Anja Snellman ottaa terävästi osaa keskusteluun kirjailijan
roolin muutoksesta. Kun vielä 80-luvulla odotettiin, että osasi kirjoittaa ja
tunsi kirjallisuutta, nyt yhä tärkeämpiä ovat mediauskottavuus ja
brändinrakentaminen. Snellman jos kuka tietää,
mistä puhuu: hän on tehnyt kirjailijan työtä monella
vuosikymmenellä, ollut aktiivi kirjailijajärjestöissä ja kulttuurielämässä
ylipäänsä ja muun muassa järjestänyt Helsingin kirjamessuja. Kirjassa on varmasti paljon kirjoittajan omaa
ja kollegojen kokemaa, mutta myös hykerryttävää mielikuvituksen lentoa ja väritystä.
”Ivana B:n mielestä
esimerkiksi seuraavilla Helsingin kirja- ja ruokamessuilla ideaa [alastomana
ruokalautasena toimimisesta] voisi hyödyntää. Messukävijät voisivat syödä
lempiruokiaan haluamiensa kirjailjoiden päältä.”
Ivana B. on ”mediakirjailija”, joka ei ole julkaissut muuta
kuin blogia, verkkokolumneja ja fb-päivityksiä. Mutta hän on ilmiö, harmaan
kirjataivaan säihkyvä tähti, joka ei epäröi julkaista alastonkuviaan
ansaintalogiikkansa sujuvoittamiseksi tai pilkata vanhan koulukunnan
kirjailijoita, etenkin keski-ikäistä kirjailijaa, naista, jonka kirjeistä lyhytterapeutilleen
kirja koostuu. Terapia on hauska yhtymäkohta todellisuuteen, kun tiedämme Anja
Snellmanin opiskelevan alaa.
Teema on tietysti kirja-alaa seuraaville erittäin kiinnostava.
Ja Snellman on varma ja nautittava kirjoittaja. Hän osaa sivaltaa sanoillaan ja
riemastuttaa lukijan hulvattomalla kuvauksella naisten vastakkainasettelusta. Kun
toinen on sukupolvea, jota äiti on kieltänyt tuomasta itseään esille, koska se
on noloa, ja toinen on olemassa vain toisten katseiden kautta ja nuoruudenvarma
omasta ylivoimaisuudestaan. Ei saa olla
lihava ja vakava, ei saa käyttää mummovokabulääriä (vanhanaikaisia sanontoja,
kuten ”manan majat”). Pitää osata meikata ja näyttää herkulta. Pitää osata
vaatia raideria!
”Vain idiootti ei
tajua pelin henkeä, ja avuttomampaa klaania kuin suomalaiset kirjailijat ei voi
olla. Osa itkee kun on niin hirveää kun pyydetään johonkin aamutelkkariin ja
messuille.”
Ja me yleisönä tietysti menemme mukaan. Luemme kiihkeästi
kirjailijaesittelyitä ja seuraamme heidän tekemisiään julkisuudessa. Ivana B.
on siellä jatkuvasti, eikä jätä kirjailijaamme missään rauhaan.
Kiusaaminen vaivaa keski-ikäistä enemmän kuin sen pitäisi.
Hän potee ihottumaa, unihäiriöitä, masennusta. Syitä on kiinnostava pohtia.
Onko kyseessä keski-ikäisen sukupolvelle tyypillinen ylikehittynyt vastuuntunto
ja sisäänrakennettu kiltin tytön syyllisyys ja häpeily – jos joku moittii, syy
on ilman muuta moitittavassa eikä moittijassa? Vai onko nuoremman puheissa perää?
Onko markkinointi tärkeämpää kuin sisältö tai ainakin yhtä tärkeää, koska ilman
sitä on tuntematon, eivätkä parhaimmatkaan viisaudet välity? Se, miten sanot
eikä se, mitä sanot? Onko muinaiskreikan osaaminen ja koptilaisten häälaulujen
tunteminen yhtä elämästä vieraantunutta kuin Ivana B:n kirjailijaura?
Tarina vakavoituu edetessään, kirjailija käpertyy yhä enemmän
muistoihinsa, itseensä muutenkin, ja lopulta tunnelma alkaa ahdistaa. Loppu ei
oikeastaan ratkaise mitään, vaikka jotain päättyy. Pitäisikö lukijan tuntea huonoa
omaatuntoa? Vai median tai kustantajien? Tai kenenkään?
Taitava ja pirullinen ajankuva, joka kestää toisenkin
lukemisen. Kansi on herkku, se näyttää meidät peilinä, julkisuuden janon tai
sen välttelymme, ulkonäkö kärkenä. Värit ja taitto muutenkin ovat onnistuneita
ja sopivat hienosti sisältöön, puhuvat samaa kieltä. Arvio myös Sallalla, Kirsillä,
ja Lilyssä Jennillä, ja monella muulla.
Anja Snellman: Ivana B. Siltala 2012.