Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimmisen, tuon armoitetun verbaali- ja ajatteluakrobaatin uusinta kirjaa olen odottanut! Hänen aiemmasta tuotannostaan Juhani Karila esitti Hesarissa yhteenvedon:

"Pussikaljaromaanissa (2004) Rimminen esitteli ainutlaatuisen, hikisennihkeän kielioppinsa. Pölkyssä hän hioi tekniikan huippuunsa, ja Nenäpäivässä (2010) jaarittelu, toiminta ja tarina saavuttivat viimein täydellisen tasapainon ja toivat ansaitun Finlandia-palkinnon. Hippa (2013) oli Rimmisen mittapuulla pelkästään tavanomainen."

Linkitykset ovat omiani, eivät (harmi kyllä) HS:n. Mutta Karilan kommenttiin voin täysin yhtyä paitsi tarkennuksena lisäisin, että vaikka Nenäpäivä on sekin varsin hauska, on se Rimmisen mittapuulla myös kaikkein tavanomaisin hänen kirjoistaan. Pölkky on tyylillisesti huikein, mutta muuttaako uutuus asetelman?

Maailman luonnollisin asia ei kerro juuri mistään luonnollisesta, ja toisaalta, kaikki on yhtä luonnollista kuin kirjassa (tai maailmassa tai maailmankaikkeudessa) voi olla. Ernst on berliiniläinen virkamies, yksin elävä ja ajattelultaan omanlaisensa, kuten Rimmisen sankarit tapaavat olla.

Ernstin toimenkuva muuttuu yllättävästi ylempien tahojen käskystä. Aulavahtimestarin tehtävistä hänet siirretään virastotalon tuntemattomiin alakerroksiin tarkkailemaan sinne piilotettua mystistä kuutiota, jonka epäillään olevan peräisin kenties planeettamme ulkopuolelta.

Scifi-hyllyyn ei kirjaa silti kannata sijoitella: juonella ei ole väliä, vaan Rimmisen tavalla kertoa: jostain, mahdollisesti jossain, kun on kuitenkin sanailtava, jos tekstiä mielii tehdä - ja onneksi Rimminen mielii, niin hämmästyttävää jälkeä hän tuottaa. Hän käyttelee niin substantiiveja, verbejä kuin adverbejä ja adjektiivejakin volterkilpimäisen laveasti ja riemastuttavasti, mutta hyökkää tarmokkaasti myös pronominien ja partikkelien kimppuun, aseinaan lähinnä lainausmerkit, ajatusviivat ja sulkeet. Tunnetun sanaston käydessä köyhäksi kirjailija keksii uusia sanoja tai niiden käyttötapoja. Jos voi olla toisaalla, miksei voisi olla kolmaalla, tai lueskeluun verrattuna tunneskella.

Kertoja, joka Ernstin muistiinpanoja, tekemisiä ja tuntemuksia tulkitsee, on välillä innostunut, useammin epätoivoinen, jaaritteleva mutta epämääräisen määrätietoisesti tarinaansa jatkamaan pyrkivä, vaikka usein siihen kompastuu ja joutuu jopa pyytelemään lukijalta anteeksi. Erityisen tunteikkaasti hän suhtautuu välimerkkeihin.

"Mutta merkkijärjestelmien varassahan tässä nyt ollaan, eikä muita tiedonsiirtotapoja ole käytettävissä..."  

Jos tämänkaltainen sanansaivartelu ja tekstihuumori ärsyttää jo lähtökohtaisesti, kannattaa kirjasta pysyä kaukana. Minua se naurattaa ja viihdyttää, vaikkei tee lukemista helpoksi: reilun puolen välin jälkeen aloin jo huutaa apua, sillä teksti tuntuu menevän vain hullumpaan suuntaan, niin sanallisesti kuin ajatuksellisesti. Ehkä tämä sitaatti peräti paljastaa meille, miksi:

"...kieli on (lähes aina) aivan liian yksinkertainen väline jäljentämään ajatusprosesseja täydelleen (näistä muista, kosmisen mittakaavan prosesseista puhumattakaan)."

Mutta tietysti hulvaton tarina on luettava loppuun: ei vain säälistä anteeksipyytelevää kertojaa kohtaan, myös oikeasta halusta, uteliaisuudesta ja persoonallisen tekstin ja suomen kielen vivahteikkaan käytön (ylikäytön?) suuresta ihailusta. Se ällistyttää ja riemastuttaa (ja väsyttää) lukijan melko totaalisesti. Aivan omaa laatuaan. Rimminen on vienyt tyylinsä jälleen eräälle tasolle.

"Niin. En osaa tätä tämän jäsennellymmin selittää."

Kirjasta on muuten mainittu joissakin esittelyissä tekstirakenteen epätavalliset ratkaisut, kuten yliviivaukset tai oudosti hävinneet tekstikohdat. Niiden syntyä voi kukin pohtia tarinan myötä (en edes aloita tässä, kaikki tuo kosmisuus, byrokraattisuus ja kissa...) mutta rauhoitan mahdollisia lukuepäröijiä "kikkailujen" pelossa: niitä on vain vähän, lukemisen haaste on muualla.

Tapasin itseään tekstilliseksi olennoksi luonnehtivan kirjailijan järjestyksessä toisessa Baba Lybeckin Kirja vieköön -tapahtumassa 15.2.2017, josta Kirsi teki mainion raportin. Seuraava ja viimeinen tapahtuma on 15.3. Vielä ehtii mukaan!

Kenelle: Suomen kielen rikkaista mahdollisuuksista kiinnostuneille, sanansaivartelusta nauttiville, realismia välttäville, äärimmäisyyksistä innostuville, modernia Alastalon salia kaipaavalle.

Muualla: Myös Krista fanittaa. Riitta antaa esimerkkejä rimmissanoista.

Rimmisen kirjoista lisää jutussani Lukulampussa.

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia. Teos 2017. Ulkoasu Johannes Nieminen.

Helmet-haaste 2017 kohta 49: tämän vuoden uutuuskirja.

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus

"Tässä kirjassa esitetään enimmäkseen kysymyksiä, sillä minäkin vielä hapuilen; olen toki lukenut paljon, mutta en kirjoita tiedon vaan tietämättömyyden pohjalta."

Näin kertoo kirjailija Mazzarella johdannossaan, ja pidän hänen ei-kaikki-tietävästä asenteestaan. Kukapa kirjan otsikon mukaisesta aiheesta voisi kirjoittaa tyhjentävän selonteon - ei kukaan, tai jokainen omansa. Siksi kirjan ironinen nimi. Sisältö on kuitenkin pohdintaa pehmeistä aiheista, jotka ovat niitä kovimpia juttuja. Ilman ironiaa.

Kirjan luvut on nimetty teemoittain: maailmankuvasta, pahuudesta, anteeksiannosta, surusta ja niin edelleen. Alkuun Mazzarella vyöryttää lukijan eteen lukuisia elämän tarkoituksen selityksiä eri puhujilta filosofeista julkkiksiin ja tuttaviinsa, äitiyden ihannoijasta Marilyn Monroen sitaattiin, jonka mukaan ainoat todelliset asiat elämässä ovat työ ja rakkaus (Mazzarellaa lukeneet löytävät tästä tutun viittauksen.) Me Douglas Adamsimme lukeneet toki tiedämme elämän tarkoituksen, mutta sanansa saavat sanoa myös kuningas Midas, Camus, Tolstoi ja monet muut ajattelijat. Hyvä aloitus ja pohjustus teemaan!

Itse luvut ovat asiaa, joka saa lukijan miettimään omia näkemyksiään. Mazzarella käsittelee aiheitaan niin monelta kantilta, että ulkopuolisena, kantaa ottamatta, kirjaa on mahdoton lukea. Jokainen lukija löytää varmasti itselleen merkitykselliset asiat. Minua kosketti erityisesti luku myötätunnosta; uskon, että sen puute on suurin syy moneen ihmisten ongelmaan. Enkä todellakaan ole sitä mieltä, että itse osaisin sitä osoittaa kuten haluaisin, saati toimia sen pohjalta. Olen samaa mieltä kirjailijan kanssa siinä, ettei myötätuntoa ole tykkäys somessa, ei edes mielipiteen ilmaisu. Vaan se vaatii tekoja.

"Uskon myötätuntoon, joka toisin kuin Dostojevskin Sonjalla on aktiivista eikä passiivista, ei henkistynyttä vaan käytännöllistä ja konkreettista."

Usein tunteisiin perustuva some- tai muu keskustelu on hyvä - monesta syystä - mutta se ei riitä. Tunteiden ilmaisu ylipäänsä ei riitä.

"Oikea myötätunto on minun mielestäni astumista ulos häkistä, se voi olla jopa tunteiden tukahduttamista jotta pystyisi toimimaan."

Ja kun lukee jutun apinasta, joka pelastaa kalan hukkumasta, voi miettiä sitä, haluaisiko oikeasti noudattaa sääntöä, jonka mukaan se mitä haluat muiden tekevän sinulle, olisi tehtävä heille. Kovaa kamaa, kuten jo sanoin.

Tyyliltään tekstit ovat pulppuilevan rupattelevia, ajatuksenvirtamaisia, kuten Mazzarellan tapana on, ja täpötäynnä anekdootteja elävästä elämästä ja kirjallisuudesta, kuten myös hänen tapansa on. Luettavien lista kasvaa aina Mazzarellaa lukiessa, ainakin teoriassa. Sitä ihmettelen, että vaikka hän on pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita, viitteet suomalaisten kirjailijoiden kirjoihin ovat hänen kirjoissaan aina kovin vähäiset. Hänen ajattelumaailmansa on koko maailma klassisesta kirjallisuudesta alkaen, ymmärrän, mutta silti kaipaisin myös kotimaisia kannanottoja - eikö sitä hänen mielestään löydy riittävästi?

"Kuinka hyvä ihmisen tarvitsee olla?"

Tällä kysymyksellä yhä harvempi vaivaa mieltään, tai ainakin "hyvä" mielletään eri tavoin. Jos olet hyvä koulussa, työssä, vanhempana, suorittajana, omasta mielestäsi (ja vanhempiesi tai lapsiesi), ehkä se riittää? Mazzarella puhuu käsitteestä "good enough" ja varoittaa liiasta itsetarkkailusta, itseen keskittymisestä. Hän muistuttaa siitä, että liian hyvä ei ole hyvä, ei ainakaan välttämättä sympaattinen tai pidetty ihminen.

"Mutta miksi oikeastaan olisi väärin tehdä asioita saadakseen olla tyytyväinen itseensä?"

Maahanmuuttajiin suhtautumisesta kirjailija puhuu pitkään - ajankohtaisuudesta ja arkijärkisestä suhtautumisesta hatunosto. Ihmisen oikeuksista ja vapauksista. Ja siitä, että on mahdollista hyväksyä asiat tehdyiksi hyvin, vaikka ne tekisi toisella tavalla kuin itse tekisi. Ja aivan lopuksi siitä, mitkä ovat perusasiat, joihin hän itse uskoo. Mutta:

"En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta."

Välillä tällainen ajattelu tekee kuitenkin hyvää. Kirja on hieno, ajatteluttava matka itseen ja ihmiseen ylipäänsä; hyvin jäsennelty ja jäntevä - rupattelu ei hajoa, kuten joskus on ollut taipumusta, vaan pysyy helposti seurattavissa raameissa. Tyyli on sopivasti itseironinen, jos kohta välillä ylikorostetun vaatimaton nykymakuun, mutta muistetaan kirjailijan ikä. Teksti on lämmintä elämänviisautta henkivä, täysin ja ehdottomasti tässä ajassa älykkäine havaintoineen, jotka perustuvat laajaan tietoon ja kokemukseen, tietysti osin myös mielipiteisiin, joista voi olla eri mieltä. Kokonaisuus on antoisa, eikä siitä kannata jäädä paitsi.

Nillitys kirjan painoasusta: paperi on halvanoloisen sameaa ja säikeistä, sivujen leikkaus karkeaa ja painojälki vaihtelee arkeittain; teksti on välillä tummaa, välillä haaleaa. Sidontakaan ei vaikuta kovin huolelliselta. On surullista, ettei kotimaista laadukasta painotekniikkaa voida käyttää edes näin tunnetun kirjailijan kirjassa. Ymmärrän talouden ja kirja-alan realiteetit, mutta vaikka sain kirjasta paljon (ja kaupan päälle kirjailijan omistuskirjoituksen Kirja vieköön -tapahtumassa), kolmenkympin hintaan toivoisin saavani myös ulkoasultaan laadukkaan tuotteen.

Kenelle: Pohtiville; älyn, viisauden ja kokemuksen yhdistelmää arvostaville; niille, jotka haluavat inttää vastaan; anekdootteja ja kirjaviitteitä rakastaville, tätejä pelkäämättömille.

Muualla: Kun Merete Mazzarellan uusi kirja ilmestyy, kaikki muu saa pysähtyä hetkeksi, sanoo Levoton lukija. Kiitos viisaudestasi, sanoo Ulla kirjailijalle. On ilo olla mukana dialogissa, tuumii Tuijata, joka kertoo Baba Lybeckin Kirja vieköön -illasta, jossa Merete Mazzarella esiintyi.

Tapasin aina viehättävän ja kohteliaan (ja suomea ymmärtävän mutta suomenruotsia puhuvan) kirjailijan tuona iltana Savoy-teatterissa Helsingissä (hän kuvassa oikealla). Kirsi raportoi illan tarkasti. Hassusti samanniminen tilaisuus kirvoitti originaalinimen omistajan, Kirja vieköön -blogin kirjoittamaan. Aina joku kesken sanoo Mazzarellan tuoneen tapahtumaan rauhan eleganssia. Seuraava ja toistaiseksi viimeinen Kirja vieköön -tapahtuma on 15.3. Valitettavasti en löydä tapahtumaan linkkiä, mutta lippu.fi myy sinne lippuja.

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus. Tammi 2017. Suomennos Raija Rintamäki. Kansi: Helena Kajander/Shutterstock.

Helmet-haaste 2017 kohta 37: jos oikein laskin, tämä on kirjailijan teos numero 21 eli kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Mistä näitä upeita esikoiskirjailijoita oikein tulee, tekee mieli kysyä mainosta lainaten. Tuskin olin päättänyt Markkulan, kun aloitin Törmälehtoa, ja se oli menoa - ainakin yöunien suhteen.

Uskovaisuus on ollut viime vuosien aiheita kirjallisuudessa, ja siitä kertoo myös Törmälehto: Kainuussa elää lapsuuttaan Elsa, jolle tapauskovaisuus ei riitä. Ei ukin jatkuva virrenveisuu eikä mummon vanhakantainen usko, jossa ei kysellä eikä kyseenalaisteta. Elsa tahtoo enemmän. Hän elää perinteisessä elinpiirissä, kolmen sukupolven turvallisessa kotitaloudessa, selkeäsääntöistä elämää, jossa jokaisella on roolinsa. Mutta maailma, se laajenee väkisinkin.

"Elsa oli luullut että kaikki katsoivat kenelle puhuivat mistäkin asiasta, ja millä sanoilla. Hän oli luullut että se kuului puhumiseen niin kuin kävelemiseen kuului se, että jäisellä tiellä kuljettiin toisin askelin kuin sulalla maalla. Mutta kun Mira puhui, se puhui mitä tahtoi ja kenelle tahtoi."

Miran lisäksi Elsan paras ystävä on Talvi. Tytöillä on paljon yhteistä, kuten uskonnollinen kotitausta ja henkilökohtaiset tavoitteet, mutta Elsa huomaa myös paljon erottavaa. Kasvavan tytön itsensä vertailua toisiin on vavahduttavaa seurata.

Kun tytöt tutustuvat uuteen uskonlahkoon, tuntuu löytyvän oikea hengellinen koti. Se, jossa riittää rakkautta ja tunnetta niin, että siihen voi nojata ja luottaa. Kanavoida kaiken sen, mikä kanavointia tarvitsee. Voi vaikka rukoilla aviomiestä. Kielilläpuhumisen taidosta tulee Elsalle suurin tavoite ja merkki oikeasta uskosta. Kotiväki paheksuu paljon, pelästyy enemmän. Lukiolainen Elsa saa äitinsä puuskahtamaan "eikö hän mitään muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät."

Onko Benjamin vastaus rukouksiin? Kultakihara, joka maalaa sanoiksi unelmiaan. Tapahtumat kiepahtavat niin, että Elsa lähtee - uskonasioissa tietysti - haaveiden matkalle Kolumbiaan, ja matka on kohtalokas.

"Bogota vei minut mennessään heti. Helluntailaisten konferenssin teltassa puhuttiin kieliä jotka tekivät minut levottoman onnelliseksi. Ja kaupunki, joka jatkuu..."

Elsa löytää uuden kotimaan, erilaisen elinpiirin ja ihmiset. On Manuel, pelokas nuorimies, sissien kiduttama; on Paola, lehtinainen, joka ei kuvia kumartele; on Rosa, Donã Fanny, pastorit, Santiago... koko kuumankiihkeä ympäristö, johon hän solahtaa ja jossa hän aikuistuu.

Vaikuttava ja valloittava romaani uskomisesta ja itsensä etsinnästä. Uskonnon harjoittamista on käsitelty arkitasolla ja ymmärrettävästi meillekin, joille asia ei ole läheinen. Kavahdan kaikenlaista lahkolaisuutta ja hurmoshenkeä käsittämättöminä: nyt sain asiaan valotusta, ja vieläpä elävästi ja hengittävästi kerrottuna.

Tyttöjen kiihkeässä kaipuusssa ja ratkaisuissa voi elää mukana. Jotenkin ymmärrän Elsaa täydellisesti, vaikken samaistu. Nuoren naisen kasvu ja etsintä on universaali teema, eksoottinen ympäristö Kolumbiassa tuo houkuttelevaa maailmanlaajuista näkökulmaa, Kainuu kiinnittää tarinan kotimaisuuteen ja juuriin. Mitään ei dissata, mitään ei pilkata eikä kenellekään naureta. Ja maailma voi olla myös kaunis ja lohdullinen.

Kenelle: Maailmankansalaiselle, uskonasioissa kamppaileville tai niitä ihmetteleville, tämän päivän tytön kasvukertomuksen ystäville, kirjasta tunnetta hakevalle.

Muualla: Kaisa V Kirja hyllyssä -blogissa on ylpeä serkkunsa kirjasta (ja syystä). Erittäin vahva ja valmis esikoisromaani, sanoo Susa Järjellä ja tunteella ja samoilla linjoilla on Kirja vieköön -Riitta. Siina on subjektiivisesti vilpittömän innoissaan. Hyllytonttu mainitsee kirjan harkitun ja viimeistellyn kielen, Kirjakaapin kummitus huumorin, Omppu luontevan ja onnistuneen kerronnan. Kannattaa lukea, sanoo Kannesta kanteen, jonka ihokarvat kirja nostatti pystyyn, myös Tuijata meni kananlihalle. Kaipuussaan kaihoisa ja aistillisuudessaan voimakas, sanoo Lumiomena.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017. Komean kannen on tehnyt Timo Numminen. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2017 kohta 44: Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Irene Markkulan esikoisromaani on varsin tyylikäs ja uteliaisuutta herättävällä tavalla massasta poikkeava teos; se kertoo malariatutkija Alinasta, joka menettää puolisonsa auto-onnettomuudessa ja lapsensa puolison vanhemmille. Naisparilla kun ei ollut virallisia dokumentteja - lapsi oli vielä pieni, ja aikaa piti olla.

Alina tutustuu Lotteen, lääkäriin, joka työskentelee Thaimaassa. Sekä tämän kautta Kianiin ja tämän pikkusiskoon Poaan, joiden äiti kuoli malariaan.

Malaria on yksi maailman vakavimmista taudeista, ja siihen sairastuu eniten ihmisiä vuosittain. Tautiin kuolevat olevat yleisimmin lapsia. Kirja ei vihjaa, vaan sanoo suoraan:

"...tietääkö hän, miten vähän malariatutkimukseen käytetään rahaa, vaikka mahdollisuuksia olisi paljon enempään. Tietääkö hän, miten suurin ponnistuksin ensimmäisen maailman elintasosairauksiin yritetään samaan aikaan löytää parannuskeinoja."

Alina ja Lotte tekevät työtä samaa vihollista vastaan. Kirja on kuitenkin enemmän ihmiskuvaus- ja suhderomaani kuin lääketieteellinen, vaikka lukija tapaa romaaneissa uusia sanoja (karhukainen, hyppyhäntäinen, horkkahyttynen...) ja tulee ajatelleeksi lääketieteen etiikkaa; rahan ja vallan käytöstä on tietysti kyse globaalilla tasolla. Ihmisen tasolla kyse on elämästä ja kuolemasta.

"Maailmassa on asioita joista ei saisi poiketa, hän ajattelee, aakkosjärjestys, aineiden molekyylijärjestys, matemaattiset säännöt, se että yön jälkeen tulee aamu, vastasyntyneen minimipaino."

Ammattilaisen työhön ja tutkija-ajatteluun on kiinnostava tutustua. Alinan selviytymiskeinot ovat selkeät: hän rajaa maailman keskittymällä yksityiskohtiin, mittakaavoihin ja eri todellisuustasoihin.

"Vaikeinta on varmasti heillä, joiden on pakko katsoa kokonaisuutta."

Tummasävyinen kirja on miellyttävä tuttavuus rauhallisen ja vakuuttavan, epädramaattisen tekstinsä ansiosta sekä kiinnostava luettava tärkeiden erityisaiheidensa ja niiden uskottavan esiintuomisen ansiosta. Elämä ei ole oikeudenmukaista, tuntuu viesti olevan. Mutta tummuus ei ole mustaa, vaan se saa myös valoisampia sävyjä; syntyy lapsi. Tai joku selviää elossa, joku sairastunut paranee, joku löytää kumppanin. Esikoiskirjailijuus näyttäytyy jonkinlaisena "lopullisen" kirkkauden puutteena: aikatasoilla pelaaminen ja niiden välillä siirtyily tuntuu turhalta lukemisen vaikeuttamiselta; etenkin alussa, kun henkilöt olivat vielä tuntemattomia, kesti aikansa hahmottaa, kenestä nyt puhutaan.

Kenelle: Tutkijantyöstä kiinnostuneille, globaalisti ajatteleville, ajankohtaisuutta etsivälle.

Muualla:  Pääsi yllättämään ja vain parani loppua kohden, sanoo Mari A. Tavattoman kauniilla kielellä kirjoitettu, toteaa Kirsin Book Clubin Kirsi, joka tapasi kirjailijan. Rauhallinen, viisas ja sydähdyttävä romaani, sanoo Lumiomena, jolta löytyy lisää linkkejä kirjablogeihin.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa. Gummerus 2016. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

Helmet-haaste 2017 kohta 48: kirja aiheesta, josta tiedän hyvin vähän. Malariatutkimus ja -hoito on sellainen aihe.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela yllättää romaanillaan: se on paksu! Ei mikään laiheliini, vaan 300-sivuinen. Myös pienoisromaanien eteerisyys, aiheiden herkkä koskettelu ja katkeamaton ilmavuus ovat muuttaneet muotoaan. Olemme siirtyneet akvarelleista öljymaalauksiin. Nyt maalataan vahvasti, sankoin värein, vahvoin viivoin ja painavin lausein.

Mistä maailmat alkavat kertoo Visasta, pojasta, joka vietti lapsuuttaan Helsingin Luotsikadulla 1950-luvulla äitinsä kanssa. Hän löytää jo nuorena piirtämisen ilon, ja viisas äiti kannustaa lahjakasta poikaa. Visa lumoutuu van Goghista ja muista vanhoista mestareista, tuntee olevansa kotonaan. Pian hän alkaa opiskella piirtämistä ja maalausta Vapaan Taidekoulun vahvojen opettajien johdolla.

"- Dynamiikka, kontrastit, hiljaisuus ja melu, valo ja varjo, pidätte sen mielessä, Pusa sanoi."

Taideopiskelijan arjen kuvaus on herkullista. Visan epävarmuus, haaveet ja kokeilut törmäävät todellisuuteen, hyvässä mielessä, vaikka välillä tuntuu, että opiskelijat kuin savea, jota opettajat ja opiskelijakollegat muotoilevat. Taiteilijan, hänen taiteensa ja tekemisensä kehittymistä on nautinnollista seurata, samoin tapahtumia opiskelijaelämässä, opettajapersoonien otteita sekä kaikkien loputtomia keskusteluja taiteesta; keskustelijoissa on niin todellisuudenpohtijoita kuin romantikkoja, Visa toteaa. Brondan vintistä muistan kuulleeni tarinoita ennenkin. Visaa opettavat oikeasti olemassaolleet taiteilijat, kuten Unto Pusa ja Torger Enckell.

Visan paras ystävä on synkkyyteen taipuvainen Tapio, joka pukee sinisen liinan kaulaansa halutessaan olla taiteilija.

"Jos Chagall oli positiivi, Tapio oli hänen negatiivinsa. Jos Vincent oli negatiivi, Visa itse oli hänen positiivinsa, nyt, melkein sata vuotta myöhemmin."

Tapion sisaresta Helmistä muodostuu Visalle - hieman yllättäen - tärkeä ihminen. Mutta ei taiteen edellä: Visa lähtee Italiaan opintomatkalle, opiskelemaan taidetta ja elämää.

"Miten arkipäiväisiltä tuntuivatkaan sillä hetkellä Helsingin kadut, miten kaukaiselta Vapaan Taidekoulun piirustussali."

Joskus on palattava. Ainakin Visan: jääköön jokaisen itsensä luettavaksi, miten hänen uransa ja ihmissuhteensa kehittyvät. Sillä ne kehittyvät, suuntaan tai toiseen, kuten on tapana. Kehityskertomus sinänsä ei ole erikoinen. Visa kerää kokemusta, vanhenee, katsoo toisin silmin kuin lapsena, jolloin kaikki oli täynnä ihmettä. Ja taidetta. Ja sitä, mikä on tärkeintä, juuri sinulle, juuri nyt, koskaan. Ollaan lähellä sitä, mitä sanotaan elämän tarkoitukseksi.

Kuten eräs opettajista sanoo (ja tämä on kirjan hienoin ja tärkein lause): Tulee hetkiä "jolloin tunsi saavuttavansa sen mitä ei voinut saavuttaa, tai ainakin hipaisevansa sitä. Niin tapahtui hyvin harvoin, tuskin koskaan, mutta yksikin sellainen hetki riitti, ja toisaalta: jos ihminen ei kokenut sellaista hetkeä koskaan, elämällä ei juuri ollut merkitystä. Vain sellainen hetki toi meille toivon."

Haahtelan kirjat ovat - rajallisen kokemukseni mukaan - täynnä kauniita ja merkityksellisiä lauseita. Kuvataideaihe anekdootteineen ja havaintoineen pitää kiinnostusta yllä.

Pohdinta on tärkeintä, vaikka on selkeä juonikin, Visan ja hänen taiteensa kasvutarina. Jotenkin kirja on aiempia raskaampi, kaikessa runsaudessaan, eikä tämä ole pelkästään huono asia. Mutta se tekee lukemisesta haastavampaa, kun mietittäviä lauseita, asioita ja faktoja on niin paljon. Pitäisi tutkia niin paljon tuon ajan taiteilijoita ja heidän töitään, mainituista klassikoista puhumattakaan... Lukija alkaa tuntea itsensä riittämättömäksi.

Aihe ei ole helppo, ja tasapaino ihmisen ja teeman kuvauksen välillä on vaikea löytää. Mutta taiteen viehätys on ikiaikaista ja tarttuu lukijaan kuin öljymaalaamisen hajuhaitat lähiympäristöön. Haahtela on taitava kirjoittaja eikä petä fanejaan kirjallisissa maalailuissaan. Luin nautinnolla, vaikka vähän vaikeasti ja hitaasti. Koin teoksen odotetun laadukkaaksi, mutta kaukaiseksi. Ehkä siksi, etten osannut päättää, keskittyäkö henkilöön vai taiteen tekemisen kuvaukseen, eikä minua lukijana siihen ohjattu. Kumpikaan ei tullut liki, kauniista kerronnasta huolimatta. Kuin katsoisi jotain tärkeäksi tietämäänsä ja komeaa, mutta kaukaa.

Kenelle: Kuvataiteen ystäville. Hitaan ja vakavan proosan ystäville. Ei työmatkakirjaa etsivälle eikä ihmis(suhde)kuvausta kaipaavalle. Merkitystä hakevalle. Taiteilijuutta pohtivalle.

Muualla: Tuijaa sävähdytti Morandi. Ulla odotti paljon, sai jopa enemmän. Kaunis ja viisas kirja, sanoo Kirjasta kirjaan Hannele. Sinisen linnan kirjaston Maria ei löydä sanoja sille, miten paljon kirjaa rakastaa. Voihan vihveli, mikä viehko teos, tuumii Mummo matkalla.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Kansi: Päivi Puustinen.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Kun bloggarikollega tarjosi kirjaa, olin epäluuloinen. Ruokakirja, minulle? Ei kai siinä vain ole reseptejä? No, se ei sillä tavalla ole ruokakirja, kuulin. Ai siis ruokakirja, joka ei puhu ruuasta?

Piti ottaa selvää. Ruuasta puhutaan, se on suorastaan keskeinen aihe ja teema. Mutta ei tosiaan sillä tavalla, mitenkään arkisesti, vaan riemastuttavalla hifistelytavalla, vähän Tuomas Vimman Gourmetin tapaan. Pidin siitä(kin) Vimman kirjasta hurjasti, ja tämä tuo samanlaista outoa säihkettä ja menee yhtä pitkälle ruuankäsittelyn äärimmäisissä taidoissa, joita ei todellakaan joka päivä tapaa.

Amerikkalainen Eva on huippukokki. Kirja kertoo hänen tarinansa, joka alkaa jo ennen syntymää, kiertyy kodin ja yksinäisen koulukiusatun tytön vaiheiden kautta kulttikokiksi, kuten takakansi häntä luonnehtii. Ja miten se kertoo: kieputtaen niin, että lukija saa huoletta heittäytyä pyörteeseen ja vain nauttia menosta.

Tarkkana saa olla: kuka nyt puhuu ja miksi ja miten tähän päädyttiin? Tilanteet, ajat, paikat ja puhujat vaihtuvat nopeasti. Luvut on nimetty ruokalajien nimin (ei kovin mielikuvituksellista), ja tekstit jakautuvat lukijaystävällisesti lyhyempiin pätkiin, joita on pettävän nopea lukea, sillä teksti vie mennessään (katso kappaleen alku).

Rakenne on mainion yllätyksellinen, teksti makoisa yhdistelmä sujuvasti sulavaa proosaa, ironiaa ruoka-ajattelun äärimmäisyyksistä (chilien kasvatus scoville-mittareineen toi mieleeni Johanna Sinisalon) ja viihdyttäviä koukkuja; kunnon kattaus! Esimerkin aiheesta elävästä elämästä kertoi muuten Image-lehti äskettäin: laaturavintolassa itseleivottu leipä on jo must, nyt erotutaan sen päällisellä. Voin pitää olla ruskistettua tai vähintään "kirnuvoita" (eikö muuten voi ole aina teknisesti ottaen tehty kirnuamalla?), joka on itsekirnuttua ja jonka maidon alkuperän ravintola ilmoittaa lehmän nimeä myöten. Mutta kirjaan palatakseni: ihmiseen se ei keskity. Eva jää kaukaiseksi, kaikesta puheesta huolimatta. Hän ei ole itse äänessä.

Oliko nautinto suolainen vai makea? Molempia, mikä on minusta mainio vaihtoehto (suolapähkinäsuklaa!). Makeaa kestän huonosti, suolainen on aina ensi sijalla ja perusta, jonka päällä voi olla muutakin. Evan kipeä kasvukertomus kuorruttuu viihteeksi, mutta sisältö ruokkii lukijaa ruuan merkityksestä - ruuankäsittelyn näen tässä elämänhallinnan synonyymina - sekä taidosta, josta tavis voi vain nähdä unta. Tai nauttia hyvissä ravintoloissa tai kirjassa, kuten tämä osoittaa. Nautin!

Kenelle: Suolaisen ja makean yhdistäjille. Kokkauksesta kiinnostuneille. Vetävän ja fiksun viihteen ystäville.

Muualla: Täydellisen nautittava ja viihdyttävä episodiromaani, sanoo Lumiomena. Kirja ei häpeile olla hauska, sanoo Krista. Nam, sanoo Susa, Järjellä ja tunteella: lukija saa nauraa hyväntahtoisesti monenlaisten erilaisten ruokatrendien uhreille. Kepoista hyvän mielen kirjallisuutta, sanoo Suketus. Viihdyttävä, hauska ja yllättävä, neuvoo Lukuneuvoja.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt. Tammi 2016. Suomennos Mari Hallivuori.

Matalan kynnyksen runoutta

Kirjablogeissa näkee aika vähän runouden käsittelyä. Harvassa ovat omatkin runobloggaukseni, koska ensinnäkin luen niitä (liian) vähän ja toiseksi, runoista kirjoittaminen tuntuu jostain syystä hankalalta. Ehkä runot ovat proosaa enemmän tunnekokemuksia, joita sysisuomalaisen on vaikea pukea sanoiksi? Ja se ikuinen pelko, ettei ymmärrä pointtia ja tulkitsee aivan väärin... Vaikka periaatteessa kai on niin, ettei runoja voi tulkita väärin, vaan vain eri tavoin ja omalla tavallaan. Siinä niiden hienous!

Samoja asioita mietti Omppu ja ryhtyi tuumasta toimeen käynnistämällä runohaasteen (logo on Ompun). Osallistun haasteeseen esittelemällä runokirjoja, joiden lukeminen ja tulkitseminen on helppoa vähemmänkin runoutta tuntevalle, kuten itselleni. Matalan kynnyksen runoutta siis!

Pekka Kytömäki julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Ei talvikunnossapitoa vuonna 2015. "Keski-ikäisen runopojan"
aforismimaiset runot ja ajatelmat olivat ilahduttaneet meitä hänen someseuraajiaan jo pidempään, joten julkitulo ei ollut yllätys, vaan väistämätön vaihe taitavan tekstimiehen uralla.

Hän havainnoi miehen arkea, luontoa ja ylipäänsä elämänmenoa oivaltavasti ja riemastuttavasti, usein yllättävästä näkökulmasta. Tiiviseen lauseeseen ja niukkaan sanamäärään sisältyy paljon.

Ilmaiset itseäsi 
lompakollasi.
Aika köyhää.

Voisin lähteä 
milloin hyvänsä.
Olen perillä.

Kytömäki on taitava kielellä ja merkityksillä leikkijä. Leikkisyys on yksi hänen tunnuspiirteitään (hän on muuten myös uskomaton palindromien tekijä). Näistä runoista jää hyvä mieli.

Yhtä raakoja
mustikat ja hyttyset.
Poimija kypsyy.

Hänen toinen kokoelmansa Valo pilkkoo pimeää ilmestyi 2016:

En suostu jäämään
yhden hudin ihmeeksi.
Olen uusinut kynänkantolupani
ja tähtään ladon seinään. 

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa. Sanasato 2015; Valo pilkkoo pimeää. Sanasato 2016.
Tyyliin sopivat kannet ja piirroskuvituksen on tehnyt kirjailijan vaimo Anna Kytömäki. Ja kyllä, myös Anni Kytömäki on sukua, Pekan sisko.

Muualla: Kirjakaapin avaimen Jonna tykästyi tyyliin. Helppoa mutta sisällöltään antoisaa, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Leena Lumi suosittelee. Mahtavaa, hykertelee Kaisa Kannesta kanteen. Suoraan suomalaiseen sieluun, summaa Luettua elämää -blogin Elina. Pekka on ihminen, joka osaa kirjoittaa, tuumii Suomi lukee -Krista. Luetut, lukemattomat -Liisa hymyili koko kirjan mitalta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari kertoo kauniisti.

 - - - - - - - - - - -

Tuija Takala on tehnyt paljon töitä selkokielen puolesta. Selkokielelle on ollut kasvava tilaus viime vuosina, muun muassa maahanmuuton kasvun myötä, kun suomen kielen opetus kaipaa keinoja opettaa eri-ikäisille kieltämme ja kulttuuriamme, jonka perusta on vaihteleva luontomme.

Tuija kirjoitti selkokielisen runokirjan Kierrän vuoden. Se kuvaa nimensä mukaisesti vuodenkiertoa luonnossa, havaintoja ympäristöstä ja oman pään sisältä. Vuoden jokainen viikko saa oman runonsa, joita tukevat komeat luontovalokuvat. Pieni ja pehmeäkantinen kirja on jo muodoltaan helposti lähestyttävä. Se sisältää kauniita, harkittuja säkeitä ja laajan tunnekirjon kattavia ajatuksia, joita on helppo seurata ja tuntea omikseen. Sopii siis johdatukseksi runomuotoon ja kieleen erinomaisesti myös meille muille kuin kieltä vasta opetteleville!

Tuija kertoo blogissaan Tuijata kirjasta yleis- ja selkokielellä sekä antaa teksti- ja kuvanäytteitä.

Tuija Takala: Kierrän vuoden. Opike 2016. Luontokuvat: Jani Ahti.

 - - - - - - - - - - -

Ja vielä kaupan päälle pari vinkkiä yhdestä lempiaiheestani, Helsingistä, kertovista runoista: Jukka Pakkanen tarjoilee tunnelmapaloja kaupungista joskus sotien jälkeen, Olympiakisojen aikaan. Aikaan, jolloin Ajanmiehestä saattoi ostaa teryleenipuvun, luistelukentän taustamusiikkina soi Lazzarella ja Paul Anka kävi Dianoineen Lintsillä. Rautatieasemalla saa kenkälankkauksen, Vanhalla huudetaan vallankumousta ja kipataan pitkä nelonen. Lapset uittavat kaarnaveneitä, maantiet Helsingistä pois päin pölyävät, ja Hietsussa on voda lämmintä ja donnat hehkeitä. Slangia ja nostalgiaa vanhemmille helsinkiläisille!

Jukka Pakkanen: Helsingin tuulia, stadin valoja. Artemisia Edizioni 2016.

Muualla: Mummo matkalla -blogi kertoo Pakkasen kirjasta laajemmin. Like esittelee Pakkasen sivuillaan. Postaukseni Pakkasen kirjasta Triesten taivas.
 - - - - - - - - - - -

Tässä yhteydessä on ehdottomasti mainittava myös helsinkiläinen Anja Erämaja, joka on tässä  päivässä: myös hänen runoelmiaan on helppo lukea. Eikä niistä voi olla pitämättä! Katso postaukset Töölönlahti ja Ehkä liioittelen vähän.

Näillä minä pääsin alkuun; ehkä vielä innostun runohaasteen ja runopuheen myötä lukemaan runoja enemmänkin, saa nähdä.

Kenelle: Runoista kiinnostuneille mutta niitä vierastaville. Oivaltavia sanailuja, kaunista suomen kieltä, tunnelmakuvausta ja harkittuja ajatuksia arvostaville.

Pierre Lemaitre: Rosie

Mösjöö Lemaitre on tuttu älykkäästä viihteestään ja koukuttavasta jännittävyydestään. Jännittävä on myös hänen teoksiensa suomentamisjärjestys. Se ei seuraa tapahtumien kulkua eikä alkuperäisten kirjojen julkaisujärjestystä, ja tämä kannattaa lukijana ehdottomasti huomioida. Jos haluat lukea rikosylikomisario Verhoevenin suomennetut tarinat todellisessa ilmestymisjärjestyksessä, lue ne näin:

1. Irene (alkuperäinen julkaistu 2006, suomennos 2016)
2. Alex (alkuperäinen julkaisu 2011, suomennos 2016)
3. Camille (alkuperäinen julkaisu 2012, suomennos 2017)
4. Rosie (alkuperäinen julkaisu 2013, suomennos 2017)

Jotta homma olisi vielä jännittävämpi, takakansitekstin mukaan Rosie sijoittuu "ajallisesti ennen Camillen tapahtumia."  

Mutta Lemaitren jännäreistä eroavan, upean vanhan ajan uppoutumaan kutsuvan romaanin Näkemiin taivaassa voit lukea milloin vain. Tähän on muuten tulossa jatkoa, ollaan kuulolla! Ranskaksi 2016 ilmestyneen kirjan nimi on Trois jours et une vie (Kolme päivää ja yksi elämä).

Rosie sijoittuu trilogian neljänneksi osaksi, kertoo kirjailija esipuheessaan. Hän sanoo kirjaa "romaaninpuolikkaaksi", mikä pitää paikkansa muun muassa sivumäärän ja juonen kehittelyn suhteen: tunnelma ei alle 200 sivussa yksinkertaisesti ehdi kehittyä niin tiiviiksi eikä juoni niin moniulotteiseksi kuin muissa teoksissa.

Tekstin vetävyys ja koukuttavuus ovat silti tallella. Tarinan parissa ei tarvitse pitkästyä. Rosien hahmo ei nouse niin isoksi kuin se "kokonaisessa" romaanissa nousisi, mutta se on vain hyvä tässä tapauksessa. Rosie on tyyppi, jota en haluaisi tuntea kovin läheisesti! Enkä hänen poikaansakaan, joka puuhaa pommien kanssa ja saa koko Pariisin sekaisin. Ainakin Verhoevenin poliisikollegoineen. Kirjaa ei voi jättää kesken; uni voitti rankalla työviikolla sitä illalla myöhään lukiessani, joten siksi jouduin itse jakamaan sen kahteen sessioon.

Kustantajan tilaustyönä tehty kirja: motiivi tuo oudon sivumaun hienoon sarjaan. Tai vaihtoehtoisesti hyvän lisukkeen siihen, seuraavaa odotellessa. Valinta on omasi. Ilmankin tätä pärjäisin Lemaitre-fanina. Vähän kuin saisi t-paidan - hyvälaatuisen mutta vain hellekeliin sopivan - festarilipun oheistuotteena. Mutta tämä ei ole se juttu, jonka takia festareille mennään.

Kenelle: Lemaitre- ja Verhoeven-faneille. Sarjan aiemmat kirjat lukeneille.

Muualla: Lemaitrea Lukulampussa. Nopeasti luettu ja nautittu, sanoo Kaisa Reetta T. Totutun hienoa, selkeää ja ilmeikästä, luonnehtii Kirja vieköön -Riitta. Rakkaudesta kirjoihin -Annika nieleskeli katkeruuden kyyneliä: kirja on niin lyhyt! Tuijata nautti jännityksestä ja sanoo, että näitä kelpaa lukea.

Pierre Lemaitre: Rosie. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Minerva 2017. Kansi Taittopalvelu Yliveto. Alkuperäisteos Rosy & John, 2013.


Muita Lemaitren dekkareita:

Rosie ja Verhoeven-sarjan muut sekä linkit romaanisarjaan

Verihäät

Petoksen hinta

Silmukka

Romaanisarja

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta

Tellervo Koivisto arveli, ettei hänestä kirjaa tehtäisi, jos hän ei olisi ollut presidentin puoliso. Saattaa olla noin, vaikka hänen elämänkaarensa, kuten monen muun ja nimettömämmänkin, ansaitsisi kirjauksen jo sellaisenaan. Näin tuumi Anne Mattsson, ja olen samaa mieltä. Monet niin sanotut taustahenkilöt tekevät työtä, joka ei julkisesti näy eikä yleistä kiitosta kerää, vaikka se olisi paikallaan.

Koivisto on julkisuuden henkilö, vaikuttanut ja saanut huomiota myös muuten kuin miehensä työn kautta. Tosin on vaikea erottaa näitä kahta polkua toisistaan, sillä Koivistot ovat olleet tiivis pari opiskeluajoistaan alkaen, tarkkaan ottaen vuodesta 1950, jolloin Tellervo Kankaanranta oli 21-vuotias.

Kihlat hankittiin jo neljän kuukauden seurustelun jälkeen. Mauno Koiviston silloinen tyttöystävä sai legendaarisen kirjeen (löytyy kirjasta sanatarkasti), jossa mies päätti suhteen ja epähienosti hehkutti rakastumistaan ja uutta rakastettuaan. Romanttinen tarina jos mikä, etenkin kun muistetaan suhteen kestäneen tähän mennessä seitsemättäkymmenettä vuotta.

Mattsson kertoo "Koivistojen" olevan käsite: yhtä ei ole ilman toista. Tellervo oli Maunon uran takapiru ja mahdollistaja. Toisaalta hänen asemansa yhteiskunnassa näkyvän miehen rinnalla mahdollisti rouva Koivistolle asioita, joissa hän pystyi ajamaan itselleen tärkeitä asioita, kuten naisen aseman vahvistamista työelämässä. Suomen Kuvalehden kolumnit rouva pääministerinä toivat hänelle omaa nimeä ja ääntä, tai kirjaimellisesti ääniä: kun hän päätti hakea eduskuntaan, äänisaalis oli hulppea. Hän oli myös aktiivinen kunnallistason politiikassa sekä on toiminut koko aikuisikänsä tärkeiksi katsomissaan yhdistyksissä. Näissäkään toimissa hän ei ole tuonut itseään esille, vaan ottanut roolikseen enemmän taustatyön ja mahdollistamisen, johon nimi toi tilaisuuksia. Itse hän kuvaa itseään "laiskaksi poliitikoksi." 

Mattsson on saanut käyttöönsä Koiviston omat arkistot ja kirjeenvaihdon; niiden ja julkisen materiaalin avulla hän on koonnut niin rouvan kuin perheen historiaa laajasti. Henkilökohtaiset haastattelut toki tukivat kirjoitustyötä, mutta monet asiat ovat ymmärrettävästi jo unohtuneet vuosien myötä, joten aineisto oli tarpeen. Yksi kirjan herkullisimmista osuuksista on lukea Koivistojen matkoista eri puolille maailmaa: tässä on asia, jossa Tellervo Koivisto hyvin selkeästi eroaa tavisrouvista. Hän on saanut tavata maailman johtajia ja tärkeitä vaikuttajia kaikkialla ja päässyt kertomaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallista eri puolilla. Kuka tietää, miten suuri vaikutus fiksun, hyvät pohjatiedot ja kokonaiskuvan omaavan rouvan tapaamisilla on ollut hänen tapaamiensa henkilöiden näkemyksiin. Ei kukaan tiedä, mutta asiaa on hauska ajatella.

Kirja on lavea ja se rönsyää moneen suuntaan, mutta hallitusti. Mattsson ottaa aiheestaan niin sanotusti kaiken ilon irti. Seuraamme Koivistojen uran kehityksen myötä niin Suomen kuin koko maailman kehitystä 1900-luvun jälkipuoliskolla; sosiaalidemokratian, naisen aseman ja oman maamme kansainvälisyyden kehitystä, mutta kuulemme myös tarinoita perhe-elämästä, ystäväpiirin kanssa vietetystä ajasta ja maamme poliittisen eliitin tekemisistä. Myös hyvin henkilökohtaiselle tasolle mennään: Koivisto kertoo muun muassa kouluaikojensa kipeistä kokemuksista, jotka johtivat masennukseen vuosikymmeniä myöhemmin.

Perinteinen rakenne seuraa kronologiaa ja aihepiirejä. Mattssonin jutustelunomaista tekstiä on helppo lukea, ja hän on perehtynyt aiheeseensa huolella. Pitkät alkusanat kirjan kirjoittamisen perusteluineen olivat minusta turhat, tai ne olisi voitu siirtää loppuun (tiivistettyinä). Asiallinen, kiinnostava ja perusteellinen elämäkerta ja kokonaisuus, jossa kuvitus tukee ja laajentaa tekstiä hyvin.

Sain muuten kuulla rouva Koiviston itsensä kertovan elämästään Baba Lybeckin Kirja vieköön -tapahtumassa, jossa häntä haastatteli vanha ystävä, presidentti Tarja Halonen. Edelleen huumorintajuinen ja terävä rouva keräsi hurjat suosionosoitukset, joita yleisö kunnioittavasti nousi seisaalleen antamaan haastattelun päätteeksi. Vaikuttava hetki! Seuraava Kirja vieköön on 15.2.2017 Savoy-teatterissa Helsingissä, vieraina muun muassa Merete Mazzarella, Venla Hiidensalo ja Mikko Rimminen.

Kenelle: Naisen aseman ja uramahdollisuuksien kehityksestä kiinnostuneille, Tellervo Koiviston ikätovereille, suomalaisuuden elementtejä miettivälle, asiallista ja klikkiotsikoita kaihtavaa mutta kansantajuista esitystapaa arvostavalle elämäkertalukijalle.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta. Siltala 2017.

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olssonin kirjoihin olen suhtaunut varovaisesti ylitunteellisuutta peläten, mutta ensimmäinen, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, selätti ennakkoluuloni.

Toinen lukemani, Kaikki hyvä sinussa. puolestaan ei. Näköjään olen lukenut joka toisen suomennetun Olssonin, ja jälleen kehuvien arvioiden vetämänä tulin uusimman lukeneeksi. Lukukokemuksena se oli kahden edellisen välimaastoa. Tunnelma on vahva, käsiteltävät aiheet tosia ja kipeitä - kuten aiemmatkin, tämäkin kuvaa käsittelemättömiä tunteita ja niiden vaikutuksia.

Päähenkilö Maria asuu Espanjassa Cadaquésin kylässä, jossa kirjailija on kirjan kirjoittanut. Olsson on muuten alunperin ruotsalainen, mutta asunut suuren osan elämästään Uudessa Seelannissa. Ilmeisesti kirjojen tarinat peilaavat jotain omaa tarvetta tehdä tiliä menneen kanssa.

Maria on itsellinen nainen, joka säikähtää kovin kuullessaan nuoremman sisarensa Emman tulevan vierailulle. Sisarukset ovat etäisiä, mutta Emma ottaa yllättäen tosissaan äidin hautajaisissa Marian heittämän huolimattoman vierailukutsun.

"Ei ole aina kovin helppoa tietää jälkeenpäin, mitä joskus on toivonut tai aikonut."

Vierailu johtaa keskusteluihin lapsuudesta, juuri niihin asioihin, joita Maria on ikänsä vältellyt. Tyttöjen tarina piirtyy lukijan silmiin pikku hiljaa.

"Mutta eiväthän pelkät tapahtumat elämässä tee ihmisestä sitä, mitä hän on. Vähintään yhtä paljon vaikuttaa hänen suhtautumisensa niihin."

Mutta teksti ja etenkin dialogi on kovin kirjallista ja epäluontevan oloista, vaikka sisältääkin tärkeitä havaintoja. Sisarukset henkilöinä, etenkin Maria, vaikuttavat epäuskottavilta. Vaikka ymmärrän Marian paontarpeen ja hänen käytöksensä, vaikeuksia tuottaa naisen suhtautuminen Emman muistelemiin asioihin. Ikään kuin hän olisi tarinassa vain sivuhenkilö, jolla ei ole mitään vastuuta tekemistään, saati perheenjäsentensä tekemisistä tai oloista. Mutta juuri tätäkö Olsson halusi kuvata?

"Miksi sinä pakenet, Maria? Mikset odota vähän ennen kuin teet päätöksen? Miksi et anna ihmisten selittää, mistä on kyse? Miksi kuvittelet ymmärtäväsi heidän sisimmät tunteensa? Tietäväsi heidän ajatuksensa?"

Myös Emma ärsytti: hänen tilanteessaan olisi kuulunut huutaa, sättiä ja solvata, purkaa katkeruutta ja kaunoja. Mutta hän vain lausuu kauniisti muotoiltuja, kuin psykologin suusta tulevia lauseita. Toisaalta, hän lienee jo elänyt katkeruus- ja sättimisvaiheen yli, eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa, jos ja kun hän haluaa saada kontaktin Mariaan. Vaikka Emma on aina ollut myötäilijä, eikö edes aikuisena pientä omanarvontuntoa olisi normaalia omata?

Kaunis maisema, merimatkat ja loputtomat herkulliset lounaat ja illalliset kuorruttavat kakkua, joka ei oikein minulle maistnut. Tarina on surullinen, ei edes toivoa antava (ja tämä on tietysti täysin oma tulkintani, joku muu voi ymmärtää sanoman toisin tai jopa päinvastoin): sen mukaan ihminen ei muutu tiedon lisääntyessä.

Linda Olsson: Sisar talossani. Gummerus 2017. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Helmet-haaste 2017 kohta 41: Kirjan kannessa on eläin - lasken kyyhkyset eläinkuntaan.