Kim Leine: Kuilu

Siinä missä Leinen Ikuisuusvuonon profeetat on väkevä ja hyökyvä, on Kuilu sitä yhtä lailla: Leinen kerrontataito on maaginen. Kirjan lukeminen on suorastaan fyysinen kokemus, sen tuntu on painava. Enkä nyt puhu kirjan painosta grammoina, vaikka yli 700-sivuisena se ei ole kevyimmästä päästä (juuri seuraamme HS:n yleisönosastossa keskustelua siitä, minkä painoinen kirjan pitäisi olla sopiakseen parhaiten lukemiseen, ei kuulemma yli puolta kiloa erään kommentoijan mielestä).

Leine ylittää rajat kaikessa: paitsi painossa myös sisällön runsaudessa sekä ihmistensä ulkoisten ja sisäisten tapahtumien kuvauksen syvyydessä. Myös lukija saa ylittää joitain omia rajojaan. Leine vie vastustamattomasti mukaansa inhimillisyyden harmaille alueille kertoessaan tarinaa tanskalaisista kaksosista Kaj ja Ib Gottliebistä, jotka taistelevat Suomen sisällissodassa punaisia vastaan

"Entä kylmyys? kysyi Borre-Larsen. Miten teidän kaltaisenne hemmotellut tanskalaiset pärjäävät kovassa pakkasessa? Miten luulet itse pärjääväsi, mokomakin lenkkimakkara!"

ja myöhemmin vastarintaliikkeessä natsien hallinnoimassa Euroopassa.

Alkuun kaikki on seikkailua: nuoret miehet sotimassa vieraassa maassa. Puolet olivat selvät, tehtävä yksinkertainen: tapa tai tule tapetuksi. Älykkäät ja vahvat veljekset pärjäävät. Fyysisesti, mutta miten on mielen laita? Kuolema tarttuu heihin monin tavoin; päästäkö ikinä irti? Vai oliko se tarttunut jo lapsuudessa äidin kuoltua, isän sanoessa:

"Me kuolemme kaikki, pojat. Älkää säälikö kuolleita. Hän tosiaan sanoi niin, Ib toteaa. Ja sitten hän lisäsi: Tulkaapas nyt suutelemaan äitinne poskea, ja sinä tottelit. Etkö sinä totellut? Minähän en suutele kuolleita ihmisiä, Ib sanoo. Sellainen periaate minulla on."

Kylmäävää seurata, miten sotiminen ja tappaminen kasvattavat poikia. Leine sanoo asian, jota sodasta ei koskaan sanota ääneen: on ihmisiä, jotka nauttivat siitä. Kun Kaj tapaa Saran ja viettää tämän kanssa öitä, hän on haltioissaan seksistä. "Se on melkein parempaa kuin sota." Melkein. Ibin ystävä on suomalainen Mikko. "Sota on himoa puhtaimmillaan, sanoo Mikko. Ja Jumala on antanut meille himon." 

Profeetoissa tapasimme papin, ja aihe kertautuu. Sota ei jatku ikuisesti, Kaj valmistuu teologian kandidaatiksi, vaikkei usko. "Kaikki papit ovat epäonnistuneita kirjailijoita, Kaj sanoo. Ja kaikki kirjailijat ovat oikeasti virkaheittoja pappeja. Etenkin jännityskirjailijat: kuolema kiinnostaa. Maasta maaksi. He nauravat ja kohottavat maljan."

Ib pyrkii kuoleman läheisyyteen omalla tavallaan: hänestä tulee lääkäri, psykiatri, hypnotisoija. Joka ei osaa parantaa itseään, ei näe sairauttaan. Onko rekisteröity sairautta nimeltä sota? Sillä se on elävä ja vaikuttava, jopa niin, että puhuu:

"Keitä me olemme ja kuka meistä kertoo? Kuka kertoo elämästämme ja millä perusteella? Onko kertoja Jumala vai onko hän joku muu? Kuka omii itselleen tämän oikeuden kertoa meistä? Sen haluaisin tietää. Ja kuka minä olen? Kuka on hän joka ihmettelee kuka minä olen? Olen sota. Tiedän sen. Kerron sodasta, mutta sota kertoo minusta."

Kuilu on upea, täysi, ajatteluttava ja pohjattoman upottava, kuten kuilun kuuluu. Kuiluja on kaikkialla, eniten sisällämme, tuntuu kirjailija sanovan. Hän pohtii paljon uskontoa, mutta pohdinta ei ole päällekäypää, joten sitä ei tarvitse kavahtaa. Huumoria kirjassa ei pilkahtele - nyt ollaan syvissä  ja synkissä vesissä. Kyse on ihmisyydestä; missä se näkyy, mistä se syntyy ja mikä sen tappaa. Mykistävän loistava teos Leinelta jälleen.

"Tutkimattomia ovat ehkä Herran tiet, mutta ihmisen tiet ovat täysin käsittämättömiä."

Kenelle: Monitasoisen kerronnan rakastajille, syvissä synkissä vesissä viihtyville, huippukerronnasta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjaluotsin mukaan tarina "etenee kuin räjähteillä kyllästetty haamujuna kohti tuntematonta määränpäätä." Julmuuden mahdollisuus piilee jokaisessa, miettii Tuijata ja mainitsee tarinan runsauden, josta voisi kertoa vaikka kuinka paljon.

Kim Leine: Kuilu. Suomennos Katriina Huttunen. Tammi 2018.
Sain kirjan pyynnöstäni kustantajalta.

Norjalainen Kim Leine tulee Suomeen toukokuussa HelsinkiLit-tapahtumaan. Tapasin hänet esikoiskirjan tiimoilta muutama vuosi sitten; hiljaisenpuoleinen kaveri kuluneissa farkuissa ei herätä huomiota, jos hänen tuotantoaan ei tunne.

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Koskisen kirjaideat ovat ällistyttäviä, kun miettii esimerkiksi Kannibaalien keittokirjaa. Ja nyt tätä: hei, siirretään Kalevala historian tapahtumien keskelle, otetaan vaikka 1100-luku! Väinö joukkoineen eläisi Euroopassa, missä tehtiin ensimmäisiä ristiretkiä, pyhä Henrik nautti arvostusta, perustettiin yliopistoja, filosofit ajattelivat ankarasti, idän ja lännen hallitsijat taistelivat valta-alueistaan, viikingit mellastivat ja kauppaa käytiin laajasti. Jepjep, sanoo lukija ja pohtii hiki päässä, mitä tästäkin nyt pitäisi ajatella. Räävitöntä röyhkeyttä vai nerokasta luovuutta?

Turha miettiä enempää, parempi vain heittäytyä tarinaan. Sillä se vetää. Lemminkäisen eli Ahdin poika Antti, vähänläntä Väntti, kertoo meille siitä, miten Kalevanpojat Väinö, Ahti ja Seppo lähtivät kotijärvien rannoilta kaukaiseen Miklagårdiin tärkeille asioilleen. Poika pääsi mukaan Väinön ansiosta: mies suree omien lapsiensa kuolemaa, tietäjien ja runonlaulajien suvun päättymistä. Mutta Väntti vakuuttaa puhujantaidoillaan.

"Oletkos Ahdin poika, kun hiuksesi tulena palavat? - Niin jossakin väitetään, vaan saatetaan täällä väittää toisinkin. - Pieni olisit Ahdin pojaksi, kovin vähäinen varreltasi suuren soturin sylkyttämäksi. - Liekö minut kiireessä kirnuttu, sokkona alulle saatettu. Vanhus kumartui puoleeni. Hänen silmäkulmaansa levisi iloryppyjä. - Sinullahan laulaa kieli kuin linnulla. Olet kuunnellut vanhoja tarinoita, sen huomaa heti."

Vaikkei poika ollut innokas kotikontujen jättäjä, perillä hän ei maailman ihmeiltä ehtinyt niiden perään haikailla. Kaupunki! Kirkoiksi nimetyt koreat pyhäköt! Ihmispaljous ja -kirjo! Ja uudet kielet, joilla piti pärjätä.

"Nuoren ihmisen mieli imee tietoa kuin kuiva rahkasammal vettä. Päivä päivältä päähäni tarttui yhä enemmän tietoa ja kieleni alkoi vertyä niin, että pian sain juosta torilla myös Väinön asioita toimittelemassa."

Asioillaan hän tapasi myös Johanneksen, jonka kautta onnistui pääsemään hyvän piispa Henrin oppiin. Henri oli utelias fennien kansan suhteen, etenkin heidän pakanuutensa. Synti oli Antille vieras käsite, muiden muassa, mutta Ristin-Kiesus tuntui olevan mahtavien tekojen tekijä.

Tapaamme monia kiinnostavia hahmoja, kuten yliteknikko Stauriakoksen, joka teki uskomattomia keksintöjä ja jolle Seppo sai esitellä takojan taitojaan - ja jonka apulainen kiinnosti Anttia erityisesti. Seikkailu on kuitenkin teoksen pääasia, ja seikkailun vauhti huimaa lukijan päätä.

Kirjailija kertoi uutuutta esitellessään, että hän oli tutkinut aiempia historiallisia kirjojaan varten 1100-lukua niin perusteellisesti, ettei uutta tutkimusta tarvinnut tehdä. Historiatietoa janoava lukija saa nauttia tästä tietämyksestä vauhdikkaan kerronnan ohessa. Perinneuskovaisten lohduksi mainitsen, että Henri saa kirveestä tälläkin kertaa ja Lemminkäisen äiti pelastaa poikansa kuolemalta.

Kuvat: kirjailija julkkareissa Werner & Jarl -kirjakaupassa, kaupan miljöötä ja kevään uutuuksia.

 

Mutta Kalevanpojat: Erikoinen kirjallinen kombo (josta en vieläkään ole ihan toipunut), mutta hauska ja parhaan kerrontatradition lakeja myötäilevä tarina, jonka parissa ei aika käy pitkäksi. Etenkin jos tuntee Kalevalaa tai tietää jotain aikakauden historiasta, täkyjä löytyy. Myös jaarittelua, mutta siitä kai perinteisessä tarinankerronnassa on kyse, puheen riittävyydestä (418 sivua). Juonessa kiirehtiessäni menin välillä sekaisin, kuka kertoo ja milloin - joku kertoo, että joku kertoi jonkun kertoneen - ja piti jarrutella. Mutta kieli toimii ja viihdyttää, juttu kulkee, kronikka polveilee ja kuplii muhevasti. Hymyilyttää pitkään.

Kenelle: Historialla leikittelyä sietäville, juonivetoisen ystäville, seikkailuissa viihtyville.

Muualla: Nousu.net ihastui: "Koskisen romaani on loistava, hän sekoittaa historiaa ja mytologiaa mielenkiintoisella ja uudella tavalla."

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka. WSOY 2018. Ulkoasu: Mika Wist.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjakuvan Kalevala-korut eivät sisälly kirjan ostohintaan.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Eleanor on nuori lontoolainen sinkku, joka tekee toimistotöitä graafisessa suunnittelutoimistossa. Hänen päivä- ja viikkojärjestyksensä on aina samanlainen, lounaseväistä viikonlopun viettoon (jolloin hän juo vodkaa eikä tapaa ketään). Sosiaalisuus on hänen heikko kohtansa, ja rutiineissaan ja viestintänsä tavassa hän tuo mieleen Silta-sarjan Saga Norénin.

Mutta Eleanorilla on oma taustansa, tosin siinäkin on yhtymäkohtia Sagan tarinaan. Äitisuhde on ongelmallinen, sisaruksia ei ole. Hän on totaalisen yksin, ollut jo pienestä saakka. Ja jos ihminen kasvaa ilman ihmisiä, peilejä, joista oppia itseään tai ihmisten käytöstä yleisemmin, uskoo lukija helposti sen, että lopputulos on Eleanorin kaltainen ihminen.

"Useimmissa tapauksissa ihmisen poismeno koskettaa henkilökohtaisesti ainakin muutamia muita. MInulla ei kuitenkaan ollut ketään." --- "Päänahan hieronta kampaamossa, viime talvena ottamani influenssarokote; minuun koskevat ainoastaan ne, joille maksan siitä,  ja heillä on melkein aina suojahansikkaat kädessä. Kerron vain faktoja." 

Hän on rajoittanut seurallisuuden minimiin, joten kun hän joutuu tekemisiin vanhan Samuelin kanssa tämän saadessa sairauskohtauksen, kaikki on uutta. Mukana tapauksessa on Eleanorin työkaveri Raymond, josta Eleanor löytää monia piirteitä, joita ei arvosta, ulkoasusta alkaen.

"Raymond oli kaikkea muuta kuin sanavalmis keskustelija, ja hänen kanssaan oli sen takia hirvittävän työlästä kommunikoida."

Mutta heidän on tehtävä yhteistyötä Samuelin vuoksi, sillä Eleanor yllättäen viihtyy vanhan miehen ja tämän perheen seurassa. Rutiinit alkavat järkkyä, hitaasti mutta vääjäämättä... Mutta mihin suuntaan?

Sydäntä särkee Eleanorin yksinäisyyden vuoksi. Mutta koska hän on täysin kykenevä hoitamaan asiansa, ehkä hän hoitaa tämänkin? Lukijaa jännittää. Naisen täsmällisen asiallinen kommunikointi huvittaa, vaikka tuntuu väärältä nauraa jollekulle, joka ei - ilman omaa syytään - osaa paremmin. Koomisia tilanteita ei silti voi välttää ääri-introvertin törmätessä maailmaan, eikä Eleanoria onneksi tehdä typeräksi, vaikka kirja on viihteellinen. Ja kun Eleanor kertoo tarinaansa minä-muodossa, hän tekee sen herkullisesti ja koskettavasti.

Yksinäisyysaihe on tärkeä, ja olen iloinen, että se saa näkyvyyttä. Viihteen varjolla on hyvä kiinnittää huomiota isoihin asioihin. Kuten Eleanor sanoo:

"Nykyään yksinäisyys on uusi syöpä; se on jotain hävettävää ja kiusallista, johon siitä kärsivä on jollain epämääräisellä tavalla itse syypää. Se on hirveä parantumaton vaiva - niin kauhistuttava, ettei sitä uskalla edes mainita. Muut eivät halua kuulla puhuttavan siitä, koska pelkäävät, että joutuvat kärsimään siitä itsekin tai yllyttävät kohtalon koettelemaan heitä jollain sen kaltaisella vitsauksella."

Kenelle: Fiksun viihteen ystäville, sinkkuelämää ihannoiville, yksinäisille ja niille, jotka heidän yksinäisyyttään voisivat vähentää eli meille kaikille.

Muualla: Kirja saa täydet pisteet Oksan hyllyltä.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää. WSOY 2018. Suomennos Sari Karhulahti.

Kirja oli Britanniassa vuoden 2017 myydyin esikoisromaani.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Esikoisteosten sanotaan olevan tekijänsä elämäntarina. Usein se pitää romaaneissa paikkansa, mutta Donner kuittaa väitteen näppärästi aloittamalla kirjailijanuransa reilusti omaelämäkerrallisesti. Selvä se: ketäpä ei kiinnostaisi, kun kyse on Jörn Donnerin pojasta. Raadollista, mutta näin se menee, ja sekä kirjailija että lukijat tiedostavat tämän täysin. 

Donner pyrkii silti välttämään vaikutelmaa kuulun suvun näsäviisaasta vesasta, jota odotamme. Hän luo vilpittömän kuvan kasvustaan älykköperheessä ja kertoo näkymiään maailmaan ja ihmisyyteen. Ja vakuuttaa vilpittömyyttään liikuttavan (tai harkitun) tiheään, jotta ärsytyskynnys hänen asemansa takia ei pääse ylittymään.

"Paljon on kiinni sosioekonomisista tekijöistä, ja sellaisesta en tiedä kovin paljon. Ehkä minulla ei ole mitään oikeutta arvostella vapautta - ehkä olen liian tietämätön, liian nuori ja vapaa ja etuoikeutettu. Sille en mahda mitään."

Kirja on jaettu lukuihin, jotka on nimetty tunteiden nimillä. Heikkous, vahvuus, hulluus, vapaus, ylpeys, mieheys, katkeruus ja niin edelleen. Linjaa jatkaakseni lukijassa herää tunne, että kirjoittaja on kuin tunteiden karkkikaupassa; hän on oivaltanut tunteet! Niitä on paljon! Niissä on paljon! Vaikken ole yhtä innostunut, en voi olla symppaamatta. On hienoa, että tiedolla, kulttuurilla ja perinteillä täyteenahdettu nuori mies oivaltaa sen, että ihminen on suureksi osaksi muuta kuin älyllinen olio. Jotkut oivaltavat sen jo lapsena, jotkut kuolinvuoteellaan viimeisiä sanojaan koristen. Donner sanoo olleensa jo lapsena itkupilli; tämänkin voinee tulkita tunteellisuudeksi? Ja perheen merkityksen tunnustamisen. Sillä isä on vahva vaikuttaja. Mutta isä ikääntyy.

"Elän valtavan vuoren vieressä, ja sen varjo lankeaa kaikkeen, mitä olen ja mitä omistan, mutta toisaalta vuori on koko ajan vaarassa romahtaa kappaleiksi. Ihailen sen suuruutta ja kauneutta, mietin huipulta avautuvaa näkymää. Toisaalta minua pelottaa. Näen seinämän halkeamat ja tunnen painovoiman repivän vahvuuden. Kuin jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?" 

Donner kertoo paljon yksinäisyydestä. Usein maasta toiseen muuttaneena, paljon nähneenä ja oppineena lapsena hänen perhekäsityksensä on muodostunut hankalan kautta. Tolstoin määritelmään perheestä viitataan, ja kirjailija muotoilee siitä omansa:

"Siksi en halua väittää, että tietäisin siitä jotain, sillä kaikki ovat yksinäisiä omalla tavallaan, ja oman yksinäisyyteni olen kokenut vain minä. Kuoppa on hahmoton, kasvoton, mutta toisaalta aina erilainen. Älä siksi sekoita minun kokemuksiani jonkun toisen kokemuksiin. Me kaikki olemme yksinäisiä omalla tavallamme." 

Vastaansanomatonta. Kuten monet muut hänen mietteistään, joita on kiinnostava lukea, vaikkeivat ne uusia oivalluksia tuo: rehellisyys kantaa silti pitkälle. Vai lukijan tirkistelynhalu? Herkullisia anekdootteja saamme kuulla niin luksuselämästä diplomaattiperheen lapsena kuin isäsuhteesta, joka jyrää. Onko pojan elämässä aina näin? Äidistä ei puhuta; sopimus, oma päätös tai jotain muuta - onko tarkoitus kuvata vain tunnetun isän poikana oloa? Vai kirjoittajaa itseään? Ja onko sillä eroa? Kärjistän, olen skeptinen, vaikka oikeasti luin kirjan innoissani ja kiinnostuneena. Sillä mikä maailmassa voisi olla tärkeämpää kuin se, mitä nuoret (no, 1990 syntynyt on näkökulmastani nuori) ajattelevat ja tekevät?

Vaivatta etenevää, harkittua tekstiä on ilo lukea. Sen havainnot eivät ole ainutlaatuisia, mutta se tekee kirjailijasta samastuttavan. Jos yhden kupin kahvinkeitin on "symboli siitä, miten pitkälle olemme ihmiskuntana päässeet, ja samaan aikaan ehkä maailman surullisin keksintö" , voi vaivatta nyökytellä samanmielisyyttä.

Kiitän: Rehellisenoloista otetta, komeaa kirjan nimeä, sujuvaa sanomisen tapaa ja tekstin taitavaa jaottelua helposti luettavaksi. Mitä jäin kaipaamaan? Donner on katsonut hetken sopivaksi tulla julki itsenään painavan isänsä varjosta. Kun perusasiat on nyt käyty läpi, odotan tulevaa: kirjoitusharjoitus hoidettu, tarina ja nimi tehty tiettäväksi, mitä seuraa?

Kenelle: Elämäkerrallisista tarinoista innostuville, nuoren miehen mietteisiin uteliaille, instituutioisän varjossa kasvaneen ajatuksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirjailija sai Tuijatan uskomaan, elämään mukana. Laillani Laura toivoo, että Donner kirjoittaa vielä lisää, sillä hänen äänensä kuuluu esseiden läpi ja se on kiinnostavaa.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin. Omaelämäkerrallinen essee. Teos & Förlaget 2018. Suomennos Laura Jänisniemi. Ulkoasu Ulla Donner.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kaikilla naisilla ei tikitä biologinen kello ainakaan häiritsevän kovaa, ja Laura kuuluu heihin. Lapsien hankinnasta hän ei ole haaveillut, antoisasta rakkaussuhteesta tietenkin. Hän on aikuinen ja itsellinen nainen, joka hakee vertaistaan. Tavattuaan Mikon hän saa paitsi unelmiensa miehen myös kolme bonuslasta, jotka ovat joka toinen viikko Mikon ja Lauran luona. Pari hankkii yhteisen talon, jonka pihalla kasvaa omenapuita, portin pielessä onnenpensas. Tämä on hyvä paikka elää, nauttia toisistaan ja lapsista.

Haastava kuvio jo sinänsä, sanoo skeptikko heti alkuunsa, ja kiinnostava kirjan aihe. Mutta suurin haaste ei ole uusperhe, vaan aivan jokin muu, jota Laura ei olisi ikinä osannut kuvitella. Mikosta paljastuu pelottavia piirteitä.

"- Mä en enää koskaan halua nähdä sun sukua, Mikko sanoi sysipimeällä maantiellä jossain Tampereen jälkeen. - Mitä? Nehän tykkää susta. - Ei tykkäis jos tietäis millainen mä on ollu sulle. Siihen oli vaikea vastata, sillä tiesin Mikon olevan oikeassa. Ja samalla tiesin, ettei tämä ollut todellinen Mikko. Näin kävi, kun herkkä sielu uupui ja voimavarat hupenivat. Olin työskennellyt taiteilijasielujen kanssa, eikä tämä ollut minulle uutta." 

Sopu-koira tiesi sen ensin. Se tärisi ja pakeni heti, kun isännän mieliala muuttui. Myös lapset aavistivat, mutteivat osanneet kertoa. Laura on perheestä viimeinen, jolle selviää, ettei Mikon mielenterveys ole kunnossa. Hänen arkeensa astuu väkivalta ja sen pelko, arvaamattomuus, jatkuva toisen mielentilojen tarkkailu, varautuminen yllätyslähtöihin keskellä yötä.

"Mihin minä olisin siitä lähtenyt? Viiden ihmisen tavarat oli juuri kannettu vihreään rintamamiestaloon, lapset kirjattu kouluihin, Mikon työpaikka siirretty Helsinkiin, nyt minä peruisin sen kaiken mikä meitä odotti? Sitä paitsi Mikko oli sairas, eikä sairauden takia ketään voinut jättää."

Mannisen kerronta on intensiivistä ja järkeenkäypää. Juuri näin nainen ajautuu väkivaltaiseen suhteeseen - me muut kun päivittelemme, miten se voi olla mahdollista. Salakavalasti ja niin, ettei asiaa usko todeksi; huonoille hetkille löytyy aina perusteita, kaikki on selitettävä parhain päin - on kova kynnys myöntää, ettei todellisuus olekaan sitä, miksi sen itse kaavaili ja asetteli. Kun kaikki muut palikat loksahtavat paikoilleen, vain yksi ei. Ja se yksi väärä romahduttaa koko kuvion.

"- Tiedäthän sä että mä en oikeasti tekisi sulle mitään pahaa? Se oli vaan tyhjää puhetta. - En mä voi tietää. Me tarvitaan apua. Sä tarvitset apua. - Miten niin sä et voi tietää? - Sä makasit mun päällä leipäveitsi kädessä ja sanoit että sä tapat mut."

En tiedä, ovatko kirjailija-Laura ja kirjan Laura sama henkilö - ilmeisesti ainakin osittain ovat - eikä se asiaa muuksi muuta. Manninen on sanoittanut inhotun ja salaillun aiheen, tekee sen ymmärrettäväksi ja näkyväksi. Kirjan Lauraan on alkuvaiheessa helppo samastua kenen tahansa suhdetta rakentavan. Vahva tunnelma kantaa läpi tarinan ja jättää muistiin jäljen, jota ei voi mielessään olla vertaamatta lyönnin jättämään monenkirjavaan mustelmaan.

Sanoittaminen on jopa liiallista; muutamista kohdista ja kappaleista olisin luopunut. Inhoan lukea italicia, ne osuudet eivät antaneet lisää, vaikka tarkoitukseksi arvailin Mikon mietteiden valaisemisen (eivät valaisseet). Jotkin tekstikappaleet yltyivät minulle, tiiviin ystävälle, turhan yltäkylläisiin sanatulviin. Plussapuolta edustaa realistiseksi uskomani yhteiskunnan palveluiden kuvaus, tai paremminkin palvelemattomuuden: Lauran tuntuu etsinnöistään olevan mahdoton saada apua mistään instanssista, ennen kuin jotain todella vakavaa tapahtuu.

"Kaikkia tuntui kiinnostavan enemmän Mikon diagnosointi, ja taas sain huomata, miten heikoilla väkivallan kohde oli." 

Leikitään, että ennen perheen - uus-, ydin- tai minkä tahansa - perustamista pitäisi jokaisen käydä kurssi ja suorittaa "ajolupa". Jos sellainen olisi olemassa, Mannisen kirja voisi olla yksi pakollinen tentittävä kurssikirja. Tarkoitus ei olisi pelotella tai estää suhteita; tilannetta ei voi etukäteen tietää eikä itseään siihen kuvitella, ei Laurakaan voinut. Vaan antaa välineitä siihen tilanteeseen, jossa saattaa itsensä löytää. Tietoa ja sanoja sille, että väkivalta on rikos, tekijää ei tarvitse ymmärtää, uhriksi joutuminen ei ole oma vika eikä sitä tarvitse salata.

Sillä perheväkivalta ei ole ääri-ilmiö: juuri luin Amnestyn tutkimuksesta, jonka mukaan kolmasosa suomalaisista naisista kertoo kokeneensa väkivaltaa ja Suomi on naisille Euroopan toiseksi turvattomin maa. Ystävistäsi, työkavereistasi ja muista tutuistasi siis joka kolmas saattaa tuntea aiheen nahoissaan. Se on järkyttävän paljon, niin paljon, ettei asiaa voi sivuuttaa olankohautuksella: ei koske minua. Tärkeä ja vahva teos.

Kenelle: Hereillä pysyville, realiteetit tunnustaville, väkivaltaa itse tai tutun kautta kokeneille, ajan ilmiöistä tietoa haluaville.

Muualla:  Riipaisevan realistista, sanoo Nanna. Koskaan ei voi arvata, mitä perheissä todella tapahtuu, sanoo Tuijata ja toteaa Mannisen kerronnan ylittävän tavanomaisen.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi. WSOY 2018. Kansi, jonka väritys tulee tarinasta - heidän värinsä - Satu Kontinen.

Helmet-haaste 2018: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Kirjan nimi ja parin keskenään käyttämä lause on Zen Cafen tuotannosta.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Kirja koostuu 18 novellista, jotka vievät lukijan Helsingin Kruununhakaan tai Alppilaan, ratikkaan tai henkilöautoon, ABC-aseman kautta Itä-Suomeen, lääkärille tai työpaikalle - paikkoihin, joissa ihmisiä elää ja asuu; hoitaa itseään, toisiaan ja työtään. Myös rannalle, ollaan Siellä missä Salpausselkä vajoaa mereen, mikä on yhden novellin komea otsikko.

Nainen on kalliosaarella lintuseuran mökillä innokkaan luontoharrastajamiehensä ja tämän ystävän kanssa. Auringon lämmön voi tuntea, samoin kuuman kallion takapuolen alla ja hikoilevan ihon, kun nainen katselee merta, purjeveneitä, sukeltajia ja tunnustelee kallion pinnan jäkälää.

"Painan omantunnon kirvelyn piiloon. Tämä on suloinen kaaos arkien jonossa."

Ihmissuhteesta on kyse. Niiden ytimien kuvaajana Puukko on taitava, samoin tunnelmien ja tilanteiden luojana. Hänen kielensä on selkeää ja lörpöttelemätöntä, silti paljon kertovaa. Kuin tutun puhetta kuuntelisi: tätä kieltä ymmärrän. Ja sitä maailmaa, jossa hänen henkilönsä elävät, eri-ikäisinä, usein jo iäkkäinä, kokeneina.

Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan otsikoilla Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa, Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita. Oikeastaan kaikki novellit voisivat sijoittua mihin vain näistä osioista, joiden otsikot kuvaavat mainiosti kirjan sisältöä. Parhaaseen novellitapaan kirjoituksissa seuraa usein kiinnostavan tilanteen rakentelun jälkeen yllätys. Palkkio lukijalle!

Toisen osan Selkeitä ohjeita -novelli kertoo Irinasta, joka elää pakonomaisen säänneltyä elämää kerrostaloasunnossaan.

"Irina odottaa, että puhujat ehtivät nousta seuraavaan kerrokseen ja avaa vasta sitten oven. Hän ei halua joutua keskelle hyvää huomenta, mitä kuuluu -keskustelua. Aamut ovat päivän nuppuja eikä niiden avautumista saa häiritä."

Irina rakastaa Stingiä ja elämäkertojen lukemista. "Hän kokee kirjojen ihmiset nykyään syvemmin kuin oikeassa elämässä kohtaamansa." Miksi näin on, mitä Irinalle on tapahtunut, miettii lukija. Tarina vilauttaa mielikuvitusta härnäävästi vihjeitä vastauksesta.

Novellissa Kutistuminen Elsa pyytää terveyskeskuksesta estolääkettä kutistumiseen. Tytär soittaa: "- Miten sun jalat? - Hyvin ne. Terveyskeskukseen mennessä kaaduin mäessä. Mutta pääsin itse kävelysauvan avulla ylös. Kiitin ohimennessäni miestä, joka oli koko ajan katsellut matkan päästä, miten selviän. - Miksi sä menit terveyskeskukseen? - Minulla on osteoporoosi. Sen takia minä olen kutistunut. - Äiti, sun pitää hankkia rollaattori. - En ota. Eteinen sotkeentuu."

Puukko tuo näkyviksi arkisia tilanteita draamoineen ja huumoreineen, jättää osoittelematta, luottaa lukijan ymmärrykseen. Tarinat eivät äidy fantasiaksi eivätkä absurdin puolelle, eivät edes rikoksen polulle, vaan pysymme tukevasti tässä maailmassa. Täytyy sanoa, että (yllättäen) nautin tästä paljon - niin paljon kuin irrottelevaa mielikuvitusta ihailenkin, on jotenkin helpottavaa pitää hetki jalat maassa ja katsoa ympäristöä sellaisena kuin se on; sellaisena kuin se silmiin näyttää ja käsiin tuntuu. Kun ihmisellä on paljon kilometrejä takana, kertyy pakosti taitoa lukea mutkia. Juuri sitä Puukko tekee ja saa lukijan helposti matkalle mukaan. Lukemisen miellyttävyyden kruunaa virheettömyys, huoliteltu teksti ja kaunis ulkoasu, joka puhuu samaa kieltä sisällön kanssa. Kiitollista ja laadukasta luettavaa.

Eräs novellihullu kaverini jaksaa muistutella genren ansioista, ja sukelsinkin siihen tammikuussa urakalla (lista alla). Yhä enemmän viehätyn lajista, joka tiiviin ilmaisunsa vuoksi vaatii omanlaisensa keskittyvän lukuotteen. Tieto siitä, että tarina on lyhyt eikä kaikkea kerrota, kutkuttaa ja houkuttaa. Yksi hyvän novellin merkki on se, että teksti jatkuu lukijan päässä kirjan sulkemisen jälkeen, ja tämä toteutuu Puukon novelleissa erinomaisesti.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä

Novelleista puheen ollen, kannattaa muistaa myös Pieni novelliblogi, jota seurailen satunnaisesti. Puukon novelleissa on samantyyppistä viehätystä, jota on monissa blogin tarinoissa, "arkisaduissa aikuisille".

Kenelle: Aikuiselle, näkökulmia arkeen kaipaavalle, novellien ystävälle.

Muualla: Hyvää lukukokemusta kiittelee myös Kirjakko ruispellossa. Psykologinen ote oli napakka, kerronta modernia ja pinnanalaiset jutut taitavasti esitetty, sanoo Kirja vieköön -Riitta. Kirjanurkkaus piti etenkin kerronnan moniäänisyydestä.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. Stresa 2018. Kansi ja ulkoasu Amelia Nyman.

Stresa on uusi kustantamo, josta lisätietoa verkossa. Sain kirjan kustantanjalta.

Helmet-lukuhaasteessa 2018 kirja sopii vaikka kohtaan 16: kirjassa luetaan kirjaa (Stingin elämäkertaa).

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Kolmikymmenvuotinen suhde, avioliitto, perhe - ja nyt ollaan tässä. Hirvittävässä henkisen ja fyysisen väkivallan suossa, josta poispääsy vaikuttaa yhtä mahdottomalta kuin rauha Lähi-idässä. He eivät ole kauniisti "kasvaneet erilleen", vaan seisovat rotkon reunalla, sen eri puolilla, ja puivat tilannettaan sanoiksi, naisen aloitteesta, oletan.

Ymmärrätkö mitä kunnioitus tarkoittaa?
Tai yhteisymmärrys?
Ymmärrätkö sanan avioliitto?
Ja perheen parhaaksi?

Mies sanoi:
Tuo nyt oli ihan turhaa.

Kerronnan muoto - jolle en tiedä oikeaa kirjallista termiä, runoproosa? - ei lavertele eikä kuorruta, vaan esillä ovat vain ajatukset ja sanat, jotka kertovat tunteiden tilanteesta. Kun pehmusteita ei ole, lukija saa silmilleen paljaan, karun tarinan, jota on helppo lukea tekstillisesti. Sisällöllisesti se ahdistaa. Miten voi olla noin paha olo, miten rakastava pari on ajautunut tähän - siitä on raskas lukea. Silti tarina on karuudessaan kiehtova, karmeudessaan aito. Se sanoittaa tunnekirjon, joka on monelle tuttu mutta josta harvoin saa lukea näin tarkkaa analyysia. (Eikä usein haluaisikaan.)

Mies sanoi:
Minun seksuaalisuuteni on
suoraviivaista ja raakaa mutta vahvaa.
En aio pyydellä
sitä anteeksi.
----
Olen tehnyt vain sen mikä jokaisella
miehellä on elämässään oikeus tehdä.

Päätökseni eivät kuulu sinulle.

Keskustelijat ovat sivistyneitä, kirjoittaja vielä sivistyneempi: hän heittelee sekaan sitaatteja kirjoista, näytelmistä, oopperoista, runoista, virsistä, lehtihaastatteluista, vaikka mistä. Lukeneisuus auttaa myös lukijaa, joka saa riemastua tutun säkeen tunnistaessaan. Huokaisin jo mielessäni googletusurakkaa, mutta kiitos kirjailijan, sitä ei tarvittu. Lähteet on listattu kirjan lopussa. Ilmiselvän innoittajan, Märta Tikkasen, lisäksi ne polveilevat Knausgårdista Topeliukseen, Raamatusta Beatleseihin.

Siis.
Siis meidän on ehkä 
lopulta kuitenkin
elettävä erillämme.
Sinä elät oman mielesi mukaan
minä omani.

Nainen sanoi:
Ketä yrität vakuuttaa?
Juuri tuota olen koettanut
takoa päähäsi kymmenen vuoden ajan.

Anna minun mennä.

HUGO RASKILLA EI OLLUT VELVOLLISUUTTA RAKASTAA HÄNTÄ

Vahva, tehokas rakkaustarina tai paremminkin epärakkaustarina, joka vie lukijan epämukavuusalueelle: niin syviä viiltoja pari toisiinsa tekee. Ja niin kaukana he ovat toisistaan, että alakuloa heidän puolestaan ei voi välttää.

Mies sanoi:
Naisen tehtävänä on olla
miehen elämän aurinko ja lämpö.
Avioliiton äkilliset säänvaihtelut
ovat minulle arvoitus.

Mihin aurinko katosi? 

Nainen sanoi:
Auringonpimennys ilmeentyi
ilmapiirin myrkytyksen seurauksena.

Saatana
minä mitään päivänpaistetta ole.

Kenelle: Suhdetarinoita ahmivalle, lukeneille, omaperäisen ilmaisun ystäville.

Muualla: Mrs. Karlsson valottaa ruotsalaisen kirjailijan ja kirjan taustaa kiinnostavasti Tukholmasta käsin. Kirjasta kanteen pitää rakennetta jäykkänä ja kaipaa draaman kaarta.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota. Into 2018. Suomennos Jaana Nikula. Kirjailija on pohjoismaisen kirjallisuuden professori, ja teos on hänen kaunokirjallinen esikoisensa.

Helmet-haaste 2018 kohta 24: surullinen kirja.

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Kirja yllättää heti alkuunsa: tämä on hauska! Luulin aloittaneeni synkän äijämäisen teoksen, olin väärässä. Tyyli hämää siten, että käsiteltävät asiat ovat vakavia. Pidän kuolemaa vakavana asiana.

Sillä Jack Gladney pelkää kuolemaa. Hänellä on menossa ties monesko avioliitto, viimeinkin onnellinen, ihanan Babetten kanssa. Perheeseen kuuluu eri-ikäisiä lapsia eri liitoista, joista osa asuu äitiensä kanssa ja tapaa isäänsä vain ajoittain, sekä kuopus, Jackin ja Babetten yhteinen pikkuinen Wilder.

"Rakkaus auttaa meitä kehittämään niin lujan identiteetin että sen uskaltaa luovuttaa toisen huolenpitoon ja suojelukseen. Babette ja minä olemme muuttaneet elämämme toinen toisemme huomaavaisen huolenpidon kohteeksi, se on tapahtunut kuun valaistessa kalpeat kätemme, puhumalla yömyöhäiseen isistä ja äideistä, lapsuudesta, ystävyyksistä, heräämisestä, vanhoista rakkauksista, vanhoista pelosta (paitsi kuolemanpelosta). Ainoataan yksityiskohtaa ei saa jättää pois, ei edes punkkien kiusaaamaa koiraa tai naapurin poikaa, joka söi hyönteisen voittaakseen vedon. Ruokakomeroiden haju, tyhjien iltapäivien tuntu, asioiden tuntu niiden ropistessa ihollemme, asiat tosiseikkoina ja intohimoina, tuskan, menetyksen, pettymyksen, pakahduttavan ilon tunteet. Näillä öisillä keskusteluilla synnytämme etäisyyttä asioiden välille sellaisina kuin tunsimme ne aikoinaan ja sellaisina kuin puhumme niistä nyt. Tämä välimatka on varattu ironialle, sympatialle ja hellälle hilpeydelle, keinoille joilla pelastamme itsemme menneisyydeltä."

Maallisesta hyvästä ei ole pulaa. Sitä suorastaan roiskuu ympäriinsä; ostamisella ratkaistaan monenlaisia ongelmia. Rakkauden ja rahan yltäkylläisyydestä huolimatta Jack on ahdistunut, samoin Babette, kuten käy ilmi. He molemmat elävät kuolemanpelossa, joka ei ole tavallisen tasoista harvoin esiin pulpahtavaa epämääräistä kauhua, vaan aktiivista ja kaikkeen vaikuttavaa. Ironinen asetelma, joka tuo tarinaan oudon kiinnostavan jännitteen. Samaa voisin sanoa siitä, että Jack on Amerikan johtava Hitler-tutkija. Onko ammatti syy kuolemanpelkoon vai sen seuraus? Ja miksi hänen ex-vaimoistaan moni toimii vakoilualalla?

Lapsissa on tulevaisuus, sanotaan. Miten vanhempien kuolemanpelko vaikuttaa heihin - eihän se voi olla vaikuttamatta, vaikka vanhemmat luulevat pelot salaavansa. Kuvittelen nuo fiksut lapset Denisen, Steffien ja Heinrichin aikuisina; millaisia he olisivat nyt, 30 vuotta vanhempina. Saivatko he käyttää lahjansa, vanhempiensa henkisen (ja maallisen) täysimääräisesti hyväkseen? Ovatko he tyytyväisiä vai pettyneitä? No, eksyin sivupolulle, mutta DeLillo innostaa siihen kuvatessaan Jackin maailman havainnointia ja peilatessaan ironisesti amerikkalaisen tai laajemmin länsimaisen elämäntavan ilmiöitä. Puhumattakaan lasten aina riemastuttavan arvaamattomista kommenteista ja tekemisistä.

Dialogia on paljon, ja se on kirjallista; usein puheenvuorot ovat niin pitkiä, ettei niitä oikeasti voi kuvitella kenenkään puhuvan. Jackin ja hänen kaverinsa Murrayn keskustelut etenkin, mutta niitä on silti kiintoisaa lueskella.

DeLillo yllättää myös ajankohtaisuudessaan: esimerkiksi ympäristöriskien vaara on noista ajoista vain kasvanut, samoin niiden pelko. Hän koskettelee monia aiheita, jotka ovat edelleen relevantteja. Vaikkei Jack osaa vielä pelätä kaikkia meidän pelkäämiämme asioita: jäätiköiden sulamisia, pakolaistulvia, järjetöntä valtion johtoa. Mutta pääteema, se, johon kaikki johtaa, on kuolema. Se on läsnä perheen arjessa pysyvänä mustana reunuksena. Silti tarina viihdyttää, jännittää ja yllättää. Sekä luo kiinnostavasti ajankuvaa Amerikasta 1980-luvulla.

Kenelle: Periamerikkalaisen elämänmenon tirkistelijöille, yllätyksistä nauttivalle, kirjallisen kaunokirjallisuuden ystäville.

Muualla: Antiaikalainen ammattianalysoi kirjaa, jota ei hänen mielestään voi ammentaa tyhjiin.

Don DeLillo: Valkoinen kohina. Tammi 1986. Suomennos Helene Kortekallio.

Helmet-haaste 2018, kohta 42: kirjan nimessä on adjektiivi.
Lukupinon Yhdysvallat-haaste, kohta 1, pikkukaupunkiin sijoittuva kirja (jo toinen!)

Juha Itkonen: Minun Amerikkani

Häpeämättömästi kirjailija myöntää ihailleensa Pohjois-Amerikkaa ikänsä. Lööppiuutista ei tästä saa revittyä, onhan maa läsnä hänen romaaneissaan vahvasti, joten asia ei yllätä. Jaan ihailun varovasti: loistavien kirjoittajien, leffojen, tv-sarjojen, musiikin, trendien ja muodin tyyssijana Yhdysvallat on siinnellyt kultamaana horisontissani teinistä saakka (haha, tein farkkujen synnystä yläkoulussa esitelmän.) Vaikka realiteettien tunkeutuessa tajuntaan ei ole voinut sivuuttaa nurjia puolia, jotka saavat epäilemään koko maan ja kansakunnan kestävyyttä ja kaiken hyvän perusteita.

Kirja kertoo Itkosen Amerikan-matkoista ennen ja jälkeen viimeisten presidentinvaalien, eli aikana, joka aikalaisillemme on näkyvin ja järkyttävin. Tiedän, elän kuplassa, samassa kuin Itkonen: siinä, joka ei voi uskoa Trumpin menestykseen; siinä, joka kavahtaa kaikkea vastakkaista sille, mitä tähän asti maailman johtajissa olemme hyvänä pitäneet. Tarkoittaako valinta sitä, että on vanhanaikaista ihailla älyä, suurta ajattelua, huolenpitoa, pitkän aikavälin näkemystä, visioita?

Itkonen kuvaa taitavasti kuplien syntyä, nykypresidentin suosion syitä ja henkeä, mikä maassa vallitsee. Toki oman taustansa, tietämyksensä ja osaamisensa kautta. Tähän kuplaan lukijana on helppo yhtyä. Vaikka kirjailija on huomattavasti lukijaa kokeneempi, useita kertoja Yhdysvalloissa käyneenä.

Hän käyskentelee, havannoi ja arkuudestaan huolimatta jopa pääsee puheisiin aitojen amerikkalaisten kanssa. Hieman ärsyttää tuo varovaisuus paikallisten kanssa, mutta ehkä se on perusteltua; populaarikulttuurin ansiosta kuvittelemme rennon amerikkalaisuuden olevan meille tuttua, mutta oikeasti se ei ole. Vaarallinen tilanne voi syntyä nopeasti tuossa liipasinherkässä maassa.

Itkonen sanoittaa sen, mitä me (kuplassamme) ajattelemme. Häntä on helppo seurata ja sympata. Kirja on paitsi rehellisenoloinen ja paljastava (karmea) poliittisen tilanteen kuvaus, myös kasvukertomus, matkakertomus ja mikä herkullisinta: erinomainen kaunokirjallinen teos. Jossa kirjailija valottaa omaa persoonaansa sopivasti annostellen ja jonka rakenne on helppo ja lukijaystävällinen.

Ostin myös epäilyn: jos minä elän kuplassa, ja Itkonen, kuten hän miettii, mikä on totuus? Onko meidän kuplamme fantasia,  Trumplandia todellisuutta? Hämmentää, pelottaa.

Taitava kaunokirjan, lehtiartikkelin ja matkakertomuksen yhdistelmä, mikä toimii mainiosti: pidän ja ihailen (enkä mieti sähellystä sen synnyn takana, mitä uskon olleen. Koska tuotanto oli erikoinen, monen lehtiartikkeita tilanneen toimeksiantajan / kustantajan varassa.) Helsingin kirjamessuilla 2018 teemamaa on Yhdysvallat; se on syy, miksi aiheeseen liittyviä kirjoja luen ja miksi tämän kirjan olin täpännyt lukulistaani. Onneksi! Kirja tarjoaa mainion sukelluksen Yhdysvaltojen ominaispiireisiin.

Simo lanseerasi Yhdysvallat-haasteen, ja vaikka olen lukenut jo pari teemaan liittyvää, haastekohdat ovat no, haasteellisia. Voisin täpätä kohtaan 9: Sukupolvikuvaus. Koska en usko, että minua paljon vanhemmat tai nuoremmat näkevät Yhdysvallat samalla tavalla. Enkä edes ole niin nuori kuin Itkonen, mutta hahmotan pointin. Siis Itkosen, en Yhdysvaltojen. Täppään kuitenkin selkeämmän kohdan 13: kirjassa ollaan matkalla Amerikkaan.

Kenelle: Yhdysvalloista kiinnostuneille. Politiikan nykytilaa ymmärtämään yrittäville. Ajatteluttavien matkakirjojen ystäville.

Muualla: Lukeminen on niin miellyttävää, että jopa toinen kirjailija unohtaa kadehtia, tuumii Helmi Kekkonen. Nanna Kirjakimarassaan toivoo Itkoselta lisää asiaproosaa.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani. Otava 2016.

Lukupinon Yhdysvallat-haaste, kohta 13: kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan.

William Shakespeare: Julia ja Romeo. Kansallisteatteri.

Naistenpäivään sopii esiteltäväksi rakkaustarina, jossa perinteestä poiketen lähdetään naisosapuoli edellä. Julia tulee ensin. Myös fyysisesti lavalle.

Pölyt on puhallettu vanhasta tarinasta muutenkin. Kaunis runomitta nokkeline säkeineen on tallella, mutta laajennettuna moderneilla ilmaisuilla, niin sanallisina kuin sanattomina. Esityksen pääpaino on kahden nuoren tunteissa ja intohimossa, ei sukupolvien taakassa saati politiikassa eikä edes uhriutumisessa, kuten joskus on Shakespearea tulkittu. Verona on paikallaan sentään.

Esittäjinä ovat teatterikorkeakoululaiset - Romean ja Tybaltin esittäjät tekevät samalla taiteellisen opinnäytteensä - vahvistettuna konkaritekijöillä.

Hurmaava, raikas Julia Romeoineen ja muine joukkoineen tekee nautittavan, viihdyttävän esityksen, jossa katsoja saa niin nauraa kuin liikuttua - enemmän ensimmäistä, mikä on outoa, kun juonta ajattelee. Ensimmäiseksi ei tule koomisuus mieleen! Hymy tuntui kuitenkin liimaantuneen ainakin tämän katsojan naamaan tuntikausiksi, ja hyvä mieli jäi hyrisemään pitkäksi aikaa.

Lavalla on herkullisia hahmoja: ärhäkkään teini-Julian lisäksi Romeo on tunteikas nuori mies, joka rustailee kammottavia runoja. Langat ovat Julian käsissä, käytännön ihmisenä ja kärsimättömänä, seurauksia miettimättömänä tyttönä - taas teinipiirteitä - hän laittaa asiat tapahtumaan mielensä mukaan, vanhempiensa toiveista huolimatta. Ja hän haluaa Romeon. Nuoren parin salaa vihkivä pappi naurattaa suuresti hippielkeineen.

Mukana on luonnollisesti taisteluita kahden perivihaa kantavan perheen välillä; enemmän liikunnallista kuin väkivaltaista tällä kertaa, jopa uusia tunnetulkintoja vilauttavaa. Sanotaanhan vihan olevan lähellä rakkautta.

Musiikki ja tanssi ovat tätä nykyä osa esitystä kuin esitystä: myös ne keventävät ja tekevät tarinaan show-fiilistä, joka iskee teatteriin viihtymään tulleisiin. Vakavaa Shakespeare-tulkintaa odottaneiden pettymykseksi, luulen. Musiikista vastasi kaksi taitavaa ja monipuolista muusikkoa, Mila Laine ja Aleksi Kaufmann.

Teatterin yläaitio toimii täydellisesti Julian parvekkeena (jossa hän käy salaa röökillä); varsinainen lavastus on pienieleistä mutta toimivaa, etenkin lavan avaus syvälle taustaan. Laatikkohäkkyrää keskellä lavaa en ihan tajunnut. Kiinnostava ratkaisu on varata yksi etuosan penkkiriveistä esittäjille asettamalla lava penkkien päälle. Näyttelijät saattoivat kulkea yleisön keskellä, mistä tuli mieleen Sinfonia Lahden kokeilu yleisöstä soittajien joukossa. Kansallisteatterin tilankäytön osaamista olen aina ihaillut, ja se tehoaa tälläkin kertaa. Pidin paljon myös rennoista asuista ja etenkin kampauksista: tässä ei hienostella. Linjakasta!

Jos kaipaat viihdyttävää teatteria, johon voi ottaa mainiosti mukaan omat teinit tai kummilapset, näytelmä on nappivalinta: klassikkotarinan ja kauniin kielen saa upotettua tajuntaan siinä samalla ja voi nauttia myös itse. Jos etsit perinteisen traagista mahtavuutta, kannattaa jättää väliin.

Muualla: Superisti mahtavaa, toteaa Omppu.

William Shakespeare: Julia ja Romeo. Ensi-ilta 7.3.2018. Ohjaus: Jussi Nikkilä, sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala, suomennos Marja-Liisa Mikkola, lavastus Katri Rentto, puvut Saija Siekkinen, musiikki Mila Laine, valaistus Pietu Pietiäinen.

Rooleissa: 
Julia Satu Tuuli Karhu,TeaK
Romeo Olli Riipinen, TeaK
Mercutio, vahti Miro Lopperi TeaK
Tybalt, vahti Jarno Hyökyvaara, TeaK
Benvolio Sonja Salminen
Paris, Samson, Peter Eetu Känkänen, TeaK

Rouva Capulet Katariina Kaitue
Capulet Juha Varis
Imettäjä Sanna-Kaisa Palo
Isä Laurence Kristo Salminen
Montague, veli John, Gregorius Heikki Pitkänen
Ruhtinas Olli Ikonen

Sain lipun ensi-iltaan bloggariklubilaisena. Kuvat: Kansallisteatteri.

Piia Leino: Taivas

Dystopia, synkkä tulevaisuudenkuvaus, on yksi kirjallisuuden kiehtovimmista lajeista. Sopii erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, joka on aina huolissaan: aina voi olla huonommin. Niin vapauttavaa! Lajin mestareita maailmalla ovat Margaret Atwood ja Suzanne Collins, kotimaisissa Johanna Sinisalo ja Maarit Verronen, muiden muassa. Leino asettautuu rohkeasti isoihin jalanjälkiin. Hänen kirjassaan vuonna 2058 Helsinki on raunioina, New Yorkin on pyyhkäissyt tuhotulva. Ja maailma on muutenkin muuttunut ikävästi suuntaan, josta nykytodellisuudessa näemme merkkejä.

Akseli on koukussa Taivaaseen. Taivas on nimettömien hallitsijoiden virtuaalinen luomus maailmasta, joka voisi olla olemassa. Taivas on pakopaikka kylmästä todellisuudesta; paikka, jossa kaikki on upeaa ja ihanaa. Sinne (koneelle) päästäkseen täytyy ansaita aikaa, ja eniten taivasaikaa saavat palkakseen tärkeät henkilöt.

Akseli tapaa Taivaassa Iinan, ja mikä hämmästyttävintä, myös IRL, todellisessa elämässä. Iina haluaa irti Taivaan ja sen tuottajan Valon passivoivasta koukusta ja saa selville, että siihen on olemassa lääke. Mutta Valo ei halua tiedon lääkkeestä leviävän, ovathan ihmiset nälkäisessä tylsyystilassaan vaarattomia ja helposti käsiteltäviä.

"Viimeistään Hämeenlinnan kohdalla kai loppui maa, jota julistuksissa kutsuttiin Vapaaksi Suomeksi. Huhujen mukaan raja merkittiin koko pituudeltaan kymmenen metrin korkuisella aidalla, mutta Iina epäilee sitä. Öljykaupan romahdus oli vienyt voimat ajoneuvoista, elinvoiman romahdus ihmisistä. Miksi hallitus olisi rakentanut aidan pitämään kurissa väkeä, joka ei edes jaksanut tulla rajalle?"

Huippukiinnostava asetelma, jonka idea ei ihan täysin konkretisoidu tekstissä. Mikä ihmeen Valo? Etelä-Suomi on sähköaidoitettu, muualla on jotain toisin, arvellaan, mutta hämäräksi jää, millä tavalla toisin. Eteläisen Suomen niukkuus ja köyhyys eivät perustele itseään riittävästi, mutta toisaalta, on hyvä jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Ja tosimaailmassakin tapahtuu niin paljon käsittämätöntä, että sen voisi "ostaa", jos henkilöt olisivat syvempiä; jos heistä johonkuhun voisi samastua; jos motiivit olisivat selvempiä ja konkreettisempia. Hienoja havaintoja kyllä löytyy.

"Veitsi on kai isovanhempien aikainen, he leikkasivat sillä jo ennen Taivaan syntyä. Jalo hipaisee peukalollaan veitsen terää ja miettii ihmisen lihan hetkellisyyttä. Ihminen kuvittelee hallitsevansa tavaroita, vaikka oikeasti ihmiset vain vaihtuvat tavaroiden ympärillä."

Dystopia ei ole helppo laji: täysin uuden maailman luominen uskottavaksi vaatii herkkää tasapainoilua lukijalle tuttujen ja outojen asioiden kanssa. Leino hyödyntää hienosti jo olemassaolevia ilmiöitä. Elin mukana ja nautin tarinasta, mutta pidin sitä kovin viitteellisenä - iskee lujaa, mutta hienonhienosti ohi napakympin. Vaikka ristiriitaista kyllä, monet yksityiskohdat koskettavat ja tuovat toden tuntua, kuten Helsingin tutut paikat.

"Akseli muistaa päivän, jolloin junat lakkasivat kulkemasta. Hän asui silloin vielä Pasilassa Ratamestarinkadulla, eikä ollut tajunnut kuinka vahvasti junien loputon ohiliuku rytmitti hänen maailmaansa. Kun liikenne loppui, tornitalojen kiviset korttelit hiljenivät. Pasilansilta seisoi toimettomuuden yllä ja naapurin täti kuiski rapussa huhujaan: - Päärata katki Keravalta, Rautatieasemalla räjähtänyt, hallitus käy läpi joka asunnon."

Ruusuja: Uskottavalle asetelmalle, vangitseville yksityiskohdille. Mieleenmuistumille, kuten Blake Croachin vetävälle sarjalle. Risuina lievä yleinen hähmäisyys ja henkilöiden epäsamastuttavuus (tosin nämäkin ovat ehkä lajipiirteitä?); jonkinlaista terävöintiä jäin kaipaamaan, vaikka tarina on vahva. Kirja toi mieleen Antti Tuomaisen Parantajan; myös siinä Helsinki on hävityksen tilassa, mutta konkarikirjailijan otteella.

Piia Leinon ällistyttävästä mielikuvituksesta toivottavasti ammennamme lisää. Jo esikoisteos Ruma kassa näytti ajattelua, joka on kutkuttavan lyhyen askeleen edellä todellisuutta ja joka ei kumarra vakiintuneita tapoja. Kirjailija on selvästi etukenossa ilmiöiden kuvaajana; kannattaa seurailla!

Muualla: Oivallinen dystopia, sanoo Kujerruksia. Kirjapinon Simo pitää mielenkiintoisena sitä, miten katse käännetään välillä menneisyyteen.

Piia Leino: Taivas. S&S 2018. Kansi Jussi Karjalainen, taitto Jukka Iivarinen.

Karmeita kirjoja! Fiona Barton: Leski ja A.J. Finn: Nainen ikkunassa

Karmeus ei viittaa kirjan laatuun, vaan sisältöön. Bartonin Leski kiinnosti aiheen kuultuani: kuvittelin, että tulossa on kotimaisen tv-sarjan Mustien leskien tapaista mutta herkullisempaa kostofantasiaa kaltoin kohdellulta vaimolta mustan huumorin myötä. No ei tullut.    Tuli pahempaa.

Kun tajusin, että kyse on kadonneen pikkutytön tapauksen selvittämisestä, teki mieli keskeyttää lukeminen, mutta ei arvoitusta enää voinut jättää mielen perälle kummittelemaan. Barton hyökkää suoraan arimpaan kohtaan lukijassa: voiko pahempaa rikosta olla kuin lapsen sieppaus, mielikuvituksen heti tilanteeseen luomine lisäpiirteineen? Ajankuvaa luovat netinkäyttö ja sivut, joille ei toivoisi lapsensa eksyvän. Harmitonta aikuisten leikkiä?

"Isi sanoi, että minä olin liikaa tietokoneella", Kultakutri vastasi. "Isi rankaisi minua." Kumpikin tiesi, että hän oli jo kaksikymmentä- seitsemänvuotias, mutta leikki oli jo käynnissä. - Millä lailla? - En viitsi kertoa. Saattaisi tulla taas vaikeuksia. - Kerro nyt. Ja Kultakutri kertoi."

Hienovaraisuudesta Bartonia ei voi syyttää jatkossakaan, niin railakkaan purevasti hän kuvaa sekä poliisin että etenkin median toimintaa. Molempien tavoitteet ja tehtävät tehdään selviksi, molemmat sisältävät raadollisuutta, kylmää tosiasioiden toteamista ja taitavuutta työssä, mutta myös virheitä, joita inhimilliset seikat vääjäämättä aiheuttavat. Tässä kirjailija on ehdottomasti parhaimmillaan. Se selittyy myöhemmin, kun luen liepeestä, että hän on tehnyt pitkään töitä suurissa brittimedioissa ja nykyisin kouluttaa toimittajia.

Juoni ei sinänsä ole erityinen, eikä näkökulmatekniikka - äänessä ovat leski, poliisi, toimittaja ja muutama muu - eikä edes teksti, joka välillä junnaa. Kevennystä ei löydy millinkään verran, ei huumorina tai sivujuonina, mutta kokonaisuus toimii riittävän hyvin, koska todentuntu on läsnä. Ja se luo tunnelman, joka pelottaa ja hämmentää ja jolle on pakko saada lopetus, loppupisteen kautta. Niitä kirjoja, jotka on pakko lukea loppuun mutta joista jää tahmainen olo. Tehokas, myönnän, ja lajissaan taitava. Laji ei vain ole minulle sopivin. Lukekoon ken uskaltaa!

Kenelle: Pelkoa pelkäämättömille, käsien likaamista kaihtamattomille, median toiminnasta kiinnostuneille.

Muualla:  Koukuttava, jopa hengitystä salpaava, sanoo Mai. Jean on aika pelottava hahmo, sanoo Hemuli ja linkkaa muihin blogiarvioihin.

Fiona Barton: Leski (The Widow). Bazar 2018. Suomennos Pirkko Biström.
 
  - - - - - - 

Annalla on agorafobia, avaran paikan kammo. Hän on linnoittautunut kotiinsa New Yorkissa, tilaa tarvitsemansa kotiinkuljetuksina eikä tapaa ketään, jos ei ole pakko, ja harvoin on. Mieheen ja lapseen hän pitää yhteyttä keskusteluin. Itseään hän ravitsee lähinnä punaviinillä ja psyyken lääkkeillä.

Yksi sosiaalinen ase hänellä on: ikkunat. Anna seuraa vastapäisten talojen ihmisten elämää ja osuu näkemään väkivaltaisen kohtauksen. Uteliaisuus ja hätä voittavat kammon, ainakin yrittävät. Miten Anna sotkeutuu naapurien tilanteeseen ja miten hän itse pärjää? Hän on sentään koulutukseltaan psykologi; naisella luulisi olevan keinoja selvittää niin oma sekava tilanteensa kuin auttaa muitakin, muutenkin kuin netissä neuvomalla, mitä hän harrastaa. Se tuntuu terveeltä ja kannatettavalta toiminnalta Annan itsensä kannalta. Mehän tiedämme, ettei hän ole kunnossa, ja jatkuva viini- ja lääkekuuri tuo lukijalle lisäpäänvaivaa: miten paljon Annan kertomaan voi luottaa?

Anna joutuu huomaamaan, että ovet ja ikkunat sulkemalla ei pääse pakoon maailmaa eikä ihmismielen syövereitä, sen hienoine ja kammottavine puolineen. Lukijalle arvoitukset avautuvat monien vihjeiden kautta.

"Jane kirkaisi. Kaksi kertaa. Hänen poikansa sanoi, että mitään hätää ei ole. En voi kutsua poliisia; jos Ethan ei puhu minulle, hän ei varmasti puhu virkavallalle."

Kelpoa psykologista jännitystä; ennalta arvaamatonta, hiljalleen salaisuuksiaan raottavaa. Ja pelottavaa: on mahdoton olla kuvittelematta, miten itse reagoisi Annan tilanteessa. Melkoinen taistelutarina!

Kenelle: Vainoharhaisille. Pahinta pelkääville. Ajatukset pois arjesta tahtoville.

Muualla: Kirjojen kuisketta esittelee kirjan lisäksi kirjailijan. Samoin tekee Kirsin Book Clubin Minna, joka nautti erityisesti siitä, ettei ratkaisu paljastunut liian aikaisin. Kenen taistelusta oli kyse ja kuka on tehnyt rikoksen, vai onko kukaan?

A. J. Finn: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window). Otava 2018. Suomennos Jaakko Kankaanpää. Sain kirjat kustantajilta, kiitos!