Paul Auster jää kaihertamaan

Vertigoa näyttämöllä odotellessa sukelsin Paul Austeriin. Suhtaudun häneen kaksijakoisesti: välillä tuntuu, että kaverihan on nero, tekstiä on ilo lukea, se on fiksua ja palkitsevaa. Välillä taas homma tuntuu jumittuvan kummiin jaaritteluihin, yksityiskohtaiseen pyörittelyyn asioista, joiden yhteyttä tarinaan ei edes välttämättä tajua. Menee liian fiksuksi. Ja sitten alkaa hyppiä tekstiä yli ja vilkuilla, montako sivua vielä onkaan jäljellä.

New York -trilogian jälkeen aikoinaan olin ällistynyt, myönteisesti − en ollut koskaan lukenut vastaavaa. Tarinat muistuttavat tyyliltään 50-luvun dekkareita, vanhanaikaisia mutta tyylikkäitä, kuin mustavalkoisia valokuvia selailisi. Silti niissä on epädekkarimaisesti tarkkoja ihmiskuvauksia ja muita yhtymäkohtia nykyaikaan. Outouksiakin riittävästi, joten pidin kyllä, mutta ei sitä lajia jaksaisi toistona, toimii kokeiluna.

Sattumuksia Brooklynissa oli tavanomaisempi, Austerille epätyypillisesti jopa elämänmyönteinen ja ihmisläheinen kertomus vanhenevasta miehestä ja yllättävistä käänteistä ajanjaksona, jolloin ei enää juuri ole odotuksia elämän suhteen.

Uusin kirja ”Näkymätön” oli taas toista laitaa: sitä tylyä ja etäännytettyä. Ihmiset eivät ole sympaattisia, tapahtumat ovat epämiellyttäviä, ällöttäviäkin. Kirja kertoo Adam Walkerista, joka tutustuu nuorena amerikkalaisena opiskelijana ranskalaiseen pariskuntaan. Tapaaminen vaikuttaa koko hänen loppuelämäänsä. Auster kirjoittaa niin hyvin, että silti haluaa tietää, miten lopulta käy, vaikka kärsimättömyys heräsi välillä, kun olisi pitänyt innostua kulttuurillisista viitteistä milloin 1100-luvun ranskalaiseen runoon, milloin antiikin kreikkalaisiin runoilijoihin. Austerin ydinkohderyhmä on kirjallisesti tätä lukijaa sivistyneempää.

Olen aina ihmetellyt kirjoissa (siis yleensä, ei vain Austerin) näitä perusteellisia ”tietopurkauksia” jostain juoneen liittymättömästä seikasta. Muistan yhdenkin, jossa kuvailtiin eri sienilajeja. Ja toisen, jossa taas vertailtiin kameroita. Juoni ei edennyt näiden ansiosta millään tavalla. Ehkä niillä halutaan tuoda päähenkilön maailma lähemmäksi lukijaa, mutta olen aina ajatellut niiden kertovan enemmän kirjailijasta kuin hänen henkilöistään. Kirjoittaja siirtää oman innostuksensa henkilölleen, jotta pääsee esittelemään osaamistaan.

Heppoisuudesta Austeria ei ainakaan voi koskaan syyttää. Kerroksia riittää turhankin monimutkaiseksi asti, ja kirjat kestävät monta lukemista. Näkymättömässä näkökulman ja kertojan vaihdokset pitivät mielenkiintoa yllä. Lukemisen myötä heräsi epäilys, mikä on ”totta” ja mikä kunkin kertojan omaa kuvitelmaa. Näkymätön toi uhkaavalta tunnelmaltaan ja alun kolmiodraama-asetelmaltaan mieleen Ian McEwanin. Jotain mielen epäterveistä piirteistä tässäkin puhutaan.

Miten tarinassa sitten käy? Tyypillistä Austeria sekin, että tarkkaa selvitystä lukija ei saa. Sen verran jää kaihertamaan, että Austeria täytyy lukea lisää joskus. Miten hienoa tietää, että jäljellä on vielä monta lukematonta, näitäkin!

Paul Auster: Näkymätön, Tammi, 2010

Lukeminen esillä

Lukemisharrastusta on edistetty ja kirja-alaa buustattu näinkin: lisäsin Wikipediaan kohdan Lukeminen, alakohtineen. Aira Äs saa myös kaipailemansa termin työhönsä. Ja määritelmiähän saa päivittää, kuka vain! Odotan mielenkiinnolla kehitystä.

Yritin lisätä myös termin Kirjablogi, mutta sitä ei ole toistaiseksi hyväksytty, ei kuulemma erotu vaikkapa käsityöblogista niin merkittävästi, että tarvitsisi oman sivunsa. Yritin perustella asiaa paitsi kirjablogien määrän kasvulla ja harrastuksen yleisyydellä, myös yleisellä kiinnostavuudella, esim. näkymisellä mediassa.(Kuten Kodin kuvalehti 23/2010, levikki 117 000 kpl, lukijoita 574 000, tai Ylen Strada-ohjelma 19.11.)

Ja ihmettelin hieman sitä, että vaikkapa näinkin epäyleisesti tunnettu harraste kuin kuuntelija-amatööri tai skanneristi on saanut oman sivunsa ja linkkinsä kerhonsa sivulle - ja heitä on taatusti vähemmän kuin kaikkien kirjablogien pitäjiä ja lukijoita yhteensä. Mutta ymmärsin kyllä ylläpidon pointin ja tähän on tyytyminen. Kunhan kirjablogeista on olemassa erityistietoa, kovaa faktaa ja tutkimustietoa (lopputöitä odotellaan), sitten sille saadaan oma artikkeli. Lisäys blogien alalajeihin jollain tavalla on vielä mietinnässä.

Romanit Euroopassa

Jani Saxell on tarttunut arkaan aiheeseen, romaneiden asemaan. Kirjan päähenkilö Florian on romanianromani, joten aihetta käsitellään koko Euroopan tasolla, ei vain Suomen.

Saxell harrastaa vaihtoehtoisia kulttuureja, mistä lukijakin saa kirjassa antia. Samalla kirja toimii historiaoppaana. Romanien, tuon maattoman kansan, kehno asema jo vuosisatojen takaa tuodaan esiin perusteellisesti. Itsekin muistan lukeneeni jostain ei edes kovin vanhasta kirjasta, kuinka mustalaisilla on "kiertäminen verissä". Yleistäminen on helppoa, mutta enemmän jatkuva muuttaminen lienee pakon sanelemaa kuin oma toive. Harva maa tai kunta huolii vieraan heimon väkeä asukkaikseen. Kirja on voimakas kannanotto vähemmistöjen ja heikompien kohtelun puolesta.

Itse tarina on kiehtova. Scifimäinen juoni, jossa tapahtumat on sijoitettu nykyaikaan; unet ovat kadonneet, ja unenpäästäjien, kuten Florianin, avulla ihmiset pyrkivät saamaan niitä takaisin. Romaneilla uskotaan olevan telepaattisia kykyjä, joita yritettiin kehittää Ceaucescun hallinnon aikoina Romaniassa Florianin lapsuudessa. Uskottavaa, onhan Suomessakin aina uskottu, että mustalaisilla on yliluonnollisia taitoja, kuten ennustaminen. Lietsooko kirja ennakkoluuloja siltä osin, minusta ei, sen enempää kuin Tuntematon sotilas sotimishaluja. Fakta ja fiktio sekoittuvat kirjassa houkuttelevasti, tunnelma on hieman unenomainen ja tarinaan rakentuu oma maailmansa, kuten kunnon romaanissa pitääkin. Eiväthän täsmällisyys ja järkevyys ole tämän lajin tavoitteita.

Tunnustan, en ole koskaan kokenut läheisiksi romaneiden tai muidenkaan maahanmuuttajien, pakolaisten tai siirtolaisten asioita, mutta tämä kirja antoi kuitenkin uutta näkökulmaa ja osoitti, että asia kuin asia lähenee, kun siitä saa tietoa. Ja nyt on varmaan luettava myös Herta Mülleriä.

Jani Saxell, Unenpäästäjä Florian, Avain 2010

Norja, kauhujen maa

Norja ja norjalaisuus ovat minulle jotain, mitä ei kohteliaisuussyistä kannata tarkemmin analysoida. Huomaan kuitenkin lukeneeni monia norjalaisia kirjailijoita: dekkariaikoinani tuttuja olivat Jo Nesbø, Karin Forssum ja Anne Holt. Yleisen filosofiainnostuksen myötä luetuksi tuli Jostein Gaarderin Sofian maailma. Ja Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppias oli vaikuttava ja opetti paljon Afganistanista ja islamista.

Norjan toi mieleen viikko sitten telkkarista tullut Erlend Loen esikoiskirjaan perustuva leffa Naisen viemää, joka ei ole suurta taidetta mutta yllättävän mukavasti viihdyttävä ja hyvin tehty. Käytiin läpi kaikki ensimmäisen ”vakavan” seurustelusuhteen kliseet, yhteiset joulun vietot (kummanko vanhemmilla vai erikseen), ensimmäinen yhteinen lomamatka (suhteen koetinkivi), mustasukkaisuuskohtaukset ja muut riutumiset. Loen kirjoja en ole lukenut Supernaiivin jälkeen. Se oli maineensa veroisesti hauska, mutta lienen iältäni väärää kohderyhmää, kun kirjailijan huumori ei sen jälkeen ole purrut. Tai ehkä kirjat vain eivät ole olleet hauskoja. Ainakaan en jaksanut lukea loppuun sitä Suomen matkaesitteen tekojuttua, Tosiasioita Suomesta. Kiinnostava aihe, tylsä toteutus.

Mutta jotain jalon villapaitakansan oudosta huumorista kyllä osuu. Todella vinksahtaneita juttuja tarjoaa Torgrim Eggen. Sisustajan viimeisen sivun jälkeen ei voinut kuin pyöritellä päätä, sanattomana. Se oli jotain… mitä ei voi kuvailla vaikuttamatta itsekin tosi oudolta. Myös Pärstäkerroin on hulvaton, joskin sekavampi ja hajanaisempi mutta jotenkin − normaalimpi. Ei noista norjalaisista näköjään ikinä tiedä, mitä sieltä tulee.

Sydän paikallaan

Kirjailijoiden avautuminen jatkuu: luulin jo kaikki lukeneeni − kysykää minulta mitä vain kenen vain kirjailijan alter egosta − kunnes aloitin Hannu Salaman uusinta. Jossa puhuu kirjailija nimeltä Hans von Blixt. Ikääntyvä kirjailija, joka haastettiin 60-luvulla jumalanpilkasta kirjassa oikeuteen ja joka nyt luo retrospektiivisen katsauksen uraansa.

Salama on nykykielellä ”kokenut” (lue: vanha) ihminen ja kirjailija. Kynä on edelleen terävä, jos kohta tajunnanvirtaista tekstiä tuli välillä luettua kursorisesti. Kyllä, menneisyydestä puhutaan paljon, etenkin viinan-, kulttuurin- ja politiikanhuuruisista 60- ja 70-luvuista, mutta onhan kirjoittajalla ääntä ja perspektiiviä niistä puhuakin. Nykypäivän kulttuurin tai yhteiskunnan tilaa on mahdoton hahmottaa, jos ei tunne taustoja. Tosin hän vaikuttaa itsekin vähän ihmettelevän, miten suurta aikakautensa kulttuurivaikuttajaa hänestä on rakennettukaan ja arvioi oman asemansa kotimaisessa kirjallisuudessa tänään ”vakinaisemmin väkinäisemmäksi.”

Salama, anteeksi, siis Hans von Blixt, ei usko mihinkään, sen enempää Natoon, EU:hun kuin puna-aatteeseenkaan tai minkäänlaisiin ismeihin, vaikka vasemmistolaiseksi tunnustautuukin. Hän sivaltaa kaikkia, vihaa talouden mahtia ja halveksii rahan avulla kilpailevia, pilkkaa suomalaisten kännykiimaa ja maineen perässä juoksemista − ja on varma siitä, että luonto hoitaa ihmiset pian pois palloa pilaamasta.

”Tämän ihmiskunnaksi sanotun ääliöparven räpiköinnit globalismeineen, uskontoineen, tekniikoineen, ’humanismeineen’, ovat tervettä irstautta muistuttava riemun aihe sellaiselle, joka on päässyt kaikenlaisesta toivorikkaudesta tulevaisuuden suhteen ja tietää, ettei hänen 10−20 vuotta kauempaa tarvitse olla mukana sietämässä kestäväksi kehitykseksi nimitettyä tulevaisuutta.”

Jo toisella sivulla päähenkilö loukkaantuu, kun viitattiin kirjailijan mahdolliseen kaupallisuuteen. Hän voisi varmasti soveltaa omaan tuotantoonsa A.W. Yrjänän kommenttia, jonka mukaan CMX voi olla paskaa tai taidetta, mutta ei koskaan viihdettä. Jos Salama olisi musiikkimiehiä, hän olisi ilman muuta progea.

Tyylistä tuli mieleen, että näin voisi kirjoittaa aikuinen Mikko Rimminen. Selvisi myös, mistä Siirilän hellänkipeät ja pitkänkarheat mukahauskat tupla-adjektiivit on keksitty.

Helmiä löytyy, ja kovanaamakin pehmenee. Tai pehmeyttään ja turhautuneisuuttaan - ehdottoman rehellisyyden vaatimuksessaan - lieneekin uhoillut, vihannut ja sättinyt?

Hellyttävin tämä:

”Todellisuudessahan en näe kovin paljon tässä maailmassa arvoa muunlaisilla ihmisillä kuin niillä, jotka yrittävät kykynsä mukaan vähentää inhimillistä kurjuutta ja kärsimystä.”

Hannu Salama, Sydän paikallaan, Otava, 2010

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Finlandia-palkinto ja joulusesonki toivottavasti piristävät kituvaa kirja-alaa. Kituvaa siten, että kirjojen ostoon käytetyn rahan määrä on edelleen sama 120 euroa vuodessa kuin jo 10 vuotta sitten. Tästä puhutaan Kirja tienhaarassa -kirjassa, ja ainakin Jenni herätteli aiheesta keskustelua.

Kirjamyynti ei siis ole nousussa, ja kirjastot valittavat, että lainausmäärät ovat pienenemään päin. Jopa presidentti esitti huolestumisensa Helsingin kaupunginkirjaston synttäreillä. Ja kirjahyllyjenkin myynti on kuulemma romahtanut! Tämä järkytti tätiä eniten: millainen on koti ilman kirjahyllyä? Eihän se ole koti! Kirjahylly on ensimmäinen huonekalu, joka kotiin hankitaan, jos minulta kysytään (kukaan ei kyllä kysy).

E-kirjaa pelätään ja kammotaan, vaikka se vauhdittaa sisältöjen myyntiä ja tulee joka tapauksessa, halusi joku sitä tai ei. Kirjamessuilla kustantajien, myyjien ja kirjailijoiden keskustelussa kirjan tulevaisuudesta oltiin kovin varovaisia. Kukaan ei sanonut asiaa suoraan. Kirjamyyjä ei tietenkään voi vapautuneesti liputtaa pelkästään e-kirjan puolesta – hankala rako Akateemisellakin, kun myyvät molempia. Kirjailijat, joita keskustelussa edusti Miina Supinen, tuntuvat suhtautuvan asiaan luontevimmin. Sisältö on heidän työnsä ja tehtävänsä, ei jakelumuoto.

Mutta mitä sitten tarkoittaa se, että kirjamessuilla kävi tänä vuonna enemmän väkeä kuin koskaan?

Ihmiset kuitenkin lukevat, eivätkä vain hengaile netissä ja kauppakeskuksissa? Minusta se tarkoittaa sitä, että lukemista halutaan laajentaa, sen yhteyteen halutaan elämyksiä: myös tai etenkin ne (me) lukufriikit, jotka pitävät osto- ja lainaustilastoja edes jonkinmoisessa kuosissa.

Kokemuksellinen lukeminen on päivän sana. Elämmehän elämystaloudessa (harrastamme elämyslukemista?). Me haluamme tietää taustoja, tuntea kirjailijoita ja kirja-alan muita toimijoita, laajentaa tietämystä kulloinkin tärkeistä aiheista, kirjoittaa ja seurata blogeja, osallistua keskusteluihin verkossa ja livenä, jännätä Finlandia-voittajaa, perustaa lukupiirejä, arvioida, verrata, ennakoida, peilata… Me haluamme elää mukana kirjamaailmassa kaikin tavoin, kaikin aistein. Siinäpä haastetta kustantajille ja kaupoille. Toimintamallia voi peilata vaikka musiikkikbisnekseen, josta puhuttiin eilen Hesarissa. Sähköinen latailu mullisti senkin, mutta nyt näyttää jo paremmalta ja uudet kuviot alkavat löytyä. Levy-yhtiöistä tulee musiikkiyhtiöitä, jotka toimivat myös vaikkapa keikkajärjestäjinä. Miten kirja-alalla: kustantajat ja kaupat rahtaavat kirjailijoita yhä enemmän framille, järjestävät kiertueita, tapahtumia, verkkotempauksia, haalivat mukaan sponsoreita, myyvät oheistuotteita... onko muuta suuntaa?

Kirjat mediassa

Olen huomannut katsovani useamman kerran viikossa FST:tä: se on hiipinyt kanavavalintoihin salakavalasti, koska sieltä tulee Kirjakausi ja Pixel. Suomenkielisen puolen kulttuurianti on luvattoman niukka. Runoraatia kaivataan, tuleeko sitä vielä? Onko muita kirjoista kertovia ohjelmia kuin hassunhauska Strada?

Minua sen sketsit naurattavat, vaikka Hesarin Nyt moitiskelikin sitä, että juontajat esiintyvät liikaa asiapuolen kustannuksella. Ihan aiheellinen varoitus, mutta ohjelma on hauska, tulee tarpeeksi usein ollakseen ajankohtainen, ja sijoitus perjantai-iltaan on erinomainen veto. Ei pölyttynyttä ”kylddyyriä” iltapäiväteen kera vanhuksille, vaan nuorekasta otetta rennosti vapaalla.

Eilisessä Stradassa pääsivät esiin myös kirjablogit. Kirsi Pihaa haastateltiin. Kirjablogit noteerataan mukavasti myös muussa mediassa nykyisin. Naistenlehdissä on vinkkilistoja ja esim. eilisessä Kodin Kuvalehdessä esiteltiin Sallan lukupäiväkirja. Lehdessä oli muutenkin paljon kirjavinkkejä, mistä pisteitä.

Herran tarhurit

Oudot maailmat ja mielikuvitukselliset asiat kiehtovat tätä lukijaa. Scifi siis – ei hulluimmat örkkijutut, mutta hienovaraisempi kuvitteellisuus siitä, millaista voisi olla. Siksi Maarit Verronen on yksi lemppareistani. Hän katsoo maailmaa aivan omanlaistensa silmälasien läpi.

Verrosen viimeisin tuli mieleen Margaret Atwoodin uusimmasta kirjasta Herran tarhurit. Myös Atwood liikkuu tulevaisuudessa, joka ei ole kaunis. Ihminen kamppailee säilyäkseen lajina. Luonto on lähes menetetty, geenimuuntelu tuonut uusia uhkia. Pedot vaanivat, kuolettavat huumeet houkuttavat, ruuansaanti on kiven alla.

Kuten ääritilanteissa oikeastikin, ihmiset reagoivat suuriin vaikeuksiin yrittämällä selviytyä alkukantaisilla tavoilla, kuten voimankäytöllä ja aggressiivisuudella tai turvautumalla henkimaailmaan ja jumaliin. Herran tarhurit on uskonlahko, joka vastustaa väkivaltaa ja pyrkii luonnonmukaisuuteen ja elämän kunnioitukseen. Heillä on omat pyhät kirjoituksensa, virtensä, pyhimyksensä, koko hoito, jonka Atwood on huolella rakentanut. Virret on kuulemma oikeasti sävellettykin.

Kirja seuraa kahden lahkolaisnaisen elämää. Ajassa liikutaan edestakaisin kertomalla tapahtumia välillä ennen ”vedetöntä tulvaa” – tappavia viruksia levittävää pandemiaa − ja välillä sen jälkeen. Tarina on jatkoa Oryx ja Crake -kirjalle, ja tuttuja tyyppejä vilahtaa tässäkin. Uusin kirja toimii yksinkin, mutta aiemman lukeneet näkevät monia asiayhteyksiä ja tuntevat taustoja.

Huiman Oryxin ja Craken tasolle tämä kirja ei yllä. Voi olla, että yllätysmomentti tuli jo siinä käytettyä. Hätkähdyttävä ympäristö on jo tuttu. Atwood keskittyy nyt kuvailemaan tulevaa fyysistä maailmaa vähän liikaakin: käytetään paljon aikaa esineiden ja asioiden kuvaamiseen, mikä välillä kyllästytti, vaikka ymmärrän sen tarpeellisuuden, kun luodaan maailmaa kokonaan mielikuvituksen voimin. Mutta lukijan mielikuvituksen varaan voi myös jättää jotain – itse katselen kirjat mielessäni elokuvan tavoin ja ärsyttää, jos omalle filmille annetaan liian tiukat raamit.

Siksikin tämä jäi kakkoseksi, että uskonto aiheena ei minua sykähdytä, mutta arvostan Atwoodin perusteellisuutta. Ja onhan hän loistava kirjoittaja, jolla on mahtava mielikuvitus ja tunnelmien luomiskyky. Aiheesta huolimatta synkkyys ei jäänyt päällimmäiseksi tässäkään, inhimillisyyttä ja huumoriakin on pinnan alla paljon – ainakin ironiaa ihmisten nykymenosta. Jos saa muutamankin ihmisen miettimään isoja, tärkeitä aiheita, kirja on tehtävänsä tehnyt. Ja kirjailijalle soisin milloin vain sen Nobelin.

Margaret Atwood: Herran tarhurit. Otava 2010.

Kulttuurivientiä

Sunrise Avenue on käsittämättömän suosittu Saksassa. Saksan EMI uskoi bändiin alusta alkaen, ja diili on ollut kannattava molemmille osapuolille. ”Fairytale gone bad" on 80-miljoonan asukkaan maassa 2000-luvun toiseksi soitetuin radiohitti, "The whole story" oli hetken soittolistojen ykkösenä, ja levyjä on myyty puolisen miljoonaa. Ensimmäinen levy ylitti Saksan platinarajan, joka on 300 000 kpl. Huimia tuloksia. Taisi olla onneksi, etteivät pojat Suomessa saaneet levytyssopimusta.

Suurelle saksalaiselle kuulijakunnalle Choose to be me tuli tutuksi Big Brotherin tunnusbiisinä, ja poikien musiikkia on soitettu mm. MM-yleisurheilukisojen tunnarina. Muistan Samu Haberin sanoneen jossain haastattelussa vielä muutamia vuosia sitten, että he soittavat kaikkialla paitsi häissä ja euroviisukarsinnoissa. Eipä ole näihin tarvinnutkaan mennä, kun on pukannut enemmänkin Bon Jovin lämppärinä toimimisen kaltaista keikkaa.

Äskettäin järjestettiin kuuntelijakilpailu ja fanitapaaminen saksalaisella radiokanavalla, jota kuuntelee 4 miljoonaa ihmistä. 60 saksalaista Sunrise Avenue -fania pääsi tapaamaan idoleitaan Helsinkiin. Mahtava juttu Helsingin kaupungilta, joka tempauksella markkinoi itseään. Uudenlaista ja varmasti toimivaa kulttuurivientiä ja matkailumarkkinointia samassa paketissa. Kaupunki arvioi saaneensa hommalla noin 7 miljoonan euron edestä näkyvyyttä - panostuksen määrää ei kerrottu, mutta tulos on varmasti monikymmenkertainen.

Totta vai Kauimpana kuolemasta?

Syksyn kuumin kysymys on, kumpi kannattaa lukea, jos valita pitää: Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta vai Riikka Pulkkisen Totta. Kumpi on parempi? Tätä on tädiltä tiedustellut niin kaveri, kollega kuin viereistä laaria penkova täti kirjakaupassa. Joten nyt paljastan, miten asian laita on.

Molemmat ovat tekijänsä toisia teoksia, menestyneiden esikoisten jälkeen. Jos on lukenut esikoiset, ei ylläty: molemmat jatkavat lanseeraamansa tyyliä viemällä sitä entistä enemmän omaan suuntaansa. Molemmilla on oma ääni ja persoonallinen ote tekstiin.

Tyyleiltään he ovat täysin erilaiset. Riikka Pulkkisen teksti on suoraa, selkeää, saunapuhdasta suomalaista. Kuin tasaraita tai koivunrunko, tiedämme mitä se on - siihen on helppo mennä ja tuntea olonsa kotoisaksi, ilman noloutta, sillä teksti on varman päälle tehtyä ja mietittyä. Ehkä liikaakin, koskettaakseen. Totta-kirja kertoo perheen tarinan, eri sukupolvien näkökulmasta. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä muistoa ja mikä toivetta, jää lukijan päätettäväksi. Tekstistä nauttimisen kannalta sillä ei ole merkitystä. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, joten lukijan pitää olla tarkkana. Ei jätä kokonaisuutena kuitenkaan suurta muistijälkeä.

Elina Hirvosen kirjassa (kirjoissa) yllätti kansainvälisyyden tuntu ja se, että teksti on niin ”valmista”: kirjat voisivat olla kenen tahansa maailman huippukirjailijan kirjoittama. Mikä on tällaiselle oikea adjektiivi? Maailmanluokkaa? Valmiuden tunne juontanee kirjailijan taustasta tekstityöläisenä,toimittajana, kansainvälisyys ulkomailla asumisesta.

Yllätin itseni välillä pohtimasta, mitä jokin lause mahtaisi olla alkukielellä (joka päässäni olisi ollut englanti − varmaan siksi, että se on ainoa vieras kieli, jota osaan riittävän hyvin verratakseni). Epäsuomalaista siis, mikä ei vielä kerro mitään hyvyydestä tai huonoudesta. Mutta kyllä teksti on todella koskettavaa ja taidokasta. Ei kuitenkaan sentimentaalista: tapahtumat ovat välillä niin rankkoja, niin että niistä teki mieli lukea toinen silmä kiinni. Tässäkin muistellaan, ja rakastetaan. Vähän vaikea oli kuviota jossain kohtaa hahmottaa, kun muistelija vaihtui alinomaa, vasta aivan lopussa kaikki loksahti paikalleen. Joten kirjan voi hyvin lukea heti uudestaan, ja niin tekee mieli tehdäkin.

Hirvosella on outo ja harvinainen taito: hän osaa kaivaa lukijan kipeät pisteet ja painaa niitä terävästi, kerta toisensa jälkeen. Mistä ihmeestä hän ne tietää? Hiljennyin hämmästyksestä ja muutenkin kirjan äärellä. Se teki selkeästi Pulkkista suuremman vaikutuksen. Suosittelisin siis Elina Hirvosta, etenkin paljon lukeville. Täti kirjakaupassa ei lopulta ostanut kumpaakaan, vaan jäi vielä miettimään.

Kaupallisesti Totta-kirja on varma voittaja. Sitä markkinoidaan isosti, kappalemääriä kasvatetaan muun muassa edullisella kirjakerhomyynnillä. Se on niin framilla, että ihme, jos Finlandia ei osu tähän. Mutta vielä on yllätyksen mahdollisuus, en itsekään ole kaikkia ehdokkaita lukenut. Ainakin Haahtela on taitava - myös Rimmisestä olen aina pitänyt, mutta ei iske laajaan lukijakuntaan, kuten Finlandialta ymmärtääkseni odotetaan. Pitää miellyttää sekä kriitikoita että lukijoita, tai ainakin ensinmainittuja. Siinä mielessä ehdokaslista oli iloinen yllätys, että nimet olivat uusia. Kyllä ehdokkaitten pitää vaihtua ja listan uudistua, jotta mahdollisimman paljon hyviä kirjoja saadaan nostettua lukijoiden tietoisuuteen.

Elina Hirvonen, Kauimpana kuolemasta, Avain 2010
Riikka Pulkkinen, Totta, Otava 2010

Satiiria synkällä pohjavireellä

Nyt löytyi kirjailijaelämävaikerrusten äiti. Ainakin tältä syksyltä. Jussi Siirilä kirjoittaa takakannen tekstin mukaan satiiria. Oikeasti se taitaa olla parodia muista kirjailijavaikerruksista, tai satiiria itsestään. Satiirin satiiria, tarkoittaako se, että kaveri on ihan tosissaan? No ehkä ei, ja nokkelasti päättelin sen viimeistään kohdassa, jossa Jone Nikulan sanotaan hymyilevän ja kehuvan päähenkilön kirjaa ihan kivaksi. Koska kaikki kyseiset toiminnot tuntuvat J. Nikulan käytökselle vierailta (hymy, romaanin lukeminen, pliisu kommentointi), ei tarina voi perustua tositapahtumiin.

Mutta kyllä tämä omiin tuntemuksiin kirjailijana olosta ja julkisuudesta perustuu. Vaikka kuinka asiaa yrittäisi hienosti veivata. Kirjan päähenkilö Siirilä on menestykseen ponnisteleva kirjailija, joka on vakuuttunut omasta neroudestaan ja etsii julkisuutta keinolla millä hyvänsä. Lopulta turvautumalla niinkin epätoivoiseen keinoon kuin kirjoittamalla luvatun käsikirjoituksen kustantamolle. Mutta se on vain pieni sivujuoni, tosin tärkeä, sillä kässäri on olevinaan Jussi Siirilän Juoksija. Faktaa ja fiktiota siis hämmennetään.

Mediahuomiota, hanki! Siirilän apuna tarinassa ovat niin Pekka Himaset kuin Esa Saariset, Tanja Karpelat ja Laura Malmivaarat. Käsittelykulma on kuten vaikkapa Petri Tammisen Mitä onni on -kirjassa: päähenkilö elää omassa (omituisessa) päässään, kun lukija puolestaan näkee selvästi, missä mennään. Tämä vain ei ole kovin hauskaa. Julkkisten laittaminen tekemään kaikenlaista naurettavaa ei jaksa naurattaa. Vaikka taustalla onkin aito hätä oman uran, kirjallisuuden tason ja kirjailijoiden puolesta. Jos tarkoitus on herättää keskustelua, toivotaan, että se toimii. Mutta miksi kirjailija sitten torppaa keskustelun omalta osaltaan ilmoittamalla kirjan liepeessä, ettei anna lausuntoja aiheesta sen omakohtaisuuden vuoksi? Vai onko sekin parodiaa? Hämmentävää. Sitä paitsi Jari Tervo Lahnasineen ehti julkkisastialle ensin.

Itse teksti on pikkunäppärää vitsinheittoa, ja kyllä kirjan viihteeksi luki, mutta kaikesta katkeruudesta ja name-droppingista jäi jotenkin häpeilevä olo sormenpäihin, vähän kuin olisi Seiskaa selaillut.

Tämän genren paras on edelleen Kreetta Onkeli. Hauska olematta nolo, osuva olematta pahantahtoinen.

Jussi Siirilä, Historia on minut vapauttava. Gummerus 2010.

Kirjan nimi on tärkeä

Kehuvat Seija Vilénin kirjaa. Olen hypännyt opuksen yli nimen takia. Mangopuun alla − ei nappaa yhtään. Tuo mieleen Harlekiinit tai Cathy Kellyn jossain lämpimämmässä maassa. Mutta kirjassa ei kuulemma olekaan eksoottista luontoromantiikkaa tai terveyttä uhkuvia reseptejä, kuten nimi voisi enteillä. K-blogi kertoi ihan muuta.

Jos ei nimi miestä pahenna, niin kirjan kyllä. Nimen perusteella olen valinnut monta luettavaa: jääkö vaivaamaan, haluaako tietää lisää. Kirja otsikolla Vaimo meni lääkäriin oli pakko hankkia. Miksi meni, miten kävi?
Tykkään myös nasevista yhden sanan nimistä: Pölkky. Uuni. Raja. Kohti. Parhaimmillaan koko kirjan idea ja juoni todella pähkinänkuoressa. Niin pelkistettyä, niin suomalaista.

Uskon, että Puhdistuksen menestyksellä on jotain tekemistä myös nimen kanssa − tuskin kiinnostus olisi herännyt yhtä isosti, jos se olisi tarjoiltu nimellä Visakoivun varjossa.

Ylipäänsä en pidä nimistä, joissa kuvaillaan luontoa ja sääilmiöitä (mielikuvituksetonta) tai sitten vain luetellaan sanoja peräkkäin, kun ei keksitä, mikä on kantava idea. ”Paviaaneja, punaviiniä ja puutarhanhoitoa”. Huh.

P.S. Juha Itkonen sanoo Kirjamessujen kiitoskolumnissaan jotenkin että "kirjailija ei ikinä saa tietää, millaisen mahdollisen jäljen hänen sanansa jättävät lukijan mieleen." Itkonen ei ilmeisesti ole keksinyt lukea kirjablogeja?

Seksiä ja väkivaltaa!

Kirjamessujen (ei liity otsikkoon) jälkeen olo on kuin lapsella joulun jälkeen. Tässäkö se oli? Nytkö se on ohi? Onko elämässä enää mitään mukavaa odotettavaa? On vaan niin mukavaa vaeltaa kirjameressä, kirjaihmisten ilmapiirissä. Lisäbonus tänä vuonna oli bloggaritapaaminen, mistä suuri kiitos Avaimelle ja Inalle ja tietysti kaikille osallistuneille.

Lohduksi päätin lukea pari keskeneräistä kirjaa loppuun. Isomäestä jo kerroinkin, toinen oli Ian McEwanin Vieraan turva.

Pilasin kirjan. Vain 135-sivuisena ajattelin sen sopivan helposti laukkuun sujahtavaksi matkakirjaksi. Luin siis pätkän silloin, toisen tällöin, metelissä ja hajamielellä. Pätkäluvusta kärsi pahasti tarina, jossa luodaan hillityn tyylikkäästi jännitystä pienin keinoin ja tihennetään tunnelmaa kohti jotain… pelottavaa, jota lukija alkaa odottaa aika pian.

Brittipari Mary ja Colin ovat lomamatkalla Venetsiassa. He elävät omaa suhdettaan, mutta joutuvat myös toisen pariskunnan mielenkiinnon kohteeksi. Tunnelma on koko ajan hieman uhkaava, sumuinen ja odottava, vaikka pari nauttiikin matkasta, toisistaan ja loman ylellisyyksistä. Ja tapahtuukin kaikenlaista, jossa patoumia puretaan ja viettien annetaan viedä: erotiikkaa ja fyysisiä vammoja erikseen ja yhdessä, loppuhuipennukseen asti. Ehkä oli hyvä, että lukeminen katkeili, jännitys ei päässyt nousemaan sietämättömäksi.

Suomennoksessa pilkkujen käyttö oli luovaa (lue: ei kieliopin mukaista). Pilkkuja ei käytetty lauseiden välissä, erillisten lisäyksien kanssa usein kyllä, ja muutenkin soveltaen. En tiedä miksi − tuleeko tapa jo alkukielestä vai kuuluiko se kääntäjän mielestä suomennoksen luonteeseen. Mutta miten oikea pilkutus olisi tekstiä huonontanut? Uudissanakin löytyi, kun joku kuiskasi "kauhuisasti". Mietitty vai vahinko?

Uuden sanan bongasin äskettäin Hesarissakin, jonka mukaan nuoret miehet suopuvat armeijaan. Siis tekevät mitä? Juttu selitti: suhtautuvat suopeammin. Siinä mielessä kauhuinen voitti, että sen ymmärsi heti.

P.S. Eikös ollutkin vetävä otsikko, kerrankin. Tällä odotan satoja uusia lukijoita. Ja liittyy jopa aiheeseen.

Ian McEwan: Vieraan turva. Otava 2010, alunperin Kirjayhtymä 1983.