Tommi Kinnunen: Kaarna

Tiesitkö Neuvostoliiton partisaanihyökkäyksistä Suomeen sodan aikana? Minä en, mutta nyt tiedän. Vuosina 1941 - 1944 itärajan kyliin tehtiin kymmeniä järjestäytyneitä iskuja, joissa on arvioitu tapetuksi vajaat parisataa suomalaista ja viedyksi rajan taakse määrän, jota ei tiedetä. Suurelta osin he olivat naisia ja lapsia, miehethän olivat rintamalla. Sodankäynti voi olla tällaistakin. 

Ei pitäisi enää yllättyä mistään itänaapurin toimista, mutta silti Kinnunen hätkäyttää kertomuksellaan Lainasta ja pojasta Martista, joka oli tuolloin taapero. Nyt aikuisena hän valmistelee äitinsä pian odotettavaa poismenoa. Siskot tulevat myös katsomaan Lainaa, vielä viimeisen kerran ja silkasta velvollisuudesta, eivät rakkaudesta. Äidistä jäi heille kovat, ikävät muistot, mutta Martti haluaa muistaa Lainasta muutakin. Hän haluaisi rakentaa perheyhteyttä, kertoa tytöille omasta kokemuksestaan äidistä, lievittää näiden jyrkkyyttä, mutta ei osaa. Kirkon viereen istutettujen eri sukujen muistopuut puhuttavat sisaria.

"- Pitäisikö meidänkin? Eeva nauroi. - Onhan se hyvä, ettei muisto unohdu. Marjaa ei naurattanut. - No ei kyllä unohdu, vaikka yrittäisi."

Sodasta saatiin takaisin "silpoutuneita miehiä, joiden mielet oli pelko rampauttanut". Mutta entä muut pelon, nälän, perheenjäsenten menetysten ja väkivallan kokeneet? 

"Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin. --- Kukaan ei kuitenkaan puhunut kotirintaman tapahtumista, vaan kokous toisensa jälkeen kuolleita sotilaita oli kunnioitettu niin kovasti, etteivät elävien murheet tuntuneet tärkeiltä."

"Lainakin tahtoisi puhua omasta sodastaan, mutta ei tiennyt, kenelle." Niinpä hän ei puhunut, kenellekään. Lapset saivat karvaasti kokea puhumattomuuden seuraukset. Ja taas väliin faktaa. Luin netistä, ettei sotarikoksiin ole puututtu valtionkaan tasolla, poliittisista syistä eli lue: naapurin pelosta. Yllättävää ei ole se, ettei Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen yritelty yhteistyö asiassa ole johtanut mihinkään. 

Tarina on tosi ja vaikuttava, eikä Tommi Kinnusen taitavalta tekstiltä muuta odottaisikaan. Tunnelma on tiivis ja painava, Pimeiden kuiden tapainen, mutta mustempi. Toivoa on vaikea repiä sieltä, minne valo ei yllä. Eivät edes muistot olleet lohduttamassa Lainaa, jonka puolesta lukija jää surulliseksi. Ja lasten. Näin siirtyvät ylisukupolviset traumat, joista nykyisin paljon uskalletaan puhua.

"Hän olisi valmis luopumaan jokaisesta huomisesta, jos saisi vaihdossa edes yhden kelvollisen eilisen."

Kirjan nimi kuvaa läpitunkematonta suojakilpeä rikkoutuneen ihmisen yllä. Kannen kuva on turhankin konkreettinen, mutta en osaa ehdottaa, miten asiaa olisi voinut kuvata ilman suoranaista sotakuvaa tai ihmishahmoa. Vai onko ihminen sittenkin siellä, piilossa? 

Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY 2024. Päällys Martti Ruokonen.

Mikko Kauppila: Terveisin K

Katsaus opiskelijapoika K:n elämään. Hän arvelee nähneensä vilauksen lapsuutensa parhaasta
ystävästään, mikä kirvoittaa K:n kirjoittamaan tälle kirjeen. Useita kirjeitä. Joiden ohessa hän kertoo lukijalle minä-muodossa arjestaan ja ajatuksistaan, kiitos siitä.

Teksti on raikasta ja osin riemastuttavan, osin riipivän oivaltavaa. Tuskin ehdin huokaista jälleen yhden homopojan seksuaalisen identiteetin etsinnän teemaa, väheksymättä homopoikia tai asian vakavuutta, mutta onhan se kirjallisuudessa paljon nähtyä, kun K nujertaa huokauksen ja kirjailija saa jatkamaan lukemista innolla. 

"Minulla ei ole aikaa velloa menneessä ajassa, sillä nykyiset ja tulevat rakastajani odottavat minua."

Hujan-hajaiset, keltaisenkaltaiset ja pylvästyräkki-tyyppiset sanat viihdyttävät (ja vähän tirskuttavat lapsekasta mieltä), mutta kirjan lumo ei ole vain niissä. Vaan tarinan kehittymisen tarkkailussa. Kun K kirjoittaa ylvästeleviä kirjeitään P:lle, niissä kuultaa jotain mustaa ja huolestuttavaa. Tällä pojalla ei ole kaikki hyvin, miettii tätilukija. Vaikka juuri vähän ennen tätä ajatusta olin pohtinut tekstille sopivaksi kielikuvaksi jotain suolaisen ja makean yhdistelmää. Huomaan kielikuvan tavallaan oikeaksi, kirjailija johdatteli siihen taitavasti. Mutta suolaisuus muuttuu yhä kitkerämmäksi kirjan edetessä. 

Poika tarkkailee itseään ja toisia tiiviisti. Keskivartalolihavuus vaikuttaa olevan todella tuomion arvoinen ja usein mainittu seikka, kun taas vaaleahiuksinen opiskelijakollega vie romanttisiin ja seksuaalisiin haaveisiin. K on fiksu ja lukenut, mutta ihmisistä hänellä on niukalti kokemusta. Surullisinta on se, että heitä ei ole. Äiti kertoo soittaessaan omista haasteistaan, muttei näe lapsensa haasteita. Eikä muita ole. K saa vajota rauhassa päänsä sisäiseen maailmaan.

"Minä seuraan, miten opiskelijat tulevat vaivatta toimeen toistensa kanssa ja miten he toisaalta tulevat vaivatta toimeen tarjoilun runsauden kanssa. He keräävät nopeasti elintarvikkeista pahvilautasilleen sattumanvaraisen keon, ja minä panen merkille, kuinka mutakakku tahraa valkoiset lautaset ja perunalastujen mauste jää opiskelijoiden sormenpäihin kiinni. Mausteen he liottavat suuhunsa, yksi kerrallaan. Tämän jälkeen he syövät kasaamansa keon kiinnittämättä varsinaisesti huomiota siihen, mitä suuhunsa panevat."

Yhä useammat asiat käyvät ällöttäviksi. Sana kermanvaalea pitäisi kieltää lailla! K on tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, että jotain on pielessä ja kaipaa apua. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö ottaa K:n vastaan. Ja lähettää ulos ravintoympyräesitteen kanssa. Se vasta auttaakin ihmistä, jonka ruokasuhde, tai pitänee sanoa maailmansuhde, on syvästi ongelmallinen. 

Raikas, aidonoloinen ja koskettava teksti, johon uskon monen opiskelijan tai entisen sellaisen voivan samastua. Ainakin jos ei ole ollut sitä laitaa, joka heiluu bileiden keskipisteenä tai rymistelyjen ryhmänjohtajana. Esikoiskirjamaisuuksista huolimatta (tai ehkä osin niiden aidon hellyttävyyden vuoksi) yhä tummemmaksi muuntuva perusjuonne tuo tarinaan pelottavaa painavuutta ja sitoo sen isompaan yhteiseen ongelmaamme, yksinäisyyteen, osallisuuden ja näkyvänä olon puutteeseen. Hieno esikoinen kirjailijalta, jonka tunnemme paremmin tv:stä, upean Aikuiset-sarjan Kuismana ja Sekunnit-sarjan Danielina. 

Kenelle: Entisille ja nykyisille nuorille ja opiskelijoille sekä heidän vanhemmilleen, ajassa pysymään haluaville, syömishäiriöiden kanssa kamppaileville ja heidän läheisilleen.

Mikko Kauppila: Terveisin K. Teos 2024. Päällys Jenni Saari @sorryjenny_visuals

Heikki Kännö: Kädet

Keskeinen vaikuttaja ja myös hahmo kirjassa on itävaltainen taidemaalari Egon Schiele ja hänen taiteensa, mutta Kännön tapaan tiiliskiviromaani sisältää paljon muutakin. Filosofiaa - tällä kertaa vahvasti mukana on Ludwig Wittgenstein -, sekä rakkautta yli kaikkien rajojen ja ihmisen ikiaikainen pyrkimys, tai pakko, yrittää ymmärtää elämää ja kuolemaa.  

Kertojana aloittaa Julian, joka kuvaa ystäväänsä Ludwigia:

"Kaikki, mitä hän kirjoitti, oli suurenmoista omalla mahdottoman vaikealla tavallaan, mutta nähdäkseni se ei vienyt häntä millään tavoin lähemmäs päämäärää; myrskyn laantumista, ponnistelujen talttumista, ihmisen löytämistä maailmasta ja hänestä itsestään. Kuin suunnattoman älykäs ajattelukone olisi yrittänyt keksiä, miten ajatella oikein; miten ajatella kuin ihminen; miten palauttaa itsensä ihmiseksi, tai miten tulla ihmiseksi... tämä sen huomattavan onnettomuuden jälkeen, kun hän oli sattunut keksimään, miten ajatella kuin Jumala."

Mutta kertomus oikeastaan alkaa vasta siitä, kun Julian haluaa kertoa Ludwigille edesmenneen äitinsä tarinan ja näyttää tämän työhuoneen. Samalla hän tulee kertoneeksi edeltävistä sukupolvista: suku on muuten kovin nuorena rapistuvaa ja kuolevaa laatua, mikä kiinnostaa etenkin perhelääkäri Benjaminia, joka haluaisi tutkia ilmiötä (...tohtori Benjamin kyselee liikaa. Tohtori Benjamin on yliopistomiehiä.) Tarina muuntuu muutenkin ällistyttäväksi, kun kertojaksi vaihtuu Danae.

"Danae! Kuulen nimeäni huudettavan. Aluksi minun on vaikea nähdä nimeni huutajaa, koska katson häntä niin kaukaa. Välissämme on vuosikymmeniä sekä niiden lisäksi yhdeksästoista vuosisata kokonaisuudessaan." 

Huutaja on Giulietta 1700-luvulta, Danaen paras ystävätär, ja tytöt ovat erottamattomia. Giulietta on intohimoinen piirtäjä, joka kehittelee omaa muotokieltään maltillisemman Danaen ihaillessa ja suostuessa ystävänsä hurjiinkin ideoihin milloin olemalla tämän mallina, milloin salakäytävän etsijänä. Ystävyys saa säröä Danaen viehättyessä Christopher-nimisestä taiteilijasta. Tai mikä tämä onkaan miehiään. 

"Katsokaahan: ihminen ei ymmärrä, mitä hän toivoo pyytäessään osakseen ikuisuuden. Sanoisin, ettei mitään sen typerämpää voisi jumalalle ehdottaa. Ajatus ikuisesta elämästä kuoleman jälkeen. Ajatus kuolemattomuudesta. Tietäkää, että tämän toiveeni toteuduttua olen tullut hulluksi NIIN monta kertaa!" 

Hurja, monipolvinen ja äärettömän kiehtova maaginen tarina vangitsee lukijansa. Kännön tietämys ja mielikuvitus ovat omaa lajiaan. Ajassa polveileva kertomus ulottuu aina antiikin jumalista natsinousuun Itävallan, Italian ja Ranskan maisemissa. Ja tietysti Egon Schielen lyhyeen, levottomaan elämään.  

Olen aina ollut viehättynyt Kännön tyylistä, vaikken kaikkea ymmärrä: Sömnön oopperateema oli vieras. Ihmishämärä vyörytti ylenpalttisesti kirjailijalle tyypillisiä elementtejä; jumalia, myyttejä, todellista historiaa ja kuviteltuja henkilöitä, suhteita ja julmuuksia - ja taidetta kaiken selityksenä ja ratkaisuna. Tai vähintään taiteilijan erityisluonnetta ihmisten joukossa. Runoilija jätti samantyyppisen ällistyneen riemastuneen jälkimaun kuin Kädet, jonka rankkaan suosikikseni. Selkein ja lähestyttävin lukemistani Kännön teoksista, muttei silti niukka eikä hurjuutta tai hämmästyttävyyttä vailla, onnistunut tasapaino runsaiden teemojen kesken. Tästä voi lähteä arvailemaan vuoden Finlandia-ehdokkaita! 

Heikki Kännö: Kädet. Sammakko 2024. Ulkoasu Riikka Majanen. Kannen maalaus: Egon Schiele: Omakuva mustan saviastian kanssa (1911). 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Rakkaudesta on kyse. Nuoruudesta, seksistä, ikävästä, Pärnun hiekkarannasta, jolla nainen ja mies liikuskelevat. Minä-muotoinen tarina kertoo hänen, Pärnussa asuvan, ja helsinkiläisen Juhanin suhteesta. Juhani matkustaa Pärnuun aina kun mahdollista; hänellä on siellä rakenteilla paitsi rakkaus myös talo. 

"Vartalo luodaan kosketuksin ja sanoin, sitä ei näe peilistä, eikä sen ulottuvuuksista saa tietoa mittanauhalla." 

Kirja ei kuitenkaan ole niin fyysinen tai yksioikoisen mies-naissuhteinen kuin kuvittelin Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -jakson katsottuani (yhtä paljon puhutaan, uidaan ja kirjoitetaan kuin rakastellaan), eikä lainkaan nolostuttava tai rivo, vaan sanoiltaan ja lauseiltaan kaikkiaan kaunis.    

"En pidä siitä että lihalliset aistikokemukset nostetaan muiden kokemusten yläpuolelle, Juhani sanoo illalla. 

--- Todellisuus on ihan kaikkialla yhtä täysi, yhtä eloisa sen kaikissa yksityiskohdissa, mutta eri tavoin, muistoissa, muistojen muistelemisessa, siinä kun ei menekään minne aikoi. Ei kävely rakastajan luokse ole pienempää kuin rakastelu, eikä ajatus Pariisista Pariisia vähäisempi, sillä harvemmin Pariisi on Pariisissa." 

Komeat lauseet ilahduttavat Viikilän tapaan, unenomaisen tunnelman terävinä herättäjinä. Henkilöt miettivät suhdettaan, ihmisyyttä, aikaa ja sen kulumista, tarpeitaan ja toiveitaan... Avoimia toisilleen he eivät missään tapauksessa ole, eivätkä varsinaisesti miellyttäviä ja ihania ihmisiä muutenkaan. Kukapa olisi. Lopussa katsotaan kaikkea hyvin iäkkäin silmin. Silloin eivät salaisuudet enää haittaa, vaan näkymiä hämärtävät muut seikat. 

"On olemassa kaksi elämäntarinaa, tosiasiallinen, ja se jonka on muistilleen sallinut."

Kaikkien lauseiden ajatuksesta en saa kiinni. Vaikka nautin siitä, mitä saan, ja arvailen teoksen perimmäistä sanomaa, jotkut lukijalle asetetut koukut ärsyttävät. Liian viisasta viisastelua? Liian hiottua ja pitkälle mietittyä luettavaksi? Kirjailijasta on moneksi: Engelin kaupunki ihastutti, Taivaallinen vastaanotto riemastutti, tämä herättää ristiriitaisempia tunteita. Ehkä se on tarkoituskin. Esimerkiksi loppujakso, mitä se kertoo? 

Ehkä on tarkoitus osoittaa, että kaikki on katoavaista, mutta siitä, mitä on, kannattaa kertoa. Ehkä viesti on se, että merkityksellinen asia voi olla ajallisesti lyhyt tai yhden merkin mittainen, silti elämää määrittävä. "...ihmiset voivat viettää kymmenentuhatta tuntia yhdessä ilman että mitään muuta tapahtuu kuin solujen rapistumista."

Ehkä hiotuille ajatuksille on vain pitänyt luoda kehyskertomus. Vai oliko kertomus ennen lauseita - en tiedä, mutta ajan kulumiseen ja hiekan valumiseen voin samastua. Ja moni ajatus on luja, kuten: 

"Juhani sanoi että jokaisessa suhteessa osa sen hyvyyttä on kuvittelun ja suopeiden ajatusten tulos, ja se osa suhteesta poistuu sen loputtua." 

"Kirjan ei tarvitse olla kovinkaan hyvä, jotta siitä voi saada tunteen, että on elämänsä tärkeimpien asioiden äärellä."

P.S. Hieno kansi kertoo myös tarinan.

Kenelle: Kauniin kielen ystäville, hiottujen ajatusten ja aforismimaisen tekstin ihailijoille, ristiriitaisia suhteita miettiville, vanhenemista pelkääville. 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat. Otava 2024. Kansi Piia Aho.

Nicolas Lunabba: Itkisitkö, jos mä kuolen?

Kirja on jokaiselle, joka ihmettelee tai kauhistelee Ruotsin epäonnistunutta maahanmuuttopolitiikkaa. Se purskahtelee uutisissa esiin jengiytymisenä, mellakoina, tulipaloina, tappeluina, ampumisina - myös kouluissa. Ja jokaiselle, joka pelkää ilmiön yleistyvän myös Suomessa. 

"Tiedämme, että lapsia kuolee. Ymmärrämme, miksi niin käy, miten he kuolevat, mutta emme tee riittävästi estääksemme sitä."

Lunabba on tehnyt Malmössä pitkään nuorisotyötä ja tietää, mistä puhuu. Hänen tosikertomuksensa on karun kauhistuttava, ei kiihkoileva, muttei tunteetonkaan. Se kuvailee kirkkaan osuvasti syitä, miksi yhteiskunta on niin polarisoitunut ja miksi köyhyyden ja väkivallan kierrettä on lähes mahdoton katkaista. Ymmärsin ensimmäistä kertaa asiaa syvemmin, vaikka olen lukenut monta teosta aiheesta, kuten Diamand Salihun Kunnes kaikki kuolevat. 

Rasismi on syvälle yhteiskuntaan juurtunutta kirjan mukaan. On kauhistuttavaa lukea, miten kehnosti maahanmuuttajia tai heidän lapsiaan kohdellaan, miten halveksivasti heille puhutaan. Jos aikuiset antavat tylyn et kuulu tänne -viestin, miten lapsi voi oppia osallisuutta tai kokea turvallisuutta? Jos kaverit ja jengi ovat ainoa turva ja henkinen (tai fyysinen) koti? Lunabba puhuu näistä lapsista "haavoittuneina". 

"Aikuisilla on valta paiskata lapset häpeän ja yksinäisyyden helvettiin ja lapset tietävät sen. Se ei koske pelkästään haavoittuneita lapsia, mutta hyvissä oloissa kasvavat lapset voivat jossain määrin aavistaa, että alistaminen ja vereslihalla oleminen on väliaikaista ja että he aikanaan saavat aikuisten tapaan saman aseman ja saman vallan, kun taas haavoittuneiden nuorten alistuminen on eksistentiaalista. Se on osa heidän olemustaan. Se ei lopu koskaan."

Kirjassa Nicolas ottaa suojiinsa varhaisteini-ikäisen Elijahin: oman lapsuutensa ja työnsä kautta hän ymmärtää pojan surkean tilanteen ja kokee vahvaa auttamisen tarvetta, mutta ei haluaisi sitoutua. Hän ei ole sitoutuva ihminen, omien syrjäytymiskokemuksiensa seurauksena. 

"Reagoin heti jos näin pienenkin merkin siitä, että tarvitsit minua enemmän. Ilmaisin selvästi sanoin ja teoin: tähän mutta ei lähemmäs. Sen piti olla yksinkertaista."

Voisiko Ruotsi olla myös maahanmuuttajien maa, hän pohtii. Se vaatisi suuren muutoksen, kun asiaa katsoo hänen näkökulmastaan. Lapset ovat herkkiä havaitsemaan sosiaaliset koodit, jotka määrittelevät ihmisen arvon. Ja koodit ja luokittelu opitaan jo pieninä. Siinä aikuiset ovat avainasemassa, hetken päästä jylläävät jo kaverit ja porukan arvot. Niistä on vaikea poiketa, vaikka haluaisi. Jos alat vaikkapa panostaa koulunkäyntiin toisin kuin kuin muut, siitä on seurauksia. 

"Lähiön sosiaaliset koodit ja koodit olivat järkähtämättömiä. --- Normisvedu tai mutakuono, se huomioitiin, samoin ikä ja paikat, joissa viihdyttiin tai joita vältettiin tiettyinä vuorokauden aikoina. Lihavuus, huulihalkio, kierosilmäisyys, ulkonevat korvat, akne, amisviikset, perhesuhteet, kotiosoite - kaikki arvotettiin ja luokiteltiin, ja kaikkea voitiin käyttää ihmistä vastaan. Järjestyksen horjuttaminen oli häiriötekijä kaikille. Siitä rankaistiin."

Varhainen osallisuus vaikuttaisi olevan ainoa tapa estää vaarallisia kierteitä: tämä on oma johtopäätökseni, kirjailija ei sitä sano eikä esiinny tietäväisenä muutenkaan, vaan, kuten sanottu, vain kertoo ja kuvaa nuorten ajattelumaailmaa. Tehokas tapa saada lukija ajattelemaan itse. Esimerkiksi sitä, kuka hyötyy sekasorrosta ja luokkajaosta - aina on joku, joka hyötyy. 

"Murhaavia mamuja parempaa lahjaa ei voi luokkavihaa hyödyntäville rasistisille puolueille antaa. Jengeillä ei ole oikeasti minkäänlaista valtaa. Väkivalta kohdistuu pääosin toisiin mamuihin niillä alueilla, joissa alaluokka asuu. Se ei uhkaa yhteiskuntajärjestystä. Se lujittaa sitä."

Elijah on oppivainen ja nokkela. Hän ottaa Nicosta mallia niin koriksen pelaamisessa kuin kaikessa muussakin, kiinnostuu jopa lukemisesta (Knausgård teki poikaan suuren vaikutuksen) ja alkaa saada koulussa kelpo arvosanoja. Hoksaa senkin, että kotitöitä täytyy tehdä. 

"- Jumalauta että mä olen iloinen!" - Niinpä! Mä oon ahkeroinu koko iltapäivän. - Sä kasvat mun silmissä, Elijah. Joka päivä mä olen aina vain ylpeämpi sinusta. Tiedäthän sen?"

Nicon ja Elijahin välit lähenevät ja lujittuvat. Koulussa pärjääminen ja koripallossa menestyminen pelastaa pojan ainakin toistaiseksi, mutta toisin käy hänen kavereilleen. Kaikki eivät selviä edes hengissä. Poikien pohdintojen kuvauksia on liikuttava lukea. Ketkä ovat halveksituimpia mutakuonoja, muslimit vai afrikkalaiset? Voiko olla ylpeä siitä, että on Ruotsin huonoimmaksi rankatussa koulussa, koska "ollaan parhaita olemaan huonoja"?

Ajankohtainen, tärkeä puheenvuoro yhteiskunnan polarisoitumisen ja puutteellisen kotouttamisen seurauksista aikana, jolloin oletamme maahanmuuttopaineen Pohjoismaihin jatkossa kasvavan muun muassa kansainvälisten konfliktien ja ilmastonmuutoksen seurauksena (tosin tämä voi mennä toiseenkin suuntaan, eli muuttopaine Suomesta poispäin). Mutta jos ei mennä ajatuksissa vielä ihan niin pitkälle, niin jo määriteltynä sen varalta, ettei kantasuomalaisten määrä enää riitä pyörittämään yhteiskuntaa: Suomen hallituksen suunnitelma on vähintään kaksinkertaistaa työperäinen maahanmuutto vuoteen 2030 mennessä. Ehkä voimme oppia jotain Ruotsilta.

Kirjailija on yksi HelsinkiLit-tapahtuman 2024 vieraita. 

Nicolas Lunabba: Itkisitkö, jos mä kuolen? Johnny Kniga 2024. Suomennos Tarja Lipponen. Päällys Sara R. Adeco. Kannen kuvat Emil Malmberg ja yksityiskokoelmat.

Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma

Vuonna 1952 Pelletierin perheen aikuiset lapset asuvat Pariisissa, vanhemmat Louis ja Angèle edelleen Beirutissa, kuten sarjan aloittavassa loistavassa osassa Loistavat vuodet. Francois rakastaa kuuroa Nineä, etenee unelmoimassaan toimittajan ammatissa ja innostuu selvittelemään vanhaa oopperan tapausta: naisen murhaajaa ei koskaan ole tavoitettu, mutta ehkä uusia johtolankoja löytyisi?

Vanhin veli Jean on kauhuissaan. Niin Francoisin tutkimuksesta kuin uuden, mahtavan tavaratalonsa tulevista avajaisista: onnistumisen myötä hän joko menestyy tai menettää kaiken. Ei toki arvoisaa vaimoaan Genevievéä, joka on raskaana. Kolmevuotias Jeanin silmäterä Colette on saamassa pikkusisaruksen. Myös siitä Jean on kauhuissaan. Monesta syystä. 

"Oli vaikea kuvitella, millaista helvettiä miesparan elämän täytyi olla. Kukaan nainen ei nimittäin ollut koskaan maailmassa ollut yhtä raskaana kuin Geneviève."

Samassa lehdessä kuin François työskentelee poikien sisko Hélenè, jolla on tekemistä, jottei loukkaisi veljeään tai muita miehiä kyvyillään (naisten ikuinen haaste?). Tosin hänellä on henkilökohtaisempiakin murheita. Niistä huolimatta hän päätyy tekemään himoittua juttua Chevrignyn kylän upottamisesta veden alle uuden padon myötä.

Kirjassa on vaikeneminen pinnalla, vimma pinnan alla. Hieman ihmettelin varsinaisen syvän tarinan (sellaisena kuin sen ymmärrän, tulkintaa siis) pinnanalaisuutta, vaikka tapahtumia todellakin riittää. Genevievé on ilkeämpi kuin koskaan, Jeanin impulssit sykähtelevät, muilla sisaruksilla on omat kompastuskivensä. Mutta miten vaikkapa ranskalaisten naisten hygienialla ykskaks on niin suuri rooli - hieman kummiin suuntiin polveillaan.   

Mutta teksti juoksee, viihdyttää ja vangitsee, kuten Lemaitrella aina. Ajan ilmiöitä ja tapoja on herkullisesti läsnä. Suomentajat tuntuvat vaihtuvan, mutta tyyli pysyy hienosti tuttuna. 

Vaikkei tässä osassa suurta mullistusta tapahdu, mistään hinnasta en jättäisi lukematta. Sillä on tulossa myös seuraava osa...

Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings. Minerva 2024. Kansi Justine Florio/Taittopalvelu Yliveto Oy.

Pierre Lemaitren romaanisarjat

Historiallinen trilogia:

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset

Suuri maailma -sarja:

Loistavat vuotemme

Vaikeneminen ja vimma

Dekkarisarja: Huom. suomennosjärjestys ei ole sama kuin ilmestymisjärjestys

Iréne (2006, suom. 2016)

Petoksen hinta (2010, suom. 2019)

Alex (2011, suom. 2015)

Camille (2012, suom. 2016)

Rosie (2014, suom. 2017) * Sijoittuu ajallisesti ennen Camillen tapahtumia 

Erilliset dekkarit:

Silmukka (2016, suom. 2017)

Verihäät (2018, suom. 2019)

Kyykäärme (2021, suom. 2022) *Ensimmäinen Pierre Lemaitren kirjoittama dekkari, vaikka julkaistu vasta myöhään.

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Eletään 1800-luvun lopun Suomessa, Mikkelissä. Ulrika Vuorinen on täynnä tarmoa ja toiveikkuutta: hänen miehensä Antti saa ylennyksen kunnankirjurista kaupungin kassanhoitajaksi ja poika Väinö opiskelemassa peräti ylioppilaaksi - hyvin ovat lukkarintyttären asiat lutviutuneet, vaikka suuri suru tyttären menetyksestä painaa mieltä. Nyt on aika kuitenkin katsoa tulevaan ja kohentaa niin talon pihaa kuin salin kalustusta, ja omakin vaatekaappi kaipaa täydennystä. On noustu piireihin! 

Toiveet saavat julman lopun, kun Antti yllättäen menehtyy. Ulrikan on hankittava työpaikka, sillä Antilta jää vain velkoja. Koti menee alta, samoin sosiaalinen asema, ja lapsuudenystävä Ottilia pääsee jälleen niskan päälle naisten keskinäisessä, ikuisessa kilpailussa. Ottilia vinkkaa avoinna olevasta paikasta vaivaistalon johtajattarena Hämeessä. Virkanaiseksi on Ulrikan ryhdyttävä!

"- Otat kai paikan vastaan? Ulrika huomasi, että Ottilian ääni oli innostuksesta heleä, ikään kuin Kalanderien salissa, palmun katveessa, olisi visertänyt kaukaisten maiden lintu. - En ole vielä vastannut kirjeeeen, hän sanoi. - Eihän sinulla ole vaihtoehtoa, jos mielit kouluttaa poikasi, Ottilia jatkoi - Ja miksi jäisitkään tänne, ei täällä ole sinulle enää mitään."

Niin muuttaa Ulrika Hämeeseen ja ryhtyy kohentamaan tällä kertaa kehnokuntoista vaivaistaloa ja sen asukkaita siistiin ja siedettävään kuosiin, kaikista järkytyksistä huolimatta. Vaivaishoitohallituksen esimies Laurittula ottaa hänet lämpimästi vastaan ja huomaakin pian, että Ulrika on nainen paikallaan. Vai onko sittenkään?

"Kesään saakka oli jaksettava, niin Ulrika oli aamulla luvannut itselleen. Vaan entä jos siitä ei tulisikaan mitään. Sängyssä kyyneleet kastelivat tyynyt ja tekivät Ulrikan silmistä tikkuiset ja kuumat."

Ulrika on kopea ja halveksii hoitolaisia, vaikka pieni sääli värähtää joskus mielen pohjalla hänen katsellessaan Lyytiä, joka ei tiedä, kuka mies hänet raskaaksi laittoi; Hovi-Taavaa, joka kuvittelee tuntevansa kuninkaallisia; vanhaa Serafiaa; karkeaa Norrbergia ja muita. Itsepähän olivat elämänsä valinneet, roskajoukkoa! Halveksunnasta hän saa voimaa ja vallantuntoa.

Kun uusi renkivouti - vihdoin - taloon saadaan, pitää Ulrika huolen, että mies ymmärtää johtajattaren aseman ja seurapiirit, joista hän on tullut. Ja sen, että hänen sanansa on ylin. Opettajatar Sainio pyrkii ystävystymään virkanaismerkeissä, mutta Ulrikaa ei kiinnosta. Vouti Murtomäelle hän sentään tulee kertoneeksi jotain itsestään, kuten omanneensa sukulaisia seudulla, vaikkei heitä ole tuntenutkaan. 

Väinön päiväkirja toimii pehmentävänä elementtinä: poika viettää nuoren miehen opiskelijaelämää, haaveilee kirjoittajan töistä ja on huolissaan koville joutuneesta äidistään, josta lupaa pitää huolen heti, kun pääsee töihin. Enemmän poikaa taitaa kuitenkin askarruttaa eräs Aino. Ja isän henkinen perintö, tuon petturin, joka jätti perheen pulaan. Mahtaako poikakaan pystyä parempaan, hän pohtii synkkänä. 

Sekä Ulrika että Väinö joutuvat oppimaan itsestään uusia puolia. Ulrika ei ole miellyttävä ihminen, miettii lukija, mutta jotenkin silti ihailen: hänessä on energiaa ja voimaa enemmän kuin hän itsekään aavistaa, eikä hän epäröi asettaessaan asioita tärkeysjärjestykseen. Eri asia on se, onko hän onnellinen. Mutta kuten hän itsekin oivaltaa, aina ei ihminen voi itse tilannettaan valita. 

Sujuva, helppolukuinen historiallinen romaani itsetuntemuksesta, myötätunnosta ja ajankuvasta naisten tilanteista eri sosiaaliryhmissä reilut sata vuotta sitten.  

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala 2024. Kannen suunnittelu Laura Noponen.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana

Aihe kiinnosti: muistelma ja uratarina samassa paketissa. Onko diplomaatin vaimona olo lekottelevaa kotirouvuutta vai rankkaa työtä, olen miettinyt. Annika Oksanen kertoo siitä kiinnostavasti parhaalla tavalla, mitä on: kokemuksesta. 

Hän on elänyt kymmeniä vuosia ulkomailla eri kohteissa diplomaattipuolisonsa työn mukana. Lusaka, Singapore, Bangkok, Peking, Shanghai ja Abu Dhabi olivat asemapaikkoja ja määräaikaisia koteja. Parhaiten hän viihtyi Shanghaissa, jossa pidettyyn päiväkirjaan kirja perustuu. Alkuvuosina mukana oli perheen kaksi lasta, viimeisellä komennuksella jo isoja, jolloin pariskunta muutti kaksin. Nyt Oksaset ovat olleet jo pitkään Suomessa. 

"Vaimoparka ilman vaihtoehtoja." Voisi olla niin, mutta Oksanen toteaa suoraselkäisesti, että itse hän on valintansa tehnyt. Eikä aviomies olisi muuttanut maailmalle, jos vaimo olisi kieltäytynyt lähtemästä, hän sanoo. Hän siis halusi itse lähteä, tai ainakaan ei kieltäytynyt. Nuorena asiaa ei tullut ajateltua sen syvällisemmin. Miten käy hänen oman elämänsä, opiskelujensa ja uransa? Jota ei tullut siinä mielessä kuin sen ymmärrämme, palkkatyöntekijänä. Oksanen pohtii motiivejaan ja tilannettaan rehellisesti, mitä arvostan. Millainen ura kotirouvuus on? 

"Useimmiten tunsin itseni täydelliseksi idiootiksi." Kirjoittaja kertoo samastuvansa Antti Holman romaanin Kaikki elämästä(ni) kertojaan, joka havaitsee tulleensa elämässään ei-mihinkään. Tosin VT Oksanen suoritti opintonsa väitöskirjaa myöten loppuun, jos nyt perheen ulkopuolista meriittiä haetaan. Väikkäri käsittelee samaa aihetta: suomalaisnaisten kokemuksia puolison ulkomaankomennuksilta. 

Hän sanoo olevansa sopivaa kotirouvamateriaalia, ei kunnianhimoinen tai sosiaalinen, vaan nauttii hiljaisuudesta, kirjoista, sisätiloista. Kävelemisestä kaupunkitilassa (samastun). Ja tehneensä sen virheen, että antoi toisten määritellä itsensä ja identiteettinsä, mikä johti ahdistumiseen. Itsen määrittely ei ollut helppoa. Samastun tähänkin: ehkä nuoremmille, itsevarmemmiksi ja toiveensa reippaammin esiintuovemmiksi kasvatetuille asia on toinen, ympäristön paineet eivät tunnu niin määrääviltä (toisaalta niiden taakse ei voi mennä pakoonkaan). 

"Ajatus omasta mitättömyydestä muiden, työelämässä ja opinnoissa menestyneempien ikäisteni naisten rinnalla on ahdistanut. Yritän ravistella ajatukset tieheni. Vertaaminen on typerää."

Olen kuvitellut diplomaatinpuolison elämän jatkuvaksi juhlien, tapahtumien ja vierailujen järjestämiseksi ja sellaisiin osallistumiseksi (ja ihmetellyt sitä, etteivät he saa työstään palkkaa, kuten ei muuten presidentin puolisokaan). Ilmeisesti Oksasen asemapaikoissa kulttuuri on ollut sen verran erilainen, ettei vaimoja työn tueksi juuri tarvittu, sillä tapahtumia on vähän. Arjen kuvaus on hauska kurkistus shanghailaiseen elämään kauppa- ja kampaajakäynteineen. Ryhtiä viikkoon toivat itse kehitellyt säännöt ja rutiinit. 

"Se, että minulla Shanghaissa oli normipäivinä aikaa vaikka muille jakaa, sai minut tuntemaan itseni ihmiseksi, jolla ei ole erityistä merkitystä." 

Huolella mietitty, asiaa, tunnetta ja huumoriakin sisältävä kirja on monipuolinen katsaus kotirouvuuteen, sen hyväksymiseen ja ympäristön suhtautumiseen niin omien kokemusten kuin tutkimustiedon ja kirjoista löydettyjen ajatusten kautta. Marilyn French, Emilie Pine, Merete Mazarella, Frank Martela, Deborah Levy ja monet muut kirjailijat ja tutkijat mainitaan. Lähdeluettelo on pitkä. Mukavasti kerrottu kirjoittajalta, joka ei ole kirjailija, mutta vakuuttaa aidoilla kokemuksillaan ja pohdinnoillaan.

"Eräs ystäväni kysyi kerran, tunnenko katkeruutta kotona viettämistäni vuosista. Vastasin, että katkeruutta en tunnista, mutta asian ajatteleminen tekee minut välillä surulliseksi." 

Kenelle: Heille, jotka harkitsevat muuttoa ulkomaille työn perässä ja etenkin heidän puolisoilleen tai sellaisiksi aikoville. Kotirouville ja heitä ylenkatsoville. Sekä muuten vain uteliaille, jotka haluavat tietää, mitä edustustehtävien kulisseissa tapahtuu. Ja kaikille identiteettiään miettiville hyvänä esimerkkinä pohdinnasta, joka jokaisen olisi hyvä jossain vaiheessa valinnoistaan tehdä.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana. Reuna 2023. Kannen suunnittelu Nunnu Halmetoja, taitto Jenni Kolehmainen.