Adam & Evelyn

Maailman vanhin rakkaustarina toistuu. Tällä kertaa Adam ja Eve eivät asu paratiisissa - ainakaan vielä kirjan alkaessa, sillä he ovat itäsaksalaisia. Eletään kuohuvaa aikaa 1980-luvun lopulla. Hurjalta tuntuu, että siitä on niin lyhyt aika, kun lukee loikkaushaaveista tai kuvausta rajan ylittämisestä tavaratilassa tai tavaroiden puutteesta ja 30-vuotiaista Wartburg-autoista: niin eri maailma, niin lähellä.

Tarina alkaa räväkästi. Adam pettää ja jää kiinni rysän päältä, Evelyn pistää välit poikki ja lähtee ystävättärensä kanssa kohti Unkaria lomalle, jonka piti olla Adamin ja hänen yhteinen. Adam ei lannistu syntiinlankeemuksestaan, vaan lähtee seuraamaan naistaan. Uutta yhteistä alkua etsitään oikeastaan koko kirjan verran, loppuun asti.

Kirja ei ole helpoin luettava, sillä se perustuu lähes täysin dialogiin, joka muistuttaa näytelmäkäsikirjoitusta. Paitsi että tästä useimmiten puuttuvat ohjetekstit, kuka on äänessä milloinkin. Vuorosanat ovat realistiset, mutta auki kirjoitettuina auki ja etenkin luettuina tavanomaiset repliikit tuntuvat hieman töksähtäviltä ja kokonaisuus hakkaavalta. Tähän tapaan, sivukaupalla:

”Meinaatteko te mennä takaisin?”
”Miksei?”
”Entä sinun vaimo?”
”Otan mukaan.”
”Otat siis mukaan?”
”Otan, mitä muutakaan minä tekisin.”
”Oletteko te taas yhdessä?”
”Melkein.”
”Rakastatko sinä häntä?”
”Enhän minä muuten olisi täällä.”

Kirjoittaja vie juonta eteenpäin niin, että lukija saa itse löytää vastauksia ja selvittää tapahtumia dialogista, hänelle ei tarjoilla valmista tavaraa. On mukavaa, että lukijaa ei aliarvioida, mutta kuten sanottu, hieman raskas tämä tyylikeino on. Onneksi kirjailija on pilkkonut tekstin hyvin lyhyisiin lukuihin, mikä helpotti lukemista paljon.

Suhdetta pohditaan aika perinteisellä asetelmalla: Adam on tyytyväisempi vanhaan, Evelyn suuntautuu enemmän uuteen. En silti osannut eläytyä henkilöiden maailmaan, en päässyt heidän nahkoihinsa. Tuntui tosiaan siltä, että nyt puhutaan aivan eri maailmasta ja eri kulttuurista. Outoa, kun sekä ajallisesti että maantieteellisesti ollaan niin lähellä. Mutta tekee hyvää lukea juuri tällaista, erilaista.

Tarinan puitteet ovat kiinnostavammat kuin henkilöiden tarina, joka jätti tämän lukijan kylmäksi. Länsimaisuus vyöryy, muuri murtuu, mikä kohdataan vain kahden ihmisen omien silmien, oman tilanteen kautta, ei sen suurempana mullistuksena. Kirjoittaja ei maalaile isompia kuvia eikä visioita, ihmisen tasolla pysytään. Loikanneita harmitti, että toiset pääsevät nyt rajan yli näkemättä sitä samaa vaivaa, minkä eteen he olivat joutuneet. Hyvin inhimillistä. Sitä ihmettelin, että siihen nähden, että henkilöt olivat hyvin vaatimattomista oloista ja suorastaan köyhiä, he suhtautuivat kovin huolettomasti tavaroihinsa ja rahoihinsa, niitä hävisi vähän väliä. Tarkoittaneeko kirjailija ilmaista sen, että itäsaksalaisia ei ohjaa materia. Tai että materia on katoavaista.

Esikuvatarina, Raamatun kertomus ihmisen luomisesta on myös mukana. Hauska ajatus on se, että Jumala oli maailman ensimmäinen räätäli; hänhän puki ihmiset vaatteisiin näiden syötyä väärästä puusta ja hävetessä. Myös kirjan Adam on räätäli ja tavallaan ”loi” naisensa, joille hän suunnitteli asuja.

Kirjan on lukenut myös Valkoinen kirahvi.

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn. Otava 2011. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Sinkkuelämää

Niin tuttua, niin helppoa. Sinkkuelämäsarjaa noin neljä kierrosta telkkarista katsoneena kiinnosti kuulla, miten ystävykset tapasivat. Ja kirja on aivan kuin sarja, mutta tuttu nelikkomme 15 - 20 vuotta nuorempi.

Carrie toteuttaa haaveensa, kun saa vihdoin kotoaan lähteä New Yorkiin, kirjoituskurssille. Hän eikä tunne sieltä juuri muita kuin Samanthan, joka on hänen tuttavansa serkku. Sam auttaa häntä alkuun, majoittaa jopa, vaikka naiset eivät vielä tunne tosiaan paremmin, ikäeroakin on aika lailla. Carrie on vielä niin nuori, että hän lisää ikäänsä muutaman vuoden, kun alkaa tapailla aikuista miestä. Mies on noin kolmikymppinen, lähes vanhus siis, yhden ystävättären sanoin: ”Mielessäni näen hänet tohveleissa piippua polttamassa.”

Vaikka 20 vuoden ikään on vielä matkaa, Carrie on jo oma itsensä: hän on kiinnostunut muodista, kirjoittamisesta, juhlista ja bling-blingistä - ja miehistä. Hänellä on hämmästyttävät sosiaaliset taidot, joten hän saa nopeasti laajan tuttavapiirin. Oma pukeutumistyyli alkaa muotoutua trendisetterin ura häämöttää jo kun hän seuraa rohkeasti omia ideoitaan. Vähävaraisena hän keksii muun muassa ottaa sairaalan työhaalarit arkikäyttöön ja vierailee ahkerasti vintage-kaupoissa. Kuten Samantha sanoo: ”Jos sinut nähdään aina samoissa vaatteissa, alkaa vaikuttaa siltä ettei sinulla ole tulevaisuutta.”

Mirandaan Carrie tutustuu sattumalta - punapää on ärhäkkä feministi, joka myöhemmin tv-sarjassa kypsyy kauniisti aikuiseksi naiseksi, mutta terävä kieli ja loppumaton mielipiteiden varmuus pysyivät.

Loppupuolella kirjaa Carrie istahtaa junassa sievän, upeatukkaisen tytön viereen, joka selailee Morsian-lehteä - arvaatte varmaan, että Charlotte astui kuvaan.

Rakkausasiat ovat keskiössä tietenkin, mutta tämän kirjan painotus on enemmän city kuin sex. Jos pitää tv-sarjasta, pitää kirjastakin. Ilman sarjaa taas kirja olisi jäänyt lukematta - ja kirjoittamatta.

Candace Bushnell: Sinkkuelämää. Ensimmäinen kesä New Yorkissa. Suomennos Liisa Laaksonen. Tammi 2011.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Kaksi naista, vanha, erakoitunut Astrid ja nuori Veronika, asuvat naapureina sattumalta, kun Veronika muuttaa eronsa jälkeen paikkakunnalle. Kumpikaan ei ole parhaassa mielentilassa tutustumaan uuteen ihmiseen, mutta pikkuhiljaa, varovaisesti he ystävystyvät ja pian jo tukeutuvat toisiinsa. Molemmat nuolevat haavojaan ja kantavat isoja suruja, ja toisissaan he kohtaavat ihmisen, jonka kanssa niitä voi käsitellä, eheytyä.

Alussa en innostunut, ajattelin, että tekstissä on aivan liikaa kuvailua ja säätiedotusta. Mutta kävi niin, että vahva tunnelma piti otteensa ja tiheni loppua kohti. Eikä kaikista pilvenhattaroiden ja ruohonkorsien asentojen kuvailuista huolimatta tarina tuntunut lällyltä, vaikka sitä uumoilin. Tapahtumat ystävysten menneisyydessä olivat siihen liian rankkoja. Tunteikas kuvailu kuitenkin pehmensi pahoja asioita, joten kokonaisuudesta muodostuikin tasapainoinen ja tehoava.

Ystävyys nousi pääasiaksi, ja inhimillisyys. Koskaan ei voi tietää, millaisia taakkoja toiset kantavat. Ja jokainen tarvitsee apua omiensa kantamiseen. Kaunis ja koskettava tarina, rauhallisten tunnelmapalojen ystäville.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus 2009.

Kevään 2012 uutuuskirjat

Kevään kotimaisista uutuuksista lukulistalle laitetaan ainakin Arne Nevanlinnan Varma. Olen pitänyt kovasti Nevanlinnan Mariesta ja myös Hjalmarista, joten uskon trilogian kolmannenkin osan olevan nimensä mukaisesti varma valinta. Lainaan kustantajaa, koska tämä herätti uteliaisuuttani: ”Yksinäisen naisen kasvukertomus kyynisestä ylemmyydentunteesta kohti varovaista lempeyttä.”

Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani kuulostaa myös kiinnostavalta, vaikka pelottavalta: nainen herää aamulla tuntemattoman miehen vierestä. Miehen vaatteet ovat kaapissa, partakone kylppärissä. Mies laittaa tyynesti aamiaista, eikä edes koira hauku. Klup. Mieleen tulee Selja Ahavan Eksyneen muistikirja, vaikken yhtään tiedä, onko tässä samoja ongelmia vai onko kyse jostain aivan muusta.

Anja Snellmanin Ivana B liikkuu kiinnostavissa kuvioissa, kirjailijoiden, julkisuuden ja blogien maailmassa. En olekaan vuosiin lukenut Snellmanilta mitään. Maarit Verronen julkaisee myös uutuuden, vaikka sen nimi on Vanhat kuviot. Kustantaja voisi jo luopua sanasta hyytävä markkinoinnissaan, teho on mennyt jo ajat sitten. Vaikka ovathan Verrosen tarinat kieltämättä - no, sellaisia. Olen lukenut niitä paljon, ja hän vain parantaa persoonallista tyyliään ajan myötä. Etenkin Karsintavaihe on hyperhyytävä. Siksi että se on epämiellyttävän lähellä todellisuutta, vaikka on dystopia.

Esikoisista kiinnostaa Ari Wahlstenin Kosteiden mestojen balladi. Saa nähdä, onko Wahlsten Mikko Rimmisen tai Juha Vuorisen jalanjäljillä vai millä tyylillä Kalliossa tällä kertaa kurkkua kostutellaan. Eikä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan jatkoa voi ohittaa, mutta odottelen siitä äänikirjan ja säästän pitkälle ajomatkalle, ainakin jos Antti Litja jatkaa lukijana.

Perinteet ovat arvossaan, L Onervan Nousukkaista tulee uusi painos. Olikin aukko tässä kohtaa kirjakauppojen hyllyissä.

Tietokirjoista tutustumista vaatii Kirjailijoiden Helsinki, jossa kerrataan kaupungin tärkeimmät kirjalliset paikat ja tapahtumat historiassa. Kirjoittaja Eino Leino on tuttu toimittajuudestaan Sanomissa ja Apu-lehdessä.

Ja Liisa Jäppinen ja Pirkko Vekkeli ovat kirjoittaneet kirjan vaelluksesta Santiago de Compostelaan, mahtavaa! Kirjan nimi on Tätinä taipaleella. Niin monesti tämäkin täti on samaa matkaa mielessään, tuttujen kertomana ja tv:n äärellä taittanut, että tämä on ehdottomasti luettava.

Lina Ben Mheni on kirjoittanut Tunisialaisen tytön, tositarinan sosiaalisen median vaikutuksista.

Ulkomaisista must on Haruki Murakamin Norwegian wood. Kirjailijan Kafka rannalla on niin uskomaton mielikuvituksen, tunteen ja järjen äärilaitoja tutkiva tarina, ettei sitä voinut olla ahmimatta, vaikka kuinka yritti säästellä. Tiiliskivikin päättyy joskus. Kuvausten perusteella nyt on kyseessä toisenlainen tapaus, mutta odotukset ovat suuret.

Toinen must on tietysti Carol Shields. Häntä ei voi jättää väliin. Ruohonvihreää kertoo yksinhuoltajaäidistä.

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on paljon puhuttu, Pulitzer-palkittu. Ehkä ei huono. Anne Swärdilta tulee myös uusi ”tummasävyinen perhedraama”, Kesällä kerran.

Historiaa en paljon lue, mutta Amor Towlesin Seuraelämän säännöt kuulostaa hauskalta. Ja tapahtuuhan se New Yorkissa, tosin 1930-luvulla.

Ja näiden lisäksi luku(toive)listalla on paljon eurooppalaista, vanhempaa tuotantoa, itselle uusia tuttavuuksia ja vanhoja suosikkeja. Ja toivottavasti paljon hyviä vinkkejä blogeissa ja yllätyslöytöjä.

Tervetuloa blogin uudet lukijat, Elsalydia ja muut, ja nautinnollista kirjallista vuoden jatkoa kaikille!

Varjoteatteri

Viivi Luik on virolainen kirjailija ja diplomaatin puoliso, alun perin kirjastonhoitaja. Miehen työn myötä kotipaikkakuntia ovat olleet niin Rooma kuin Berliini, Helsinkikin.

Diplomaattien elämästä on aina kiinnostavaa lukea, ja muidenkin ulkomailla työskentelevien. Sitä odottaa hauskoja anekdootteja ja eri elämäntapojen vertailua, hassuja sattumuksia kulttuurien törmäyksistä ja kiinnostavia nimiä ja sisäpiirin juor… siis tietoja kohdemaasta.

Näitä tarjoaa myös Viivi Luik, mutta hyvin persoonallisesti paketoituna: kirja on osin muistelua, osin runollista filosofointia ja pohdintoja elämästä yleensä.

"Vanhat ajatuksensa voi löytää vielä vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen, kun menee takaisin samaan paikkaan, jossa on ne ajatellut. Vasta sitten kun ne paikat ja seudut ovat kadonneet maan päältä, katoavat myös niihin liittyvät ajatukset. Siitä syystä valloitetuissa maissa hävitetäänkin ensin kaikki entinen, hajotetaan maan tasalle ja rakennetaan uudestaan. Ajatuskin katoaa, kun ei ole enää jäljellä paikkaa jossa se on ajateltu.”

Rooma oli hänelle aina, pienestä pitäen, unelmien kohde ja henkinen kotikaupunki. Jopa niin, ettei hän osannut kuvitellakaan menevänsä siellä noin vain piipahtamaan välinpitämättömämpien matkailijoiden tavoin. Ymmärrän tämän, itsellänikin on paikka, josta olen haaveillut, mutta en enää tiedä, uskaltaisinko mennä sinne oikeasti, odotuksia on jo liikaa. Ehkä minäkin pyörtyisin New Yorkiin lentolippua ostaessani.

Askel köyhästä Virosta mahtaileviin Italian seurapiireihin ei ole pieni. Tulee käytännön ongelmia, ja pohjoisten ja eteläisten mielenlaatujen vertailu on kirjan herkullista antia: eteläiset nauttivat suurista kohtauksista, draamoista, eivätkä edes noudata jonotussysteemiä. Pohjoisessa taas ei sallita ihmeitä, Lutherin opein. ”Ihme on Pohjolassa yhtä sopimatonta kuin kauneus”, sanoo Viivi Luik.

"Asioilla ja ihmisillä on Alppien pohjoispuolella vakaa tarkoitus, paino, arvo ja hinta. Kun tiedetään, paljonko lapsi painaa tai paljonko orvokkikimppu maksaa, se on tavallaan suoja ihmeitä vastaan. Näillä yksinkertaisilla kysymyksillä ja arkisilla vastauksilla vaiennetaan pelko äärettömyyden edessä. Maan ja taivaan käsittämättömyyden edessä.”

Kirja ei etene kronologisesti eikä maantieteellisesti, vaan ajatus karkaa milloin mihinkin, joten sitä on ajoittain hieman hankala seurata. Kokonaisuus on taiteellisen sekava, mutta harkittu ja täyteläinen. Osa sanoista oli kursivoitu, eikä selitystä löytynyt - ilmeisesti nuo sanat on alun perin kirjoitettu kunkin oleskelumaan alkukielellä eli pääosin italiaksi.

Viivi Luik: Varjoteatteri. Tammi 2011. Suomentanut Anja Salokannel.

Mitä tiedän Vera Candidasta

Tiedän Vera Candidasta sen, että hän on kaunis ja rutiköyhä. Että hän syntyi saarella, jossa asuivat myös hänen äitinsä Violette ja isoäitinsä Rose - joka muuten oli aikoinaan Vatapunan kaunein huora.

Että hän jätti saaren tultuaan raskaaksi 15-vuotiaana, meni töihin tehtaaseen, kasvatti lastaan ja itseään miten parhaiten taisi, löysi rakkauden ja lopulta palasi saarelleen.

Vera Candida on niin riipaisevan nuori joutuessaan selviämään yksin. Mutta hän ei ole tyhmä, vaikka hänen äitinsä oli hidas, kuten sanottiin. (Liekö johtunut siitä, että isoäiti oli yli neljänkymmenen ainoan lapsensa saadessaan, tai siitä, että odotusajan terveysasioita ei noissa oloissa kukaan miettinyt.) Äiti viihtyi viinan ja miesten kanssa, ja isoäiti kasvatti Vera Candidan siihen asti, kunnes tyttö karkasi kotoa, häpeissään, kertomatta kenellekään raskaudestaan.

Hän on hyvin varovainen ja järkevä, ja pystyy elättämään itsensä ja lapsensa. Vera Candidasta kasvaa vahva mutta tunteva nainen, joka kantaa huonoa omaatuntoa lähdöstään ja muistelee isoäitiään lopun ikäänsä. Hän osaa mukautua olosuhteisiin kovettumatta, uskaltaa jopa rakastua, vaikka hänen lapsuuskokemuksensa voisivat tehdä hänestä ikuisesti katkeran ja kiukkuisen.

Naisten viisaus ja pärjääminen on kirjan teema, vastuunotto omasta elämästä, ja lapsista. Miehet ovat julmia, tyhmiä ja ahneita, paitsi yksi.

”Rose Bustamente oli aina sanonut että kannatti valita itseään huomattavasti vanhempi mies, koska he ovat jo ratkaisseet omat ongelmansa ja voivat keskittyä sinun ongelmiisi, hän ei koskaan sanonut mitä Vatapunan naiset hokevat hokemasta päästyään, että miehen piti olla ahkera, naistaan rakastava ja kunnioittava, koska kuullessaan sen Rose Bustamente käänsi katseensa taivaaseen, kohautti olkapäitään ja huudahti, Yhtä hyvin voi odottaa sadetta aasin perseestä.”

Vera Candida ei ajelehdi kohtalon armoilla, vaan ottaa ohjat käsiinsä, päättää luoda itselleen ja lapselleen erilaisen elämän kuin aiemmilla sukupolvilla. Neljäs sukupolvi, Monica Rose, elää jo uudenlaisessa maailmassa, ja vaikka kirja ei hänestä kerrokaan, uskon, että hän pärjää äitiäänkin paremmin - eväät eivät hänelläkään ole kummoiset, mutta paremmat.

Tarina on todenmakuinen, vaikka keksitty tapahtumapaikkoja myöten, ja saa välillä maagisia piirteitä, jotka tuntuvat tässä ympäristössä hyvin luonnollisilta. Vahva tunnelma kantaa alusta loppuun, ja karibialainen (tai sellaiseksi kuviteltu) aistillisuus on väkevästi läsnä, kuten muutkin arvioijat toteavat.

Karoliina asetti eurooppalaisten kirjojen haasteen, mikä osui nappiin - olin miettinyt, että on aika laventaa lukemisen maantiedettä, vahvasti suomalaisen syksyn jälkeen. Mukaan haasteeseen!

Myös tämän kirjan arvio löytyy Karoliinalta, sekä mm. Suketukselta, Leena Lumelta, ja Voima-lehdestä.

Véronique Ovalde: Mitä tiedän Vera Candidasta. WSOY 2011.

Nöyryytys

Kuuluisa näyttelijä saa henkisen jumin; hän ei pysty enää näyttelemään. Miksi? Miksi juuri nyt? Mies on iäkäs, lähenee seitsemääkymmentä ja on tottunut vuosikymmenien ammattimaiseen esiintymiseen. Mihin taito äkkiä katoaa, hän ei voi ymmärtää.

Näytteleminen loppuu siihen, mutta naissuhteet eivät. Mies ei näköjään millään voi hyväksyä vanhenemistaan, muutosta, vaan yrittää paeta sitä epätoivoisin keinoin - kuten mahdottomalla suhteella. Itsetuntoa hivelee nuoremman naisen kiinnostus, ja seksi tuntuu sujuvan. Kunnes taas tapahtuu käänne.

Olen ennenkin lukenut Rothia ja ärsyyntynyt; en näe hänen kirjojensa mestarillisuutta, josta puhutaan, jopa Nobel-veikkauksiin asti. Minusta hän esittää sisäänkäpertyneitä itsestäänselvyyksiä ja ukkofantasioita. Eikä niitä höystä minkäänlainen irrottelu tai ironia, vaan kirjat ovat tiukkoja ja vakavia. Ukkofantasialla tarkoitan keskittymistä miehen elämään, paljon seksiä tai siitä fantasiointia, suoraviivaista oman onnen ja hyvän olon tavoittelua, fyysistä toimintaa, vaikeutta päästä itsensä ulkopuolelle tai nähdä naisia muina kuin oman olon välikappaleina.

Amerikassa kun ollaan, lisätään tähän vielä ahkera aseen käyttö tai vähintään sen tiivis läsnäolo. Haulikkoa ladataan heti kun ikkunan takana vilahtaa vieras hahmo. Hyvin amerikkalainen Rothin katsantokanta on muutenkin - muuta maailmaa ei ole olemassa ja kuten jo mainitsin, vanheneminen on mahdottomuus. Jos Rothin tarkoitus on osoitella näitä amerikkalaisia arvoja, siinä hän totisesti onnistuu. Tämä arvomaailma ja tämä kirjallisuuden laji ei ole minulle tarkoitettu.

Virallisemman ja vähemmän ärtyneen arvion voi lukea vaikka Savon Sanomista.

Philip Roth: Nöyryytys. WSOY 2011.

Siipienkantamat

Mahtavaa tehdä Jussi Valtosen kaltaisia löytöjä. Kirjailijanimi ei ollut minulle tuttu, ennen kuin blogeista sen nappasin. Olen aivan myyty: näin terävää, todellista ja jatkuvasti yllättävää tarinaa tapaa harvoin.

Kirja kertoo keski-ikäisestä Juhanista, äidinkielen opesta, joka rakastuu oppilaaseensa. Juhanilla on taipumusta vaipua synkkyyteen ja yksinäisen, paljon (liikaa) ajattelevan ihmisen tavoin käpertyä omaan maailmaansa. Takana on avioero, vanhasta koirastakin on luovuttava, eivätkä ihmissuhteet ota onnistuakseen. Fiksuna kaverina hän kyllä tajuaa, mikä olisi hyväksi, ja yrittää tehdä asioita ”oikein”. Suhde alaikäiseen oppilaaseen ei tietenkään sitä olisi, siksi ihastuminen on ongelma.

”Yksinäisyyteen auttaa se että tapaa muita ihmisiä.” Näin neuvoo lääkäri, jolle Juhani menee, kun rintaa puristaa. Ja tekee työtä käskettyä. Mutta ihan helposti asiat eivät suju. Mielialalääkettä tarjoillaan, kun ruoka ei maistu. Pitäisi kuulemma etsiä tilaisuuksia tavata ”luontevasti” (eli Juhanin käännöksenä ”vaikuttamatta säälittävältä”) uusia ihmisiä.

Hän yrittää minglata ja joutuu juhliin, jossa osallistujat ovat häntä nuorempia: ”Tuon minäkin muistan: kaikki on vasta alkamassa, mitään ovia ei ole peruuttamattomasti suljettu. Elämä on muka vielä edessä, tavallaan onkin. Naisten puhuvat lapsistaan, syntymättömistä ja jo lattialla mönkivistä, miehet projekteistaan, vasta käynnistetyistä ja vielä toteutumattomista. Lapsettomat ja projektittomatkin ovat vielä toivoa täynnä, ensimmäiset avioliitot solmittu, sillä ajatuksella että ne kestävät, toisen hankalat tavat ja epärealistiset odotukset ja huutavat lapset ja mahdottomat projektit ja väärin remontoidut puutalot eivät uhkaa vielä mitään.”

Synkkää ja kyynistä? Kieltämättä uhkan tuntu leijuu ilmassa, mutta Juhanin asenne on uskottava. Tarinan myötä selviää menneisyys, avioliiton kariutumisen kuviot. Juhani taitaa myös ironian, joten lukija saa välillä hymähdelläkin.

Kirja ei ole huima sukellus toisiin aikoihin tai maailmoihin eikä se aiheuta taiteellista tai henkistä järistystä kuten vaikka Kallorumpu. Tämä on arkisempi tapaus, mutta teki suuren vaikutuksen. Valtonen ei tarjoile itsestäänselvyyksiä, vaan vähän väliä yllättää lukijan. Hän kirjoittaa napakasti, miehekkään määrätietoisesti, sameita kohtia ei jää.

Tapahtumien ajankohta näkyy Juhanin arjessa, kun keskustellaan mm. Saksasta tuotavista autoista ja tv-ohjelmasta, jossa homot arvioivat heteromiesten ulkonäköä. Silti perustarina tuntuu kestävältä, jopa ajattomalta. Päähenkilön ammatin vuoksi kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat paljon esillä. Lukijana kutkuttivat viittaukset kirjoihin, joista osa mainitaan nimeltä, osa ei, ja niitä tietysti on pakko alkaa arvailla mielessään.

Kertaakaan mielessä ei käynyt, etteikö Juhani olisi todellinen ihminen, vaan hänen mukanaan eli alusta loppuun.

Kiitos Annille jonka blogista tämän ensimmäisen bongasin, ja kun Jori muistutti asiasta, hain kirjan saman tien kirjastosta.

Jussi Valtonen: Siipienkantamat. Tammi 2007.

Ikitie

Antti Tuurin omimmat lajit ovat Suomen historia ja matkailu, Ikitiessä on molempia - mutta mikä matka! Nyt ei herkutella nähtävyyksillä eikä nautiskella parhaista ravintoloista. Lapuanliike muiluttaa Jussi Ketolan 1930 Kauhavalta Neuvostoliiton rajalle, epäiltynä kommunismin kannattamisesta. Sotien välinen aika oli levotonta ja puolueettomana oli vaikea pysytellä. Jos perustetta rikkeistä valtaapitäviä vastaan ei ollut, se keksittiin, jos rangaista haluttiin. Luoteja väistellen Jussi onnistuu pakenemaan Karjalan metsistä Petroskoihin, josta hän joutuu työmieheksi kolhoosille ja luopumaan identiteetistään nimeä myöten.

Trilogian ensimmäisessä osassa Taivaanraapijat Jussi oli Amerikoissa rakentamassa pilvenpiirtäjiä: harvoin tulee ajatelleeksi, että suomalaiset olisivat sielläkin olleet mukana. Vaikka Tuurin kirjat henkilöineen ovat fiktiota, isot tapahtumat ja ympäristön pääpiirteet ovat aitoa tavaraa. Kirjassa Kylmien kyytimies Jussi muutti takaisin kotikonnuilleen Pohjanmaalle, mutta Ikitiessä levottomuudet vievät hänet taas uuteen maahan, tällä kertaa väkivalloin ja vastentahtoisesti.

Hopea-kolhoosissa asuu Amerikasta ja Kanadasta muuttajia, jotka ovat lähteneet rakentamaan ihailemaansa sosialistista yhteiskuntaa kauniiden lupausten ja ansioiden perään. Kaikki eivät siis ole Jussin tavoin tulleet pakolla. Olot kolhoosilla olivat kirjan kiinnostavinta antia, kuvittelin niistä jotain muuta.

Jussi perustaa uuden perheenkin, mutta levottomat ajat vievät veronsa moninkertaisesti. Stalin jyrää, ruumiita tulee, kuten kuvitella saattaa. Sodan mielettömyys käy jälleen kerran selväksi. Absurdit kuviot, keksityt syytteet ja kuvitellut tekemiset, pelot ja vihanpuuskat riittävät syyksi järjettömälle tappamiselle, josta ei hyödy kukaan. Miten avuttomia pienet ihmiset ovat järjettömän (väki)vallan ja diktatuurin yhteiskunnassa, jossa etsitään suuntaa ja apua niin Kristuksesta kuin kommunismista tai mistä tahansa, joka toisi järjestystä kaaokseen tai edes leipää hengenpitimiksi.

Jussi on pärjääjä, suomalaisen miehen ihannekuva, kova työmies, joka ei haasta riitaa, ei puutu toisten asioihin, vaan on rehti ja reilu, taipuu vaan ei taitu. Jopa välillä ärsyttävän miellyttämisenhaluisesti ja konflikteja välttelevästi. Naisia riittää hänen ympärillään, ja Ikitiessä lukijaa oudoksuttaa, ettei Suomeen jäänyt perhe tunnu miestä kovasti huolettavan. Mutta Tuurin tyyli on ilmaista mielenliikkeet toisin. Äijämäiseen tapaan Jussin ajatuksia ei kuvata, vaan kerrotaan, mitä puhutaan ja mitä tehdään. Loput jäävät lukijan pääteltäväksi.

Hurja tarina, joka voisi olla totta. Tuurin kirjat ovat taattua laatua ja erityisen antoisia historian ystäville, vaikka päätalomaisen pikkutarkaksi muotoutunut tyyli välillä tuskastuttaa kärsimätöntä lukijaa. Aiheet ovat rankkoja, mutta kerronta on rauhallista.

Antti Tuuri: Ikitie. Otava 2011.

Kalanpelastaja

Voi Monique-parkaa! Hänellä ei mene hyvin. Miesystävä jätti, kirjailijan työt ja rahat ovat vähissä ja kalat kuolemassa. Koska elämä syntyi meressä, kalojen kuoleman myötä tulee maailmanloppu. Tämän järkeiltyään hän ryhtyy pelastamaan kaloja. Mielen järkytyksellä saattaa olla osuuteensa asiaan, katsanto ei ole selkein.

Nyrjähtänyt chick-lit, mainittiin jossakin blogissa osuvasti, kirjassa on tosiaan bridgetjonesmaista mokailua ja säntäilyä hullusta tilanteesta toiseen, mutta hullu on tässä hullu sillä huonommalla tavalla. Moniquen ratkaisu selviytyä eteenpäin on keskittyä kaloihin ja niitä koskeviin seminaareihin, joissa hän kiertää puhumassa ja tutustuu kalatieteilijöihin. Jotenkin hän sotkee asiansa, tulee lainanneeksi jopa toisen ihmisen henkilöllisyyttä. Lopulta hän uskoo olevansa jonkinlainen opetuslapsia vailla oleva messias, sanomanaan maailman pelastaminen. Ja on lähdössä Greenpeacen valtamerialukselle vapaaehtoiseksi.

Monique on hyvin yksinäinen nainen, joka ei pidä ihmisistä - ehkä juuri siksi kylmät kalat kiehtovat. Ihmisiä hän ei osaa lukea eikä havainnoida. Yöt ovat vaikeita, täynnä painajaisia. Päivisinkin hän näkee merkkejä ja ilmoituksia. Viitteitä mielenterveyden horjumiseen on ripoteltu pitkin matkaa, mikä tuo tarinaan mustansynkkää sävyä. Joskus vaikkapa jokin ruumiinosa saattaa toimia hänen itsensä huomaamatta. Fyysiset tuntemukset ovat muutenkin hänelle tärkeitä. Ja vesielementti, siitä hän ei pääse yli.

Kirja karmii välillä selkäpiitä, mutta on usein hullun hauska. Moniquella on mainioita mietteitä, eikä hän epäröi toimia vaistonsa varassa. Hän elää omassa maailmassaan, omassa päässään, yrittää räpiköidä eteenpäin. Uskotteko, että kalat pelastuvat, tai edes niiden pelastaja? Miten käy lukijalle? Ainakaan hän ei ole ihan varma, uskaltaako nauraa vai pitäisikö vaipua surkutteluun.

Kirjailijan tyyli on tuttu jo kirjasta Nuku! Joka oli myös sekoitus mielen kummallisuuksia ja yksinäisen naisen elämää kovassa maailmassa.

Arvio löytyy myös mm. Sivulauseista ja Sinisen linnan kirjastosta.

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja. Avain 2011. Suomentanut Mari Janatuinen.

Kaikki on sanottu

Kaikki on sanottu on kolmen sisaruksen, Toman, Henriikan ja Samun, kasvukertomus. Tarinan sysää liikkeelle isän kuolema. Vanhemmat olivat eronneet jo aiemmin, isä on uusissa naimisissa ja lapsetkin jo isoja, mutta isän menetys on heille käännekohta. Täysi-ikäisyydestä huolimatta vasta siitä alkaa matka oikeaan aikuisuuteen.

Kukin reagoi omalla tavallaan, ja saamme lukea vuorotellen heidän näkökulmiaan ja tekemisiään. Vanhin, Toma, opiskelee jo kahdeksatta vuotta, mutta uusi yhteisö ja mielekkyys löytyvät painisalilta. Henriikka suistuu väärään seuraan ja itsetuhoisille teille, Samu lähtee armeijan kautta Afganistaniin rauhaa turvaamaan.

Aiheellisesti joku kirjaa aiemmin arvioinut mainitsi, ettei aikuisen ihmisen elämän luulisi mullistuvan vanhemman menetyksestä. Epäuskottavaa minustakin, mutta olenkin täti ja päivittelen pullamössösukupolvea. 80-luvulla syntyneet ovat pidempään vanhemmissaan kiinni kuin aiemmat sukupolvet, ja tämä välittyy kirjasta hyvin.

Mutta oikeasti, onko isän kuolema syy aikuiselle miehelle ratketa ryyppäämään ja kohdella tyttöystävää paskamaisesti? Tai naiselle jättää työnsä ja heittäytyä surkuttelemaan elämäänsä lääkkeiden väärinkäyttäjänä? Luulen että ei pelkästään se kuolema, sisarukset vain sattuvat olemaan siinä iässä ja elämänvaiheessa, jossa haetaan suuntaa ja merkitystä, tehdään isoja valintoja. Ajallisesti nämä sattuvat nyt aikaan, jolloin isä kuolee ennen aikojaan, ei vielä suinkaan vanhuuteen.

Etenkin Henriikka on varsinainen prinsessa, jonka on vaikea kestää arkea. Hänen maailmassaan kaikki pyörii hänen itsensä ympärillä. Tomaa on kuitenkin vaikein ymmärtää, kipuileva ja tempoileva nuori mies on aika eksyksissä. Hänellä on älyä ja nuoruuden kukkoilevaa itsevarmuutta liikaakin, niin että hänen on vaikea löytää paikkaansa ja ylläpitää ihmissuhteita. Vaikka Samu on nuorin, hänen otteensa tuntuu kypsimmältä, se on käytännöllisin ja selkein. Hän ei luule itsestään liikoja, mutta ymmärtää tarvitsevansa tekemistä, liikettä, kuten hän itse sanoo. Armeija tuo puitteet, joissa toimia, osana porukkaa. Sotiminen ei liene toivottavin eikä ehkä kypsinkään urahaave, mutta ymmärrettävä se on, ja ainoana kolmesta se on ratkaisu, jossa haetaan myös toisille hyvää - globaalin rauhanturvaamisen muodossa - ei vain itselle. Hän myös uskaltaa itkeä isän kuolemaa.

Äiti on mukana tarinassa, taustalla; olisi ollut mukava tuntea häntä paremmin. Hän yrittää kovasti olla hyvä äiti ja on onnistunutkin. Lapset eivät tietenkään mieti sitä, miten paljon äiti on heidän eteensä tehnyt ja miten suuri vaikutus hänellä on. Isän rakkautta pohditaan kyllä, siitä etsitään merkkejä ja todisteita. Vieraaksi isä on silti jäänyt, monellakin tavoin, kuten tarinan myötä selviää.

Kirja alkoi hankalasti, en päässyt heti mukaan ja jouduin kertaamaan alkua. Tarinan edetessä kiinnostus kasvoi, ja osuvat havainnot ja taitava teksti pääsivät oikeuksiinsa. Yksityiskohtia on paljon, joten pikalukaisulla tästä ei selviä, eikä kirja ole pelkistämisen ystävän toiveromaani. Toman osuus jäi edelleen minulle vieraimmaksi ja vaikeimmaksi ymmärtää. Kirjailija on taitava, mutta itselleni tämä ei ollut suuri elämys, vaikka kiinnosti ja avasi nuorten näkökulmaa. Sen verran vaikuttava kuitenkin, että luen jos ja kun Konstigilta ilmestyy seuraava.

Joonas Konstig: Kaikki on sanottu. Gummerus 2011.

Blogistanian Finlandia 2011

Tänä(kin) vuonna saimme hienoja kirjoja, vaikuttavaa luettavaa. Blogistanian Finlandia-ehdokkaani 2011 ovat:

1. Helmi Kekkonen: Valinta

2. Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

3. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

4. Claes Andersson: Oton elämä

5. Kristina Carlsson: William N. päiväkirja

6. Miika Nousiainen: Metsäjätti



Ensimmäiset kolme oli helppo listata, neljäskin tuli hakematta. Loput kaksi voisivat olla muitakin, kuten Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun, Tuomas Vimman Raksa tai Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus.


Arvioita muualla blogistaniassa:

Valinta Sinisen linnan kirjastossa

Kallorumpu Erjan lukupäiväkirjassa

Kerjäläinen ja jänis Amman lukuhetkessä

Oton elämä Erjan lukupäiväkirjassa

William N. päiväkirja Lumiomena-blogissa

Metsäjätti Kirjainten virrassa