Ivana B.

Anja Snellman ottaa terävästi osaa keskusteluun kirjailijan roolin muutoksesta. Kun vielä 80-luvulla odotettiin, että osasi kirjoittaa ja tunsi kirjallisuutta, nyt yhä tärkeämpiä ovat mediauskottavuus ja brändinrakentaminen. Snellman jos kuka tietää, mistä puhuu: hän on tehnyt kirjailijan työtä monella vuosikymmenellä, ollut aktiivi kirjailijajärjestöissä ja kulttuurielämässä ylipäänsä ja muun muassa järjestänyt Helsingin kirjamessuja. Kirjassa on varmasti paljon kirjoittajan omaa ja kollegojen kokemaa, mutta myös hykerryttävää mielikuvituksen lentoa ja väritystä.

”Ivana B:n mielestä esimerkiksi seuraavilla Helsingin kirja- ja ruokamessuilla ideaa [alastomana ruokalautasena toimimisesta] voisi hyödyntää. Messukävijät voisivat syödä lempiruokiaan haluamiensa kirjailjoiden päältä.”

Ivana B. on ”mediakirjailija”, joka ei ole julkaissut muuta kuin blogia, verkkokolumneja ja fb-päivityksiä. Mutta hän on ilmiö, harmaan kirjataivaan säihkyvä tähti, joka ei epäröi julkaista alastonkuviaan ansaintalogiikkansa sujuvoittamiseksi tai pilkata vanhan koulukunnan kirjailijoita, etenkin keski-ikäistä kirjailijaa, naista, jonka kirjeistä lyhytterapeutilleen kirja koostuu. Terapia on hauska yhtymäkohta todellisuuteen, kun tiedämme Anja Snellmanin opiskelevan alaa.

Teema on tietysti kirja-alaa seuraaville erittäin kiinnostava. Ja Snellman on varma ja nautittava kirjoittaja. Hän osaa sivaltaa sanoillaan ja riemastuttaa lukijan hulvattomalla kuvauksella naisten vastakkainasettelusta. Kun toinen on sukupolvea, jota äiti on kieltänyt tuomasta itseään esille, koska se on noloa, ja toinen on olemassa vain toisten katseiden kautta ja nuoruudenvarma omasta ylivoimaisuudestaan.  Ei saa olla lihava ja vakava, ei saa käyttää mummovokabulääriä (vanhanaikaisia sanontoja, kuten ”manan majat”). Pitää osata meikata ja näyttää herkulta. Pitää osata vaatia raideria!

”Vain idiootti ei tajua pelin henkeä, ja avuttomampaa klaania kuin suomalaiset kirjailijat ei voi olla. Osa itkee kun on niin hirveää kun pyydetään johonkin aamutelkkariin ja messuille.”

Ja me yleisönä tietysti menemme mukaan. Luemme kiihkeästi kirjailijaesittelyitä ja seuraamme heidän tekemisiään julkisuudessa. Ivana B. on siellä jatkuvasti, eikä jätä kirjailijaamme missään rauhaan.

Kiusaaminen vaivaa keski-ikäistä enemmän kuin sen pitäisi. Hän potee ihottumaa, unihäiriöitä, masennusta. Syitä on kiinnostava pohtia. Onko kyseessä keski-ikäisen sukupolvelle tyypillinen ylikehittynyt vastuuntunto ja sisäänrakennettu kiltin tytön syyllisyys ja häpeily – jos joku moittii, syy on ilman muuta moitittavassa eikä moittijassa? Vai onko nuoremman puheissa perää? Onko markkinointi tärkeämpää kuin sisältö tai ainakin yhtä tärkeää, koska ilman sitä on tuntematon, eivätkä parhaimmatkaan viisaudet välity? Se, miten sanot eikä se, mitä sanot? Onko muinaiskreikan osaaminen ja koptilaisten häälaulujen tunteminen yhtä elämästä vieraantunutta kuin Ivana B:n kirjailijaura?

Tarina vakavoituu edetessään, kirjailija käpertyy yhä enemmän muistoihinsa, itseensä muutenkin, ja lopulta tunnelma alkaa ahdistaa. Loppu ei oikeastaan ratkaise mitään, vaikka jotain päättyy. Pitäisikö lukijan tuntea huonoa omaatuntoa? Vai median tai kustantajien? Tai kenenkään?

Taitava ja pirullinen ajankuva, joka kestää toisenkin lukemisen. Kansi on herkku, se näyttää meidät peilinä, julkisuuden janon tai sen välttelymme, ulkonäkö kärkenä. Värit ja taitto muutenkin ovat onnistuneita ja sopivat hienosti sisältöön, puhuvat samaa kieltä. Arvio myös Sallalla, Kirsillä, ja Lilyssä Jennillä, ja monella muulla.

Anja Snellman: Ivana B. Siltala 2012.

Soitellaan, soitellaan

Himoshoppaajat jaksoivat minua naurattaa, vaikka sama idea toistuu niissä jokaisessa. Höpsö mutta viisas, kaunis sankaritar, tukalat tilanteet, täpärät pelastumiset ja rikkaat miehet. Chick-littausta puhtaimmillaan! 

Ilmeisesti sarja on jo haudattu (hyvä päätös, kaikki oli varmasti revitty jo siitä aiheesta), ja sen jälkeisistä Kinselloista jokunen lienee minulta jäänyt väliinkin, mutta kirjat noudattavat edelleen samaa, toimivaksi todettua kaavaa. Ja eikös vaan taas naurata. Soitellaan, soitellaan sopii hyvin aivolomailuun. Kun ei jaksa mitään ajattelua vaativaa ja kun on tunne, että nauru tekisi terää.

Lukija viedään välittömästi keskelle erittäin tukalaa (ja täysin hölmöä) tilannetta. Poppy, kaunis sankaritar, on kadottanut sulhonsa suvun perintökalleuden, kihlasormuksensa. Ja myös puhelimensa. Tuleva anoppi ja appi on tarkoitus tavata huomenna, häät ovat ihan kohta, ja järjestelyissäkin on vielä paljon tehtävää. Mutta jännitys ei ole sietämätöntä, sillä tiedämme tietysti, että kaikki kääntyy hyväksi. Ja että matkalla erittäin ennakoitavaan loppuhuipennukseen meno jatkuu samanlaisena. Simppeliä, suoraviivaista, ja yllätyksetkin ovat sellaisia, joita osaa odottaa. Kinsella vie vetävällä tekstillään ja hömppähuumorillaan tapahtumat niin överiksi kuin toimivassa viihdekirjassa pitääkin.  

Viihdyin hyvin muutaman nukkumaanmenohetken tämän kanssa, jäi hymyilyttämään. Pidän saavutusta hyvänä. Kirja ei kuitenkaan jää yöpöydälle eikä hyllyyn, vaan lähti heti kiertoon: kertakäyttöviihdettä naistenlehtien tapaan.

Kun nyt genressä ollaan, mainittakoon, että Marian Keyesin lehtikolumneista koostuva Under the duvet vuodelta 2001 on nyt suomennettu nimellä Peiton alla – tarinoita kirjailijaelämästä. Selasin kirjan uudestaan suomeksi, aiheista mieleen jäivät kirjailijatyön ihanuudet ja kamaluudet, kotielämän, kuten talonoston, pienet harmit ja brittiaviomiehen ylistys. Jos kevyeksi välipalaksi mielii sujuvasanaista kuvailua irlantilaisen kirjailijan elämästä, tämä on nappivalinta. Tosin tapahtumat ovat nyt harmittavan vanhoja eikä kirja tunnu lainkaan ajankohtaiselta, kuten kolumneilta normaalisti odottaisi. Keyes-faneille silti taattua luettavaa, uusia romaaneja odotellessa.  Myös Keyes on näemmä innostunut ruokagenrestä; rehellisesti sanottuna mieluummin ottaisin jotain muuta kuin reseptejä, kiitos. Sitä lajia on tullut jo tulvimalla.

Peiton alla vieraili myös Mari. Ja Kinsellaa luki muiden muassa Sanna. Olen muuten samaa mieltä kuin siellä keskustelijat: alaviitteet olivat kömpelöitä ja turhia lukemisen hidastajia, eivät hauskoja, kuten lienee ollut tarkoitus.

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan. WSOY 2012. Suomennos Irmeli Ruuska.

Tunisialainen tyttö

Blogit ja somen voima pudottavat päitä ja liikuttavat kokonaisia kansakuntia. Sen toteaa Lina Ben Mhenni, joka piti blogiaan Tunisiassa arabikeväänä 2011 ja taisteli sosiaalisen median avulla kansan oikeuksien puolesta diktatuurihallintoa vastaan.

Kirja on raportti niistä toimenpiteistä, joita hän blogin, twitterin ja muiden verkkomedioiden avulla toteutti, ja niiden seurauksista. Tietenkin toimenpiteet seuraavat poliittista tilannetta, mutta kirja ei niinkään kuvaa sitä, vaan keskittyy nimenomaan Linan, virallisten tahojen ja muiden osapuolien toimintaan kunakin hetkenä.  Harvoin tajuaa itse olla kiitollinen siitä, miten hyvin asiat meillä ovat sanan- ja muun vapauden suhteen. Linan ansiosta toivon muistavani sen aina, kun näen ruudullani ilmoituksen 404 page not found. Sensuroidussa verkkomaailmassa se todennäköisesti tarkoittaa kiellettyä sivua, ja niitä olivat Tunisiassa ennen vallanvaihtoa lähes kaikki sivut, jos internetiin ylipäänsä pääsi.

Raportti on kiinnostava katsaus verkon mahdollisuuksiin ja voimaan. Pelkkä väline ei kuitenkaan riitä, vaan sillä pitää taitavia ja rohkeita käyttäjiä, kuten Lina. Ihmisiä, jotka huomaavat todelliset epäkohdat, uskaltavat vastustaa niitä ja osaavat hyödyntää verkostoa ja teknologiaa. Onneksi heitä on. Kirjoittajaa on ehdotettu jopa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Joskus välineen voima saattaa sokaista. Näin on tainnut käydä Anonymous-hakkeriryhmälle, joka auttoi Lisaakin hienosti Tunisiassa, mutta Suomessa se ei ole niin hyvässä huudossa (vaikka asiat täällä ovat eri kokoluokkaa ja todellinen action on muualla). Äskettäin Hesari kertoi ryhmän vastustavan muun muassa saksalaisten kirjailijoiden yhteenliittymistä teoksiensa vapaata kopiointia eli piratismia vastaan. Siis mitä – kuuluvatko kirjailijan työn tulokset ilmaiseksi kaikille? Entä vaikka lääkärin, automyyjän tai IT-asiantuntijan, palkka yhteiseen jakoon heiltäkin? Tai ainakin palvelut meille ilmaiseksi?  Miksipä ei, kelpaisi kyllä, mutta on oltava jokin tapa varmistaa, että myös tekijä itse hyötyy tekemisestään muutenkin kuin työn ilolla. Tekijänoikeusasiat ovat erittäin epäselviä tavalliselle netinkäyttäjälle eivätkä lait pysy ajan tasalla, kuten esimerkiksi Sallan lukupäiväkirjan keskustelu osoittaa.  

Norkku tekee juttuja kirjaan johtaneista blogeista. Ja monet muutkin, kuten Amma, ovat lukeneet raportin Tunisiasta.

Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö. Avain 2012.

Kirjailijoiden Helsinki

Helsinki on ollut monen suuren kirjailijamme koti, jo yksin siitä syystä, ettei suomalaiskansallisen (ja suomenkielisen) kirjallisuuden syntyhetkinä reilut sata vuotta sitten yliopistoja tai muita sivistyksen keskittymiä maassa montaa ollut, joten tänne hakeutuivat kunnianhimoiset, opiskelunjanoiset sielut, jotka halusivat luoda, vaikuttaa ja hakea omaa kutsumustaan siivittävää seuraa.

Toimittajana tuttu Eino Leino on tehnyt suurtyön kerätessään tietoja (kanta)kaupungissa asuneiden nimekkäiden kirjailijoiden vaiheista 1800-luvulta 1950-luvulla syntyneisiin saakka. Tiedon määrä on valtava, eikä sen ryhmittely varmasti ole ollut helppoa. Koska lähtökohtana on Helsinki, kirja on jaettu alueittain, ei ajallisesti tai kirjailijoittain, vaikka osittain näitäkin ryhmittelyjä on jouduttu käyttämään, muuten tietojen tulvasta tulisi aivan liian sekava. Joistakin kohdista voisi arvella, että niiden sijoituskohtaa kirjassa on mietitty moneen kertaan.

Kirja kuvaa kunkin kirjailijan elämää ja siihen vaikuttaneita tekijöitä omana aikanaan Helsingissä. Apunaan Leino on todennäköisesti käyttänyt kaikkea mahdollista historiamateriaalia, jota on saatavissa runsaasti, niin kirjailijoista kuin Helsingistäkin. Pääpaino ei ole kirjailijoiden tuotannossa, vaan nimenomaan heidän arkisessa työssään ja olemisessaan. Hän kertoo yksityiskohtia ja tarinoita perheistä, riidoista ja suhteista, rahahuolista ja työn iloista ja vastaiskuista.

Lehtitoimittajan ote näkyy: jos sata vuotta sitten olisi ollut olemassa aikakauslehtiä, olisimme voineet lukea nämä jutut niistä. Kirjailijoista kerrotaan hieman nykytapaan, kun halutaan tietää kaikki mahdollinen, vaatekaappia myöten. Leino kertoo muun muassa, että F. E. Sillanpää raivostui, kun joku aivasti kesken hänen puheensa; että Olavi Paavolainen oli kepposteleva keikari, joka itki liikutuksesta lukiessaan omaa tekstiään ”kun minä kirjoitan niin hyvin”; että Venny Soldan kyllästyi jatkuvaan vieraiden kestitykseen Tuusulanjärven rannalla ja monta muuta herkullista yksityiskohtaa, jotka tekevät ikoneista inhimillisiä.

Kyllä se vain kiinnostaa: historian havina antaa perspektiiviä nykypäivään ja saa miettimään, miten erilaisissa olosuhteissa työtä on ennen tehty. Ja teoksien sisältökin saattaa avautua uudella tavalla, kun sen syntyhistoriasta tietää jotain. Kirjalla on varmasti annettavaa jokaiselle Helsingistä tai kirjailijoista kiinnostuneelle. Joten molempia rakastavana ei voi olla innostumatta!  

Yli 30 vuotta helsinkiläisenä on tehnyt kaupungista historioineen tutun, joten se puoli ei tuonut minulle uutta, mutta kirjailijoiden kytkeminen paikkoihin toi, samoin monet käänteet tuttujen nimien elämästä, vaikka suuri osa onkin kuultu muissa yhteyksissä. Leinon kirja ei siis varsinaisesti paljasta ennenjulkaisematonta, mutta ryhmittely on uudenlainen. Kirja alkaa Helsingin syntymästä, ja vuonna 1828 Iso-Roballe muutti J. L. Runeberg. Ripeässä tahdissa seuraavat Cygnaeus, Topelius, Snellman… Aleksis Kivi asui vaikka kuinka monessa osoitteessa, viimeisenä surullisesti Lapinlahden sairaalassa. Kohta esitellään Maila Talvio, Ilmari Kianto ja tietysti Mika Waltari. Joel Lehtonen, Maria Jotuni, Jalmari Finne ja monta, monta muuta. Myös Minna Craucher on päässyt mukaan, ulkokirjallisena outoutena. Meidän aikaamme lähestyvät muiden muassa Harri Sirola ja Arto Melleri. Nuorin mukaan kelpuutettu kirjailija on Anja Snellman.

Tämä kirja on oltava omassa hyllyssä, ei lainattuna. Asiaa on niin paljon, että tutustuminen vie aikaa. Kaikkea ei tarvitse lukea yhtä kyytiä alusta loppuun, vaan teosta voi tutkia tietokirjamaisesti, kulloinkin kiinnostavat kohdat, ja palata myöhemmin jonkun tietyn kirjailijan tai paikan tapahtumiin.   

Tietokirjamaisuutta korostavat myös kirjallisuusluettelo, paikkahakemisto ja kartat. Hakemiston avulla voi vaikka tarkistaa, onko joku suuruus joskus asunut omassa osoitteessa. Valitettavasti kartoissa on ikäviä virheitä, kirjailijoiden asuinpaikkoja osoittavat viitenumerot on aseteltu niihin huolimattomasti. Mutta helsinkiläiset tietävät katujen oikeat sijainnit ja toispaikkakuntalaiset tuskin tämän mukaan tulevat suunnistaneeksi, joten virhe ei ole fataali, vaikka kiusallinen. Luettelot ja kartat ovat silti aina kiinnostavia. En pitänyt kirjan ladonnasta, se oli kovin tiivis ja täyteen tungettu. Hieman enemmän ilmaa otsikoiden ja leipätekstin välillä, rauhallisempi rytmitys tai leveämmät marginaalit olisivat helpottaneet ja keventäneet lukemista. Sivukoossa ja -määrässä on säästelty, aivan kuin julkaisija ei olisi ollut ihan vakuuttunut tämän kiinnostavuudesta tietokirjana.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Maria ja Amma.

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki. Gummerus 2012.

Joka seitsemäs aalto

Joka seitsemäs aalto jatkaa Emmin ja Leon sähköpostirakkaustarinaa, joka alkoi muutama vuosi sitten kirjassa Kun pohjoistuuli puhaltaa. Ei niinkään outo tutustumistapa näinä sähköisen viestinnän aikoina, mutta vähän pelkäsin tarinan mahdollista tylsyyttä, kun aihe on se tavallinen, suoraviivainen ja ikiaikainen: tuleeko heistä pari vai ei? Sen verran kirjailija sai kuitenkin pysymään jännitettä yllä, että teki mieli uudesta kirjasta tarkistaa, miten käy.

Sähköpostiviestein kerrottu tarina välittyy lukijalle vain henkilöiden omien sanojen kautta. Lukija saa päätellä itse monia asioita, mikä tuo tarinaan syvyyttä. Huumorikin pilkistää, vaikkei tämä mikään huvittavan hauska kirja ole (eivätkä henkilöt väitäkään olevansa huumorintajuisia), tragediapuolta on tarjolla enemmän. Ja tietysti rakkautta. Henkilöitä on useampia, vaikka kaksi vain on äänessä (yksi poikkeus on, tai oikeastaan oli jo ensimmäisessä osassa, mutta se toistuu tässä; kirjailija ei ole luottanut lukijoidensa muistiin). Uskottavuutta on saatu kasaan sen verran, ettei kuvio tunnu liian lällyltä. Ei tarvinne mainita erikseen, että himolukijaa miellyttää se, että sanat ja kirjoittaminen ovat pääosassa − lähteenä, josta suhde rakentuu. En väitä tilannetta todenmakuiseksi kuitenkaan.

Välillä lukija on varma, että on vain ajan kysymys, että nämä kaksi päätyvät yhteen, välillä taas se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, monestakin syystä. Spoilauksen pelossa ei oikein voi kertoa enempää. Mutta jos romantiikka kiinnostaa, tämän kanssa voi mukavasti hetken viihtyä ja luvallisesti tirkistellä Emman ja Leon suhdetta, kuten Hanna toteaa.

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto. Atena  2012. Suomennos Raija Nylander.  

Kätilöstä Kansalliskirjaan

Kuuntelin Kätilön äänikirjana, 9 CD:tä tuntui pitkältä. Arvelin jo aiemmin, ettei tämä kolahda, ja oikeassa olin. Uteliaisuus kaiken hälinän jälkeen sai silti kirjan ”suorittamaan”. Sota-ajan romanssi saksalaismiehen ja lappilaisen naisen välillä tai rehevä kieli, josta verta, hikeä ja muita eritteitä ei puutu, jossa lihallisuus löyhyää ja sudenmarjat kukkivat suolla, eivät minua kiehtoneet, mutta tarina on väkevä ja persoonallisesti kerrottu. En osannut eläytyä aikaan tai paikkaan, en kokenut todeksi. Pidän pienemmästä, viitteellisemmästä ilmaisusta, mielikuvitukselle enemmän vapautta jättävästä, impressionistisemmasta, keveämmästä viivasta. Tämä on maalattu vahvoin vedoin ja voimakkain värein, paksulla maalilla.

Blogiarvioita on tukuittain, katso vaikkapa Lily tai Lukuisa. Ja sitten tietysti tämä.

Vieraus vaivasi myös Peter Sandströmin novelleissa. Suomenruotsalaisen kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos on laadukas teos, mutta henkilöt liikkuvat minulle tuntemattomissa kulttuureissa: Turku−Pohjanmaa-akselilla ja suomenruotsalaisuudessa siellä. En ymmärtänyt näitä ihmisiä eikä teksti puhutellut, vaikka se sisältää viisaita asioita ja havaintoja pojan kasvusta mieheksi. Monet asiat tietysti ovat universaaleja: juodaan kaljaa, urheillaan, mittaillaan voimia ja rohkeutta, seurustellaan, kaivataan rakkautta.

Mutta sitten siellä on salonkeja ja kukkia kasvattavia miehiä. Miehiä, jotka matkalta lähettävät äidilleen kortin, jossa on aina samat asiat, kuten suurimman paikallislehden nimi ja poliittinen kanta. Isiä, jotka kirjoittavat kirjoja ja pitävät rakastajatarta… no, näin lueteltuina yksittäin asiat tuntuvat ymmärrettävämmiltä kuin tekstissä, jossa koko ympäristö ja puhetapa tuntuivat vierailta.

Paitsi se riemastuttava kohta, jossa mies asui kasvihuoneessa, jonka kattoon hän oli kiinnittänyt hirttosilmukan. Koska on hyvä iloita, ettei siellä tarvitse itse riippua, ainakaan vielä. Tämän filosofian ymmärtää itäsuomalaistaustainen (mielensäpahoittaja) hyvin.  

Sandströmin kirjasta en löytänyt blogiarvioita nopealla haulla.

Ja vielä yksi, joka ei lainkaan tuntunut omalta: Turkka Hautalan Kansalliskirja. Nippu lyhyitä kertomuksia, joihin en päässyt lainkaan mukaan. Luin ja pinnistelin, mutta ohi valuivat kuin vesi hanhen selästä, muutamaa hauskaa havaintoa lukuun ottamatta. En löytänyt erityistä, oivaltavaa, ajatuksia herättävää. Arkista suomalaisuuden kuvailua kyllä, vähän kuin katsoisi tv:stä alueuutisia, ilman uutisia. Olen yrittänyt niin Saloa kuin Paluutakin ja laittanut kirjat kiertoon tuloksetta. Kun ei nappaa, niin ei nappaa, enkö vain ymmärrä länsisuomalaista mielenlaatua? Muistin tämän lukiessani Aamuvirkku yksisarvisen arviota.

Mutta monet, monet pitävät, kuten Susa. Oma arvioni kirjoista, näistäkin, on täysin tunnepohjainen ja subjektiivinen, ainakin sitä tavoittelen, kertomista kirjan herättämistä ajatuksista ja tuntemuksista. En pyri osoittamaan, mikä on ”hyvä” tai ”huono”. Laatutyötä kaikki nämäkin ovat. Eivät vain omia suosikkejani.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY 2011.

Peter Sandström: Sinulle, joka et ole täällä. Schildts&Söderströms 2012. Suomentanut Katriina Huttunen.

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus 2012.

Isänmaan tähden

Antti halusi olla sankari. Sankaruus oli hänestä hienointa tavoiteltavaa. Niinpä pestautui nuorena miehenä Saksan armeijaan taistelemaan venäläisiä vastaan. Nopeasti käy ilmi, että sankaruus on sodassa kaukana, tai ei sitä ainakaan ehdi miettiä kaiken tappamisen, nälän, unenpuutteen ja yleisen kurjuuden keskellä. Pahimmillaan sankareita makasi ojanpientaret mustanaan eivätkä siitä enää nousseet.

Antti ei ollut tunteistaan puhuvia miehiä. Hän teki, mitä piti, vaikka julmuuksia. Tekeminen ja näkeminen järkyttivät kuitenkin mieltä. Vaikkei hän niistäkään puhu eikä ikäviä asioita ylipäänsä halua miettiä – tai ehkä juuri siksi – sota ei päästä häntä otteestaan koskaan. Vanhempana hän sairastuu: mieli vaeltaa sodan aikaan ja jää sinne. Vaimo alkaa näyttää parhaalta nuoruuden ystävältä, poika kuolleelta sotakaverilta, sanat eivät tule enää ulos oikein, joten kukaan ei ymmärrä Antin ajatuksia, kaikki tuntuu väläyksittäin hirvittävällä tavalla väärältä. Mikä surullinen ironia ja kurjin mahdollinen kohtalo: vaikka pakenet ikäviä ajatuksia, elät niissä loppuikäsi. Kuljet jatkuvasti kuolleiden keskellä, kuin pahimmassa painajaisessa tai kauhuelokuvassa.

”Isä oli opettanut hänelle paljon, mutta ei sitä, miten unohtaa sellainen, joka istui kysymättä vieraspaikalle ja taputti olkapäätä aivan kuin ei olisi arvannut, mitä tapahtui Ukrainan aroilla. Miten unohtaa ihmiset ja tapahtumat, jotka eivät hävinneet edes silloin, kun sulki silmänsä? Sitä Antti ei tiennyt ja siksi hän tarvitsi. – Apua.”

Tärkeä henkilö on myös Antin paras ystävä Kaarlo. Myös hänellä on pitkä perspektiivi ja omat taistelunsa: hän selvisi sodasta, mutta leskeyteen vaikea sopeutua.

”Kaarlo oli jo tarpeeksi vanha tietääkseen, että aikaa ei sopinut suututtaa ellei sitä halunnut menettää. Kellon kulkuun piti suhtautua niin kuin parhaaseen ystävään, sietäen sietämätöntä.”

Kirja etenee kahdessa ajassa: Antin nykyhetkessä 90-luvulla ja sodassa 40-luvulla.

”Mennyt ei ole koskaan vain mennyttä, vaan myös nykyhetkeä ja tulevaisuutta.”

En muista koskaan törmänneeni vastaavaan sotakuvaukseen, miehen sisältä lähtevään. Sellaiseen, joka kertoo, miten sota voi rikkoa mieltä ja miltä se oikeasti tuntuu. Kirja tuo sodan tähän päivään, iholle. Oli pakko miettiä kuolemaa; miten vähän siinä hetkessä on juhlavuutta, kun tajuat, että piippu osoittaa seuraavaksi sinua. Ja niitä hukattuja elämiä, tapettujen nuorten miesten, perustamatta jääneiden perheiden, tai niiden, joiden elämän sota muutti lopullisesti, kuten Antille lopulta kävi.

Erittäin vaikuttava, vakava kirja, jonka jälkeinen tunne muistutti sanatonta hetkeä Tuntemattoman (johon viitattiinkin jonkun kerran) jälkeen. Miten turhaa, miten mieletöntä. Ja miten lähellä meitä ja todellista niin monelle. Sotaveteraanit eivät ole tarua.

On suuri harmi, että Linturin kirja ilmestyi samana vuonna kuin tietty terveydenhoitoalan ammattilaisen mukaan nimetty kirja, joka myös liikkuu sodassa ja Saksan armeijassa, eri aikatasoissa. Kätilö-hälinä jätti varjoonsa tämän, joka minulle oli paljon vaikuttavampi ja tehokkaampi. Kätilössä asetelma on oikeastaan juuri päinvastainen; lappilainen nainen rakastuu saksalaiseen upseeriin, kun tässä suomalainen mies "antautuu" Saksan armeijalle. Tämän voisi kuvitella olevan lähempänä useamman suomalaisen kokemusta, henkilöt ovat tutumpia, tavallisempia.

Tyyli ja tehokeinot eroavat myös toisistaan täysin. Kätilö maalaa värikästä ja vahvaa taulua lukijan silmien eteen, Isänmaan tähden kertoo viisaasti pienin, osuvin ja herkin vedoin, mitä pään sisällä liikkuu, miten mieli vaeltaa. Ihmeen paljon esikoiskirjailija myös tietää ja osaa uskottavasti kertoa vanhenemisesta, ystävyydestä ja rakkaudesta.  

Lukeneita muiden muassa: Jori, Morre ja Mari A.  

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011.

Liebster Blog

Sain Erjalta Liebster Blog -tunnustuksen, kiitän ja kumarran! Tunnustuksen idea on tuoda esille pieniä = alle 200 lukijan blogeja. Saajan tulee jatkaa ketjua ja linkittää vuorostaan suosittelemiinsa blogeihin. Valinta on vaikeaa, mutta tässä muutamia, joille tunnustuksen soisin, olkaa hyvät. Ja yllätys, kaikki eivät ole kirjablogeja, vaihteeksi!  

Inahdus - kirjablogi kiireiselle. Nimi on ihan vastustamaton. Vaikkei blogi ole kovin aktiivisessa vaiheessa kirjoittajan iloisen elämäntilanteen vuoksi, kirja-alan ja asiansa tuntevia rentoja ajankohtaispostauksia on aina hauska lukea. Blogi oli ensimmäinen, jota aikoinaan aloin aktiivisesti seurata, joten siitä tämä koko homma oikeastaan lähti, kiitos Inalle!

Poplaari. Erittäin omistautunut epäajankohtaisblogi, jonka perusteellisuutta voi vain kadehtia. Ja keskustelut rönsyävät. Luettavaa riittää!

Haikuarviot. Hillittömän hauska blogi, jossa Haiku Haikio arvioi kirjoja, leffoja, näytelmiä ja  tv-ohjelmia – haikumuodossa! Pekka, et kai se vain ole sinä?

Kirjatoukka ja herra Kamera. Hieno blogi, jossa sekä visuaalisuus että sisältö ovat huippua – harvinainen yhdistelmä. Kirjoja, matkoja, ruokaa, perhe-elämää, kaikkea elämän suolaa. Kuvat ovat… no, jos on ammattilainen, niin on ammattilainen. Sanat eivät riitä kertomaan. Katsokaa itse ja nauttikaa.

Suolaa ja hunajaa. Ensimmäinen ruokablogi, joka on saanut Oolannin pyttipannun syöjänkin reseptejä tutkimaan. On saanut tunnustuksen aiemminkin (ehkä jotkut muutkin näistä), mutta kehittyy entisestään koko ajan. Ja kun tiedän, millä into- ja kunnianhimolla tekijä blogia tuottaa, on se tunnustuksensa ansainnut muutamankin kerran.

Aika suuri hämäys

Aika on suurta hämäystä. Tämä toistuu muutamankin kerran tarinassa, joka oikeastaan on monta tarinaa. Jokaisella on oma kertojansa, ja tässä piilee homman juju. Alamme tarinasta, jossa päähenkilöinä ovat Bennie ja hänen assistenttinsa Sasha. Mutta henkilöitä on paljon muitakin. Seuraavassa tarinassa päähenkilönä on joku ensimmäisen tarinan henkilöistä, sitä seuraavassa taas joku edellisen tarinan henkilö.

Nopeasti aloin arvailla, kenen silmin seuraava kohtaus kerrotaan – vaikeaa, koska kirjassa ei ole yhtenäistä juonta perinteiseen tapaan. Vaikeusastetta nostaa myös se, että liikutaan ajassa edestakaisin, sinne tänne. Ja se, että henkilöitä todellakin on paljon! Mieleeni juolahti piirtää mind map -kartta tai powerpoint-kaavio, johon sijoittaisin henkilöt ja huomioisin myös aika-aspektin visuaalisesti. No, en sentään mennyt näin pitkälle, mutta tunnustan, että kynällä hahmottelin henkilörakennetta paperille ja yritin (tuloksetta) löytää yhtenäisyyttä ja logiikkaa tarinan jatkumolle. Nopeasti laskien noin reilut 50 eri henkilöä, joista osa esiintyy vain kerran.

On vaikea kuvata kirjan varsinaista sisältöä, se tapahtuu niin useassa ajassa ja usealle ihmiselle. Kerrotaan kaveriporukasta, punk-bändistä ja sen vanhenemisesta, kerrotaan tytöstä, jolla on raju nuoruus ja joka seestyy, kerrotaan menestyjästä, joka epäonnistuu ja niin edelleen. Amerikkalaisessa (viihde)maailmassa liikutaan. Tulevaisuuteen kirja kurkottaa 2020-luvulle asti, kauimpana menneisyydessä ollaan noin 60- ja 70-luvuilla. Tulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa viestejä ”töötätään luurista toiseen”, ilmeisesti kyseessä on twiittaus tai jokin tuleva pikaviestitystapa.

Rajoja rikkovaa on myös se, että yksi luku on tehty powerpoint-muotoon. Hauska idea, onhan väline kaikille toimistotyöläisille tuttua tutumpi. Tässä sitä on käytetty riemastuttavasti toisin, visuaalisena päiväkirjana.

Pidin kirjasta paljon, se sekoitti lukijan vakiokonseptit, mikä on hyvin terveellistä aika ajoin, ja jätti mukavalla tavalla hämmentyneen olon. Mitä oikein tapahtui? Etenkin alku oli vastustamattoman mukanaan vievä, ja sitten olikin myöhäistä lopettaa, vaikka välillä tuntui kahlaukselta henkilösuossa. Mietityttää, mitä kirjasta kertoo se, että enemmän jäi mieleen sen tekninen toteutus kuin itse sisältö – toisaalta, voiko ja pitäisikö niitä erottaa jyrkästi toisistaan?

Kirjasta lisää blogeissa Ilselä, Oota, mä luen tän ekaloppuun ja Opuscolo.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Tammi 2012. Suomennos Heikki Karjalainen.

Ruohonvihreää

Tätä odotin koko alkuvuoden, ja hienoa, se tulikin nopeasti, uusin Carol Shields. Tiedämme, miten käy, kun kovasti odottaa: pettymyshän siitä seuraa. (Niin, sysisuomalaisen mielensäpahoittajan asenne.)

Olen aina pitänyt kovasti Shieldsin kirjoista; niissä on aivan omanlaistaan tehoa ja koukuttavuutta. Puhutaan pienistä asioista, ”arkisista sattumuksista”, kuten hän tässä kirjassa laittaa päähenkilönsäkin kuvaamaan tämän omaa kirjoittamista. Päähenkilö Charleen on runoilija, ja mielelläni aina pohdin, miten paljon kirjailija siirtää omia ajatuksiaan ja piirteitään henkilöihinsä. Tiedän, ammattilainen osaa kirjoittaa muustakin, mutta jotenkin Shieldsin tapauksessa voisi kuvitella näin tapahtuvan paljonkin, etenkin kun tämä on vasta hänen toinen romaaninsa ja ilmestynyt jo 1977, vaikka se nyt vasta suomennettiinkin.

Mutta siis, mietittävää ja havainnoitavaa riittää, juuri sentyyppisiä asioita, joita itsekin saattaa pohtia. Vaikkapa miksi joku haluaisi olla vanhempi kuin on tai miksi joku haluaa naimisiin, vaikka selvästi ei viihdy ihmisten kanssa, ja miksi ei tullut kysyttyä hiustenleikkauksen hintaa etukäteen (tämä oli hauska kohta). Charleenin - joka muuten on Pikkuseikkojen Judithin sisko, luin blogeista, en olisi todellakaan tajunnut itse - äiti aikoo yllättäen avioitua, ja Charleen matkustaa häihin Torontoon miesystävänsä kanssa. Suhde äitiin on ristiriitainen, samoin ero ex-miehestä tuntuu olevan vielä kesken. Teinipoika, Seth, sentään on ihana ja äidilleen yksiselitteisen rakas.

Edellinen suomennos Pikkuseikkoja oli ihana ja vaikuttava, siksi suuret olivat odotukset nytkin. Mutta tämä ei ollut parasta Shieldsiä. Pienten asioiden pohdinta alkoi jo – apua, tuntuu pyhäinhäväistykseltä sanoa näin – tuntua vähän vatvomiselta. Aivan kuin tekijä olisi joutunut keksimällä keksimään jotain mietittävää. Kyllä, Shieldsille ominainen teho ja tunnelma olivat ajoittain läsnä, etenkin kirjan puolivälin paikkeilla, ja se pelasti paljon. Mutta en pitänyt niistä uskomattomista tapahtumista, joita tähän oli ympätty, on draamaa lapsen kanssa ja nimetöntä viisasta pappia ja muuta, mikä ei minusta istu ”arkisista sattumuksista” kertovaan tarinaan.

Silti. Olen jo ajat sitten päättänyt lukea vielä joskus lukea kaikki Shieldsin kirjat uudestaan. Ehkä joskus eläkkeellä, ehkä jo parin vuoden kuluttua – joka tapauksessa sillä kertaa hotkimatta ja nautiskellen.

Carol Shields: Ruohonvihreää. Otava 2012. Suomennos Hanna Tarkka.

Lisää kirjasta ja kirjailijasta: Maria, Leena Lumi, Ilselä, Lumiomena, Kirjava kammari, Poplaari

 

Punainen paasto

Kotimainen esikoiskirjailija kiinnostaa aina. Maarit Turtiaisen aihe on myös kiinnostava: hän kertoo nuoresta suomalaisnaisesta, joka asuu Istanbulissa ja seurustelee turkkilaisen miehen kanssa. Millaista se voisi olla ja millaisia haasteita eteen saattaa tulla? Itse asiassa on ihme, ettei aihetta ole käsitelty enempää tämän päivän näkökulmasta, kun muuttaminen maasta toiseen on luontevaa eivätkä entisenlaiset kulttuurilliset tai uskonnolliset rajoitukset muutenkaan ole esteitä ystävyydelle tai rakkaudelle. Vai ovatko?

Satu on rakastunut Umutiin, jonka perhe vastustaa kiivaasti nuorten yhdessäoloa. Tarvitseehan muslimimies kunnon vaimon, joka keskittyy kodin, lasten ja miehen hoitamiseen oman uran ja harrastusten sijasta. Satu kuitenkin on normaali pohjoismainen nainen, joka ei ole suunnitellut vaihtaa valokuvaajan työtään kotitöihin, vaikka naimisiinmenosta haaveileekin. 

Ja hän rakastaa myös Istanbulia, joka on kirjassa oikeastaan yksi päähahmo. Sen kuvaus onkin kirjan parasta antia. Sattumalta katsoin samoihin aikoihin Teemalta tallentamani erinomaisen dokumentin Orhan Pamukista, jossa hän kertoo kaupungin merkityksestä itselleen. Sain siten samalla nähdä itse maisemat, joissa kirjan Satu elää, mikä elävöitti tarinaa mukavasti.

Poliittiset jännitteet, kurdien asema ja väkivaltaisuudet tuovat oman kitkerän mausteensa kaupunkielämään. Satukaan ei välty konflikteilta eikä viranomaisten tiukalta valvonnalta. Hän ei ole mikään älykkö eikä neropatti ja onnistuu joutumaan lukijaa tuskastuttaviin hankaluuksiin, mutta henkilö on hyvin uskottava naisena, joka elää tunteiden ohjaamana, ei järjen. Juuri näin moni nainen voisi toimia.

Jonkinlainen kömpelyys kirjaa kuitenkin vaivaa, ja enemmän ollaan romanttinen lukuromaani -kategoriassa kuin terävimmässä proosan kärjessä, joten alan palkinnoille tämä kirja ei pääse, ehkä luokkaan kaksi tähteä, tai kaksi ja puoli – tai C-tasolle, jos A on paras. Kuitenkaan ajankäyttö sen lukemiseen ei harmittanut. Ärsyttävää kyllä, kirjoitusvirheitä on paljon, enkä nyt tarkoita luovaa pilkutusta, vaan ihan oikeita virheitä, jotka olisi helposti voitu välttää vielä yhdellä oikoluvulla. Jos ammattina on teksti, kuten kustantamoilla, on lupa olettaa ja odottaa, että se on mahdollisimman virheetöntä teknisesti.

Maarit Turtiainen: Punainen paasto. WSOY 2012.