Orvokki Leukaluun urakirja

Orvokki Leukaluu on esitelty kansalle radiossa sketsimäisinä kuunnelmina, joissa itsetietoinen ammatinvalintapsykologi ratkoo kysyjien ongelmia omalla omituisella mutta kummallisen toimivalla tavallaan.

Supinen paketoi kirjaksi jo radioituja ja uusia tarinoita niin, että siihen mahtuu neljäkymmentä yleisökysymystä ja Orvokin vastausta. Vastaukset neiti Leukaluun tapaan ovat virallisuutta tavoittelevalla, hieman juhlavalla kielellä muotoiltuja, mutta erittäin konkreettisia, jopa pikkutarkkoja. Jokaiselle kysyjälle hän löytää välittömästi sopivan ammatin ja perustelee huolellisesti, miksi matkailusta kiinnostuneen Markun Pöytyältä kannattaisi ryhtyä konduktööriksi tai arkkitehtuuria ihailevan helsinkiläisen Antin suntioksi. Hän neuvoo myös keskijohtoa ja innostuu itsekin kalankasvatuksesta.

Ammateista löytyy Orvokin silmin katsottuna uusia puolia. Ainakin sen lukija oppii, että työ kuin työ tarjoaa yllättäviä näkökulmia eikä valinnassa kannata vuorenlujasti luottaa toisten neuvoihin. Osa vastauksista on aidosti hauskoja, osa ei niinkään. Joskus Orvokki intoutuu suorastaan hulluttelemaan ja kertoilemaan juttuja, joskus - jos kysymys ei häntä sytytä - hän kuittaa vastauksen kuivanpuoleisesti ja lyhyesti. Saattaa tietysti olla niinkin, että joskus häneltäkin loppuu tietämys (mitä hän ei tietenkään tunnustaisi).

Vastauksia enemmän nauroin oivallisille kysymyksille, asianmukaisille nimimerkeille ja niiden takaa pilkottaville persoonille: näin niin mielessäni Keijon, fysiikan tohtorin Turusta, jota hermostuttaa luennointivelvollisuus, tai mänttä-vilppulalaisen Yasminin, joka on päässyt kampaamoalan kouluun muttei tiedä alasta mitään ja käyttää nettilyhenteitäkin väärin (LOL). Aloin heti mielessäni sijoitella kysyjien paikalle oikeita henkilöitä. Mieleen tuli jo, mahtaako meillä Supisen kanssa olla sama tuttavapiiri...

Pakollinen vertailu: Mielensäpahoittajan syvällisyyttä, kokonaista persoonaa ja maailmankatsomusta Orvokille ei ainakaan vielä pääse syntymään, vaikka heillä yhteistä onkin radiokuuluisuus ja ympäristön terävä tarkkailu. Ja tietysti elämänkokemus.

Mukavahenkinen, nopeasti lukaistava kirja kevyestä pakinoinnista pitäville. Toimii paremmin luettuna osissa kuin putkeen. Radioversioita en ole kuullut, mutta Miitta Sorvalin ääni on helppo kuvitella näiden esittäjäksi.

Muualla: Ilselässä hihiteltiin, Kirjasfääri analysoi terävästi ammatinvalintaoppaita, Kirjojen keskellä kaipaa Orvokilta neuvoa.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja. WSOY 2013.

Helsingin alla

Olen ollut alamaissa viime aikoina: en mieleltäni yhtään, vaan kirjallisesti. Möyrinyt suorastaan maan alla.

Ensin luin Helsingin kaupunginmuseon sarjakuvan Helsinki Helsingin alla. Sarjakuvan on sekä kirjoittanut että piirtänyt museon tutkija, arkelologi Jaana Mellanen, monitaitoinen nainen! Hän aloitti sarjan teon museon asiakaslehteen Sofiaan, kun Helsingin keskustan alla kaivauksista alkoi löytyä monenlaista mielenkiintoista. (Lehti on muuten mainio, kannattaa tilata, maksuton).

Löydöt kertovat tutkijoille ja sitä kautta meille muillekin 1600-1700-lukujen elämästä. Suurkirkon portaiden edessä - siis ennen kirkon olemassaoloa - oli kylä taloineen, uuneinen ja navetoineen - ja navettakissoineen. Saviastioita käytettiin, kauppaa käytiin ja posliinipiippuja valmistettiin piipputehtaassa, josta muistona on iso läjä piipunkappaleita. Alueelta on löytynyt mm. kengänraatoja, joista tutkijat näkevät ajan muotia, ja pressanlinnan sisäpihalla kummittelee edelleen tuon ajan kaivo.

Kiehtovaa! Vaikkei Senaatintorista saadakaan museota Aboa Vetuksen tapaan (mistä olen aika kateellinen turkulaisille), hienoa, että saamme edes kirjasta lukea ja tietysti museossa tutustua kaupunkimme ajallisiin kerroksiin. Tuo mukavasti perspektiiviä nykymenoon.

Helsingin alla puolestaan on nuortenkirja, joka kertoo kruununhakalaisesta Alva-tytöstä. Hän ei tunne isäänsä, vaan asuu äitinsä kanssa kahden ja tuntee välillä outoa vierautta kavereiden keskellä. Alva ei muista varhaislapsuuttaan, mutta aavistelee, että olisi jotain tärkeää muistettavaa.

Kun Alvaa alkaa seurailla mustatukkainen, nahkatakkinen pitkä nuori mies, hän tajuaa, että suuri muutos on tulossa. Muistoja alkaa heräillä. Nuori mies, Nide, on linkki Alvan menneisyyteen, ja hänen kauttaan Alva ja Alvaan ihastunut koulukaveri, parkouria harrastava Joel joutuvat hurjaan seikkailuun Alistadiin Helsingin alle. Sinne ovat piiloutuneet todelliset aboriginaalit, Varjokansa sekä suuri joukko haltioita, jotka ihminen julmasti ajoi pois entisiltä asuinpaikoiltaan levittäytymällä joka puolelle asfaltointeineen ja sähköverkkoineen.

Seikkailuun vedetty Alva saa selville taustansa, outouden tunne saa selityksensä. Vauhdikkaassa tarinassa taistellaan, kuollaan, suoritetaan huimia tehtäviä ja ollaan sankareita, klassiseen tapaan.

Helsingin alla on tasokas nuorten kirja, joka ei aliarvioi lukijaansa. Aikuinenkin lukee sen mielellään, vaikka täytyy myöntää, että loppupuolella lukeminen oli melko kursorista, kun väistämätön loppuratkaisu tuntui olevan monen mutkan takana. Helsinkiläisenä oli mukava bongata tuttuja paikkoja, fantasia yhdistyy hienosti realismiin. Kirjassa on runsaasti mielikuvitusta kiehtovaa kansanperinnettä, ja se yhdistää vanhaa ja uutta suomalaisuutta, kuten peikot ja kännykät samaan tarinaan (tosin peikot eivät osaa lukea, tämänkin opin). 

Kirjailija käyttää oivaltavasti teini-iän ilmiöitä, vierauden tuntemuksia, ihastumisia, pelkoja ja tunteiden hallitsemattomuutta. Miten moni nuori jossain vaiheessa miettiikään sitä, mahtaako hän oikeastaan olla näiden vanhempien lapsi. Tai voiko ihmisessä elää sisällä jokin paha? Alva elää tärkeää aikaa, jossa lapsesta alkaa kehittyä nuori nainen, ja paljon muuttuu. Turtschaninoff vie tytön ja lukijan muutoksien läpi tyylikkäästi ja tuo turvallisesti takaisin arkeen, jota tämän jälkeen voi katsoa uusin silmin.

Jaana Mellanen: Helsinki Helsingin alla - Kaupunkiarkeologiaa sarjakuvina. Helsingin kaupunginmuseo 2007.

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla. Tammi 2012. Suomennos Marja Kyrö.

Alamaissa ovat olleet myös Marjis Kirjamielellä ja Valkoinen Kirahvi.

Tutustu Helsingin kaupunginmuseoon ja Sofia-lehteen.

Edit: Turtschaninoff oli minulle uusi kirjailija, joten voin osallistua tällä myös Koen 13 kovaa kotimaista -haasteeseen.

Puolinainen

Lisa Genova on neurotieteiden professori ja kirjailija. Ja meidän lukijoiden onneksi hän kirjoittaa alueesta, josta hän eniten tietää, eli aivoista. Mikäpä sen kiehtovampi aihe (vaikken Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania jaksanutkaan lukea loppuun, ehkä vielä jonain päivänä...) kuin miten mieli toimii. Tai mikä sen pelottavampaa, kun ei toimikaan.

Tarkemmin sanoen Genova kirjoittaa häiriöistä aivojen toiminnassa. Edelleen Alice on itkettävän koskettava altzheimerintaudin kuvaus, Puolinainen kertoo tuntemattomammasta aivovammasta, neglectistä. Se tarkoittaa toisen puolen huomiotta jättämistä: päähän osuneen kolhun seurauksena Sarah ei enää tunnista vasenta. Ei vasenta jalkaansa tai kättään, kasvojensa vasemmanpuolista osaa, ei vasemmalla olevaa ikkunaa, ei mitään, mikä on hänestä katsoen vasemmalla. Hän ei vain pysty näkemään ja tuntemaan sitä, vaikka tietää sen olevan olemassa.

"- Entä jos minä sanoisin sinulle että kaikki mitä sinä näet on vain puolet siitä mitä täällä oikeasti on? Entä jos käskisin sinua kääntämään päätä ja katsomaan toista puolta? Minne sinä katsoisit? ....
- En tiedä, hän sanoo.
- Sepä se."

Sarah on bostonilainen suuryrityksen henkilöstöjohtaja, joka elää kiireistä A-tyypin perfektionistin elämää. Joka minuutti on tehokäytössä, ja hän ylpeilee taidollaan tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Hänen perheensä muodostavat mies Bob ja kolme lasta, joista pienin on vielä vauva. Amerikkalaiseen tapaan työ vie päivistä leijonanosan, ja lapsilla on hoitaja; vanhemmat paiskivat kellon ympäri, ja vielä kotonakin luetaan sähköposteja ja hoidetaan puheluita.

Kun Sarah kiiruhtaa jälleen kerran töihin ja tarttuu puhelimeen ajaessaan, käy kuten varoitellaan. Hän ajaa kolarin ja herää sairaalassa kahdeksan päivän kuluttua aivot kuumina, tukka poissa ja päässä metallia. Kun aivovammadiagnoosi on tehty, Sarahissa herää hänelle tyypillinen reaktio:

"Olen aivan varma, että minusta tulee paras traumaperäinen aivovauriopotilas, joka Baldwinissa on koskaan nähty. Mutta minua ei nähdä kovin pitkään, sillä aion myös toipua nopeammin kuin kukaan täällä ennustaisi. Mikähän täällä mahtaa olla ennätys?"

Kukaan ei pysty kuitenkaan kertomaan, miten kauan toipuminen saattaisi kestää. Vähitellen Sarahille valkenee, että vamma ei välttämättä parane koskaan. Äiti tulee avuksi hoitamaan lapsia ja taloutta, mikä Sarahin on pitkin hampain hyväksyttävä - välit eivät ole olleet lämpimät. Sinnikkyys on Sarahin etu, ja häntä kuntoutetaan. Tulokset ovat hitaita, mutta kuitenkin edistystä.

Kirja on selkeä ja realistisen oloinen taudinkuvaus vamman synnystä kuntoutukseen ja jonkinasteiseen toipumiseen saakka. Sarah perheineen on uskottava, ja teksti sisältää surkeudessa rypemisen sijaan selväjärkistä tragikomiikkaa ja arjen kuvailua: lukija saa kuvitella mielipuolisesti meikatut kasvot, joissa on väriä vain toisessa silmissä ja puolikkaassa huulia, tai tilanteen, jossa vasen käsi toimii tahdosta riippumatta ja tarttuu tiukasti kiinni omaan tissiin (ei toivottavaa julkisilla paikoilla).

Alicen koskettavuus tästä kirjasta puuttuu, sekä henkilönä että tarinana. Ehkä siksikin, että vamma on harvinainen ja epätodennäköinen tuttavuus, vaikka yhtä epätervetullut kuin alzheimer.

Nopealukuinen kirja sopii terveydestä ja sairauksista kiinnostuneille, aivojen merkillisyyksiä ihmetteleville ja ajaessaan puhelimessa puhuville.

Lisa Genova: Puolinainen. WSOY 2012. Suomennos Leena Tamminen.

Mitä jäljelle jää

Tiedän nyt Luptonin kirjakaavan: heti alussa selviää, että kauhein on jo tapahtunut. Tämän jälkeen asteittain paljastellaan, mitä tapahtui ja miksi, kunnes päädytään loppuratkaisuun. Yksinkertaista, mutta tehokasta. Mitä jäljelle jää -kirjassa on paljon samaa kuin Sisaressa: kaavan lisäksi minä-kertoja, paljon tunteita, etenkin rakkautta ja riipivää pelkoa rakkaiden perheenjäsenten puolesta, yllätyksiä ja mystisyyttä hipovaa jännitystä.

Tällä kertaa pelätään lasten takia, ja aika lailla omastakin. Tulipalo syttyy koulussa, jossa Gracen 17-vuotias Jenny-tytär on väliaikaisesti töissä auttamassa, kun oppilaat viettävät liikuntapäivää. Myös Gracen nuorempi lapsi, 8-vuotias Adam, käy samaa koulua, mutta Grace näkee hänet jo pihalla turvassa juostessaan paikalle savun hälyttämänä. Mutta Jen on edelleen sisällä. Arvaatte, mitä kertomuksen minä, Grace, tekee?

Kuka sytytti tulipalon, joka osoittautuu pian tuhopoltoksi? Kuka halusi Gracen lapsille pahaa, ja miten hänelle itselleen käy? Poliisit ja lääkärit aloittavat työnsä. Grace on loukkaantunut vakavasti, mutta pystyy kumma kyllä koomassa ajattelemaan selkeästi ja liikkumaan paikasta toiseen, näkymättömänä henkenä. Samoin käy Jennylle. He seuraavat tapahtumia jonkinlaisina aaveina ja juttelevat paljon keskenään.

Näin Grace saa selville paljon uusia asioita läheisistään ja ystävistään, sekä hienoja että kauhistuttavia. Ja lopulta päädytään tilanteeseen, jossa motiivit ja tekijät alkavat selvitä myös tarinan lihallisille henkilöille.

Lupton hyödyntää kirjoissaan taitavasti ihmisen suurinta pelkoa: läheisen vakavaa loukkaantumista tai kuolemaa. Sisar on seuraajaansa tiiviimpi jännäri, jonka tiheä tunnelma imee mukaansa ja pysyy loppuun saakka intensiivisenä. Tässä valitettavasti jännite alkaa rakoilla puolivälin paikkeilla. Siihen asti kirja tuntui jännittävältä niin, että halusin ahmia tarinan nopeasti ratkaisun nähdäkseni - mutta puolenvälin jälkeen halusin sen vain loppuvan nopeasti. Koska aloin pitkästyä.

Toistoa on paljon, aivan kuin kirjailija ei uskoisi siihen, että lukija muistaa ja ymmärtää jo kerrotut seikat. Tunnelmaa pyritään nostattamaan välillä myös kursivoimalla toistoja, kursivoimalla toistoja, mikä tuntuu hieman naiivilta, kun asioita vatvotaan muutenkin niin runsain määrin. Henkenä liikuskelu tuntui alussa kekseliäältä tehokeinolta, mutta koko kirjan mitalta se alkoi väsyttää.

Tarina alkaa tuntua viimeistään siinä vaiheessa kiusallisesti tahallisen pitkitetyltä, kun rakkauden kuvailu alkaa muistuttaa hengellistä hurmosta. Mieleen tuli Cecilia Ahern: hänellä on samantapaista uskonnollis-mystis-yliluonnollishenkistä tekstiä, mutta raikkaammin, ilman paatosta. Mitä jäljelle jää tuntui turhan laskelmoidulta romanttikkolukijoiden kosiskelulta. Harmi, koska Sisar on täysosuma. Ainakaan minuun peloilla ja tunnemyrskyillä mässäily ei pure, jos  kirjalla ei ole muuta tarjota. Juoni on näppärähkö, mutta ei mielestäni erityisen kekseliäs, ja kirjan nimi on juuri niin imelä kuin pelkäsinkin.

Kenelle? Saattaa olla, että minua romanttisempi, perhekeskeisempi ja yliluonnollisesta ajattelusta tai tuonpuoleisesta kiinnostuneempi lukija saisi tästä enemmän iloa kuin minä. Ei sovi kärsimättömille eikä huimia juonikuvioita ja aivojumppaa kaipaaville.

Susa miettii Järjellä ja tunteella, muttei oikein päässyt sisään, Leena Lumi sanoo, että kirjasta olisi monella jännityskirjailijalla oppimista ja että jos olisi kyynikko, voisi pitää kirjaa siirappisena (!), Laura ei aivan vakuuttunut, mutta tunnustaa kirjan ansiot, Lukutuulia tiivistäisi parisataa sivua.

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää. Gummerus 2013. Suomennos Tero Valkonen.

Kaikki naiset näkevät unia

Rouva Pyy asuu Helsingissä miehensä ja kolmen tyttärensä kanssa. Miehellä on työ, tyttäristä ei ole vaivaa, uusi omakotitalo on työn alla ja rouvalla taiteelliset harrastuksensa. Kaikki hyvin, eikä sittenkään.

Rouva Pyytä harmittaa. Harmittavat naapurit, jotka puhuvat selän takana, harmittaa mies, joka ei puhu eikä pussaa, harmittavat lapset, jotka eivät halua kuunnellä äitinsä kertomuksia lapsuudestaan. Etenkin harmittaa se, että anopin kanssa on asuttava saman katon alla, kun tämä ei uskalla asua yksin.

Kukaan ei huomaa, ei välitä. Tai siltä rouva Pyystä tuntuu. Hän on hyvin yksinäinen ja kokee olevansa ansassa. Ikää kertyy kauhistuttavasti, kasvojen ihoa alkaa peittää tiheäsilmäinen verkko, joka kiristyy suun ympärillä ja silmäkulmissa hymyillessä - ei kannata hymyillä enää. Ei hymyilytä.

"Sääli. Ei kukaan sinua sääli. Ei kukaan minua sääli.
Itke vain. Itke itsesi pois tästä rumaksi maalatusta rappeutuneesta kylpyhuoneest, tästä keskikaupungin synkästä vanhasta pahalle haisevasta kivitalosta, irti tavaroista, irti lapsista, jotka eivät sinusta mitään tiedä, itke pois miehesi luota, joka ei ollut oikea mies, ei ollut se oikea..."

Itsesääli vaanii, eikä rouva huomaa - tai ei halua huomata - että onni voisi löytyä läheltä. Hän haaveilee, pitää itseään ympäristöään parempana, eristää siten itsensä muiden ulkopuolelle. Lennokkaatkin ajatukset muuntuvat arkiseksi hössötykseksi, johon mies ei jaksa keskittyä. Kiltti mies, joka yrittää säästää rouvaansa pahimmilta iskuilta ja rahahuolilta, kustantaa tälle taideharrastukset ja muut keksinnöt, vaikkei olisi varaakaan, jotta rouva pysyisi tyytyväisenä.

Silti rouva Pyy on tyytymätön kaikkeen. Hän ei mieti sitä, mitä hän antaa muille, vain sitä, mitä hän saa. Ja se on jotain muuta kuin mitä hän haluaa, vaikkei hän tiedäkään, mitä haluaa. Jotain muuta.

Hän leikittelee ajatuksella "paosta", mutta radikaaliin irtiottoon hän ei ole valmis vielä, tuskin koskaan. Ja mihin hän itsestään pakenisi? Hän kokeilee salaista suhdetta, alkoholiakin, mutta läheisyyttä ei löydy. Rouva Pyy on nainen, joka odottaa valmista ja samalla sitä, että hänen erityislaatuisuutensa huomataan ja sitä kunnioitetaan, palvotaan. Kun niin ei tapahdu, rouva on hukassa. Ison talon kaunis tytär onkin tavallinen keski-ikäinen perheenemäntä, ja tätä totuutta hänen on vaikea hyväksyä tai edes tiedostaa. Eikä se talokaan ollut niin iso, jos mieheltä kysytään. Kummallista kyllä, rouva ei osoita kiinnostusta edes lapsiinsa. Äidin roolikaan ei kasvata häntä aikuiseksi. Värikkäitä uniaan hän miettii paljon, selostaa niitä ääneenkin, mutta ei osaa tulkita alitajunnan viestejä eikä herää todellisuuteen.

Välillä huvittaa, mutta enemmän käy sääliksi rouvaa, joka lapsen tavoin hapuilee, miten olla. Se on vaikeaa, kun ei ole koordinaatteja. Hän hakee lopulta apua psykiatrilta, joka suosittelee ajan tavan mukaan lääkkeeksi ulkomaanmatkaa.

Mies vie rouvan matkalle Italiaan. Sikstuksen kappeli näyttää aivan erilaiselta kuin rouva on kuvitellut. Paljon pienemmältä ja pimeämmältä. Eikä hän olisi edes huomannut olevansa kappelissa, jota varta vasten tultiin katsomaan ja jonka näkemisestä hän on haaveillut, ellei toinen turisti olisi sanonut.

Mutta kukaan ei sano rouva Pyylle, missä hän omassa elämässään on, mikä on hänen paikkansa. Eikä hän itse sitä tunnu löytävän.

Vartio rakentaa koskettavan, todenmukaisen kuvan naisesta, joka voisi hyvin elää tänäänkin. Nykyajan rouva Pyy haaveilisi verkossa, joisi liikaa viiniä, lukisi tuhahdellen tuttavien fb-päivityksiä ja pistäisi paremmaksi, odottaisi miehen kuskaavan lapset harrastuksiin ja syöksisi perheen talouden tuhoon pikavipeillä, joiden turvin hän ostaisi vaatteita ja sisustaisi velkaista taloaan. Lääkäri toteaisi hänet masentuneeksi ja määräisi pillereitä. Kirjan hiljainen, unenomainen tunnelma ja vanhahtava kieli tuovat lisämausteensa tarinaan, jonka ahdistavasta ilmapiiristä lukija irrottautuu helpottuneena. Onneksi sinne ei tarvitse jäädä rouva Pyyn tavoin.

Kenelle? Keski-iän kriisiä poteville, elämäänsä ja avioliittoonsa tyytymättömille, naisen psykologiaa hämmästeleville ja niille, jotka eivät vieroksu 1950-luvun tyyliä.

Anita Konkka analysoi rouva Pyyn unia. Helena Ruuska on tehnyt Vartion elämäkerrasta väitöksen, josta myös Taas yksi kirjablogi kertoo.

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia. Alkuperäinen julkaisu 1960, uusinta Teos 2012.

Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit

Mainio ajankuva ja nostalgiapala 70-luvun nuorelle! Kukapa meistä Savossa ennen tuota ajankohtaa syntyneistä ei olisi Mansikkakarnevaaleilla ja Kaarihallilla käynyt. Jo tapahtuman nimessä oli maagista lumoa ja lupausta jostain erityisen hauskasta. Sellainen kesäfestarien edeltäjä siis. Aikakaudesta on kirjoitettu muuallakin, esimerkiksi Miss Farkkusuomi kertoo samasta ajasta Oulussa. Tässä ollaan Pohjois-Savossa ja Suonenjoella.

Liimatainen lainaa salaa isänsä firman Transitin ja lähtee kavereineen Iisalmesta karnevaaleille. Toiveissa on nähdä hyviä bändejä (kuten Kontra) ja tavata tyttöjä, tiedä vaikka lähempi kontaktikin onnistuisi. Osa toiveista toteutuukin, mutta tapahtuu myös paljon muuta.

Heikkinen on tavoittanut hienosti nuorten huolettomat tunnelmat ja ajan kielen, hölmöine hokemineen (äitis on!) ja muistuttaa mieleen silloisen musiikin: suomirock oli vasta tulollaan, proge väistymässä, tanssipaikalla esiintyi luontevasti peräkkäin punkbändi ja humppaorkesteri. Baccara oli tytöistä kova juttu, Alwari Tuohitorvi ihana ja kaksi peliä peräkkäin vedettiin niin valssia kuin Boney M:ääkin. Musiikkia harrastavat pojat diggailivat "vakavampaa", kuten Bowieta. Mutta poreili myös Pelle Miljoona.

Tarina kuvaa Suomea ennen vapaata keskikaljaa, paikallisradioita ja pörssiyhtiöitä, ja nuoren ihmisen elämänvaihetta, jossa tehdään tärkeitä päätöksiä: valitaan tulevaa ammattia ja elämäntapaa. Aika monen kohdalla se tapahtuu vahingossa ja tahattomasti. Mutta onneksi ei yleensä sentään niin dramaattisesti kuin Liimataisella.

Ammalla hyvä arvio musiikkeineen. Lumiomenan Katja on asiantuntija, joka lähti juuri tämänvuotisille Mansikkakarnevaaleille. Jori sanoo, että tästä olisi hauska nähdä elokuva.

Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit. Tammi 2011.

Kirjablogikirja Rivien välissä

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas ovat tehneet kattavan katsauksen tämän hetken kirjablogistaniaan ja sen asemaan kirja-alan kentässä. Heidän tietonsa perustuvat molempien pitkään bloggauskokemukseen sekä kirjallisuuden ja kirja-alan tuntemukseen - molemmat ovat töissä alalla. Lisäksi he ovat keränneet tietoa 61 kirjabloggaajalta ja 14 kirjailijalta kyselyn muodossa.

Bloginpitäjänä on vaikea suhtautua kirjaan viileän arvioivasti, eikä se liene tarpeenkaan, sillä kuten tekijätkin toteavat, bloginpito on rakas harrastus. Ja harrastukseen saa suhtautua intohimoisesti!

Ensilukemalta ahmin kirjan posket punoittaen osin innostuksesta ja osin julkitulon hämmennyksestä: tuntui siltä, että minun yksityinen juttuni, bloginpito, on tuotu nyt framille ja paljastettu kaikelle kansalle kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan. Vähän kuin oma vaatekaappi olisi esitelty julkisesti. Tuostakin ne kertovat, ja tuosta!

Mutta kivasti kertovat. Kirjassa käydään läpi perusasiat alkaen siitä, mikä on kirjablogi, millaisia bloggaajat ovat ja miksi he pitävät blogia. Suurin osa on 24-40-vuotiaita, joilla on taustalla kirjallisuuden opintoja - tässä en ole kuulu kumpaankaan ryhmään (olen vanhempi ja minulla on kaupallinen koulutus), mutta jaan ehdottomasti keskeisimmät seikat bloggaajana olemisen motiiveista: kirjoitan kirjoista, koska haluan muistaa lukemani, saada enemmän irti lukemisesta ja jakaa ajatuksia.Tekniikka ei ole minulle este, rakastan kirjoittamista ja luen paljon. Hieman keskivertoa enemmän näköjään - noin 150 kirjaa vuodessa, kun keskimäärä meiltä kyselyyn vastanneilta oli hieman yli sata. Aha, kuulun näköjään 52 %:n joukkoon, joka työkseen on tekemissä tekstien kanssa. Kirja siis antaa faktatietoa kanssabloggaajista, joihin voi itseä verrata.

Yksi tärkeä bloginpidon motivaatio minulle on lukemiseen innostaminen. Pidän kirjoja tärkeänä kielen ja kansan eheydelle, sivistyksen tasolle ja henkiselle hyvinvoinnille. Siksi olen seurannut melko hämmentyneenä kohua siitä, miten bloggarit ehkä hyötyvät blogeista taloudellisesti. Myös kirja nostaa esiin julkisuudessa käytyä keskustelua. Jos markkinointi käsitetään harrastuksen edistämisenä, niin mielelläni markkinoin! En koe arvostelukappaleita velvoitteeksi, vaan ehdotukseksi, johon voin vastata kieltävästi. Joskus saan ilmaisia kirjoja, joista kirjoitan, monista en kirjoita, vaikka saan niitä kotiin, joskus jopa pyydän. Suurin osa kirjoistani tulee kuitenkin kirjastosta, ja vain noin viitisen prosenttia arvostelukappaleina. Ilmiö on minulla siis marginaalinen, joten en tunne huonoa omaatuntoa hennoista kytkyistäni kustantamoihin.

Kirjantekijät kertovat myös ns. mutuhuttukohusta, jota on käsitelty blogeissa kyllästymiseen asti. On luonnollista, että uuden ilmiön, kuten kirjablogien, noustessa entiset toimijat ovat varpaillaan - tässä oli kyse siitä, että kriitikot ja bloggaajat asetettiin vastakkain ja bloggaajien ammattitaitoa kyseenalaistettiin, tai ainakin jotkut näin tulkitsivat. Keskustelu johti hyvään pohdintaan siitä, kenelle kritiikkejä tehdään: toisille ammattilaisille, kirjailijoille vai lukijoille. Bloggaaja (tässä sama kuin minä) ei yritäkään olla ammattilainen. Olen harrastaja, mutta aktiivinen sellainen, heavy user, ja kirjoitan kanssalukijoille. Oikeastaan kirjoitan itselleni, eli kirja-arvioita, jollaisia itsekin haluaisin lukea. Luulen, että tämä pätee moneen muuhunkin bloggaajaan.

Kuten huomaatte, on vaikea pysyä itse asiassa eli kirjassa, aihe on liian läheinen. Yritän taas: kirja kertoo paljon blogistanian yhteisöllisyydestä ja yhteisistä tempauksista. Yhteisöllisyys lieneekin harrastuksessa eniten yllättänyt piirre. En lue ja kirjoita yksin, vaan olen osa kokonaisuutta. Bloggarit pitävät yhteyttä paitsi toistensa postauksia kommentoimalla myös Facebookissa ja muutenkin. Yhteistempauksia ovat mm. vuosittainen parhaan kotimaisen ja käännöskirjan valinta eli Blogistanian Finlandia ja Globalia, teemaviikot, erilaiset haasteet ja lukumaratonit, muutamia mainitakseni. Bloggarit ovat upean aktiivinen ja innostava ryhmä, jolta oppii paljon ja jonka osana voi olla vaikka vain kotona istuen, jos ei kaipaa sen suurempaa sosiaalisuutta. Kaikille on tilaa.

Kirjan tapa käyttää bloggareiden kommentteja tekstien osana on mainio: se kertoo juuri siitä, mitä blogistania on. Pari omaakin kommenttiani olin tunnistavinani. Pidin myös tiettyjen "alan" sanojen korostamisesta italicilla. Huokailua tälle!

Kirjailijatkin lukevat blogeja, se on myös asia, jota aloittaessaan ei tule ajatelleeksi. Minäkin, kuten monet, olen saanut kommentteja sekä postauksiin että yksityisesti, mitkä ilahduttavat tietysti suuresti. Tekstejäni luetaan! Tämän tajuaminen on vaikuttanut niin, että ihan surkeimpina pitämiäni kirjoja en edes mainitse blogissa - en näe hyötyä lyttyyn haukkumisesta, jos minulla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa. Vaikenen kuoliaaksi. Tosin näin käy harvoin, sillä tietysti yritän valita itseäni miellyttävää lukemista. Joistakin kesken jättämistäni olen postannut ja pyrkinyt kertomaan keskeyttämisen syyt.

(Ja huom, myös minä kävi pitkän sähköpostikeskustelun Andrew Nicollin kanssa, johon Katja viittasi kirjassa. Kaveri oli google-kääntäjällä kääntänyt arviotani ja sai selville minun pitäneen hänen kirjastaan, ja juttua riitti pitkään kirjan sisällöstä ja ideoista!)

Kirjablogikirja kertoo lisäksi lyhyesti tekijänoikeuksista, blogien ulkoasuista, tyylistä ja lukijoista, lähinnä määrinä. Pienet blogit keräävät tuhat käyntiä kuussa, isoimmat kymmenkertaisesti, ja kaikkea siltä väliltä - tällä blogilla määrä on nyt vajaat kolmetuhatta.

Aivan pienestä ilmiöstä ei ole kysymys. Kuten kirjassa todetaan, yksittäinen blogi voi olla pieni, mutta yhdessä ne ovat iso tekijä, jonka asema kirja-alan kentällä mietityttää ja kiinnostaa. Lukeminen on nyt julkista, se on suuri muutos entiseen yksityiseen lukuharrastamiseen. Ja kuten Katja ja Hanna kertovat, blogien roolia pohtivat monet tahot, niin kustantamot, kirjakaupat, kirjailijat, kriitikot kuin bloggarit itse. Suomessa on satoja kirjablogeja, pelkästään Kotimaiset kirjablogit -ryhmässä toistasataa. 75 % suomalaista oli lukenut jotain kirjaa vuonna 2011 ja 80 % kansasta käyttää internetiä (tiedot kirjasta/Tilastokeskus), joten potentiaalia bloginseuraajiksi on paljon.

Kirjablogikirja sopii kaikille, joita kirjablogit kummastuttavat, kiinnostavat, ihastuttavat tai vihastuttavat. Se kertoo siitä, mikä kirjablogistania nyt on dokumentoimalla nykytilanteen (tai siis kirjan kirjoitushetken). Kirja on ehdottoman tärkeä ja tarpeellinen ja kuten Erja (linkki alla) hienosti sanoi, kun blogit ja muut sähköiset mediat joskus katoavat bittiavaruuteen, meillä on kirja, jolla voimme muistella näitä aikoja. Kiitos ja kumarrus tekijöille! Kirja sai niin paljon ajatuksia pyörimään päässä, ideoita ja oivalluksia blogin suhteen, että jo se pelkästään palkitsi lukemisen.

Mutta tähän tarvittaisiin jatkoa: olisi hienoa saada lisää analyysiä siitä, mistä ilmiössä oikein on kysymys tai mihin se voisi johtaa tai olla menossa. Lyhyesti tulevaan vilkaistaan kirjan lopussa. Vaikkei siitä kukaan tiedä, voisi kuitenkin maalata laajemmin mahdollisia tulevaisuudenkuvia, vaihtoehtoisia seurauksia tai toimintamalleja? Katjan ja Hannan asiantuntemus on huippua, ja he jos ketä voisivat myös analysoida ja visioida. Vai kuuluisiko se taholle, joka ei ole itse toimijana sisällä blogistaniassa?

Luonnollisesti kirjaa on luettu blogeissa paljon ja tunteella, muutama linkki: Erjan lukupäiväkirja katsoo kirjaa innokkaan harrastajan näkökulmasta, yleensä analyyttinen Salla ei tällä kertaa pyri olemaan sitä, Penjami Jäljen äänessä analysoi myös muita arvioita kirjasta.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja. Avain 2013.
Ulkoasu Tarja Kettunen.

Katjan blogi Lumiomena
Hannan blogi Kirjainten virrassa

Kovat kotimaiset, lyhytarvioita

Lukemisesta en halua pitää lomaa, mutta kirjoittamistahtia olen höllännyt. Helteen laiskistamana bloggaajana paketoin kerralla kokonaista kolme kirjailijaa Koen 13 kotimaista -haasteeseen. Hyvää lukukesän jatkoa kaikille!

Paperinarujumala

Hanna Haurun Paperinarujumala on pieni, mutta täysi kirja. Liikuttava, kauniisti kirjoitettu ja harkitun hallitusti etenevä tarina Lainasta, joka ahertaa konttorissa, kun tapahtuu jotain outoa: jumala soittaa hänelle. Eletään 60-lukua, aikaa ennen kännyköitä, joten Laina tarttuu luuriin. Eikä pääse siitä irti.

Lainan on kerättävä joukko uskovia, jotta hän saisi heidät pelastettua tulevalta maailmanlopulta. Apunaan hänellä on Liana, ja yhdessä he löytävät paljon muitakin etsijöitä: tarina perustuu löyhästi Oulussa syntyneeseen lahkoon, heinoslaisuuteen, mutta silti keskiössä on vain Laina ja hänen jumalansa. Miten Lainan käy, kun loppu tulee? Kuka vastaa, kun Laina nostaa luurin?

"Missä olet Jumala viisauksinesi?"

Hauru kertoo vain vähän, mutta sanoo paljon. Hän ei selitä, vaan luottaa lukijaan, ja sellaista tekstiä on antoisaa lukea. Koskettava kuvaus yksinäisyydestä, uskosta ja lahkolaisuudesta, nuoren tytön turvan etsinnästä ja hädästä, joka tuo mieleen Grace McLeen Onnen maan.

Muualla: Luen ja kirjoitan, Kirjainten virrassa, Lumiomena.

Hanna Hauru: Paperinarujumala. Like 2013.

Musta timantti

Mooses Mentulan Musta timantti on novellikokoelma pohjoisen epäurbaanista mielen- ja
luonnonmaisemasta. Ympäristö on köyhää, maailma kohtelee kaltoin tai päähenkilö saa itse tapahtumaan jotain ei-toivottua, eivätkä hyvät yritykset tilanteen pelastamiseksi aina onnistu. Tästä seuraa niin tragiikkaa kuin komiikkaakin. Lapsista Mentula kertoo paljon, tai muista, jotka jostain syystä ovat toisten armoilla. Kansallistunteemme häpeä on tässä maailmassa tuttu. Vaikka Mentulan maailma on niin kaukana kehä ykkösen vaikutuspiiristä kuin olla voi, hän on tiukasti ajassa mukana sivutessaan ilmiöitä kuten ulkomaiset marjanpoimijat ja ennen aikojaan töistä pois potkitut.

Kieli on sopivasti murteellista, niin ettei se vaikeuta lukemista, vaan keskustelut soljuvat luontevasti. Hieman minua alkoi vaivata yleinen ankeus - huumorinpilkkeestä huolimatta - jonka vuoksi en pystynyt lukemaan novelleja peräkkäin, vaan täytyi pitää vähän taukoa: saattaa olla, että suorituskeskeisenä, (teko)kiireisenä eteläsuomalaisena en osannut täysin eläytyä, vaan otin homman vakavammin kuin kirjailija on ehkä tarkoittanut. Joka tapauksessa Mentula on taitava ja omaääninen kirjoittaja, jonka tämän vuoden keväällä ilmestyneen esikoisromaanin Isän kanssa kahden lukemista odotan innolla.

Mooses Mentula: Musta timantti. WSOY 2011.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Opuscolo - kirjasta kirjaan.

Ilta on julma

Tutkiva journalisti Mikko ja hänen vaimonsa Veera saavat viikonloppuvierailukutsun Lontooseen, Mikon lapsuudenkaverin Robertin luo. Robert on ökyrikas talousmies, hänen vaimonsa Elise söötti blondi, ja he asuvat kuten odottaa sopii: Lontoon parhaalla paikalla näköaloineen kaikkineen. Heti alussa selviää, että jollakulla on murha mielessä. Mutta kenellä ja miksi? Ja onnistuuko hän?

Mikko on tutkijatyyppi, pilkuntarkka kaveri, joka laskee huolellisesti edullisimman vaihtoehdon, oli kyse sitten ulkomaanpuhelusta tai karkin ostosta. Veera on rempseämpi ja impulsiivisempi: hän toki rakastaa Mikkoa, mutta jotain tuntuu puuttuvan, ja sitä jotain Veera hakee muualta. Robert kehuskelee omaisuudellaan, mikä ei tee Mikkoon suurta vaikutusta, sillä hänellä on muuta mielessä. Naiset melkein ystävystyvät - mutta eivät ihan. Illan päätteeksi kaikki eivät selviä hengissä.

Kirja tarjoilee viihdyttävää ja vauhdikasta jännitystä. Hämäläisen ote on suoraviivaisempi kuin Pekka Hiltusen, joka rakentaa henkilöilleen laajaa taustaa ja ympäristöä, josta riittää ammennettavaa sarjaksi asti. (Hiltunen tulee väistämättä mieleen suomalaisista ja rikoksista Lontoossa.) Ilta on julma on tasoiltaan yksinkertaisempi, mutta nimensä mukaisesti julma; ensin se maalaa jännittävän psykologisen illallisasetelman ja sen jälkeen syöksyy action-osuuteen, väkivaltaan, pakoon. Teksti on lyhyine lukuineen helppolukuista eikä niin talouspitoista kuin Hämäläisen aiemmat aikuisten romaanit - ilman taloustermien tuntemustakin tämän kanssa pärjää, vaikka jonkin verran Robert ja Mikko taloudesta keskustelevat. Kirjassa on paljon dialogia, mikä myös keventää tekstiä.

Karo Hämäläinen: Ilta on julma. WSOY 2013. Ilmestyy elokuussa 2013. Kustantajan lähettämä arvostelukappale, jollainen on myös luettu Sinisen linnan kirjastossa.

Mitä he toisilleen tekivät

Eletään vuotta 1940, ja samalla vuotta 2011. Ennen sotaa alkavassa kertomuksessa kuvataan tanskalaista papin perhettä: Thorvald-pappi rakastettuine Gerda-vaimoineen odottaa kolmatta lastaan, kun hakaristein varustetut sotakoneet lentävät yli Jyllannin Tanskassa. Saksalaiset miehittävät maan tuota pikaa, ja ankara ja vaarallinen sota-aika alkaa. Toinen tulevan vauvan isoveljistä, kaksospojista, miettii:

"Isä ja äiti sopivat yhteen kuin avain ja lukko. Tulkoon vain sota, heidän perheensä selviäisi kaikesta."

Thorvald työskentelee vastarintaliikkeessä ja joutuu maanpakoon Ruotsiin. Gerdan kontolle jää huolehtia perheestä ja talosta yksin. Vauva syntyy aikanaan - kuurona, liekö sotatilanne vaikuttanut - ja hänen isoveljensä, Leif ja Leo, kasvavat. He ovat toistensa täydentäjät, identtiset puoliskot, joita ihmiset eivät erota toisistaan. Tämä seikka ja heidän keskinäinen yhteytensä ovat tärkeitä tekijöitä tarinassa, jossa pojat aikuistuvat ja perustavat omat perheensä, mutta helpolla hekään eivät pääse. Kaunis ruotsalainen Ninni on molempien suuri rakkaus. Urat ja ristiriidat vievät poikia eri maihin, mutta pääseekö kolmikko koskaan selville vesille suhteissaan?

"Banaali naisjuttuko heidät erottaisi? Niinkö pikkusieluisia he olivat, eivätkö heidän eksistentiaaliset keskustelunas ja filosofiset pohdintansa, heidän uskonsa hyvään ja taistelunsa totuuden ja globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta riittäneetkään kohottamaan heitä tällaisen kliseen yläpuolelle, joka olisi elokuvajuonenakin ollut heppoisimmasta päästä - kahden veljeksen, kaksosveljesten, välinen kilpailu? Ei helvetti, mikä tilanne."

Tarina etenee jännittävästi kohti vuotta 2011, josta välillä kertoo Helena, toisen kaksosen ja Ninnin tytär. Helena on oopperanjohtaja, ja hänen tyttärensä Sophie on uuden poikaystävänsä Khalilin kanssa tulossa tapaamaan äitiään pitkästä aikaa suureen gaalaan, jossa Helene palkitaan kulttuuria rajoja rikkovasta työstään. Khalil on arabi, eikä äiti täysin hyväksy tyttärensä valintaa, työstään huolimatta. Sophie, joka on katkera äidilleen tämän laiminlyönneistä tytön lapsuudessa, kertoo tapahtumia osin itse.

"Minulla on sinulle kerrottavaa, äiti sanoo raskaasti, ja Sophie kavahtaa äidin painokkuutta. - En tahdo tietää, Sophie kirkaisee ja vie kädet korvilleen. - Ole hiljaa! Mutta hän kuuntelee, hänen on pakko."

Onko niin, että ihmissuhteet jo ennen sotaa vaikuttavat tähän päivään niin paljon, että kerääntyy paineita, suruja ja vihaa, joiden on pakko purkautua jotenkin? Purkaus tapahtuu Berliinin oopperatalossa: Helena ja Sophie joutuvat yllättävään tilanteeseen, joka on niin kihelmöivän jännittävä, että kirja piti lukea lähes kertaistumalla. Alkuun minua kiinnosti nykyhetki enemmän, mutta mitä enemmän kirjailija toi mukaan taustaa aiempien vuosien avulla, sitä enemmän se vei mukanaan. Luvut on merkitty selkeästi kunkin tapahtuman ajankohdilla, joten etenemistä on helppo seurata, vaikka aikatasot vaihtelevat.

En ole tullut ajatelleeksi, miten toinen maailmansota vaikutti ja tuntui Tanskassa, jonka saksalaiset miehittivät. Kirja paikkaa sitäkin aukkoa, mutta ennen kaikkea se vakuuttaa kiihkeällä, mukaansatempaavalla kerronnallaan. Holst on mestari kuljettamaan juonta ja maalaamaan henkilöistään eläviä monien yksityiskohtien kautta niin, että lukija ahmii eteenpäin ja suree jo ennakkoon tarinan loppumista.

Teksti kulkee vauhdikkaasti, ja niin myös tapahtumat. En osannut ennakoida tulevaa, vaikka saatoin jotain aavistella, kun henkilöt tulevat tutummiksi. Koska tunnelma on niin kiihkeä ja kirja niin nautinnollinen luettava, pakosti käy niin, että sen loppuminen on pettymys. Holst yrittää lievittää lopetuksen tuskaa selittämällä tapahtumia vielä jokusen sivun varsinaisen loppuhuipennuksen jälkeen. En tiedä, olisiko se tarpeen - toisaalta, tarinasta ei olisi millään olisi halunnut luopua, joten nekin luki kiitollisena. Yllätyksiä riittää loppumetreille saakka.

Mahtava kirja, parasta lukemaani pitkään aikaan. Holstia olen hehkuttanut ennenkin, mutta pitänyt häntä kevyenpuoleisena viihdekirjailijana. Tämä on raskaampaa sarjaa, oikea perheromaani, jossa hän näyttää parhaat puolensa: kun yhdistetään vaivattomana juokseva kerronta ja raikas, tanskalaisen rento kielen käyttö, yllätyksellinen juoni ja tarina, johon voi hypätä täysin siemauksin mukaan, lopputulos on nautinnollinen. Keveyselementit, kuten viittaukset kulttuuriin ja ajankohtaisiin tapahtumiin, eivät minusta vie uskottavuutta, vaan ovat koristeita muutenkin jo maistuvassa kakussa. Käännös on myös mallikas ja nautittava. Tällaisia (tällaisiakin) kirjoja rakastan lukea. Ehkä sisälläni asuu pieni tanskalainen, sillä Holst on huippusuosittu maassaan.

Muualla: Leena Lumi oli myyty ja Annika K pitää kirjaa upeana.

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät. WSOY 2013. Suomentanut Virpi Vainikainen.