tiistai 21. tammikuuta 2014

Sinun jälkeesi, Max

Paikkaan blogini vakavan puutteen: Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, ilmestyi 2009, mutta aloitin blogini vasta seuraavana vuonna, joten arvio kirjasta on puuttunut. Tämä on harmittanut minua, sillä kirja on niin vaikuttava ja hämmästyttävä, etten halua sen unohtuvan.

Mutta nyt minulla oli ilo tavata kirjailija Lukukeskuksen lukupiiritapahtumassa! Sain hyvän syyn kerrata kirjan ja sen myötä muistutella sitä mieliin myös täällä.

Max ja Isaac ovat 1900-luvun alussa eläneet siamilaiset kaksoset. He syntyivät saksalaisessa pikkukaupungissa äidilleen, maalaistytölle, joka vanhempiensa vastustuksesta huolimatta oli avioitunut parempiin piireihin, Puutarhakaupunginosasta kotoisin olevan valokuvaajan kanssa. Äiti oli häiden aikaan jo raskaana, ja synnytykseen asti hänet vastentahtoisesti lopulta hyväksyttiin uuteen sukuun.

"Sitten tulimme me."

Syntyneellä oli kaksi päätä, neljä jalkaa, kaksi sydäntä, kolme kunnollista kättä ja yksi surkastunut. Kaksi poikaa, kyljestään kiinni toisissaan. Kun toisen jalkapohjaa nipisti, toisen jalka potkaisi ilmaa. Kummallinen olio, josta synnytystä hoitanut lääkintäneuvos toivoi saavansa mainetta ja kunniaa, julkaisuja, konferenssikutsuja ja setelitukkoja.

Tuohon aikaan ei siamilaisia kaksosia osattu leikkauksella erottaa, joten vanhemmat ratkaisivat ongelman viemällä pojat hoitoon maalle tätinsä luo, pois silmistä. Täti oli pojille äidin- ja perheenkorvike ja ainoa aikuinen, joka tuntui heihin kiintyneeltä. Mutta hänkään ei pystynyt järjestämään takaamaan kaksosille normaalia perhearkea, vaan he ajautuvat poikkeavuuden rahaksi tekemisen maailmaan, sirkukseen.

He olivat reippaita ja terveitä - perusvammaansa lukuun ottamatta - ja oppivat pian pärjäämisen taidot. Fyysisestä yhteydestään huolimatta Max ja Isaac ovat eri henkilöitä, Max se kokonaisempi ja rohkeampi, tekevämpi, Isaac vieressä, hieman arempana, haaveellisempana. Molempia kiehtoivat tarinat, ja Isaac keksi niitä veljelleen lohduksi ja turvaksi, kun maailma murjoi. Isaac on myös koko kirjan tarinan minä-kertoja.

Pojat opettelivat tanssimaan ja elättämään itsensä esityksillään. Sirkusmaailmassa Eurooppaa kiertäessään he tutustuvat moniin erikoisiin persooniin. On täyteen tatuoitu tyttö, Mona, johon Max ihastuu; Pariisissa on Lucia, joka ihastuu poikiin ja sekoittaa seksin ja äidinrakkauden; Helsingissä on Iris, johon Isaac rakastuu.

"Olimme esittäneet samaa numeroa koko talven ja Max halusi harjoitella uuden kuvion. Olimme valvoneet viime yönä, päätyneet juhliin ja huomasin sekoavani askeleissa. - Mikä on vialla? Max ärähti ja heilutti strutsinsulkaviuhkaa kasvojensa edessä. Hänen kajalinsa oli tuhriintunut ja maali rakoili. - Mmm? Nostin vesikupin huulilleni ja join ahnein kulauksin. - Siitä tytöstäkö on kyse? - En halua puhua hänestä. - Hirveä harakka se on, mutta hauska. Kiinnostunut sinusta. - Tuskin se olisi hyvä pano, jos sitä mietit. Kauniit naiset eivät jaksa nähdä vaivaa. - Äh, älä ole tuollainen. Olet surkea esittämään karkeaa. Tiedän, että pidät  hänestä. Et ole kertonut hänestä yhtään vitsiä ja iltaisin hiplaat sitä savukerasiaa. Viime yönä puhuit unissasi.

Maxin silmät pyysivät. Ensimmäistä kertaa en osannut pukea Maxille jotain sanoiksi."

Muiden erilaisten keskellä on helppo olla. He eivät tiedä normaalista, eivätkä sitä koskaan opikaan. Ihmisten uteliaisuuteen tottuu.

"- Miltä se tuntuu? - Mikä? - Erilaisuus, outous? Se, ettei voi koskaan olla yksin? Kohautan harteitani. - Paha sanoa, kun ei tiedä muusta."

Läheisin on tietysti poikien keskinäinen suhde. He viettävät levotonta elämää, joka sisältää esityksiä, juhlia ja nautintoja, mutta myös paheita, poikkeavuuksia ja hyväksikäyttöä ällötykseen asti, sairauksia ja kuolemaa. Parkkisen kieli on kuitenkin niin kaunista, että tarina on kaikesta rumasta huolimatta loistelias. Sen viehätys on runsaissa, mielikuvitusta kutittelevissa yksityiskohdissa, joiden todenperäisyyden eteen kirjailija on nähnyt paljon vaivaa. Tuo outo maailma muuttuu kirjassa huikeasti eläväksi. (On se niin outo, että jos joku olisi sanonut aiemmin, että kuule, ihastut 1900-luvun alun sirkusmaailman siamilaisista kaksosista kertovaan kirjaan, olisin nauranut kolkosti.)

Parkkinen kertoi, ettei hän näe aikaa lineaarisena, vaan hetkinä, kohtauksina, ja tämäkin tarina liikkuu eri aikatasoilla. Iriksen tarina huipentuu Helsingissä. Hotelli Torni, jossa pojat asuvat, on juuri valmistunut - työnantajani kädenjälkeä* - ja Iris yllättää pojat viimeisen kerran.

Haikeansävyinen, hieno ja kansainvälinen tarina menneestä maailmasta, joka jää mieleen. Se voisi yhtä hyvin olla peräisin Saksasta, Pariisista tai New Yorkista kuin Turusta, jossa Parkkinen asuu. Hän on myös asunut Turun saaristossa, ja vastaavan eristäytyneen yhteisön elämää hän kuvaa syksyllä 2013 ilmestyneessä  Galtbystä länteen -kirjassaan. Kirjoista löytyy paljon muutakin yhteistä: kiinteä sisarussuhde, etäiset vanhemmat, surullinen perusjuonne, eri aikatasot, erilaisuus ja sen sietäminen. Täytyy tunnustaa, että kunnianhimoisen ja kokeilevan Maxin jälkeen Galtby tuntui hieman laimealta, "tavallisempana" tarinana. Laatukirjallisuutta tosin sekin, huolellisesti rakennettu ja taidokkaasti kirjoitettu.

Muualla: Järjellä ja tunteella -Susa vaikuttui. Lumiomenalla paljon linkkejä ja kommentteja kirjasta.

Lukukeskus välittää kirjailijoita tapahtumiin, vaikka oman lukupiirisi vieraaksi. Sivuilta löydät lisätietoja ja hinnaston. Joukko kirjabloggareita toimi pilottina uudelle palvelulle, jossa myös yksityiset voivat tilata kirjailijan vieraakseen. Me saimme tavata Leena Parkkisen. Kokoonnuimme hyvässä, iloisessa kirjahengessä erään bloggarin kotona, söimme hyvää ruokaa ja keskustelimme Parkkisen tuotannosta ja kirjoittamisesta. Voitte arvata, että oli antoisaa kuulla kirjailijan itsensä kertovan kirjojen taustoista ja työskentelytavoistaan, lempikirjoistaan ja muusta, mitä rohkenimme kysyä. Kiitokset kirjailijalle, Lukukeskukselle ja kanssabloggareille kivasta illasta!

Tapaamisesta kertovat sanoin ja kuvin Maria Sinisen linnan kirjastossa, Lumiomena, Linnea ja Kirjavan kammarin Karoliina.
Helmikuussa tapahtumasta kerrotaan myös Kotivinkki-lehdessä.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max. Teos 2009. Kansi: Jussi Karjalainen.

                          * Hotelli Tornin työmaa. Kuvalähde: Lemminkäinen.



8 kommenttia:

  1. Just luen tätä...ihan kiva alku...

    VastaaPoista
  2. Sinun jälkeesi, Max on edelleen yksi ehdoton suosikkini kotimaisen kirjallisuuden saralla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hieno kirja, ja kumma kyllä, lukukokemus ei ajan myötä haalistu, päinvastoin. Nyt kun kertasin sen, se tuntui entistä vahvemmalta, tosin vähän eri tavalla kuin ensi kertaa luettuna.

      Poista
  3. Voi tämä on luettava! En ole lukenut vielä mitään Leena Parkkiselta ja hän kiinnostaa aivan erityisesti siksi, että isänsä Jukka Parkkinen on yksi elämäni tärkeimimstä kirjailijoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle taas isä-Parkkinen on tuntematon kirjailijana, pitäisikin tutustua, kiitos vinkistä. Et varmasti pety tyttäreenkään.

      Poista
  4. Tämä kirja on luettava! Kiitos hienosta muistutuksesta! <3

    VastaaPoista
  5. Ole hyvä, ja juu, sijoittaisin must-luettaviin :-)

    VastaaPoista