Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

Japanilaisen Kikuko Tsumuran kirjan herkullinen otsikko on vetänyt lukijoita laajalti, ja kirja palkintoja. Nimettömäksi jäävä 36-vuotias nainen on palanut sosiaalityöntekijänä loppuun, ja nyt hän etsii kapasiteettiaan vastaavaa työtä. Mahdollisimman helppoa. 

Työnvälityksen virkailija Masakado ehdottaa tarkkailua. Se tapahtuisi näytöltä, joka kuvaa salaa erästä kirjailijaa (varokaa vain, alan ihmiset!). Naisella katsottiin olevan kykyä tehtävään ("Onko sitten ihmisiä, joille pelkkä monitorin tuijottaminen ei sovi? kysyin epäuskoisena.") ja homma hoituu hyvin, mutta vakituiseksi hän ei aio jäädä. Uusi työnhaku vie hänet bussikuulutusten laatijaksi. Siinä tapahtuu kummia käänteitä, mutta Masakado ei vaikuta pettyneeltä työnhakijaan tarjotessaan tälle jälleen uutta pestiä, tällä kertaa riisikeksivalmistajan pussitekstien kirjoittajana. Mahtaako Suomessa olla saatavissa yhtä paneutuvaa ja ymmärtävää palvelua työnvälitysvirkailijalta - epäilen. Myös esimiehet vaikuttavat asiallisilta, tosin hierarkia on tarkkaa. 

"Johtaja oli sanonut silmäilevänsä kaikki pussitekstit läpi, ja kun vein tuotokseni hänelle nähtäväksi, hän teki korjausehdotuksia, kuten 'performanssi on vaikea ymmärtää, muuta se kappaleen esittämiseksi' tai neuvoi, miten haven tuli kirjoittaa japanin lainasanoihin sovellettavalla katakana-tavustolla niin että vanhuksetkin sen ymmärtäisivät. Tein työtä käskettyä."

Muutaman muunkin erikoisen työrupeaman nainen ehtii kirjassa käydä läpi, mutta löytääkö hän koskaan täysin vaivattoman ja stressittömän työn? Hänen luonteellaan tuskin, sillä vakava ja tunnollinen puurtaja innostuu helposti liikaa, on kyse sitten keksipussiteksteistä tai julisteiden liimauksesta. Tulkitsen kirjan pääviestiksi sen, että jokaisesta työstä löytää syviä tasoja niin halutessaan, merkitystä ja isompaa tarkoitusta. Ja saattaa löytää, vaikkei haluaisikaan, mikä puolestaan tuo hankaluuksia jaksamisen kanssa. Merkityksen haku on silti olennaista, vaikka tasapainoilu vaikeaa.

Minä otin jutun huumorilla ja hykertelin pitkin matkaa siksi, että nainen on niin tosissaan ja hänen pikkutarkat pohdintansa töiden eri ulottuvuuksista ovat mainioita. Ei uskoisi, millaisia seurauksia pienilläkin teoilla ja niin sanotuissa hanttihommissa saattaa kehkeytyä. Etenkin keksipussitekstien kirjoittaminen puhutteli minua, teenhän tavallaan itsekin samaa työkseni (eli tekstejä kaupallisiin tai tiedonedistämisen tarkoituksiin).

Lukemissani japanilaisissa kirjoissa ruualla on aina suuri rooli, niin tässäkin. Saamme kuulla tarkasti, mitä ihmiset syövät ja kuinka ruokahuolto on järjestetty.

"Töihin tullessa oli niin kiire, etten aina ehtinyt ostaa eväitä matkalla, joten olin tuonut kotoa pakastettuja udon-nuudeleita ja valmistanut niitä valmiissa keittopohjassa, pakastekuivatulla purjolla höystettynä." 

Kulttuuri tapoineen on pohjoismaiselle niin vieras, että arkisetkin asiat tuntuvat kiehtovan eksoottisilta. Työelämän valoisat ja varjoisat puolet näkyvät muun muassa kollegoiden ja esimiesten käyttäytymisen kuvauksina. Sen suuremmin nainen ei analysoi, hän on enemmän käytännön toimija kuin suuri ajattelija, eikä kirja juuri kuvaa muita ihmissuhteita tai haasteita kuin työhön liittyviä. Mutta niitä kyllä riittää, ja arvelen, että nimenomaan Japanissa, jossa on perinne työlle omistautumisesta, aihe on kuuma ja kirja siksi suosittu. 

Muuten, Suomi on mainittu useaankin otteeseen. Lisäksi puistovahti-episodissa ollaan järjestämässä Skandinavia-messuja.

Hauska, erikoinen ja viihdyttävä työelämäkatsaus erään naisen eräästä elämänvaiheesta. Sopii välipalaksi vakavan ahmijoille, ja uupunutkin ehkä jaksaa sen lukea - on sillä tavalla harmiton, vaikka mielekkään työelämän kaltaisesta isosta asiasta puhuukin.

"Maailmassa on vielä töitä, joista minulla ei ole aavistustakaan."

Kenelle: Japanilaisuudesta kiinnostuneille, työuupuneille, työ- ja opiskelumotivaatiota hakeville, fiksua ja kilttiä viihdettä kaipaaville.

Muualla: Unien silta -blogi ruotii teosta ja sen hienoa suomennosta tarkasti. 

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä. Into 2022. Suomennos Raisa Porrasmaa. Kansi Greg Heinimann & Emmi Kyytsönen.

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

Maija on ollut kotirouva vuosikymmeniä, asunut itäsuomalaisessa taajamassa miehensä Juhanin ja
kahden nyt jo aikuisen lapsensa kanssa. Kun Juhani jää työkyvyttömyyseläkkeelle, tämä haluaa muuttaa lapsuudenkotiinsa, mutta kun kuopus muuttaa kotoa pois, Maijalla alkaa kyteä ajatus: Olisiko vihdoin hänen aikansa tehdä jotain muuta kuin palvella perhettä? Onko pakko muuttaa miehen mukana peräkylille? 

Maijan haave on liikuttava, vaatimaton ja tosielämästä kumpuava. Marja-Leena Tiainen kirjoittaa kirjoja, joissa kuvataan naiselämää todella tavalla, normicorea, kuten aiemmin sanoin. Tunnistan monia asioita äitini kautta, vaikka Maija on häntä iäkkäämpi. Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle, josta kirja piirtää todenmukaista ajankuvaa. Ruuat, harrastukset, tv-ohjelmat, Ruotsin-risteilyt ja naapurussuhteiden hoito riemastuttavat tuttuudellaan kasaria elänyttä.  

"Minä tylsistyn, jos en ala jotain, Maija ajatteli."

Koska Maija on aikansa lapsi ja emäntäkoulun käynyt nainen, hän hallitsee kotitaloustaidot. Siksi kahvilayrittäjä Asta pyytää häntä avukseen tilaisuuksien järjestämiseen ja kahvilan pyörittämiseen. Mutta miten se onnistuisi niin, että Juhani ajatuksen hyväksyisi? 

"Miten avuton mies minulla onkaan, Maija ajatteli seuratessaan tyttöjen nukkeleikkejä. Se oli hänen omaa syytään. Hän ei ollut koskaan laskenut Juhania keittiöön. Ruuanlaitto, siivous ja pyykinpesu olivat taitoja, joita Juhani ei osannut. Olisiko edes halunnut?"

Ero nykyisiin perheenisiin on onneksi valtava, edistytty on, kaikkien eduksi. Vaikka toki oli edelläkävijöitä, ei kertomuksen aikoina maaseudulla usein kouluttamattomien keski-ikäisten naisten kuulunut toivoa omaa uraa ja rahaa. Mies antoi ne markat, mitä raaski. Eikä tunteista juteltu eikä niitä näytetty. 

"- Meidän liitossa Juhani on pitänyt jöötä, ja minä olen totellut. Paitsi viime aikoina olen alkanut pitää puoliani. - Rakastatko sinä Juhania? - Kysymys tuli Tuijan suusta luontevasti, mutta Maija hätkähti silti. Hän antoi kiertelevän vastauksen: - En minä halua siitä erota. Me ollaan kasvettu yhteen."

Kirja on aikamatka 1980-luvulle ja maalla asuvien äitiemme ja isoäitiemme tarina ajasta, jolloin miehet määräsivät mutta jolloin roolit alkoivat hitaasti muuttua ja naisten tekemä työ piirtyä näkyväksi. Pääkaupungissa alkoi nousukausi ja juppiaika, maalla taloudellinen menestys näkyi vilkkaana rakentamisena ja yritysten ja yrittäjien pärjäämisenä, kuten Astan kahvilan. Ihanaa ja tärkeää Maijalle on se, että lapset pärjäävät elämässään. Mutta miten käy Maijan ja Juhanin natisevan avioliiton? 

Maija miettii veroilmoitusta täyttäessään sanan "kotirouva" ammatin kohdalle: "Tuloja nolla, arvostus sama." Fiksuna naisena Maija osaa tehdä päätöksensä, jotka eivät ole ehkä niitä, joita lukija arvailee. 

Muuta kirjailijalta:

Sydänystäväni Kirsti aloitti kolmen kirjan sarjan, josta Lauantaitanssit on kakkososa.

Kanslian naiset

Kenelle: Naisten työelämätarinoista ja tasa-arvosta kiinnostuneille, lähihistoriasta hullaantuville, maaseudusta kiinnostuneille, äitinsä tai mummojensa elämästä kiinnostuneille.

Mahtaako kirjasta tulla Savonia-palkintoehdokas 2022? Se saadaan tietää marraskuussa Kirjakantti-tapahtumassa.

Lue lisää Marja-Leena Tiaisen tuotantoa naiselämästä:

Sydänystäväni Kirsti
Kanslian naiset

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit. Icasos 2022. Kansi T. P. Kekäläinen.

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki

"Vaikka Suomessa mielellään ajatellaan, että yhteiskuntamme on tasa-arvoinen, on todellisuus toinen. 

- Me elämme erilaisissa yhteiskuntaluokissa, se on ihan selvää, ja valtavirrasta poikkeavia ryhmiä on todella monta. On aivan eri asia olla ihminen, jota ei kommentoida ja kyseenalaisteta jatkuvasti, verrattuna ihmiseen, jota ei hyväksytä osaksi valtavirtaa."

Näin sanoo DI Katarina Engblom, Microsoftilla työskentelevä johtaja, joka on myös perustanut Iltavuoron, eri alojen naisten yhdistyksen, jossa voi verkostoitua ammatillisesti. Hän mainitsee esikuvakseen Ensto Oy:n omistajan ja Enston sekä Teknologiateollisuus ry:n hallituksen puheenjohtajan Marjo Miettisen, Women in Tech -verkoston perustajan. Naisten poluissa onkin paljon samaa, kuten asenne, jossa autetaan muita naisia eteenpäin omien mahdollisuuksien mukaan. 

Jonna Riikonen on kirjoittanut asiallisen ja tervetulleen kirjan naisten tuesta toisilleen. Esimerkkihenkilöiden kautta hän osoittaa, miten tukea voi konkreettisesti antaa ja saada ja miten se on auttanut pärjäämään maailmassa, jossa päättäjien valtavirta on ollut miesvaltainen. Kelkka on kääntymässä tasa-arvoisempaan suuntaan, mutta vielä ei maailma ole valmis, sanoo Riikonen, ja olen samaa mieltä.

Kirja sopii elämäänsä suunnitteleville ja etenkin työelämässä toimiville esimerkkien ja rohkaisun löytämiseen paineisena koettuun maailmaan. Myös näin uran loppupuolella olevalle se on antoisa katsaus ja kooste tilanteesta. Olen hämmästellyt asiaa, josta puhuu yliopistolehtori Iiris Ruoho. Median naiskuva on vielä kapeanpuoleinen. Ruohon mukaan esimerkiksi iäkkäitä naisia tuodaan esille vähän. 

"Tilanne on hämmentävä, koska vanhenevat naiset ovat suuri kuluttajaryhmä. Eläkkeelle jäätyään heillä on aikaa ja yhä enemmän myös rahaa, jonka luulisi kiinnostavan mediayrityksiä." 

Tulkitsen tätä omalta kannaltani: mummoina maksamme paljon lasten ja lastenlasten laskuja, hankimme heille sitä ja tätä. Kuitenkin markkinointi, esimerkiksi kirjojen, keskittyy yhä enemmän verkkoon ja kanaviin, joista ikääntyviä löytyy vähän. Mutta takaisin Riikosen kirjaan: Ruohon mukaan myös nuorista naisista annetaan mediassa helposti ohut kuva, some vahvistaa mölyjä ja pinttyneitä käsityksiä ("köyhyys on oma vika"), mutta toisaalta sen moniäänisyys tuottaa myös monenlaisia kuvastoja ja voi kyseenalaistaa vallitsevia ihanteita. 

Kirjan esimerkkinaisten alueet on valittu monipuolisesti ja alojensa kärjestä: tekniikasta tutkijamaailmaan, politiikasta vammaisedustukseen, maahanmuutosta opetusalaan, urheilusta uskontoon. Kirsikkana on presidentti Halosen haastattelu; hänen ajatuksensa ovat ennestään tutumpia, joten muiden osuuksia oli mielestäni kiinnostavampi lukea. Ekonomisti Anni Marttinen esittelee uuden käsitteen, feministisen taloustieteen, joka "ei aja vain naisten asiaa vaan sen lähtökohtana on ihmisten eriarvoisuuden tunnustaminen." 

Vaikka pehmeämpien arvojen tuomista taloustieteeseen pyritään hakemaan, kova fakta on edelleen, että naisen palkkaeuro on 84 senttiä. Tai se, että julkisuudessa olevia naisia kommentoidaan eri tavalla kuin miehiä, usein ulkonäön tai muun ulkoisen käytöksen kautta, ei osaamisen tai tulosten. Monia kirjan ilmiöitä tietää, muttei ehkä ole tullut syvällisesti ajatelleeksi. Ajattelun herättämisestä pisteet helppolukuiselle ja konkreettiselle teokselle. 

Toivon kirjan kannustavan naisia uralla tai eri elämäntilanteissa, mikä se sitten onkin. Ja rohkaisevan tukemaan naisia, sillä se on tehokkain ja hyödyllisin tapa tasa-arvon edistämiseen, uskon. Lasikattoja ei jokaisen tarvitse rikkoa, mutta niitä voi koputella ja katolle kiivetä monin tavoin. Kuten Katarina Engblom sanoo:

"Jonkun täytyy tehdä muutoksia. Minä voin ihan hyvin olla se joku."

Kenelle: Uraa miettiville, etenemään pyrkiville, tasa-arvoa puolustaville, epäreiluudesta ärsyyntyville, paineita kokeville, esikuvia etsiville, hyvään elämään pyrkiville. 

Muualla: Kirjoittaja on kirjablogeista tuttu Kirjakaapin kummitus. Mutkattoman luistavaa kerrontaa, toteaa Tuijata.

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki. Tärkeitä esikuvanaisia. Atena 2022. Kansi Anna Makkonen.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

Stalker-vuodet kertoo nimensä mukaisesti urkinnasta (stalker sanakirjassa: vaanija, kyttääjä, ahdistelija, häirikkö). Sitä lie tehty valtioiden välillä historian alusta saakka, mutta 1970-luvulla, kiihkeimpänä kylmän sodan aikana, historiatietojen mukaan runsaasti. 

Jalonen kertoo opiskelijapojasta, joka tulee vetäistyksi mukaan vakoilutoimintaan hieman vahingossa. Helppo duuni, hyvä palkka, vaikuttajan paikka - nämä houkuttelivat. Sen enempää ideologioita tai toiminnan syvempiä tarkoituksia ja tuloksia poika ei pohdi. 

"Vaikka koko juttu oli alusta asti outo ja se olisi pitänyt ymmärtää, enemmän olin vain imarreltu huomiosta. Sellainen sokaisee oli minkä ikäinen tahansa ja vielä enemmän nuorena. En kysellyt mitään, ihmettelin vain hiljaa itsekseni miksi juuri minut oli valittu."

Liikutaan Tampereella ja Helsingissä. Jalonen luo ajan ja paikan kuvaa herkullisesti, ilmeisesti omasta nuoruudestaan ammentaen ja yksityiskohtia runsaasti tarjoillen, mikä nostaa myös lukijassa muistoja tarinaa rikastamaan. Ja paljon on uutta. Tuntuu hurjalta, että 70-luvulla oikeasti oltiin huolissaan uudesta jääkaudesta ja tulevasta kylmyydestä! Se on totta, allamainitusta en tiedä:

Poika kertoo lehdessä kirjoitetun, että "neuvostotiedemiehet olivat jo ratkaisseet kyseisen tulevaisuuden ongelman. Koko valtava Neuvostoliiton alue jaettu kymmenen kilometrin kokoisiin ruutuihin, ja ilmaston ruvetessa kylmenemään niissä jokaisessa kulotettaisiin joka kuukausi aina hehtaari kerrallaan metsää tai aroa niin että ilma yläpuolelta lämpenisi ja auringon lämpö imeytyisi tehokkaammin mustaan poltettuun maahan." 

Tuleviin keksintöihin viitataan viitataan myös kiinnostavasti, siis ylipäänsä, ei vain kyseisen maan. Satelliittipaikannus tai tietokoneet ja niiden yhdistäminen jonkinlaiseksi maailmanlaajuiseksi verkostoksi olivat c-kasettien aikana vielä tieteiskirjallisuuden tasolla tavallisen tallaajan näkökulmasta, vaikka niitä jo kiivaasti kehitettiin.

Leppoisan pohdiskelevaan tapaansa Jalonen ujuttaa luontevasti tarinaan paljon, myös pojan perhetaustaa. Mahtoiko äidin opeilla olla vaikutusta vakoilijan "uran" valintaan?

"Äiti myrkytti meitä toistelemalla tosiasioita, niin kuin hän sanoi. Että yhteenkään mieheen ei voi luottaa."

Nuoruuden itsevarmuudella poika käy sovitut koulutukset ja alkaa opiskelun, myöhemmin varsinaisen työn, ohessa, salaisiin hommiin, joissa pitää itseään melko hyvänä, tulkitsen, vaikka palaute työnantajapuolelta on niukkaa. Hän on älykäs, miksei pärjäisi, teknisesti ainakin, mutta miten on oman pään laita? Lukemisen edetessä alan todella huolestua hänen puolestaan. Jos elämä ja ihmissuhteet perustuvat valheille, ei siitä hyvä heilu. 

"Jos alussa ei ole mitään yhteistä, ei ole mistä alkaisi rakentaa koska perustusta ei ole. On eri asia jos jokin alkaa yhteisesti ja molemmilla melkein kuin nollasta. Jos alku on muualta määrätty tehtävä ja ihmissuhde suoritusta ja työ, vaikea sen on kasvaa paremmaksi. Se on surkea yhtälö jossa ei ole ratkaisuja ollenkaan. Ei sekään ole hyvä että luulee tietävänsä toisesta paljon koska silloin ajattelee että toinen on juuri sellainen kuin hänen tietää olevan. Jos toinen ei olekaan, silloin pettyy..."

Mies alkaa itsekin ymmärtää, ettei vakoilutoiminta ole pelkkää puuhastelua, vaan siitä saattaa jopa olla hänelle haittaa, muista puhumattakaan. Irrottautuminen ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Ei käytännössä eikä henkisesti. 

"Olin oppinut liian hyvin. Tein vain työni jonka osasin."

Tarkka ajankuva ja ilmiönkuva, ja Jalosen taidoilla kirjattuna kiinnostava, inhimillinen tarina. Kasvutarinana ja psykologisena romaanina sen voi myös lukea. Tai eri yhteiskuntamuotojen kamppailuna: mies pääsee töihin Indonesian lähetystöön, jonka myötä mukaan tulee täällä koetun kapitalismi–kommunismi-kamppailun lisäksi tiukka oikeistodiktatuuri omine piirteineen. 

Teoksessa käytetyt dokumentit ovat aitoja, luen kustantajan sivulta. Se on pelottavaa, ja unohdan hetkeksi lukevani fiktiota, en faktaa. Olisi kiinnostava tietää, miten monia suomalaisia tarina saattaa omakohtaisesti koskettaa, jollain puolella ajan hengen mukaisia raja-aitoja olleina. Hyvä, että se on nyt kansien välissä, ja lukeminen palkitsee, vaikken laskisi Jalosen parhaiden teosten joukkoon, ehkä sen ajallisen rajallisuuden vuoksi. Ehkä ajattelen sen olevan mennyttä aikaa. 

Toisaalta aihe on erittäin ajankohtainen: urkinta vain kasvaa maailmassa - vaikka eri keinoin - ja siitä on tarpeen puhua. Eikä ainakaan uskoa sinisilmäisesti, ettei vakoilua esiintyisi edelleen, aivan kenen tahansa lähiympäristössä. Kyberturvallisuudesta ja -uhkista puhutaan syystäkin paljon, mutta mahtavatko nykykeinot ulottua jopa tietoverkkoja pidemmälle? 

Kenelle: Lähihistoriaa lukeville, vakoojatoiminnasta uteliaille, 1970-lukua fiilisteleville, nuoren miehen kasvusta kiinnostuneille.  

Muualla: Jorma Mellerin blogista luen, että kirjailija Jalonen on oikeasti työskennellyt Indonesian suurlähetystössä.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava 2022. Kannen suunnittelu Anna Lehtonen.

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule

Tiesin etukäteen kirjan olevan autofiktiota, mutta sitä en arvannut, miten rankkoja kokemuksia se sisältäisi kertoessaan nuoresta suomalaisesta naisesta, joka muuttaa opiskelemaan valokuvausta Australiaan, Melbourneen. 

Muutaman opiskeluvuoden jälkeen hän löytää jotain uutta: urbaanilegendana pidetyn ryhmän nimeltä Lost Boys, joka vaeltaa ja valloittaa kaupungin alla risteilevää valtavaa sade- ja hulevesien tunneliverkostoa. Salaa, näkymättömissä, omaa maailmaansa kartoittaen, riskit tietäen mutta adrenaliinisyöksyistä nauttien. 

"Mutta kun tunnelissa oli sisällä, se ei ollut enää outo, vaan sen pimeys oli luonnollinen kuin yö. Hengitin tasaisemmin, näköni tarkentui. Mitä syvemmälle menin, sitä paremmin tunsin hallitsevani tunnelin pimeää syliä ja itseäni."

Pikkuhiljaa hän saa yhteyttä Kadonneisiin poikiin ja tutustuu tuohon outoon, yhteiskunnan sääntöjä uhmaavaan joukkioon. 

"Se hetki, kun Lost Boys huomasi ensimmäisen merkkini, oli ollut voitto. Hetki, kun he näkivät valokuvani. Mutta niin kuin peto näkee ihmisen tuhat kertaa useammin kuin ihminen pedon, olin näyttäytynyt heille jo aiemmin tahtomattani, ja minulla oli ensivaikutelmassani paljon korjattavaa."

Naisella on etunimi piste sukunimi, mutta yksityisesti hän käyttää nimeä North. Ökykalliin koulun lisäksi North tarvitsee rahaa elämiseen, vaikka kuluttaa kuin hiiri. Jo kotimaassa häntä oli kiehtonut seksityö riskeillään, ja nyt siitä oli tullut pääasiallinen elatuskeino. Tilanteen syntyyn ei ole yksinkertaista selitystä. Miksi huippuälykäs, monitaitoinen, hyvästä kodista tuleva nuori nainen ryhtyy seksityöhön? 

"Elämäni oli taipuvaista monimutkaisuuteen", sanoo North. Siltä todella vaikuttaa! Hän ei edes pidä heteroseksistä. Mutta on jotenkin hukassa ilman ystäviä, kiintopisteitä, suuntaa - eikä ainakaan ole ihminen, joka tyytyy vaivattomiin, turvallisiin ratkaisuihin. 

Tiedämme tämän kaiken minä-kerronnasta, jota täydentävät kuvaukset terapeutin vastaanotolta. Terapeutti on pääosin pihalla - enkä ihmettele. Tarina ällistyttää, myös pelottaa ja vieraannuttaa, mutta suorapuheisuudessaan ja erikoisuudessaan kiehtoo. 

"Kaikki asiakkaani elivät elämäänsä ymmärtämättä millaisia jälkiä he jättivät. Heille seksin ostaminen oli arkista, niin kuin minulle oli arkea seksin myyminen, ja minun arkeni oli kamalaa."

Tunneleissa liikkuminen tutustuttaa Northin Longreachiin ja muihin, joiden hyväksynnän hän pyrkii saavuttamaan. Ehkä jotain enemmänkin. Ainakin oman lauman. Ja vaaran uhmaamisen tunteen, rajojen rikkomisen ja kuoleman - joka on aina mahdollisuus tunnelissa - voittamisen tuoman vallantunteen.

"- Kuulut niihin henkilöihin, jotka tarvitsevat heimon, terapeutti sanoi. Vaikka hän ei koskaan ymmärtänytkään, mitä yritin sanoa, hän osui joskus oikeaan kuin pysähtynyt kello. " 

Emma Kantanen kirjoittaa terävästi ja napakasti, draaman kaari ja suomen kieli ovat hallussa. Esikoiskirjaan nähden toisinkoinen on tiiviimpi kokonaisuus, jonka virkkeet ovat täysiä ja koristelemattomia, välillä jopa niin, että ne on luettava kahteen kertaan, jotta koko ajatuksen ehtii sisäistää. Vaikealukuinen kirja ei silti ole, vaan etenee vauhdikkaasti, enkä lukijana pysty mitenkään ennakoimaan suuntaa tai loppuratkaisua.

Nautin kirjan yllätyksellisyydestä, erityisyydestä sekä suorasta ja viilatusta kielestä. Se tuntuu heijastavan kirjoittajansa luonnetta tarkkuudessaan, nopeudessaan ja epäperinteisessä sisällössään. Tekstin rehellisyys hätkähdyttää, itseinho piiloutuu osin itseironiaksi, haasteet ovat rankkoja ja itsevalittuja: Northin voisi sanoa etsivän rajojaan, mutta en sano. Sanoisin, että hän etsii rajattomuuttaan. Ja on toivottavasti sen nyt jo ainakin osittain löytänyt. Sen enempää en lähde kyökkipsykologian tielle. Parempi, että jokainen lukee ja tekee tulkintansa itse.

Kuulin, että kun kirjoittaja oli pohtinut, voiko tunneliasian julkaista vai olisiko siitä ryhmälle haittaa, Pojat eivät olleet olleet huolissaan: ei tällaista tarinaa kukaan kuitenkaan usko. 

Kenelle: Ennakkoluulottomille, oman tiensä kulkijoille tai sitä arvostaville, uteliaana toisten elämään kurkkaaville, Australian ystäville, extreme-harrastajille tai heitä ymmärtämään pyrkiville, rajojen rikkomisesta viehättyville. 

Muualla: Kirjaluotsin mukaan Emma Kantanen kirjoittaa aseistariisuvasti.

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule. Gummerus 2022. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat

Mihin aikaan sinä haluaisit matkustaa? Minä toivon usein pystyväni kurkkaamaan sata vuotta eteenpäin tulevaisuuteen. Olemmeko oppineet mitään, missä jamassa on maailma ja ihmiskunta, entä jälkeläisten elämä? Mitä uusia upeita tai vähemmän upeita keksintöjä on tehty?

Kirjallisuus on tehokkain tuntemani aikakone toistaiseksi, ja Piia Leinon kirjan myötä pääsen 2100-luvulle, jossa Oula koukuttuu muistojen louhimiseen. Muistoja louhitaan niiden ihmisten mielestä, jotka ovat antaneet syväjäädyttää itsensä meidän aikanamme siinä toivossa, että myöhemmin keksitään keino herättää heidät henkiin, ehkä parantaa heidät tappanut sairaus. Googlaten löydän tiedon, että maailmassa todella on tällaisia ihmisiä. 

Mutta ihminen on äärettömän kekseliäs löytämään taloudellisen hyödyn paikkoja kaikkialta: kirjassa kryoniikka-alan yritys Kryoria keksii myydä louhinta-aikoja niille, joita kiinnostavat toisten mieli ja muistot. Myös tässä tavoitellaan uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi rahallista voittoa, sillä jonkun muistoista saattaa löytyä tietoja kätketyistä omaisuuksista, rahoista, arvopapereista tai vaikkapa timanteista, ken tietää. Oulastakin tulee aarteenetsijä, sillä hän haaveilee paikasta syväyhteisössä ja tarvitsee siihen rahaa.

"'Louhinnassa saat tietää, miltä todella tuntuu olla joku toinen ja herätät tämän kauan sitten sammuneen mielen henkiin.' Kryoria sai louhimisen kuulostamaan suorastaan hyveelliseltä, mutta nyt, valtavan Raphael-koneen juurella, minua epäilytti. Jos hän olisi voinut päättää, olisiko hän halunnut minun kaivelevan muistojaan?"

Motiivini eivät täysin kestä päivänvaloa, miettii Oula. Kun hän tutustuu valitsemansa henkilön, Raphael Elon, muistoihin, hän löytää niistä erilaisen maailmankuvan kuin oman aikansa ihmisillä on. Omaisuus oli hyvästä, samoin kuluttaminen, toisin kuin Oonan aikana, jolloin ruoka tulostetaan, kaikki kierrätetään, luonnon rippeitä suojellaan. Lapsenhankinta on muuttunut geenipankin käytöksi, hyvästä syystä: syrjittyjä ryhmiä ei näin synny ainakaan geenien kautta. Moni muukin asia on toisin; suurin osa paremmin kuin nyt, ainakin pinnalta katsoen. 

"Kun ahneus oli hyvä, rikkauksien haalimista ja ikuisen elämän tavoittelua pidettiin täysin kunniallisina päämäärinä. Vasta kun maapallon resurssit alettiin nähdä rajallisina, ryhdyttiin unelmiltakin vaatimaan kohtuullisuutta."

Ihmiskunta viisastuu? Viisastuvatko myös koneet - jopa niin pitkälle, että sillä voisi olla oma tietoisuus? Ajatuskulku on huima: jos kone olisi tietoinen itsestään, eikö silläkin pitäisi olla ihmisoikeudet, oikeus elämään ja vapauteen? (Kirjan ajassa ihmisoikeuksiin on muuten lisätty myös eläinten oikeudet.) Oona pohtii asiaa paljon ja tulee tiettyyn johtopäätökseen. 

Piia Leinon vahvuus on yhdistää jo olemassa olevia keksintöjä fiktioon uskottavasti. Hän käyttää paljon yksityiskohtia ja harkiten henkilöitä, jotka edustavat riittävän erilaisia katsantokantoja, mikä tuo tarinaan dokumentoinnin tuntua. Kirjan kuvaama aika on virkistävän utooppista, mikä tuntuu hyvältä kaiken luetun dystopian jälkeen. 

"- Viisaus ei ole sama kuin informaatio, muutenhan verkon asentaminen aivoihin tekisi meistä viisaita. Informaatio voi muuttua viisaudeksi vain, jos meillä on sen lisäksi aikaa, Arhippa selitti."

Mutta lisäksi mukana on seikkailun piirteitä ja yllättäviä ihmissuhteita, huumoriakin. Minua huvitti Oonan ja hänen ystävänsä Joen meille tavallisen avaimen ihmettely - sellaisiakin vielä on, vaikka harvassa.

"- Ajattele, että noiden väkästen ansiosta se sopii vain yhdenlaiseen lukkoon. Miten niitä voikin olla niin monenlaisia, Joe sanoi. - Kieltämättä nerokasta. - Kuka tahansa voi ottaa tuon avaimen ja kulkea ovesta. Ei mitään kasvontunnistusta tai äänikomentoa. Mieti, millaista se on ollut aikoinaan, Joe totesi. 

Yritin kuvitella mykkien ja sokeiden esineiden maailman, jossa saattoi liikkua jättämättä jälkiä ja tehdä jopa murhia ilman, että jäi kiinni. Sen täytyi olla hurja ja villi, anonyymi todellisuus."

Kirja on uskottava kevyt-utopia, joka laittaa lukijan pakosti miettimään maailmaa, johon olemme menossa. Ja Leinon teksti pysyy napakasti linjassaan, jossa sanotaan suoraviivaisesti juuri sen verran kuin sanotaan. Syvälle tulevaisuuden yhteiskunnan toimivuuteen ja rakenteisiin se ei yllä eikä pyri. 

Teoksen nimeä pohdin pitkään, pidin sitä hieman vaikeana: kuvittelen nyt ymmärtäväni ensimmäisen sanan omistusliitteineen. Kyseessä ei ole kenen tahansa aarre, ja aarteen voi ymmärtää konkreettisena asiana tai henkilökohtaisina muistoina ja tietoisuutena, joka lienee kallein aarteemme. Aarteesi. Aikakirjat-sana taas viittaa viehättävästi menneeseen aikaan ja kieleen, mutta myös vuosien tapahtumien kirjaamiseen (ja ehkä hiukan uskonnollisuuteen, jota Leinon ei teos ei sivua), joten sinänsä se sopii kahdessa eri ajassa - Oonan ja Raphaelin - tapahtuvaan tarinaan. Vaikka voi olla nykylukijalle hankalasti avautuva, kaunis sana sinänsä. 

Kenelle: Tulevaa miettiville, inhimillisten sci-fi-tarinoiden ystäville, edistynyttä tekoälyä odottaville tai pelkääville, kulutusyhteiskunnan loppua toivoville tai pelkääville, kuolemattomuutta tavoitteleville.

Muualla: Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää on kirjassa kuvattu yhteiskunta ja kulttuuri, sanoo Mustelmiinan mietteitä -blogi.

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat. S&S 2022. Kansi Tuomo Parikka.

P.S. Utopiainnostuksessa tulin lukeneeksi myös Anthony Doerrin tuoreimman suomennoksen Taivaanrannan taa. Suomentaja Seppo Raudaskoski tekee raudanlujaa työtä, kuten Hanna Tarkka Doerrin edellisissä, mutta edelleen Doerrin maisemat jäävät minulle vieraiksi. En löytänyt kirjasta mitään varsinaisesti uutta. 

Eletään kolmessa aikatasossa: keskiajalla, jossa tyttö oppii lukemaan, se on erikoista kyllä; nykyisyydessä, jossa kirjaston tapahtumaan liittyy pelottava juonne, ja tulevaisuudessa, avaruusaluksessa. Ikään kuin jo joskus luetut tarinat olisi liitetty yhteen Doerrin maalailevan haaveksivalla tyylillä ja nimetty kirjojen ja kirjastonhoitajien kunniaksi paketiksi, joka ei mielestäni täysin pysy kasassa. Mutta uskon sen viehättävän uppoutuvia, kirja- ja lukemisaiheisten tiiliskivien lukijoita. Ja utopia, sitä peukutan lajina! (Kirjallisuuden lajina, ihmislajina.)

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa (Cloud Cuckoo Land). Suomennos Seppo Raudaskoski. WSOY 2022. Kansi Martti Ruokonen.

Muualla: Tarinoiden ja kerronnan ylistys, sanoo kirjaa kauniisti kuvannut Kirjakaapin kummitus.

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

Millään en malttanut jättää kirjaa lukematta, vaikka kieltämättä - nimensä mukaisesti - marraskuu olisi sille juuri oikea ajankohta. Viehätyn vahvasti Sahlbergin kielestä ja kielikuvista; pimeys, komea synkkyys ja niistä välittyvä musta huumori ovat vastustamattoman kiehtovia. 

Eletään aikaa kymmenisen vuotta sisällissodan jälkeen. Nylander on herkkävaistoinen ja menestynyt liikemies pikkukaupungissa, jonka suurimmat yritykset hän omistaa. Tähän pisteeseen hän ei olisi päässyt moraalin sopivissa kohtaa joustamatta, kuten hän kertoo Aulis Haatamalle, jonka palkkaa palvelukseensa. Miehiä yhdistää palava tahto ja omistamisen vimma. Mihin he vielä yltävätkään?

Kaupunginviskaalin virasta eläköitynyt Kivirinta näkee ihmissuvun olevan "matkalla kohti lopullista rappiotaan", mutta häntä kiinnostavat tarkkailijana ilmiöt, kuten liikemiesten rooli tässä matkassa. 

"Hän soi mielellään ihmisten iloksi ja lohduksi kuvitelman, että he elivät omaa elämäänsä. Tosiasiassa he elivät toisten elämää tai osallistuivat siihen yhteiseen erehdykseen, harhaan, pitkälliseen ja vaikeaan sairauteen, jota he kutsuivat elämäksi. Yhdentekevää. Riitti hyvin, että he kuvittelivat elävänsä. Ja sellaisten miesten kuin Nylander ja luultavasti myös Haatama velvollisuuksiin kuului nähtävästi luoda lume sellaisesta elämästä, joka oli tavoittelemisen arvoinen." 

Naiset eivät jää passiivisiksi, vaikka miesten suunnitelmat ja taloudellinen menestys heitä ajan lakien ja käytäntöjen mukaan toimiin ajavatkin, milloin perintöjen, milloin itseluotujen suhteiden kautta. Nylanderin sisar Martta päättää edetä oman kiinnostuksensa mukaan, vaikkei se yhteisön hyväksyntää saisikaan, keittäjä Sylvi ei aavista, miten hintelän harmaa Haatama mullistaisi hänen elämänsä. Romukauppias Koposen tytärtä Amaliaa siivittää itsepäinen rakkaus ja laskentataito, apteekkarin vaimoa Edithiä turvallisuuden tunteen varmistaminen. Henkilöitä on runsaasti, mutta ei niin paljon, etteikö heidän matkassaan pysyisi. 

Pankinjohtaja Palmgren tiivistää kirjan sanomaa mietteissään ihmisistä, joita hän katselee ylimmän kerroksen työhuoneestaan. "Nuo päivittäisten rutiiniensa liikuttamat hahmot muodostivat pohjan sille pitkälle prosessille, jota oli tapana kutsua ihmiskunnan tai miksei yhteiskunnan ja myös kulttuurin kehitykseksi, ja Palmgren tiesi täsmälleen, mistä oli kysymys: haluamisesta, himoamisesta, hankkimisesta - ja mikä oli auttamatta oleellisinta - lainaamisesta."

Sahlbergin kielimaailmassa torin ylle kohoava kirkko näyttää suuruudenhulluna lankeavalta varjolta, lattioilla makailevat uupuneet matot ja kuun valo hätistelee varjoja huonekalujen alle. Ihmiset ovat pieniä ja pimeään eksyneitä, vaikka pyrkivät tekemään itsestään isoja hulluine haaveineen omaisuuksista ja vallasta, tulkitsen. Tosin jotkut pysyvät pieninä silkkaa taitamattomuuttaan tai pelokkuuttaan. Ja ehkä jotkut onnistuvat ponnistamaan pimeästä valoon, edes hetkellisesti?

Kirjasta tulee mieleen vahvasti Eeva Joenpellon Lohja-sarja. Eletään samaa kiihkeän kehityksen aikaa, ilmiöissä ja ihmisissä on paljon tuttua. Nylander ei ole yhtä hellämielinen eikä toisaalta niin suoraviivainen omaisuutensa vartija kuin Joenpellon Julin, Haatamassa näen kosolti Matti Reimaa. Sylvin ja Martan yhdistelmä voisi olla Salme, ja niin edelleen. Kuin Lohja-sarja tyylitellympänä, näytelmällisempänä ja mustanpuhuvampana.  

Toinen mielleyhtymä on uudempi. Siinä missä Antti Tuomainen pitää jatkuvan virneen silmäkulmassa ja tuo tummuutta värittämään hauskuutta, Sahlberg tekee juuri päinvastoin. Hänen huumorinsa reunustaa sinänsä melko masentavaa mutta inhimillistä maailmankuvaa kuin varovainen tuuli, joka "sormeili kauhtuneen lauta-aidan takaa lehdettöminä käpertyviä syreeninoksia." 

"- Mitä enemmän mielipiteitä ihminen muodostaa, sitä onnettomammaksi käy hänen elämänsä. Harva kuitenkaan ymmärtää sitä, ja myöhäistähän se yleensä on. - Miten niin myöhäistä? - Koska kun on mielipiteittensä vanki, siitä vankilasta on vaikea päästä karkuun. Paitsi tietysti kuolemalla, mutta ei siinäkään nautiskella ehdi. - Sinä se osaat piristää toista. - Minulla on se lahja."

Ajan armoton voima ratkaisee monta kysymystä ja kohtaloa, sikäli tarinan lopusta ei tarvitse huolehtia. Selviää jotain salattuakin, ja kerronta saa aivan uutta vauhtia. Nautin kirjan lukemisesta yhtä paljon kuin Sahlbergin aiempienkin, joita löytyy listana vaikka tästä. Samaa mieltä kirjailijan kerronnasta edelleen. Marraskuun mies on luja ja runsas romaani, joka lähestyy enemmän Pimeys-trilogiaa tai Tammilehtoa (myös tapahtumien ajankohta!) kuin Sahlbergin lukuisia pienoisromaaneja. Kirja on kirjailijan 18. romaani.

Kenelle: Ison tarinan ystäville, komeista kielikuvista hurmaantuville, pimeydestä pitäville. 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies. Like 2022. Kansi Tommi Tukiainen.

Kjell Westö, Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat.

Kirjasta jää nostalginen ja melankolinen tuntu, vaikka muistan hyvin Kjell Westön sanoneen aiemmassa kirjekirjassaan (kirjeenvaihtoa Juha Itkosen kanssa) ettei "kiinnostus aikaa ja menneisyyttä kohtaan automaattisesti tee ihmisestä nostalgikkoa", ja olen samaa mieltä, mutta ehkä kyse onkin nimenomaan lukijasta, ei muistelijasta. Mårten Westö ottaa Vuodet-kirjassa kantaa aiheeseen:

"Menneisyyteen uppoamisen tunnetta aliarvostetaan nykyään, kun kaikkien oletetaan olevan yhteydessä yhteen ainoaan kuohuvaan nykyhetkeen." 

Kirjailijaveljekset eivät ole vielä ikäloppuja (s. 1961 ja 1967), eivät edes eläkeiässä, mutta samaa ikäkautta edustavana olen huomannut niin itseni kuin ikätovereideni alkavan kummasti muistella lapsuutta ja kouluaikoja, ottavan yhteyttä entisiin kavereihin ja vuosikymmeniin tapaamattomiin sukulaisiin. Joten kyllä iällä on jotain tekemistä kirjan teemojen ja nostalgian kanssa, jo siitä yksinkertaisesta syystä, että elettyjä vuosia kokemuksineen on runsaasti. Melankolian tunnussa lienee sama juttu: lukijan tulkintaa enemmän kuin kirjailijan. Onko niin, että iloiset ja onnelliset hetket ohitamme itsestäänselvinä, kun taas surut, mokat ja katumuksen aiheet jäävät vahvemmin mieleen? Vai ovatko ilot yksityisempiä? 

Kjellin ja Mårtenin kirjeistä (tai esseistä) koostuva kirja kertoo paljon menneestä, etenkin veljeksiä yhdistävistä kokemuksista, asioista ja ilmiöistä. Matkoista, paikoista, sotien perinnöstä, lapsuudesta ja perheestä, maailman muutoksista, debytoinnista kirjailijan uralla, työn yksinäisyydestä (tähän liittyy Kjellin kohdalla ällistyttävä ja ikävä tapahtuma hänen Finlandia-voittonsa iltana vuonna 2006 - kukaan kollegoista ei onnitellut saman illan kustantamojuhlissa! Asiaa ei edes mainittu.) Mutta kyllä se kertoo myös nykyisyydestä. Kjell sanoo veljesten keskustelevan yleensä enimmäkseen musiikista ja kirjoittamisesta, ja niistä puhutaan kirjassakin, totta kai. Urheilua unohtamatta, uumoiltiinhan Mårtenista joskus ammattilaisjalkapalloilijaa, ja Kjell on tunnettu alan harrastajana. 

Kun Kjell kertoo vuonna 1981 erään Gianni-sattumuksen ansiosta saaneensa oivalluksen historian itsepintaisuudesta, hätkähdän: juuri tämä on hänen kirjoittamisensa alkulähde ja samalla se oivallus, jonka itse sain täräyttävänä hänen kirjastaan Missä kuljimme kerran. Vuodet-kirjassa hän muistelee:

"Ja minussa alkoi hitaasti kasvaa oivallus: mistään ei ole kulunut niin kauan kuin luulemme, eilinen oli juuri äsken ja haavat ovat aina syvempiä kuin ymmärrämme." 

Sama, hienosti Kjellin kirjoissaan välittämä oivallus on avannut myös omat silmäni lähihistorialle ja ajankululle, sukupolvien ketjulle ja monelle muulle asialle. Suuri kiitos siitä kirjailijalle, edelleen! 

Mutta takaisin Vuodet-kirjaan, jonka kirjeet on nimetty oikeilla otsikoilla, ei vain numeroilla, mitä arvostan. Otsikossa on mukana kuvatun tapahtuman vuosiluku, eivätkä ne etene krologisesti, vaan intuitiomaisesti, teemoittain. 

Mårten kertoo muun muassa doping-skandaaleista ja niiden vaikutuksista kirjeessa Sankareita ja antisankareita (1978): 

"Ei ole koskaan liian myöhäistä lapsuudensankareiden tulla vedetyksi lokaan. Ja epäilen ettei ole mahdollista olla riittävän aikuinen - tai kyyninen - jotta siitä ei syvällä sisimmässään järkyttyisi."

Kirjeessä Epätodellisuus (1986) Kjell kertoo toisesta tärkeästä oivalluksestaan. Hänen kokemuksensa eksyksissä olosta todellisuudessa on ollut vahva. Ikään kuin hän ei olisi "paikalla", hän kuvailee ja kertoo illasta Hufvudstadbladetin toimituksessa, jossa hän opintojen ohella työskenteli. Uutisointi Challenger-sukkulan räjähtämisestä ei läpäissyt hänen uutiskynnystään - onneksi työkaverit paikkasivat. Näinä aikoina hän sai ajatuksen reaalimaailman realistisuuden puutteesta.

"Koko sen vuoden mietin miksi todellisuus on niin arvaamaton, niin epäuskottava ja julma: minulle vuosi 1986 oli oppitunti todellisuuden epätodellisesta luonteesta. Ja pohdin tietysti myös oliko vika minussa itsessäni - oliko maaninen romaanien ja runokokoelmien ja elokuvien ahmimiseni lopulta sumentanut järkeni? - vai olivatko aika ja todellisuus oikeasti menneet sijoiltaan. Enkä ole koskaan lakannut pohtimasta näitä asioita."

Kiinnitin muuten huomiota sanaan teleprintteri, jonka tulosteesta Washingtonin kirjeenvaihtajan viesti toimituksessa luettiin. Siis minkä? Ei telefax, vaan vielä vanhempi viestintäväline, jota sanoimme telexiksi. Kjellin käyttämä sana on suomalaisempi ja siten parempi. 

Kuten huomaat, ajatukset pörräävät kirjaa lukiessa vinhasti. Omat muistot ja oivallukset hiipivät rinnalle. Kiinnostavaa, jotenkin kohottavaa myös: kaunis ilmaisutapa viehättää, vaikka mietinkin, puhutaanko heidän (suomenruotsalaisissa) piireissään tosiaan oikeasti noin kuin he kirjoittavat. Ovatko korrektius, tunnepuhe ja se tietty juhlavuus, jonka aina Kjellin teksteihin liitän, samaan tapaan läsnä arkijutustelussa - tietysti kirjaksi toimitettava teksti on erityisen huolellista, mutta perustyyliltään? Mårten-runoilijaveljen tuotanto on minulle vierasta, mutta oli hauska hiukan tutustua häneen. 

Tätä kirjaa ei kannata ahmaista, vaan ottaa vaikka teema kerrallaan. Nopealla ensiluvulla tuntui jäävän paljon mietityttävää pois. Täsmällisen komea kieli ja ajattelun aktivointi ovat kirjan suurinta antia, tietosisällön ja uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi. 

Kenelle: Kirjailijoiden urasta kiinnostuneille, muisteleville, perhetarinoihin kurkistaville, ajatteleville.

Muualla: Hyvätasoista, kaunista, syväluotavaa tekstiä, sanoo Mummo matkalla.

Lisää Kjell Westöä:

Kangastus 38

Halkeamia

Rikinkeltainen taivas

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 Levottoman ajan kirjeitä

Tritonus Helsingin kirjamessuilla 2020

Kjell Westö, Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat. Otava 2022. Kansien kuvat perhealbumeista, kannen suunnittelu Tuuli Juusela.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Neiti Steinin keittäjätär on lumoavan upottava romaani, tavalla, joka tuo mieleen vetävimmät klassikot ja parhaat lukuromaanit: täyttä tavaraa kaikkien sivujensa mitalta. Sen lukuisat teemat, kaunis kieli, runsaat yksityiskohdat niin tosihistoriasta kuin fiktiotarinan sisältä sekä vahva tunnelmallinen lataus vievät lukijan tehokkaasti noin sadan vuoden takaiseen maailmaan Suomessa ja Euroopassa, osin Amerikassakin. 

Se on myös naisromaani, jossa miehet vilahtavat sivuosissa. Margit on köyhän kodin tyttö Paraisilta, joka 1930-luvulla aikuisena toimii keittäjänä amerikkalaisen kirjailijan Gertrude Steinin taloudessa Pariisissa. Taloudesta vastaa Alice B. Toklas, jota vaitelias mutta sivistyneen oloinen Margit kiehtoo. Alice on Steinin rakastettu, joka vastaa tämän mukavuudesta kaikin tavoin ja vaikuttaa myös itse kirjoitustyöhön, kuten toimittamalla kirjailijan tekstit. Pari asuu Euroopassa, koska he tuntevat siellä olonsa vapaammiksi kuin Kaliforniassa niin suhteensa kuin taiteen tekemisen kannalta. 

Stein ei ole helppo kumppani, mutta sopii Alicelle, joka rakastuu:

"Kun me tapasimme, minä olin täysin lumoutunut hänen itsevarmuudestaan. Siinä maailmassa, jossa minä, naisen oletettiin olevan vaatimaton. Hänen oletettiin olevan hyvä äiti, hyvä taloudenhoitaja, pitävän lapsista. Gertrudea ei kiinnostanut mikään näistä. Hänestä oli paljon kiinnostavampaa olla Gertrude Stein."

Heidän ystäviinsä kuului runsaasti myöhemmin tunnetuiksi nousevia Picasson, Matissen ja Hemingwayn kaltaisia nimiä sekä taustavaikuttajia, puolisoita, kriitikkoja, taiteentuntijoita...  Taiteilijaelämä ennen toista maailmansotaa piirtyy välkkyvänä ja levottomana lukijan silmien eteen, nautinnoista ei pihistelty, jos varaa oli. Tärkeä nautinnon lähde oli hyvä ruoka, ja keittotaidon tuntemus yhdistää Margitia ja Alicea heidän suunnitellessaan ruokalistoja ja pohtiessaan ainesvalintoja. Alice on utelias, mutta saa vain niukasti vihjeitä siitä, millaisten vaiheiden kautta Margit päätyi Paraisilta Pariisiin, Alicen hatarasti hahmottaman kaukaisen maan ("Euroopassa oli niin kauheasti maita ja niiden rajat muuttuivat koko ajan kuin eurooppalaiset eivät oikein olisi osanneet päättää." ) pikkupiiasta arvostetuksi eurooppalaiseksi keittäjättäreksi. Jonka asenne taustaansa ja perheeseensä vaikuttaa kyyniseltä:

"Äiti oli kaunis ja hyvästä perheestä, hänen olisi voinut käydä toisin. Hän ei koskaan antanut meidän unohtaa sitä. - Se on ikävä kuulla. - En tiedä olisiko äiti ollut muutenkaan kiltti. Ei hän ollut sitä sorttia. Mutta kiltti tai lempeä hän ei ollut. En ymmärrä miksi ne ominaisuudet niin usein yhdistetään naisiin. En ole ehkä koskaan tuntenut kilttiä ja lempeää naista. Minun sisareni oli hyvin kiltti muttei lempeä. Mutta ei se häntä pitkälle vienyt."

Tarkemmin tätä puolta kirjassa valottaa Margitin lapsuuden palveluspaikan Gröndahlin kartanon puutarhuri Ulriikka. Hän käy kirjeenvaihtoa erään tohtori Martinlaakson kanssa: tämä tutkii Paraisten tapausta, jonka Ulriikka näki läheltä, oli tuntenut Margitin ja tämän sisaren Astridin jo pienestä. 

"Olen kiitollinen Teille, rouva Tohtori, että ette ole kysellyt sukupuolen asioista. Sellaisia minä en mielellään ajattele, eivätkä ne kuulu minulle. Ikäneitona minä olen valinnut olla kaiken sen ulkopuolella mitä hellempiin tunteisiin miehen ja naisen välillä tulee. Ja onhan niitä muidenkin välillä, jos tohtori saan sanoa. Enkä minä ketään sellaisesta moiti. Minusta maailmassa on paljon rumaa ja niin vähän kauneutta, hellyyttä ja lohtua, että ihmisen on otettava vastaan avoimin mielin se mitä hän saa."

Ihmiset saivat sodan, muun muassa, mutta sitä ei kirjassa vielä tiedetä eikä ainakaan uskota. Alice ei halua edes keskustella muista kuin miellyttävistä asioista ja uskoo Amerikan voivan estää kamaluudet, jos sellaisia ilmenisi.

"Se Eurooppa, jonne minä saavuin vuonna 1907 oli läpikotaisin demokraattinen ja ystävällinen. Se juhli yötä päivää ja toivotti tervetulleeksi parhaat taiteilijat ja hylkiöt kaikkialta maailmasta. Se oli luonteeltaan suvaitsevainen ja ystävällinen, se on Euroopan perusolemus, eikä mikään Hitler tule sitä muuttamaan."

Leena Parkkinen on jälleen kirjoittanut komean teoksen, joka ei tunne suomalaiskansallisia tai vuosilukujen asettamia rajoja, vaan kutoo faktan ja fiktion kiehtovaksi ja runsaaksi ajattomaksi kokonaisuudeksi. Kirjallisuutta, joka toimisi missä vain länsimaissa, uskon, Maxin tavoin. Taide, ruoka, tasa-arvo, kauneus ja rakkaus ovat universaaleja teemoja. Samoin väkivalta, joka myös kytkeytyy tarinaan, kuin kirjailija nappaisi ovelasti siivunsa kuumasta dekkaribuumista. Aivoni nyrjähtivät ja jäivät kihisemään: ratkaisun jälkeen tuntuu siltä, että kirja on luettava heti uudestaan uudessa valossa. Lopetan kuitenkin viihdyttävään sitaattiin, johon voin täysin yhtyä (ja mitä "tämä kaikki" tarkoittaa, sen voi jokainen itse päättää; itse viittaan sillä, no, kaikkeen):

"- Luojan kiitos minä olen yli kuudenkymmenen, Gertrude sanoi. - Tämä kaikki on paljon hauskempaa, kun on vanha."  

Kenelle: Uppoutumista kaipaaville, toden ja kuvitellun yhdistämisestä viehättyville, naisparien ja taiteilijoiden elämästä 1900-luvun alussa kiinnostuneille, kosmopoliiteille, laatuproosan ystäville.

Muualla: Parkkinen kirjoittaa tarinaa lukijan iloksi myös rivien väleissä ja antaa hänelle mahdollisuuden täydentää tarinaa omassa mielikuvituksessaan, sanoo Kirjasta kirjaan -blogi.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär. Otava 2022. Kansi Jussi Karjalainen.

Liisa Väisänen: Symbolien Helsinki

Minua viehättää suuresti tietokirjailija, symbolitutkija Liisa Väisäsen kehotus keskustella rakennuksen kanssa. Tosiaan, talon kanssa voi kommunikoida, kun vain ymmärtää sen kieltä, sen symboleja. Mitä se haluaa katsojalleen sanoa? 

Symbolikielen saloja avaa ansiokkaasti Väisäsen kirja Symbolien Helsinki, joka johdattaa lukijan ensin kaupungin arkkitehtuuriin yleisesti ja vie sen jälkeen matkalle tutkimaan yksittäisiä taloja lähempää aluettain, yhdeksän eri kävelykierrosehdotuksen kautta. Kirjasta on tullut jo jonkinlainen hitti, niin paljon väkeä on osallistunut kirjoittajan kuulemistilaisuuksiin julkaisun jälkeen. Kuuntelin luennon Helsingin kaupunginmuseossa noin 150:n muun kanssa, joista suuri osa lähti myös kirjailijan vetämälle kävelykierrokselle luennon jälkeen. 

Liisa Väisänen on innostava, innostunut ja selkeäsanainen esiintyjä, joka tietää, mistä puhuu. Hänet muuten saattoi bongata myös taannoisesta tv-ohjelmasta Merkkien salat. Kirjassa asiaa on luonnollisesti paljon enemmän: kaiken sisäistäminen ja merkkien oppiminen vie aikansa, mutta jo kiinnostuksen herättäminen on kova juttu. Tätä kirjaa tarvittiin. 

Kotikaupungistakin löytää paljon uutta, kun osaa katsoa. Kas,
Kansallisteatterin seinästä löytyy pöllöjä! Viisauden symbolia ovat käyttäneet monen muunkin rakennuksen suunnittelijat, ja se tietysti sopii hyvin etenkin opinahjoihin, kuten yliopistoon. Väisänen sanoikin Helsinkiä pöllöjen kaupungiksi. (Kiitos vain, sanoo helsinkiläinen.) Pöllö kurkkii myös Aleksanterinkadun Pohjola-talon seiniltä (kuva), joissa on runsaasti kansallisia symboleita, kuten karhu, sekin yleinen kaupunkimme seinissä. 

Eduskuntatalossa yhdistyvät klassiset ja kansalliset elementit: kansallisvaltioaatteen valtakautena, johon osui myös Helsingin vahva rakennusbuumi 1900-luvun alussa, suomalaisuutta pyrittiin korostamaan voimallisesti, jolloin rakennus ottaa kantaa myös poliittisesti.

Katsojaa huvittivat hedelmällisyyden symbolit, munat, Mummotunnelina tunnetun biletyspaikan koristeina. Mummot eivät liene enää hedelmällisimmään, mutta voinemme tulkita symbolien nykyisin kuvaavan paikassa syntyviä hedelmällisiä ihmissuhteita. 

Nyt tiedän, mitä ovat pylonit, atlantit ja karyatidit (korkea kapeneva porttitorni, painoa kannatteleva mieshahmo, naishahmoinen pylväs). Ja millaisia ovat kuviot juokseva koira tai meanderi (ihan tuttuja!) ja mitä ne kertovat. Pylväistä puheenollen, kirjailija sanoi niiden olevan rakennusta pystyssä pitävä selkäranka. Totta, mutta mahtaako hän tietää, että rakennuksen voi tehdä toisinkin, tosin ei yleisellä tavalla: keskustakirjasto Oodissa ei näy pylväitä. Se lienee ainoa rakennus Suomessa, joka on teknisesti oikeastaan silta, sillä talo on rakennettu valtavan teräskaaren varaan. 

Kirjassa liikutaan pääosin keskustassa, mutta hieman myös reuna-alueilla, ja sain monta vinkkiä vierailupaikoista. Esimerkiksi Pukinmäestä löytyy Aurinkolabyrintti ja Kontulasta Rakkauden temppeli. Kohteita on mainittu myös Käpylästä, Toukolasta ja Puistolasta. Valinta kirjaan on varmasti ollut vaikea, sillä seiniä ja symboleita riittää. Kirjan tiedoilla pystyy kuitenkin tulkitsemaan yleisimmät symbolit ja ennen kaikkea kiinnittämään niihin huomiota. Joskus koriste on vain koriste, mutta usein ei. Tunnen tietäväni nyt paljon enemmän arkkitehtuurin estetiikasta. Ja tosiaan, esteettinen elementti voi muuten olla myös funktionaalinen, kuten juuri mainitut pylväät. 

Kirjassa on sanasto, symbolihakemisto ja lähdeluettelo. Lukeminen ei edellytä etukäteistietoja eikä edes kävelyä paikan päälle, sillä kuvista käy ilmi, mistä puhutaan. Ja kuten kirjoittaja sanoo, symbolit toimivat myös muissa maissa ja kaupungeissa, joten kaupunkilomista on mahdollista saada enemmän irti pienellä perehtymisellä. 

Nautin opastetuista kaupunkikävelyistä: on mahtavaa katsella paikkoja ja kuunnella asiantuntijan puhetta kiinnostavista aiheista - eikä itse tarvitse kuin roikkua joukon mukana. Helsingissä kävelyitä löytyy googlaten eri järjestäjiltä. Kirjallisia kävelyitä saisi olla lisää! Olin kerran Kalliossa Kjell Westö -kierroksella, mikä oli hauskaa ja hassua. Tuijotimme intensiivisesti ikkunaa, jonka takana kirjassa asui fiktiivinen hahmo, tai kuljimme reittiä, jota keksitty henkilö kirjassa käveli. Aikuisenakin voi leikkiä! Vinkkaan myös Kirjojen Kannelmäki -kävelykierroksesta, jossa etsitään rasteja alueelle sijoitetuista sitaateista eri kirjoista. Harmittavasti vandaalit tuhoavat rastilappuja, mutta kirjasto uusii niitä koko ajan, ja ilman maaston lappujakin voi kirjastosta saatavan kartan avulla kulkea paikat ja sitaatit läpi. 

Kuvat jutussa omiani. Alla olemme lähdössä keskellä olevan Liisa Väisäsen opastamalle kierrokselle ja muutaman kohteen kuva.

Kenelle: Helsinki-faneille, arkkitehtuurista kiinnostuneille, historiahulluille, kielen tulkitsijoille, uteliaille, kaupunkikävelylle kaipaaville, kirjalahjavinkkiä hakeville.   

 
Liisa Väisänen: Symbolien Helsinki - opas pääkaupungin salaisuuksiin. SKS 2022. Kansi Laura Noponen.