Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä. Kirja-arvonta.

Ferrante vie lukijan Napoli-sarjasta tuttuun kaupunkiin ja nuoren tytön sielunmaisemaan. 

Läsnä on kirjailijalle ominainen tummanpuhuva uhkan tuntu, vaikka minkäänlaista välitöntä vaaraa Giovannalla ei sivistyneiden vanhempien ainokaisena vaikuta olevan. Isä Andrea ja äiti Nella ovat opettajia, jotka arvostavat yli kaiken lukeneisuutta ja sen kautta saavutettua taloudellista hyvinvointia, ja ovat opettaneet tyttärelleen samat arvot. Giovannan elämä on suojattua, hän on rakastettu ja vaalittu.

Murrosiässä alkavat kysymykset risteillä tytön päässä. Hänestä tulee epävarma: onko hän oikeanlainen, näyttääkö hän siltä kuin pitäisi? Ystävilleen hän kertoo liioiteltuja tarinoita ollakseen kiinnostava, edes vanhemmilleen hän ei enää kerro syvimpiä ajatuksiaan. Etenkin häntä askarruttaa se, miksei isä pidä yhteyttä lapsuudenperheeseensä, ei suostu edes puhumaan aiheesta. Luonnollisesti Giovanna on utelias.  

"- On tuhlausta olla kehittämättä älykkyyttään. Huudahdin: - Minä en halua olla älykäs, haluan olla kaunis niin kuin sinä ja isä. - Sinusta tulee vielä paljon kauniimpi. - Ei tule, jos olen muuttumassa Vittoria-tädin näköiseksi. - Olet aivan erilainen, sitä pelkoa ei ole.  - Mistä sinä sen tiedät? Kehen voin verrata itseäni, jotta tiedän, onko niin käymässä vai ei? - Minä olen sinun tukenasi aina. - Se ei riitä. - No mitä sinä ehdotat? Sanoin lähes kuiskaten: - Minun pitää nähdä Vittoria-täti. Äiti oli hetken hiljaa ja sanoi: - Siitä sinun on puhuttava isäsi kanssa."

Mitä Andrea ja Nella oikein kuvittelivat - että voisivat kasvattaa tytön omassa kuplassaan, täysin ilman tietoa isän puoleisesta suvusta? Tietenkään se ei onnistu; Giovanna tutustuu Vittoria-tätiinsä ja moneen muuhun hänelle tärkeäksi nousevaan ihmiseen. Ristiriita erilaisten perheen välillä on repivä ja järistää Giovannan maailman eri asentoon. Aikuiset ovat jotain muuta kuin millaisiksi hän on heidät kuvitellut. Tyttö reagoi niillä keinoilla, joita hänellä on. Uhmalla. Välinpitämättömyydellä koulunkäyntiä, ulkonäköä, vanhempia, kaikkia entisiä sääntöjä vastaan. 

"Pidin itseäni kauheana ja halusin olla vielä kauheampi."

Tuo kipeä aikuisuuteen puhkeaminen lapsuuden pehmeästä pumpulipesästä ja sokeasta luottamuksesta liikuttaa. Uskon, että jokainen nainen voi samastua Giovannan kasvutarinaan: kokemukset ovat samantapaisia, vaikka ympäröivät tapahtumat eivät. Eikö meillä kaikilla ole ollut hetkiä, joina näemme yhtäkkiä läheisemme täysin erilaisina kuin ennen - kuin valo syttyisi uudesta suunnasta? Minä ainakin tunnistan tämän hyvin, samoin Giovannan uhmakkaat, epävarmat mutta välttämättömät ja määrätietoiset askeleet kohti omaa tietään. Tarinan lopetus on yllättävä, toisaalta täysin looginen ajatellen ikäkautta ja kirjan teemaa.  

Mietin Napoli-sarjan Elena ja Lilaa; Giovannassa on molempia, ehkä enemmän Elenaa. Eli hän on oma henkilönsä, vaikka napolilainen mentaliteetti ja ympäristö ovat samoja. Kasvutarinan sinänsä voisi helposti kääntää suomalaiseksi vaihtamalla ympäristön ja nimet; se on universaali. Suomalaiselle lukijalle italialaisuus tuo kuitenkin oman eksotiikkansa. Ferranten koukuttava kertomisen taito ja näkemisen tarkkuus ovat omaa luokkaansa. Draamattista, pikkutarkasti tytön mieleen porautuvaa tekstiä lukee kuin huumattuna tai lievässä hypnoosissa. 

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, kasvu- ja perhetarinoita janoaville, naiseksi kasvamisesta kiinnostuneille. 

Muualla: Kirjaluotsi kuvaa lukukokemusta intensiiviseksi ja tunnetasoja vuoristoratamaisiksi. 

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä. WSOY 2020. Suomennos Helinä Kangas. Päällys Martti Ruokonen.

Voit voittaa kirjan omaksesi, tai minkä tahansa muun Werner & Jarlin kirjakaupasta saatavan teoksen. 

Arvon kaksi voittajaa, jotka saavat valita voittokirjansa itse kommentoimalla tätä postausta ja toimittamalla minulle sähköpostiosoitteensa kommentissa tai erillisenä viestinä viimeistään lauantaina 7.11.2020. Voittajan kanssa viestittelen erikseen kirjavalinnasta, sitä ei tarvitse vielä tietää. Joululahjaksi itselle tai kaverille paras valinta on tietysti kirja. Onnea arvontaan!

Kirja ja arvontavoitot WSOY:ltä.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Sirkka ja Kirsti ovat olleet parhaita ystäviä vuosikymmeniä.
Nyt he alkavat olla kuusikymppisiä kypsiä naisia, edelleen tiiviisti yhteydessä. Toiselle voi tilittää kuulumiset, ilot ja harmit aina kun siltä tuntuu. Naiset käyvät yhdessä matkoilla ja nähtävyyksiä ihailemassa. Mutta sitten kaikki muuttuu. 

Kirstin äkillinen kuolema järkyttää Sirkkaa enemmän kuin hänen miehensä Pentti, lapsensa ja muut ystävyyden ulkopuoliset tajuavat. Hänen jatkuva haudalla vierailunsa nostattaa kulmakarvoja:

"- Puhelet siellä itseksesi ja naureskelet, Pentti jatkoi vaivautuneena. - Onko se tolkun ihmisen hommaa?"

Jopa töissä sattuu virheitä yleensä tarkalle tekijälle. Sirkka on ikäluokkaa, joka on tottunut tekemään paljon töitä niin elääkseen kuin vapaaehtoisestikin, vaikka urheiluseuran hyväksi. Tunnollinen puurtaja, joka pyöräyttää pullat ja syntymäpäiväkakut tarvittaessa, muistaa merkkipäivät, vaihtaa haudoille istutukset vuodenajan mukaan ja lenkkeilee. Sirkan paineita lisäävät aikuisten lasten asiat ja "välivouhkana" toimiminen miehensä ja lasten kesken. Lapsenlapsista hän saa toistaiseksi vain haaveilla. Kaiken kaikkiaan, tilanne vaikuttaa kauniin seesteiseltä ja normaalilta. Perhesuhteet ovat hyvin lämpimät ja Sirkka on onnellinen, mutta silti hän uupuu monien muutosten keskellä.

Mediassa puhutaan nykyään paljon nuorten naisen jaksamisesta (ja syystä); Tiainen nostaa esiin vanhemman ikäluokan. Sydänystäväni Kirsti on kolmas teos sarjassa, jonka parasta kohderyhmää on ikäluokka 50+. Me varmasti löydämme kirjasta paljon tuttua omasta tai vanhempiemme elämästä, arkisista tavoista ja tavasta suhtautua asioihin. Eivät ne ole vain nuoret, jotka uupuvat. Aiemmin vain asiasta ei ole puhuttu niin kuin nyt. Olemme näkymättömiä. 

Pentti on hyvä mies, vaikka Sirkkaa tuskastuttaa tämän vaiteliaisuus. Vain kalassa miehestä sukeutuu vilkas. Vanha äiti on ärtyisä Sirkalle, mutta paapoo lapsenlapsiaan, etenkin Sirkan nuorinta, Samia. Sami valitsee sivaripalveluksen intin sijasta, mikä saa hänen isänsä synkäksi, ja muutenkin poika pakottaa vanhempien sukupolvien ajattelua uudistumaan. Sirkan kaksi tytärtä ovat hyvin erilaisia keskenään, ja äiti on jatkuvasti huolissaan siitä, miten he pärjäävät, oli syytä tai ei.

Voisiko oman miehen kanssa tehdä lomamatkan, Lappiin, sillä Penttiä ei muualle saisi? Sirkka päättää kokeilla, eikä hän pety, vaikkei Euroopan metropoleihin tällä kertaa päässytkään, vaan Tenolle. Yllättäen hän itsekin kiinnostuu joella soutamisesta ja nauttii olostaan.

"Rauha ja kauneus, sanat tiivistyivät Sirkan mielessä. Matka oli alkanut hyvin. Sää oli suotuisa, ja he olivat saaneet kalan heti ensi yrityksellä. Sirkan mieleen nousi hyvänolontunne hänen muistellessaan saalistushetkeä. Saman tunteen Pentti ja muut lohenkalastajat halusivat kokea kerta toisensa jälkeen. Siihen jäi koukkuun." 

Kirja on ammattitekijän sutjakkaa tekstiä, ja arkisine havaintoineen tulee lähelle. Sävy on haikeahko, rauhallinen ja jotenkin ylettömän kiltti, dramaattisten kohtaloiden vastapainona. Siinäpä se koukku ja viesti: kiltit ja tekeväiset ovat tavallisia ja näkymättömiä, eivätkä saa sitä arvoa ja kiitosta, mikä heille kuuluisi. Jos ei löydy tv-mäistä kärkeä, väkivaltaa ja kirkumiskiroilua, nämä ihmiset jäävät pimentoon. Huomio kiinnittyy vain äänekkäisiin. Mutta suurin osa oikeasti on tätä muuta laitaa. 

Näkökulmia avautuu ajoittain huumorillakin, kuten jatkuva kahvinkeitto ja vierasvarasta huolehtiminen. Kalastuspuolta on lopussa omaan kiinnostukseeni liikaa, mutta mieheni on tuota lajia, joten täytyy yrittää ymmärtää. Kirjassa on tavallisuuden taikaa, maaseudun rauhaa, harmonian hakua sekä Lapin kuvausta. Ja kotimaanmatkailuhan on nyt mitä ajankohtaisinta.

Ei ole draamaa, on tasaista. Kuulin jostain, että vaatemuodissa suositaan "normcorea"; kaiken yksilöllisyyden ja huomionherättämisen jälkeen suuntaus korostaa jopa liioitellusti tavallisuutta. Voi hyvin olla, että trendi näkyy myös kirjallisuudessa, kun kaipaamme normiaikoja ja niiden kuvauksia. Olkoon normicorea siis! 

Kenelle: Tavallisuutta kaipaavalle ja sitä arvostaville, rauhallista toivoville, pitkän liiton tunteville, suomalaista luontoa arvostaville.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti. Icasos 2020. Kansi T.P. Kekäläinen.

Helmet-haaste 2020, kohta 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan. (Paljon!)

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Atwoodin uutuus on aina Tapaus.

Niin järisyttävää on hänen dystopiatuotantonsa, kuten Madaddam-sarja tai tv-sarjan ja kammottavan todellisuuden tunteen nostattanut Orjattaresi ja sen jatko Testamentit.

Tulevaisuudessa ollaan jälleen. Yhteiskunta on kokenut taloudellisen ja henkisen romahduksen. Aviopari Stan ja Charmaine tuntevat sen nahoissaan, kirjaimellisesti, menettäessään kotinsa ja joutuessaan nukkumaan autossa, väkivaltaisen yön armoilla.  

"Stanilla ei ollut yhtä hyvä onni työpaikan saamisessa: hän oli tilapäistöihin liian pätevä, niin ainakin työnvälitystoimistosta sanottiin. Hän sanoi, ettei ollut nirso ja lupasi pestä lattioita ja leikata nurmikoita, mutta työnvälitysvirkailijat hymyilivät ivallisesti (Mitä lattioita? Mitä nurmikoita?) ja lupasivat pitää hänet kortistossa. Sitten työnvälitystoimistokin suljettiin, koska mitä järkeä oli pitää työnvälitystoimistoa auki, jos kerran työtä ei ollut?"

Mutta älkäämme aliarvioiko päättäjien neuvokkuutta ratkaista tilanne. 

"- Muistatko, millaista elämäsi oli ennen?" sanoo miehen ääni samalla kun lakanoita ja tyynyjä esitellään tarkemmin. - Ennen kuin tuntemamme luotettava maailma meni mullin mallin? Consiliencen kaupungin Positron-projektissa elämäsi voi palata ennalleen. Tarjoamme täystyöllisyyden lisäksi suojan niiltä vaarallista aineksilta, jotka nykyisin uhkaavat monia ihmisiä. Tarjoamme työtä samanmielisten ihmisten parissa! Auta ratkaisemaan kansakunnan työttömyys- ja rikollisuusongelmat samalla kun ratkaiset omat ongelmasi! Keskity myönteiseen toimintaan! Kamera siirtyy takaisin miehen kasvoihin. Kasvot eivät ole varsinaisesti komeat, mutta sellaisiin kasvoihin voi luottaa."

Kaksoiskaupungin idea on yksinkertaisen nerokas. Otetaan vankilat tuotanto- ja hyötykäyttöön, tehdään niistä työpaikkoja, mutta vain puoleksi ajasta. Näin hoituisivat näppärästi myös meidänkin pohtimamme työajan lyhennyksen ja jaksamisen ongelmat. 

"Koska oli epärealistista olettaa, että puolet väestöstä olisi todettu rikollisiksi, oli reilua vuorotella. Ajatelkaa, miten paljon säästettäisiin, jos jokaisessa asunnossa asuisi kaksi perhettä tai asukasta! Se oli lomaosakevuorottelun viemistä loogiseen päätökseen."

Tietenkään muutos ei suju mutkitta. Aurora kertoo ongelmista:

 "...meillä on ollut täällä huijareita. Toimittajia." Aurora rypistää otsaansa sen verran kuin venytettyine kasvoineen kykenee. - Ja muita hankaluuksien lietsojia, jotka yrittävät paljastaa - siis yrittävät keksiä meidän suurenmoisesta malliyhteisöstämme jotain ikävää sanottavaa. - Sehän on hirveää, Charmaine henkäisee. - Keksiä nyt sellaista... hän aprikoi, millaista ikävää sanottavaa on keksitty, mutta päättää olla kysymättä. - Niin, Aurora sanoo. - Meidän pitää kaikkien varoa sanojamme, sillä eihän sitä voi ikinä tietää, vai mitä? Siis onko puhekumppani aito vai ei. - Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, Charmainen sanoo totuudenmukaisesti."

Sana aito on tässä vänkä. Se voi tarkoittaa todenpuhujaa, mutta myös sitä, että joku ei ole oikea ihminen, joko henkilöllisyydeltään tai fysiikaltaan. Tai ei ainakaan hyviltä näyttäviltä tarkoituksiltaan. Siksi valvonnan on oltava tiukkaa.

"- Pätevyyttäsi ei ole asetettu kyseenalaiseksi, pää sanoo, - mutta johto epäilee, ettet omistaudu ammatillesi täysipainoisesti. - Olen aina omistautunut erinomaisen perusteellisesti! Charmaine sanoo. Joku on varmaan juorunnut hänestä ja valehdellut. - Tälle työlle on pakko omistautua! Kuka väittää etten ole omistautunut? Varmaan se katala Aurora henkilöstöhallinnosta. Tai joku käsityöpiiristä, koska hän ei ollut tarpeeksi innostunut niistä saamarin sinisistä nallekarhuista."

Atwood tuntuu pilkkaavan paitsi ihmisten hyväuskoisuutta myös työn sankareita ja suurien organisaatioiden valtaa: onko yksittäisen ihmisen parempi kyseenalaistaa vai vain tehdä mitä käsketään?

"- Kuinka jouduit mukaan tähän hommaan?... Varo, Stan muistuttaa itseään. Pidä mielessä ne neljä kaljua kaveria. Liiat kysymykset ovat vaarallisia. -Se on pitkä tarina, hän sanoo. - Teen tätä vain muun työn ohessa. Olen oikeastaan näyttelijä. Musiikkikomedioissa. Se on vuorenvarmasti pitkäpiimäistä; kaikilla on sama taustakertomus."

Kyse on siitä, miten selvitä hengissä ääriolosuhteissa, jolloin jokainen joutuu miettimään omia rajojaan uudella tavalla. Eli oikeastaan siitä, missä nyt jo olemme. Atwood punoo vetävän juonen, jota lukee sujuvan kiihkeästi, mutta mitään varsinaisesti uutta hän ei tällä kertaa esitä, ei hiuksianostattavia visioita tai mieleen kummittelemaan jääviä yksityiskohtia. Se sinisten nallejen juttu, jota en avaa tarkemmin, tuntuu lähinnä farssilta (mikä juttu muuten on Atwoodin teksteissä sinisen värin ja seksin yhteenliittäminen - mieleen tulivat aiemman tuotannon siniset penikset...). 

Yleensä hänen kirjoissaan on myös huumoria tätä enemmän - tosin bottiseksin välineineen voi tulkita sellaiseksi. Seksiä ja romantiikkaa Stanin ja Charmainen maailmassa on runsaasti, sekä aitoa että keinotekoista. Ehkä ongelma on siinä, että elämme reaaliajassa jo niin dystooppista aikaa, ettei mikään enää hätkäytä. Ainakaan liian lähelle tuleva. Siinä haastetta tämän päivän dystopiakirjoilijoille! 

Kenelle: Tulevaisuuden pohtijoille, vetävän juonen ystäville, Elvis- ja Marilyn-faneille, vastarakkautta vaille jääneille.  

Muualla: Dystopiat kertovat aina toisenkin tarinan kuin vain omansa. Ne varoittavat meitä lipsahtamasta sinne, missä elämä on huonompaa kuin nyt, ja ne sanovat sanasensa nykyhetken ilmiöihin, sanoo Kirjallisia-blogi (huom. spoilausvaroitus).

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän. (The Heart Goes Last). Otava 2020. Suomennos Hilkka Pekkanen.

Tulevaisuudesta. Helsingin kirjamessut 2020.

Tulevaisuus on aina kiinnostava aihe. Millaisia kirjat silloin ovat? 

Työkalut muuttuvat, kirja kirjoitetaan silti kuten ennenkin, todettiin äänikirjoja käsittelevässä messukeskustelussa. Äänikirjat ovat muuttaneet kustantamista positiiviseen suuntaan ja tuoneet uusia elementtejä, esimerkiksi ajoitukseen, kun eri formaatit pyritään julkaisemaan yhtäaikaa. Toimiala on päässyt kehittymään viime vuosina huimasti, kertoo Timo Julkunen, WSOY:n ja Tammen johtaja. Ja kehitys on tietysti hieno asia. Julkunen vakuuttaa Storytelin kustannuspäällikkö Mirka Vesalan kanssa, että kirjailija saa vaikuttaa siihen, kuka hänen kirjansa lukee. JP Koskinen muuten sanoo aina - jo ennen äänikirja-aikoja, ymmärsin - lukeneensa valmiin kirjansa itse kotona ääneen, jotta tietää, miltä se kuulostaa.

Todettiin, että äänikirjasta lukija saa "lisätaiteen" tekstin lisäksi; osaava lukija tuo siihen oman taitonsa ja sanomisen taiteensa. Miten kirjallisuutta tehdään ääni edellä? Vesala kertoi, että on tiettyjä piirteitä, mitkä toimivat äänikirjoissa. Alku on tärkeä! Se vie mukanaan, jos vie. Ja tekstin on mentävä koko ajan eteenpäin. Esimerkiksi kiinnostavan lauseen merkkaaminen muistiin ja jakaminen someen voisi olla uusi piirre, jonka keskustelussa arveltiin jossain vaiheessa tulevan. Ääniformaattia voisi hyödyntää myös lisäämällä tehosteita. 

Tai niin, että lukija saa valita itse, kenen äänellä haluaa kirjan kuunnella! Tekniikka on tähän jo lähes valmis, kertoo Julkunen, mutta muun muassa oikeudelliset kysymykset on vielä ratkaisematta. Jos haluat kuunnella kirjan Tauno Palon äänellä, kenelle siitä kuuluisi korvaus? Onko edes oikein ja eettistä käyttää/jäljitellä koneellisesti kenen tahansa ääntä?

Perttu Pölönen innostui tästä miettimään, miten eri aisteja voisi lisätä lukukokemukseen. Voisi luoda tiloja, joissa olisi mukana muutakin kuin kuunneltavaa. Hajuja? Kuulostaa rasittavalta, sanoi haastattelija Sanna Stellan. Taas pitää itse alkaa valita! Kyllä, jaan tämän tunteen! Helpointa on sanoa ottavansa kaikki mausteet! Julkunen varoittaa, että vaikka "mausteita" olisi olemassa paljon, niiden käytössä pitää toimialan olla tarkkana, että kokemus on lukijalle miellyttävä.

Perttu Pölönen on kirjoittanut kirjan Tulevaisuuden lukujärjestys, johon hän on koonnut taitoja, joita tarvitsemme tulevaisuudessa. Kirjan idea syntyi Piilaksossa, missä Pölönen työskenteli ja näki, miten paljon teknologia vaikuttaa meidän elämäämme. Hän alkoi pohtia sitä, että teknologiat ovat "helppoja", mutta miten ihminen ottaa kaiken vastaan, miten me pärjäämme sen kanssa? Siitä hän kertoo sunnuntaina omassa esityksessään. 

Robotiikka ja tekoäly saattavat pelottaa. Työkalut ovat vain työkaluja, mutta rakenteet ovat nyt tiukilla, sanoo Pölönen. Kysymys on siitä, miten me sallimme ja mahdollistamme muutoksen. Kirjaan on listattu 12 yleistä taitoa, joiden hallinta auttaa meitä hautaan asti. Mikään tutkinto ei päde enää neljääkymmentä vuotta, varmoja ammatteja ei ehkä enää ole, sanoo Pölönen. Mutta jos investoimme näihin pehmeisiin taitoihin, se ei koskaan mene hukkaan. Esimerkiksi filosofia ja taiteet kehittävät taitoja, joihin kone ei pysty ja jotka auttavat meitä niin työssä kuin henkilökohtaisesssa elämässä. 

Mutta onko niiden kehittäminen globaalisti kaikille mahdollista? Voiko eri puolilla maailmaa harjoitella vaikkapa uteliaisuutta tai myötätuntoa? Ei – ja Pölönen pelkää eriarvoistumista. Mitä nopeammin voimme antaa kaikille uusia välineitä käyttöön, sitä nopeammin etenemme, hän sanoo. 

Jokainen tarvitsee turvallisuutta ja vakautta. Tulevaisuus tuo paljon myös mahdollisuuksia. Se, että maailma muuttuu, ei vielä meiltä mitään pois, vaan antaa paljon. Inhimillisyyden on pakko nousta yhä tärkeämmäksi, sanoo Pölönen. "Tarvitsemme taitoa ja uskallusta nojata näkymättömään. Sellaisetkin asiat, jotka eivät heti näy Excelissä, ovat tärkeitä. Ja ne ovat niitä, jotka tekevät meidät onnellisiksi."

Pitää oppia sopeutumaan uusiin asioihin ja kriiseihin, hän kirjoitti jo ennen koronaa. Yhteen hiileen puhaltaminen edellyttää oikeassa olemisen tarpeen unohtamista. On parempi tulla toimeen toisten kanssa kuin olla aina oikeassa, muuten keskustelu tärkeistä asioista ei etene. Nöyryys ja toisten tunteiden huomioiminen on tärkeää. Erityisesti Pölönen peräänkuuluttaa sukupolvien välistä dialogia; samaan pöytään tarvitaan eri-ikäisiä ihmisiä, monipuolisuutta, jotta voimme ymmärtää ongelmia yhdessä. Diversiteetti ei ole vain kaunis sana! 

Se mitä opiskelee ei ole niinkään tärkeää, kunhan se on riittävän vaikeaa, Pölönen sanoo. Esimerkiksi säveltämisessä – jota Pölönen on opiskellut – ja kirjoittamisessa yhdistyvät rationaalinen ja irrationaalinen puoli. Tätä yhdistämisen taitoa tarvitaan monissa ammateissa, niin taiteilijuudessa kuin yrityksen perustamisessa. 

Kun mietimme burnouteja ja ennenaikaisia eläköitymisiä, on hyvä miettiä, minkä varaan tulevaisuus kannattaa rakentaa. "Maailmasta pitäisi tehdä parempi paikka eikä vain tehokkaampi.” Vauhti menee usein syvyyden edelle, mutta on hyvä kysyä myös hintaa sille, mitä on jätetty tekemättä, Pölönen pohtii.

Kuulostaa erinomaisen viisaalta! Pölösen kirjassa on kuulemma taitolistauksen ja perustelujen lisäksi myös kotiläksyjä. Ne tiivistävät sisällöt helpommin muistettavaan muotoon. Tämä kirja lukulistalle.  

Perttu Pölönen: Tulevaisuuden lukujärjestys. Otava 2020.  

Kirja on esittelyssä kirjamessuilla su 25.10. klo 15, Esplanadi-lavalla. 

Kirjamessujen lauantaina seurasin Juha Hurmeen ja Heikki Herlinin keskustelua Heikin kirjasta, jota Hurme sanoo rikkaaksi ja polyfoniseksi. Sekä hauskaksi! Lisäksi katsoin Elizabet Stroutin ja Sofi Oksasen keskustelun Stroutin kirjoista, joista odotamme vielä suomennosta Olive, again -kirjasta. Katsoin myös videon, jossa Antti Heikkinen kertoo Kari Tapio -kirjastaan; kirja odottaa tuossa vieressä lukemistaan, samoin kuin Eva Franzin uusin Anna Glad -dekkari Tästä pelistä pois, jonka esittelyn myös seurasin. 

Nyt sunnuntaina aloitin sensuurista kirjallisuudesta keskustelulla Mistä kirjailija vaikenee? Seksi on aihe, jossa pitää olla tarkkana edelleen, jopa tarkempi kuin ennen. Nabokovin Lolitaa tuskin tänään julkaistaisiin, arveltiin. Tai ainakin se nostattaisi myrskyn! Fifty shades of greyn myötä on saanut kirjoittaa rajumminkin, "kinky-meiningillä", paneelissa puhuttiin. Kustantamot ovat perinteisesti portinvartijoita, sanoo kirjailija Essi Tammimaa. Kirjailija Heikki Kännö (kuvassa alla) ei usko, että olemassa aihetta, josta ei saisi kirjoittaa, vaan näkökulma ratkaisee. Tammimaa kertoo saamelaisia koskevasta tekstistään, missä käsittelyä oli mietittävä tavallista fantasiaa tarkemmin, jotta alkuperäiskansoja ei loukata. Kännö sanoo olevan parempi mitä vähemmän hän tietää oikeasta henkilöstä, jos hän käyttää tätä fiktiossa, kuten Nietzscheä kirjassaan Runoilija. Faktojen pitäisi pitää paikkansa, mutta hahmon tulee olla yhtä keksitty kuin romaanin muutkin hahmot, hän sanoo.  

Vielä hieman dystopiaa, josta keskustelivat Piia Leino ja Jani Saxell, haastattelijanaan Paula Havaste. Tallenne jäi valitettavasti osittaiseksi, enkä ehtinyt live-esitykseen. Sen kuulin, että Havaste suosittaa Emmi Itärannan ohella lukijoille Karel Čapekin Salamanterisotaa, Saxell Ray Bradburya, jonka syntymästä on nyt sata vuotta. Fahrenheit 451 on Saxellin mukaan aina ajankohtainen klassikko sananvapaudesta ja sen uhista. Piia Leino valitsi Huxleyn kirjan Uljas uusi maailma, koska se on vaikuttanut häneen omiin kirjoihinsa eniten; ajatus siitä, että sorto ei ole aina epämiellyttävää, vaan se voi olla miellyttävää, siihen voi jäädä koukkuun, ja silloin se on kaikista vaarallisinta. 

Myös Emmi Itäranta kertoi omasta uutudestaan Kuunpäivän kirjeet, joka on kirjeromaani, ei aivan puhtaasti. Itäranta totesi nopeasti huomanneensa kirjeromaanin rajoitukset - kuten näkökulman kapeus, jos se nähdään vain yhden henkilön silmin - joten hän lisäsi mukaan dokumentteja, esimerkiksi fiktiivisia tietokirjaotteita ja uutisia, joilla pystyi laajemmin kuvaamaan lukijalle 2100-luvun maailmaa. Ekokatastrofi, pakolaisuus ja luokkaerot ovat isoja teemoja, jotka Itäranta on punonut juoneen. Lumin hän sanoo purkavan kirjeisiinsä kodista luopumisen, surun ja menetyksen tunteita. Mutta mitä se tarkoittaa, onko maapallo menetetty? Entä äidinkieli? Ja luonto, sellaisena kuin sen tunnemme? (Mukana on myös kissa). Kirja lukuun!

Kaiken tulevaisuuden jälkeen hyppään taaksepäin, 1000-luvulle ja varhaiskeskiaikaan, Ken Follettin myötä. Hän on yksi maailman myydyimpiä kirjailijoita, jonka uusin kirja sijoittuu Taivaan pilareista alkanutta sarjaa edeltävään aikaan, mutta samaan paikkaan. Viikingit tulevat! Ja kansi ammentaa riimukirjoituksesta (kirjain m oli siinä hämmentävän samanlainen kuin meillä). Vielä ovat Follettit minulta lukematta, mutta jonain päivänä... Maailmantähden esitystä on silti hieno katsoa; sitä ammattimaisuutta, jolla kirjan esittely sujuu. Miksei tämä olisi myös tulevaisuutta, kotimaisten kirjailijoiden, maailmantähteys siis.

Ohjelma jatkuu vielä tämän päivän, ja tallenteita voi katsoa kokoaikalipulla 8.11.2020 saakka. Olisipa hienoa, jos jatkossakin saisimme katsoa haastatteluista kaikki tai edes osan verkosta messujen ohessa tai sen jälkeen. 

Kuvat: Messukeskus; Kännön kuva Helena Kulmala, muut kuvat aiemmilta kirjamessuilta Emmi Kähkönen. Kirjankansikuvat kustantajien.

Helsingin kirjamessut 2020 - virtuaalisesti

Vuosi 2020 on poikkeus monin tavoin. Myös Helsingin kirjamessut siirtyivät verkkoon; tuleeko tästä uusi normaali?

Todennäköisesti jatkossa verkko on vahvasti mukana messutapahtumissa, vaikka niitä fyysisinä pystyttäisiinkin järjestämään. Nyt tilanne pakotti harjoittelemaan niin järjestäjät kuin osallistujatkin uuteen messuilutapaan. Miten se sujuu?

Alku ei ollut lupaava, liput ja kirjautuminen katsojaksi eivät toimineet. Messuorganisaatio teki ainoan oikean ratkaisun eli avasi keskustelut kaikille. Alkuhässäkkä vei harmittavasti aikaa itse katselulta, mutta verkon hyvä puoli tulee tässä apuun. Esityksiä voi katsoa tallenteina jälkikäteen, se on hienoa! Olen nauttinut HelsinkiLit-tapahtuman tallenteista monet kerrat myöhemmin kotisohvalta, joten tämä on tuttua.

Mutta kun yhteydet toimivat, keskustelujen seuraaminen on helppoa. Ei hälinää, ei tungosta - mikä on sekä hyvä että huono. Tuttuja ei tule vastaan, moikkailut ja spontaanit kohtaamiset jäävät pois. Olisi oikeastaan hauskaa, jos näkisi, ketkä kaikki keskustelua verkossa seuraavat, voisi paiskata viestillä. Ai säkin täällä! Hyvää messupäivää! Kavereiden, etenkin kanssabloggareiden, kanssa kyllä fb-ryhmissä käydään koko ajan vilkasta keskustelua siitä, mitä messuilla tapahtuu. Jos ruudun tuijottaminen tuntuu yksinäiseltä, suosittelen ryhmien käyttöä ja viestittelyä.

Hyvä puoli on siis keskittymisen mahdollisuus. Tosin koneella on muitakin houkutuksia eli tulee vilkuiltua samalla sähköposteja ja uutisia. Pitää hieman pinnistellä kuuntelun kanssa, ainakin silloin, jos keskustelu ei ole superkiinnostava. Toisaalta, samoin on fyysisilläkin messuilla. Nyt keskustelu kuuluu koko ajan yhtä hyvin ja samalla itse valitulla volyymilla, ja vaikkei sitä aktiivisesti kuuntelisikaan, korvaan tarttuu lauseita ja aiheita, joista voi napata kiinni, jos siltä tuntuu. Luulen, että tulee kuunneltua sellaisiakin keskusteluja, mitkä normimessuilla jäisivät väliin. Yleensä ohjelmasta on runsauden pula; nyt on vähemmän seurattavaa, kokonaisuus on helpompi hallita. 

Verkko toisi myös mahdollisuuksia uusiin palveluihin käyttäjälle: esimerkiksi suosikkiohjelmien etukäteen merkkauksen. Nytkin se on mahdollista, mutta kokeilleet kertovat suosikkien häviävän selaushistoriaa päivitettäessä tai koneelta toiselle siirryttäessä. Eikä suosikkeja voi lajitella ja laittaa haluamaansa järjestykseen. Tässä on selkeä kehityskohta. Mitä muuta verkko voisi tarjota? Niin, se messujen pääasia, kirjojen tarjonta ja ostaminen. Miten se onnistuu, kun kirjakasoja ei voi plärätä? Tätä pitää vielä tutkia.

Mutta ohjelmasta. Ensimmäisenä päivänä katsoin Kjell Westön haastattelun kirjasta Tritonus, jonka kirjoittaminen vei lähes neljä vuotta. Westö sanoo olevansa hidas kirjailija, mutta kohdentamisensa parantuneen vuosien myötä. Hän tietää paremmin, mitä haluaa kirjoittaa, sekä vaistot että itsekuri ovat toimivampia. Kirjoittaminen oli vaikeampaa nuorempana, hän sanoo. 

Tritonuksen piti olla Westön ensimmäinen feel good -romaani. Kirjailijassa asuva melankolia vei kuitenkin voiton. Vaikka perustunne kirjoissa pysyy samana, kehitystäkin tapahtuu: hän sanoo haluavansa porautua enemmän ihmisiin kuin ennen. "Kirjoitan siksi, että outoja ihmisiä ilmestyy pääni sisälle, ja ne alkavat puhua." Tritonuksen päähenkilöitä hän kuvaa näin: Brander on nomadi ja introvertti ja Lindell juurtunut, kömpelö ekstrovertti. Molemmat ovat muusikkoja, mutta aivan eri tasoilla: korkeakulttuuri ja populaarikulttuuri kohtaavat. Westö on aina rakastanut molempia. Taidetta voi tehdä eri kunnianhimoilla, mutta jotain siinä on aina yhteistä, hän sanoo.

Jos jalkapalloa harrastavan ja bändissä soittavan Westön pitää valita urheilun ja musiikin välillä, hän valitsee musiikin. "Siinä ei tarvitse pukeutua joukkuepaitaan ja vihata toista pelin ajan. Bändissä on yhteisyyyttä, jopa rakkautta. Kirjailijantyö on maailman yksinäisintä, ja bändissä soittaminen on ollut täydellinen vastapaino yksinäiselle luomistyölle."

Westö ei suunnittele romaanien nimiä etukäteen. Kustantaja oli epäileväinen Tritonus-ehdotuksen suhteen; ymmärtävätkö lukijat nimen? (eivät, toim. huom.). Westö keskusteli Pajtim Statovicin kanssa, joka (viisaasti) totesi, ettei Bolla-nimeäkään ymmärretä muttei se ole estänyt lukijoita siihen tarttumasta.  

Mitä tritonus sitten tarkoittaa? Se on musiikkitermi, kuulin, intervalli, ei sointu. Sitä on käytetty klassisessa musiikissa sekä hevissä ja kauhuleffoissa, uhkaavan tunnelman luomiseen. Käyttö oli keskiajalla peräti kielletty, sillä sen katsottiin olevan ”paholainen musiikissa”! Niin, kirjassa on paljon musiikkia. "Palautetta on tullut, ettei tavislukija oikein pääse kiinni kirjan kaikkiin osiin, jos eivät tunne klassista musiikkia", sanoo Westö. (Allekirjoitan! Vaikka ihailen Westön hienoa kerronnan tapaa ja tuttua lumoa on tässäkin kirjassa, suuri osa meni minulta ohi juuri tuosta syystä.)

Kirjan henkilöissä asuu suru, luopumisen tuska, joka liittyy vanhenemiseen – onko se omakohtaista, kysyy haastattelija. 59-vuotias Westö vastaa olevansa eri ihminen nyt kuin kaksi-kolmekymmentä vuotta sitten. Tapa katsoa maailma kehittyy ja syvenee, hän sanoo. Tritonuksessa on surumielisempi luopumisen sävy kuin vaikka kirjassa Leijat Helsingin yllä. "Sitä kirjoittaa oman elämänkatsomuksensa mukaan, vaikka kuinka fiktiota kirja olisi", sanoo Westö. "Kirjailija ammentaa aina omasta kokemuksestaan, kuulemastaan ja näkemästään, ja sitä on nyt paljon enemmän kuin kirjailijan uran alkuaikoina." Hän myöntää kirjoittavansa teksteihinsä omia ristiriitojaan, mikä auttaa kuulemma kirjailijaa "pysymään järjissään". 

Ideoita on ainakin kahteen seuraavaan romaaniin päässä, ja niin kirjailija kuin me lukijatkin toivomme, että hän saa ne tehdä. 

Toisena messupäivänä Pontus Purokuru veti paneelin kirjasta Tartunta, johon 13 kirjailijaa on kirjoittanut muistiinpanojaan korona-ajasta. Tarkoitus oli dokumentoida, millaista on elää poikkeustilassa, pienistäkin asioista, joita historia ei yleensä kirjaa, nettimeemeistä rottien näkemiseen. Onhan kyseessä meidän elämämme suurin yksittäinen tapahtuma ja poikkeustila, sanoi Purokuru. Puhuttiin mm. "esteettisestä väreilystä" - esimerkkinä se, miten ihmiset pukeutuvat etäpalavereihin tai -bileisiin. Kirjassa on käytetty niin päiväkirjamuotoa kuin novellia ja muita tyylilajeja. Tämän kirjan haluan lukea. 

Ohjelmien välissä tulee kirjamainoksia. Olisipa kätevää, jos mainosta klikkaamalla voisi ostaa kirjan! Välipaloiksi tulee myös hauskoja videokoosteita, joissa on haastateltu erilaisia vastaantulijoita esimerkiksi pyytämällä vastausta kysymykseen missä kirjassa haluaisit elää. Tai jos elämäsi olisi kirja, mikä olisi tyylilaji? Joillakuilla oli dekkari, joillakin jopa trilleri, aika monella komediallinen draama. Dystopiassa sanoi joku elävänsä, hui, ja eräs elää fantasiaa. 

Ohjelma jatkuu, siirryn seuraamaan. Jari Järvelän kirjasta postasin jo, samoin Selja Ahavan, jonka haastattelu alkoi juuri. Iltapäivällä on myös muun muassa JP Koskisen haastattelu, ja dekkareista enemmänkin. Ja Juha Hurmeen! Ja Pasi Pekkolan! Ja David Foster Wallacen niille, joille kotimainen ei niinkään nappaa. 

Jari Järvelä: Klik

Klik vie lukijan läpi 1900-luvun Iriksen syntymästä vanhuuteen, valokuvauksen maailmaan, josta tulee Iriksen maailma. 

Iris syntyi lyhytkasvuisena, ja hänen odotettiin kuolevan nuorena. Varakas perhe hoiti bisneksiä ikävästi haittaavan asian, viallisen lapsen, omalla tavallaan, Iris omallaan. Kymmenvuotiaana hän tapaa neiti Signe Branderin, joka on palkattu kuvaamaan kartanoita eri puolilla Suomea. Yksi kohde on Iriksen lapsuudenkoti. Neljän päivän vierailullaan Signe avaa Irikselle uuden maailman.

"Rintaani puristaa. Juuri kun olen saanut ystävän, hän hylkää minut. En halua poistua taikalaatikosta."

Eikä hän poistukaan siitä, koskaan. Kamera kiehtoo, juuri oikealla hetkellä saatu kamera, juuri oikealla hetkellä otettu kuva. Itsenäistyneenä Iris muuttaa Ranskaan, jossa tutustuu hengenheimolaisiinsa. Heistä tärkeimpiä ovat Henri Cartier-Besson ja Robert Capa, joiden kanssa kilpaillaan parhaista valokuvista, julmastikin. Iris oli helppo ohittaa. Hän kuitenkin kuulee ja näkee enemmän kuin muut.

 "- Minä en maalaa tauluja vaan tunteita, Matisse ärähtää. - Pariisi on tänään impressionistinen maalaus." 

Tarina kuljettaa lukijan Iriksen mukana kuvausretkille Ranskasta Espanjaan, maailmansotaan, Normandian maihinnousuun ja Espanjan sisällissotaan, lopulta Amerikkaan asti. Se vilauttaa tuttavuuksissa merkkihenkilöitä George Orwellista Pablo Picassoon, Edith Piafista Amelie Earhartiin. 

"Orwell kohottaa kynänsä kohti taivasta kuin Kullervo katkenneen puukkonsa taulussa josta näin jäljennöksen lapsena. Orwell kiroaa. Miten helvetissä on mahdollista voittaa sota, jos omistautunein sotilas varustetaan tällaisin asein?" 

Iriksen "näkymättömyydestä" oli myös paljon hyötyä, niin kuvauksessa kuin sotatoimissa.  

"Henri ottaa yhteyttä. Minä tarvitsen apuasi, hän sanoo. Zucca ottaa yhteyttä. Minä tarvitsen apuasi, hän sanoo. Kunpa ne käyttäisivätkin sitä vain verukkeena luikerrella sänkyyn kanssani. Mutta ne haluavat oikeasti apua."

Valokuvaukselle omistautunut Iris tekee tunnollista työtä. Siksi olisi vaikea uskoa, ettei kuvia olisi löydetty ja nähty laajemmin - miksei hänen nimensä loista Cartier-Bessonin rinnalla alan mestarina tai miksei Ateneum ole järjestänyt hänen kuvistaan suurta näyttelyä? Kirjailija luo Iriksestä ja hänen kuvistaan hämmästyttävän tarinan, jossa lukija saa katsoa historiaa uusin silmin. Pidän erityisen paljon tarinoista, joissa fakta ja fiktio, mennyt ja nykyisyys yhdistyvät; niistä punotut arvoitukset kiehtovat vastustamattomasti! Suurin arvoitus kihelmöi lukiessa: mihin Iriksen kuvat joutuivat? 

Minä-muotoinen muistelu tuo Iriksen lähelle - niin lähelle kuin hänen kaltaisensa voi ketään päästää eli ei aivan iholle. Teksti ei menetä salaperäisyyttään. Tunnelma on latautunut ja jännitteinen, mikä uskon kuvaavan erityisesti levotonta sota-aikaa että Iriksen asemaa ja itsenäisyyttä: häntä ei voi sanoa vakiintuneeksi muussa kuin valokuvauksen rakastamisessa. Tunnelman lisäksi tekstissä vakuuttaa tekijän valtaisa tietomäärä aiheestaan. Yksityiskohtia on jopa ruuhkaksi asti. Kun Marilyn Monroe tilaa Irikselta kuvauksen, mieleeni vilahtaa Enni Mustosen Pukija. Romantiikkaa, huumoria ja kotoista läheisyyttä tästä kirjasta ei sen tavoin silti kannata etsiä. 

Erityisesti hurrasin Signe Branderin suurelle roolille. Olen ihaillut hänen kuviaan vuosikymmenet ja kuulun moniin Helsinki-aiheisiin fb-ryhmiin, joissa niitä ruoditaan säännöllisesti. Muuten, hänen kartanoista ottamistaan kuvista koottiin näyttely Kansallismuseoon vuonna 1912. Klik sai kaivelemaan kuvat esiin taas kerran  ja googlaamaan muitakin mainittuja kuvia ja tapahtumia. Se on antoisan teoksen merkki. Esimerkiksi Robert Capa oli todellinen sotavalokuvaaja, ja muun muassa tämän kuvan ottamisesta kirja kertoo oman tarinansa. 

Kenelle: Historiahulluille, arvoitusten rakastajille, valokuvaustaidon arvostajille, sivusta katsojille. 

Muualla: Valokuva voi viedä sielun, kirjoittaa Tuijata. 

Jari Järvelä. Klik. Tammi 2020. Päällys Markko Taina.

Jari Järvelä Helsingin Kirjamessujen haastattelussa pe 23.10.2020 14.00 - 14.30, lavalla Senaatintori.

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway

Tiesin Niklas Herlinin nimeltä, toimittajana ja kustantajana, tunnistettavalta lookilta ja yhden Suomen rikkaimpien perheiden jäsenyydestä, en muuten. 

Julkikuva oli melko arrogantti ja antoi käsityksen paremman väen hemmotellusta lapsesta, jolla oli varaa tehdä mitä halusi, jonka ei ollut ikinä tarvinnut taistella mistään, joka saattoi tehdä mitä halusi ja rikkoa rajoja miten tahtoi. Ja joka riitantui lapsuudenperheensä kanssa tunnetussa perinnönjaossa. 

Onneksi hänen poikansa Heikki kirjoitti isästään tarkemman ja asiantuntevamman analyysin; sen kyseinen persoona on ansainnut, samoin kuin hänen läheisensä. Ehkä myös me uteliaat lukijat, joiden käsityksiä kohdehenkilöstä kirja laajentaa ja syventää merkittävästi. Niklas Herlin kuoli vuonna 2017.  

"Minä kerron tässä kirjassa mielestäni tärkeimmät isääni liittyvät asiat, jotta voisin piirtää hänestä elävän kuvan sekä itselleni että lukijalle."

Ei poika pyri tekemään isästään pyhimystä, mutta kertoo rehellisen oloisesti, millainen isä hänellä oli. Näillä kahdella oli erittäin läheinen suhde, käy kirjasta ilmi. Kirjoittaja kertoo Nikoksi kutsutusta Niklas Herlinistä hienolla, rakastavalla ja lämpimällä tavalla, joka henkilökohtaisuudessaan koskettaa. Yksi suuri johtopäätös on, että Niko Herlin oli aina sama ihminen, kaikkien kanssa. Hän ei vaihdellut kasvojaan seuransa mukaan, kuten kirjoittaja sanoo esimerkiksi isoisänsä Pekan tehneen. Kirjoittaja kuitenkin muistuttaa:

"...minun näkökulmani on vain yksi puoli moniulotteisesta ihmisestä. Faija nimittäin oli parhaimmillaan minun ja isosiskoni isänä."

Heikki Herlin on tehnyt vaikuttavan työn tutkiessaan materiaaleja, haastatellessaan isänsä tunteneita ja kootessaan niistä elämäkerran, joka piirtää kuvan aidosta ihmisestä ja siitä, mitkä seikat tämän elämän kulkuun vaikuttivat, mikä tälle oli tärkeintä ja millainen hän luonteeltaan ja temperamentiltaan oli. 

"Oliko hän minulle hyvä esikuva? Tuolla hetkellä, myrskyssä uhkien ympäröimänä, hän oli esimerkillisin tuntemani ihminen. Hänen kanssaan kykenin kasvamaan ihmiseksi, joka ymmärtää pelon olevan luonnollinen osa elämää. Kun ajattelen isältäni saamia asioita, niin ensimmäisinä tulevat mieleen tiedonjano ja kiinnostus ympäröivää maailmaa kohtaan."

Isän ja pojan suhteessa korostuu läheisyys ja vuorovaikutus, joita Niko itse jäi omalta isältään vaille. Yhteisyyttä rakensi tiivis yhteydenpito ja muun muassa yhteiset matkat, kuten autoreissut Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, joita kirja kuvaa elävästi. Puhuminen, keskustelut, opastukset mitä moninaisimmista asioista luonnosta tunteiden käsittelyyn. Moneen poika osaa samastua, mutta pelkoon ei: hän sanoo isänsä pelänneen kaikkea. 

"Mutta faijaa määritti eräs toinen voima vielä enemmän kuin pelko. Se voima on rohkeus, kyky mennä eteenpäin, vaikka koko maailma olisi uhka ja jokaisessa tilanteessa olisi mukana ennen jostakin onnettomuudesta." 

Kirja kertoo Niklas Herlinin elämänvaiheet lapsuudesta koulunkäyntiin ja opiskeluun, kiihkeät työvuodet, perhesuhteiden ja terveydentilan muutokset. Se kertoo paljon riveillä ja rivien välissä myös pojasta. Avoimuus ja analysointi saa lukijan liikuttumaan mutta myös pohtimaan omia perhesuhteitaan ja läheistensä tarinaa. Henkilökohtainen sanan kaikissa merkityksissä, hieno, viisas ja rakastava teos. 

"Jokainen faijan kokemus oli muuttanut häntä, ja suuri osa hänen kokemuksistaan vaikutti muodossa tai toisessa minuunkin." 

Kenelle: Elämästä kiinnostuneille, perhesuhteita pohtiville, sukupolvia tutkiville. 

Muualla: Vaikka Heikkikään ei moneen ehtivää isäänsä loppuun saakka tuntenut eikä ymmärtänyt, silti hänen pohdintansa isänsä mahdollista ajatuksista ja vaikuttimista elävöittävät ja syventävät tarinaa, sanoo Kirjasta kirjaan. 

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway. Teos 2020. Ulkoasu Jenni Saari.

Kirjailija esiintyy Helsingin kirjamessuilla la 24.10.2020 klo 15.30 - 16.00, haastattelijana Juha Hurme.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa 2020 kohtaan 18, sillä kohdehenkilö (aihe) oli minulle tuntematon. 

P.S. Jos osallistuit blogissani kirjamessulippujen arvontaan, kurkkaa voittajat arvontapostauksen kommenteista ja jos voitit, ota pikapikaa yhteyttä! 

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Onpa hauskaa tavata jälleen Reija! Suosittelen tuttavuutta, vaikka hänellä onkin ensivilkaisulla kuiva ammatti ja pelottava luonne. 

Havaintokyvyssä ei ainakaan ole vikaa: "...tarkkaavaisuus oikeastaan on sisäisen tarkastajan ammattitauti, samoin kuin sairaalloinen uteliaisuus ja kiinnostus merkityksettömiä pikkuasioita kohtaan." 

Saattaa olla totta - en tunne kovin montaa sisäistä tarkastajaa henkilökohtaisesti - mutta he ovat ilmeisesti myös räväkän rohkeita ja itsenäisiä kosmopoliitteja, jotka eivät pistä pahakseen hengenvaarallisia seikkailuja, komeiden miesten huomiota ja vodkan naukkailua tilaisuuden tullen. Tai ainakin Reija on sellainen. 

Hän työskentelee (omien sanojensa mukaan nyhertää raportteja) Turussa suomalaiselle rakennusalan yritykselle, mutta hakee jännittävämpää työtä globaalisti toimivasta jenkkifirmasta, joka järjestää suurelliset strategianjulkaisujuhlat Kyproksella. Reijan on tarkoitus muuttaa avaamaan monialayrityksen toimipistettä Pietariin ja valmistella uuden työnantajan ensimmäinen yrityskauppa Venäjällä, mutta asiat mutkistuvat heti alkuunsa. Enkä nyt tarkoita vain Reijan asua juhlassa, josta aiheutuu omat ongelmansa.

Reija ei ole ihminen, joka antaa käytännön asioiden haitata olennaiseen keskittymistä, mistä ihailuni. Takaisin entiseen kotikaupunkiinsa Pietariin päästyään hän kertoo työpaikkansa kuvioista ja ohessa kuvaa runsaalla kädellä venäläisiä tapoja. Sekä maisemia: lukijan silmiin piirtyvät Pietarin keskustan nähtävyydet niin elävästi, että normioloissa olisin varmaan jo varannut matkan. Eremitaaši, Verikirkko, ratsastajanpatsas... Oli pakko vähän googlailla kirjan jälkeen, vaikka muutaman olen onnistunut itsekin näkemään esimerkiksi ikimuistoisella työmatkallani vuonna 2012 suurkaupunkiin. 

Reijalla on onneksi ystäviä paikan päällä, Inna ja tämän poikaystävä Ivan, jotka ottavat Reijan sydämellisesti vastaan entiseen asuntoonsa, jossa pari on pitänyt majaa Reijan keikkaillessa muualla. 

"Venäläisten standardeilla olin ollut matkoilla lähes ikuisuuden, ja se huomioitiin asianmukaisesti. Venäläisillä oli vahva traditioiden tarve; traditiot mitä ilmeisimmin lisäsivät ennustettavuuden ja turvallisuuden tunnetta, joka oli historian valossa ollut harvinaista valuuttaa." 

Suomalaisen poikaystävän kanssa suhde on ohi, uuteen ei ole kiirettä. Eikä hän ehtisikään, niin paljon uusi työ vie aikaa ja osin terveyttäkin. Houkutuksia toki on. 

"Mutta Konsta oli minulle vähän kuin pokeri, silakat tai olut: vaikka olisin vetänyt överit, aina paheet alkoivat jossakin vaiheessa taas himottaa."

Onnistuuko Reija selvittämään ostettavan yhtiön hämäriksi osoittautuvat taustakuviot? Ja viihtyykö hän uudessa työpaikassaan? Entä työpaikka hänen kanssaan? Entisiltä tutuilta ei voi välttyä, vaikka: 

"Olin mestari piiloutumaan ja piilottamaan menneisyyden tapahtumat uusien ihmisten takinliepeisiin ja tuntemattojien kujien kuppiloihin. Mutta kuten Excelissäkin, piilotetut rivit jäivät tiedostoon. Jos oli oikein tarkkasilmäinen, huomasi, ettei lukujono ollut enää täydellinen."

Eikä sisäinen tarkastaja tietenkään jätä lukujonoa epätäydelliseksi eikä rikosepäilyjä epäilyksen tasolle. Reija antaa mallia ammattimaisuudesta ja uranaisena pärjäämisestä. 

"Tiesin kuitenkin, etten toiminut niin. En sietänyt salaisuuksia tai keskenjääneitä asioita."

Vetävää, reipasta viihdettä, jota lukee mielellään naureskellen samalla suurfirmojen käytännöille ja bisneskuvioille. Reija ei kävele, hän suihkii ja pujottelee, ja kieli on muutenkin mukavan elävää ja vaihtelevaa - no, ehkä nähtävyyskuvaukset hieman opaskirjamaisia, mutta muuten luontevaa. Ja juoni on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia paikallisesta kulttuurista ja työn tekemisestä. Hymyilevän hyväntuulinen teos! 

Anniina Tarasovan ensimmäinen sarjan kirjan: Venäläiset tilikirjani 

Kenelle: Hymyä hakevalle, uraa rakentaville, konsernitoimihenkilöille, ekspatriaateille, venäläisyydestä kiinnostuneille, Pietariin (mielessään) matkustaville. 

Muualla: Takakansi-blogin podcast kirjasta. Yökyöpeli hapankorppu löysi uuden dekkarisuosikin. 

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit. Gummerus 2020. Kansi Timo Numminen. 

Kustantajan lukukappale.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtelan kuulaan kaunis teksti ihastuttaa aina vain. 

Mies lähtee Kreikkaan etsimään isäänsä, jota ei ole tavannut sen jälkeen, kun isä otti ja häipyi pojan ollessa pieni. Pojan suuri kysymys on: miksi? 

Isä löytyy helposti, se ei ole ongelma. Hän asuu saarella pienessä hengellisessä yhteisössä, johon poika tutustuu pitkällä vierailullaan ja samalla selvittää, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja etenkin sitä, millainen mies isä on, millainen hän itse.

"Olen vaivihkaa asettunut saaren rytmiin. Kaikki tapahtuu kuuliaisena luonnolle, ja jokaiselle työlle on juuri oikea hetkensä, ei liian aikaisin, eikä liian myöhään. On oltava valpas, mutta samaan aikaan kärsivällinen."

Lukija saa paitsi turvallisen Kreikan-matkan kirkkaisiin, turkooseihin merimaisemiin myös kuvauksen erityisestä elämäntavasta. Luin paljon uusia sanoja. Skiitta. Kelja. Lokum. Ja sanoja, jotka ymmärrän mutta jotka eivät ole osa arkista kielenkäyttöä. Tuohus. Laakeripuu. Mantteli. 

Haahtelan tyyli tekee viehättävän vanhahtavan vaikutelman, mutta on oikeastaan ajatonta. Toisaalta ihan tässä ajassa ollaan, myös siitä tuttuja ilmiöitä, kuten Frasier, Kallion kirjasto ja Rytmi-baari mainittu. Yllättävän paljon kirja sisältää sivumääräänsä, 176, nähden!

"Mutta eniten pidin siitä, että kirjastossa jokaiselle kirjalle löytyi aina paikkansa, oli aihe miten eriskummallinen tahansa. Yksikään kirja ei jäänyt ajelehtimaan orpona, vaan hyllyt hyväksyivät takaisin jokaisen maailmaan eksyneen kodittoman."

Vaikka kirjassa harjoitetaan paljon uskontoa, sen voi lukea enemmän henkisenä kuin hengellisenä, kuten minä tein. Pohdintana perimmäisten totuuksien kaipuusta, rakkauden olemuksesta, anteeksiannon vaikeudesta; siitä, miten ihminen pystyy elämään - hengittämään. Kaunis, jopa harras kirja, joka antaa lukijalle lepotauon hälinöistä. 

"Meidän valitsemamme tarina on vain yksi mahdollinen tarina, ja samaan aikaan meidän elämämme voisi olla aivan toisenlainen, jos vain osaisimme poimia toisenlaiset muistot."

Kenelle: Rauhallisen ystäville, etsijöille, pysähdystä kaipaaville, kielen rakastajille. 

Muualla: Melankolian ja valon kirjallisuutta, sanoo Lumiomena. 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Otava 2020. Kansi Päivi Puustinen.

Helmet-haaste 2020 kohta 38: kirjan kannessa on puu. Arvostelukappale. 

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Kukapa ei perhosia ihailisi, muut ötökät ja toukat eivät niin kiehdo, iholle tullessaan. 

1600-luvulla syntynyt Maria Sibylla Merian, todellinen henkilö, oli toista maata. Samoin kirjan Maria, joka kurottaa omaan aikaamme ja oli ehkä edellä mainittu henkilö, ehkä ei, mutta samankaltainen ja samassa sai alkunsa noitavainojen ajassa: hän havainnoi, tutki ja piirsi hyönteisiä pienestä saakka. Halusi niitä iholleen, katseeseen. Ja hänen haituvaisenoloinen ja jatkuvasti muuttuvainen mutta päämäärätietoinen elämänsä on nyt kirjattu kansien väliin, koko metamorfoosin mitalta, ovumista excidiumiin, munasta katoavaisuuteen. 

"Olen myöhemmin ajatellut, että vaikeneminen oli kaunein asia, jonka isäpuoleni Jacob minulle antoi. Ateljeen hiljaisuudessa, paperin tyhjyydessä minä olin vapaa, ja opin kuuntelemaan omaa katsettani. Sillä koska olin tyttö enkä oikea oppilas, minua eivät sitoneet ulkopuoliset vaatimukset eivätkä asiakkaiden toivomukset. Sain maalata mitä itse halusin, sillä tavalla kuin oma katseeni minulle kuiskasi."

Maria oli tiedonhaluinen tyttö, jolle elämisen ensimmäisiä askelmerkkejä asetti isoäiti. Isä kuoli varhain, tyttö kasvoi kuolevia pikkusisaruksia synnyttävän äidin ja isäpuolen hoivassa. Hyönteisten ja kasvien piirtäminen eteni pikkutytön harrastelusta ammatiksi, josta piirroksista sai maksun, minkä myös aviomies hyväksyi. 

"Olen kuullut, ja eräissä piirustuksissa myös nähnyt, että kun asioita suurentaa vielä suurennuslasia enemmän, niissä avautuu uudenlainen kauneus ja paljaalle silmälle tuntematon elämä."

Maisemia hän ei taidoistaan huolimatta välitä maalata, eikä ihmisiä. Ne eivät kiinnosta, läheisetkään, niin paljon kuin hyönteisten tutkiminen, kehittymisen seuraaminen ja kirjaaminen. Mutta se ei sovi kaikille. Ei sittenkään, vaikka hän pakenee rohkeasti aviomiehen vallan alta, yhteisöön, jonka arvelee arvostavan tieteellistä työtä. 

"- Jos kirjaan ylös sen minkä näen ja havainnoin, vain sen enkä mitään muuta, mitä sopimatonta siinä on? - Ei se ole sinun asiasi sanoa, Maria! - Se, mitä itse havainnoin, ei ole minun asiani sanoa? - Ole vaiti. Sinä leikit vaarallisilla asioilla."

Tieteen teko rikkoo orastavan tieteentekijätoukan kuorta, ja perhettä. Mariaa koskettaa lintujen yhteispeli, ei perheenjäsenten. Hän muuttaa taas, Amsterdamiin, sieltä Japaniin, jossa suorittaa tutkimusmatkoja ja miettii herra Darwinin sanoja hitaasta eliöiden muutoksesta. Tsunami ei ole hidas muutos! 

Japanin meluisat kaupungit, puutarhat, rannat ja eliöt, puut! Maria elää, tutkii, julkaisee toukkakirjan, epäilee muuttuvansa läpikuultavaksi. Tai jäkälänsyömäksi. 

"Mitä pitempään Japanissa vietin, sitä suuremmaksi ja käsittämättömäksi maailma avautui, sitä pienemmäksi ja avuttomammaksi itse muutuin."

Aika vierii huomaamatta, hieman kuin kello silloin, kun sitä ei tarkkaile. Saattaa kulua tunteja, vuosia, vuosisatoja. Vähän kuin hienossa Orlando-leffassa.

"Meistä suurin osa epäonnistuu." Silti meistä voi jäädä tarina, sanoja, muistoja. Syöpäkontrollit ja lajien kato ovat arkeamme. Hämähäkit ovat sentään olemassa, sillä:

"- Kuule, tiedätkö, että jos hämähäkit katoaisivat äkkiä maailmasta, maailmanloppu koittaisi kahdessa viikossa. - Ai miten niin? - Ilman hämähäkkejä kestäisi vain kaksi viikkoa ennen kuin maa peittyisi metrien korkuiseen hyönteismassaan ja happi loppuisi, kun kaikki yhteyttävät kasvit olisi syöty pois."

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä. Gummerus 2020. Kansi Jenni Noponen.

Kenelle: Luonnonrakastajille, kokonaisuuksien kerääjälle, ajankulua miettiville.

Muualla: Romaani on yhtä aikaa vahvasti kiinni ajassa ja ajasta täysin irrallaan, sanoo Kirjaluotsi. 

Helmet-haaste 2020: suhtauduin ennakkoluuloisesti - hyönteiset eivät houkuttaneet, vaan taitavaksi tietämäni kirjailija - eli kohta 3, mutta ensisijaisesti kohta 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Sopii lisäksi kohtiin 25, ollaan saarella, ja 29, liittyy Japaniin, 33, tapahtuu muodonmuutos, ja 34, kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, kohta 37, ja  isovanhempia on, 42. Sekä kohta 49, vuonna 2020 julkaistu kirja.

Helsingin Kirjamessut 2020 verkossa: näin se käy. Arvonnassa messulippuja ja kirjoja!

Yksi arkeani eniten vavahduttavia koronaseurauksia ovat kirjamessujen peruutukset.* 

Olen ajoittanut lomanikin niiden mukaan vuosikymmenet, joten tyhjältä tuntuu syksy! Junamatka Turkuun ihana ois, ja miten messuhullu selviää lokakuusta ilman Messukeskuksessa hengailua aamusta iltaan vuorokausikaupalla niin, että jalat ovat kipeät ja mieli täysi kaikesta vähintään viikon sen jälkeen... 

Lääkettä on luvassa. Helsingin Kirjamessut pidetään, mutta virtuaalisesti, eli seurataan verkossa. Olisiko niin, että kotoa seuraaminen nouseekin jopa fyysistä vierailua suositummaksi helppoudessaan ja turvallisuudessaan? Saa nähdä, mielenkiintoinen ihmiskoe niin itselleni kuin messujärjestäjällekin, uskon. 

Ohjelmaa selatessani kiinnittyi katseeni seuraaviin alla. Todennäköisesti käy niin, kuten fyysisilläkin messuilla, että suunnitelmani muuttuvat lennossa, kun huomaan jotain pakko nähdä -tyyppistä tai ajelehdin innostavan seuran mukana. Mutta tällä hetkellä ajattelen katsovani näitä:

Torstai 22.10.

Klo 10. Avajaiset, ohjelmajohtaja Ronja Salmi. Jotenkin kiva saada virallinen lähtölaukaus: nyt saa sukeltaa kirjojen maailmaan! Olen seurannut aina Rakkaudesta kirjaan -palkinnon jakoa, joka nähdään tässä samalla. Pidän tärkeänä huomionosoituksena niille, jotka tekevät, usein jopa pyyteettä, lujasti töitä kirjojen näkyvyyden eteen. Viime vuonna sen voittivat HelsinkiLit-kirjatapahtuman järjestäjät, sitä edellisenä Helmet-lukuhaasteen keksijä jne. Eli ansiosta annetaan!

Klo 13 - 13.30 puhuvat isä Petri Tamminen ja poika Antti Rönkä. Jos joku ei ole kuullut heidän juttelevan, suosittelen. Kahden sukupolven kirjailijat kertovat kiinnostavia tarinoita kirjoistaan ja elämästään.

Klo 13.30 - 14.00 Eero ja Sakari Huovinen muistelevat lapsuuttaan ja vanhempiaan. Kirjat Äitiä ikävä ja Isän kädestä ovat minulla vielä lukematta, pinossa odottamassa!

Kahdesta puoli kolmeen haastateltavana on Outi Pakkanen, puoli viideltä Lars Kepler! Ja viideltä Antti Heikkinen kertoo Kari Tapion elämäkerrasta. Samoin odottamassa lukemista pinossani. 

Perjantai 23.10.

Klo 12.30 Selja Ahava ja Nainen joka rakasti hyönteisiä. Klo 13.30 Satu Vasantola ja Kaikki kadonneet, klo 14 Jari Järvelän Klik. Kaikista postaus blogissani nyt tai lähiaikoina. Suosittelen!

Klo 15.30 Pasi Pekkola! Ja heti perään klo 16 Karo Hämäläinen ja Kansalliskirjailija, kirja Väinö Linnasta. (Huoh, sekin yöpöydällä - miten ikinä ehdin nämä kaikki? Ja miksi haalin ne kaikki?) Siitä luontevasti puolituntinen jatko klo 16.30 JP Koskisen seurassa.

Lauantai 24.10.

Klo 10.30 Iik, Samu Haber, josta on tehty elämäkerta! Sitä ennen klo 10 on muuten kirjailijuudesta haaveileville omaa ohjelmaa. Jotenkin aavistelen, että moni lukemisen ystävä tällaista miettii. 

Klo 12.00 upea ulkomainen vieras: Elizabeth Strout. Yksi koskettavimpia viime vuosien kirjailijoita maailmalta. Jolla tarkoitan tässä Yhdysvaltoja. 

Lauantaina esiintyy niin paljon kovia nimiä, että listaus alkaa tuntua mahdottomalta. Tommi Kinnunen, Anni Kytömäki, Minna Lindgren, Camilla Grebe...

Sunnuntai 25.10. 

Klo 11 on kiinnostava keskustelun aihe: Sensuroitu! Mistä kirjailija vaikenee? Keskustelemassa Heikki Kännö ja Essi Tammimaa. Klo 12.30, auts, hankalasti kaksi scifi/dystopia/tulevaisuushenkistä kirjailijaa yhtäaikaa! Hassua sikälikin, että messujen teema on tulevaisuus. Luulen, että yleisö molemmille olisi paljolti sama, mutta nyt täytyy valita Emmi Itärannan ja Johanna Sinisalon välillä. Molemmat ovat huippuja, joten entten tentten...  Johanna Sinisalo kuvassa, Frankfurtin kirjamessuilla, kuten alla. 

Klo 12 on utopian aika. Jani Saxell ja Piia Leino keskustelevat tulevaisuudesta, mikä mainio aihe! Onko se aina dystopiaa? Haastattelija historian tunteva Paula Havaste. Herkullista! 

Yksi ulkomaisista huippuvieraista on Ken Follett, klo 13. Etähaastiksena tietysti. Retostelenpa taas kerran nähneeni miehen livenä  vuonna 2014 ... Huippuammattimainen, charmantti esiintyjä. 

Tuttuja nimiä niin politiikasta, musiikista kuin urheilusta vilahtelee ohjelmassa. Tulee olemaan valinnan vaikeutta loppujenkin kanssa. Anssi Kela on nähtävä, ehkä Tarja Halonen, ehkä Jo Nesbø... Ja nyt pitää muistaa, että listani on puutteellinen: tietokirjoja, lasten ja nuorten kirjoja ja muita on esittelyssä myös, vaikka lanua kuulemma tänä vuonna vähän. Ohjelman näkee verkossa osoitteissa alla.

https://issuu.com/messukeskus/docs/kirja20verkossa_messulehti_issuu

www.helsinginkirjamessut.fi/ohjelma

Helsingin Kirjamessut verkossa -tapahtuma nähtävillä 22.–25.10.2020, torstaista lauantaihin klo 10-20 ja sunnuntaina 25.10. klo 10–18. 

Näemme suorana kahden lavan ohjelmat, yhden lavan ohjelma on kuvattu etukäteen. Tarjolla on 200 ohjelmaa, 400 esiintyjää. Kokoaikalipun ostaneille taltioinnit ovat nähtävissä netissä 8.11.2020 saakka. Samaan päivään asti ovat voimassa kirjatarjoukset, jotka julkaistaan 19.10. On hyvä muistaa messujen johtava idea: pitää kirja-alaa hengissä eli kassan tulee käydä eli sinun ja minun ostaa, jos aiomme saada laadukkaita kirjoja jatkossakin, suomen kielellä. 

Jännä nähdä, mitä ja millä hinnalla on tarjolla! "Messuhinta" ei yleensä tarkoita halvinta, mutta elämyksestä pitää ja kannattaa maksaa. Paitsi jos voitat messuliput, saat sen ilmaiseksi: arvon neljä Helsingin Kirjamessujen kokoaikalippua kommentoijien kesken. 

Kjell Westö kertoo kirjastaan Tritonus messuilla useampaankin otteeseen. Kommentoimalla tätä postausta osallistunut kirjan arvontaan. Lisäksi arvon Joel Haahtelan kirjan Hengittämisen taito. Kerro kommentissasi, kumman kirjan haluaisit, vai messulipun mieluummin? Kommetoithan viimeistään 19.10. 

Jos et osallistu arvontaan lainkaan, vaan kommentoit messuasiaa muuten vain, sekin olisi tervetullutta! Miltä virtuaalimessuajatus tuntuu? Aiotko seurailla? Jos et, miksi et? Tai jos aiot, mitä odotat?

Somessa voi seurata ja postailla tunnisteella #kirjamessut

Facebook: facebook.com/HelsinginKirjamessut
Twitter: @kirjamessutHKI
Instagram: @helsinginkirjamessut

* Siltä varalta, että vaikutan huolettomalta. Ei, en ole. Ja tajuan olevani onnekas, kun pandemian pahimmat seuraukset ovat toistaiseksi tässä. Ja siinä, että en tavannut Elastista, kuten piti! Hänet oli buukattu esiintymään eräälle työkeikalle, mutta se peruuntui. Läheisten ja ympäristön terveys on tietysti tärkein. Käytän hurjasti käsidesiä ja maskia kirjastossa, kaupassa ja postissa sekä julkisissa liikennevälineissä, jos niissä on pakottava tarve liikkua. Usein ei ole. Kotona kökötys saa tervetullutta vaihtelua virtuaalimessuista.

Iikka Hackman: Tähän aikaan huomenna

Arvo lähtee Sveitsiin klinikalle. Botox- tai muista ryppyhoidoista ei ole kyse, vaan lääkäriaika on varattu järeämpään toimenpiteeseen. Eutanasiaan. Arvo on parantumattomasti sairas, eikä hän halua odotella lopun aikojen kipuja ja kauhuja, vaan päättää itse elämänsä loppumisajan. Mukaansa klinikkamatkalle hän ottaa aikuisen tyttärensä Sannan.

Eivät he Sannan kanssa superläheisiä ole, normaalit isä ja tytär vain. Eikä Sanna tunne isän taustoja, eihän mies ole mitään puhunut, tuttuun suomalaistapaan. Nyt saamme kuitenkin lukea hänen ensimmäisen - ja ainoan - ulkomaanmatkansa, interreilauksen, kokemukset. Tarinassa on Arvon nuoruuden matkan aikataso ja ajankuva road movie -henkisenä muisteluna. Sekä nykyhetki Sannan silmin.   

Sanna hermoilee, miten hän pärjää. Hän saa ystävältään hoitaja-Tarulta neuvoja, kuten "kuolema on rauhallinen ja hiipuva. Ettei siinä ole mitään pelättävää. Että kuolevan kanssa on tärkeintä on hengittää yhdessä hänen kanssaan, olla ihminen toiselle. Että yllättävän monen suurin murhe viimeisinä elinviikkoina on se, ettei ymmärtänyt ajoissa olevansa oikeasti olemassa." 

Arvo muistelee yhtä ärsyttävää äijää samassa junassa, jolla Arvo ja Mara matkustavat.

"- Onnea matkaanne ja kaikkea hyvää siihen ja tulevaan. Luultavasti se on juuri sellainen kokemus kuin uumoilette, tyyppi sanoi ja rutisti kättäni, ja sen hymy oli edelleen ärsyttävä mutta eri tavalla. Päässäni jylissyt ilotulitus ei ollutkaan taivaallinen vaan tavallinen, sellainen joka jätti jälkeensä hiljaisuutta ja savua ja ruudinkäryä, ei muuta. Katselin Leonid Brežnevin näköisen miehen huojahdellen loittonevaa selkää ja kuvittelin näkeväni märän läntin hänen oikeassa hartiassaan ja tunsin taas pientä heikotusta. Ehkä aavistelin, että vaikka oli useimmissa asioissa hyvä ja useimmiten oikeassa, en välttämättä tajunnut ihan kaikkea."

Arvo ei enää pelkää mennyttä eikä tulevaa, hänellä ovat asiat päässään ja tiedossa. 

"Tai en tiedä onko mulla oikeastaan ikävä Maraa vai ikävä nuoruutta. Ei missään nostalgisessa mielessä vaan ihan konkreettisesti, kaipaanko vanhoissa kavereissa loppujen lopuksi eniten sitä, mitä itse jaksoin ja halusin tehdä siihen aikaan, ja ne ihmiset sattuivat olemaan mukana."

Sanna kertoo Tarun sanovan, että "tämä saattaa olla sun isälle erityisen vaikeaa, kun kaikki on käynyt niin äkkiä. Silloin ihmiset ei monesti pysty saavuttamaan rauhaa." Sanna on "...jotenkin helpottunut. Isä on muuten ottanut tämän niin ihmeen hyvin, olen ajatellut että se on huolestuttavaa. Epäilin että se ei ole joko ehtinyt tai uskaltanut kohdata tunteitaan ja pelkojaan, tai ei ainakaan pysty puhumaan niistä. Se ottaa useimmiten aikaan. Töissä huomaan, että läheisimmille on monesti vaikeinta puhua, koska asia on heillekin niin vaikea." 

Kirja kirvoittaa paljon ajatuksia. Kuolema on jokaista lähempänä kuin kukaan uskoo. Ja elämästä, sen kuolevan, tietävät läheiset paljon vähemmän kuin soisi tietävän. Miksi ihminen ei saisi itse päättää päiviensä loppumista, kun lääketieteellisesti on todettu, ettei toivoa ole. Miksei ihminen saisi edes hyvää saattohoitoa, siitä keskustellaan juuri nyt paljon Terho-kodin lopettaessa säästösyistä. Koirakin saa piikin, jos se on ainoa inhimillinen vaihtoehto, sanotaan. Ihminen ei. Tänään luen Hesarin tv-sivulta kahdestakin kirjan teemoja käsittelevästä ohjelmasta. Dokumenttisarja Oikeus kuolla löytyy Areenasta. Netflixin elokuva Dick Johnsonin kuolema kertoo isästä ja tyttärestä, jotka harjoittelevat muistisairaan isän kuolemaa. 

Hieno tutkielma kuoleman läheisyydestä, sukupolvisuhteista, elämisen merkityksestä. Näkymät ja sukupolvikokemukset ovat erilaisia: Arvo teki ennen klinikkaa yhden ulkomaanmatkan, haaveenaan nähdä Alpit. Sanna sanoo Euroopan olevan tutumpi kuin Nurmes ja katsoo Alppeja "jo kuin kivaa järvimaisemaa kesämökille johtavan reitin varrella." Arvolle näkymä oli elämän alku ja päätepiste. 

Kiinnostava kirjanaihe, kelpo toteutus, vaikuttavaa tekstiä, tehokkaasti tarinoita limittäin. Vaikka hieman jähmeästi pääsin lukemisen makuun, vaikutus kasvoi sivujen kääntymisen myötä. 

Kenelle: Elämän ja kuoleman rajaa ihmetteleville, tyttärille, joiden isät eivät puhu, vakavan sairauden koskettamille. 

Muualla: Kirjakaapin kummitus sanoo pitävänsä siitä, miten molemmista päähahmoista, Arvosta ja Sannasta, muotoutuu kokonaisia henkilöitä tunteineen ja historioineen.

Iikka Hackman: Tähän aikaan huomenna. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Helmet-haaste 2020 kohta 45: esikoiskirja. 

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus.

Ensimmäinen suomenkielisen romaanin ammattikirjoittaja Aleksis, onnea nimikkopäivänäsi! 

Sukunimi oli Stenvall, kuten kaikki tietävät, vaikka huhuttiin, että Adlercreutz-suvulla olisi ollut jotain tekemistä räätäli-isä Eerikin syntyperän kanssa. Ei ollut. Kivi vakiintui etunimen perään vasta taiteilijuuden myötä, johon johti melko erikoinen ja osin onnekaskin tie. Köyhän perheen pojan nousua kirjakoulutettuun kansanluokkaan siloitti isoveljen päätyminen varoissaan olevaksi "lähes liikemieheksi", kuten Keskisarja sanoo, pojan oman lahjakkuuden lisäksi. 

Ja Keskisarjan mukaan Aleksis oli suoraan sanottuna lellipentu, etenkin äitinsä paapoma. Tottahan häntä piti kannustaa opintielle, jonka komea tulos äidin ylpeydeksi oli Palojoen kylän ensimmäinen ylioppilas. Äiti pettyi kyllä siihen, ettei pojasta tullut pappia, mutta ehkä varhainen kannustus ja ihailu jättivät jälkensä. 

Kirjailijuus oli haave jo nuoresta, sukulaisille Aleksis kertoi rupeavansa Runebergiksi. Samoin suomen kielen nousuun hän uskoi vahvasti ajan muotiaatteen mukaisesti. Pian merkkihenkilöt huomasivat pojan kielelliset lahjat. Ilmeisesti myös sosiaalisia kykyjä ja charmia riitti, sillä kannustajia ja ystäviä riitti sen verran, että koulurahat saatiin raavittua kokoon ja opiskelut alkuun yliopistossa. 

"Tuhlarin vikaa hänessä ei ollut", kertoo Keskisarja. "Uudet tuttavuudet saivat pian selville, että Aleksis oli vaatimaton, ei arjelta paljon vaatinut eikä saanut." Hän sai mahtavia tukijoita, kuten Fredrik Cycnaeus ja Kaarlo Bergbom, osaltaan jopa J.V Snellman ja Elias Lönnrot. Mutta myöhemmin, kun talouden päätukija, isoveli Juhani, köyhtyi, oli Aleksis pulassa. Pelastajaksi löytyi mamselli Charlotte Lönnqvist, kokki ja yrittäjä, jonka hoivissa ruokahuolto pelasi, aikansa.  

Aleksis sai julki Kullervo-näytelmän 1860 ja kohta myös Nummisuutarit, joka Wikipedian mukaan on yhä esitetyin kotimainen puhenäytelmä. Lea-näytelmän lavaesityksen loistava vastaanotto jäi mieheltä itseltään näkemättä jännityksen vuoksi. "Ei siitä mihinkään pääse, hän hukkasi huumaavan momentumin, itseluottamuksen ja mielihyvän rautaisannoksen, jotka olisi toden totta tarvinnut."  Näytelmätuotannon lisäksi tuli monen vaiheen kautta julki jotain muuta: Seitsemän veljestä, alunperin Seitsemän miestä; Keskisarja heittää nimen synnystä myös erään kiintoisan mahdollisuuden.

Tiedämme, miten kävi. Se haukuttiin julkisesti niin, ettei taiteilijan itsetunto siitä koskaan toipunut. "Ahlqvist ampui tykillä teeren kokoista kulttuuripersoonaa. Miksi?" Näin kyselee Keskisarja ja selvittää itse, että ajan pääkriitikolla Ahlqvistilla oli vahvat henkilökohtaiset motiivit pahantuulisuuteen. Päälle Aleksiin iskivät täydellä voimalla köyhyyden ja sairauden kauhut, jotka nujersivat miehen lopullisesti. Myöhemmin on arveltu kuolinsyyksi kuppaa. Nummisuutareista lainaa Keskisarja lauseen "jo äitin-kohtussa on jokaiselle annettu ikivoimasta vissi määrä." Aleksis käytti määränsä loppuun nopeasti.

Tärkeää: Keskisarja kertoo kirjassaan Aleksis Kivestä ihmisenä ja taiteilijana paljon enemmän kuin tämän jutun painotus on. Keskisarjan kertomisen tapa on monelle tuttua tv:stä; sama se on kirjassakin. Ronskia, huumorilla höystettyä asiaa. Oikeastaan samaan tapaan kuin juuri postaamani Juha Hurme tekee, mutta tiukemmin fokusoituna yhteen kohteeseen ja rajattuun aiheeseen.

Keskisarjaa on joskus kritisoitu historioitsijana kevyestä otteesta. Jos asiantuntija tietää asiastaan paljon ja kertoo sen ymmärrettävästi, jopa viihdyttävästi, persoonallisella ja innostuneella otteella, se lienee popularisointia, enkä näe siinä kuin hyviä puolia, joita ihailen. Joskus tapaa erityisesti ulkomaisia tietokirjoja, joissa samaa yritetään laskelmoiden ja tekohauskasti. Keskisarja ei aliarvioi lukijaa. Oma ääni kuuluu vahvasti, samoin kohteen. Tekstiä on ilo lukea.

Kirjasta jää liikutus ja suuri suru turhan nuorena ja ansiottomana kuolleen taiteilijan puolesta. Mihin Aleksis olisi ehtinytkään, jos terveyttä ja turvaa olisi riittänyt? Tulkitsen tekstin lopputulemaa mielessäni: Aleksis Kivi oli tekstin ja kielen näkemyksellinen nero viimeiseen pisaraan. Hän tiesi ja uskoi asiaan ja kykyihinsä, vaikka ympäristö ei. Täysiverinen taiteilija, oman alansa nero. 

Jos jotain olisi toivonut teokseen lisää, ehkä kohteen kronologisen teosluettelon. Toisaalta se löytyy helposti muualtakin. Lähteet ja henkilöluettelo ovat kirjassa mukana asianmukaisesti. Mainio opus, jota voi suositella niin Kiven elämäntarinan jo tunteville kuin siihen vasta tutustuville kotimaisen kirjallisuuden historian ystäville. 

Muualla: Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä, sanoo Tuijata.

Teemu Keskisarja: Saapasnahkatorni. Aleksis Kiven elämänkertomus.  Siltala 2018. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Kirja sai sai Lauri Jäntin säätiön tunnustuspalkinnon vuonna 2019. Perusteluissa sanottiin muun muassa Keskisarjan lainaavan Kiven sanastoa ja myötäilevän tämän lauserakenteita, mutta myös yhdistävän niitä rohkeasti nykykielen keinoihin. 

Juha Hurme: Suomi

Juha Hurme rymistelee jälleen läpi aikojen ja avaruuksien vauhdilla ja vimmalla! 

Niemi kokosi kulttuurihistoriaa yksiin kansiin vuoteen 1809 saakka. Vaikka alkupaukusta lähdetään nytkin, Suomi keskittyy nimensä mukaiseen niemeen ja sen asuttajien kulttuurin kehittymiseen niin luonnon, talouden, urheilun kuin kaikenlaisen muun kulttuurin kautta, keskusteemana kieli, kalevalaisuus ja sen myytit, joita jotkut ovat erehtyneet tosihistoriaksi luulemaan. 

Hurme nappaisee moiset väärinkäsitykset heti pois, mutta ei kiellä Kalevalan merkitystä suomalaisten identiteetin rakentamisessa, itsellemme ja maailmalle näytettäväksi. Päinvastoin. Hän kuvaa kirjan syntyä ja vaikutuksia niin meillä kuin muualla; miten se vaikutti kieleen, käsitykseemme itsestämme ja millaisia muita tuotoksia se on generoinut, kirjoista leffoihin, sarjakuvaan ja musiikkiin, juhlarahoista käännöksiin esimerkiksi urduksi (60 miljoonaa puhujaa, kasvava kieli) tai nenetsiksi (25 000 puhujaa, kuoleva kieli). Meillä on jopa liputuspäivä kirjalle, se on erikoista maailmassa! 

"Suomalaisten maailma syntyi sotkan munasta. Se voi hyvin päättyä sotkan munattomuuteen."

Tällä viitataan luonnon monimuotoisuuden kuihtumiseen. Lajien katoamiseen, armottomiin sodanjälkeisiin metsähakkuisiin, joista puhuu myös Anni Kytömäki Margaritassa; siihen, kuinka pienen osan tunnetun elämän kestosta ihmislaji on ollut olemassa (0,0025 %), ehkä hieman sen odotuselinikäänkin. 

"Älyllinen ylivoima, trokee-tekniikka ja teknologinen know-how eivät ole vähimmässäkään määrin irrottaneet meitä planeettamme rajoituksista tai biologisista lainalaisuuksista. Kun kuolemme, se on menoa eikä meininkiä." 

Hurme esittää nasevia määritelmiä kulttuurille, jonka hän näkee osana luontoa, onhan se ihmisen tekemää. Kivan lisäksi hän sanoo sen olevan "välttämättömyyshyödyke, kaiken aikaa muuttuva keinovarasto, jonka avulla ihminen selviää muuttuvassa maailmassa. Muutos on synnyttänyt viime aikoina muutospaniikkia eli kulttuurikielteisyyttä, ajattelun takalukkoa".

Paniikkilääkkeeksi Hurme suosittelee Samoli Parosen kirjoja, joiden "analyysit massatyperyyden leviämisestä tuntuvat toteutuvan täydellä voimallaan vasta nyt." Kiinnostavaa, pitänee noudattaa suositusta! Muttei kansalaisen pidä jumiutua vain omien rajojen sisälle. Kansallinen herätys toi paljon hyvää, mutta nykyinen nationalismi välttämättä ei, jos se ymmärretään ihmiskunnan jakamiseksi eriarvoisiin ryhmiin. 

"Kansallinen katse on nationalismin nousun myötä luonnolliseksi ja ikään kuin huomaamattomaksi muuttunut inhimillisen toiminnan ja ajattelun raami, joka yksinkertaistaa todellisuuttaa. Se on valikoivaa näkökykyä, joka sulkee tietyt asiat ulos, asettaa toiset keskinäiseen vastaharkkaan sekä tuottaa sokeita pisteitä ja dementiaa." 

Hurmeella on loistava taito yhdistää laaja kokonaiskuva yksittäisiin henkilöihin (Jopa syntymäpitäjäni Leppävirran rovasti Tuderus mainitaan! Sekä laajasti muita nimiä taiteilija-, urheilija- ja vaikuttajajoukosta vuosisatojen varrelta tähän päivään.) ja faktoihin tai hassuihin detaljeihin. Tekstiä siivittävät kirjailijan omat kokemukset ja näkemykset sekä anekdoottimaiset tarinat, jotka konkretisoivat lukijalle kaikenlaista hämmästyttävää historiastamme, usein ainakin minulta piiloon jääneitä seikkoja. 

En edes yritä niitä kattavasti listailla, mutta mieleen juolahtaa esimerkiksi tieto siitä, että vanhin tieteellinen luonnonsuojelua vaaliva seura perustettiin jo 1821! Fauna et Flora -mies Sahlberg perusti Yläneelle Huvitus-hedelmätarhan ja tilan, jolla toimivat myöhemmin muun muassa koulukoti ja Mannerheimin lastensuojeluliiton yksi keskus. Tila on olemassa ja myynnissä kai edelleen. 

Kiehtova on myös ajatus siitä, mikä on Hurmeen mukaan kaikkien aikojen vaikutusvaltaisin suomalainen kirja. Se on Topeliuksen Maamme kirja (1857), ja Hurmeella on hyvä perustelu väitteelleen. Kirjaa on painettu yli 3 miljoonaa kappaletta, ja sitä käytettiin satakunta vuotta koulujen oppikirjana ja lastenkasvatuksen oppaana. Hurme kehuu hyllyssään olevan kyseisen kirjan painoksen vuodelta 1951. Polleana voin todeta, että omani on vanhempi: mummoni koulukirja on vuodelta 1910! (Pitäisiköhän kirjasta tehdä oma postaus?)

Ja yksi vielä: eritasoiset kulttuurituotokset, joita Kalevalasta on siinnyt. Minulle monet tuntemattomia, kuten neuvostoliittolais-suomalainen Sampo-elokuva. Ylen Rauta-ajasta Hurme ei innostu. Eikä sikiäminen ole vieläkään ohi. Etunimet Aino, Elias ja Väinö ovat edelleen suosituimpia. Tekoälytutkija Seppo Heikuran kone "suoltaa kaikkien maailman kansanrunouden ja huonon huumorin ystäville loputtomasti tolkuttomia trokee-säkeitä." Ja mitä vielä... 

Suomi on hurja matka suomalaisuuteen, ihmisyyteen, lajimme kosketukseen maailmassa. Se yllättää, viihdyttää ja antaa tietoa niin paljon kuin lukija jaksaa ottaa vastaan. Mittakaava hieman hajoilee aivan lopussa, ainakin omassa päässäni - eksyin harhailemaan yksityiskohtien suossa pääsemättä niskan päälle kokonaisuuden lopputulemasta. Toisaalta, eihän sellaista voi vielä kertoakaan. Olemme vielä olemassa.

Kenelle: Historiahulluille, kulttuurin ystäville, monipuolista tietoa arvostaville, lajia säilyttäville, tylsiä tietokirjoja karttaville. 

Muualla: Massiivinen paketti tietoa, tulkintoja ja näkemyksiä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen, sanoo kirjasta Jorma.

Juha Hurme: Suomi. Teos 2020. Ulkoasu Jenni Saari.