Elävää kuvaa

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Ella Laurikkala: Isä, poika ja pojan vaimo

Muistatteko jysäyttävän tosipohjaisen tarinan Siirtolainen parin vuoden takaa? Nyt pitkän linjan kirjailijalta on ilmestynyt uusi kirja, perhesuhteista tämäkin, mutta tässä ajassa. Mahdollisista tositapahtumista taustalla en tällä kertaa tiedä.

Kuten nimi sanoo, kyseessä on triangelidraama, ja osuvasti kuvattu sellainen. Kuka on pahis, kuka hyvis, ja onko sellaista oikeastaan - sitä saa pohtia tutustuessaan Krissen ja Teron avioelämään ja Teron isään Harriin, joka joutuu nuorta paria auttamaan monessa käytännön asiassa, kun Tero tekee pitkää työpäivää ja matkustaa paljon. Mutta myös toisin päin; kun Harrin vaimo Anita kuolee, apuna on nuori pari, etenkin Krisse, sillä eihän Tero ennätä.

Jokainen heistä kertoo tarinaa vuorotellen. Kirjailija kieputtaa taitavan luontevasti tilanteita, jotka johtavat toiseen ja lopulta solmuun, joka avautuu vasta aivan lopussa. Tutustumme henkilöihin hyvin, ja heidän ratkaisunsa tuntuvat realistisilta. Myös Krisse ja Harri ovat työelämässä omilla tahoillaan. Krisse kertoo:

"Pidin työstäni, asiakkaista ja kaikista muista työkavereistani paitsi Aila Nisulasta. Teron mukaan esimieheni kulutti liikaa energiaani. Jo nyt tuntui vatsanpohjassa ilkeältä pelkkä ajatus Nisulan tapaamisesta. Näin itseni selittämässä hänelle Harrin tilannetta, miksi minun oli pitänyt jäädä appeani hoitamaan ja miten yllättävä kuolemantapaus oli vienyt minultakin voimat. Hitto, se ei kuulunut Nisulalle, ja silti kiltisti selostaisin jokaisen käänteen. Tunnollisen ihmisen syndrooma, se minulla oli. Teron mielestä olin lörppö, kerroin kaikille kaiken perustellakseni omia tekemisiäni. Hän muisti aina tuhahtaa: Ketä kiinnostaa!"

Krisse ja Tero ovat rakastuneita ja suunnittelevat avioitumista ja perhettä, sitten myöhemmin, kun Tero saa ammatillisen kunnianhimonsa tyydytettyä. Elämä ei kuitenkaan mene niin siististi kuin suunnitelmissa.

"- Ei ole totta, ei tietenkään! Tero ei ikinä tekisi sinulle mitään sellaista. Usko minua! Olet Teron vaimo, hänen elämänsä nainen. Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta tyttöä kuin sinua. Hulluhan hänen pitäisi olla, jos ajattelisikaan muita kuin sinua."

Laurikkala kuvaa tilannetta hyvin, pidän hänen arkisesta ja sutjakasta kerronnastaan sekä uskottavasta psykologisesta katsannosta. Kirjan lukee ahmien, eikä siinä ole mitään outouksia, scifimäisiä piirteitä, kokeellisuuksia, lällyyksiä tai mielikuvituksellisia ajatuskulkuja, ei edes aikatasojen vaihtelua - jos joku sellaisia vierastaa - paitsi yksi! Nimittäin, myös Kissa puhuu! Hän on yksi kertojista.

"Oli paha katsoa nuorten riitaa. Harrin ja Anitan riitoihin olin tottunut, mutta tämä vaikutti totisemmalta. Tulisi nyt Harri, ei ne kehtaa sen aikana huutaa toisilleen. Missä se viipyy? Terokin sitä odottelee, sen taksi tulee kohta. No, nyt ne ei enää huuda. Kristiina itki ja Tero lopetti niskani rapsutuksen ja rapsuttaa nyt vaimoaan. Vaatteet lentävät lattialle, sänky heiluu, minä siirryn sohvalle."

Mitä ihmettä - hieman hämmentävää ja ehkä turhaa juonen kuljetuksen kannalta, mutta yllättävä veto ja lisä ihmissuhdetarinaan, joka onkin ihmis-kissasuhdetarina? Kannattaa lukea ja päättää itse, miten ratkaisu toimii ja toimiiko ihmiskolmikko haastavassa tilanteessa kuten mielestäsi pitäisi.

Kenelle: Kissojen ystävälle, realististen ihmissuhderomaanien lukijalle, aikalaisromaaneja ahmivalle.


Ella Laurikkala: Isä, poika ja pojan vaimo. Reuna 2020. Kansi ja taitto Jaana Rautio.







perjantai 28. elokuuta 2020

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

"Moni matka jäisi alkamatta, moni suuri päätös tekemättä, jos etukäteen tietäisi vaivan määrän. Asioita sai valmiiksi vain, jos tehtävää työtä ei liiaksi ajatellut etukäteen ja jälkikäteen koetti unohtaa kaiken."

Irenen ajatus kuvaa koko tarinaa jollain tavoin - paitsi ettei lukija koeta eikä voi sitä unohtaa jälkikäteen. Kun Irene ja neljä muuta naista vapautuu Norjasta saksalaisten palveluksesta viime sodan lopussa ja ajautuu vaivalloiselle kotimatkalle kohti Suomea, Rovaniemeä ja kotikyliään, ei kukaan tiedä mitä edessä on. Ei tiedä lukijakaan, tien päälle naisten kanssa lähtiessään.

Mikä hieno tarinan idea, aihe ja käsittely! Naisia sodassa on kuvattu romaaneissa jonkin verran, mutta ei liikaa eikä tällä tavalla, fyysisen ja henkisen matkan kautta. Matkan, jonka pitäisi olla järjellä ajateltuna mahdoton, kuten Suomen selviäminen sodasta itsenäisenä.

Moni suomalainen nainen hankkiutui liittolaisen Saksan palkkalistoille, koska rahaa oli luvassa ja kotimaassa köyhyys. Tarjotut työt olivat moninaisia kanttiinin myyjästä tulkkiin ja intiimipalvelujen tuottamiseen; osa myi itseään, kuten Irenen kanssa samalta kylältä kotoisin oleva Veera. Moni lähti saksalaisten sotilaiden ja rakkauden houkuttamana ja oikeasti uskoi, että hurmaava Werner tai Fritz kiiltävine univormunappeineen veisi hänet vaimokseen Saksaan.

"Kaiken oli pitänyt mennä toisin. Ei hänellä ollut ollut tarkkoja suunnitelmia, mutta melkein viimeisten laivojen lähtöön asti hän oli kuitenkin ajatellut itsensä niiden mukaan. Joskus saattoi haaveilla asioista, joiden eteen ei kuitenkaan tehnyt itse mitään. Toivoi vain, että asiat itsestään kääntyisivät sellaisiksi, että sanoiksi pukemattomat haaveet yhtäkkiä toteutuisivat."

Naiset omistavat vain joitakin vaatteita ja harvoja henkilökohtaisia tavaroita, joita he raahaavat laukuissaan mukanaan, pidemmälle kuin olivat kuvitelleet. Irene kulkee krimiturkissa, Veera sotilasmanttelissa. On itkettävän liikuttavaa se päättäväisyys ja voima, jolla he matkaan lähtevät ja sitä jatkavat, vaikka kaikki vaikuttaa olevan heitä vastaan, niin fyysiset olosuhteet kuin muut ihmiset. Mutta he itse ovat nuoria ja vahvoja - Ailia lukuunottamatta - eikä heillä ole vaihtoehtoa. Kotiin, vaikka kävellen!

Saksalaiset olivat polttaneet Lapin ja miinoittaneet tiet, minkä naiset kokevat matkallaan konkreettisesti. Samoin suomalainen luonto on läsnä vahvasti, kuten Kinnuselta osataan jo odottaa. Itse asiassa, se on tekijä, joka pitää matkalaiset hengissä. Sodan jäljet näkyvät kaikkialla, mutta naisia kantaa usko ja toivo määränpäähän pääsystä. He tutustuvat toisiinsa paremmin kuin olisivat ikinä toivoneet; roolit repeävät, äärimmäiset olosuhteet tuovat esiin niin hyvän kuin pahan. Ja kun kaikki karsiutuu ympäriltä pois, mitä jää jäljelle? Todella suurten ratkaisujen edessä jokainen on lopulta yksin, kirja muistuttaa. Matka on myös matka itseen.

Kuten road trip -genreen kuuluu - kirja kertoo olevansa vaellusromaani - tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä. Naisten edetessä lukijan mieleen tulee monenlaista, muun muassa Santiago de Compostelan pyhiinvaellukset, joita patikoijat tekevät omista syistään, mutta arvelen heidän hakevan osin samoja tuntemuksia, joita Irene ja muut pakon edessä kokevat. Ja epätasa-arvo sotaan osallistuneiden kohtelussa: miehet ovat sankareita, naiset kevytkenkäisiä huoria.

Koskettava, kaunistelematon mutta komea tarina, mahdollisesti Tommi Kinnusen paras, kuten somessa on kommentoitu. Minuun Lopotti on iskenyt kovimmin, Neljäntienristeystäkin enemmän. Jälkimmäisestä sanoin aiemmin, ettei sen vahvuus ei ole niinkään siinä, mitä kerrotaan, vaan siinä, miten. Kinnunen herättää henkilönsä henkiin luontevasti ja varmalla otteella. Tällä kertaa vahvuudet yhdistyvät, kiinnostava aihe ja sen onnistunut rajaus sekä kerrontatapa, joka on Kinnusen tapaan ajatuksenomaisen luontevaa mutta selkeää. Ja ikiaikaisista aiheista: poikkeusoloja on koettu aiemminkin.

"Ja onko tavallista elämää enää? Jos mikään ei palaakaan enää entiselleen, eikä pitkän poikkeusajan jälkeen koskaan tule sellaista mitä osaisi pitää normaalina? Voiko käydä niin, että syntyvät lapset eivät osaisi parempaan kaivata, koska eivät olisi muuta aikaa eläneet? Ajatus lävisti Irenen mielen ja nosti kylmänväreet selkäpiihin. Hän kääntyi mainitakseen asiasta Veeralle, mutta ei tavoittanut oikeanlaisia sanoja kuvaamaan pelkoa elää loppuelämää keskellä hulluutta. Hän katseli taas aaltojen välkettä. Jos ei enää ole arkea, vaan tällaisesta mitä he elävät nyt, tulee asioiden pysyvä tila? Tai entä jos tavallista elämää on, mutta he eivät enää osaisikaan elää sitä?"

Kenelle: Naisten sotakokemuksista kiinnostuneille, matkantekijöille, koskettavaa kaipaavalle.

Muualla: Tuijata näkee raskaan jalkapatikan metaforana rankasta siirtymästä sodan ja rauhan välillä. Finaali on odottamattoman huikea, sanoo Leena Lumi.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.


Kustantajan lukukappale. P.S. Muista, kirja-arvonta käynnissä!



keskiviikko 26. elokuuta 2020

Käännöskaunoja ja kirja-arvonta

Ystävän kanssa mietittiin, voiko ihminen lukea liikaa? Hän on kaltaiseni hurjatahtinen lukija ja kertoi lukevansa edelleen ilolla, mutta mikään kirja ei oikein kosketa. Tunnistan ilmiön: heitän kirjan sivuun herkemmin kuin ennen tai jätän kesken nopeasti. Tuo aihe on niin nähty, sivuun! Tappavan tylsä, pois! Ei kulje lause, hus pois! Aivan liian synkkä, en lue!

Ehkä kyseessä on koronailmiö? Vai tuleeko paljon lukevasta ihmisestä ylinirso, jolle kelpaavat vain harvat luettavat, pohdimme huolestuneina. En tiedä vastausta, mutta onneksi syksyn kirjasadosta on löytymässä helmiä, jotka vaikuttavat piristävän koko harrastusta ja rauhoittavat mieltä - osaan edelleen nauttia kirjasta! Niistä lisää myöhemmin, mutta nyt ajatuksia muutamasta käännöskaunosta, joita kesän mittaan olen lukenut.

  -----

Ankerias ei lähtökohtaisesti minua kiinnosta sen enempää aiheena kuin ruokanakaan, ja tunnustan pitkästyneeni lukiessani kirjaa, jonka sanotaan olevan huippusuosittu erityisesti Ruotsissa. Kirjoittajan omista kokemuksista ja tutkimustiedosta koostuva teos on kieltämättä taitavasti koostettu ja varmasti tekee tehtävänsä niille, jotka ovat valmiit uppoutumaan ankeriasmaailmaan. Myös minulle se nosti pintaan muutaman tärkeän viestin, joiden lisäksi ei minulla ole muuta sanottavaa.
  • Ankerias on todella outo elollinen.
  • On hienoa nähdä, miten joku on innostunut tällaisesta aiheesta ja pitää sitä sydämenasianaan.
  • Ihminen tuhoaa luontoa peruuttamattomasti.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Tammi 2020. Suomennos Maija Kauhanen. Alkuperäispäällys Eva Wilson.


-----

Kiinalaisia kirjoja saamme luettavaksemme valikoidusti. Mo Yan on läpäissyt sensuurin, kirjoillaan kuten Seitsemän elämääni ja Viinamaa (on kuultu huhuja suhteista ylimpiin päättäjiin, jotta kirjat saavat ilmestyä). Yiun Li julkaisi meilläkin kirjan Yksinäisyyttä kalliimpaa. Uutuusdekkaristi on A Yi, onhan sekin genre otettava maassa haltuun. Nyt luin 2017 suomennetun kirjan Ya Hualta. Se kertoo miehestä, joka perhettään elättääkseen keksii oivan ansaintakeinon. Verenluovutuksesta saa rahaa!

Kirja on sutjakka ja huumorilla tehty, mutta hieman ikävystyttävän helpolla tavalla. Maalaisista kertova romaani antaa yksipuolisen kuvan Kiinasta, vaikka maalla vielä paljon eletäänkin. Uutisia lukeneelle herää ajatus kaksikasvoisesta maasta: nämä hyvää tarkoittavat, yksinkertaiset köyhät kansalaiset vastaan huippubisneksen tekijät ja kovien arvojen kannattajat, jotka pelaavat isolla rahalla ja ostavat yrityksiä ympäri maailmaa, tai vähintään ottavat eri maiden johtavilta yrityksiltä opit, joita monistamalla kilpaillaan volyymilla ja ansaitaan. (Olen itsekin saanut pyyntöjä tulla tutustumaan suomalaiseen rakentamiseen.) Viihteeksi kirjan voi mainiosti lukea, mutta realistisempia Kiina-kirjoja kaipaaville suositan esimerkiksi näitä:


Yu Hua: Xu Sanguinin elämä ja verikaupat. Aula 2017. Suomennos Rauno Sainio. Kansi Tuomo Parikka.

-----

Virolainen kirjailija kuljettaa lukijansa 1950- ja 60-lukujen Tarttoon, syntymäpaikkaansa. Kirja kertoo erään perheen tarinan tyttären Tiinan näkökulmasta, lapsuudesta alkaen. Venäläiset ovat vahvasti läsnä, mutta lapsen katsannossa toisin kuin aikuisten. Isä Peeter joutuu ongelmiin, jotka muuttavat koko elämän. Haikea nostalgia ja mustavalkoiset tai seepian sävyt siivittävät ajan- ja paikankuvausta, joka piirtyy tarkasti lukijan silmien eteen. Erittäin kaunis ja tunnelmallinen teksti sopii hyvin luettavaksi niille, jotka haluavat alkaa tutustua virolaiseen kirjallisuuteen laadukkaasta mutta helposti luettavasta päästä.


Kai Aareleid: Korttitalo. S&S 2018. Suomennos Outi Hytönen. Kansi Inari Savola.





Kirjablogin kymmenvuotisjuhlavuoden kunniaksi arvon kirjoja kerran kuussa.

Arvontaan saavat osallistua kaikki, jotka ilmoittavat minulle sähköpostiosoitteensa tai muun yhteystiedon ja ovat voiton osuessa kohdalle valmiita toimittamaan minulle postiosoitteensa viikon sisällä arvonnan suorittamisesta, mikä tapahtuu kuukauden ensimmäisellä viikolla. (Jos en saa osoitetta viikon sisällä voitosta ilmoittamisesta, arvon voittajan uudestaan.)

Tällä kertaa arvon komean käännöskaunon: Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet. Jos et ole sitä vielä lukenut, kannattaa. 

Kommentoi alle viimeistään 2.9. jos osallistut arvontaan, ja onnea!








maanantai 24. elokuuta 2020

Camilla Grebe: Varjokuvat

Vuoden 2019 paras rikosromaani Ruotsissa ei voi olla huono, ovathan ruotsalaiset dekkarifaneja ja tuottavat ja lukevat lajia niin, että suorastaan hallitsevat markkinoita. Enkä pettynyt, Grebe osaa asiansa. Taitavan juonenpunonnan lisäksi kirja lienee saanut nostetta naisnäkökulman korostamisesta, varsinkin kun muistamme länsinaapurimme Akatemia-sekoilut ja muut aiheen ajankohtaisuudet, joista erittäin todellinen ja edelleen keskeneräinen asia meilläkin on tasa-arvoinen kohtelu työelämässä, johon myös Grebe ottaa kirjallaan kantaa.

Kirjan keskiössä ovat naispoliisit sekä naisviha, joka ilmenee monin tavoin. Milloin harmittomammin, milloin väkivaltaisesti. Grebe tuo ongelman esiin kansantajuisessa ja tarinallisessa muodossa - ja niin jännittävässä, että kirja liimautuu lukijan käteen vastustamattomasti. Julmia murhia tutkivat poliisit eri vuosikymmeninä kohtaavat kukin omat haasteensa kodin ja työn yhdistämisessä ja urallaan etenemisessä, samoin murhaajan jäljittämisessä. Nimittäin samankaltaisia murhia havaitaan yllättäen löytyvän pitkältä aikaväliltä. Britt-Marie työskentelee poliisissa 1970-luvulla, Hanne 1980-luvulla, Malin meidän aikanamme. Mutta oikeastaan kaikki alkoi jo paljon aiemmin...

Siinä missä Britt-Marie tekee hartiavoimin töitä saadakseen perheellisenä käydä töissä, Hanne katsoo pääsevänsä helpommalla, vaikka hänen ammatinvalintaansa rikollisten profiloijana kummastellaankin.

"Hanne kokee olevansa monella tavalla etuoikeutetussa asemassa ystävättäriinsä nähden, jotka yrittävät sovittaa yhteen työn ja perheen, raahaavat räkätautisia tenavia kodin ja lastentarhan väliä ja kärsivät jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta. Eikö mahdollisuus elää parisuhteessa ilman lasten tuomia rajoituksia ole todellista vapautta, josta miehet ovat saaneet nauttia aikojen alusta asti? Perhe-elämän sijaan voi päättää keskittyä töiden tekemiseen."

Kun Malin on poliisina, ajat ovat muuttuneet niin, että hänen poliisimiehensä jää luontevasti kotiin hoitamaan lasta ja esimiehenäkin on nainen, joka seikka ei tosin helpota Malinin elämää lainkaan.

"Malin ei tunne häntä kovin hyvin, mutta hän on kuulemma pätevä nainen. Ja ehkä oikeasti vähän pelottava."

Tarina yllättää ja kieputtaa taitavasti niin henkilöitään kuin lukijaa. Yllätyksiä riittää loppuun saakka. Greben aiempia kirjoja lukeneille mukana on tuttuja henkilöitä, nyt uudesta kulmasta. Sukupuolten vastakkainasettelu ei muuten suinkaan tarkoita yksinkertaista miesten lyttäystä, kehitystä kuvataan hienosti myös heidän kannaltaan. Henkilöt ovat ensisijaisesti ihmisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen, sukupuolesta huolimatta. Toistan itseäni, mutta tuntuu, että Grebe vain parantaa ja koventaa kierroksia joka kirjassaan. Jälleen parasta Grebeltä!

Katso myös Camilla Greben Horros ja tapaamisemme kirjamessuilla 2019.

Kenelle: Älykkään rikosjännityksen ja psykologisen romaanin ystäville, koukuttumista kaipaaville, vauhdissa viihtyville.

Muualla: Uskomattoman taidokas dekkarisarja, tuumii Kirjasähkökäyrän Mai. 


Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren). Gummerus 2020. Suomennos Sari Kumpulainen. 



lauantai 22. elokuuta 2020

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset

Aleksi ja Julia lapsineen ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulta Aleksin syntymäkaupunkiin Lahteen. Julia ehkä teki uhrauksen miehensä vuoksi, miettii Aleksi myöhemmin pohtiessaan avioliiton tilaa. Työtön toimittajamies, uraa luova vaimo, mikä heitä pitää yhdessä?

"Kaikki suuret suunnitelmani olivat kariutuneet, ja kun nyt jälkeenpäin muistelin nuoruudenhaaveitani, minun oli vaikea tunnistaa niitä omikseni. En ollut enää lainkaan varma, olinko edes halunnut niiden toteutuvan."

Aleksin isä professori Tapani Luoto on kansainvälisesti tunnettu ympäristötutkija, joka valmistelee YK:n ilmastoraporttia, kun hänen poikansa - ja koko maailma - saa tietää miehestä asioita, joita ei aiemmin ole julkisuudessa käsitelty. #metoo-liike niittää satoa setämiesten joukossa, on yksinkertainen selitys, mutta mitä on sen takana? Kohu vaikuttaa koko perheeseen monin tavoin; niin Aleksiin kuin tämän Shanghaissa taifuunihälytysjärjestelmää kehittävään sisareen Almaan sekä Tapanin omaan sisareen Aliinaan. Vähiten sisarusten äitiin Lindaan, joka on eronnut Tapanista jo vuosia sitten ja yhtenä kertojista muistelee:

"Tapanin unelma oli pelastaa meidän pieni planeettamme meiltä itseltämme. Näin jälkikäteen häntä voidaan tietenkin pitää jonkinlaisena nerona, mutta tuolloin ihmiset enimmäkseen nauroivat hänelle."

Karismaattinen, huomiotaherättävä, itsekäs ja halutessaan hurmaava professori ei ole helppo aviomies eikä hellin isä, saamme Aleksilta ja Almalta kuulla. Molemmat ovat kehittäneet omat tapansa elää isänsä varjossa, Alma fyysisestikin mahdollisimman kaukana. Ajan myötä molempien on kuitenkin käsiteltävä suhteensa isään ymmärtääkseen itseään, päästäkseen elämässään eteenpäin. Siihen pakottavat niin sisäiset kuin ulkoiset myrskyt.

"Sillä välin, kun putsasin Andersin kasvoja, isä nojautui kyynärpäidensä varaan pöydän ylle ja katsoi minua uteliaana. - Oletko ehtinyt miettiä sitä ehdotustani? - Mitä ehdotusta? - Äläs nyt, olin ihan tosissani sen kanssa. - Että kirjoittaisin sinusta elämäkerran? - Niin. En halunnut myöntää, että niin älyttömältä kuin isän ehdotus kuulostikin, se oli pyörinyt mielessäni viime viikkoina. Olin aikani kuluksi tehnyt kirjaa varten jopa alustavia suunnitelmia. Vastahakoisesti kaivoin kännykkäni esiin ja etsin muistiinpanot. Yritin sanoa itselleni, että olin tekemässä suurta virhettä, että minun ei missään nimessä pitäisi ryhtyä koko hommaan, mutta samalla jokin pakotti jatkamaan."

Alma viihtyy Shanghaissa ja viettää mieluiten aikaa yksin. Startup-yritys vaikuttaa lupaavalta, sillä taifuunit ovat ongelma, joiden tuhot tulevat kalliiksi. Sijoittajat ovat valmiina, mutta Alman on suoriuduttuva ensin henkilökohtaisesta myllerryksestään.

"Kuuntelen heitä välinpitämättömänä. He ovat täynnä toivoa ja ihmetystä. He kuvittelevat, että nyt kun pahin on ohitse, kaikki kyllä järjestyy. Että kaiken voi korjata ja rakentaa uudelleen. Mutta he eivät vielä ymmärrä, että tällainen myrsky jättää aina jälkensä. Kaikki ei ole korjattavissa. Kaikki ei sittenkään palaa ennalleen."

Pekkolan kirja on valmis kansainväliseen levitykseen. Hänen tapansa käsitellä asioita on älykäs ja  tietoa tarjoileva, mutta myös tunteikas, niin että ihmisistä muodostuu kokonainen kuva. Pidän paitsi ajankohtaisesta sisällöstä myös kielestä: hän käyttää sanoja anteliaasti mutta tuhlailematta. Fiksusti mutta arkisesti, monimutkaisia symbolisia kuvioita rakentelematta - toki aukilausumattomia tasoja on, yksityiskohdista puhumattakaan, mutta tekstiä on vaivaton lukea.

Kirja tuo mieleen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (jonka menestyksen ennustin surkean huonosti!) sekä tyyliltään että teemoiltaan, joita on runsaasti, kuten: Mikä on miehen mitta nykyisin, entä naisen? Katkeaako sukupolvien mittainen patriarkaatin kierre ja jos, mitä se tarkoittaa eri puolilla maailmaa? Mihin kaikkeen ihmisen on suostuttava rakkaidensa takia? Entä ilmastonmuutos? Pääseekö myrskyä kukaan pakoon?

Kenelle: Aikalaisromaania etsivälle, fiksun tarinan ystävälle, globaalia kulmaa hakevalle, lahtelaiselle.

Muita blogijuttuja en vielä löytänyt.

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset. Otava 2020. Kansi Tuomo Parikka.


Lue myös:
Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Tapasin kirjailijan Helsingin kirjamessuilla 2015.




perjantai 21. elokuuta 2020

Lotta Dufva: Limbodusa

Lambedusa, Limbodusa on saari Välimeressä, mantereiden välillä. Ingrid pitää siellä baaria, piiloutuneena maailmalta, joka on meidän ajoistamme muuttunut kauhistuttavaksi. Kaupallinen sotilasorganisaatio Eurodef pitää valtaa Euroopassa, Kiina ja Amerikka ovat pudottaneet ydinpommin entisen Venäjän mieleentuovaan paikkaan, Neogorodiin. Pohjoiset valtiot ovat köyhtyneet, kansa kerjää kaduilla. Pakolaisia virtaa etelään henkensä kaupalla. Mutta vallankumous on ilmassa...

"Pelottavaa ei ole radikaalius ja väkivalta, pelottavaa on hiljainen myöntyminen."

Vallankumouksen pyrkii saamaan aikaan Suomalainen. Entinen palkkasotilas, joka siirtyi opiskelemaan politiikkaa ja johon Ingrid rakastuu, vielä stripparina Helsingissä ollessaan. Yhdessä he luovat strategiaa, jolla hirmuvallasta päästäisiin eroon, kansalaisten hyväksi. Ingrid kertoo tapahtumat saarelta käsin.

"Kuin unessa, jossa jalat kieltäytyvät tottelemassa, yritän juosta kohti Kansalaistoria, mutta en voi päästä sinne tarpeeksi nopeasti. Horjahdan kohti Eduskuntaa suuntaavaa sotilassaattuetta, astun Isoa Numeroa tyrkyttävän norjalaisen varpaille ja tönäisen vahingossa hänen sinikeltaisen ärrämukinsa kumoon, maahan vierähtää pari viiden euron kolikoa, joilla ei saisi edes uutta samanlaista kahvia. Valonvälähdykset leviävät harmaaseen savupilveen. Yritän olla ajattelematta, että siltä näyttää, kun tuli tarttuu polyesteriteltasta toiseen. Viimeisen asian, jonka sinulle sanoin, kivahdin vihaisena. Ole turvassa, ole turvassa, ole turvassa."

Toinen kertoja on Suomalainen itse; hänen näkemyksensä tapahtumista on hieman erilainen, ei vähemmän järisyttävä. Kansa tarvitsee johtajansa ja marttyyrinsa, ja tappaminen on oikeutettua suuremman hyvän puolesta. Somen avulla laumoja on helppo ohjailla, kun (tapahtumaan laitetut) tapahtumat sopivasti siivittävät sanomaa.

"Jossain takaraivossa kihelmöi. Jokin pienestä purosta alkanut oli kasvamassa suuremmaksi. Mun sanoista tuli muiden tekoja."

Tapahtumat kärjistyvät veriseen väkivaltaan ja sotaan, kuten arvata saattaa, mutta mitä sitten tapahtuu? Voittavatko hyvikset vai pahikset - ja miten käy rakkaustarinan ja Ingridin? Hän osaa olla kova, mutta pitää itseään romantikkona, joka ei etsi rakkaudesta ystävyyttä, luottamusta tai yhdessäoloa, vaan "jotakuta, joka tulisi ja vääntäisi sydämemme kaasuhanat kaakkoon ja heittäisi rennolla ranneliikkeellä Zipon perään".

"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, Romean ja Julian onneton kohtalo sykähdyttää paljon enemmän kuin se, että jotkut saavat elää elämänsä onnellisena loppuun asti."

Teksti on terävästi iskevää ja nopeasti etenevää. Vaikka jokin skenaarioista saattaisi hyvinkin todellisuudessa olla mahdollinen toteutuakseen, aitoa kauhua dystopia ei tarinamaisuudessaan kuitenkaan synnytä. Nokkelien sanankäänteiden ja yksityiskohtien - kuten Kansallisteatterin Lavaklubin muuntuminen strippariluolaksi - avulla viihtyy, samalla tavoin kuin toimintaleffaa katsellessa. Turvallisesti kotisohvalla. En silti suosittele tulevaisuuspelkoisille!

Kenelle: Dystopian ystäville, trillereistä ja vauhdista nauttivalle, esikoiskirjoja ahmiville.

Muualla: Viehätyin yllätyksekseni surumielisestä ja paikoin hyvinkin rankasta kirjasta, jossa mikään ei ole ruusunpunaista ja kaunista, sanoo Kirjahavahduksia-blogi.

Lotta Dufva: Limbodusa. Otava 2020. Kansi Piia Aho.


sunnuntai 16. elokuuta 2020

Kirjablogi 10 vuotta - missä nyt mennään nyt?

Hätkähtäen tajusin kirjablogini eläneen kymmenen vuotta: aika kului yllättävän nopeasti, vaikka merkkipaalun tiesin tulevan. Erikoisena vuonna on maailmassa, myös omassani, tapahtunut paljon. Se ei kuitenkaan kirjarakkautta vähennä, päinvastoin. Käytännössä harrastukselle on ollut resursseja entistä vähemmän: työt, perhe, koti, läheiset, harrastukset, kaiken miettiminen uuteen asentoon ovat vieneet voimia ja tunteja, myllertävällä tavalla. Mutta monin tavoin hyvään suuntaan kaikessa! Poikkeusoloista on ollut siis paljon hyötyäkin, kumma kyllä.

Kirjablogini syntyi äkkiratkaisuna, ei pitkään mietittynä. Blogit olivat tuolloin uutta, ja halusin kokeilla itsekin, sekä ammatillisesta että henkilökohtaisesta kiinnostuksesta nettimaailmaan. Aihetta mietin hetken, kunnes tajusin, mistä minulla voisi olla jotain sanottavaa. Kirjoista, ja muista kulttuuriaiheista. Kohta "muu" jäi pian varjoon maailmaa syleilevän kokonsa vuoksi, ja kirjajutuista aloin ällistyksekseni saada palautetta melko pian. Mitä, joku oikeasti lukee juttujani! Sen tunteen muistan ikuisesti; kiitos siitä silloiset kanssabloggarit sekä Anna-Riikka Carlsson ja Ina Westman, silloin Avain-kustantamolla, joilta sain ihkaensimmäisen kutsun bloggarina kirjamessuille.

Korona-aikaan kustantajat ja kirjakaupat ovat kertoneet, että monet lukijat ovat löytäneet kirjan "uudelleen". Myynti on sujunut yllättävän hyvin. Kun on äärimmäinen tilanne, palataan perusasioiden äärelle? Toki suosiota on siivittänyt matkailun ja tapahtumien rajoittaminen. Kulttuurielämysten tarve on kuitenkin ikiaikainen, mistä muuten kertoo myös Museokortin valtaisa suosio. Ehkä myös perinteinen kirjablogi sinnittelee olemassa, vaikka sellaisten (tällaisten) lukumäärä on selkeästi laskussa, Kotimaiset kirjablogit -yhteisössä tekstipainotteisten blogien määrä on enää reilut sata, kun se oli suurimmillaan lähellä kahtasataa. Mutta uusia muotoja kehittyy: podcasteja, bookstagrameja, vlogeja...

Kaikkiaan kirjan esilläolopaikkoja luulen olevan entistä enemmän. Kirjan ja lukutaidon merkitys ihmisille ja suomalaisille ei todellakaan ole laskussa, päinvastoin. Mitä sekavampi maailma, sitä tärkeämpää on osata lukea ajatuksella, miettiä merkityksiä, valita, mihin itse uskoo. Oman kielen säilymisen tärkeydestä puhumattakaan - ilman yhteistä kieltä ei ole kansaakaan. (No niin, pakollinen saarnaosuus loppuu tähän.)

Blogissani on lukukäyntejä noin 3 500 - 5 500 kuukaudessa. Täsmällistä lukua on vaikea saada; Blogger-alustan omat tilastot näyttävät mielestäni yläkanttiin, se ei osanne poistaa botteja yhtä tehokkaasti kuin Google Analytics. Totean siis käyntejä olevan, määrä vaihtelee! Kirjamessujen ja muiden tapahtumien aikaan niitä on enemmän, kesällä vähemmän.

Postauksia olen kirjoittanut tähän mennessä 1 297 kpl. Kaikkia ei ole julkaistu, enkä kirjoita jokaisesta lukemastani kirjasta. Luettujen määrät löytyvät blogin ylälaidan sivulta Vuosikoosteet, päiväkirjana siitä, minä kunakin vuonna kirjamaailmassa tapahtui. Ja paljon on tapahtunut!

Miten jatkossa? Emme vielä tiedä, jäävätkö tämän vuoden kirjamessut väliin tai toteutetaanko niitä virtuaalisina - kuten Dekkarifestivaali 19.9. - ja mitkä tulevat olemaan lukuvuoden kohokohtia. Syksyn kirjasatoa alkaa tippua lukijoille eli vuoden herkullisin aika alkamassa!

Aion jatkaa perinteisen blogin kanssa, ehkä keksin jotain uutta/lisää. Lukemista en aio vähentää, päinvastoin, enkä sulje mitään genreä tai kirjoista kertomisen tapaa pois. Yksi ajatus on teemoittaa lukemista enemmän. Olen muun muassa miettinyt sarjaa työelämäkirjoista, koska aihepiiri kiinnostaa kovasti. Sarja voisi kulkea romaanien luvun rinnalla. Mitä muuta voisi olla: julkkis ja kirja -juttuja? Vieraskynä-kirjoituksia? Kirjabloggarien vaatekaappien sisällön esittelyjä... kaikki on mahdollista! Kymmenvuotisjuhlavuoden kunniaksi arvon kirjoja vähintään kerran kuussa lukijoiden ja kommentoijien kesken (näistä on omat postauksensa). Minulle saa myös ehdottaa luettavaa, jos olen mielestäsi missaamassa jotain, lukijatoiveita olen joskus vuosien mittaan toteuttanutkin.

Suurkiitos, lukijani, että olet mukana! Kiitos kirjailija, että kirjoitat, ja kääntäjä, joka käännät! Olen kiitollinen myös kustantajien väelle, jotka kirjoja maailmalle työstävät ja niiden myyjille, sekä erityisesti kirjastoille, jotka mahdollistavat lukuharrastuksen ihan kaikille. Lukijana on Suomessa hyvät oltavat! Kanssabloggareiden tuki ja kaveruus on kullanarvoista, siitä erityiskiitos! Paljon on yhdessä tehty, koettu ja juteltu, jatketaan tästä.

Kirjabloggaaminen on parhaita ideoitani ikinä, niin paljon se antaa, kuten olen moneen kertaan todennut. Ylipäänsä ihmiselle tekee hyvää intohimo mihin tahansa asiaan; tekeminen, joka jaksaa aina kiinnostaa ja innostaa, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Sen avulla jaksaa.

Ja kyllä, kirjoitan tätä etäpisteessäni, Mäntyharjun mökillä, innostavissa maisemissa. Syksyn mittaan maisemakuvat somessani korvautuvat yhä enemmän kirjakuvilla ja lukupinoilla, luulen...

Lukemisiin! 



keskiviikko 12. elokuuta 2020

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

Historiankirjoitus on ihmisyydelle ja nykyisyyden ymmärtämiselle olennaista, mutta niin on myös arkistointi.

"Modernissa yhteiskunnassa ihminen ei kykene astumaan maailmaan ja poistumaan siitä jättämättä todistajakseen arkistokaapillista paperia. Paperia tuottavat toki ampiaisetkin, mutta sivilisaation erottaa pistiäisistä noiden paperien systemaattien luokittelu."

Koska kertoja on ammattitaitoinen, asiaansa syvästi vihkiytynyt arkistonhoitaja, hän tuntee vastuunsa. Kun hän huomaa vahvana valtiomiehenä tunnetun Anton Harmajan arkistodokumenteissa puutteita, hän katsoo velvollisuudekseen tehdä tarvittavia korjauksia ja tarkistuksia henkilökuvaan tarjotakseen "laajan ja ennalta tuntemattoman näkökulman tiettyihin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka olivat muovaamassa maamme kehitystä vuosituhannen taitteessa."

Kuva Harmajasta kultalusikka suussa syntyneenä menestyjänä ja maan pitkäaikaisena johtajana piirtyy lukijan silmien eteen. Hänen isänsä Kustaa pakotti miehen valtiomiehen uralle, eikä se lopulta ollut tälle itselleenkään vastenmielistä, päinvastoin. Vallasta on vaikea luopua, olemme huomanneet  valtiojohtajien osalta aivan viime aikoinakin. Vaikka valinnan kivet henkilökohtaisen vapauden ja läheisten ihmissuhteiden, tai erään tietyn, ihmissuhteen, sekä valtiojohdon uran välillä olivat teräviä ja hiersivät Harmajan isoja kenkiä koko tämän elämän ajan.

Tarinassa kulkee juoni, elämäntarina, mutta ei perinteiseen tapaan. Vaan mutkitellen, tutkien ja täydentäen aineistoa milloin arkistonhoitajan laajoina tietopaketteina Harmajan elämään kulloinkin liittyvistä ilmiöistä vanerinvalmistamisesta (suvun rikkauden alku) hallituksen muodostamiseen, milloin dokumenttijäljennöksinä, milloin litteroituina puhelinkeskusteluina, milloin tunnollisina muistiinpanoina siitä, mitä toimenpiteitä arkistonhoitaja kulloinkin löytämälleen aineistoille kohdisti ja millaisesta materiaalista valmistetuissa arkistokoteloissa niitä säilytetään.

"Arkistonmuodostajat ajavat omia intressejään, mutta arkistot ovat puolueettomia. "

Aineisto sukeltaa syvälle politiikkaan maassa, joka oli Harmajan aikana Pohjois-Euroopan johtava, kumppaneinaan Euroopan Yhteisön muut vahvat maat, kuten Latvia ja Saksan liittotasavalta. Rahayksikkö oli markka. Venäjää ei ole, moskoviitteihin viitataan. Kauemmas maailmaan kirja ei vihjaa, lukuunottamatta Nigerian öljyä. Vaikka vuodet, joista puhutaan, ovat lähellä - presidentti Harmaja kuoli vuonna 2011 - tarinassa on outoja kaikuja aiempien vuosikymmenien tapahtumiin, mutta hämmentävästi nykyisiinkin, kuten konsulttien valtaan ja laskutukseen, vaalirahavilpin paljastuksiin ja muihin epäilyttävän tutulta kuulostaviin ilmiöihin politiikon kotiin tunkeutumiseen ja tämän pahoinpitelyyn saakka. Silti viime vuosituhannen ajatuksia leijuu ilmassa vahvasti, niin rasistisia, sovinistisia kuin rikkaiden vallan itsestäänselvyyden hyväksymistä. Luulimmeko jo päässeemme niistä? Raha ja valta (ja miehet) kulkevat käsi kädessä, ja siksi aineistossa käsitellään laajasti myös Harmajan suvun liiketoimia.

Tuttuja ilmiöitä on kieputeltu uusiin asentoihin. Internet ja sähköposti ovat olemassa, samoin videot ja tv-sarjat, mutta jälkimmäisten oheistuotteina menestyvät yllättävästi muun muassa posliiniesineet ja lakkatyöt. Terrorismi nostaa päätään ja uhkaa myös Suomea - tarkemmin sanoen Kansallismuseota. Sensuuri estää puhumasta muusta kuin perinteisestä kahden eri sukupuolen parinmuodostuksesta. Toimittajia kehutaan maan ulkopoliittisen linjan tukemisesta.

Miksi mieleeni häivähtää Urho Kekkonen useammin kuin kerran? Ja viitteitä kristillisten arvoihin? Kuninkaallisiin ja tubettajiin? Onko kirja vaihtoehtoinen historia siitä, mitä ilman EU:ta ja meidän tuntemiemme suurvaltojen merkitystä tai vapaata tiedonkulkua ja mediaa olisi? Onko kirjailija kertomuksellaan antanut periksi tiettyjen nykypiirien toiveelle saada Suomi "takaisin"? Entä jos kaikki muut arkistolähteet tuhoutuisivat: tulisiko Raunion kirjasta ainoa historia, jota tulevat sukupolvet koulussa opiskelevat?

Hämmentävä, kummallisia ajatuksia herättävä kirja, ja kokeilevassa muodossaan riemastuttava. Sen lukeminen ei ole vaivatonta, mutta historia-, bisnes- tai politiikkakuvioihin ei lukijan tarvitse pilkuntarkasti perehtyä saadakseen käsityksen kokonaisuudesta. Kuvioita syvällisesti tunteville teksti tarjoillee runsaasti täkyjä, joita tämä lukija rajallisella tietämyksellään ei edes hoksaa. Viitteiden lisäksi kielen runsautta voi ihailla. Kun arkistonhoitaja pilkuntarkasti kuvaa lähteidensä kuvamateriaalia, saa innostus lukijassa vallan.

Kirjassa esiintyvät nimet - henkilöiden, medioiden, puolueiden jne. - on huolella mietitty ei-vastaamaan tosiasiallisia nimiä, joihin lukija saattaisi kuvitella viitattavan. Erityisesti nousi esiin vanhojen aatelissukujen nimien käyttö, jonka epäilen seuraavan tiettyä logiikkaa, mutta jätän kunkin lukijan omaan mietintään. Ja mietintää kirja takuuvarmasti aiheuttaa!

"Ajatus siitä, että asiakirjat todistavat, millainen maailma on, perustuu kuitenkin vain tiettyyn tapaan teorisoida arkistoa. Ajattelumme on alttiina omille heikkouksilleen mutta vielä enemmän sen omalle kieliopille. Vain parissa vuosisadassa voi maailma muuttua paholaisista, enkeleistä ja noidista atomeiksi ja elektromagneettisiksi aalloiksi, ja sitten joksikin, mitä emme vielä osaa kuvitella. Näistä tapahtumista voisi kirjoittaa myös aivan toisenlaisen kertomuksen."

Niin myös täysin toisenlaisen bloggauksen. Sellainen hurja sekoitus fiktiota ja faktaa, arvoja ja arvottomuutta, mennyttä ja nykyisyyttä kirja on. Eikö romaanikirjailijakin tavallaan ole arkistonhoitaja, mielemme arkiston hoitaja? Raunio on hoitanut tehtävänsä vähintään yhtä hyvin ja tunnollisesti kuin kertojansa.

Kenelle: Kokeellisen ystäville, romaanin moneen muotoon taipumisen ihailijoille, Suomea "takaisin" huuteleville, kuvitteleville.

Muualla: Siis että mitä mä justiinsa luin, sanoo Omppu ja innostuu runolle. Romaani on huiputus, jonka haluan ottaa todesta, sanoo Tuijata.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa. Teos 2020. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.



lauantai 8. elokuuta 2020

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Tarinan aloittaa Antti, ensin lapsena ja myöhemmin aikuisena nuorena miehenä. Hän tutustuu naapurustossa isän ankarasta kiellosta huolimatta Gulffiin ja tämän rakastettuun Elffiin, koska ei voi vastustaa Gulffin autojen kiiltelevää pintaa ja tarjousta päästä auttelemaan taitavaa kuskia autonhuollossa, myöhemmin muissakin asioissa.

Jotain erikoista pariskunnassa on, koska heidän kanssaan ei saisi olla tekemisissä. Antti oppii heidän oikeat nimensä, Raili ja Siiri, jotka kertovat tarinaansa kirjassa vuorotellen. Kolmen kertojan voimin lukija saa koskettavan kuvauksen niin Antin kasvusta aikuisuuteen kuin kahden naisen rakkaudesta, joka ei päästä ketään helpolla. Pääseekö elämästä yleensä - kaikki rikkoutuvat jotenkin, aloin miettiä. Mutta kaikki eivät näin rajulla tavalla.

Tarina on tumma, jopa Railin ammattia myöten: hän toimii taksikuskin hommien jälkeen ruumisauton kuljettajana. Kun Siirin kanssa yhteiselo ei suju, Raili masentuu.

"Onneksi kaupunkilaiset kuolivat ahkerasti ja Toivon Hautauksella riitti kiireitä. Kuskasin vainajia sairaaloista tai kodeista liikkeen takahuoneeseen, siistin ja puin viimeiselle matkalle, kyyditsin kirkkomaalle. Kuolema ei totellut virka-aikaa joten ajoin Opelilla kahta vuoroa. Liikkeenomistaja keskittyi osanottoon ja rahastukseen. Jokaisen kyytiläisen kanssa olisin vaihtanut osia."

Hän ei kuitenkaan lakkaa huolehtimasta Siiristä. Siirin elämän suurin särö on erossaolo pojasta, Timosta, jota pojan isä ei anna Siirin tavata. Siiri ajelehtii, Raili pelastaa, menee kuvio. Ei Railillakaan ole yhteyksiä sukuunsa. Kerran hän yrittää, käy Antin kanssa vanhempiensa kotona, kun Siiri painostaa hakemaan "armoa ja sielunrauhaa" sopimalla sopimattomat asiat.

"Siirin vuoksi minä täällä olin. Melkein kuulin Siirin hissuttelemassa villasukissaan tienpientareella, Scanian hytinnurkassa, Jänneksen pihamaalla. Tarkkailemassa olisiko minusta siihen, mielenrauhaan. - Onko pitkästi vielä? Antti kysyi. - Tietä pitkin vähän, pään sisällä paljon."

Railin pään sisällä ainakin yksi asia saa yllättävästi onnekkaan päätöksen, kun ovikello soi.

"Meinasin etten avaa. Yleensä oven takana seisoo Jeesuksen kauppaajia ja imureiden. Kummatkin lupaavat paljon ja iäisyyksiä. Viimeistään kahden vuoden jälkeen imurin moottori tekee tenän tai suuttimet tukkeutuvat. Jeesuksesta menee maku jo paljon aikaisemmin. Tai jos siellä on niitä ilkkujia ja paskanheittäjiä? Vaikka ei niistä ole naamakkain tulijoiksi, tietävät saavansa lähdöt ja vauhdin kera."

Ei mene Antillakaan hyvin suhteessa Johannaan. Antti haluaa tehdä romaanin, avovaimo patistaa palkkatöihin. Kirjoitushommat eivät suju, tarinaa ei ole.

"Johannalle oli tullut yhä enemmän omia menoja. Minun elinpiirini oli supistunut Välkkylän kaksion, lähimmän kaupan ja kapakan kolmioon. Parisuhteessamme oli vähän yhteistä happea ja paljon kertynyttä kuonaa."

Railia hän silloin tällöin auttelee edelleen. Tapahtumakuvio alkaa muodostua trilleriksi, henkilöiden puolesta alkaa oikeasti jännittää. Miten käy Railin ja Siirin rakkauden? Entä Timon ja hänen äitinsä, onnistuuko yhteys koskaan? Löytääkö Antti tarinansa?

Kirjailija on taitava kuvaamaan detaljeilla ihmisen mielenliikkeitä, tekemään näkyviksi asioita, jotka jäävät piiloon. Psykologinen romaani nostaa esiin ihmismielestä niin parhaita kuin pahimpia piirteitä, todenmakuisesti ja koskettavasti. Jollain oudolla tavalla myös huumori on mukana, vaikka tapahtumat eivät ole mukavia. Elämänviisaus näkyy. Vaikutuin ja elin mukana, mikä ei ollut vain miellyttävää; pelkkään nautiskeluun teksti on liian vahvaa, välillä jopa kauhistuttavaa. Sopii suomalaiseen mielenmaisemaan, joka harvoin on pelkkää aurinkoa.

Kenelle: Rouheista elämänkohtaloista kiinnostuneille, rosoa kaihtamattomille, liikutusta pelkäämättömille.

Muualla: Tuijata ihailee tapaa, miten lapsen silmin tarinalinjat kuljettuvat lukijalle. Hän sanoo romaanin siksi imaisevan mukaansa ja siinä olevan sopivasti väkevää, perinteistä proosatyyliä ja kuvastoa.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020. Kansi Laura Noponen.


Helmet-haaste 2020 kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

P.S. Philip Teirin Neitsytpolku-kirja on arvottu ja voittajalle on ilmoitettu. Seuraava kirja-arvonta parin viikon kuluttua.