Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Lindstedt kirjoittaa rikkinäisistä naisista, jopa kuolemaan asti sellaisista, tiedämme romaaneista Sakset ja Oneiron.

Myös Natalia on rikki. Hän pyrkii korjaamaan itseään terapeutilla, joka toimii kertojana, paitsi nyt sanoo Natalia:

"Ymmärrätkö? Ajattelen seksiä koko ajan. Se on minun ongelmani. Tuloillaan oleva akti tunkeutuu minuun kuin mikäkin kasvain, ja minä olen hukassa. Olen harkinnut kemiallista kastraatiota, antiandrogeeneja, olen harkinnut itsemurhaa. Tiedän teoriassa, mistä koostuu terve sukupuolielämä ja millaisia ovat terveet parisuhteet, mutta osaan hyödyntää noita ajatuksia yhtä taidokkaasti kuin osaan soittaa pianoa. Niin, ymmärsit oikein, minulla ei ole sävelkorvaa."

Terapeutti on terävä ja valveilla. Ja hyvin tietoinen ja tärkeä ammatistaan. Hän haluaa kokeilla Nataliaan itse kehittämäänsä terapiaa. Saamme lukea sen etenemisestä terapeutin havaintojen myötä.

"Jokin kuitenkin häiritsi minua. En kyennyt aistimaan minkäänlaista kipua, en mennyttä enkä nykyistä, hänen kertomuksistaan. Ne olivat liian täysiä, liian täsmällisiä ja sulavia, liian valmiiksi pureskeltuja."

Onko päähenkilö oikeastaan Natalia vai terapeutti itse? Havaintoja on vaikea kohdistaa.

"Kerroit entisen ystäväsi neuvoneen sinua näin: - Sinun on opittava panemaan oma nautintosi omalle ihollesi ja omat namusi suuhun itse. Ystäväsi puhui viisaita. Minä näen tämän sitaatin yhtenä elämäntarinasi avainkohdista. Uskon, että alamme olla kovan ytimen äärellä. Omasta itsestä voi nimittäin olla tavattoman vaikea nauttia, mikäli siihen ei ole pienestä pitäen kannustettu. - Tunsin luissani ja ytimissäni jännittyneen tunnelman, joka yhtäkkiä levisi huoneeseen."

Hyviä havaintoja, mutta eivät yllättäviä tai uusia. Palaammeko vuosikymmeniä taaksepäin, jolloin naisen nautinto oli suuri juttu. Aukkojen salaisuudessa on jotain mystistä, ja penis pitää piirtää yksityiskohtia myöten. Pitäisikö tässä kohtaa haltioiutua rohkeudesta, saako haukotella? Kirja jättää minut suureksi kysymysmerkiksi. Miksi?

Laura Lindstedt on älykäs, oppinut, tiedon etsimiseen paneutuva ja sanataiteen hallitseva kirjailija, mutta nyt hän puristaa kaiken yhden henkilön yhden perusongelman yhteen terapiajaksoon. Onko tarkoitus esitellä laajaa teoriatietoutta psykoterapian alueelta tai feminismin oppikirjoista, joita kirjan lopun Natalian kirjahyllyssä on listattu? Vai tuoda esiin oikeaa ongelmaa, seksiriippuvuutta? Vai terapeutin työtä, joka kirjassa esiintyy välillä lähes koomisena terapeutin painottaessa ammattitaitoaan? (Enkä vähättele terapeuttien ammattitaitoa, vaan tuo itsetietoisuus!)

Vai onko lukijaa huijattu koko ajan? Onko terapeutti edes terapeutti? Vai vain tirkistelijä? Miksi kirjan nimessä on ystävä, vaikka kyse on hoitosuhteesta? Onko terapeutilla ihmissuhdeongelmia? Ovatko kirjan psykoterapeuttiset menetelmät todellisia vai keksittyjä todellisuuden ja mielikuvituksen yhdistelmiä? Eihän niin simppelistä voi olla kyse, että kirjoittaja heijastelee omia tai läheistensä haasteita? Tai vielä kliseisemmin: että naisen halu olisi jotenkin kummallista? Ja kaikkihan juontaa juurensa tiedämme kyllä mistä...

Varsinaista tarinaa ei synny, sillä kyse on sairauskertomuksesta ja hoidosta tai sen pyrkimyksestä. Se ei anna vastauksia, vaan esittelee ongelman, jonka olemassaolokin jää kysymysmerkiksi. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö seksiriippuvuus olisi ongelma tosielämässä, mutta Natalian tapauksessa kuva jää hähmäiseksi. Tai ehkä jonnekin 1970-luvulle. Näen kirjalle kovin kapean kohderyhmän. Ja pidän pölyisenä. Niin loistava sanankäyttäjä ja ajattelija kuin Lindstedt onkin. Kirja tarjoaa kiinnostavia kertomuksia ja ajattelun väläyksiä niin, että se on sujuva lukea, mutta jäljelle jää kysymys: miksi pysähtyä tähän? Vulvat ja penikset, eivätkö ne ole arkea ja läsnä aina kun mekin olemme? Onko kirja harjoite peruskoulun oppimäärään (itse asiassa, tämä voisi hyvin olla yläkoulun pakollinen luettava)?

Kenelle: Psykoterapiasta kiinnostuneille. Miehen ja naisen välisen seksin ongelmalliseksi kokeville. Niille, jotka eivät ole havahtuneet naisen mahdollisuuksiin ja rooliin tällä vuosikymmenellä.

Lue myös: Blogini hakusanat ovat kurjan vaillinaiset, vaikka hakusanalla seksi löytyy kiintoisia kirjoja. Revitään rikki se rakkaus koskettaa aihetta.

Muualla: Ystäväni Natalia tuulettaa ja oikoo riemukkaasti niitä monenmoisia käsityksiä, joilla naisen seksuaalisuus ja naisen halu on ladattu. Jokainen lukija voi tykönänsä miettiä yhtyykö freudilaiseen oidipuskompleksiteoriaan vai ei, sanoo Kirja vieköön -Riitta. Kirsin Book Club kutsui kirjailijan vierailulle ja ruotii kirjaa herkullisesti. Huom. kirjailijoita voi kutsua omiin kirjapiireihin Lukukeskuksen kautta.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia. Teos 2019. Päällys Jussi Karjalainen.

Arsi Alenius: Villa Alpha

Väliin jotain hauskaa. Tummahkosti tosin, niin riemastuttavalta kuin startup-yrittäjä Miko Pennasen idea ensin tuntuukin: ajattele, jos saisit elää nuoruutesi uudestaan! Parhaan aikasi, kun olit lukioikäinen ja kaikki oli vielä edessä! Olit voimissasi tai vaikka koulukiusattu, saat tilaisuuden ottaa uusiksi, juuri sellaisena kuin tällä järjellä olisit ja tekisit!

Jos olit arkaileva nössö, nyt saat pukeutua nahkarotsiin ja töniä tiesi kyynärpäillä röhnöttämään luokan takariviin herjoja huutelemaan. Tai jos tyhmyyttäsi laiminlöit opiskelut, nyt voit loistaa luokan älypäänä ja vedellä kokeista täysiä pisteitä opettajan kehujen saattelemana. Tai paljastaa todellisen karvasi tyttöjen sankarina tai kaikkien poikien tavoittelemana böönana. Nyt saat tietää, miltä se tuntuu, ja voit heittää nuoruustraumasi romukoppaan!

Entä jos saisit samalla palata myös vanhempiesi luo, teininä? Voisit uhmata/noudattaa rajoja aivan eri tavalla tai rakentaa kurjien muistojen tilalle idyllin onnellisesta lapsuudesta. Opettajat ja vanhemmat olisivat tietysti näyttelijöitä, koulu ja koti lavastettuja, mutta saisit kuitenkin kokea jotain, mitä olet jäänyt kaipaamaan.

Hurja ajatus. Kammottava ajatus. Hieltä haiseva luokkahuone tai teinihuone jalkapallokuvioisella tapetilla puistattaa minua, mutta Pennanen tajusi, että idea vetoaa moniin keski-ikäisiin. Maksuvalmiita asiakkaita riittää Villa Alphassa, joksi tuo mielikuvitusleikkikompleksi on nimetty.

Toimittaja Veli Heiskanen tekee aiheesta juttua ja osallistuu siksi "Elämyksellisempään aikuiskoulutukseen", jolla sloganilla "liveroolipelin kaltaista leikkiä" myydään. Alkuun pääkaupunkiseudulla, jossa "tunneille riitti kysyntää niin työyhteisön kehittämispäivillä kuin polttareissakin", myöhemmin Kouvolassa, josta Pennanen hankkii halvalla tyhjiä kiinteistöjä kunnantaloa myöten käyttöön yritykselle.

"Viimeistään 'koulupäivän' jälkeen 'kotipihassa' tajuaa, miten valtava, lähes naurettavan iso satsaus on kyseessä. Vain, jotta aikuiset ihmiset saisivat edes kerran elämässään palata aikaan, jolloin tunteet olivat vähän suurempia ja vastuut vähän pienempiä." 

Heiskanen tekee kiintoisia havaintoja yhteisössä. Tarinastahan alkaa muodostua suorastaan yhteiskunnallinen ja psykologinen tutkielma! Hän pohtii muun muassa sitä, kaipaavatko ihmiset jatkuvan (näennäisen) nettiavoimuuden vastapainoksi salaisuuksia ja oman mielikuvituksen käyttömahdollisuuksia.

"Ehkä me tarvitsemme taukoa algoritmien ohjaamasta maailmasta. Sellainen löytyy yllättäen täältä, logaritmien parista. Ensimmäistä kertaa täällä tunnen aitoa oppimisen riemua. Lukion lyhyen matematiikan laskut ovat tarpeeksi helppoja kaltaiselleni luonnontieteiden vieroksujalle, mutta myös riittävän haastavia tuottamaan aitoa onnistumisen iloa."

Kuten ikäkauteen kuuluu, myös biletetään.

"Niko on innoissaan käty-konseptista. - Jotenkin porukka puhuu ja käyttäytyy tosi vapautuneesti, ehkä kun tiedostetaan, että ollaan kaikki samassa veneessä. Muualla kun nykyään jengi menee ottamaan kuppia, siitäkin tulee sellainen kilpailu, aletaan vertailla elämäntilanteita, jauhetaan jotain raakaruuasta ja lasten ja puolisoiden saavutuksista. - Eikä joissain rapujuhlissa oikein voi alkaa sitten painia, Jussi hörähtää. - Tulisi sanomista. Kaikkialla tulee muutenkin sanomista ihan kaikesta."

Tasa-arvohavainnot ovat erityisen mielenkiintoisia. Sukupuoliroolit itse asiassa korostuvat, huomaa Heiskanen. Ympäristö on konservatiivinen, osallistujien lapsuusajan mukaisesti, joten homo- ja transfobisia kommentteja kuullaan paljon ja niistä saa kärsiä erityisesti Aura. Mutta 'teinit' pohtivat myös yllättävämpiä aiheita, kuten miesten syrjintää huoltajuuskiistoissa tai miesten suurempaa kuolemanriskiä. Miesten suulla puhutaan, ja välillä pohdin, kumman mielipiteistä - toimittaja Heiskasen vai kirjailija Aleniuksen - mahtaa olla kyse (kuin sillä olisi väliä, vain uteliaisuudesta).

"Keskustelu osoittautui myös sikäli mielenkiintoiseksi, että sen aikana ilmeni laajemmin hyväksyttyjä ajattelumalleja, joista kaikki eivät sorra pelkästään naisia." 

Mistään jormaproosasta ei ole kyse, vaikka teksti miehekästä onkin, sekä näkökulmiltaan että käsittelyltään. Tarkoitan esimerkiksi suurta painotusta musiikkiin, kuten rockin tilanteeseen, joka tuntui ensin irralliselta sivuainekselta, mutta toisaalta istuu hyvin keski-ikäisten miesten kuvaukseen. Miehekäs ote on mielestäni myös tekstin rytmissä ja juonen etenemisessä, johon kirjailija käyttää paljon sanoja saadakseen asiansa täsmällisesti esitettyä. Ja asiaa on paljon, niin koululaitoksen nykytilasta kuin nuoruuden olemuksesta ja monesta muusta ilmiöstä.

Tarinasta kehkeytyy suorastaan trilleriainesta. Miten Veli Heiskasen käy uudessa nuoruudessaan?

"On oikeastaan ihme, että Villa Alpha oli maailmalla ensimmäinen yritys laatuaan. Tietty trendi kun oli ollut nähtävissä länsimaissa jo pitkään, sanovat tutkijat: aikuiset eivät enää aikuistu. He asuvat yhä pitempään kotona ja ovat taloudellisesti yhä riippuvaisempia vanhemmistaan. He lykkäävät opiskelua ja perheen perustamista ja bilettävät yökerhoissa keski-ikään asti, sen ylikin. Luetun ymmärtämisen taito on heikentynyt tasaisesti. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden katsotuimmat elokuvat ovat lastenanimaatioita tai perustuvat supersankarisarjakuviin. Myydäänpä nykyään jo aikuisten värityskirjoj..." 

Tämän jälkeen seuraa "käsinkirjoitettuja" voimasanoja, joita on ympätty kirjaan sinne tänne, kuten myös korjauksia ja muita kommentteja. Varsin hauska efekti, kun sitä ei ole liikaa, ja tuo oman sävynsä, eräänlaisen rinnakkaisjuonen tarinaan. Kokonaisuus on fiksua ja kelpoa luettavaa, lukija saa vastinetta käyttämälleen ajalle ja mahdollisesti rahalle, tilanne toisaalta karmiva ja toisaalta hihityttävä, mikä on aina hyvä yhdistelmä (ai kauheeta, saamme päivitellä). Melkein luulen, että jossain päin maailmaa on jo olemassa Villa Alphan kaltainen palvelu, emme vain ole kuulleet siitä vielä. Siinäpä liikeideaa vaikka kouvolalaisille.

Kenelle: Nuoruuteen haikaileville, startup-yrittäjille, ajan hengen romaanien ahmijoille, höttöä kaihtaville, mielipiteitä omaaville tai sellaisia etsiville.

Muualla: En löytänyt muita blogijuttuja, joten linkkaan kirjailijan omaan blogiin Opus vei. 

Arsi Alenius: Villa Alpha. Kosmos 2019. Kansi Tero Ahonen. Kustantajan lukukappale.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Haahtelan kuulas ja kaunis kirjoitustapa soveltuu erinomaisesti kirjan uskonnollistaustaiseen aiheeseen. 1100-luvulla elänyt ranskalainen köyhä tyttö Adèle julistettiin pyhimykseksi, koska hän putosi korkealta jyrkänteeltä vahingoittumatta ja jakoi sen jälkeen ihmettä muillekin parantamalla lähiseudun ihmisiä.

Tarina kiehtoo päähenkilöä, joka lähtee Helsingistä tutkimaan taustoja ihmeen kunniaksi perustettuun luostariin Ranskaan. Isä Jeanin johtama munkkiveljeskunta ottaa hänet ystävällisesti vastaan, ja mies saa tutustua heidän arkeensa ja elämänrytmiinsä, joka on yksinkertaisen selkeä mutta täynnä mystiikkaa, ainakin ulkopuolisen silmin katsottuna.

"Ihmettelen tapaa, jolla veli Paul puhuu minulle, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Kuin hän puhuisi vertaiselleen tai kaltaiselleen, hämmästyttävän avoimesti, ei lainkaan niin kuin vieraalle, joka pian lähtee pois. Näkeekö hän minussa jotakin mitä en itse vielä näe? Vedän syvään henkeä, mutta minusta tuntuu, etten saa keuhkoja kokonaan täyteen, vaikka kuinka hengitän. Jokainen hengenveto jää vajaaksi, ja niin on ollut jo vuosia."

Miehellä on takana avioero Vuokosta, jonka kanssa hänellä on aikuinen poika, Joonas. Luostarin hiljaisuudessa miehellä on tilaa miettiä menneitä, aina lapsuuteensa saakka. Sitä, miten hän on aina pyrkinyt rakentamaan itselleen ja perheelleen vakautta ja rauhaa. Mutta on pelännyt aina äkkipysähdystä, kaiken katoamista.

"Ehkä ongelma on minussa ja tavassani katsoa. Ihmeitä ei tapahdu, niin olen oppinut, se on hakattu sisääni. Että aina on syy ja seuraus, ja ne kulkevat maailman halki käsi kädessä, rakastavat toisiaan."

Rationaalinen kielitieteilijä etsii ihmeen selitystä - jotenkin liikuttavaa - mutta aina järkiselitys ei toimi, niin helpolla ihminen ei pääse, hän havaitsee. Veli Paul sanoo, ettei "luostarissa ole aina helppoa ja usein tulee vaikeita hetkiä, vaikka täällä luulisi pysyvänsä maailmalta suojassa. Lopullisen lähitaistelun meistä jokainen käy kuitenkin omassa sydämessään." 

Jälleen kerran Haahtelalta vahvatunnelmainen ja tyylikäs pienoisromaani, joka yhdistää niin henkisyyttä ja ikuisuuskysymyksiä kuin arkisia asioita. Edes luostarin vuosisataisessa rauhassa ei päästä taloushuolista ja elannon turvaamisen miettimiseltä.

"Huoneen pöydällä on MacBook Pro. Kun tuijotan sitä hieman ällistyneenä, isä Jean nauraa ja sanoo, että ilman tuota vekotinta hänkään ei tule toimeen. Veljestön suhteen tilanne on eri ja heidän internetin käyttönsä on rajattu tuntiin viikossa, vaikka monet jättävät senkin mahdollisuuden käyttämättä."

Kenelle: Pohdiskelijoille, kauniin kerronnan ystäville, tunnelmoijille.

Muualla: Tuijata laskee runollisen proosan suojauksensa Haahtelan kohdalla ja mainitsee myös monet kirjailijan tutut symbolit, jotka esiintyvät tässäkin kirjassa. Niitä voi tutkia Lumiomenan aina vain mainiosta Haahtela-bingosta.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava 2019. Kansi Päivi Puustinen.

Emma Puikkonen: Lupaus

Rinnaa painaa ympäristöahdistus. Tai tuo on liian lievä ilmaus, paremminkin kyseessä on ilmastopaniikki tai -epätoivo. Rinna elää vahvasti luonnon mukana, kuulee ilmakehän hankauksen avaruutta vasten ja tuntee maapallon pyörimisen. Hän on luvannut tyttärelleen Seelalle suojella tätä aina, mutta miten taistella kokonaista maailmaa muuttavaa luonnonilmiötä vastaan? Tai edes punkkeja?

Rinna pakenee, monin tavoin. Hän pakenee lapseensa, maanalaiseen suojaan, mieleensä. Hänen veljensä Robert puolestaan menee päin uhkaa, rohkeasti. Robert matkustaa Grönlantiin tutkimaan jäätikön sulamista, rakkaansa Neevin kanssa.

"Hetken hän ajattelee Seelaa, hän on luvannut viedä tälle lumitimantteja. Hän haluaa viedä Grönlannin ikivanhaa jäätä pakattuna purkkiin, pieniä timantteja, katso. Se ehkä näyttää vähän samalta kuin suomalainen lumi, mutta se on ihan erilaista kun tarkastelee tarpeeksi läheltä."

En oikein pidä Rinnasta: hän käpertyy itseensä liikaa - ja tyttäreensä. Niin oma isä, veli ja muu maailma jäävät sivuun. Tulee riitaa. Tulee pahempaa. Robertin retki ei ole riskitön.

"Ajattelen, että jos en olisi vastannut puhelimeen, eläisin vielä maailmassa, jossa he ovat turvassa. Ajattelen, että ehkä olen tähän mennessä väärin, ehkä elämässä tärkeintä olisi olla vastaamatta puhelimeen, olla kuulematta uutisia, olla niiden ulkopuolella."

Muussa maailmassa elävät muut; väsyneet päättäjät, ilmastonmuutoksella rahaa tekevät, voimalaitosten työntekijät, metsänhoitajat, lääkärit, kaikki he, jotka pyörittävät arkea, vievät sitä työllään eteenpäin, vaikkei ole selvillä, mihin.

"Pitäisikö sanoa, että omia lapsia ei enää kannata hankkia? Pitäisikö miettiä yhdessä, millä tavoin voi tappaa itsensä, jos tilanteesta tulee liian paha. Ja kenen kanssa tästä voi puhua?"

Seela kasvaa lapsesta nuoreksi, Rinna ehtinee nähdä hänet aikuisena. Ehkä Seelan pienenä keksimä satu kasveista, jotka kasvavat ihmisten läpi, muuttuu todeksi. Ehkä tulee jotain muuta. Vastauksia ei ole, on vain paljon epävarmuutta. Aikamme kuva, joka alkaa muuttua tulevaisuudeksi, jota kirjassa eletään.

Vakava ja vaikuttava dystooppinen tarina isoista kysymyksistä, joiden äärellä ihmiset ovat pieniä. Puikkonen avaa lukijalle väläyksiä, kuin unesta tai sadusta, ja ne jäävät vaivaamaan, häiritsemään. Ehkä on mietittävä, otettava kantaa, miten itse ajattelen, miten toimisin? Jos kirja saa lukijan ajattelemaan näin, katson sen tehneen tehtävänsä hienosti. Helppo teos se ei ole, vaan vie tylysti monille epämukavuusalueille.

"En osaa puhua tästä kenellekään, en voi avata töissä suutani, en pysty sanomaan, että öisin näen aivan toisen maailman. Olen joutunut kaksoistodellisuuteen. Haluan pysyä vain yhdessä, siinä iloisessa, jossa on tulevaisuus ja olkoon meillä niin hauskaa kuin vain voi, käännän katseeni, ostamme vaahtokarkkeja ja katsomme elokuvan." 

Kenelle: Ahdistusta sietäville tai sitä pakeneville, tulevaa pohtiville, vakavaa kestäville.

Muualla: Lupaus tunki Kirja vieköön -Riitan uniin. Lupauksen tulisi kulua päättäjien käsissä, sanoo Lumiomena.

Emma Puikkonen: Lupaus. WSOY 2019. Kansi Emmi Kyytsönen.

Helmet-haaste 2019 kohta 16: kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Valuvika keikkuu kärkisijoilla Helmet-kirjastojen uusien varausten listoilla. Ja se on oikein, sillä Pohjalainen kirjoittaa hyvää, nasevaa suomen kieltä ja kuvaa herkästi ja huumorilla mutta kikkailematta arkisia tuntoja, joihin on helppo samastua.

Marian ja Jarkon liitto notkahtelee eivätkä Marian työasiatkaan freelancerina luista. Äiti pyytää lounaalle mutta käy kuten aina äidin kanssa käy: tytön kuulumiset kuitataan elämänohjeiksi puetuilla moitteilla ("kannattaa sunkin yrittää noita hermoja kehittää") ja keskitytään äidin haasteisiin. Nyt sellainen on äidinisä, Marian ukki Arttu, joka asuu yksin ja ilmeisen huonossa kunnossa.

"Voi sääli ja kyynel. Minä tiedän jo. Äiti yrittää maanitella minua Pohjois-Karjalaan ukin luo."

Nuoren parin Luukin-luontoreissu vaihtuu yksinäiseksi yllätysmatkaksi itäiseen Suomeen. Kun Maria ajelee lapsuudesta tutuille seuduille, hän muistaa vanhoja asioita, idyllisiä kesiä isovanhempien luona, turvallisen, jo edesmenneen mummonsa huolenpidon ja ukin hieman huolettomamman lapsenhoito-otteen. Perillä odottaa ihan toisenlainen idylli.

"- Nyt saatana. Sä kerrot, mitä sä olet ottanut ja kuinka paljon tai tossa pihassa on ambulanssi alta aikayksikön, sanon. Ei saisi uhata lupauksilla, joita ei pysty pitämään. Se murentaa auktoriteettia. Ambulanssi ei missään nimessä olisi täällä alta aikayksikön. Sillä menisi vitusti kauan ennen kuin se pääsisi tänne asti, jos edes löytäisi perille."

Arttu ei voi hyvin, mitä hän ei tietenkään tunnusta. Ei tarvitse ampulansseja eikä lääkäreitä, peseytymisestä puhumattakaan. Miten pärjäävät lapsenlapsi ja isoisä tilanteessa, jossa kumpikaan ei anna periksi? Onnnistuuko helsinkiläinen Maria vaikuttamaan maalaisukkiinsa niin, että molempien arvokkuus säilyy?

Vanhat jäärät taitavat olla pieni trendi kotimaisessa kirjallisuudessa. Mahtaako olla Mielensäpahoittajan syytä vai onko yksinkertaisesti niin, että kirjoittajat ovat tulleet ikään, jossa sukupolvien vaihtuminen ja maailman nopea muutos näkyy ja tuntuu vanhempien ja isovanhempien kautta? Tanja Kaarlela kertoo samantapaista tarinaa Noutajassaan, Pohjalaista vakavampana. Antti Heikkisen Mummon voinee laskea samaan kategoriaan, ehkä myös Raimo Pesosen Rakentajan. Jari Järvelä kertoo itsepintaisista (oikeutetusti) mummoistaan. Ajattelen, etttä nämä minua nuoremmat kirjoittajat näkevät asiat pidemmän matkan (lue: ajan) päästä selvemmin kuin sen itse tekisi, ja olen ilahtunut ja kiitollinen tästä silmiä avaavasta trendistä.

Pohjalaisen vahvuus on kielen selkeys ja helppolukuisuus, mutta lisäksi tunnelman luomisen taito. Hänen tekstiinsä on helppo samastua, niin isovanhempiensa hoivissa olleen pienen tytön kuin nuoren naisen, joka joutuu elämässään suurten valintojen eteen, omana itsenään, ei vain tyttärenä, lapsenlapsena tai parin puoliskona tai muuten suhteessa muihin. Sitä kai sanotaan aikuistumiseksi?

Pohjalaisen toisinkoisesta ei huomaa ongelmia kirjan tekemisessä. Miksi niitä olisi: usein puhutaan menestyneen esikoisen jälkeen nousevasta kynnyksestä. Jos sellainen oli, rakennustelineet on huolella piilotettu.

Asiat ovat aitoja, ja ne kuvataan lämmöllä ja inhimillisellä katsannolla, tervejärkisen hauskasti ja viihdyttävästi. Tarina jättää hymyn huulille. Ja hieman kipeän piikin sydämeen.

Kenelle: Sukupolvitarinoiden lukijalle, juuret maalla omaaville, suomalaisuuden ytimiä miettivälle.

Muualla: Valuvika ei jättänyt kylmäksi Kirjaluotsia.





Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena 2019. Päällys Jussi Karjalainen.

Niina Repo: Vyöry

Tämä kirjan lukemiseen sopisi pimenevä ilta tai nouseva myrsky, mutta omaa mielenrauhaani (tai -rauhattomuuttani) ajatellen oli ehkä hyvä, että ahmaisin sen aurinkoisen kevätpäivän aamiaiseksi.

Nimittäin jo aihe on pelottava alituisesti kaikesta huolissaan olevalle ihmiselle. Kaikki on hyvin. Mutta entä jos kohta ei olekaan? Mitä jos asiat alkavat mennä vääjäämättä väärään suuntaan? Jos täytekakun kerrokset eivät sulaudukaan kauniisti yhteen vaan ajelehtivat hallitsematta eri suuntiin, kuin lumikerrokset vyöryssä? Sylvia kertoo:

"Asiat alkoivat liukua limittäin ja lomittain, pienet ja suuret asiat epäsuhdassa, suhteettomina. Pienetkin asiat paisuivat ja alkoivat velloa ympärilläni surrealistisen suurina. Tapahtumilla ei tuntunut olevan syy- ja seuraussuhteita. Ehkä sellaiset ovatkin elämässä vain toiveajattelua. Muistan jonkun sanoneen, että elämän loogisuus on valtava harhakuvitelma, eikä se, että yritämme sovittaa tapahtumiin tarinan kaavaa tarkoita, että tapahtumat noudattaisivat minkäänlaista kaavaa."

Sylvia on arkistonhoitaja, joka digitalisoi vanhoja kuva- ja tekstimateriaaleja. Kotona hän hoitaa tyttäriään, lukiolaista Rebeccaa ja pientä Minniä, miehensä Rurikin kanssa. He ovat hankkineet unelmakodin, vanhan talon. Lämmitys ei toimi, joten tarvitaan takka. Sylvia selvittää byrokratian lupakiemuroita saadakseen sellaisen rakenteille. Samalla hän jännittää Rebeccan alkavaa vaihto-oppilasvuotta ja perheeseen vastaavasti tulevaa ulkomaista vaihto-oppilasta sekä tutustuu töissä uuteen pomoon, Jareen. Tosin Sylvia on nyt uupumuksen vuoksi sairauslomalla.

Ihan tavallista ja normaalia, kunnes Sylvia huomaa veritahran. Ja hermostuu mielenterveysongelmaiseen naapuriinsa, joka huutaa ja kiroaa ikkunastaan kadun yli, pelottelee jo tyttöjäkin. Sylvia tarttuu toimen naisena puhelimeen ja valittaa eri tahoille naapuristaan.

"- Voi voi... teillä on kyllä siellä hankalat oltavat. Mutta muistattehan, että hänenkin on paha olla. Hän on yksinäinen. Ei hänkään haluaisi huutaa. - Mutta kun huutaa. - Eikö teillä ole yhtään empatiaa? - Entä teillä? Miten täällä voi asua? - Sanotte lapsille, että hän on sairas. - Mutta onko hän vaarallinen? - Tiedättehän, että meillä on vaitiolovelvollisuus. - Kertokaa edes, onko täällä turvallista asua. - Jos tilanne tuntuu uhkaavalta, soittakaa hätänumeroon. - Ette voi olla tosissanne. Hekö tästä tilanteesta ovat vastuussa?"

Muutakin outoa alkaa tapahtua. Pieniä mutta pelottavia asioita. Varaston ovi on eräänä iltana raollaan, mutta kun Sylvia tarkistaa uudestaan, se on jälleen kiinni, kuten pitääkin. "Mitä jos tosiaan näin harhoja? On raskasta epäillä omia aistejaan. Pitäisi aina ottaa valokuva." Vaihto-oppilas Karla osoittautuu toisenlaiseksi kuin papereissa oli kerrottu. Sylvia päättää kuitenkin olla tämän tukena. Hän itse tilittää huoliaan puhelimitse äidilleen, joka aina jaksaa kannustaa ja ymmärtää. Takkamestari osoittautuu aarteeksi; hän tekee paljon enemmän kuin takkaa.

Sylvia harrastaa kirjoittamista ja saa purettua paperille tuntemuksiaan. Häntä kiehtovat erityisesti historialliset henkilöt, joita hän löytää työmateriaaleistaan. Sylvia kehittelee heille elämäntarinoita ja seurustelee heidän kanssaan kirjoittamalla näille kirjeitä: Jarekin vaikuttaa kiinnostuneelta kertomuksista. Lisätukea elämäntilanteeseensa, erityisesti ärsyttävän naapurin kanssa pärjäämiseen, Sylvia saa somesta, totta kai.

Vaikkei elämä aina noudata kaavaa, Repo onnistuu luomaan uskottavan kehyksen Sylvian tarinaan. Epämiellyttävän, pelottavan uskottavan, painostavan. Teksti heijastelee taitavasti päähenkilönsä luonnetta, mielialoja ja ajatuksia. Kirja on täysi, ehkä jopa liiankin runsas kaikkine juonteineen ja yksityiskohtineen. "Kiva" tai "viihdyttävä" eivät luonnehdi Vyöryä - vaikka huumoriton se ei ole - eikä sellaista odottavan kannata kirjaan tarttua, mutta tehokas ja fiksu se on. Ja saa miettimään niin omaa kuin läheisten mielenterveyttä sekä yhteiskuntaamme; miten olemme onnistuneet tekemään siitä itsellemme niin hankalan, etteivät monet enää selviä tavallisesta elämästä?

Pidin myös Niina Revon Kompleksista.

Kenelle: Uhkaavaa kestäville, mielenterveyden reunoja miettiville, pelkoja sietäville.

Muualla: Vähintään yhtä ravisuttava teos kuin Juha Hurmeen Hullu, sanoo Anun ihmeelliset matkat.

Niina Repo: Vyöry. Siltala 2018. Graafinen suunnittelu Elina Warsta.

Helmet-haaste 2019 kohta 29: kirjassa nähdään unia. Sylvian painajaiset!

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Laura odottaa onnellisesti kaksosia. Hän rakastaa miestään Kitiä, jonka kanssa he harrastavat auringonpimennyksiä. Laura on kasvanut mukaan Kitin intohimoon, jossa matkustetaan maailmalla seuraamassa noita suurelle yleisölle melko yhdentekeviä ja luonnolle tavanomaisia mutta seuraajilleen merkityksellisiä ilmiöitä.

Eräs reissu saa heidän elämänsä sekaisin. He tapaavat Bethin, ja sitä kautta Jamien, olosuhteissa, joita kukaan ei olisi toivonut. Seuraavina vuosina pariskunta ei pääse eroon jutusta, joka aiheuttaa jälkimyrskyjä niin heidän keskinäisessä suhteessaan kuin oikeuskäsittelyssä ja julkisuudessa.

She said: "Valamiehet näkevät hänen lävitseen, ajattelin, ja tuntui aivan siltä kuin joku olisi avannut harteiltani valtavan ruuvin, joka oli ollut niin tiukalla niin pitkään, että hetken aikaa käsivarteni tuntuivat aivan irtonaisilta. Lysähdin Kitin syliin. - Se on ohi, sanoin hänen jyskyttävää rintakehäänsä vasten."

Tietenkään mikään ei ole ohi tuossa vaiheessa, vaikka Laura niin luulee. Tarinaa jatkuu ja pyörittää lukijaa pimennossa pitkään - analogiana kirja käyttää näppärästi auringonpimennyksen vaiheita. Harrastajat ja asiantuntijat puhuvat "kontakteista", joita pimennyksen aikana kirjataan (kyllä, googlasin aihetta ja todellisten tietäjien sivuja). Mutta puhutaan myös ihmiskontakteista.

He said: "Olin nähnyt kovasti vaivaa saadakseni pidettyä kaiken kasassa ennen oikeudenkäyntiä, mutta se ei ollut vapauttanut minua jatkamaan elämääni vaan vaatinut itsekuria kokonaisen vuoden edestä, ja nyt se Lontoossa vietetty elämä, johon niin kovasti olisin halunnut päästä palaamaan, alkoi hajota käsiini."

Ihmissuhteita, jännitystä, luonnonilmiöitä, yllättäviä käänteitä. Verrokkeja teille himolukijoille ei tarvinne kertoa, ne ovat tutut Gillian Flynn, Clare MacIntosh, Shari Lapena, ehkä myös Sadie Jones. Jos pidät heistä, pidät takuulla tästäkin. Sitä paitsi Kellylle erityispisteitä kekseliäästä kielestä, josta nautin, ja loppuun asti pimennossa pysyvästä selityksestä.

Kenelle: Taisi tulla jo sanottua. Psykologisen trillerin ja hivuttavan mutta verettomän jännityksen ystäville.

Muualla: Kirjaluotsi toteaa hapen riittävän loppuun asti.

Erin Kelly: Älä jää pimeään. Gummerus 2019. (She said, he said) Suomennos Päivi Pouttu-Deliére. Kansi Jenni Noponen. (Aika erilainen kansi kuin hänellä yleensä, mutta toimiva.)

Sain kirjan kustantajalta, mistä kiitos: pitkästä aikaa oikeasti innostuin tästä genrestä.

Helmet-haaste 2019 kohta 12: kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Innostuin niin, että vilkuilin Lontoon karttaa siitä, missä Laura asuu ja on töissä. 

Erin Kelly vierailee Suomessa Dekkariviikolla 13. - 15.6.2019. Tuskin menen tapaamaan, koska dekkarigenren koen edelleen hieman kaukaiseksi, mutta täytyy sanoa, että hetken harkitsen asiaa.

Domenico Starnone: Kepponen

Vanhenevan, valittavan miehen maailma ei ole ykköskiinnostuskohteeni, mutta Starnone tekee siitä kiinnostavan. Tunnetun kuvittajan Danielen ura alkaa olla ohi siinä vaiheessa, kun tytär pyytää häntä lapsensa hoitajaksi työmatkansa ajaksi. Raihnaista, rutiineihinsa uponnutta isoisää! Aikuisten lasten on joskus vaikea tajuta, että omat vanhemmat vanhenevat.

Miten sujuu Danielen ja neljävuotiaan Marion yhteiselo? Löytävätkö he mitään yhteistä, sukusiteen lisäksi? Pystyykö isoisä ylipäänsä pitämään lapsesta huolta? Taloudenhoitaja kysyy:

"...Oletko sinä iloinen tyttärenpojastasi? - Olen. - Et käy kovinkaan usein visiitillä. - Käyn aina silloin kun pystyn. - Pikku Mario on oikea kullannuppu, mutta kyllä häntä on välillä pakko ojentaakin. Näetkö mikä sotku, hän on jättänyt lelutkin parvekkeelle, siellä ne ovat lojuneet päiväkaupalla. Hän puuskahti, pyysi anteeksi poistumistaan ja meni parvekkeelle. Olisin halunnut varoittaa häntä, jättäkää väliin, älkää menkö ulos parvekkeelle. Mutta hänellä ei selvästikään ollut samoja pelkoja kuin minulla."

Kepponen on ilmiselvä kirjaa lukevalle, mutta tapahtuma itse ei ole se juttu. Vaan isoisän ajattelu ja hänen suhteensa seuraaviin sukupolviin, mikä on hyvin erilainen kuin itse koen. Kaukaisempi, analyyttisempi, älyllisempi. Miestä käy melkein sääliksi. Miksei hän vain nauti Marion seurasta? Miksi hän on niin ärsyttävä ja omahyväinen? Ja suorastaan torjuu lapsen:

"Kuumensin hänelle maidon, keitin itselleni teetä. Hän joi maidon ahnaasti, naposteli suklaakeksin toisensa perään. Sitten hän kysyi: - Enkö minä menekään tänään tarhaan? - Haluaisitko sinä mennä? - En. - No, älä sitten mene. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä elehtimällä teatraalisesti, hillitsi sitten itsensä ja kysyi varovaisesti: - Leikitäänkö myöhemmin? - Minun on tehtävä työtä. - Koko ajanko? - Koko ajan." 

Terveellistä luettavaa eri sukupolvien edustajille. Kurimuksesta huolimatta koin huumorin hetkiä. Jos vanhan miehen ääni ei mielestäsi näy kirjallisuudessa riittävästi, tässä tulee tuutin täydeltä. Lue ja yritä ymmärtää, Starnone sanoo riviväleissä, ja on häpeämättömästi tuo vanheneva mies. Ja ehkä myös Elena Ferranten aviomies tai jopa osa myyttistä kirjailijahahmoa. Kieltämättä ilman tätä kytkyä tuskin olisin kirjaa edes lukenut.

Mutta en katunut lukemaani: erinomainen psykologinen tutkielma ja arkiromaani, jonka henkilöt elävät ja hengittävät todellisuutta. Vaikka kulttuuri on erilainen kuin meidän suomalaisten, on sukupolvisuhteissa jotain ikipätevää, koskettavaa, naurattavaa ja liikuttavaa. Kiinnostavan umpirehellinen katsaus isovanhemman ja lapsenlapsen suhteesen.

Kenelle: Keppostelun kavereille, vanheneville, vanhempiensa vanhenemista päivitteleville, kieron arkihuumorin ystäville.

Muualla: Starnorne kuljettaa tarinaa taidokkaasti, sanoo Nannan kirjakimara.

Domenico Starnone: Kepponen (Scherzetto). WSOY 2019. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.

Suomen Kansallisteatteri: Yhdestoista hetki

Satiirin ei kai sitten tarvitsekaan olla hauskaa, toisin kuin olen luullut. Ainakaan Yhdestoista hetki ei ole. Loistavan nimekkäästä tekijäjoukosta, kiinnostavasta aiheestaan ja hulppeista puitteistaan huolimatta se lähinnä vaivaannuttaa.

Kyse on demokratian ja rahankäytön kuvauksesta yhteiskunnassa, tiesin etukäteen. Käytännössä näytelmä kertoo kolmen ässän hallituksen virheistä, tai isommin, Suomen talouden ja koko politiikan hoidosta tilanteessa, joka alkoi oikeastaan jo 1990-luvun alun lamasta. Sipilä, Stubb ja Soini sopivat, suorittavat ja säheltävät lavalla hallituksensa ja virkamiesten kanssa. Tarinaa kuljettaa eteenpäin lavan yläosan näytön teksti, johon on lainattu sanomisia niin virkamiehiltä, poliitikoilta kuin mediasta sekä taloutta ja yhteiskuntaa isommin ajatelleilta, kuten Thomas Pikkety, Platon tai Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus.

Näytelmässä on pari perustavanlaatuista ongelmaa. Jos olet seurannut mediaa viime vuosina, tapahtumissa ei tietenkään ole mitään uutta. Vaikka lähihistoria olisi kuinka farssimaista, asiat ovat jo tiedossa, entä sitten? Esityksestä puuttuu porkkana, syy, miksi haluaisit yhteenvedon; mitään uutta, tuoretta näkökulmaa ei ilmene. Asiallisesti en sitä odotakaan, mutta esityksellisesti ja näkemyksellisesti kyllä.

Toinen ongelma on näyttötekstien suuri määrä - sanoo himolukija! Menenkö teatteriin lukemaan? En, odotan toisen taiteenmuodon keinoja ja ilmaisutapoja. Nyt on pakko valita, seuraanko tekstiä vai näyttämöä, ja tekstit voittavat aina, kun silmä hakee katsottavaa. Missä on teatteri?

Kolmantena haasteena näkisin tasapaksuuden. Kukaan ei nouse keskiöön. Lavalla on paljon väkeä, mutta jos silmä sinne teksteistä harhautuu, en tiedä, ketä seuraisin. Kuka tai ketkä tarinaa vievät? Henkilöitä on vaikea hahmottaa siksikin, että sama näyttelijä esittää useita rooleja. Tekstinäyttö neuvoo ahkerasti, mutta silti seuraaminen ja zoomaus edestakaisin on hankalaa.

Onnistumisiakin on. Vesa Vierikko on kieltämättä melko herkullinen Björn Walhroos. Katariina Kaitue on aina ihastuttava! Suorastaan fanitan häntä: oli kässäri ja rooli mikä hyvänsä, Kaitue onnistuu pitämään arvokkuutensa ja oman tyylinsä uskottavana ja silti elämään tilanteessa sen vaatimalla tavalla. Cécile Orblin ja Annika Poijärvi ovat erinomaisia. Ja tekniikka lähikuvauksineen sekä puitteineen - lavastus, puvut, valot, äänet jne. - toimivat kuten pitää.

Näytelmän lauluesitykset ovat hienoja, sen parasta antia. Jos ei lasketa sitä suurinta myötähäpeän hetkeä, jossa laulettiin Olen suomalainen -biisiä pikkuisiin töppöviiksiin pukeutuneina... Kyllä, sanoma on selvä, mutta niin ilmiselvä ja kulunut, ettei jaksa viihdyttää. Patriotismin ja oikeistopopulisimin nousua olisi ollut tilaisuus esittää uudella kuvastolla, uusilla oivalluksilla ja teatterin keinoilla, joihin vakaasti uskon.

Mistä tuli mieleen Sari Mällinen, joka saa pellen roolin. Hän röhnöttää vatsakkaana Timo Soinina ja ilmeilee huonohampaisena häirikkönä (käsiohjelmassa lukee: häiritsevä vanhus). Missä kohtaa piti nauraa? Niin kiusallista, että punastuin, mikä ei ole näyttelijän vika, vaan roolin. Tuleeko Mällisestä kansakunnan päänäyttämön noloin hauskuttaja, jolle annetaan vuosikymmenestä toiseen maneerirooli ilveilijänä? Älä suostu, Mällinen, älä suostu! Me katsojat haluamme sinusta enemmän!

Ja miksi näytelmän yksi ainoa syrjäytynyt on mielenterveysongelmainen "huvittava" mummeli, kun he todellisuudessa ovat jotain muuta? Pienellä palkalla kitkuttelevia terveydenhuoltoihmisiä, korkeakoulutettuja kyydistä pudonneita, yksin tulevaisuutta kohti harhailevia nuoria, hoitoa vailla eläviä vanhuksia? Tässäkin mentiin helpoimman kautta, kuten kautta linjan.

Sellaista mietin, mahtoiko Myllyaho olla lomilla, kun näytelmän kässäri hyväksyttiin esitettäväksi? Ja mitä miettivät palkkanäyttelijät, joista useimmat ovat tehneet upeita rooleja koskettavissa esityksissä? Ainakin yhden näytelmän nimihahmoista bongasin elävänä yleisöstä, en huomannut, että hän olisi ollut huvittunut. Minä en ollut, lähinnä pöyristynyt, mutta ystäväni toppuuttelivat, ettei esitys "niin huono ollut." Kehotan käymään itse katsomassa.

Muualla: Teatterinna suhtautuu suopeammin, ruotii esitystä monipuolisesti ja sanoo sen herättävän valtavasti ajatuksia ja kysymyksiä.

Suomen kansallisteatteri: Yhdestoista hetki. Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä.

Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis ja Vesa Vierikko. Muusikko: Samuli Laiho.

Kuvat Kansallisteatteri, Mitro Härkönen.