Heikki Aittokoski: Kunnon kansalainen

Päätin lukea kirjan jo silloin, kun kuulin sen olevan tekeillä. Olen seurannut Heikki Aittokoskea somessa vuosia, nauttinut niin huonoista puujalkavitseistä, painetuista hauskoista kolumneista kuin asiallisista lehtijutuista, joilla hän on voittanut mm. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Toki lehdessäkin voi olla huumoria, joka on sanavalmiille (voiko niin edes sanoa toimittajasta ja kirjailijasta?) Aittokoskelle ominaista - lukekaa vaikka tämä HS:n juttu. Aamukahvi purskahti suusta, kommentoi kaveri. Niin teki minullakin. Siis nauratti, vaikka asia taustalla on todellinen.

Tätä lajia edustaa uusin kirjakin. Sen päähenkilömies inhoaa juttelua ja kaikenlaista pikkupuhetta. Etenkin saunassa, jossa juttelu on hänen mielestään maailman suurin synti ja pyhäinhäväistys. Hän ei voi ymmärtää, miksi on avattava suu todetakseen jotain tyhjänpäiväistä tai ilmiselvää. Selviöitä, kuten hän sanoo. Ilmoja on pidellyt -lausahduksiin hän ei lähde mukaan. Ikinä.

"Hän mahtaa olla harmissaan, kun ei saa minua murtumaan, alistumaan juttelijan sortovallan ikeeseen, ryhtymään yhdeksi heistä. Moni juttelija on yrittänyt. Yksikään ei ole onnistunut."

Työkseen mies toimii vahtimestarina Varjeluspoliisissa. Siellä ei tarvitse puhua, se on talon tapa. Varsin vaikuttava on kuvaus organisaatiosta, jossa jopa kengänkopina on kiellettyä ja jonka pääjohtaja on nähnyt paljon vaivaa jäykän ja siiloutuneen organisaatiorakenteen luomisessa.

Historiasta mies pitää, samoin sanoista kirjoitettuina, hän opiskelee niitä Sivistyssanat tutuksi -kirjasta. Lempilehti on Akustiikan maailma, jota hän kustannustietoisena käy kirjastossa lukemassa. Kirjasto on mieluisa hiljainen paikka, vaikka sekin on muuttunut huonommaksi. 

"Yhteiskunta on kehittynyt meluisaan suuntaan."

Se on kyllä totinen tosi. Desibeliterrori - kirjan termi - etenkin kaupoissa häiritsee. Tai ihmisten kiusallinen henkilökohtaisten asioiden selostus vaikkapa lääkärin odotushuoneessa. Kerrankin kuulin kolmesti saman sairauskertomuksen oireineen (pusutauti), kun nainen soitteli kavereilleen. Itsekin lörpöttelen tarvittaessa ja tarpeettomasti, mutta väitän osaavani myös olla hiljaa, tarvitsen sitä. Kun mökiltä viimeksi lähtivät viiden päivän aikuisvieraat, taisimme miehen kanssa viettää seuraavan vuorokauden täysin puhumatta. Piti tankata. Liitossamme minä olen muuten vanhan Rakastatko vielä -vitsin se osapuoli, joka vastaa, että vastahan viime vuosituhannella sanoin tahdon ja ilmoitan kyllä, jos tilanne muuttuu. Onneksi nuoret ovat tässäkin, tunteistaan kertomisessa siis, valveutuneempia, jopa miespuoliset, mitä hämmästelen ja ihailen. Se ei ole juttelua, vaan suhteiden edistämistä. Tämähän meni nyt ihan rupatteluksi, kirjasta piti puhua! Mutta näköjään se kirvoittaa ajatuksia, mikä on suuri plussa.

Miten mies hoitaa omia ihmissuhteitaan? Epävarmasti, kun kyse on teinityttärestä. "Luonteeni vastaisesti yritän olla hänen kanssaan hauska ja nuorekas." Metsään menee tyylillä "Onx ranut hyvii", yritykset nolottavat tytärtä Meikkua. Vaimo Kaija on ottanut eron, arvannette syyn. "Kaijan mielestä minä en puhunut tarpeeksi." Meikulta mies oppii paljon, myös uusia sanoja, kuten semistupido, ja saa tietää tyttärensä olevan ultravegaani. Välit ovat kuitenkin lämpimät niin Meikkuun kuin viehättävään naapurin naisihmiseen, jonka kanssa löytyy yllättävästi monenlaista yhteistä.

Hiljaisuuden arvostamiseen löytyy syitä, jos niitä on tarpeen miettiä, miehen kurjasta lapsuudesta ja laitoshoidossa olevasta Isovelusta. Ei mies keskustelua vastusta, kun puhutaan asiaa eikä jutella. Myös työpaikkahuumorin hän sallii. Kaksi kertaa vuodessa.

Hauska on vaikea jollei vaikein kirjagenre. Kuollakseen tämänkään kirjan ääressä ei tarvitse nauraa (onko sellaisia?), mutta hauskoja sanoja ja ajatuskulkuja sutjakkaassa tekstissä on viihdyttävää lukea, eikä tarvitse pelätä räävittömyyksiä, pahantahtoisuutta tai väkivaltaa (paitsi juttelijoita kohtaan lamautusfantasioina). Voi lukea turvallisesti, hihitellä jos hihityttää - lämminhenkinen höpsöttely ei loukkaa ketään, ja siksi se on hyvästä. Puujalkavitsejä on reilunpuoleisesti saunakavereiden kertomina, kertonee kirjoittajan rakkaudesta lajiin. Helppo luettava myös heille, jotka lukevat vain vähän, ehkä juuri heille ovelasti suunnattukin. Sopii tietysti myös juttelua inhoaville tai jutteluun yllyttäville sekä espoolaisille, jotka löytävät tutunkuuloisia paikkoja. 

Onko tarinan taustalla jokin vakava viesti? Aito juttelu- ja ääni-ärsytys tai kiero pyrkimys saada vaisut suomalaiset juttelemaan enemmän? Ironinen katsaus valittamiseen, tässä maailman onnellisimpien ihmisten maassa? En tiedä, mutta saan varmasti tilaisuuden kysyä kirjailijalta syksyn kirjatapahtumissa. Esimerkiksi Oodissa 14.10. klo 16, jolloin Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfieldin haastateltavina ovat esikoisromaaninsa julkaisseet Heikki Aittokoski ja Mikko Kauppila. Tule sinäkin! Kaikki ovat huipputyyppejä, joten varmasti on hauskaa (!). 

Aiemmin Aittokoski on julkaissut sarjan reportaasikirjoja, joissa tutkii muun muassa hyvää yhteiskuntaa ja ihmisten onnellisuutta (HS-kirjat).

Heikki Aittokoski: Kunnon kansalainen. Gummerus 2024. 

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa

Vanhemmat pelkäävät jatkuvasti, että lapselle sattuu jotain pahaa. Tauti, onnettomuus, tappelu - jotain ulkopuolelta tulevaa. Mutta entä jos lapsi itse tekee jotain todella pahaa? Harva onneksi tulee sellaista pelänneeksi, mutta painajainen olisi puhelu poliisilta:

"- Te olette Vesa Heikkilä?
- Kyllä.
- Olette Aida Daniela Heikkilän isä?
- Kyllä. 
- Tyttärenne on otettu kiinni epäiltynä murhasta."

Vesan elämä suistuu tutuilta raiteiltaan. Ilmeinen kysymys ja itsesyytökset takovat hänen mieltään.  

"Mitä olin tehnyt väärin, että Aidasta tuli murhaaja? Että hän masentui ensin pahasti ja haki sitten apua huumeista? Olinko miettinyt tätä miljoonia kertoja? Olin, ja tulisin miettimään elämäni loppuun."

Hurja ja ahdistava tarina kuvaa yksityiskohtaisesti ja pelottavan todesti Vesan tuntemuksia ja reaktioita mielettömässä tilanteessa. Samalla se luo viisaan katseen vanhempien ja aikuisten lasten suhteisiin. 

Vesalla on kolme omillaan jo olevaa lasta, joista Aida on nuorin. Miten isä saa purkaa ajatuksiaan? Saako hän pidettyä Ronin ja Islan lähellään, sillä nämä eivät halua kuulla sanaakaan sisarestaan? Työkavereille asiasta ei voi puhua, hävettää liikaa. Naapureiden näkemisestä ja kauppakäynneistä tulee tuskallista. Eikä Vesa äijämäisesti halua hakea ammattiapua keskusteluun, jota hän haluaisi käydä lastensa kanssa - tai näiden äidin, mutta tämä on uusissa naimisissa ja kaukainen. Säälittävästi Vesa tukeutuu torjuviin lapsiinsa. Yleensä tarjoilemalla ylenpalttisesti ruokaa, varomalla jokaista sanaansa, jotta yhteys säilyisi. Vesasta tulee säikky, vaikka hän on perusvahva mies.

"Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä. Tarvitsin nyt heiltä, tai ainakin toiselta, ymmärrystä ja hyväksyntää."

Annamari Marttinen kirjoittaa jälleen koskettavan, tunnelmientäyteisen ja tarkan tarinan tilanteesta, johon elämä voi ihmisen heittää. Arkinen, rauhallinen tyyli on tehokas ja tuo hänen aiheensa ja ihmisensä lähelle lukijaa. Etenkin aiheenvalinnassa ja tunnelmien kuvauksessa hän on omaääninen ja oivaltava. Pettämätön tyylitaju, sanoi kustantamosta joku, ja olen täysin samaa mieltä. Marttisen mittava tuotanto on takuuvarmaa lukemista ajankohtaisen arkirealismin ystäville, ja arvostan häntä kirja kirjalta yhä enemmän. Taiteilijuus on läsnä, vaikkeivat hänen kirjansa kaanonin huipulla tai palkintoehdokkuuksissa juuri näy: käsitys laadusta keskittyy monitasoisiin ja -tahoisiin, kielellä ja käsitteillä taiteileviin teoksiin. Ja mikäpä siinä, mutta on hyvä muistaa, että kirjallisuus on laajempaa. Uskon, että Marttisen kirjat jäävät dokumenteiksi ajastamme myös tuleville sukupolville. Arvokasta työtä. 

Muita lukemiani "Marttis-genren" kirjoja:
Elämä jota en odottanut
Häiriömerkintä
Korsetti
Vapaa
Mistä kevät alkaa
Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa. Tammi 2024. 

Rantala, Sarjala, Tunturi, Ijäs, Hakkarainen: Kirjojen kaipuu

1700- ja 1800-luvun taitteessa tapahtui Suomessa suuria vaikkei näyttävästi: lukuharrastus otti ensiaskeleitaan. Kirjoja alkoi olla yleisön ulottuvilla, tosin hankalasti ja kalliisti ulkomailta tilattuina, mutta kuitenkin. Tutkimukseen perustuva, 1800-luvun alkuun suuntaava katsaus kiinnostaa kirjanystävää. Mistä tämä lukuhulluus sai alkunsa?

"Missä ja miten kirjoja oli saatavilla, mitä ihmiset niillä tekivät ja miten he niitä lukivat?"

Kirjojen kaipuu kertoo tarjolla olleen luettavan sisällöstä, kirjapainotekniikan ja tieverkoston kehityksen vaikutuksesta sekä sensuurista ja ensimmäisistä kirjakaupoistamme, muun muassa, tarkoituksenaan kuvata kirjojen yleistymistä ja käyttöä käyttäjien eli lukijoiden näkökulmasta. Kiinnostavaa!

Suurkaupungeissa, kuten Pariisi ja Lontoo, oli 1700-luvun lopulla jo kymmeniä kirjakauppoja. Tuona aikana kirjatuotannon Euroopassa arvioidaan peräti kymmenkertaistuneen nopeasti. Aiemman uskonnollisen tarjonnan oheen tulivat romaanit ja runot säätyläisten ja muiden kielitaitoisten luettaviksi. Friedrich Schiller, Jonathan Swift, Walter Scott, Grimmin veljekset, Shakespeare, Goethe sekä filosofeja ja antiikin klassikoita mainitaan vuosisatojen vaihteen kirjallisuutena.

Suomen sanotaan olleen takamaata ja kirjojen keskittyneen tärkeisiin koulukaupunkeihin: Turussa, Porvoossa ja Viipurissa kerättiin kirjakokoelmia. Tiedämme, miten Turun laajalle kokoelmalle lopulta kävi - se paloi, korvaamaton menetys kirjakulttuurillemme. Sanaa "kirjallisuus" ei muuten vielä tämän kirjan kuvaamana aikana vielä edes ollut, kirjahullusta puhumattakaan. Lukuhalusta kyllä puhutaan. Tuohon aikaan se koski vain pientä osaa kansasta, kieli- ja lukutaitoista säätyläis- ja papistoväkeä sekä opiskelijoita. 

Kirjamyyntiä harrastivat alkuun kirjansitojat ja satunnaiset kirjapainopuodit. 1700-luvulla Turkuun muutti tuttu nimi, Frenckell. Ensimmäisen Johan Christopher Frenckellin poika perusti ensimmäisen pysyväisluonteisen kirjakaupan Suomessa. Mutta jo Frenckelliä ensin ehätti syntyä Seipellin kirjapuoti erikoiselle paikalle, nimittäin ainoalle Aurajoen ylittävälle sillalle, kirkkoa lähimmälle. Keskeinen toimi, keskeinen sijainti! (Kirjassa on myös piirroskuva paikasta.) Kuka matkisi idean käyttöön tänään? 

1800-luvun alussa: "Painettu sana oli tuohon aikaan vaatimatonta mutta sisälsi jo muutakin kuin esivallan tiedotuksia ja kuulutuksia tai ammatillista erityistietämystä." Seurustelu seurahuoneilla, tanssisaleissa ja huvipuistoissa toi tilaisuuksia tavata vertaisia, keskustelu virisi ja levisi lehdistöön, joka myös alkoi muotoutua.

Turun Wiikko-Sanomat alkoi ilmestyä 1820 ja oli ensimmäinen suomenkielinen säännöllinen lehti - melkein, sillä sitä ennen oli ollut vain vuoden ajan elänyt Suomenkieliset Tieto-Sanomat 1770-luvulla, todella edellä aikaansa. Wiikko-Sanomat saavutti huikean 2 000 tilauksen määrän. Lehden tavoitteita olivat mm. kansanvalistus sekä suomen kielen kehittäminen ja oikeinkirjoituksen vakiinnuttaminen. Kelpo tavoitteita olisivat nykypäivän lehdistöllekin! Lehdistö, kirjapainot ja kirjamyynti olivat tuolloin kiinteästi sidoksissa toisiinsa ja kehittyivät toinen toistaan tukien. 

Toimittaja Reinhold von Becker oli syntynyt Etelä-Savossa ja edisti kirjakielen syntyä itäsuomalaisten murteiden pohjalta. "Jos Becker olisi saanut päättää, suomen kielessä ei käytettäisi lainkaan sellaisia kirjaimia kuten b, f tai g." Savolaistaustaisena sanoisin, että d-kirjain on kyllä siellä vaikein. Becker opetti ja ohjasi muun muassa erästä Elias Lönnrotia varhaisissa kalevalaistutkimuksissa. 

Mielenkiintoinen ilmiö olivat lukuseurat. Ne levisivät Tanskan ja Baltian kautta Suomeen, kuten muutkin aatteelliset virikkeet ja kulutushyödykkeet, kertoo kirja. Turussa perustettiin 1798 lukuseura, jonka jäsenet saivat maksua vastaan käyttää lukusalia lehtiä ja kirjoja. Vaasa, Kokkola, Tornio ja Porvoo saivat lukuseuransa tuossa ensimmäisessä perustamisaallossa 1700-luvun taitteen molemmin puolin, Viipuri 1806. Lukuseura oli sosiaalista toimintaa. Niissä luettiin historiaa, matkakuvauksia, teologiaa, valtio-opin ja kaupankäynnin saloja, elämäkertoja, jopa kaunoa. Näistä seuroista kehkeytyi  kirjastolaitos, kerrotaan. 

Monenlaista kiinnostavaa kirjasta löytyy selkeässä muodossa henkilöesittelyineen, kuvineen, faktaosineen ja lähdeluetteloineen, vaikka kokonaisuuden hahmotin hieman hankalasti. Puhutaan siis kirjoista esineinä, ei juuri sisällöistä - minulle vieras näkökulma, jota tutkimustyö ansiokkaasti avaa. Luulen, että lujaa mielenpainia on käyty sen suhteen, miten asiat teoksessa jaotellaan ja rajataan. Olisin kaivannut enemmän kirja- ja kirjailijaesimerkkejä ajan lukemistosta. Idea kuitenkin on selvä: keskittyminen aikaan, josta kirja-aiheen yhteydessä ei juuri puhuta, ennen suomalaisuuden läpimurtoa ja kansalliskirjailijoidemme Snellmanin, Runebergin tai Topeliuksen esiinnousua. Kyllä tällaiselle opukselle paikkansa on, ilman muuta.

Kirjan tekijät ovat historian ja kulttuurin tutkijoita Turun yliopistosta.

Kenelle: Kirjanystäville ja lukijoille, myyjille ja muille kirja-alalla toimiville, bibliofiileille, historiahulluille.  

Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs, Heidi Hakkarainen: Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alussa Suomessa. Gaudeamus 2024. 

Moa Herngren: Ruotsalainen avioero. Sanna Vainio: Tyttö

Bea leipoo teeleipiä ja ihmettelee, mihin Niklas on mennyt. Mies ei vastaa edes puhelimeensa. 

"Aika matelee niin hitaasti ja sittenkään hän ei saa siitä otetta. Hän ei vielä tiedä, että uusi ajanlasku on alkanut. Että tämä vuorokausi tulee määrittelemään koko hänen elämänsä uudelleen. Bea sormeilee taas kännykkäänsä."

Käy ilmi, ettei Niklas aio palata kotiin, varakkaiden alueelle Tukholman Banérgatanille. Bea ei ymmärrä mitään. Heillähän on avioliitossa kaikki hyvin! Niklas toimii hyväpalkkaisena lääkärinä, Bea on jättänyt opinnot kesken, hoitanut lapsia ja tekee nyt kutsumustyötä hyväntekeväisyysjärjestössä. Uusi, superhieno keittiökin on suunnitteilla.

"Niklas on ottanut vapauksia, joista Bea ei edes uneksisi. Jättänyt perheensä kuin nallit kalliolle. Pohjimmiltaan Beasta tuntuu, että Niklas on hylännyt niin hänet kuin tytötkin. Vaatii voimia olla päästämättä raivoa valloilleen, mutta samalla häntä piinaa kalvava tunne siitä, että hän on tekemässä jotain väärin. Jollain lailla huono omatunto."

Beaa voisi sääliä, jos hän ei olisi niin ärsyttävä ja itsekäs. Niklas taas on nössö, joten kummastakaan ei voi varauksetta pitää, mutta hyvin inhimillisiä he ovat. Bea käyttää parin kaksostyttöjä usein omien pyrkimystensä saavuttamiseksi - asioita on tehtävä "tyttöjen takia". Mies ei tunnu tätä huomaavan, mutta tajuaa, ettei hän voi liitossa hyvin. Niklas haluaa selvitellä asioita itsekseen, ja se hänelle suotakoon. Kun vain Bea tajuaisi sen myös.

"Ensimmäinen asia, johon hän kiinnittää huomiota, on Niklaksen farkkutakki. Klassinen muutoksen merkki - vaatekaapin uusiminen. Aavistuksen säälittävää, muttei yllättävää. Ei etenkään tatuoinnin jälkeen. Hän ei ole nähnyt Niklasta farkkutakissa sitten heidän teinivuosiensa. Jos silloinkaan. Niklas on aina ollut pikkutakkimiehiä."

Ratkaisu ei ole yllätys, kun jo kirjan nimi siihen viittaa. Mutta se yllättää, miten vaikea tilanne on etenkin miehestään riippuvaiselle Bealle, joka on ominut Niklaksen vanhemmat lähes omikseen eikä voi kuvitella kesää ilman aikaa sukulaisten kanssa Gotlannissa, vaikka mies on ehdotellut matkoja vain oman perheen kesken. Niklaksen äiti ja vaimo aikatauluttavat ja päättävät kaiken.

"Ja sitten vielä tämä, että Bea ja Lillis liittoutuvat häntä vastaan ja kohtelevat häntä kuin lasta. 
- Voisit esimerkiksi osallistua vähän useammin illallisten suunnitteluun ja käydä enemmän kaupassa, Bea sanoo kannustavaan sävyyn, joka ärsyttää Niklasta entisestään.
- Mutta heti jos yritän, teillä on jo jokin muu suunnitelma valmiina. Enhän minä pysty ostamaan edes maitoa ilman että teen jotain väärin."

Auts, saattaisi nyt moni vaimo sanoa. Bea ei tiedä Niklaksesta kaikkea, kuten kuvittelee. Onko tämä nyt sitä, mitä sanotaan erilleen kasvamiseksi? Kivuliasta se ainakin on, ja kirja kuvaa terävästi molempien osapuolten näkökulmaa. Kulmat ovat niin teräviä, etteivät ne millään tunnu sopivan samaan kuvioon. Ja ruotsalaiseen tapaan ollaan kohteliaita, huomioidaan kaikki ja kaikkialla - paitsi ehkä sitä lähintä ihmistä. Kielellisesti kirja ei ole erityinen, kuten näytteistä näkyy esimerkiksi kulunein vertauskuvin, mutta sujuva ja vauhdikas se on lukea. 

Miten Bea pärjää, kun elämä muuttuu ja muutto lähiöön realisoituu? Löytääkö Niklas haaveilemansa rauhan ja itsensä? Kiinnostava ja raakakin (henkisesti, ei lennä veri) avioerokuvaus on noussut Ruotsissa hitiksi, käännösoikeuksia on 20 maassa. Kirjailija on toimittaja ja käsikirjoittaja, muun muassa tv-sarjassa Bonusperhe (Bonusfamiljen), jota en ole katsonut mutta nyt hieman kiinnostaa.

Kenelle: Aviossa oleville ja eronneille, sivusta avioliittoja seuraaville (ja päätään puisteleville), päällepäsmäreille ja myötäilijöille, terävien perheromaanien ystäville. 

Moa Herngren: Ruotsalainen avioero. Suomennos Sirje Niitepõld. Gummerus 2024. Kansi Emma Graves. 

Tyttö on Sanna Vainion esikoiskirja, jossa on sattumoisin sama kuvio kuin Herngrenillä, mutta arkisemmissa ympyröissä, jossain Suomen maaseutukaupungissa. Pitkä liitto natisee ja lopulta rapistuu rikki vaimon yllätykseksi ja kauhistukseksi. 

"Mitä enemmän reagoin ja tivaan Tytöstä, sitä etäisemmäksi mies käy.
- Etkö sä nyt vaan voi myöntää, että sulla on tunteita sitä kohtaan?
- No kun ei ole. En todellakaan ole rakastunut.
- Olethan sä aivan ilmiselvästi. Miksi hitossa sä sitten luulet, että me ollaan asumuserossa?
- Kato nyt. Laitat taas sanoja mun suuhun. Sä teet aina tota. Määrittelet mitä mä tunnen."

Syy eroon ei minusta tässäkään ole pelkkä miehen ihastus toiseen: väleissä on oltava enemmän pielessä, mutta miksi sitä on niin vaikea itse huomata? Ei Friidakaan huomaa. Pelottavaa. Ja perussoppa kaikkine molemminpuolisine jankkauksineen siitä syntyy. Myös pienen Viljamin isän ikävä vie Friidalta voimia. 

"Perheemme saa puoli vuotta armonaikaa. Aika on samanaikaisesti liikaa ja liian vähän: Aivan liian lyhyt totutella ajatukseen oman lapsen näkemisestä vain puolet ajasta. Tuskallisen pitkä toivoa Tytön katoavan miehen mielestä."

Kirjailija kertoo todenoloista tarinaa rehellisellä, samastuttavalla otteella. Vaimon on opittava paljon uutta itsestään päästäkseen eteenpäin. Oliko hän liian mukautuva tai ei antanut miehen olla riittävästi sankari? Pesi hiuksiaan liian harvoin? Kumpi saa sääliä itseään enemmän, vaimo vai mies? Tässä teoksessa, toisin kuin ruotsalaisessa, emme kuule toisen osapuolen näkemyksiä kuin vaimon kautta. 

Vaimo kutsuu miestä vain mieheksi, ei nimeltä, samoin kuin tämän uutta tuttavuutta Tyttöä. Saamme kyllä kuulla nimetkin, mutta pääosin he ovat nimettömiä, kuin sivuhenkilöitä. Miksi vaimo haluaa työntää heidät sivuun omasta tarinastaan, mietin. Ja miksi Tyttö saa kuitenkin niin ison roolin, että on kirjan nimenä? Eihän soppa hänen "syynsä" ole? Varsin kelvolla tavalla pohdituttava erotarina tämäkin. Herngreniä suomalaisempi ja kulmikkaampi, ehkä siten jopa tutumpi ja kipeämpi.

Sanna Vainio: Tyttö. Atena 2024. Kansi Elina Warsta. 

Maisku Myllymäki: Valvoja

Kirjan nimi viittaa ensi kuulemalta johonkin autoritääriseen, eikä vaikutelma ole täysin väärä. Museovalvoja vahtii taidenäyttelyissä, etteivät vieraat vahingoita taideteoksia tai itseään. Työ kuulostaa puuduttavalta, mutta kertoja, nuori nainen, nauttii siitä, olostaan näkymättömänä taiteen keskellä. 

Tosin nimelle löytyy toinenkin selitys.

"Olen valvonut nyt kahdeksan yötä putkeen. Kun sanon valvoneeni kahdeksan yötä putkeen, tarkoitan sitä todella. En ole nukkunut kahdeksaan vuorokauteen silmäystäkään, en yhden yhtä sekuntia: olen ollut hereillä liki kaksisataa tuntia. --- Sumu, joka nyt täyttää minut, on kauhistuttava."

Jos yksikin uneton yö saa ihmisen sekaisin, miten käy kahdeksan jälkeen? En osaa kuvitella enkä tiedä, onko moinen valvominen edes mahdollista, vaikka kertojamme todistelee sen olevan. Kummasti hän, Maia, silti pystyy hoitamaan työtään, rutiinilla, kokemuksensa voimin. Sirpaleita työn yksityiskohdista ja havaintoja museovieraista on hauska lukea, ne ovat näyttelykävijälle tuttuja: ruuhkat näyttelyn viimeisenä päivänä, jonon hajoaminen tietyssä pisteessä eri näyttelytiloihin, somea varten käyvien nopeat piipahdukset...

"Kukaan ei halua tulla haukkuneeksi työtä, joka on juuri voittanut jonkin hienon palkinnon. Se on hirveän hellyttävää. Ihmiset kuljeskelevat ja ajattelevat: Ahaaa, tällainen on siis upeaa."

"Haluan huomauttaa, että katseeni on hyvin harjaantunut: havaitsen heti, milloin ihminen on oikeasti kiinnostunut näkemästään ja milloin hän vain esittää olevansa kiinnostunut." 

Tietysti Maia itse myös katsoo taidetta, tuntee teokset tarkkaan, ja niittenkin havainnoinnista - sekä Maian omien että vieraiden - on kiinnostavaa lukea: miten monin tavoin taideteoksia voi lähestyä ja ajatella. Vaikkei Maia ole erityisen kiinnostunut sosiaalisuudesta, erään näyttelyvieraan kanssa hän tutustuu suhteeseen asti. Peter saa hänet hullaantumaan.

"Minusta tuntui kuin olisin ollut hieman irti - irti lattiasta, irti kaikesta. Tunsin vatsassani ihanaa pistelyä, olin yhtäkkiä hirveän onnellinen. Onni ei ole pysyvä tila, vaan juuri tuollainen pienissä hetkissä tapahtuvat välähdys, jolloin elämä tuntuu ihmeelliseltä, mahdotonkin mahdolliselta."

Peterin vieressä nainen saa unta. Mutta mies ei viivy aina yötä, joskus jopa unohtaa tapaamisen. Hän ei silti vaikuta ilkeältä, vaan huolettomalta. Naisessa on vielä nuoruuden epävarmuutta, hän mukautuu miehen tahtiin, mieltymyksiin, ei saa sanottua mieltään kalvavia kysymyksiä. Mikä ei ole hyvä merkki suhteen kestävyyden kannalta. Suhde etenee silti, yhdessä käydään jopa Tukholmassa.

Jos ihminen valvoo liikaa, hänestä saattaa tulla hieman hullu. Maia vaikuttaa yllättävän täysijärkiseltä, mutta välähtääkö hänessä silti jotain epäilyttävää? Hienoinen vainoharhaisuus kuuluu kirjaan, tarttuu lukijaankin: mikä tässä on oikeastaan totta ja mikä somen luomaa näköharhaa? Ehkä sen selvittäminen vaatii hieman aikaa, luetun kypsyttelyä.

"Muisti on sellainen: kaikki epämukavakin muuttuu nautinnolliseksi, kun olosuhde, jossa muistelu tapahtuu, on kyllin erilainen, toisella tavalla epämukava."

Havainnot, joita Maia tekee, ovat minulle kirjan parasta antia, rakkaustarina ei niinkään, ehkä siksi, että se tuntuu kuvitellulta, mikä on tietysti tarkoituksellista: se sopii sosiaalisen median aikaan ja tapaan nähdä vain jotain hyvää, oikeasta kulmasta. 

Kieli on tarkkaan mietittyä ja huoliteltua, kuten Myllymäeltä voi odottaa, jopa sliipatuksi saakka, mutta tarina yllättää. Miten pitkälle valvominen - sen eri merkityksissä - voi mennä?

Kenelle: Museoissa ja taidenäyttelyissä käyville, unettomille, parisuhteesta haaveileville, suomen kielen ystäville. 

Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY 2024. Kansi Anna Makkonen.

Maisku Myllymäen esikoinen Holly esittelyssä aiemmin. 

Muriel Spark: A Far Cry from Kensington, The Prime of Miss Jean Brodie

Nancy Hawkins, kertoja, palaa tarinassaan reilun 30 vuoden taakse, 1950-luvun alun Lontoon Kensingtoniin, jossa hän asui nuorena leskirouva Millyn talossa. Talossa asui monia muitakin vuokralaisia, joihin saamme tutustua. 

Mrs Hawkins, joksi kaikki kertojaamme puhuttelivat, työskenteli kustannusalalla. Lyhyt avioliitto oli päättynyt miehen kuolemaan sodassa. Saman kohtalon jakoivat monet naiset tuohon aikaan, eikä Mrs Hawkins ollut jäänyt asiaa suuremmin vatvomaan. Elannon hankinta ja lähipiirin, siis työn ja naapureiden asiat, täyttivät hänen elämäänsä. Ja käänteitä niissä riittikin, huomaamme pian.

Kustannusala oli hyvin suosittu erityisesti nuorten naisten työhaaveena. Kirjan mittaan Mrs Hawkins työskenteli ainakin kolmessa kustantamossa, sillä ala oli myös hyvin kilpailtu eivätkä kaikki yritysten vetäjät olleet bisneksessä varsin taitavia. Esimerkkinä ensimmäisen työpaikan johtajaomistaja: 

"Martin York tried to make authors of his friends. He promised contracts to the most talkative, gossipy, amusing friends of his own class, his old schoolfellows, their wives, his former army companions and their wives.
This was were I had to intervene." 

Seuraavan työn kertojamme sai suurkustantamosta, jonka johtaja toivotti Mrs Hawkinsin tervetulleeksi aloittamaan vuoden kiireisimpään aikaan:

"- October 12th will be the next day, Tuesday, a full moon: there will be a movement of authors.
- Do you find the moon affects the authors, Mr Tooley? I said.
- Oh, a great deal, believe me," he said deeply. - There is always a considerable movement from those quarters at the full moon."

Millyn talossa eräs asukkaista, puolalainen ompelija Wanda, sai nimettömän uhkauskirjeen ja meni suunniltaan. Lähettäjän arvoitusta pyritään ratkomaan koko asukaskunnan voimin. Muutakin harmia ilmeni: Mrs Hawkins rakasti työtään, mutta sai riesakseen wannabe-kirjailijan, Hector Bartlettin, joka pompahtaa esiin usein saadakseen tekstejään julki - hän ei tunnu muuttuvan vuosien mittaan, toisin kuin kertojamme, joka kypsyy kirjan mittaan, muuttuu fyysisestikin. 

Näistä aineksista Sparks punoo nautinnollisen terävän, osin surullisen ja melankolisen mutta myös aidosti hauskan tarinan, jota lukiessa nauroin usein. Työstään Mrs Hawkins antaa tänä päivänäkin täysin päteviä ohjeita. Esimerkiksi paikanhausta on kerrottava kaikille mahdollisille, sillä uusi tehtävä saattaa löytyä mitä epätodennäköisimmän tahon kautta: "But you should also tell the postman, the mechanic in the garage, the waiter in the restaurant, the hotel porter, the butcher, the daily domestic help; you should tell everyone, including people you meet on the train." Nykyisinhän teemme juuri näin, mutta somessa. 

Ja erityisesti kirjoittaville muistiin keskustelu, jonka Mrs Hawkins käy tulevan työnantajansa kanssa:

"- When you are editing a copy, Mrs Hawkins, what sort of things do you look for? said Howard Send.
- Exclamation marks and italics used for emphasis," I said. - And I take them away.
It was as good an answer as any."

Etsiessäni ihastuneena lisää Sparkin tuotantoa huomasin, että tunnenkin yhden ennestään, tv:stä! The Prime of Miss Jean Brodie on myös leffana mainio, vaikka tietysti kirjaan nähden (joka piti lukea saman tien) yksinkertaistettu. Pääosaa esittää Maggie Smith, joka sai roolista nettitietojen mukaan parhaan naispääosan Oscar- ja Bafta-palkinnot ja muitakin. Myöhemmin hänet opittiin tuntemaan laajemmin Harry Potter-  ja Downton Abbey -sarjoista.

Kirjassa näkyy Sparkin lukijaa ilahduttava tapa viitata yllättäen, kesken muistelun, tulevaan eli kertojan nykyaikaan. 1930-luvun opettajaansa Miss Brodieta muistelee entinen oppilas, Sandy. Jean Brodie on herkullinen hahmo: erittäin omanarvontuntoinen itsellinen nainen, joka on ottanut elämäntehtäväkseen tyttöjen kasvattamisen hienoiksi naisiksi ja joka ottaa muutaman tytön erityissuojelukseensa, viettää näiden kanssa aikaa myös koulun ulkopuolella opettaakseen näille elämänfilosofiaansa. 

Joka on hyvin ristiriitainen: Miss Brodie ei suvaitse käärittyjä hihoja ("We are civilized beings.") tai vulgääristi liian auki olevia ikkunoita, mutta ylläpitää itse intiimiä suhdetta opettajakollegaansa (muistakaa ajankohta, tavatonta!) ja on samalla rakastunut toiseen kollegaan. Hän on käytännön nainen, laittaa ruokaa miesystävälleen, opettaa tytöille käsien hoitoa ja niin edelleen, mutta toisaalta elää mielikuvituksessaan, lumoutuu romantiikasta ja taiteesta, etenkin Giotton maalauksista. Kielioppitunti saattoi lennossa muuttua Italian matkadiojen katseluksi. Ja hän ihailee suuresti fasisteja, joiden hirmutekoja ei vielä tiedetty tai ne olivat vasta tulossa. 

Hämmentävä sekoitus, jolla oli suuri vaikutus oppilaisiinsa, tyttöihin toisella kymmenellä. Koulun johtajatar oli epäluuloinen, muttei voinut kieltää sitä, että Brodien tytöt ("Brodie set") pärjäsivät hyvin. Ura saa kuitenkin loppunsa, kun tiedot opettajattaresta menetelmineen alkoivat levitä: kuka oli petturi ja ilmiantaja? Ja miten Miss Brodie ja tytöt pärjäsivät myöhemmin? 

Koukuttava, vahva tarina, jota voi suositella kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville, etenkin kustannusalalla toimiville ja kirjoittaville sekä viime vuosisadan historiasta kiinnostuneille. Sitä on esitetty myös näytelmänä ja tv-sarjana. Englanninkielisiä Sparkin kirjoja on hyvin saatavissa divareissa ja kirjastoissa. Löysin vain yhden suomennetun, nimeltään Mandelbaumin portti. Lukujonoon sekin!

Muriel Spark: 
A Far Cry from Kensington.

Ilmestynyt alunperin 1988 (Houghton Miffling), luin vuoden 2000 painoksen New Direction Books -sarjasta. Kannen kuva sivulta litterarylondon.org.

The Prime of Miss Jean Brodie.

Julkaistu USA:ssa 1961 (The New Yorker), Englannissa 1965 (Penguin Books, jonka sivulta kansikuva on otettu, itse luin elokuvakansiversion.)

Anni Kytömäki: Mirabilis

Anni Kytömäen uusi kirja on aina Tapaus, ainakin minulle odotetuin kirja julkaisuvuonnaan. Lukija saa mitä toivoo ja enemmänkin, jälleen kerran. Kirja on nimensä veroinen, ihmeellinen. Kirjailijan tapaan nimi viittaa moneen suuntaan, jotka selviävät lukiessa. 

Tuttuja ovat myös kirjan teemat; luonto ja ihmisen vaikutus, historian ja tieteen vaiheet, salatut ihmissuhteet ja julkiset teot erilaisissa perheissä. Samoin kirjailijan tapa yhdistää upeasti faktajuonteet fiktioon - tai toisinpäin. Kauniilla, elävällä kielellä. Kirja on näitä kaikkia niin täysi, että sitä on mahdoton lukea kerralla pitkään, on sulateltava välillä vaikutelmia. Tyhjiä lööperilauseita on edelleen turha etsiskellä. Aivan kuin kirjailijan tapa kirjoittaa olisi entisestään kypsynyt, sanominen painavoitunut, kerronta kasvanut monikerroksisemmaksi. Sujuvuus ja upottavuus, tekstin koko lumo saa rivit silmissäni suorastaan sädehtimään. 

Alkuluku sijoittuu 1700-luvulle, varsinainen tarina 1800- ja 1900-lukujen vaihteen molemmin puolin. Ajanjakso on merkityksellinen, sillä 1800-luvun lopulla alettiin ymmärtää, että maapallo on paljon vanhempi kuin luultiin eikä kaikkea olekaan luotu kerralla, vaan ammoisina aikoina on ollut toisia eläimiä ja kasveja. Kokonaiset lajit voivat kuolla. Tästä ei tutkija Steller vielä tiennyt aikanaan. Aiheesta saimme aiemmin lukea enemmän Iida Turpeisen Elollisista ja Aura Koiviston tutkimusmatkakirjasta Mies ja merilehmä. Kuolleeksi Steller on harvinaisen suulas mies tässäkin kirjassa, häilyvänä hahmona norjalaisen luonnontieteilijän Leonhard Stejnegerin mukana. Myös Stejneger on todellinen historian henkilö, jonka elämän- ja uratarinaan saamme nyt tutustua, hän on toinen pääkertojista ja kiinnostunut erityisesti linnuista. Muut henkilöt ovat pääosin fiktiota, vaikka todellisia esikuvia saattaa eräillä olla.

Tarinan alussa Suomen suuriruhtinaskunnassa rakennetaan junaraiteita Pietariin, nähdään nälkää, kuollaan koleraan, kirotaan veroja ja sotavelvotteita. Iso-Riikka kuulee keisarin avanneen Tyynenmeren rannalle maan, jonne voisi muuttaa riesoja pakoon, viljellä, kalastaa tai työskennellä muuten. Hän houkuttuu ja lähtee Amurinmaahan, Venäjän valtakunnan kaukaiseen kolkkaan.

Vahvaa, suurikokoista Riikkaa ei aina muisteta naiseksi, ei ehkä hän itsekään - hän toteaa itsellään olevan kourat, kun muilla on kädet. Laivamatka on pitkä niin kartassa kuin kalenterissa. Yllättäen Riikka synnyttää kaksoset, jotka kapteeni kastaa Artturiksi ja Ellaksi. Ella alkaa kertoa tarinaansa Vladivostokissa vuonna 1879. Hän on päähenkilö, jota saamme seurata lähes 700 sivun verran. 

Tapahtumat polveilevat Amurinmaan, itäisen Siperian lähimeren ja saarten sekä Helsingin ja Kummunpään kylän välillä, muuallakin piipahdellaan. Riikka vihaa paroni Falkenhöjdiä, joka viettää aikaa kylässä kartanossaan perheineen, eikä palaa, mutta lähettää lapset isänsä, asemavartijan, luo Kummunpäähän. Vanhemmat jäävät kaksosille etäisiksi, mutta he keksivät vahvuutensa itse. Heistä tulee taitovoimistelijoita, taiteilijoita. 

Sirkushuvit olivat muodissa, töitä riittää. Myös onnettomuuksien jälkeen: kumpikaan ei kuole tai ala pelätä, mutta Ellaan tarttuu kuoleman ajatus. Jo pienenä hän on miettinyt kantavansa surua ja painoa siinä missä Artturi sai kaiken ilon ja keveyden. Nyt hän näkee itsensä välillä kuolleena, kuin viettäisi kaksoiselämää itsensä kanssa. 

Artturin vaimo Matilda sanoo miehelleen, että Ellalle tekisi hyvää olla äiti:

"- Kun pari vuotta sitten kysyin, hän vastasi että voisi ryhtyä isäksi muttei äidiksi. Ei kuulemma halua kantaa, synnyttää eikä imettää lasta.
- Hän on voimistelija.
- Mutta se ei ole luonnollista. Hän on levoton ja onneton, koska ei täytä luonnon määräämää tehtävää.
- Yksikö tehtävä kaikilla vain on?
- Ei kai. Mutta lehdessä sanottiin, että melankolia on hulluuden alin aste."

Sukupuuttoon kuolleita turkishylkeitä usein ajatteleva Ella ajautuu Helsingissä outoon tilanteeseen paronin kanssa. Esiintyminen on eri asia kuin sosiaalinen seurustelu, jota hän välttelee. Hänen päätöksensä elämänsä suhteen ovat siten ymmärrettäviä, vaikka aina äärimmäisiä. 

"Metsässä aika hidastuu luonnolliseksi, kun se ihmisten ilmoilla juoksee yhä nopeammin kohti päivää, jolloin hänen on jätettävä maailma epätietoisena siitä, mitä tapahtui." 

Ellaan on kirjailija sijoittanut paljon itseään, tulkitsen. Rakkauden luontoon, sen näkemisen ja kokemisen kyvyn sekä fyysisen vahvuuden tarpeen. (Vaikkei kirjailija taitovoimistelija olekaan, hän vetää kiitettävästi leukaa, tiedän somesta.) Päätöksen lapsettomuudesta, kuoleman ajatuksen hipaisun, josta kirjailija kertoi julkisuudessa auto-onnettomuutensa yhteydessä (onneksi se päättyi hyvin). Rohkeasti tehty, ehkä juuri se tuo tekstiin erityistä merkityksellisyyden tunnetta. 

Mutta kirjassa on muitakin, joiden kohtaloita on kiinnostava seurata. Pikku-Niilon karmea tapaus, venäläisen Sasan suuri rooli Riikan ja lasten perheessä. Ja eläimet, kuten tiikeri, jota on pelättävä ja kunnioitettava. Kalliot ja rotkot aarteineen, metsät ja niityt, kaikki tuo. Aikakysymys askarruttaa minua, kuin se olisi yksi, sanoittamaton aihe. Ihminen näkee aikaa niin huonosti. Sullomme miljardit, miljoonat, sadattuhannet menneet vuodet muutaman ihmissukupolven näkemyksiin ja tarpeisiin. Eteenpäin emme osaa nähdä lainkaan.

Anni Kytömäen kirjoja lukiessani tunnen aina oloni hirmuisen syvälliseksi. Suruineen lajien (myös omamme) puolesta, riemuineen uskomattomasta taitavuudesta, johon ihminen voi yltää vaikkapa fyysisesti tai tieteessä, tai kielellisesti, kuten kirjailija tässä tekee - trapetsitemppuja näppäimistöllä. Huolista ja peloista huolimatta olo on myös oudon iloinen. Kuin olisin kurkistanut aikakoneeseen ja hahmottanut hämärästi jotain ennen näkemätöntä. Kuin näkisi valoa siellä, missä sitä ei ole.
 

Anni Kytömäki: Mirabilis. Gummerus 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen, kuvat kuvapankeista. Painopaperi FSC-sertifioitu (tukee vastuullista metsänhoitoa).