Helsingin kirjamessut 2021: Päivä 1

Näky, jota on odotettu! Messut auki, väki virtaa sisälle, tunnelma on kuplivan iloinen! Tekee mieli hihitellä pikkutyttömäisesti, ja taidettiin muutaman muun kirjahullun kanssa niin tehdäkin. Tuttu paikka näytti harkiten suunnitellulta: käytävillä on leveyttä eikä tilaa ole säästelty, vaan esiintymislavat on levitelty niin eri puolille kuin mahdollista, jotta turvaväliä ja väljyyden tunnetta voi ylläpitää. 

Torstaina, avajaispäivänä, seurasin palkinnonjakoa Senaatintorilla. Suurimpana esiintymislavana se on sijoitettu kokonaan eri halliin kuin muut ja varusteltu valtavin mainoslakanoin, runsain istuimin ja suurin screenein. Hyvä ratkaisu. Rakkaudesta kirjaan -palkinnon sai ansaitusti todellinen kirjaihminen, kirjojen rakastaja ja niitä ja niistä elävä Rosebud-kirjakauppaketjun perustaja ja vetäjä Hannu Paloviita (kuva oik.). Toivotan onnea palkinnosta ja menestystä uusimmalle megamyymälälle Helsingin Kaisaniemenkadulla! 

Minna Canth -palkinnon nappasi Ruben Stiller. Palkinnon saa yhteiskunnan ravistelija, ja siihen Stiller on johdonmukaisesti urallaan pyrkinyt. Hän sanoo, ettei ole seurannut mitään aatetta, ja myös palkintoperusteissa mainittiin laaja katsanto. Mietin, että aate se on tuokin - olla noudattamatta mitään tiettyä suuntausta. Stiller itsekin sanoi, että hänen ehkä pitäisi arvojaan tarkemmin miettiä. Ainakaan hänen arvostamiinsa asioihin ei some kuulu, olin ymmärtävinäni. Siinä olen samaa mieltä, että yleinen sivistys tuntuu haalistuneen, katsomme näköalattomasti ja historiattomasti asioita. Mutta minusta se ei ole somen syy, se on vain väline ja ajattelun ilmaisutapa. 

Ensimmäinen kirjailija, jota sain moikata, mikä minusta aina määrittää messujen jatko-onnistumisen, oli Johanna Sinisalo. Joten huippua luvassa tulevilta päiviltä! Toivottavasti ei dystooppisia sellaisia.

Emma Puikkonen on julkaissut upean Mustan peilin, ja siitä kävin kuulemassa haastattelua (vas. Emma ja bloggari, tuntematon lähistöllä nappasi kuvan). Tosin osa meni ohi, kun unohduin juttelemaan katsomossa (aika usein messuilla näin käy) dekkaristi Markus Ahosen (kuvassa alla) kanssa. Hänen uutuuskirjansa Anna pahan kiertää tulee painosta myyntiin minä hetkenä hyvänsä. Vai tuliko jo? Hän ei tiennyt, ihailtavan coolisti kirjailija hommaan suhtautui. Vaikka tästä hän lähti Punavuori-lavalle odottelemaan omaa haastatteluaan, jonka päätteeksi oli alunperin tarkoitus signeerata kirjaa. Mahtoiko tulla ajoissa?

Jotenkin hullua, että kirjaa tehdään vuosia ja messujakin odotettu pitkään, ja nyt kun kaikki olisi valmista, kirjapainoilla on ongelmia, on paperipulaa, kuljetushaasteita, ruuhkapaineet ja vaikka mitä. No, ei nyt mitään voi, näillä mennään, totesi kirjailija (pelottavan) rauhallisesti.  Ehkä nämä rikoksia mielessään punovat saavat paineensa purettua työhönsä, eikä sitä tarvitse arjessa kanniskella. Seuraavassa dekkarissa saattaisi murhatuksi tulla vaikka paperitehtaan lakkauttaja tai kuljetusfirman johto tai...

Kuuntelin Arttu Tuomisen haastattelun, selkeäsanainen herra niin tekstissä kuin livenä. Hän kertoi painottavansa vetävää juonta ja uskottavuutta - ja aiheeksi saattaa valikoitua juuri sellainen asia, joka itsestä tuntuu pelottavalta. Kuten entiset natsit Vaietussa. Käy järkeen, kuten hänen tekstiratkaisunsa yleensä. Kun aihetta tutkii, sen käsittelee mielessään perusteellisesti.

Dekkari on niin suuri genre meillä ja maailmalla - kuten täydestä yleisöstä jo torstaiaamuna messuilla voi päätellä - että se saisi näkyä myös alan käytännöissä, kuten Finlandia-kilpailussa. Perinteisesti se ei ehdokkaaksi pääse, kaksi dekkaristia on tainnut ollut ehdolla, Matti Yrjänä Joensuu ja Marko Kilpi. Rikoskirjallisuudelle voisi mainiosti olla oma sarja, Tiedon ja Juniorin tapaan. 

Finlandiasta puheenollen. Jukka Viikilän (oik.) Taivaallinen vastaanotto on närkästyttänyt osan lukijoista olemalla täysin erilainen kuin F-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista. Miten kirjailija kehtaa... Joku oli pöyristynyt jopa sanomalehden yleisönosastossa asiasta, kertoi kirjailija (tyytyväisenä). Pöyristyttävä uusi teos on herättänyt myös paljon kiitoksia. Ja syystä.

Kuuntelin lisäksi Leena Majanderin Kirjatyttö-elämäkertahaastattelun, kirja kiinnostelee. Juttu jäi hieman kaukaiseksi, aion kyllä lukea. Hilpeänterävän keskustelun kävivät Laura Frimanin johdolla Pauliina Vanhatalo, Maija Kajanto (kuvassa kanssani) ja Elina Kilkku, joista kahden viimemainitun viihdyttävät, kipeän osuvat naisten elämää kuvaavat trilogiat olen lukenut ja nauttinut. Pitääkö niitä tituleerata "naisten kirjoiksi", he pohtivat. Vastaisin, että ei, puhutaan niissä

miehistäkin, aviomiehinä, työkavereina, isinä, veljinä... Chick-litiä ne eivät ole - juonen tavoite ei ole saada miestä ja lopettaa siihen - mutta jostain syystä naisten elämä on edelleen fiktiossa epäkiinnostavampi kuin miesten, jos ajatellaan vaikka lehtikriitikkejä. He itse totesivat, että niitä on turha odotella. Totta, miksei näistä puhuta enemmän? Lukijoina naiset lienevät kuitenkin enemmistö, jo pelkästään kirjamessuyleisöä katsoessa, joten miksei media palvele heitä? Mainitut kirjat eivät todellakaan ole huonoja, mutta mahtavatko kriitikot niitä edes lukea, tätä epäiltiin. Monta muuta hyvää pointtia tuli keskustelussa esiin. Kyllä ei maailma ole vielä lähellekään valmis.

Tapasin paljon tuttuja. Yksi oli Paula Havaste (oik.), jonka Saarenmaa-sarjaa olen seuraillut. Hän kertoi nelososasta, Saarelaislaulusta, niin kiinnostavia ja hauskoja juttuja, ettei voi missata. Pari saarenmaalaista pääsee peräti Helsinkiin asti käymään, päähenkilö Vilja Tallinnaan. Heidän havaintonsa 1960-luvun kaupungeista ja Viron ja Suomen eroista ovat riemastuttavia. Havasteen tapa tuoda lähihistoriaa romaaneihin on kehittynyt jatkuvasti ja koukuttanut tämänkin lukijan.  

Päivän päätteeksi kuuntelin Sirpa Kähköstä ja tutkija Sanna Nyqvistiä Katja Kallion ja Venla Hiidensalon luotsaamassa haastattelussa faktasta fiktiossa. Nyqvist ei kaipaa lähdeluetteloita romaaneihin, vaikka ne pohjaisivat tutkittuun tietoon, mutta jotkut kirjailijat ovat jo tapaa käyttäneet: esimerkkinä Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua -kirja, jossa päähenkilö Topeliuksen todelliset sitaatit on merkattu pienin tähdin. En ole tuota lukenut, mutta olen huomannut, että monessa romaanissa on selkeästi lueteltu lähteet tai vähintään mainittu isosti, että kyseessä on fiktio, ei elämäkerta. 

Se on hyvä tapa, sillä kirjailijat tuntuvat olevan hieman epävarmoja siitä, ymmärtääkö lukija aina eron. Heiltä kysellään lähteitä tai lisätietoja todellisesta henkilöstä vaikkapa bio- tai autofiktion kohdalla. Olen samaa mieltä kuin muutama keskustelija, että lukijaan tulee luottaa (kun on selvästi sanottu kirjan genre) eikä tarinan vetoa ja viehätystä kannata vesittää alaviittein, eikä siihen lakikaan velvoita. Romaanissa on sallittua keksiä! Auto- tai biofiktio voisi jäädä taideteoksena vajaaksi ilman aukkojen täyttämistä mielikuvituksella, sanoivat Hiidensalo ja Kallio. Totta. Joskus kirjan tyyli sallii rajutkin faktapoikkeamat ja Kekkonen voi käydä Kuussa, mutta tärkeintä on, että lukija tietää, mistä on kyse. Ja kuten Sirpa Kähkönen sanoi, sopimusta lukijan kanssa saa myös rikkoa, kunhan kantaa seuraukset. 

Myös toisinpäin asia on muuttumassa. Tarinallinen tietokirjallisuus on kasvanut, faktan ja fiktion tiet lähentyneet, huomautti Nyqvist, Juha Hurmeen Niemi esimerkkinä. Lukijat pitävät tosipohjaisista tarinoista, mikä kirvoitti ajatuksen lukijuuden muuttumisesta. Haetaanko somen - jatkuvan esilläolon ja elämän auki levittelyn - myötä autofiktiosta tosiasioita enemmän, eikä oteta sitä romaanin tapaan? Paljon hyviä kysymyksiä ja mietittävää, joiden jälkeen oli hyvä lähteä kotiin särkevin jaloin ja täysin kirjakassein odottelemaan seuraavia messupäiviä.

Lue lisää messuista: päivä 2  ja mitä muuta näin