maanantai 14. joulukuuta 2020

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset

Yksi lempikertojani, Pierre Lemaitre, päättää teoksesta Näkemiin taivaasta alkaneen ja kirjalla Tulen varjot jatkuneen trilogiansa sotavuosiin Ranskassa. 

Louise työskentelee herra Julesin kahvilassa ja haaveilee omasta lapsesta, kun hän saa asiakkaaltaan erikoisen ehdotuksen. Se sysää hänet veriseen tapahtumaan, joka johtaa naisen tutkimaan juuriaan ja äitinsä menneisyyttä, josta paljastuu hämmästyttäviä seikkoja. Louise on Lemaitren lukijoille tuttu: hän oli noin kymmenvuotias, kun hänen äitinsä vuokrasi asuntoa miehelle, jonka kasvojen alaosan kranaatti oli silponut ensimmäisessä maailmansodassa, ja tämän ystävälle. Miehet sotkeutuivat aikoinaan hurjaan patsasskandaaliin. 

Samaan aikaan Ranskan armeijassa ystävystyy kaksi miestä, jotka olisivat epätodennäköisiä ystäviä siviilissä, alati huolestunut ja varovainen Gabriel sekä huoleton, kaikissa käänteissä mahdollisuuden näkevä Raoul. Armeija ei kohtele heitä hyvin, jos eivät hekään sitä, joten he päättävät ottaa kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä ja karata kaartinsa johtaja Fernandin valvovan silmän alta. Fernandin vaimo Alice on sairaalloinen, ja mies päättää lähettää hänet Pariisista turvaan maaseudulle. Saksalaisten uskotaan valtaavan kaupungin hetkenä minä hyvänsä, paniikki valtaa Pariisin.

Kun pariisilaiset aloittavat epätoivoisen pakonsa kaupungistaan suurin joukoin, risteävät kohtalot yllätyksellisillä tavoilla, Lemaitren tapaan. Kirjailija punoo jälleen ällistyttäviä juonia todellisten historiallisten tapahtumien oheen ja luo riemastuttavia henkilöitä, joista parhaasta päästä on eräs Désiré-herra. Hänen vankkumatonta itseluottamustaan ja moninaisia taitojaan on pakko ihailla! 

Trilogian viimeinen osa on edellisiä hulvattomampi; vaikka Lemaitren kirjoitustapa on viehättävän vanhahtava ja täydellisesti etiketinmukainen, mielikuvitus purskahtelee villisti. Nautinnollinen lukuromaani, joka sodan karmeuksista huolimatta naurattaa ja jättää lukijan hämmästyneen ihmetyksen valtaan. 

Epilogi kokoaa yhteen henkilöiden kirjanjälkeiset kohtalot ja luulen, että kirjailija on virnuillut aika lailla etenkin sen loppua kirjoittaessaan. Hän viittaa Roland Barthesiin, mahtaako mainittu Désiré jotenkin ilmentää Barthesin merkitystutkimuksia - en tunne niitä, joten en tiedä, mutta jotain silmänvinkkausta epäilen tähän kätketyn. Kiitoksissa kirjailija luettelee pitkän listan lähteitä ja kirjailijoita, joilta sanoo saaneensa sanoja, lauseita, kuvia, ajatuksia ja ilmaisuja. Vaikutteita voivat paljon lukeneet tekstistä bongailla. Muutamat viitteet trilogian edellisiin osiin jäävät ymmärtämättä niitä lukemattomille, mutta kirjan voi silti lukea hyvin itsenäisenäkin. 

Kenelle: Vanhan ajan parhaan tarinankerronnan ystäville, yllätyskäänteistä nauttiville. 

Muualla: Kirja vieköön -blogin Riitta selvitti, että Lemaitre suunnittelee jo seuraavaa trilogiaa, sukusaagaa. Jännityksellä odotan sen sisältöä; siirrytäänkö jälleen eteenpäin, ehkä sodanjälkeiseen aikaan, ehkä 50-60-luvuille? Lemaitresta ei voi tietää, paitsi sen tiedämme myös, että dekkarien kirjoittamisen hän on sanonut lopettaneensa. 

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset. Minerva 2020. Ranskan kielestä suomentanut Susanna Hirvikorpi. Kansi taittopalvelu Yliveto.



6 kommenttia:

  1. Lemaitre on huipputarinoitsija <3 Varmasti tässä on paljonkin virnuilua ja ivaa Ranskaa ja ranskalaisia kohtaan, jota me suomalaiset lukijat ei voida tietää / ymmärtää. Natsit miehittivät Ranskan lähes vastuksetta ja tuo miljoonien ihmisten pako etelämmäs oli aika hurja - enkä tiennyt siitä aiemmin mitään. Lemaitren kirjoista myös oppii aina uutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri, kotimaisia eli ranskalaisia piikkejä ei täällä välttämättä tajua, kansaan tai heidän kirjallisuuteensakaan liittyviä. Historia on aina kiinnostavaa, ainakin taas sai vähän googlailla :-)

      Poista
  2. Tykkään tosi paljon Lemaitren tyylistä kirjoittaa vanhahtavalla tavalla. Verihäät oli todella verinen trilleri, huh huh.
    Tulen varjot oli omalla tavalla hieno jännityskirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lemaitrea lukiessa on kuin siirtyisi toiseen aikaan, vaikka aika ei olisi edes niin hurjan kaukana. Oma lempparini on aina vain Näkemiin taivaassa, dekkareista Camille.

      Poista
  3. Lemaitre on tarinaniskijänä ja kertojana aivan omaa luokkaansa, joten toivoa sopii, että Riitan kertoma tieto pitää paikkansa!

    Lemaitrella on armoitettu taito kietoa lukijansa verbaaliseen kudelmaansa sodan melskeisiin kuvaamiensa ihmiskohtaloiden silmin tuonaikaista maailmaa katselemaan. Lukijana en voi - enka halua - kuin ihailla, ihmetellä ja nauttia.
    Tämä kirjailija ei käsissä kulu, eikä hänen lumonsa lukiessa laimennu tahi laannu; herkullinen teos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Takkutukka, muistinkin tätä kirjoitellessani, että sinä myös olet Lemaitre-faneja. Meitä on jo aikamoinen joukko odottelemassa seuraavaa kärsimättömästi ja toivomassa herra kirjailijalle pitkää ikää ja tuotteliasta uran jatkoa!

      Poista