Melominen

Oli pakko mennä nokosille, kun pääsi Melomisen loppuun: sen verran uuvuttavalta elämämeno siinä tuntui.

Idea on hauska − kerrotaan unenpuutteesta sekavan perheenisän arkisia tapahtumia, mutta samalla myös poukkoilevat ajatukset, jotka eivät millään tavalla liity käsillä oleviin tilanteisiin, vaan mieleen juolahtaa milloin mitäkin. Aivan kuten todellisuudessakin. Sillä välin kun keho suorittaa velvollisuuksiaan, mieli vaeltaa kummia polkujaan. Etenkin väsyneenä.

Kirja on jaettu kahteen osaan: ensin ollaan päähenkilön työpaikalla, toisessa osassa kotona. Muuta juonta ei ole, eikä juuri mitään tapahdu, paitsi päähenkilön päässä. Tavallista toimistoarkea; automaattikahvin ja paperipölyn voi melkein haistaa. Pidetään palaveria, hankitaan kauppoja. Draamaa on yhden auto-onnettomuuden verran. Mies miettii, mitä miettii. Kotona nähdään vaimo (joka on myös työkaveri) ja viisi lasta. Oksentamiset, peseytymiset, yövalvomiset ja lasten kuskaukset kuvataan tokkuraisten aivojen läpi.

Oikeasti ihmisen ajatukset voivat olla tätäkin paljon hurjempia, jutut ovat melko maltillisia. Ovat ne silti tarpeeksi päättömiä, jotta tuntuvat uskottavilta. Nämä voisivat hyvin olla jonkun päästä. Ja ovatkin tietysti, kirjailijan. On outoja ideoita ja hassuja mieleen pulpahtamisia. Tuumailut on painettu kursiivilla, jonka lukeminen ei koskaan ole kovin miellyttävää. Onneksi tekstipätkät eivät olleet pitkiä, niin että ne jaksoi lukea.

Toimistopuolelta odotin enemmän; ehkä terävää satiiria ja havaintoja työelämän typeryyksistä Konttorin tyyliin tai hauskutusta Dilbertin tapaan. Sellaista ei tarjottu, vaan kuvausta siitä, kun kaksi ihmistä ohittaa toisensa käytävällä, tai kun lounaaksi syöty kiinalainen ruoka laittaa vatsan sekaisin, tai kun lintu törmää neuvotteluhuoneen ikkunaan. Eihän se arki sen hohdokkaampaa ole, kirjoittaja tarkoittanee sanoa. Eikä työn ja perheen puristuksessa jaksa seikkailuita. Klisettä arjen sankarista voisi käyttää tässä, kun perusasioista selviäminen on lähinnä vaiston, ei enää järjen, varassa. Tähän voi varmasti moni lukija samaistua.

Kotiosuudessa alkoi tosiaan jo väsyttää. Tarina alkoi tuntua vähän tylsältä, vaikkei kirja pitkä olekaan. Ei kotitöistä draamaa saa, vaikka veden korkeus kylppärin lattialla nousisi. Sinne jäi puolitajuton perheenisä jatkamaan kauhomistaan pimeässä tunnelissaan, ja kaikki sympatiat hänelle. Tunnelin päästä hän arveli löytävänsä poutaa − myönteinen tunnelma kirjassa koko ajan leijui. Päähenkilönsä tavoin tokkurainen ja sekava, mutta myönteinen.

Kirjan visuaalinen ulkoasu on kaunis ja leikkisä, sopii tyyliin. Kaiken kaikkiaan kirja on taitavasti, tarkan nasevasti kirjoitettu ja toimitettu. Mukava tuttavuus, muttei sen huumori nauruksi asti tähän lukijaan purrut, korkeintaan hymähtelyksi. Jotenkin kirja tuntui tutulta, vaikka on esikoinen. Näitä hauskuudella ja lämpimällä ironialla ratsastavia kirjailijoita on nyt niin paljon. Eikä kotitöitä tekevä mieskään ole enää jännä juttu.

Sopii hyvin matkalukemiseksi ja myös väsyneelle lukijalle pätkittäiseen lukemiseen, kun ei tarvitse metsästää kadonnutta juonta. Kuulemma päähenkilönsä elämäntilanteessa kirjailija on sen kirjoittanutkin.

Antti Leikas: Melominen. Siltala 2011.

Lähikuvassa Tommy Tabermann

Käyköhän Tommy Tabermannille kuin iskelmämusiikille tai rillumareille: älykköjen ylenkatseesta huolimatta kansa rakastaa, ja lopulta myös kriitikot hyväksyvät hovikelpoiseksi, lausuvat kauniita sanoja ja keksivät määrittelyjä, miksi tämä ilmiö on oikeastaan neroutta. Juha Numminen pohtii tämänsuuntaisia kirjassaan Tommy Tabermannista.

Kirja pyrkii olemaan perinteinen elämäkerta, mutta ilman päähenkilön omaa panosta. Kuvaillaan lapsuutta, jotta sen vaikutusta myöhempiin vaiheisiin voi lukijana arvioida − tosin Numminen auttaa tässä ehkä liikaakin − kerrotaan hurjasta nuoruudesta, naissuhteista ja opiskelu- ja uravalinnoista sekä perheestä. Pääpaino on aikuisen, tuotteliaimman iän ja ihmisen itsensä, persoonan, kuvaamisessa. Lukija tuntee saavansa perusteellisen kuvan runoilijasta: millainen ihminen hän oli, miksi hän oli sellainen kuin oli ja mitkä olivat hänen elämänsä tärkeät asiat. Tietenkään kuva ei ole todellinen, kun ei kirjoittaja (lukijasta puhumattakaan) oikeasti ole ihmistä tuntenut, voi tukeutua vain toisen käden kommenttien ja julkisen kuvan antiin.

Numminen kirjoittaa sujuvasti ja helppolukuisesti. Hän on kritiikittä päähenkilönsä puolella ja tuo vahvasti esiin runoilijan vahvuudet ja hyvät puolet. Päähenkilö alkaa jo tuntua lähes yli-ihmiseltä. Viisas, älykäs, sivistynyt, luova, ahkera, rakastava, omaa tietään kulkeva, miehekäs, herkkä… ja varmasti hän olikin tätä kaikkea. Mutta tuli tunne, että tämä on jo liiankin mukavaa: oikeastaan tässä lukee naistenlehden pitkitettyä haastattelua. Ja meneekö tämä jo tirkistelyn puolelle?

Mielenkiintoista oli silti kuulla Tommyn urasta ja runoilijan työstä, vaikka itse taiteeseen ei tässä mentykään. En tiennytkään hänen toimineen niin monissa eri töissä, enkä hänen tuotteliaisuudestaan. Joitakin hänen runojaan olen lukenut, mutta kovin vähän. Numminen sanoo, että Taberman on Eino Leinon jälkeen suosituin = myydyin suomalainen runoilija! Jotain siinä täytyy siis olla.

Kirjan loppu oli kummallisen ylihäveliäs. Kuolemaa ei mainittu, vaikka kirja ilmestyi vasta sen jälkeen. Pitkät pätkät lainattiin muiden medioiden haastatteluja, jotka oli tehty viimeisinä aikoina. Muistan itsekin Apu-lehden artikkelin ja etenkin sen koskettavan valokuvan, jota oli lainattu tähänkin. Lopuksi puhuttiin sivukaupalla Dan Anderssonin runoista ja Hectorista. Vuosikymmenien takaisen yhteistyön tulos, Tommyn suomennokset ja Hectorin sävellykset, ilmeisesti riitti kirjoittajan mielestä symboloimaan… jotain.

Mitähän Tommy itse olisi pitänyt kirjasta? Hän olisi varmaan ollut tyytyväinen sen lämpimästä tunnelmasta ja myönteisestä otteesta. Ne sopisivat kirjan perusteella myös hänen henkilöönsä. Vaikka hän itse edusti kepeyttä ja nautti elämän aistillisista iloista, ehkä hän olisi kuitenkin arvostanut älyllisempää ja terästetympää, itse runoihin keskittyvämpää analyysia, vähemmillä pumpulipalloilla. Mutta se on sitten toisen kirjan paikka.

Juha Numminen: Lähikuvassa Tommy Tabermann. Otava 2010.

KMMM

KMMM-haasteen heitti Erja, kiitos siitä, ja tässä vastauksia;

Kuka?
Blogiesittelyn mukainen kirjaharrastaja, asuu miehensä kanssa Helsingin Kannelmäessä kaksin, muutamaa seuraavaa sukupolvea näkyy siellä myös iloksemme usein.

Lukeminen ei ole harrastus, jos harrastus on jotain, jota mennään tekemään kerran viikossa. Lukeminen on osa olemista.

Mitä?
Kaunoa, proosaa, fiktiota; kotimaista ja ulkomaista. Valinnat teen intuitiolla. Kirjan nimi vaikuttaa paljon. Kirjablogeista löytyy hyviä kirjailijavinkkejä ja lukemisideoita.

Tätä nykyä kotimaiset uutuudet kiinnostavat. Oudot tarinat ja yllätyksellisyys purevat, samoin fiksu huumori ja lämmin ote. Tykkäsin Nenäpäivästä! Ja jopa Alexandra Salmelasta. Meillä on mahtavia tekijöitä, kuten ällistyttävät Elina Hirvonen tai Leena Parkkinen tai Markus Nummi. Pitkäaikaisempia suosikkeja ovat muun muassa Maarit Verronen ja iki-ihana Kjell Westö. Vanhoja tuttuja ei tule juuri luettua muuten kuin silloin, kun he julkaisevat uutta, tylsää kyllä. Montaa kertaa en samaa kirjaa lue, vielä (sarjassa ”sitten joskus palaan näihin”).

Hyvät lukuromaanit ja viihdekirjat ovat listalla ilman muuta. Tosin niitä löytyy aina vain vähemmän, vai muuttuuko oma maku? Cecilia Samartin on mukava tuttavuus. Kotimaisista, niin, edelleen odotan Virpi Hämeen-Anttilan parasta kirjaa… Siitä muuten huomaa ikääntyneensä, kun on jo lukenut lähes kaikki Finlandia-kirjat ilman haasteita, ennen voittoa tai sen jälkeen. Jopa Nobel-kirjailijoita on näin tullut vahingossa luettua. Kun paljon lukee, voi näinkin käydä.

Missä muodossa?
Lisäsin nämä ämmät itse, koska minulla on ihan oikea e-lukulaite. Siitä on helppo lukea, mutta kuten olen aiemminkin valitellut, kovin vähän on vielä tarjontaa − luen niin hätäisesti kiinnostavat uutuudet, niin etteivät ne ole ehtineet e-kirjaksi asti. Mutta tilanne on muuttumassa, sanovat. Toivottavasti niitä tulee kirjastoonkin, vähiin jäävät ostot näillä hinnoilla.

Lisäksi suunnittelen kuuntelevani äänikirjoja, joskus. Kirjoja kaikissa muodoissa, sopii minulle. Paitsi ei lyhennelminä.

Missä?
Kulkuneuvoissa, sohvalla tai sängyllä. Tietysti odotustiloissa ja auloissa, jos sellaisiin joutuu. Sisätiloissa joka tapauksessa. Laiturit ja kannnonnokat jätän muille. Olen yrittänyt kuntosalillakin, mutta huonoin tuloksin, jos kirja ei pysy itsestään auki. Lisäksi hiki sotkee ikävästi sivuja, heh. Jotkut kuulemma saunassakin, mitä paneutumista kunnioitan: vaatinee jotain muovikelmutyyppistä apuvälineistöä…

Bloggaus tapahtuu läppärillä koti- tai mökkiolosuhteissa. Rauhassa.

Kirjaharrastus on mukana kaikkialla; aina löytyy jotain kiinnostavaa kirjoihin tai kirja-alaan liittyvää. Kirjallisen elämäni tapahtumahuippu lienee käynti Frankfurtin kirjamessuilla. Tai ei, kyllä sitäkin vaikuttavampi oli eka kerta Helsingin kirjamessuilla, kun koko kirjamessutouhu oli vielä uutta.

Milloin?
Aina, kun on hetki aikaa. Blogi on aina kirjan pari jäljessä luettua, ehdin harvoin postailla samana päivänä, mikä olisi ihanne − tuoreet vaikutelmat. Yritän olla lukematta muiden arvioita ennen omani kirjoittamista. Luen kyllä niitä heti sen jälkeen uteliaana, menikö yhtään samaan linjaan.

Mitä mielessä?
Juuri nyt parin kirjan pikainen loppuunlukeminen. Ja haaste on vapaa kaikille bloginpitäjille!

Luotettava vaimo

Amerikkalaisen Robert Goolrickin esikoiskirja ”The reliable wife”, Leena Perttulan suomennoksena, oli myönteinen yllätys, kun ennakko-odotuksia ei ollut. Trilleri, ja lisäksi jotain muuta vaikeasti määriteltävää. Se esittelee itsensä murhamysteeriksi, mutta tämän kirjan (mahdollisessa) murhassa ei ole mitään mystistä, vaan mysteeri on elävissä henkilöissä. He ovat monisyisiä ja kummallisiakin, mutta kirjoittaja tekee heistä eläviä, jopa inhimillisiä, ja onnistuu perustelemaan heidän äärimmäisetkin tekonsa uskottavasti.

Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, mikä tuo viehättävää vanhanaikaisuutta. Hevoskärryillä ajellaan, kirjeitä kirjoitetaan ja uskollinen palvelija hoitaa kotityöt. Rikkaat huvittelevat oopiumin ja muiden paheiden parissa. Jos rahaa ei ole, kuollaan yksin ja unohdettuna katuojaan tai köyhäintaloon. Kirjan päähenkilö Catherine päättää, että hänelle ei käy niin. Vaikka hän on köyhistä oloista, hän aikoo menestyä ja saavuttaa jotain: hankkia joko rahaa tai rakkautta.

Niinpä hänestä tulee ostettu vaimo. Mitä siitä seuraa − en pilaa lukuelämystä, mutta minut yllätyksellinen tarina vei täysin mukanaan. Tunnelma on tiivis, ja jännitys rakentuu tehokkaasti. Henkilöitä on vain kourallinen: omanlaistaan triangelidraamaa, lisänä se palvelija ja muutama ohi vilahtava sivuhenkilö. Tärkeimpien hahmojen pään sisältöä kerrotaan pikkutarkasti eikä sanoja muutenkaan säästellä, mikä antaa lukijalle eväitä jos nyt ei ihan samaistua, niin ainakin ymmärtää, miten kukin ratkaisuihinsa päätyy. Tarttumapintaa riittää, ja suuria tunteita rakkaudesta murhanhimoon, katumisesta anteeksiantoon, intohimosta halveksuntaan. Pidin kirjoittajan tavasta mennä asioihin suoraan, kertoa tunteista rehellisen oloisesti ja kaunistelematta rajutkin juonenkäänteet. Teekupposen äärellä sievistelemään tässä ei ehditä.

Koukuttavien kirjojen loppu on lähes aina pettymys. Ehkä vain siksi, että kirja ylipäänsä loppuu, kun odotuksia on rakenneltu satoja sivuja. Tämänkin loppu tuntui vaillinaiselta, vaikka kirjoittaja pitkään perusteli tarinaansa loppupuolella. ”Se oli vain tarina siitä, miten hyytävä kylmyys hiipii luihin saakka eikä koskaan jätä meitä rauhaan…” Mahtipontiselta ja vähän oudolta loppu joka tapauksessa tuntui, mutta toisaalta, se sopii kirjan tyyliin. Josta kyllä näkee, että kirjoittaja on Humisevan harjunsa lukenut. Yhtäläisyyksiä on yllättävän paljon jopa naispäähenkilön nimeä myöten - mutta vaikuttava tämäkin on!

Muuten, tänään Hesarissa oli pieni juttu, jonka mukaan arsenikkia määrättiin vielä 1950-luvulla yleisesti Suomessakin lääkkeeksi ihottuman hoitoon. Miten se tähän liittyy, selviää kirjasta.

”Kovin pieni osa kaikesta, mitä tapahtui, oli kenenkään syytä.”

Robert Goolrick: Luotettava vaimo. Karisto 2011.

En tunne sinua vierelläni

Jos on heikko vatsa ja säikky mieli, ei kannata lukea Tiina Raevaaraa. Viimevuotista novellikokoelmaa lukiessa vatsa alkoi kääntyä jo ensimmäisessä. Harkitsin jopa kesken jättämistä, mutta uteliaisuus voitti, taas kerran.

Tiina Raevaara kirjoittaa luonnosta ja ihmisestä sen osana, elämän erilaisista muodoista. Siis todella erilaisista. Ja paljon myös kuolemasta, mikäpä sen luonnollisempaa. Ihminen sulautuu luontoon, vaikka sitten ruumiina suossa. Tyylin voisi nimetä eko-scifiksi. Kyllä, mieleen tuli Johanna Sinisalo, mutta Raevaara on raaempi, rujompi ja rajumpi.

Hienoja novellit ovat, hämmästyttäviä mielikuvituksessaan, mutta eivät mitenkään miellyttäviä. Lukija joutuu pois mukavuusalueeltaan, mikä on varmasti tarkoituskin. Osuvia oivalluksia ja ällistyttäviä ajatuskulkuja riittää − entä jos linnut toimisivatkin sairaanhoitajina. Tai aiemmat sukupolvet säilyisivät tuolin uumenissa (älkää kysykö, liian kummallista lyhyesti selitettäväksi). Ja kun ennen sanottiin elämän kulkevan ohi filminauhana kuoleman kolkutellessa, nykyisin se näytetään powerpointtina. Palautekeskustelu käydään siinä samalla.

Minä ja vatsani olimme helpottuneita kirjan loppuessa. Eikä jokainen novelli aiheuttanut kammotusoireita. Mutta ei tätä isoa annosta pysty sulattamaan kerralla. Täysi tunnustus silti kirjailijan kirjoitustaidoille, huikealle ajatusten lennolle ja luutuneiden käsitysten ravistelupyrkimykselle.

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni. Teos 2010.

Kulinaristin kuolema

Tuskin on toivuttu Siilin eleganssista, kun Barbery tulee taas. Jos luulit heittäneesi iäksi hyvästit pariisilaiselle kerrostalolle hienostelevine asukkaineen, ovenvartijarouvineen ja kissoineen, nyt pääsetkin sinne takaisin.

Kulinaristin kuolema kertoo yhdestä talon asukkaasta, maailman vaikutusvaltaisimmasta ravintolakriitikosta, joka eläessään on ”jaellut kynällään suolaa ja hunajaa lehdissä, ohjelmissa ja puhujanpöntöissä”, nostanut ja tyrmännyt kokkeja ja huippuravintoloita, maistanut ja arvioinut herkut vaatimattomimmista ylellisimpiin, mitä kuvitella saattaa, palvellut kuningas Makua kaikin tavoin − tiivistettynä sanoen, elänyt elämänsä ruuan kautta.

Nyt hän tekee kuolemaa ja pohtii mennyttä − ja mikä on se suuri maku, jota hän vielä kaipaa, jonka muisto häntä vaivaa ja riivaa kuolinvuoteellakin?
Perhe on ollut hänelle toissijainen asia. Vaimo on rakastanut miestään, mutta lapset ovat katkeria. Kuvaavaa kyllä, sydän on se heikoin ruumiinosa, joka kriitikon lopulta tappaa.

Mutta tarinassa on kyse ennen kaikkea ruuasta: sen kiehtovuudesta, moniulotteisuudesta ja merkityksestä, jota päähenkilömme ”leukaperät temmeltäen” on koko ikänsä tutkinut ja rakastanut. Hän kuvaa suhdettaan eri ruoka-aineisin: miten paljon hän saakaan irti pelkästään leivän rakenteesta, puhumattakaan ”osterin eroottisesta samettisuudesta” tai ”lihan viriilistä voimakkuudesta.” Ja saamme kuulla, että kalaruuassa ”olennaista ei ole hienous, möyheys, voima eikä öljyisyys vaan villiys.” Ruuan ominaisuuksien lisäksi hän huomioi myös syömisympäristön ja seuran. Ruoka on hänelle loputon aarreaitta ja nautinnon lähde − ja paljon enemmän.

Palvova suhde ruokaan on epäterve. Mutta kirja on upeaa, päähenkilönsä mukaan hieman vanhahtavaa kieltä ja etenkin ruokaosuudet hämmästyttäviä, ylitsevuotavan runsaita sanallisia gourmet-annoksia. Onko kirjailijan tarkoitus avata ruuasta nauttimisen kulttuuria lukijalle? Herää epäilys, että tässä myös lempeästi irvaillaan ruuanpalvonnan ylettömälle trendille − kun kokkiohjelmia tulvii tv:stä toistakymmentä päivässä, kaupat pursuavat keittokirjoja ja kaikki kiirehtivät kertomaan harrastuksekseen kokkaamisen? Oli niin tai näin, kirja toimii. Ainakin tälle lukijalle, jolle ruoka ei ole pyhä asia eikä arkinen ruuanlaitto harrastus. Ehkä ruokaan ja sen laittajiin jopa suhtautuu nyt hieman kunnioittavammin.

Ruuan lisäksi kirja tarjoilee myös hykerryttäviä havaintoja ruuanlaittajista ja muustakin. Miten kaikkea tätä mahtuukaan vajaaseen parinsataan sivuun. Loppupuolella alkoi jo ruuan hehkutus ylitsevuotavine adjektiiviryöppyineen kyllästyttää ja muutenkin kohokas jotenkin lässähti, joten sivuja oli ihan riittävästi. Viisas, hauska ja elegantti kirja kuitenkin on, edeltäjänsä tapaan, vaikka kevyempi nautittava.

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema. Gummerus 2011.

Matka yli ymmärryksen

Miksiköhän Heikki Saure kirjoitti kirjan yliluonnollisista ilmiöistä, vaikkei edes usko niihin? Tätä hän äimistelee itsekin kirjansa esipuheessa ja loppusanoissa. Hieman on selittelyn makua, kun liikaa selitellään − pyritään vetoamaan skeptisiin lukijoihin. Mutta hän kirjoitti kuitenkin muistiin Anuirmeli Sallamo-Lavin tarinan, jonka uteliaana ihmisenä tulin lukeneeksi. Onkohan aihe nyt taas jotenkin muodissa; elokuvaohjaaja Kaija Juurikkalalta on tullut äskettäin myös kirja entisistä elämistä.

Sauren kertoja Anuirmeli on ns. meedio, henkilö, joka kertoo tapaavansa kuolleita ja välittävänsä viestejä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Kirjassa esitellään myös paljon muita outoja hahmoja, shamaaneja, parantajia. Ja outoja ilmiöitä: nestemäisiä pöytiä, savuavia miehiä, leijuvia reppuja. Hmm.

Luulen, että lähes jokaisella nuorella on vaihe, jossa yliluonnolliset ilmiöt, sielunvaellus, ennustukset ja sen sellaiset kiinnostavat. Mutta kun aikansa asioita tutkii ja hankkii sen tiedon ja kokemuksen, jota helposti on saatavissa, kiehtovuus hiipuu, ja mielenkiinnon varastavat muut aiheet. Niin oli myös tällä lukijalla. Skeptikkona en jaksa äärettömästi kiinnostua yliluonnollisuudesta: ihan tässä näkyvässäkin maailmassa on niin paljon koettavaa ja opittavaa, eikä käsittämättömän hämmästely vie asioita eteenpäin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että jotain toista ne asiat kiinnostavat. Tietysti maailmankaikkeudessa on paljon sellaista, jota ihminen ei voi ymmärtää eikä edes havaitse. Joten turha tyrmätäkään, kun ei sitä tietoa ole. Kokemukset näillä kirjan ihmisillä ovat varmasti heille aitoja. Tuotti ne sitten alitajunta tai henkimaailma. Sillä ei mielestäni ole merkitystä − tai ehkä kyse on samasta asiasta.

Eri tietoisuuden tilat eivät sinänsä ole mystiikkaa: Saurekin käyttää esimerkkinä tuttua flow-tilaa, johon pääsee hyvässä työvireessä tai vaikka hiihtäessä, kun hyvin käy. Meditatiiviseen tilaan voi luiskahtaa musiikkia kuunnellessa, tai aamulla, kun ei ole vielä kunnolla hereillä. Anuirmelillä tietoisuuden tilojen muutos on vain aivan toista luokkaa. Tarina varmasti kiinnostaa, jos aiheet jotenkin liippaavat omaa elämää; jos hakee vaikkapa parannuskeinoa sairauteen tai on muuten itse herkässä (etsinnän) vaiheessa. Toisaalta kovin herkälle ihmiselle kirja saattaa olla pelottava, ja se kannattaa lukea valoisana aikana. Skeptikko ei sen perusteella kuitenkaan muutu, vaikka kirjoittaja vakuuttelikin epäuskonsa olevan kovalla koetuksella. Hassua oli se, että Anuirmeli itse suhtautuu samalla tavalla ufoihin kuin me skeptikot henkimaailmaan: varautuneesti. Jos ei aivan ehdotonta kieltämistä, ei haluja myöskään tutkia enempää.

Kirjana tämä ei ollut kovin mukaansatempaava, vaan muistutti rönsyämisineen (esimerkiksi yksityiskohtainen selostus noitarumpujen valmistuksesta ja käytöstä) lähinnä omakustannetta, joita tulee luettua yhden lukemisharrastukseni, näkövammaisille vapaaehtoislukemisen, myötä. Tyylivalinta on varmasti mietitty; on pyritty säilyttämään Anuirmelin oma ääni ja autenttisuuden tuntu. Minulla on käsitys, että tämän genren kirjat ovat usein tämänkaltaisia. Niissä yritetään kertoa liikaa, ei rajata eikä editoida riittävästi, jotta pääsanoma kirkastuisi. Muistelen jollain hiihtoreissulla Levillä lukeneeni Päivikki Palosaaren äidin kirjaa samoista aiheista. Kirja oli niin sekava, ettei siitä saanut tolkkua. Hiotumpi sisältö toisi uskottavuutta ja painoarvoa itse asiallekin, jos se on päämäärä. Hyvä kirja mystisistä aiheista on ufojuttujen klassikko: tositarinana aikoinaan markkinoitu Whitley Strieberin Ne ovat täällä nosti hiukset pystyyn. Vaikka myöhemmin selvisi, että kirjailija on erikoistunut fantasiaan.

Juurikkalan kirjaa en ole lukenut, mutta ulkoisestikin sen ja Sauren kirjat muistuttavat toisiaan. Kannessa on sumuinen, pimeään vuorokaudenaikaan viittaava tummahko väritys, yksi symbolinen kuvaelementti, lisänä Juurikkalalla vettä, Saurella kiveä, molempien nimissä sana matka.

Heikki Saure: Matka yli ymmärryksen. Avain 2011.

Hella W ja muuta

Juuri kun hehkutin Hanne-Vibeke Holstia, TV ykkösellä alkoikin hänen kirjoihinsa perustuva minisarja, Kuningataruhri. Vaikutti ensimmäisen jakson perusteella varsin pätevältä, ruotsalaiseen tapaan. Sosiaalidemokraattinen pääministeri Elizabeth Meyer kamppailee oman terveytensä, perhe-elämänsä ja poliittisten paineiden keskellä.

Alkava Alzheimer varjostaa hyvin etenevää uraa, samoin terroristien uhkaukset. En tiedä, kumpi on pelottavampaa. Tai tiedän, se tauti. Lisa Genovan Edelleen Alice ja Selja Ahavan Eksyneen muistikirja ovat vielä tuoreina mielessä. Molemmat ovat koskettavia ja mieleen tarrautuvia kirjoja − terveisiä Jennille ja muillekin niitä lukeneille tai lukemista suunnitteleville − mutta eri tavalla. Alicella on fyysinen tauti, joka etenee nopeasti, kun taas Eksyneen muistikirjan Annan muistinmenetys on psyykkistä perua, näin tulkitsin.

Kuningataruhrin päänäyttelijä Suzanne Reuter on vakuuttava. On ilo nähdä elämää kokeneita naisia heille riittävän vaativissa rooleissa. Toinen onnistuja samalla saralla on Tiina Weckström, Hella W -leffan nimiroolissa. Muuta hyvää elokuvassa ei ollutkaan. Hella Wuolijoen elämä kuvattiin ärsyttävän pätkittäisesti, joten jotta siitä saisi jotain irti, olisi tunnettava taustat ennestään. Liikaa jäi kysymyksiä: mistä hän sai varat bisneksentekoonsa? Muutti Virosta ja alkoi ostella kartanoita? Mikä mätti avioliitossa? Miten hän loi yhteydet venäläisiin? Oliko hän vakooja?

Tarinaa kerrotaan tyttären suulla, en tiedä miksi − ehkä vain joku kertoja tarvittiin. Mahtipontisia kuvakulmia ja äänekästä musiikkia piisasi. Saattaa olla, että tavoiteltiin kansainvälistä, viihteellistä otetta, mutta siihen taas ei juoni riitä. Mukaan oli ympätty paljon pätkiä Niskavuori-sarjasta ja muista Hellan teksteistä tehdyistä elokuvista. Vaikka ne itsessään ansiokkaita ovatkin, eivät ne Hellan elämää valota. Tämä elokuva ei sovi historiasta kiinnostuneille, realisteille eikä romantiikkaa tai seikkailua kaipaaville. Todella harmi, kun henkilö itse on niin kiinnostava ja ainutlaatuisen lahjakas hahmo itsenäistyvän Suomen alkutaipaleilta.

Hassu yksityiskohta on se, että H-P Björkman näyttelee Valpon pahaa poliisia, taas! Kuulustelu-leffassahan hän kuulusteli Kerttu Nuortevaa, tässä samoin. Mitäpä turhaan miehitystä vaihtamaan, kun yksi näyttelijä Suomessa on roolin jo kertaalleen sisäistänyt. Oikeasti valinta ei ollut onnistunut katsojan kannalta, koska se vei mietteet pois itse asiasta.

27 eli kuolema tekee taiteilijan

Pakko myöntää, että oli kova kynnys alkaa lukea Alexandra Salmelaa. Suorastaan välttelin sitä. Kirjahan on kaluttu, kohuttu ja ruodittu jo niin alastomaksi, että mahtaako jäljellä olla mitään kiinnostavaa, tuumin. Ja jos se on joku taiteellinen.

Yllätys oli se, että kirjahan on hauska! Jos ei nyt suoranaista käkätystä aiheuta, niin jatkuvaa huvittunutta hyrinää ainakin. Alun epäluuloista pääsee yli viimeistään puoleen väliin mennessä, ja sitten voi jo naureskella vapaamminkin. Kirja kertoo huumorilla tšekkiopiskelijan, Angien, itsensä etsimisestä, ja samalla erään suomalaisen perheen elämästä. ”Eintsi” haluaa luoda jotain kuolematonta ja kuolla ennen kuin ehtii täyttää 28. Koska niin ovat tehneet hänen idolinsa Janis Joplinista Kurt Cobainiin. Kumpikaan osuus tehtävästä ei ole helppo. Hän lähtee Suomeen hakemaan inspiraatiota ja löytääkin kaikenlaista.

Tiesin, että tarinaa kerrotaan epätavallisten kertojien suulla, kuten perheen auton ja pehmoeläimen, joten se ei yllättänyt. Mutta hauskaa se oli. Auton osuudet olivat tylsimmät, mutta tarpeelliset etenemisen kannalta (olipa monimielistä). Pehmopossu oli hellyttävän lapsi! Ja kuten tiedätte, lapsen suulla sanotaan paljon totuuksia tai ainakin hyvin tärkeitä asioita. Se oli ilman muuta suosikkini, omistajineen.

Kieli on raikasta, innostunutta ja nasevaa, vaikka suomen kieliopissa on välillä joustoa. Muistelen, että ainakin Inaa se ärsytti. Ymmärrettävästi suomi ei ole täydellistä, kun puhutaan Angien suulla, mutta pilkunviilaajana miettii, ovatko muut virheet varmasti mietittyjä vai silkkaa osaamattomuutta. Mieleen tuli Vibeke Holst, joka kirjoissa käytetään runsaasti huutomerkkejä! Lähes joka lauseessa! Se tuntui aluksi todella pöllöltä, mutta siihen tottui! Ja lopulta siitä alkoi jo pitää. Hengästyneen innostunut puhe oli niin leimallista kirjoittajalle − tai hänen henkilölleen Therese Skårupille − että jos ammoisen trilogian kolmas osa olisi ollut ”tavallista” tekstiä, olisin ollut pettynyt. Viimeisintä Holstin kirjaa en ole lukenut, joten en tiedä, jatkuiko tehokeino ilman Theresea. Mutta ne kolme kirjaa olivat mainioita.

Salmelaan palataksemme. Olen iloinen, että lopulta luin sen. Nyt kun kohu ja pöly ovat laskeutuneet. Ei se kaikesta huolimatta ollut liian kikkaileva, vaan hyvin omanlaisensa esitys. Juoni ei ole kummmoinen - nuoren naisen kasvukertomus - vaan omintakeinen tyyli ja esitystapa on tärkein. Huumorin läpi saattoi nähdä myös vakavia asioita. Pidin myös grafiikasta, vaikka kannen punakeltainen väriyhdistelmä ei olekaan suosikkini. Se sopii kuitenkin hienosti hauskaan ja tuoreeseen tekstiin, samoin sisäsivujen ulkoasu, kuten sivunumerointi.

Mielenkiintoista nähdä, miten Alexandra Salmela jatkaa kirjailijan uraansa − oliko tämä kirja yksittäinen purskaus, se taideteos, joka on pakko luoda ennen aikuisuuden rajapyykkiä, vai jatkuuko ura?

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Teos 2010.

Nora & Alicia

Vihdoin löytyi upottavaa viihdettä. Cecilia Samartin teki sen: kirjoitti menestysromaanin jälkeen vielä paremman. Nora & Alicia kertoo kuubalaisserkuksista, jotka vallankumouksen pyörteissä joutuvat eroon toisistaan. Toinen pääsee perheineen Yhdysvaltoihin, toinen jää kommunismin kurjistamaan Kuubaan.

Tyttöjen elämää ja ystävyyttä seurataan varhaislapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. He ovat varakkaasta suvusta, mutta kommunismin myötä perheet menettävät kaiken. Selviytymistaistelusta on kysymys. Muun muassa.

Tuntuu, että vasta nyt kuubalais-amerikkalainen kirjailija on todella vauhdissa ja pääsee sanomaan aidosti sen, mitä halusikin. Kirjan asenne saattaa olla yksioikoinen, mutta Castron hallinnon epäkohdat ja kansan surkea tilanne tehdään selviksi. Tyttöjen elämäntarinat ovat oikeastaan vain houkutteleva kuorrutus tälle.

Tarinat kertovat kärjistettynä kaksi ääripään kohtaloa, maustettuina romantiikalla ja seikkailuilla. Ääripäinä esitetään myös Yhdysvallat ja Kuuba, ja sitähän ne monin tavoin ovatkin. Näin jälkeenpäin ajatellen idea tuntuu kovin simppeliltä, mutta sokerisuus − tai kauniimmin sanottuna viihteellisyys − ei lukiessa liikaa haitannut, vaan teksti imaisi täysin mukaansa. Tämä kertoo paljon kirjoittajan taidoista.

Vaikka senõr Peregrino oli rakenteeltaan omaperäisempi, nautin enemmän tämän kirjan lukemisesta. Kirjoittajan innostus aiheeseen näkyi ja tuntui, samoin rakkaus ja ikävä entistä kotimaata kohtaan. Lukija melkein tunsi tropiikin tuoksun nenässään ja hiekan jalkapohjiensa alla. Rannan valot loistivat Kuuban pimeässä illassa. Jotain kuubalaisesta aistillisuudesta ja tunnemaailmasta välittyi.

Kansi on samaa sarjaa kuin senõr Peregrinossa, mikä on hyvä; tunnistettava lukijalle ja mietittyä brändin rakentamista kirjailijalle. Tämän kirjan myötä brändi vain kasvaa ja kohenee − samoin odotukset. Mitä saadaan seuraavaksi?

Cecilia Samartin: Nora & Alicia. Bazar 2011.

Triesten taivas

Pieni tunnelmapala Italian maisemista, olkaa hyvä. Jukka Pakkanen kirjoittaa kauniisti ja intensiivisesti miehen mietteitä, kun hän etsii kadonnutta poikaansa ja potee itse kuolemantautia. Kirja on muistoja, vaikutelmia, tunnelmia, mielikuvittelua ja tuntemuksia, enemmän kuin juonta.

Unenomaista, outoakin. Reunat ovat häilyviä ja sumuisia. Silti teksti on kirkas ja erittäin pelkistetty. Pelko ja järkytys − ehkä pojan katoamisesta, ehkä omasta tulevasta kuolemasta − tuo miehen mieleen toistuvasti lentokoneen, joka lävistää pilvenpiirtäjän. Taivaalla näkyy usein uhkaavia lentokoneita, taivas on muutenkin tiiviisti mukana osana tarinaa.

Henkilöitä ei ole paljon, ja ne vähätkin jäävät etäisiksi, tahallaan. Lukijan oman mielikuvituksen varaan jätetään paljon − ainakaan häntä ei aliarvioida liiallisella selittämisellä. Annetaan viitteitä, heitetään täkyjä. Omaperäinen, fiksu ja hallittu pieni kokonaisuus. Pidin.

Kirja on kolmas Pakkasen sarjassa, jonka aiemmat osat ovat minulle lukemattomia, joten en pysty arvioimaan jatkumoa enkä kehitystä. Kirjojen sanotaan toimivan hyvin itsenäisinäkin ja ainakin tämän perusteella näin on. Aiempia tuskin maltan olla lukematta, jos niitä joskus vastaan tulee.

Jukka Pakkanen: Triesten taivas. Like 2009.

Julkeat

Elina Loisa kirjoittaa nuoresta naisesta, joka elää normista poikkeavasti: baarien, bailaamisen, työn välttelyn ja seksin täyttämää elämää. Elintaso ylläpidetään pummaamalla ja vaihtuvien seksikumppanien lompakoilla, koska työntekoon tai virastojen tukiviidakkoon hän ei alennu.

Tyttö itse on hyvin tyytyväinen tilanteeseen ja pitää itseään tavallisia tallaajia äärettömän paljon fiksumpana ja tyylikkäämpänä. Hän kertoo juhlimisesta, viettely- ja sänkytaidoistaan, rahan ja nautinnon hankinnan keinoista tässä itse rakentamassaan virtuaalimaailmassa.

Paras ystävä Max jakaa elämänkatsomuksen ja yölliset seikkailut, joissa käytetään niin miehiä kuin naisiakin, ristiin rastiin ja kimppakivana. Tyttö ei ole ”syntynyt tekemään töitä perse ruvella” eikä aio ”myydä sieluaan” työelämälle. Hän halveksii keskiluokkaisia vanhempiaan, jotka ovat tarjonneet hänelle aineellisesti hyvän lapsuuden, ja syyttää heitä tunnekylmiksi kiipijöiksi, kun vanhemmat toivovat tytön valmistuvan johonkin hyvään ammattiin. Päämäärätön haaveilija, hän kuvaa itseään, tai ”työelämän jämäpala” – välillä hän on raadollisen realistinen ja antaa epäillä, että syvempääkin mietintää olisi tapahtunut, mutta pian palataan taas tasolle, jossa itseluottamus on terästä. Omasta mielestään hän on jonkinlainen ihmiskunnan kruununjalokivi.

Omakuva on vääristynyt, kaikesta materian hankinnan halveksunnasta huolimatta suurin osa hänen tekemisistään ja ajatuksistaan tähtää pelkästään rahan hankkimiseen. Ja eikö omalla ruumiilla elannon hankkiminen ole pahimmanlaatuista itsensä myymistä? Hän ei itse pidä sitä työnä, mutta ei tunnu saavan siitä nautintoakaan kuin hetkeksi kerrallaan. Toisaalta ei hän muuta haekaan. Hetken huvia, huijattavaa tyyppiä, joka kustantaa juhlimisen ja elämän, jossa ei tarvitse aamulla herätä töihin. Yksi vakituisempi kumppani, Anna, saa lempinimen Pankkiautomaatti.

Jotenkin säälittävä hahmo tämä on: tunteista ei ole tietoakaan, paitsi kiintymys Maxiin, ja sekin vain siihen asti, kun hän näkee Maxin itsensä peilinä. Jonkun ammoisen koulukaverin itsemurhaa hän kyllä pohtii, muttei kaverin takia, vaan siinäkin omien pelkojensa heijastajana. Hän kuvittelee tunteneensa kuolleen tytön hyvinkin (kumma kyllä, hän huomaa tämän vasta itsemurhan jälkeen). Tässä kirjoittaja yrittänee rakentaa hataraa psykologista taustaa nykyisyydelle, epäuskottavasti.

Ehkä tämä on sukupolvikysymys. Samaistun eniten tytön vanhempiin: kun lapselle toivoo hyvää asemaa, se yleensä tarkoittaa, että toivoo lapselle hyvää ja onnellista elämää, jossa tämä ei kohtaa suuria vaikeuksia eikä liian raskaita huolia, ei asemaa aseman vuoksi. Tästä ei käy ilmi, millaisia vanhemmat oikeasti ovat, koska kuulemme vain tytön näkemyksen. Onko hän se pullamössöilijä, joka on saanut lapsena ja nuorena kaiken ja siksi valitettavasti myös kuvitelman omasta erikoislaatuisuudestaan ja oikeudestaan ilmaiseen kyytiin muiden siivellä? Valtavan uhman hän on ainakin saanut, koska mielellään edelleen järkyttää, toimii tahallaan päinvastoin kuin vanhemmat tai ympäristö ehkä odottaisi − tai kuten hän kuvittelee heidän odottavan. Hänellä on kovin kliseiset käsitykset ”tavallisesta elämästä”, johon hän ei siis aio sortua, vai ei pysty? Onko hän oikeasti itse se, jota käytetään hyväksi? Vai etsiikö hän aidosti vaihtoehtoa normiin?

Emme saa tietää, eikä se jaksa hirveästi kiinnostaakaan. Pinnallinen kirja ei mene syvälle mihinkään, ei pura taustoja murrosikäistä uhmaa kummemmin eikä edes järkytä, mikä olisi tuonut uskottavuutta ja lihaa luiden ympärille - ja kirja toimisi ajankuvauksena. Jos taas tarkoitus on antaa lukijan maistaa dekadenssia ja ylettömyyttä, sen teki jo tyylikkäästi ja koukuttavasti Tuomas Vimma. Tälle kirjalle en löydä roolia enkä tehtävää.

Elina Loisa: Julkeat. Gummerus 2010.