppailu", jossa tarvitaan kohtalaista tasapainoa ja etenkin kykyä kaatumisen jälkeen nousta pian taas menoon mukaan. Päähenkilönä usein työpaikkaa vaihtava Y-sukupolven moniosaaja tai useita konkursseja kärsinyt varhaiskeski-ikäinen, iäti toiveikas ja uusi ideoita kokeileva yrittäjä.

Kenelle: Toimistohommissa raataville ja niitä johtaville. Viihdyttävän lukuhetken tarpeessa oleville. Vaaratonta pomoirvailua kaipaaville.

Muualla: Linjakasta ja vivahteikasta tekstiä, sanoo Mummo matkalla. Tuijaa kirja hämmästytti vauhdikkaalla vinksahtaneisuudella.

Antti Leikas: Soutaminen. Siltala 2015. Kansi Elina Warsta.

Olimme ihan suunniltamme

Amerikkalaisen Karen Joy Fowlerin kirjasta on ollut paljon pöhinää kirjablogeissa, ja kun vielä kuulin sen olleen Man Brooker -ehdokkaana 2014, arvelin, ettei kyse voi olla huonosta kirjasta, ja ostin sen itselleni kirjamessujen tarjouksesta.

Eikä olekaan: Rosemaryn kertomus omasta lapsuudestaan, sisaren menetyksestä ja tutkijavanhemmistaan sekä veljestään on vetävä, liikuttavakin. Taiten rakenneltu kasvutarina saa lukijan miettimään monenlaista myös omalla kohdallaan. Isoina teemoina nousevat esiin perhe, eläinkokeet ja niiden etiikka sekä muistin toiminta ja arvaamattomuus.

Viime päivien synkistä Pariisin-tapahtumistakin voi vetää yhteyden: kohtelemme toisiamme julmasti ja näyttää siltä, että olemme ajautuneet koston kierteeseen. Miten kohtelemme niitä, jotka eivät voi iskeä takaisin, millään tavalla - siis eläimiin. Olemmeko erityisen julma laji, joka lopulta tuhoaa itsensä ja monta muuta lajia siinä ohessa?

Rosemary kertoo minä-muodossa tapahtumia kuten hän ne muistaa, aivan pienestä alkaen. Iän myötä myös muistot muuttuvat ja niiden rinnalle tulee uusia tulkintoja sekä tietoa, jota lapsella ei tietenkään voi olla. Tämä tuo tarinaan dramaattisuutta ja yllättäviä käänteitä. Eikä hän vieläkään nuorena aikuisena näe kaikkea tyhjentävästi tai ei halua kertoa; epäluotettava kertoja jättää tilaa myös lukijan omille tulkinnoille. Epäkronologinen rakenne on sekin lukijaa palkitseva ja kiinnostava.

En silti ollut suunniltani kirjasta: tunnepuolella se jäi kaukaiseksi ja etenkin loppu unohtui mielestä heti, kun kirjan takakannen oli paukauttanut kiinni. Itse asiassa, unohdin koko kirjan päiviksi lukemisjaksojen välillä, ja jatkoin lukemista vain silloin, kun kirja sattui osumaan silmiini. Kovin intensiivinen lukukokemukseni ei siis ollut, vaikka tunnustan kirjan ansiot sekä tekstiltään, suomennokseltaan että aiheiltaan. Tämä oli ensimmäiseni Fowlerini: aiemmin häneltä on suomennettu Jane Austen -lukupiiri (WSOY 2006)  sekä Sarah Canaryn salaisuus (Johnny Kniga 2007). Ensinmainitusta on tehty myös leffa, romanttinen komedia, vuonna 2007.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme. Tammi 2015. Suomennos Sari Karhulahti.

Kenelle: Eläinten ystäville, kasvukertomuksia harrastaville, perhetarinoita suosiville, tieteen etiikkaa pohtiville.

Muualla: Sisältää järkyttävän paljon mietittävää ja tunnettavaa, sanoo Kirjakko ruispellossa. Sopiva tasapaino tieteen ja tarinan välissä, sanoo Kasoittain kirjoja -Nina. Mukavasti moniäänisyyttä, sanoo Bleue Kirjapolullaan, mutta ei ollut ihan suunniltaan. Alkupuolella oli sellainen juttu, vihjaa Liina kutkuttavasti. Juuri Siinan kirja; hän myös varoittaa lukemasta HS:n kritiikkiä etukäteen, sillä se paljastaa kirjan erään suuren yllätyksen. Josta kirjoittaa Liisa Luetuissa, lukemattomissaan: koukku toimii erinomaisesti. Kirjaa on luettu blogeissa tosi paljon, juttua myös näillä: Main Kirjasähkökäyrä, Ullan kirjat, Kaisa Reetta, Pirjoliisan Kirjabrunssi, Ompun Reader why did I marry him, Lumiomena-Katja, Eniten minua kiinnostaa tie -Suketus, Kirjojen keskellä -Maija ja Niinan Yöpöydät kirjat, Kirjavinkit sekä Mustikkakummun Anna. Ja varmasti vielä jäi monta huomaamatta.

Maailmanloppu ja ihmemaa

Murakamin kirja on julkaistu jo 1985, paljon ennen Kafkaa rannalla (ilm. 2002, suom. 2009) ja pari vuotta ennen Norwegian Woodia (ilm. 1987, suom. 2012),  mutta suomennos saatiin vasta nyt, varmaan suuren suosion myötä, jota suomalaiset ovat kirjailijalle osoittaneet. (Ja Suomi on mainittu tässäkin kirjassa, kuten edellisessäkin.)

Hämmentävää lukea kirjoja "väärässä" järjestyksessä: onhan kirjailija nyt kirjailijana aivan toinen kuin 30 vuotta sitten. Julkaisujärjestys, johon nyt vasta kiinnitin huomiota, selittää jotenkin kummalta tuntuneen tyylinvaihtelun teoksissa.

Maailmanloppu ja ihmemaa kertoo nimensä mukaisesti kahdesta eri maailmasta; toinen loppuu, toinen on se ihmeellinen. Molemmissa päähenkilö on nuori, nimetön mies. Hän joutuu ilman näkyvää omaa syytään todella outoihin tilanteisiin, kuten Murakamilta voi odottaa. Fantasian ainekset yhdistyvät japanilaiseen arkeen ja kirjoitusajan pintailmiöihin, mitkä hihityttivät: Duran Duran on kova juttu, kasetteja kuunnellaan, edestä avattavat rintaliivit ovat uusinta uutta.

Mies on yksinäinen, mutta viehättyy naisista - ja naiset hänestä. Poikkeuksellinen älykkyys ja/tai muut henkiset taidot vievät hänet juuri niihin outoihin tilanteisiin, joissa sekä psyykkiset että fyysiset kyvyt joutuvat yli-inhimilliselle koetukselle ja joista hän selviää mestarillisesti. Nuoren miehen fantasiaa, jos mikä!

Mukana on Murakamille tuttuja elementtejä: ruuanlaittoa, musiikkia, kirjoja. Tuotemerkkejä. Fantasiahyppäyksiä, äärimmäisiä ilmiöitä, arjen tarkkailua. Aika paljon juodaan olutta ja viskiä.

Maailmahan ei varsinaisesti lopu, vaan sammuu. Enempää en spoilauksen pelossa uskalla kertoa. Ihmemaa taas tuo mieleen Wayward Pinesin, jonka käsikirjoittajat ovat takuulla lukeneet tämän kirjan.

Kirja on hyvin helppo Murakami: lahjakkaan kirjailijan uran myöhemmissä vaiheissa kirjoihin tulee erilaista syvyyttä, arvoituksellisuutta ja viisauden tuntua. Lohdun tuntua, joka aina mielessäni kytkeytyy nuoruuteen ja nimenomaan silloin tarvittavaan lohtuun. Mutta nautin tässäkin iässä ja myös tämän lukemisesta, ehkä juuri vaivattomuuden vuoksi. Jos Murakamiin haluaa tutustua, tästä kannattaa aloittaa.

Kenelle: Japanilaisuuden ystäville, fantasiafaneille, helppoa laatukirjaa hakeville.

Muualla: Perus-Murakamia, toteaa Kannesta kanteen, sivuista sivuille. Krista ei rakastunut.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa. Tammi 2015. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Rakkaudenhirviö

Saara Turunen on aiemmin julkaissut näytelmiä, mutta nyt on ensimmäisen romaanin vuoro. Monen esikoisen tapaan kirja on kehityskertomus, tässä pienestä tytöstä nipinnapin aikuiseksi. Mitään uutta ei siis aiheessa sinänsä, mutta Turusen tapa kertoa on raikas ja koskettava.

Minäkertoja on nimetön tyttö, joka syntyy ravitsemusterapeutti-äidin ja rakennusyrittäjä-isän toiseksi lapseksi, jonka jälkeen tulee vielä monta lisää. Tyttö jää joukossa yksin, sillä kenelläkään ei ole aikaa kiinnittää häneen huomiota siten kuin hän toivoisi: lämmöllä ja kiinnostuksella. Äitiä kiinnostaa vain se, että ollaan ihan vaan tavallisesti. Erikoisuus on pahinta, mitä äiti tietää. Ja tyttö epäonnekseen tuntee itsensä erikoiseksi, kun ei osaa täyttää äidin tiukkoja kriteerejä.

Jumala, ravintotietous ja erikoisuuden inho ohjaavat äitiä, joka marssii varmana omalla tiellään huomaamatta polkevansa herkän tytön jalkoihinsa, sytyttävänsä tässä palavia vihan ja itseinhon tunteita ja jättävänsä tämän tunnemielessä heitteille. Äidin päällä leijuu synkkä pilvi. Isä ei ehdi asioihin puuttua, eikä osaisikaan.

Tyttö tajuaa, että hänen on päästävä pois. Niinpä hän kokeilee kaikkea: taidelukiota ja Helsinkiin muuttoa, yhteisasumista myös maalta kotoisin olevan Antin kanssa (suhde ei ole romanttista laatua). Muuttoa Lontooseen bestiksensä, kauniin Lauran, kanssa ja "paskapätkäduunien" uuvuttavaan ketjuun, jonka lomassa tyttö kokee käsiin ja vatsaan tuntuvasti, millaista on olla köyhä ja asua kurjissa läävissä. Lopulta hän palaa Helsinkiin ja hakee Teatterikorkeakouluun, koska Laurakin teki niin ja pääsi - mutta ennen kaikkea siksi, että: "Haluan, että minut nähdään ja kuullaan. Ehkäpä silloin heräisin henkiin ja voisin tuntea olevani elossa."

Tyttökin pääsee, mutta jättää opiskelut kesken ja muuttaa Espanjaan au pairiksi. Hän tekee muutakin tyhmää ja itseään vahingoittavaa: "Toisaalta on minä, mutta sitten on vielä joku toinen ja se toinen on aivan holtiton." Mutta hän tapaa myös prinssin kaukaisesta maasta. Joko nyt rakkaudenhirviön tyhjä kohta täyttyy... Ei, ei vieläkään. On vielä palattava Suomeen ja jatkettava koulunkäyntiä. Kokeiltava pätkäduuneja vaihteeksi kotimaassa. Kunnes ahdistus taas kasvaa niin suureksi, että tyttö löytää itsensä jälleen ulkomailta. Ja kuin markkinapallo kuminauhan päässä, riittävän kauas lennettyään hän singahtaa takaisin kotimaahan - hetkeksi vai pysyvästi tällä kertaa?

Lapsuuden kuvaus vie kirjasta ison osan, mikä on luonnollista kirjailijan nuoreen ikään peilaten. Ja se on myös tietysti kaiken pohja, alkusyy, jonka vuoksi tyttö ei löydä rauhaa (lue: rakkautta) mistään. Jos ei rakkautta ole kokenut, miten sitä voisi itse antaa?

Turunen kirjoittaa selkeästi, hauskasti ja vuolaasti, mutta helppolukuisesti - mukavaa luettavaa ja eheä kokonaisuus, vaikka editorina olisin tiivistänyt sata sivua pois. Huomaa, että kirjailija on kirjoittanut ennenkin, vaikkei romaaneja. Sanoja on paljon, kuvaus on pikkutarkkaa, lauseet lyhyitä ja napakoita, ja päiväkirjamaiset merkinnät jatkuvat ja jatkuvat. No, saihan Knausgårdkin samasta aiheesta aikaan monta kirjaa (siis ajasta lapsesta aikuisuuteen), eikä moni ole valittanut. Turusen luvut on nimetty lapsekkaasti sillä sanalla, jota luku käsittelee. "Isä", "Lihavat", "Katie Holmes". Hyvä niin, sillä tekstin tulvassa simppeli ratkaisu auttaa lukijaa.

Minua liikutti tytön hätä ja harmittivat tyhmät teot, joihin hän ajautuu vain siksi että. Ja hymyilytti Turusen napakka lause ja ironia. Uskon, että monet lukijat, jotka eivät ole unelmaperheestä kotoisin, tunnistavat tilanteita. Ainakin minä tein niin, sen minkä kaukaisesta nuoruudesta enää muistan. Ja kun tunnistin, sattui. Auts.

Sitä ihmettelin, miten paljon painoa tyttö kauhealle äidilleen ja kylmälle isälleen elämässään antaa. Mutta ehkä vaikutusta ei itsekään tajua, vaan kuvittelee tekevänsä asioita omasta tahdostaan, vaikka oikeasti pyrkii vain tekemään toisin kuin vanhemmat tekisivät. Fiksu tyttö osaa pyristellä itseään irti vahingoittavista olosuhteista, mutta monta kierrosta se vaatii. Sisäinen tuli on kuitenkin vahva.

Juoruosastolle mennäkseni muuten luin jostain, että kirjailijalla on hyvinä ystävinään samannimiset henkilöt kuin kirjassakin; sukunimet ovat Holma ja Birn. Ja voin vihjata, että lopussa puhutaan papista ja häämekosta. Mutta missä yhteydessä, jääköön arvoitukseksi.

Loppu ei ole juhlava eikä lopullinen, kuten ei tytön tähänastinen elämäkään. Mutta inhimillinen ja ehkä jopa ihan vaan tavallinen. Valoa pilkahtaa. Toivon tytön puolesta sen jäävän pysyväksi olotilaksi, kun valaistusolosuhteista puhutaan.

Kenelle: Kehityskertomusten ystäville, suomalaisen nykyromaanin kuluttajille.

Muualla: Huumorista huolimatta syvällistäkin pohdintaa, arvioi Krista. Mari a:lle tuli lapsuus mieleen, ja hän olisi nauttinut tekstistä vielä toiset 400 sivua. Yhtenäinen ja onnistunut romaani, kuvaa Lumiomena. Pihi nainen liikuttui ja nauroi. Niin perustavanlaatuisesti suomalainen, että hirvitti, sanoo Simo.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tammi 2015.

Oneiron

Tuli kiire lukea kirjamessuilta hankkimani Oneiron, kun Finladia-ehdokaslista* julkistettiin. Olin jo ehtinyt aloittaa, mutta kirja on sellainen, jota ei lukaista. Se vaatii aikaa ja keskittymistä, eikä ole ihan ohutkaan.

Oneiron on ehdottomasti, täysiään ja häpeilemättä, naisten kirja. Se kertoo seitsemästä naisesta ja heidän kuolemastaan, tarkemmin sanottuna sekunneista kuoleman jälkeen. Jo alkuasetelma on hämmentävän kiehtova ja uteliaisuutta herättävä. Mitä ihmettä? Jos kirjoissa yleensä jännitetään sankarittaren hengissäsäilymisen puolesta, mitä nyt pohditaan, kun jo alussa on selvää, että huonosti käy - kaikki kuolevat?

Shlomith, Polina, Rosa, Nina, Wlbgis, Maimuna ja Ulrike tapaavat valkoisessa ei-missään. Jos on lukija hämmentynyt, niin ovat naiset itsekin. Fysiikan lait eivät enää päde, aikaa ei ole, eikä materiaa. Vain kuoleman hetkellä päällä olleet vaatteet ja Wlbgisin peruukki.

He laumautuvat hämmästyttävän nopeasti: alkavat toimia. Naisten tavoin he rakentavat kotia. Ja ottavat elämänkokemuksensa (kuolemankokemuksensa?) tuoman viisauden ja huumorin avukseen.

Leikitään kuolemaa! "Jännitystä jos ei edes elämään niin edes tähän, miksi tätä nyt sitten haluaa kutsua, ihan sama."

Nopeasti he oivaltavat uudet säännöt: uudessa olomuodossa kaikki ymmärtävät kaikkia kieliä, sillä viestintä tapahtuu ajatuksin, samoin tekeminen. Vaikka fyysiset aistit heikentyvät, tilalla on muuta, tosin kertoja jossain kohtaa toteaa, että myös jo elämässä oltaessa improvisaatiokykyisillä ihmisillä on kuudensia, jopa seitsemänsiä tai kahdeksansia aisteja. 

Improvisaatiokykyä tosiaan tarvitaan tuossa tilanteessa! Eikä kuolemaa ole ilman elämää, joten saamme väläyksen jokaisen naisen elämästä, aina yllättävän äkilliseen kuolinhetkeen saakka. Naiset ovat niitä, jotka mainitaan lehtijutussa onnettomuuden sivullisina uhreina. He ovat kaltoin kohdeltuja, jokainen jollain tavoin, vaikkeivat ehkä itse ole sitä tajunneet. Kaikkia salaisuuksia ei paljasteta, paljon kuitenkin. He nostavat tietoisuuteemme naisen elämän monet ongelmat ja vaarat, joista pienin ei ole naisen ikuinen alistettu asema.

Hämmästellen luin kirjaa, joka ei antaudu helppoihin määrittelyihin. Se sukeltaa välillä kummallisiin yksityiskohtaisiin kuvauksiin milloin mistäkin: vaikka asiat ovat lukijan omalle maailmalle vieraita, niihin uppoutuu huomaamatta. Se tarjoaa hepreankieltä, hengityksen fysiologiaa, New Yorkin katuja. Sitaatteja, kirjallisia sitaatteja. David Nichollsia, Anton Tsehovia, Emanuel Swedenborgia... Taiteen pohdintaa. Juutalaisuuden olemusta monelta kantilta. Silppuinen rakenne on erikoinen, mutta vaikuttava. Sillä:

"On valitettavaa, jos sivistyksenjanomme ja ennen kaikkea halumme kaivaa tietoja esiin aiheuttavat tympääntyneisyyttä kahdessa ihmisryhmässä: heissä, jotka rakastavat seikkailuja ja nopeaa etenemistä, ja heissä, jotka jo tietävät kaiken, jopa enemmän kuin me (mikä tuskin on mahdollista)."

Juutalaisuuden suuri määrä kirjassa on ainoa hieman minua häirinnyt asia: Shlomithin luento on pitkä ja kuivan asiallinen. Toisaalta se toimii tehokkaana vastapainona siitä jälleen jatkuvalle hurjalle mielikuvituksen vuoristoradalle, josta kirjailijaa ei voi kuin ihailla. Millainen mieli toimii noin? Tietoa, kuvittelua, luentoa, satua, metafysiikkaa, välillä näytelmämuotoa ja oodia... Kaikki kauniin täsmällisesti ilmaistuna, harkituin ajatuksin, sanavalinnoin ja viimeistellyllä kielellä. Sitaatin voisi ottaa lähes mistä kohtaa tahansa. Tajuan vain hämärästi, miten ison taustatyön kirjoittaja on tehnyt monien teemojensa käsittelyyn ja niistä kokonaisuuden luomiseen. Tai ehkä kokonaisuuden tekee vasta lukija? Aineksista ei ainakaan ole pulaa.

Kirjamessuilla Laura Lindstedt kertoi olevansa perfektionisti. Sitä suuremmin kunnioitusta kaiken tuon tietomäärän kanssa.

Pidän paljon kielellisistä kokeiluista kaunokirjallisuudessa, ja tämä on on omassa sarjassaan. Jos joku kysyy miksi (mistä tahansa kirjaan liittyvästä), vastaan: miksi ei? Oneiron on lukukokemus, joka takuuvarmasti jää mieleen, ja muuten myös täysin kansainvälinen kirja sekä sisällöltään että henkilöiltään. Alussa oli vain ällistys, mutta kirjan loputtua oli jotenkin painostava olo - ihan kuin olisi itkettänyt, muttei oikein tiennyt, miksi. Naisten kuoleman vuoksi? Tai ehkä sittenkin enemmän sen, mitä heille tapahtui sitä ennen? Vai sittenkin oman kuolevaisuuden, elämän satunnaisuuden vuoksi?

Mutta ennen kuin itse kukin huudamme: "Ooon...ei-ron!", ehkä ehdimme vielä monenlaista. Vaikka lukea hyviä kirjoja, tosin tuskin koskaan enää ihan tällaista.

"- Miksi juuri me? - En tiedä, mutta siitä olen varma, että emme ole ainoita. Olisi aika röyhkeää kuvitella, että vain meille seitsemälle osui tällainen erityislaatuinen kohtalo."

Kenelle: Kielen mahdollisuuksista kiinnostuneille, taitavuutta ihaileville, ihmisen rajallisuutta pohtiville, metafyysikoille, heille, jotka eivät vaadi kirjoiltaan tiukkaa realismia, naiseutta tarkkaileville ja sitä eläville.

Muualla: ...lennokasta spekulatiivista fiktiota, mutta purevaa yhteiskuntakritiikkiä, sanoo Kannesta kanteen. Suketus olisi halunnut jäädä Oneironin iäisyyteen. Lindstedt uudistaa romaanin muotoa ja kerrontaa, sanoo Elina. Jokaisen on koettava tämä itse, sanoo Ulla. Se ei kerro mistään, se vain on, kuvaa Ilselän Minna. Kristalle tapahtui niin sanottu koukuttuminen. Oneiron on enemmänkin virta, kuvailee Tuija. Niin ehjä ja valmis kuin kaunokirja olla voi, julistaa Lumiomena.

Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015.

*Muista Finlandia-ehdokkaista: Pertti Lassilan edellisen kirjan luin äskettäin, ja Armain aika -kirjoitus voisi melkein olla tuon kopio, siksi en sitä kommentoinut erikseen. Miellyttää varmasti etenkin vanhempia lukijoita. Kari Hotakainen on aina hotakaismainen, kuten Tuijata kertoo. Selja Ahavan kirjan nimi yllätti.

Epäsoinnun periaatteet

Alussa oli arkkitehti. No, kirjan alussa oli vielä jotain muuta, kuten tiedekunta, jolle rakennusta alettiin rakentaa, mutta en voinut vastusta tuota aloituslausetta, sillä siitähän rakentaminen lähtee (tai ehkä tontista). Mutta nyt ei olla rakennusalalla, vaan yliopistomaailmassa.

Eikka tekee tietojenkäsittelytieteestä gradua, kun hän tapaa monitieteellisen yliopiston sokkeloisessa kellarissa oranssitukkaisen humanisti-Kristan.

Ja se on menoa se - ei sanonnan perinteisessä merkityksessä. Krista on nimittäin sotkeutunut pahoihin kuvioihin, joihin Eikka joutuu mukaan.

Kirja kuvaa öisen fantasiaseikkailun kautta purevan ironisesti opiskelijaelämän pimeitä puolia, kuten suorituspaineita, byrokratiaa ja taloudellista tilannetta, elämää ylläpitävien hyödykkeiden niukkuutta.

Esikoiskirjailija Talvitien teksti on rentoa, fiksuudella ja huumorilla luotua sekä sopivan ei-ärsyttävästi viisastelevaa, jota sujuvuudessaan on mukava lukea. Takasivulla muuten sanotaan, että kellarissa asuu mörkö. Ei pidä paikkaansa - siellä asuu hirviö! Mörkö kuulostaa liian leppoisalta.

Ei ole opiskelijan elämä helppoa, ottaa tämän sitten realistisena tai symbolisena kuvauksena luovimisesta pimeässä ja tuntemattomassa, kasvottomia voimia vastaan! Hieman lukiessa häivähti mielessä tietenkin tyylilajin, mutta myös eteneväisen ja tapahtumaisen kerronnan vuoksi reaalifantastikko Pasi Ilmari Jääskeläinen, joka kuulemma on keksinyt koko termin, siis reaalifantasian.

Kenelle: Opiskeleville tai opiskelusta nipinnapin hengissä selvinneille, hirviöitä näkeville, kuiluun suistumista pelkääville, arjen ja mielikuvituksen yhdistelmistä pitäville.

Muualla: Hoksasin kirjan näistä blogeista: Romaanin mittainen metafora ja hauska aikuisten seikkailu, toteaa Taika. Älykäs, ehdottomasti älykäs, sanoo Krista.

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet. Myllylahti 2015.

Kudottujen kujien kaupunki

Jos edellinen postaus vei aikuisten satuun yli sadan vuoden taakse, tämä vie vielä kauemmas normiympäristöstä: kokonaiseen uuteen ajanlaskuun ja maailmaan, joka on kovin erilainen kuin meidän tuntemamme. Se on ehkä tulevaisuudessa tai jossain rinnakkaisessa todellisuudessa, nyt tai joskus, ken tietää, mutta ihmisiä on sielläkin.

Eliana toimii kutojana Seittien Talossa, jossa työskentelee ja asuu vain naisia. Hänen veljensä Janos on päässyt töihin jo pienenä Sanojen Taloon, joten orpolapsille on käynyt hyvin. Samalla saarella on työläisten alueita kalastajineen ja musteentekijöineen sekä Tahrattujen Talo, jonne suljetaan rangaistukseksi ne, jotka näkevät unia. Sillä se on ankarasti kiellettyä. Kieltoa valvoo ja saarta johtaa kahdeksanjäseninen Neuvosto, korkeasta tornistaan. Neuvostoa palvotaan jumalan tavoin, eikä heidän käskyjään tai hyvää tahtoaan asukkaita kohtaan kyseenalaisteta. Ennen kuin unennäkijöitä alkaa olla liikaa.

Kun Seittien Taloon ilmestyy mykkä Valeria, alkaa Elianan suojaisa nuoren tytön elämä kehittyä kohti aikuisuutta. Uusia ja outoja asioita paljastuu. Ihmiset osaavat olla julmia, ajasta ja paikasta riippumatta, oppii hän.

"Valeria avaa suunsa vastahakoisesti. Olen huomannut hänen välttävän sitä. Luulin, että se johtui kivusta. Nyt käsitän, ettei hän halua ihmisten näkevän. Kylmä kauhu ilmaantuu Irenen kasvoille, kun hän ymmärtää."

Emmi Itäranta vihjasi kirjamessuilla, että yksi kirjan hahmoista ei ole ihminen. Nyt tiedän, mistä hän puhui: Kehrääjästä, olennosta, joka on ollut saarella ennen ihmisiä ja jäänee myös heidän jälkeensä. Se on jo vanha ja sen näköä peittää pysyvä sumu, mutta edelleen se pystyy ohjaamaan asioita, jos haluaa. Mutta se ei aina halua - onhan sen perspektiivi täysin toisen kuin ihmisen. Eliana joutuu vastatusten Kehrääjän kanssa.

"- Mene, Kehrääjä sanoo. - Sinunkaltaistesi hetket ovat pieniä ja päivät hauraita, eikä monta mahdollisuutta onneen tule."

Trillerimäiseksi jännitykseksi välillä äityvä fantasia sisältää niin rakkautta kuin yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Elianalla on muuten myös naiselle harvinainen taito: hän osaa lukea. Viittaukset naisten asemaan, sanan- ja taiteenvapauteen sekä diktatuurihallintoihin ovat selvät. Samoin ihmisen ja luonnon välinen herkkä mutta pysyvä yhteys sekä ikiaikaiset teemat mielen, sielun ja rakkauden voimasta ja pysyvyydestä. Ja aikuistumisesta, vastuun ottamisesta, oppimisen tärkeydestä. Mutta kaikki tapahtuu kuin unessa, kaukana, niin että lukija voi solahtaa ajatuksiin turvallisesti. Itäranta haastaa miettimään isoja asioita: kenen unta sinä haluat elää?

"Ja koska uni ympärilläni on minun muovata ja määrätä, minä määrään."

Itäranta on mestari tässä lajissa, mikä nähtiin jo Teemestarin kirjassa, joka loi suuria odotuksia. Ja kirjailija hienosti täyttää ja jopa ylittää odotukset: Kudottujen kujien kaupunki on äärettömän kauniilla kielellä kerrottu surumielinen, syvä ja ajatuksia herättävä tarina. Täysin eri maailmasta, mutta sittenkin samasta.

Ilmeisesti kirjaa markkinoidaan kirjaa erityisesti nuorten aikuisten kirjana, mikä selkeiltä hyvä-paha-teemoiltaan ja osin dramaattiselta käsittelyltään on varmasti paikallaan, mutta suosittelen ehdottomasti kaikenikäisille. Tasoltaan se ei jää jälkeen ns. aikuisten romaaneista millään tavoin: ainakin minä vaikutuin ja tunsin kylmiä väreitä vaikuttavien lauseiden seiteissä. Yleensä sana runollinen saa minut kavahtamaan kauas, mutta tällä kertaa jopa sanon sen itse. Koristeellisiksi kudotut lauseet eivät kumma kyllä ärsyttäneet: ne ovat taiten mietittyjä ja luovat juuri oikeaa epätodellista tunnelmaa. Jos jotain olisin toivonut, niin lisää tietoa Neuvostosta. Keitä he ovat? Hieno, teemoiltaan laaja ja vaikuttava kirja, jonka lukemisen jälkeen ei voinut kuin ihailla taitavaa kirjoittajaa ja aloittaa lukeminen alusta uudestaan. Eivätkä väreet vieläkään laantuneet.

Kenelle: Kotimaisesta kirjallisuudesta ylpeileville, kauniin kielen ystäville, fantasiafaneille.

Muualla: Maille kirja on vuoden kirkkaimpia lukukokemuksia. Rihmastoinen juoni on taidolla laadittu, romaani on ehjä ja syvä alusta loppuun saakka, sanoo Lumiomena. Tuijan täyttä lumoutumista jarrutti utuinen henkilökuvaus. Pakahduttavan kauniisti rakkaudesta ja ystävyydestä, sanoo Sara. Suketus kuvaa kokemustaan lukemisen iloksi parhaimmillaan. Kirja on yksi parhaimpia Katrin lukemia kotimaisia.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos 2015. Ulkoasu Jussi Kaakinen.
Lukukappale kustantajalta.

Ihmeellisten asioiden museo

Luin ällistyttävän vaikuttavan sadun, jossa on hurjasti kiehtovia elementtejä: New York vuonna 1911, yksinäinen tyttö, jolla on salaisuuksia, hullu professori ja sankaripoika, muutamia mainitakseni.

Coralie asuu isänsä, professori Sardien, kanssa talossa, jonka toinen puoli pyhitetty isän intohimolle ja elämäntyölle, ihmeellisten asioiden museolle. Isä on kerännyt museoonsa kaikenlaista ihmisiä kauhistuttavaa ja kiehtovaa, joita saa käydä ihmettelemässä maksua vastaan: kahdeksansorminen käsi, ihmiskallo jossa oli sarvet, silmättömän vauvan ruumis, toinen toistaan kädestä pitävät syntymättömät apinakaksoset, erilaisia luonnonoikkuja eläimistä ja kasveista... Lisäksi näytillä olivat elävät ihmeet: kaviojalkainen poika, pitkän karvaturkin peittämä mies, puolikas nainen - outoa henkilökuntaa, joka tulee sesongiksi professorille töihin ja häviää talveksi kuka mihinkin.

Coraliella itselläänkin on erikoisia ominaisuuksia, joita isä ei jätä hyödyntämättä. Kun tyttö on tarpeeksi vanha, hän alkaa osallistua näytöksiin. Hänen elementtinsä on vesi.

"Siitä lähtien, kun aloitin urani isän museossa, hän sanoi yhä uudestaan minun olevan yksi maailman ihmeistä."

Äitiään Coralie ei ole koskaan nähnyt, mikä ruokkii tytön mielikuvitusta. Kuuliaisesti hän noudattaa ankaran isänsä toiveita, hoitajanaan Maureen, joka on lähinnä normaalia ihmistä niistä, jotka tytön elämään vaikuttavat. Kun Coralie tulee murrosikään, alkaa hän myös kyseenalaistaa ja nähdä maailmaa eri silmin, kuten luonnollista on. Mutta millainen maailma se on?

Kirjailija on sitonut tapahtumat löyhästi todelliseen historiaan. New Yorkin rajun kasvun aika - se ensimmäinen urbaanisaatiovaihe eri puolilla maailmaa, myös Helsingissä tuohon aikaan - piirtyy lukijan silmiin; nykyinen katuverkosto alkaa muotoutua, joka puolelle rakennetaan. Tuolloin on vielä mahdollista kadota nimettömyyteen tai pärjätä silkalla voimalla ja oveluudella, olemattomien rekistereiden ulkopuolella. Tehdastyöläiset, uusi kansanluokka, ovat johtajiensa armoilla, ilman minkäänlaista työolojen valvontaa. Tyttöjä ja naisia hyväksikäytetään härskisti, kuten heikompia on tapana. Väkivalta ja rikokset kasvavat samaa tahtia asukasmäärän kanssa ennen kuin hallinto ehtii mukaan suitsimaan menoa. Yleisö kaipaa huvituksia, ja siihen saumaan professori on museollaan iskenyt, mutta Coney Islandin suuret huvipuistot vievät jättipotin. Jopa Sigmund Freudiin ne tekivät vaikutuksen, kun hän kävi tutustumassa amerikkalaiseen ajattelutapaan.

"Mielikuvitus oli Brooklynissa kaikki kaikessa, ja sitä museonjohtaja Sardien oli myytävä; se oli hänen lahjansa, lahja josta hän kiitti luojaansa joka ainoa päivä. --- Hän ymmärsi, etteivät pelkät silmät osanneet huijata ihmisiä vaan myös heidän mielensä."

Ortodoksijuutalaisesta kodista lähtenyt Eddie on valokuvaaja, joka dokumentoi aikaa kamerallaan. Lehdet maksavat hänelle etenkin rikoskuvista. Eddie on tunnettu tietyissä piireissä taitavana löytämään kadonneita henkilöitä - joita tuohon aikaan riitti - ja eräs keikka tutustuttaa hänet Coraliehen. Romanttista, toki, mutta ei aivan suoraviivaista sellaista.

Tarina kietoo historian hämärään viittaan paljon julmuutta ja kauheuksia, mutta myös niitä inhimillisyyden ja selviytymiskyvyn pilkahduksia, joiden ansiosta lajina täällä olemme, sellaisina kuin olemme. Ehkä rujoina, mutta hengissä.

Kirjan henkilöt ja aika ovat sen verran kaukaisia, ettei heihin voi samaistua, enkä sitä kaivannutkaan. Sadusta on kuitenkin kyse. Suomennos on taitavasti tyyliin sopiva. Kuten aiemminkin olen urputtanut, en pidä pitkistä kursivoinneista kirjoissa. Ne haittaavat lukemista ja aliarvioivat lukijan kykyä erottaa kertojat toisistaan - jos se on tässä se syy, miksi niitä käytetään. Mutta itse satu on mahtava ja sekoittaa totta ja tarua kiehtovasti ja koukuttavasti. Mukana on jopa kirjallisuutta: Kotiopettajattaren romaani nousee toistuvasti. Tuntui kuin olisin kirjan myötä hetkeksi siirtynyt toiseen maailmaan, paikkaan ja aikaan. Ihmeellisesti, kuten teemaan sopii.

"Maailmassa on enemmän erikoista ja ihmeellista kuin useimmat ymmärtävät. --- Kukaan ei ole sitä miltä näyttää." 

Kenelle: Mielikuvituksen ja historiatiedon yhdistämisestä nauttiville, satumaisuutta sietäville, erilaisuutta ymmärtäville, valokuvauksesta kiinnostuneille.

Muualla: Erilainen, kiinnostava ja mieleenpainuva tarina, sanoo Kirjakirppu. Täydellinen lukuromaani, arvelee Lumiomena, kiistellystä termistä huolimatta, jota käyttää myös Kaisa Reetta puhuessaan hienosta lukuromaanista. Tunnelma on kohdillaan, sanoo Lukuisan Laura. Runsas ja mehevä, muttei Punaisen puutarhan veroista taikaa, arvioi Suketus. Mukava lukea, muttei Tiinassa herättänyt suuria tunteita. Bleue ihaili kokonaisuuden lisäksi yksityiskohtia, kuten suomentajan sanastoa. Hemuli kaipasi lisää professorin näkökulmaa. Tunteita ja tapahtumia on Elegian makuun. Tasokas teos, sanoo Takkutukka.

Alice Hoffmann: Ihmeellisten asioiden museo. Gummerus 2015. Suomennos Raimo Salminen.