Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (yhteispostaus)

Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on ajatusten, merkitysten ja viittausten rihmasto, jota on mahdoton yksiselitteisesti kuvata. Postmodernisti kirja julistautuu antiromaaniksi ja pyrkii rikkomaan kaikkia perinteisiä tarinankerronnan lainalaisuuksia. Rikkomuksista pienin on alkusanojen sijoittaminen viimeiseksi luvuksi. Aristoteles kieriköön haudassaan.

Pulkkinen on sisällyttänyt antiromaaniinsa kirjoittamishetkellä ajankohtaisia teemoja, kuten Puolan sotatilan, Suomen idänpolitiikan arvostelun, Afrikka-kokemuksensa ja kehitysyhteistyökritiikin, omaa henkilöhistoriaansa, omat todelliset ja fiktiiviset kirjansa, lukemattomat lainaukset mm. sosiaalipsykologisesta kirjallisuudesta.

Yhtenä kirjan sisäkkäisenä antikertomuksena ”Makkonen”, romaanihenkilö, ottaa haltuunsa "kirjailijan” muistiinpanot ja luonnokset ja toimittaa ne kokonaisuudeksi omin välihuomioin. Kirjailijan muistiinpanot ovat pitkälti kuin aforismeja tai runoja. Niistä voi poimia lähtökohdan myös Romaanihenkilön kuolemalle:

"Tee maailma oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen."


*
Airin lukukokemus:

Romaanihenkilön kuoleman lukeminen on kuin krypton ratkaisemista: vaakasuoraan Neuvostoliitto, Puola, Afrikka, Suomi, pystysuoraan romaani, sota, syntymä, kuolema. Mitä saadaan? Mitä lukija saa vuonna 2017?

Kirja on ollut hyllyssäni melkein 32 vuotta, lukemattomana. Nyt on enää vaikea eläytyä siihen 80-luvun Suomeen, jossa kirja aiheutti kohun sekä kirjallisissa että poliittisissa piireissä. Siksi idänsuhteiden kritiikki tai kuvaukset kehitysyhteistyön yli- ja alilyönneistä leimaavat kirjan vanhentuneeksi vaikka kokonaisuudessa on kirjallisesti paljon vieläkin tuoretta.

Lujille pani kirja minut lukijana. Ehdin tuskastua ja herpaantua monta kertaa. Sain sitten taas otteen jostakin kiinnostavasta ja jaksoin jatkaa. Pidän kuitenkin älyllisistä pähkinöistä, ja Romaanihenkilön kuolema on kirja, joka sai merkityksensä vasta, kun mietin sitä lukemisen jälkeen.


*
Arjan lukukokemus:

Kirjailijan ruoska ei säästä mitään eikä ketään: ei etenkään afrikkalaisia tai heille toimimatonta apua tyrkyttäviä eurooppalaisia, ei venäläisiä eikä virolaisia, ei sansibarilaisia tai savolaisia, ei mielenterveyspotilaita tai heidän hoitajiaan, ei luovan työn tekijöitä, erikoistutkijoita tai politiikkoja.

”Lukija on kertojan koko ongelma.”

Vaikka selkää suomii ja veri virtaa, naurahtelen silti Pulkkisen teräville huomioille, tajunnanvirta-ajatusten ja kirjoitetun sanan mestarilliselle yhdistelylle. Älykästä suomintaa riittää kirjan mitalta, joka ei ole helppo ja pikku pätkissä lukaistava, vaan tekstiin on upottava rauhassa päästäkseen mukaan kirjailijan aggressiivisen haastavaan tyyliin.

Sisällöllisesti kirja ei ole kestänyt aikaa; Pulkkisen kuvaama maailmantilanne tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja näyttämömäiseltä. Se, että ihminen on eläin (usein vaistojensa ohjaama älytön peto), kuten Pulkkinen kuvaa, on tietysti edelleen totta, nyt jopa näkyvämmin kuin 1980-luvulla. Kirjan toinen taso, romaanin synnyttämisen vaikeus, ja ah, taiteilijuuden kärsimykset ovat aiheina ajattomia, jos kohta kuluneita.

"Miten hyvä on kulkea lausein jotka eivät ole minnekään menossa, eivät millään asialla, varsinkaan hyvällä. Kaikki elämä on kuolemanpilkkaa.”


*
Taikan lukukokemus:

Voisi sanoa näin jälkijättöisesti, että Pulkkinen oli aikansa Liukkonen tai Ekholm kerronnallisen käytöksensä suhteen, ellei hän kuitenkin olisi ollut lähinnä Johanna Sinisalon mestarillista kollaasitekniikkaa – ja yhteiskunnallista näkemystä.

Toisin kuin ehkä teoksen ilmestymisaikaan, nykylukijan kannalta erityisen hienoa ei ole teoksen kirjallinen taiturointi, vaan sen luoma kuva suomettuneesta Suomesta, jossa toisen värisiä pidettiin väärän värisinä, naisia objekteina ja Neuvostoliittoon rähmällään olemista ihan tavanomaisena asiaintilana. Teoksessa silmiinpistävintä onkin, että Pulkkinen käy jälkimmäisimmän kimppuun ärhäkkäästi, muttei kahden ensimmäisen.

Tai no, kyllä rasismia pitää kuitenkin vähän perustella, ikään kuin siinä jotain minisesti pielessä olisi, että arvottaa ihmisiä ihonvärin perusteella.

Kaiken kaikkiaan teoksessa haisee setämies.

Kalapuikkoviiksimies. Se tyyppi, jonka mielestä miesten tulee olla miehiä, naisten tulee olla naisia, ja muutenkin kaikkien tulee tietää paikkansa. Lukiessa hämmentyy: miten noin – 1980-luvun suomalaiseen stereotypiaan verrattuna – anarkistinen yhteiskunnallinen ajattelija, radikaalisti suomettumisen romaanissaan silmille lyövä kirjoittaja, voi toisaalta olla niin yhteiskunnallisesti sokea. Että romaanissaan täysin tietoisesti yhteiskunnallisia rakenteita rikkomaan pyrkinyt toisaalta niin jämäkästi pönkittää toisia rakenteita huomaamattaan.

Täysi tietoisuus kaikista epäkohdista yhtä aikaa ei liene kelleen helppoa, jos edes mahdollista.

Romaanihenkilön kuolema vie, tai ainakin on helppo ajatella sen vievän, 1980-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, 1980-lukulaiseen ajatusmaailmaan. Missä määrin olemme päässeet sieltä kolmessa kymmenessä vuodessa ulos, paljastuu siinä, miten väärältä ja oudolta romaanin esittämä totuus ilmenee. Vai onko kaikki vain taidokkaan romaanin harhaa, joka vetoaa suoraan 2010-luvun ennakkoluuloihin 1980-lukulaisen suomalaisen ajatusmaailmasta?


*
Ompun lukukokemus:

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkävarsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Erityisesti teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan. Luettuani tämän romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua aiemmin puhutelleista tekijöistä on metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista ja teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.

- - -
Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Gummerus 1985.

Postaus Romaanihenkilön kuolemasta Ylen Kirjablogit ja 101 -sarjaan oli luvassa Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalta, mutta ennen kuin postaus ehti valmistua, menetimme Kristan äkillisesti. Tämän yhteispostauksen myötä kirjabloggaajien yhteisö haluaa muistaa Kristaa ja osoittaa kunnioitustaan hänen hellittämättömälle kirjarakkaudelleen.

Yhteispostauksen kirjoittamiseen ovat lisäkseni osallistuneet Airi Kirsin Book Clubista, Taika Kirjasfääristä sekä Omppu blogista Reader why did I marry him.

Kokonaiset postaukset kirjasta löytyvät Taikan ja Ompun blogeista. 

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Pieni koululainen Inga asuu isovanhempiensa kanssa maalaiskylässä itärajan tuntumassa, sotien jälkeen. Ingalla ei ole helppoa. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja jalassa on vamma, mitkä seikat yhdessä tekevät tytöstä helpon kiusattavan koulussa. Eivätkä kiusaajat ole pelkästään lapsia.

Ingalla on lisäksi vielä yksi kiusaajille herkullinen ominaisuus: hän ei puhu. Lukea ja kirjoittaa hän on osannut "aina", mutta puhuminen loppui vanhempien sotatragediaan. Fyysistä estettä puheelle ei ole, ja sekä suku että Ingaa hoitava lääkäri ymmärtävät, että kyseessä on mielen särö. Nyt 9-vuotiaana tyttö kanniskelee aina mukanaan kynää ja vihkoa, johon hän voi kirjoittaa asiansa, ja muut vastaavat hänelle normaalisti puhumalla.

Utelias ja älykäs mutta surullinen ja yksinäinen lapsi särkee isovanhempien sydäntä. Onko Ingaa mahdollista auttaa? Tarina liikuttaa, kuten lapsen hätä aina. Hirvisaari onnistuu kuvaamaan tytön tuntemuksia aidosti ja helposti samaistuttavalla tavalla.

Vaikken ole nuori, olen aina ajatellut olevani "liian nuori" lukemaan Hirvisaarta, jonka miellän äitini ja anoppini kirjailijaksi, molemmat kun hänen kirjoistaan pitävät - itse en yrityksistäni huolimatta ole niissä montaa sivua eteenpäin päässyt. Sitten eläkkeellä, olen tuuminut.

Mutta pieni kirja rohkaisi yrittämään, ja yllättäen luin sen lähes kertaistumalta. Pidin vahvasta tunteesta ja tunnelmasta, tytön näkökulmasta. Tarina alkaa kankeahkosti - tai ehkä juuri sillä tiukan perinteisellä tyylillä, joka aiemmin on vieraannuttanut minua - mutta sujuvoituu sittemmin. Tunnelma vahvistuu niin, että on saatava tietää, miten Ingan käy. Lopussa taisi roska lentää silmään.

Historiasta myös opin taas kerran uutta (milloin ihminen ehtisi lukea kaikki historiakirjat, joita haluaisi?). En tiedä, perustuuko juuri tämä kertomus tositapahtumaan, mutta tiedän Ingan taustalla vaikuttaneita asioita oikeasti itärajalla sodan jälkeen tapahtuneen. "Voisi olla totta" -aspekti nostaa aina kiinnostusastetta. Sori mystisyys, mutta yritän olla spoilaamatta! Ja erilaisuudesta kiusaaminen, siitä ei todellakaan ole päästy vieläkään eroon, päinvastoin. Pelkäksi vanhan ajan kuvaukseksi Hiljaisuutta ei voi siten luokitella.

Yllätyin myönteisesti. Tiiviyden ja selkeän rajauksen vuoksi kirja on helppo lukea, vaikkei olisikaan Hirvisaaren kirjoitustyylin ihailija. Liikuttavana lapsitarinana se vetoaa muihinkin. Ei, en ryntää anopin Hirvisaari-kokoelman kimppuun vieläkään. Ehkä joskus myöhemmin...

Kenelle: Sota-ajan tarinoiden ystäville, lapsikuvauksista pitäville, kiusaamista pohtiville, perinteistä kerrontaa hakeville.

Muualla: Kirjakaapin avaimen Jonna yllättyi loppuratkaisusta ja jäi pohtimaan kirjaa kovasti. Myös Kirja ja kynä -bloggaaja Esther poistui alkuun mukavuusalueeltaan, kuten minäkin tein. Kristakin oli ehtinyt kirjan jo lukea ja piti sitä suunnattoman koskettavana. Koskettaa omalla hiljaisella tavallaan, sanoo Kirjasähkökäyrän Mai. Taidokas ajankuvaus ja ajankohtainen romaani, toteaa Kirjojen maan Minna.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava 2017. Kansi: Anna Lehtonen.

Helmet-haaste kohta 1: kirjan nimi on mielestäni kaunis. Selkeä ja yksinkertainen, surullinen ja lohdullinen yhtäaikaa, kuten kirja itsekin.

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Aika harvoin kuulee sikiön mietteitä ennen syntymää. Nyt se on nykytekniikan ansiosta mahdollista, sillä McEwan on tehnyt aiheesta kokonaisen kirjan.

Ensimmäisenä lukijalle herää kysymys, miten syntymätön lapsi muka voi kyetä noin syvällisiin pohdintoihin? Tämä on yksi kaunokirjallisuuden ihmeitä ja seikka, johon ei kannata liikaa jumittua nauttiakseen tarinasta.

Kyllä, melkein rationaalinen selitys myös annetaan. Kohdussa olo on valpas, ja sinne kuuluvat niin äidin kuin tätä lähellä olevien äänet, kuten radion. Jos Trudy-äiti kuuntelee jatkuvasti viisaita puheohjelmia, podcasteja ja klassista musiikkia, ei kai lapsi voi olla omaksumatta niiden sisältöä? Mutta vihdoin itse asiaan. Mitä hän miettii - mitä hän kuulee?

Nimitän tulevaa poikavauvaa sikiön sijasta lapseksi, koska sana tuntuu inhimillisemmältä ja persoonallisemmalta, ja näitä piirteitä henkilömme ehdottomasti on täynnä. Lapsi tuntee taiteita ja tieteitä monipuolisesti, on syvällisesti perillä niin viineistä kuin yhteiskunnan ilmiöistä, mutta hämmästyttävintä on hänen psykologian tajunsa. Kun otetaan huomioon, ettei hän itse edes ole vielä virallisesti ihminen eikä ole tavannut yhtään lajin edustajaa henkilökohtaisesti - paitsi äitinsä, joka mitä henkilökohtaisimmin kantaa häntä kohdussaan.

"Hänen verensä takoo lävitseni jysäyksinä kuin kaukainen tykistötuli, ja kuulen kuinka hän arpoo valintaansa. Olen elin hänen ruumiissaan enkä kaukana hänen ajatuksistaankaan." 

Lapsi on tarpeeksi terävä havaitakseen, että äidillä on meneillään jotain outoa miesystävänsä Clauden kanssa. Eikä tämä mies ole lapsen biologinen isä, joten genetiikka huutaa hyvitystä. Mutta mitä voit tehdä, jos olet kohdun vanki? Kätesi eivät ole vain sidotut, vaan ne eivät ehkä vielä ole täysin valmiit. Mutta se ei estä havannointia.

"Miten tyhmä Claude oikeasti voi olla?"

McEwanin tapaan kirja ei ole kepeää hyvän mielen luettavaa, sillä hätkähdyttävää riittää, loppua kohti yhä enemmän. Mutta aiemmista kirjailijan kirjoista poiketen tässä on rutkemmin mustaa huumoria, kuten jo alkuasetelma antaa osviittaa. Sivumäärä on silti helppo taltutettava kenelle tahansa hyvän lukemisen ystävälle.

"Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani, hönkimässä epäterveellisesti kasvoilleni ja aivoihini kuin läähättävät koirat."

Riemastuin ja nautin täysillä metkasta näkökulmasta ja älykkäästä tekstistä sekä erinomaisesta suomennoksesta. Kirjassa yhdistyvät niin ajankohtainen yleistieto ja havainnot maailmasta kuin lapsen ikiaikainen rakkaus äitiinsä sekä trillerimäinen jännittävyys ja musta huumori.

"Elämän totuuksista rajoittavin on kuitenkin se, että kaikki tapahtuu aina tässä ja nyt, ei koskaan siellä ja silloin."

Hulvaton tarina on toisinnos Hamletin teemasta, jossa isä tapetaan, äiti menee naimisiin tappajan kanssa ja poika pyrkii hyvitykseen. Tämän luin kustantajan sivulta, itse en olisi tajunnut yhdistää, vaikka Hamletin olen joskus näyttämöllä nähnyt.

Kenelle: Taitavan tekstin ystäville, mielikuvituksen ja toden yhdistämistä ystäville, arkirealismista irtautumista etsiville, Shakespearen muokkauksesta loukkaantumattomille, pikimustan huumorin ystäville, terävien havaintojen arvostajille. Ei raskaana oleville.

Muualla: Kerronta on irtonaista, ironista - ja nautittavaa, sanoo Tuijata. McEwan vie Leena Lumia, joka vaatii miehelle Nobelia, eikä ihan perusteetta. Kerrontaratkaisu on niin omintakeinen ja nautittava, että Nannan kirjakimarassa luettiin kirjaa lumoutuneena. Kirjaluotsi yhdistää näppärästi Kansallisteatterin ja McEwanin, joka räjäyttää pankin Mummo matkalla -blogin mukaan. Huimaa kerrontaa, toteaa Kirjavinkit.  Huima kerronta sai Lukutuulian hämmennyksiin. Kieli ja kuvailu ovat kautta linjan kauniita, sanoo Tekstiluola. 

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Suomennos Juhani Lindholm. Otava 2017.

Onko muita viikkoja kuin lukuviikkoja?

Käskettiin vinkata lukemista, kun on kuulemma jokin Lukuviikko. Minä äimistelemään, mitä muita viikkoja ihmisen elämässä voi olla? En ole vielä keksinyt, ideoita vastaanotetaan!

Sellaista mietin (kovasti pinnisteltyäni), että voisi olla kirjatapahtumien viikko. Kirjamessut tietysti on täynnä ympäripyöreitä vuorokausia kirjahässäkkää. Niistä löytyy hakusanalla blogista juttuja kilometrikaupalla Frankfurtista Helsinkiin ja päänsärkyyn asti, mutta kirjabloggaaja tietysti käy paljon myös muissa kirjallisissa häppeningeissä, joista tulee surkean vähän täällä mainittua. Paikataan pikkuisen!

Richardinkadun eli paikallisten kesken Rikun kirjastossa olin kuuntelemassa mainiota keskustelua Mahdottomat naiset. Stagella Katja Kallio (kuvassa vasemmalla) ja Venla Hiidensalo, jotka molemmat julkaisivat uutuuskirjansa äskettäin. Tilaisuuteen tuli reilut parikymmentä kuulijaa, mikä on kirjastotilaisuudelle huima määrä, ja keskustelu oli niin kiinnostavaa, että harmitti nousta penkistä sen jälkeen. Kallio kertoi Yön kantajasta, kirjoitustyöstään ja vierailuistaan Seilin saarella niin innoittavasti, että heti aloin suunnitella reissua paikkaan. Upea kirja, viisas kirjoittaja!

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -kirjan tausta on kiehtova: Albert Edelfeltistä on kirjoitettu paljon aiemminkin, mutta Hiidensalo saattaa oikeasti olla Edelfeltin jälkeläinen. (Itse olen vakuuttunut, että jälkeläisiä on useitakin, mutta varmaksi emme voi tietää.) Historian ystäville kirja on herkkua. Mutta tämä keskustelu keskittyy otsikkonsa mukaisesti kirjan naisiin, Edelfeltin sisareen ja vaimoon, jotka olivat minusta kiinnostavampia kuin itse päähenkilö.

Mikä parasta: keskustelu uusitaan 3.5. Pasilan kirjastossa ja 10.5 Kirjasto kympissä Helsingissä, molemmat klo 18. Jos sinulla on mahdollisuus mennä paikalle, suosittelen! Yleisö Rikussa oli innolla mukana, kysymyksiä ja kommentteja tulvi niin, että aika venähti pitkäksi. Nimmarijonokin oli pitkänpuoleinen. Kirjoja sai myös ostaa paikan päältä.

Eilen kuuntelin radio Helsinkiä ja Suurta hesalaista kirjakerhoa, kirjahullu Taru Torikan vetämänä. En radiosta, vaan livenä Helsingissä Bar Hemingwayssä. Aiheena Miki Liukkosen O (lausutaan ympyrä), joka kertoo kaikesta kaiken olennaisen, sanoo alkulause (en muista sanatarkasti, mutta tällä ajatuksella). Nuoren kirjailijan mietteitä oli ilo kuulla: hän ei pyri kertomaan tarinaa, vaan olemaan realistinen. Kaikki mieleentulevat (= kirjoitetut) asiat eivät ole merkityksellisiä, vaan ne tulevat ja menevät - kuten kun selaat nettiä, katsot ensin kiinnostuneena jotain ja kohta uppoat muualle. Tiiliskivi noudattaa tätä ajatuksenomaista logiikkaa, ja odotan sen lukemista täpinässä. Huomenna kirjakauppaan!

Mistä saan hyvän aasinsillan Kirjan ja Ruusun päivään. Kirja-alan perinteen mukaan päivän aikana kirjan ostanut saa kytkykauppana kirjan, jota ei myydä missään, etkä saa sitä muuten kuin kuluttamalla ostokseesi vähintään 15 e. Minulla on näitä jo kunnon rivi hyllyssä. Nyt aikaa on venytetty viikonlopuksi, eli jos mielessä on kirjaostos, se kannattaa tehdä 21. - 23.4. Silloin saat kaupan päälle tämänvuotisen teemakirjan, suomalaisuutta kuvaavan Roope Lipastin kirjan Elovena-tyttö.

Olin ihan äskettäin Teos-kustantamolla kuulemassa, kun Mikko Rimminen, kuvassa vasemmalla, kertoi uutuskirjastaan Maailman luonnollisin asia (siinä kirjassa ei muuten ole mitään luonnollista). Satu Taskinen kertoi kirjastaan Lapset (joka on tarkoitettu aikuisille). En ole kirjaa vielä lukenut, mutta aion pian, ja jos se on Täydellisen paistin linjaa, vaikuttaa lupaavalta. Tuomas Nevanlinna, kuvassa oikealla, kertoi Elimäen tarkoituksesta, jonka kahden kirjan kokonaisuudesta on julkaistu yhteispokkaripainos Elimäen koko tarkoitus. Tuossa se nököttää yöpöydällä. Säästän herkutteluun ja hetkiin, jolloin kipeästi kaipaa hölmönfiksua huumoria. (Onko teillä sellaisia hetkiä?)

Tiedättehän idean? On hurja määrä paikannimiä, hyviä sanoja, joilla ei ole tarkoitusta, paitsi että nyt on. Kuten Vantaa, joka tarkoittaa oikeasti sitä kampausta, joka hiuksissa hiihtoretken jälkeen pipon poistamisen jälkeen vallitsee. Idea on Douglas Adamsin, ja Suomeen sen ovat lokalisoineet Nevanlinnan lisäksi Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen ja Tanja Roinila, joka myös oli mukana tapahtumassa kertomassa nimien taustoista. "Rakastan elimäkeä. Georg Ots."

Näin rankkaa on kirjabloggarin elämä. Mutta edelleen kaipaan ehdotuksia siitä, mitä muita kuin lukuviikkoja ihmisellä voisi olla? Enkä nyt kaipaa hää- tai synnytysviikkoja, joita nyt parhaimmillaankin on vain muutama elämässä, vaan niitä joita satunnainen kirjabloggarikin voisi kokeilla ihan normiarjessa. Vastaa idealla, parhaat palkitaan vapaavalintaisella (siis minun) kirjalla. Ja paras ja toteuttamiskelpoisin idea: lupaan toteuttaa viikon ja raportoida täällä.

Hyvää lukuviikon jatkoa!

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tiedätte fraasin "pieni suuri kirja", joka usein kuvaa kohdettaan hyvin. Sitä mukaillen nyt on kyseessä "suuri suuri kirja".  Lähes tuhat sivua koukuttavaa, hurjaa, surullista ja vaikuttavaa tarinaa, jota lukiessa sai nautiskella tiedosta, ettei takakansi tule ihan pian vastaan. 

Alku on vetävä kuin paras tv-sarja: neljä nuorta ystävystä New Yorkissa, klassinen asetelma. Frendien tai Sinkkuelämän viihteisyyttä ei kuitenkaan ole luvassa. Kertomus keskittyy pian yhteen nuorukaisista, Judeen, joka on kokenut karmeita ja jonka elämää hallitsevat häpeä ja pelko.

Opiskeluaikojen ja uravalintojen jälkeenkään edes parhaat ystävät Willem, JB ja Malcolm eivät tunne Juden taustaa eivätkä hänen fyysisten ongelmiensa syitä: he kunnioittavat yksityisyyttä, jota mies varjelee sairaalloisen tiukasti. Hän on silti kaikkien rakastama ja löytää oman alansa laista, juristina. Kaikki neljä ystävystä ovat älykkäitä ja lahjakkaita, ja menestyvät. Taloudelliset huolet jäävät kouluaikojen muistoksi. Muita huolia silti kasaantuu.

"...hän tiesi: Malcolm oli huolissaan, koska elossa oleminen on huolissaan olemista."

Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, kuten aina, ja etenkin Juden terveys huolettaa. Pikku hiljaa lukijalle avautuvat ongelmien syyt ja taistelu, jota Jude jatkuvasti käy, ja josta tulee myös hänen lähipiirinsä taistelu.

"Voi kun olisin parempi ihminen, hän ajattelee. Kun olisin ystävällisempi ihminen. Kun olisi vähemmän itsekäs ihminen. Kun olisin rohkeampi ihminen."

Kirjaa ei ahmaise kertalukemalta, jo laajuutensakaan takia. Tarina on rankka, ja lukijan on välillä hengiteltävä. Joskus tuntui siltä, että haluaisin lukea silmät kiinni. En halua tietää! Mutta uteliaisuus voitti, joten ei auttanut, pelottavimmatkin kohdat oli käytävä läpi. Tunsin suorastaan fyysistä kipua; etenkin jalkoja pakotti.

Mistä tarinassa oikein on kyse? Lapsuuden traumoista; haavoista jotka eivät parane; ehdottomasti suurelta osin ystävyydestä ja erittäin paljon rakkaudesta. Taitavasti rakennettu teksti pitää lukijan tiukasti kiinni kirjassa, yllättää ja herättää monenlaisia tuntemuksia ilosta suruun, haikeudesta haaveiluun, toivosta epätoivoon. Henkilöiden havainnot ihmismielestä ja tilanteista eivät ole fraaseja, vaan pistävät terävästi tai vähintään sanoittavat tilanteita, joita on vaikea sanoittaa - tai joita ei ole ollut aiemmin tarve sanoittaa tai ylipäänsä miettiä.

Kuten ajattelumme, jonka mukaan sairas ihminen menee hoitoon ja paranee - tai jos ei parane, ainakin saa apua. Entä jos niin ei olekaan? Tai toinen yleinen ajatusharha, jonka mukaan kypsänä aikuisena voi jättää taakseen nuorena koetut kauheudet. Valitettavasti sekään ei pidä paikkansa. Kiinnostava ja hyvin epäamerikkalaiseksi mieltämäni näkökulma: päättäminen ja luja yrittäminenkään ei aina riitä. Yksilön rinnalla korostuu yhteisö. Kyllä, pientä amerikansiirappia saattaa olla myös, kuten se seikka, että kaikki henkilömme menestyvät niin loistavasti ammateissaan; toisaalta on virkistävä ja tärkeä pointti sekin, että älykkäät ja lahjakkaatkin saattavat voida huonosti, eikä kärsiäkseen tarvitse kärvistellä köyhyydessä.

Olin hyvin vaikuttunut koko kirjan mitalta. Ehkä se osuu omiin traumoihin, jotka ovat tietysti aivan toisenlaisia, mutta jokaisella lie jotain; ehkä jokin havainto nousee pintaan ja nostattaa tunteita. Ehkä sanojen suuri määrä saa aikaan jonkinlaisen hypnoosin. Pituus on perusteltua siksi, että lukijalle selitetään perinpohjin, toistaen toiston jälkeen, mistä on kyse. Tiiviimmällä ilmaisulla ainakin minä olisin todennäköisesti jäänyt skeptiseksi: miksei ongelmiin muka löydy ratkaisuja. Nyt ymmärrän, miksi.

Pieni elämä on sisällöltään koskettava, tekstiltään koukuttava - juuri sellainen, millaiseksi miellän Tammen Keltaisen kirjaston kirjat parhaimmillaan. Laadukas romaani, ei liian helppo muttei liian vaikeakaan, ja vie tehokkaasti toisiin maailmoihin.

"Aivan yhtä vaikeaa oli yrittää, tiedät sen kuten minäkin, saada häntä luopumaan tietyistä ajatuksista, jotka koskivat häntä itseään: siitä miltä hän näytti ja mitä hän ansaitsi ja minkä arvoinen hän oli ja kuka hän oli. En ole edelleenkään tavannut ketään, joka olisi yhtä siististi tai vakavasti jakautunut kuin hän..."

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, rankkaa kestäville, koukuttavaa kaipaaville. 

Muualla: Riittaa kuvotti, ja hänelle heräsi paljon kysymyksiä. Lukuisan Laura suosittelee lukemaan kirjan silloin, kun itsellä on kaikki hyvin ja keskittymiskyky terässä. Kirjallisuutta, joka kylmää muttei jätä kylmäksi, sanoo Kirjaluotsi. Jää väreilemään mielessä kuin surun soittona, sanoo Lumiomena. Oikeastaan kertomus kuolemasta, ei elämästä, sanoo Yökyöpeli hapankorppu. 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Tammi 2017. Suomennos Arto Schroderus

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Luin kirjan, joka pistää nieleskelemään: Kaarlela kuvaa yläasteikäisen tytön elämää niin rajusti ja todesti, että tämän kirjan soisin jokaisen aikuisen lukevan. Mitä on uhman ja mahdottoman käytöksen takana?

Ainakin tässä perhe, josta ei ole tytölle apua. Isä häipyy vähän väliä ryyppyreissuilleen, äiti lähtee työmatkalle eikä palaa. Tyttö ja hänen kymmenvuotias pikkusiskonsa sinnittelevät, miten parhaiten taitavat. Eivätkä he tietenkään taida - mistä he olisivat oppia saaneet?

Kirjailija ei kaunistele kuvatessaan tytön ja tämän kaveripiirin tekemisiä ja ajatuksenkulkua. Kun tytöllä on yhä huonompi olo, aina väsynyt, aina iloton, jatkuvasti taisteleva mutta toivoton, yksikään aikuinen ei sitä huomaa. Eivät naapurit, opettajat tai terveydenhuolto. Kun tukiverkostoa ei ole, sitä ei vain ole.

Hyvinvointiyhteiskunnan edustajien kauniit aikomukset ja komeat suunnitelmat eivät riitä; ne eivät ulotu käytännön tasolle saakka, kun tilanne on päällä. Pitää tapahtua jotain todella lopullista, jotta koneisto herää. Jos ei halua elää pinkissä kuplapilvessä, on pakko myöntää, että tällaisia lapsia on, on ollut aina, on nyt ehkä yhä enemmän.

Tärkeä muistutus eriarvoistumisen ehkä kurjimmasta ilmiöstä. Kun eväät ovat kehnot niin henkisesti kuin fyysisesti, ei lapsen langanlaihuus johdu geeneistä eikä ohut elämänhalu hänestä itsestään. Tekstiltään taitava, terävä ja aito kirja, josta ovat fraasit kaukana. Kompakti tarina on vimmainen ja synkkä, mutta alle kahdensadan sivuisena nopea lukea - kirjailija ei piehtaroi eikä pitkitä, mikä korostaa viestin vaikuttavuutta ja tekee kirjasta uskallettavan tartuttavan herkällekin lukijalle.

Kenelle: Aikuisille. Päättäjille, kasvattajille, opettajille, terveydenhuoltohenkilöstölle, virkamiehille ja -naisille.

Muualla: Surullinen, hieno ja uskottava, sanoo Tiia blogista Karvakasan alta löytyi kirja. Todentuntuinen kuva 90-luvun nuorista, sanoo Riitta Kirja vieköön. Erittäin rankka kertomus, sanoo Tuntematon lukija, jonka kirja jätti kuitenkin hiukan kylmäksi. Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V íhmettelee, miksei ole aiemmin tarttunut Kaarlelan teoksiin. Vahva kirja, joka todella kannattaa lukea, sanoi Lukutoukka Krista, joka näki tekstissä paljon itseään. Menetimme Kristan äkillisesti äskettäin. On äärimmäisen surullista ja haikeaa kohdata hänet jatkuvasti, vaikkei häntä fyysisesti enää ole. Toivon hänen tietävän, että meillä on ikävä ja että me muistamme. Kommentoimme paljon toisiamme, tästäkin kirjasta viestittelimme, myös siitä, että kansi on erityisen kaunis.

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö. Reuna 2017. Kansi Kirsi Juvonen.

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Kirjojen Suomi

Olli Jalonen kirjoitti 1980-luvulla isästä ja tämän suhteesta 12-vuotiaaseen tyttäreen. Tytön äiti on uusissa naimisissa ja kasvattaa tytärtä nousukaudelle tyypillisen hyvinvoinnin keskellä, turvallisissa ja materiaalisissa raameissa.

Jouko-isä on tutkija, ja tarina alkaa Irakissa, jossa mies kerää alkuperäiskansojen tarinoita. Tehtävänsä suoritettuaan hän palaa Suomeen ja haluaa tavata tyttärensä, jo vieraaksi jääneen. Onko liian myöhäistä? Pääseekö hän opettamaan tytölle maailmasta, muutenkin kuin postikortein ja kirjein? Ennen kuin valkoinen kangas tahriutuu?

"Niin voi Jutalle kirjoittaa kun se vielä on liinaista kangasta, vielä vähän kahdentoista vuoden jälkeen, niin kuin valkoista villaa tai liinaa, valkoista pellavaa, mutta sitten sen kangas tahriutuu eikä sille näin voi enää koskaan."

Jouko on oppinut mies. Hän on tutkinut uskontoja, tuntee tähtitaivaan, tehnyt töitä Unescolle, opettanut, reissannut paljon, ajatellut paljon. Kun hänet valtaa pakko(mielle) saada välitettyä omaa ideologiaansa tyttärelleen, hän uskoo vilpittömästi pystyvänsä antamaan tytölle jotain. Jotain parempaa kuin perusespoolaisuus taloudellisine hyvinvointeineen, jota äiti tarjoaa. Vai onko kyse vain miehen yksinäisyydestä, halusta saada jakaa asioita, kasvattaa sukulaissielu itselleen, yli-itsevarmuudesta siitä, että hän on oikeassa, muut väärässä - vallanhalusta?

Kertaakaan, kertaakaan hän ei mieti tyttöä itseään. Millainen ihminen Jutta on, mistä tämä on kiinnostunut, millaisia taipumuksia hänellä on. Kun hän sieppaa tytön matkalle mukaansa huijaamalla, hän ei pohdi, miltä se tytöstä tuntuu (saati tämän äidistä). Tytön itku ei vaikuta häneen. Hän kohtelee Juttaa kuin hengetöntä esinettä tai lemmikkieläintä. Lapsi uskoo aikuista ja on helppo manipuloinnin kohde. Isän minä-kertomuksen lomaan saamme välähdyksiä Jutan päiväkirjasta. Normaalin esiteinin mietteitä, joissa tärkeintä on kiva ajanviete, herkut ja tuliaisten osto.

"Joskus J on ihan tyhmä, selittää ja selittää itsestään ja matkoistaan. Ei kuule kiinnosta."

Raivostuttaa. En haluaisi lukea sukupuolisilmälasein, mutta Jalonen pakottaa. Niin tiiviisti hän tuo tarinaan patriarkaatin, kaikkitietävän isällisyyden, joka saa - epäilemättä tarkoituksella - jopa uskonnollisia sävyjä.

Teksti on ammattimaista: välillä juutun ihailemaan Jalosen komeita lauseita ja persoonallista sanomisen tapaa, mutta ne unohtuvat tuohtumuksen alle. Näen kirjan yksipuolisesti miehen tarinana, tyttö on vain statisti. Tilanne tuntuu pahalta, kirja tuntuu pahalta!

Mielessä alkoi nakuttaa Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin -kirja samoilta vuosilta. Jos oikein muistan, se käsittelee samantapaista aihetta samantapaisella rankalla otteella, mutta vastapuolelta, nuoren tytön näkökulmasta. Sen muistan varmasti, että pidin kirjasta paljon! Googlaten löysinkin kiintoisan asian: sekä Jalonen että Idström (ja kolmantena Christer Kihlman) nimetään joissakin kirjallisuushistoriikeissa kuuluviksi ns. pahan koulukuntaan. Ylen sanoin: "Näiden kirjailijoiden teoksissa maailma näyttäytyy rujona ja karuna paikkana."

Rankanpuoleinen lukukokemus. Kestääkö kirja aikaa? Kyllä, jos koskettavuudella, tunteiden herättämisellä mitataan. Kyllä, kun muistetaan, että lapsien sieppaukset maiden ja kulttuurien välillä eivät ole vieraita nytkään, ismien laajemmista törmäyksistä puhumattakaan. Kyllä, kun vallan käyttöä ja lastenkasvatusta mietitään. Jäin miettimään, kumpi onkaan lopulta viisaampi ja pärjäävämpi, oppinut isä vai 12-vuotias tyttö?

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Otava 1990. Ilmestymisvuonnaan kirja voitti Finlandia-palkinnon. Se on toinen osa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa Johan-Johan ilmestyi 1989 ja kolmas osa Elämä, ja elämä 1992.

Kenelle: Miehen mielestä kiinnostuneille, valtaa ja lastenkasvatusta miettiville.

Muualla: Yle Areena: Olli Jalonen kertoo kirjastaan Seppo Puttosen haastattelusssa.

Juttu on osa Ylen Kirjojen Suomi -suurhanketta, Ylen ja kirjabloggareiden yhteistyöstä kerroin aiemmin. Vuosisadan kirjat ovat lähes kaikki luettavissa maksutta Kansalliskirjaston digitoimassa verkkokirjastossa.

Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Venla Hiidensalo on tutkinut aihetta, joka on hänelle tärkeä ja henkilökohtaisesti kiinnostava: 1800-1900-vuosituhansien vaihteen kultakauden kansallistaiteilijaamme Albert Edelfeltiä. Miehestä on kirjoitettu paljon: Anna Kortelainen on teoksissaan perehtynyt taiteilijan vaiheisiin perusteellisesti, tutkijan otteella. Viihteellisemmällä muttei vähemmän painokkaalla puolella Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjassa Edelfeltillä on hiljainen mutta yllättävän tärkeä rooli. Yhteen miehen teokseen perustuu Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen sutjakka lukuromaani Nainen parvekkeella. Kirjallisesti aihe on siis jo kulutettu, mutta Hiidensalo tuo uutta kulmaa menemällä taiteilijan pään sisään ja kertomalla elämäntarinaa päähenkilön itsensä ajatuksina, tuntemuksina ja kokemuksina.

Kuten aiemmista teoksista olemme oppineet, Albert oli naistenmies eikä kohdellut naisiaan erityisen huolehtivasti tai rakastavasti, vaan haki ja tarvitsi kauneutta ja fyysistä kontaktia oman luomistyönsä ja hyvinvointinsa takia. Tuolla historialla pitäisin ihmeenä sitä, ettei hänen jälkeläisiään eläisi jossain päin maailmaa. Venla Hiidensalo saattaa olla heistä yksi: hänen suvussaan elää tarina, jonka mukaan eräs esiäideistä sai aviottoman lapsen taiteilijalle. Asiaa ei ole pystytty vahvistamaan jos ei kiistämäänkään, kirjailijan itsestään hankkimasta DNA-testistä huolimatta. Ei ole sopivaa riittävän läheistä vertailukohtaa, mutta tulosten mukaan jäljet sopisivat siihen, mitä Edelfeltien perimästä tiedetään.

Näkökulman ja henkilökohtaisuuden lisäksi Hiidensalon kirjassa on kolmas kiinnostava ulottuvuus: Edelfeltin kaksi tärkeää naista, sisar Berta ja vaimo Ellen. Berta on perheen tuki ja keskuspiste, joka huolehtii nuoremmista sisaruksistaan ja vanhenevista vanhemmistaan loppuun saakka. Hän ei saanut omaa uraa, vaikka haaveili kirjailijuudesta. Veli sai koulutuksen, tekemisen vapauden, maineen ja kunnian. Naisen asemaa kuvaa hienosti myös seurapiirikaunotar Ellen, joka odotti avioliitoltaan luksuselämää ja nimekkäitä tuttavia julkkismiehensä rinnalla, mutta sai jotain muuta. Näitä pidän kirjan kiinnostavimpina osuuksina.

Tärkeä osa kirjaa on Suomen historia ja itsenäisyyttä edeltävä aika, fennomanian nousu. Sinänsä mitään uutta kirja ei tähän tuo, mutta kertaa suomalaisuuden nousun aikaa muistinvirkistykseksi ja rinnastaa nokkelasti ajan Edelfeltin kehitykseen taiteilijana. Hiidensalo on luottanut siihen, että lukija tuntee faktat ennestään, sillä tuttuja henkilöitä vilahtelee sivuilla vain etunimillä; Juhanit, Vennyt, Axelit, Ainot ja muut. Aino on muuten hyvin virkistävä naishahmo, uuden ajan nainen, jolla on terävänäköisiä ja mielikuvituksellisia visioita tulevaisuudesta. Eikä hän lankea Albertin pauloihin.

Ihan täysillä tekstin imuun en päässyt. Albertin ajatukset alkoivat tuskastuttaa, etenkin kirjan alku on raskaanpuoleinen. Miehen mietteitä kerrattiin: vähemmälläkin toistolla olisi tullut selväksi viesti, ettei Albert ollut hörhö, vaan tosissaan taiteensa suhteen ja yhtä tuskastunut asemaansa perheen talousvastaavana kuin Berta käytännön pyörittäjänä. Kyllä, on hyvä kertoa myös näin päin - muttei puolusteleva näkökulma hellytä ainakaan tätä lukijaa; kaikesta huolimatta mies kohteli sikamaisesti naisiaan. Vaikka kasvatus. Vaikka lahjakkuus. Vaikka velvollisuus. Jotain olennaista silti puuttui. Ehkä juuri sitä, mikä usein suomalaisilta lahjakkuuksilta jää puuttumaan maailmanmenestyksen äärellä. Sivistys, toisten huomiointi, luonteva itsetunto muita lyttäämättä.

Kirjan kokonaisuuteen on ympätty niin paljon! Tiivistys olisi tehnyt terää, sanoo pelkistyksen ystävä. Runsauden ystäville kirja on varmasti herkkua, ja monta kiehtovaa näkökulmaa ja ajatusta kirja avaa, niin ajasta ja sukupuolten asemasta kuin ihmisestä ylipäätään. Vaikka lopulta hieman keinotekoisen aseteltu tuntu jää, jokin vaikeasti määriteltävä elementti puuttuu - ehkä kohde on kirjoittajalle liiankin henkilökohtainen? Mutta: kansallissankarikin oli vain ihminen. Ja erityisesti juuri sitä.

Kenelle: Suomen historiasta ja taiteen kultakaudesta kiinnostuneille. Taiteilijuutta pohtiville. Menestyksen eväitä etsiville. Vakavuutta sietäville.

Muualla: ...todella hyvin ja vetävästi kirjoitettu historiallinen romaani, sanoo Tekstiluolan Tuomas. Upea teos ja sukellus suurmiehen elämään, tuumi Lilli kirjataivaassaan. Kirjailija luo verevän ja elävän kuvauksen historiamme suurmiehestä, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 2017.

Suomi100: Koskettelukirjoja näkövammaisille vauvoille

Nyt on niin tärkeää asiaa, että ota hyvä asento, kun luet. Mutta älä niin hyvää, että tekee mieli sulkea silmät. Sillä nyt on syytä pitää ne auki ja pysyä hereillä, kaikin tavoin. Koska haluan muistuttaa, että kaikilla ei ole silmiä, joilla voi nähdä.

Suomessa syntyy vuosittain noin
70 näkövammaista vauvaa. Kuvat, sadut ja tarinat kuuluvat jokaiselle lapselle, myös heille. Tekisi mieli sanoa, että erityisesti heille: kun kokemus maailmasta rakentuu vaikean kautta, on kaikki apu tarpeen kehitystä tukemaan. Ja me kirjahullut jos ketkä tiedämme, miten suuri rikkaus kirjoissa ja mielikuvituksessa piilee, koko elämän mitalle ja pärjäämiselle! Sen tuen soisi nimenomaan niille, jotka ovat alussa kaikkein heikoimmilla.

Kauppojen ja äitiyspakkausten koskettelukirjat on kuitenkin tarkoitettu terveille lapsille. Näkövammaiset, joilla usein on muitakin sairauksia tai kehitysvammoja, tarvitsevat nimenomaan heille suunniteltuja kirjoja. Kirjoja, joita voi kosketella, ravistella, heitellä, tunnustella käsin, jaloin ja poskin, ja oppia sitä kautta materiaalien tuntua, tilan käsitystä ja monia muita pienelle ihmiselle ihmeellisiä asioita - tarinan myötä.

Celian kirjastossa on noin tuhat koskettelukirjaa, ja niitä lainataan ahkerasti. Mutta niitä saavat lainata vain 2 vuotta täyttäneet. Vauvojen kirjojen kestävyysvaatimus on erityisen iso, eikä lainaus mm. hygieniasyistä onnistu.

Kirjoja on Celialle tehnyt ja tekemistä ohjannut kasvatusalan ammattilainen Vuokko Keränen (kuvassa) jo vuodesta 2010. Mutta kun Vuokko tutustui sokeana syntyneeseen Minttuun, hän kauhukseen tajusi, että ihan pienimmät jäävät ilman!

Vuokko käynnisti hankkeen, jonka tarkoitus on kerätä alle 2-vuotiaiden koskettelukirjoille tekijöitä, haaveena saada jokaiselle suomalaiselle alle kaksivuotiaalle näkövammaiselle lapselle oma koskettelukirja.

Uuden hankkeen nimi on IKIOMA, ja se on hyväksytty Suomi100-hankkeeksi. Kirjat tehdään käsityönä, uniikkikappaleina, joten niissä on aikamoinen työ. Design, materiaalilista ja teko-ohje on Vuokon ammattitaidolla suunnittelema; siinä ei sooloilla, vaan tehdään tarkasti ohjeen mukaan.

Toimin aktiivina Kannelmäki-liikkeessä, jonka käsityöryhmä on nyt tarttunut Vuokon haasteeseen. Kantsun Olohuoneella kokoontuva ryhmä aikoo tehdä tänä vuonna 20 kpl kirjoja IKIOMA-hankkeeseen. Mukana on todella taitavia käsityöammattilaisia - joihin minä en todellakaan kuulu, mutta kuulemma saa osallistua, jos osaa laskea vaikka viiteen; saa kerätä herneitä pussiin, joka on rapisteltavana yksi kirjan osa. Ja jos oikeasti osaa käsitöitä ja askartelua, voi tehdä esimerkiksi hopeisia kuita tai tiukusivuja! (Tämä kuulemma on koukuttanut tekijöitä niin, että he tekevät niitä jo unissaan, voin hyvin kuvitella! Vielä yksi kuu...)

Niin, se Minttu. Hän on ollut ahkera koelukija ja Vuokon innoittaja. Minttu saa ensimmäisen kappaleen IKIOMA-kirjoista, joita on tehty jo satakunta. Jokainen vauva saa juhlavuonna kirjan kanssa myös sinivalkoiset IKIOMA-sukat.

Jos hanke kuulostaa sinusta yhtä hienolta ja kannatettavalta kuin minusta, joka istuin tippa linssissä ja vapaaehtoisten työstä vaikuttuneena Vuokon esitellessä sitä Kannelmäessä, toimi! Tässä kolme vaihtoehtoa, miten:

Jos haluat osallistua hankkeeseemme tekijänä ja asut pk-seudulla, olet tervetullut Kantsun ryhmään! Järjestämme tekotalkoita kevään ja syksyn mittaan, 8.4. klo 13 alkaen. Myös materiaalikeräykseen tai -kuluihin saa osallistua. Vink paikalliset yritykset ja esimerkiksi kiinnostuneet kangas-, askartelu- tai kirjatahot, joita muutama on jo mukana. Kerromme myöhemmin mitkä, tiedotus viimeistään hankkeen valmistuessa. Näissä asioissa voit ottaa yhteyttä minuun.

Jos innostut hankkeesta ja haluat perustaa oman käsityöryhmän tai vinkata siitä jo olemassaolevalle ryhmälle, ota yhteyttä Vuokkoon suoraan, sähköpostitse vuokko@touchtale.com, puh. 0400 726178. Hän neuvoo eteenpäin ja tulee esittelemään hankkeen, mihin päin Suomea tahansa. Homma ei lopu tähän vuoteen, vaikka nyt sai juhlavuosistatuksen, vaan jatkuu niin kauan kuin tekijöitä löytyy ja kirjoja saadaan tarpeeksi.

Käsityötaitoiset kirjahullut, eikös olisi hienoa saada tällainen ryhmä kasaan?

Katso Kantsun kirjojen valmistumisjuttu 2017 

Seurantajuttu 2020

Muualla - katso kuvia talkoista ja kirjoista:

IKIOMA facebookissa (vaatii pyynnön ryhmän jäseneksi ennen avautumista)

Vuokon blogi ja juttu, josta alkavat IKIOMA-hankkeen asiat. Mintun kuvan näet blogin yläpalkissa.

Koskettelukirjat facebookissa (yleisesti koskettelukirjoista)

Celian opas koskettelukirjan tekijöille (yli 2-vuotiaille lapsille)

Raimo Pesonen: Rakentaja

Raimo Pesonen yhdistää kirjassaan näppärästi asuntorakentamisen ja parisuhteen vaiheet, etenkin
ongelmat ja vikakohdat molempien osalta. Osa on korjattavissa, osa on rakenteissa - mutta mistä tietää, kummasta on kyse?

Rakentajaksi kutsuttu Liikanen hoitaa asuintalojen rakennusprojekteja rutiinilla. Hän pärjää hyvin pomonsa kanssa, kohtuullisesti myös alihankkijoiden ja varsinaisten rakennusporukoiden kanssa, asiakkaista puhumattakaan, joille hän osaa tarvittaessa selittää mustan valkoiseksi ja ääntä kankaan lailla läpäisevät väliseinät täysin standardien mukaisiksi. Avioliitto Ullan kanssa on vanha ja vakiintunut, teinipoika Neo muuttumassa nuoreksi mieheksi.

Liikanen on työhön uskovaa suurta sukupolvea. Sitä, että joka on opetettu ajattelemaan, että työnteko nostaa elintasoa ja oikeuttaa olemisen. Että kun on menty naimisiin, ollaan naimisissa. Että kun on selkeä suunnitelma ja sitä noudattaa vaikka läpi harmaan kiven, lopussa koittaa kiitos. Lokoisat oltavat, ehkä jopa haaveiden toteutus.

Ei koita. Pesonen kuvaa hyvin työelämän ja yhteiskunnan muutosta. Vaikka hän avaa raksa-alasta ikävänpuoleista näkökulmaa, ymmärrän, että draamaa, huumoria ja samastumisen hetkiä sen avulla ja sopivasti liioitellen on mukava rakentaa. Herkullisia hetkiä hän esittääkin Liikasen työpäivistä, vehkeilevistä alihankkijoista ja asunnonostajien narinalistojen (alan termi) käsittelystä. Nauratti, mutta Liikasen työtä ei käy kateeksi!

Mies puurtaa lujasti, hänen kunniakseen on sanottava. Mutta suurin draama ja vähiten naurattava asia löytyy kotipesästä. Härkäpäisesti omaansa tavoitellessaan mies ei ehdi huomata maailman muuttuneen, vaimoa myöten. Ei tule tarkistettua, ovatko ajatukset ja haaveet edelleen samat. Ja miten voi poika, Neo?

"Minulla on hyvä vaimo. Hyvä vaimo ottaa silmää räpäyttämättä vastaan valkoiset valheet silloin kun aavistaa niiden takana olevan jotain miehelle tärkeää, hyvä vaimo ymmärtää asian yhteisen luonteen."

Raha-asiat eivät ole menneet suunnitellusti. Jos sitä on tullut, sitä on myös mennyt, muun muassa epäonnisiin osakesijoituskokeiluihin. Näistä ei kannata vaimolle mainita, turhaan huolestuu.

"- Kai minä nyt näen miten stressaantunut sinä olet. Jätä sinä minun stressini rauhaan, ärähdän, se on vaivalla hankittu ja tarpeellinen, ilman sitä jää moni asia tekemättä. Ei Roomaakaan tiettävästi chillaamalla ja downshiftauksella rakennettu." 

Voi Liikanen-parkaa. Vaikka äijä raivostuttaa, myös säälittää. Hän on sen verran todenoloinen hahmo, että lukija löytää hänestä jos ei itseään, ainakin jotain jostakusta tuttua, vanhemmista, isovanhemmista... Ja Neon kautta nuoresta, joka elää aivan muussa maailmassa kuin isänsä.

Mukava lukukokemus, yllättävän monipuolinen ja -tasoinen kirja. Olen aina pitänyt työelämäaiheista, jota tämä edustaa mutta yhdistää tarinaan myös muuta. Pidin aiheen lisäksi kirjan realistisen hienostelemattomuuden, mustanpuoleisen huumorin ja vakavan pohjavireen sekoituksesta. Se toimii mainiona johdatuksena Juha Siltalan juuri julkaistuun kirjaan keskiluokan muutoksesta - tulossa lukuun!

Osallistuin muuten kirjasta järjestettyyn Facebook-lukupiiriin, jossa osallistujat saivat keskustella kirjailijan kanssa. Ensimmäinen kokemukseni tällaisesta! No, keskustelijoita ei juuri ollut, mutta hyvä avaus silti; tämänkaltaiselle lukupiirille luulisi olevan tilausta. Lukijoita on paljon, eikä heitä ole helppo saada fyysisesti yhteen tilaan. Mutta monella olisi sanottavaa, jos tilaisuus siihen olisi, kuten olemme nähneet vaikka kirjamessujen lukupiireissä, jotka ovat hurjan suosittuja.

Virtuaalinen osallistuminen on helppoa, liiankin, kävi ilmi - on helppo jäädä pois ilmoittautumisesta huolimatta. Kannatan silti ehdottomasti näiden järjestämistä enemmänkin, sillä asia on vielä vieras. Näin alkuun järjestäjän on hyvä varmistaa ja sitouttaa tietty määrä osallistujia, jotta keskustelusta saadaan monipuolinen ja kiinnostava. Kiitos kirjailijalle ja Siltalalle kokeilusta ja kokemuksesta sekä kirjasta!

Kenelle: Rakentajille. Työelämäkuvauksia kaipaaville. Miehen näkökulmaa hakeville (ja sitä ihmetteleville). Pitkien avioliittojen päättymistä ihmetteleville. Sukupolvieroja etsiville. Arkisen huumorin ystäville.

Raimo Pesonen: Rakentaja. Siltala 2017.