Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää. Klassikkohaaste 19.

Bongasin teoksen kansainväliseen kirjailijakyselyyn perustuvalta Maailman kaikkien aikojen parhaat kirjat -listalta. Kirjan komea nimi kiinnosti, ja ranskalainen kulttuuritausta, jota en juuri tunne. Proustiin en ole uskaltautunut, mutta tämä on Proustin jälkeen luetuin ranskalainen moderni klassikko, sanoo suomennokseen jälkisanat kirjoittanut Timo Hännikäinen. Tulkitsen "modernin" tarkoittavan 1900-luvun alusta alkaen julkaistuja kirjoja.  

Lisätietoja etsiessäni löysin mainintoja tyyliin "käänteentekevä ja järkyttävä", "maailmankirjallisuuden paras romaanilopetus",  "ilmaisutapa ei noudattanut mitään vallitsevaa muotia", ja vielä: ”Ihminen ei tämän teoksen luettuaan enää ole sama kuin ennen. (Frédéric Vitoux)”.

Ehkä olisin halunnut olla, sama siis. Lukeminen ei nimittäin ollut miellyttävää, kammottavaa oikeastaan. Päähenkilö Ferdinand Bardamu on alussa nuori kloppi, jonka lääketieteen "tai sen suuntaiset" opinnot takkuavat ja joka pestautuu sotaan hetken mielijohteesta, kahvilaväittelyn innostamana.

"Sattuikin niin sopivasti että sota oli juuri lähestymässä meistä kummankaan huomaamatta mitään, eikä minun pääni ollut enää oikein kunnossa."

Ensimmäinen maailmansota sai pään entistä huonompaan kuntoon, kuten arvata saattaa. Yllättävästi Bardamusta tulee hetkeksi sankari, hän haavoittuu lievästi ja saa sairaalajakson jälkeen lopulta vapautuksen. Miehen alunperinkin synkkä maailman- ja ihmiskuva on mustunut, hapantunut, eltaantunut entisestään. Hän vihaa kaikkea ja kaikkia: omia ja vihollisia, tuttuja ja tuntemattomia, katuja ja maaseutua, tunteita ja huvituksia. 

Hän kadehtii rikkaita ja inhoaa köyhiä, halveksii äitiään, elostelee ja käyttää sanoja kaunis tai ihana ainoastaan muutamasta helliä tunteita (tai lähinnä himoa) herättävästä, ohimenevästä naisesta. Hänen maailmansa on ällöttävä, mutta niinpä hän tiedostaa olevansa itsekin saastaa ja rappiolla ja suomii itseään ankarasti - vaikka joskus nuorena saattaa vielä kuvata itseään nöyräksi ja hyväkäytöksiseksi.

Muiden tarkkailussa ja sanansäilässä hän on kyllä hyvä, eli siis kirjailija on, mikä ilmenee vimmaisuuden ja aistituntemusten tarkan välittämisen vahvuudessa. Ja terävinä kommentteina, jotka nekin hän onnistuu aina yhdistämään johonkin ikävään, kuten tässä (esimerkki ruotsalaisten vaaleudesta on kevyimmästä päästä): "Kuolleen ruotsalaisen ja yönsä valvoneen nuoren miehen välillä ei juuri ole näkyvää eroa." 

Mutta mitä sodan jälkeen, yleisen vihaamisen, vetelehtimisen, pennien laskemisen ja bordellikäyntien sijaan? Uutta miestä yritettiin rakentaa tarjoamalla hänelle työpaikkaa siirtomaista, vaikka hän haaveili Amerikasta. 

"Minä puolestani halusin vain häipyä helvetin kuuseen, mutta kun ei ole rikas täytyy olla olevinaan hyödyllinen ja kun en toisaalta päässyt opinnoissani mihinkään, oli keksittävä jotain. No Afrikkaan sitten, tuumin ja annoin passittaa itseni tropiikkiin, jossa kuulemma annos itsehillintää ja hyvää käytöstä riitti luomaan heti hyvän aseman."

Matkailu ehkä opettaa, mutta ei avarra. Afrikan jälkeen hän käväisee Amerikassakin (joka sekin on tietysti pettymys), mutta palaa Ranskaan. Ja yllättää jälleen: hän saa kuin saakin opintonsa loppuun ja lääkärinpaperit taskuunsa! Valitettavasti en voi sanoa, että miehestä kehkeytyisi yhtään kunnollisempi - jos itserakkauden rippeidenkin häviämistä ei lasketa - tai hänen elämästään seesteisempi, ajatuksistaan myönteisempiä. Sivun 300 paikkeilla teki mieli jättää kesken koko opus houreineen ja horinoineen, mutta sinnittelin.  

Sitten alkoi naurattaa kaikki se rypeminen ja vimmainen vellominen synkkyydessä. Mitä inhottavuuksia vielä seuraakaan? Tutkijat eivät ymmärtääkseni tiedä, oliko tämä kirjailijan tarkoitus vai ei; uskon, että ei, sillä lukijan silmille ei roisku huumorin tai velmuilun tippaakaan. Päähenkilö löytää paljon sivallettavaa paitsi ihmisistä myös yhteiskunnasta, ja ajankuvaus köyhän kansan elämästä niin Ranskassa kuin siirtomaissa onkin yksi kirjan antoisimpia puolia. Esikoisromaani perustuu osittain kirjailijan omille kokemuksille, eikä tämä vaikuta mukavalta mieheltä elämäkertatietojen mukaan. Hän osallistui kiihkeästi juutalaisvastaiseen julistamiseen myöhemmin, tosin tyylilleen uskollisesti ivasi myös saksalaisten "arjalaispotaskaa". Maailmankuva muistuttaa hälyttävästi päähenkilön ajatuksia.

Kirjoitustaitoja hänellä kyllä oli, ja teoksen katsotaan uudistaneen kirjallisuutta muun muassa ottamalla käyttöön kolmen pisteen käytön tehokeinona. Kääntäjä pahoittelee kirjan lopussa aiemman käännöksen virheitään, mutta sanoo teoksen "hurjan imun ja kaiken valtaavan vuolteen" olleen läsnä jo ensimmäisessä. Traagisuutta lisää se, että korjatun käännöksen saavuttua kustantamoon kääntäjä menehtyi sydänleikkaukseen ehtimättä nähdä lopputulosta kommentoituna saati painettuna. Sopii teoksen maailmankuvaan, sekin. 

Hienostelua ei tarvitse pelätä - mieleen tulevat ainakin Niklas Natt&Dagin kirjat. Kirjaa voisivat lukea elitismiä kaihtavat ja synkkyydessä viihtyvät, mutta herkille tai jo valmiiksi vihaisille ja negatiivisesti ajatteleville en sitä suosittelisi, saattaa vahvistaa epätoivoisia ajatuskulkuja. Jos ei sitä ota rempseänä liioitteluna ja syvänmustana huumorina tai terapiana, jolla omaa vihaa, kiukkua ja elämänpettymystä voi turvallisesti purkaa samastumalla, mieluummin kuin vaikka ammuskelemalla baareissa.  

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää. (Voyage au bout de la nuit, 1932). Siltala 2012, ensimmäinen suomenkielinen laitos 1966 (Tammi). Suomennos Jukka Mannerkorpi.

Mannerkorven korjatun käännöksen viimeisteli Ville Keynäs.

Osallistun postauksella kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen 19. Sitä vetää tällä kertaa blogi Yöpöydän kirjat, jonka tekemä on myös haastelogo yllä.  

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on. Naistenviikko 2024

Venäläiset ovat vallanneet Hankoniemen, jonka asukkaat ovat joutuneet muuttamaan kuka mihinkin. Vuonna 1940 vallitsee levoton rauha, tyytymättömyys Suomessa sytyttelee uuden sodan tulta. 

" - Hanko, presidentti sanoo, - on kuin suoraan Suomen sydäntä kohden tähdätty pistooli."

Kirjataivaalle upeasti singahtanut suomenruotsalainen Karin Collins jatkaa romaanin Säilyt sydämessäin tarinaa hankolaisista. Pensionaatin johtajatar Disa asuu Helsingissä salaperäisillä retkillään viipyvän rakkaansa kanssa ja työskentelee taloudenhoitajana. Tammisaareen siirtyneen Ainon suhde Berndtiin on syventynyt, ainakin tyttö toivoo niin. Kaipuu sotatehtävissä viipyvää miestä kohtaan ja myös Hankoon on suuri, mutta onneksi Aino saa mielekästä tehtävää Hangöbon-lehden toimituksesta.

"- Ajattelen sinua joka minuutti, hän vastaa rehellisesti. - Tai ehkä joka sekunti. 
Berndt nauraa. - Siinä tapauksessa tarvitsetkin lisää tekemistä, jos asiat ovat niin huonosti."

Vanha Hjalmar on pehmeäsydäminen mutta itsepintaisen kova, kun kodista jättämisestä on kyse. Kun Bromarviin ja Tammisaareen evakoituneiden on jälleen muutettava tilanteen käydessä niissäkin liian vaaralliseksi saksalaisten tulon ja kiihtyvien pommitusten myötä, Hjalmar tekee omat ratkaisunsa. 

"Hjalmar ei vastaa. Hän sulkee silmänsä, hengittää maidon, olkien ja sonnan makeaa tuoksua ja hieroo kengänpohjiaan epätasaiseen kivilattiaan. Hän haluaisi pysäyttää ajan. Tai ei, hän ajattelee, mieluiten hän kääntäisi sen kulkemaan taaksepäin. Tulevaisuus tuntuu vaaralliselta jyrkänteeltä, jonka reunalla hän seisoo."

Olen ihan hurahtanut tähän(kin) kirjasarjaan. Upeaa kerrontaa, syvälle meneviä aiheita, henkilöt eläviä ja toimivia. Tekstissä on vanhan ajan kerronnan lumoa, joka vie ja sattuu sinne, mihin pitää. Sarjaan on tulossa jatkoa. 

"Hjalmar ei tunne myötätuntoa venäläisiä kohtaan mutta ymmärtää, kuinka heidän maailmansa toimii. Kaikki haluavat elää vielä ainakin päivän ja tekevät sen eteen kaikkensa."

Kirjojen nimien arvoitus selvisi Ylen Kulttuuriykkösestä, jossa Karin Collinsia haastateltiin. Ne ovat laulusta! Suomenkieliset tuntevat Leila-valssin, jonka originaali on Hangövalsen. Linkissä video, joka esittelee Hangon keskeisiä paikkoja Georg Malmstenin laulun tahtiin. 

"Hangö, Hangö, Hangö, sol och sommarfröjd
Hangö, Hangö, Hangö, hos dig min längtan är förtöjd
Du har ej dig like i Norden
Ja, inte på hela jorden
Hangö, Hangö, Hangö, hos dig e jag glad å nöjd."

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on. S&S 2024. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Marja Toivio: Agnes - ensimmäinen naisjuristi. Naistenviikko 2024

Kun Agnes Lundell haki yliopistoon lukemaan lakia, hän joutui samalla hakemaan vapautusta sukupuolestaan. Naisten ei oletettu opiskelevan 1800-luvulla, oikeus siihen tuli voimaan 1901.

Agnes kuitenkin eteni määrätietoisesti, valmistui ja sai jopa viran, tosin vaatimattoman. Tuomarina nainen ei tietenkään saanut toimia (KHO:n lausunnosta: ...naisen luonteenlaatu ei tee häntä sopivaksi tuomarintehtäviä hoitamaan... on tosin olemassa naisia, joiden tyyni, harkitseva ja vähemmän tunteellinen luonne tekisi heidät sopiviksi tuomarintoimeen...) eikä edes asianajajana ilman Senaatin lupaa. Senkin hän hommasi ja perusti oman asianajotoimiston, johon veli häntä kannusti.

"Jos hän ryhtyisi asianajajaksi, hän haluaisi omat asiakkaansa ja omat oikeusjuttunsa. Olisiko hän silloin vihdoin tyytyväinen ja loppuisi ainainen pyrintö? Agneksen pää on niin täynnä suunnitelmia, ettei hän saa unta ennen aamuyötä." 

Hän oli businessnainen, hämmästyttävän moderni monin tavoin. Sukupuolten tasa-arvo oli itsestäänselvä päämäärä, jota hän edisti Naisasialiitto Unionin ja Svenska Kvinnoförbundetin jäsenenä sekä kirjoituksillaan ja luennoillaan. Avioliittolakia hän halusi muuttaa muun muassa siten, että nainen saisi oikeuden palkkatyöhön ilman aviomiehen suostumusta.  

Agnes sai usein ajaakseen juttuja, joissa naista oli kohdeltu väärin. Kuuluisaksi hän tuli Thyra Strömbergin jutulla, jossa varakas nainen oli suljettu mielisairaalaan ilman lääkärintutkimuksia. 

"Veli kysyy: - Kuinka voit avustaa hullua, Agnes? Oletko varma, ettei se pilaa mainettasi? - Hyvänen aika kuinka outo kysymys. Ensinnäkin asiakkaani ei ole hullu tai mielisairas. Ja vaikka olisikin, hän ansaitsisi itselleen avustajan. Vaatimaan, että hänelle tehty vääryys hyvitetään ja korvataan."

Uskomaton ura mahdollisimman vastustavassa ilmapiirissä! Paras ystävätär Emmy kannusti häntä veljen lisäksi, oikeastaan ainoana. Agnesia ei huolittu alan miehisiin seurakuvioihin, eikä hän saanut kollegoilta tukea, vähättelyä senkin edestä. Oli vain yksi, josta hän piti: Johan. Mutta ongelma oli se, että Johan oli vaasalainen ja Agnesin toimisto Helsingissä. Voisiko toimisto ja hänelle tärkeäksi tullut "perhe", henkilökunta, ehkä siirtyä Vaasaan? 

Agnes eli vuodet 1878 - 1938. Hänen elämänsä ja uransa kietoutui ajan suuriin tapahtumiin Suomessa, suurlakosta sotiin ja asenteiden muutoksiin: lopulta hän sai jopa vannoa tuomarinvalan. Kiinnostava biofiktion muotoon kirjoitettu todellinen elämäntarina niin tasa-arvosta kuin historiasta kiinnostuneille.

Marja Toivio: Agnes. Atrain & Nord 2024. Kansi Jutta Luukkonen, valokuva on aito (Finna.)

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Karoliina Timonen: Laina. Naistenviikko 2024

Laina Päätalo oli ahkera, työtätekevä ja kaikessa hyvää näkevä nainen, joka yritti parhaansa ollakseen kelpo puoliso ja miniä, rakastavan kodin hengetär, kertoo kirjan tarina. Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen edessä on kuitenkin ero myöhemmin supersuosioon nousevasta kirjailijasta, Kalle Päätalosta. Vihdoinkin ero, voisi sanoa. 

"Hän pelkää iltaa, viimeistä illallista - sitä kun kello tulisi kuusi ja auto hakisi Kallen tavaroineen. Sitä kun hänestä tulisi eronnut nainen. 

Miten he onnistuivatkin tämän möhlimään?"

Ei Laina tahraton ollut itsekään, mutta Kallen jatkuvat naisjutut, ehdottomuus ja mielen synkkyys lopulta olivat liikaa. Ja perheen perustamisen paine, Laina kun ei lapsista haaveillut, terveys- ja muista syistään. Ehkä sitten joskus, hän ajatteli epämääräisesti. Kun oma talo ja rakkaus ovat vakaalla perustalla. 

"He menivät naimisiin pikaisesti, se tapahtui ehkä hetken huumassa, mutta he tiesivät, he olivat varmoja asiastaan. Eivätkä he ainoita nopeasti toimineita tietoviisaita tuolloin olleet; sota sai ihmiset tarttumaan, tarrautumaan ja takertumaan. Vasta jälkeenpäin Laina kuulee, lukee ja ymmärtää, että se oli juuri sota, joka teki ihmisistä niin varmoja. Sodan takia hekin uskoivat tietävänsä, ja muiden mukana hekin uskoivat paitsi rakastuvansa hetkessä myös rakastavansa ikuisesti. Rakkaus oli se voima, ainoa asia, joka voitti kuolemanpelon, ja siksi siihen niin kiihkeästi tartuttiin ja takerruttiin."

Rakkaus tuli äkkiä, mutta vuodet armeijan harmaissa tekivät Kallelle huonoa, eivät ainakaan parantaneet mustaan taipuvaa mieltä. Miehen oli mentävä hermolääkärille, vaikka nolotti.

"Se onhi eri asia niillä, jotka oli oikeasti rintamalla ja kärsi vaikka mitä. Minä kävin vain kääntymässä ja haavottumassa. - Höpsistä. Toverisi kaatusi, pelkäsit itsekin kuolevasi ja ylipäätään virusit armeija- ja sotakomennukselta vuosikaudet, koko sun parhaan nuoruutesi." 

Ja mies oli "vielä mennyt työväenopiston kirjoituskurssille ja liittynyt johonkin kynäilyryhmään. Jos hän käyttäisi kaiken niihin sekä kirjoitteluun tuhlatun ajan lepäämiseen, kaikki olisi varmasti paremmin. Tai edes työhön, josta maksettaisiin jotakin järjellistä!"

Talo tuli lopulta rakennettua, työ vei pariskuntaa Tampereelta Taivalkoskelle ja takaisin, Kallea rakennusmestarina muualle. Laina sai pettyä monet kerrat odottaessaan rauhallista ja rakkaudellista yhteistä aikaa. Onneksi hänellä oli paljon ystäviä ja tuttavia sekä optimistinen luonne, joka kantoi kauas, eikä hän kantanut vihaa pitkään, rakkautta kyllä - oli vaikea myöntää, että ikuiseksi aiottu liitto ei tee kumpaakaan onnelliseksi. Ja sekin, että Veikko herätti hänessä niin toisenlaisia tunteita, vilausta siitä, mitä olisi voinut olla. 

Ajankuvaa, mutta samalla ajatonta naisen elämää uskottavasti ja juurevasti kirjoitettuna. 

Tarina perustuu olemassa olevaan tietoon ja kirjoituksiin Päätalon perheestä, niin Kallen omiin kuin muihin inspiraation lähteisiin, joita kirjailija on listannut teoksen loppuun. Esikuvana oli Helvi Ojala, Kalle Päätalon ensimmäinen vaimo todellisessa elämässä, mutta luonnollisesti Lahjan ajatukset, tunteet ja puheet ovat fiktiota. Näin se olisi voinut mennä, ehkä osin menikin. Biofiktio on kohteelleen kunnioittava ja tyylikäs näyte Timosen kirjoitustaidoista. Aiempia mm.

Kesäinen illusiooni - mainio kesäkirja, vink! 

Aika mennyt palaa - uusintaluin äskettäin, ja hyvin veti edelleen, kun osa oli jo unohtunut.

Kalle Päätalon kirjat olen lukenut ja niihin koukuttunut ennen blogiaikoja. Iijoki-sarjan luin parikymppisenä, kumma kyllä. Ja ennen autofiktion ja Knausgårdin aikoja, jotka toivat elävästi Päätalon mieleen. Hakusanalla Knausgård löytyy blogista paljon lisää. 

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023. Kansi Ville Laihonen.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Tessa Hadley: Kun on ilta. Naistenviikko 2024

Se vaihe elämässä, kun lapset ovat jo isoja mutta omat vanhemmat vielä elossa. Vakiintuneet liitot, tavat ja harrastukset sekä ystävyyssuhteet. Christine ja Alex järkyttyvät, kun heidän parhaan ystäväpariskuntansa toinen osapuoli Zachary kuolee yllättäen sydänkohtaukseen. Vaimo Lydian maailmasta katoaa pohja. Christine pyytää tämän muuttamaan heille pahimman shokin ajaksi.

Tuntevatko ystävykset sittenkään toisiaan läpikotaisin, kuten ovat luulleet vuosikymmeniä? Uusi tilanne täräyttää tilannetta perustuksia myöten. Rehellisiä he ovat toisilleen olleet toisilleen aina, jopa puolisoistaan puhuessaan.

"- Lydiaa voisi hyvin luulla materialistiseksi, Zachary sanoi pohdiskellen. - Ja kyllähän hän sitä onkin. Hän on hirvittävän laiska ja rakastaa kaikkea kaunista. Mutta luulen, että ajatus oikeasta rahasta ikävystyttää häntä - siis rahasta, jolla on tehtävä jotain. Se tietää liikaa työtä."

Zachary on upporikas, kun taas Christine ja Alex elävät vaatimattomasti. Alex on älykkö ja lahjakas runoilija, ainakin tämän pienen piirin mielestä, mutta tuhlaa näiden mielestä "kieroutuneesti" lahjojaan yhdentekevissä töissä, postissa ja opettajana. Christine haluaa tehdä taidetta, ja Zacharyn rahat mahdollistivat pareille yhteisen galleria- ja työskentelytilan. 

Tessa Hadley kuvaa ihmiset todentunnulla ja heidän pohdintojaan kiinnostavin heitoin, kuten: "Hän [Alex] uskoi, että vain omia ennakkoluulojaan vahvistaakseen lukevaa ihmistä uhkaa yksitoikkoisuus." Elitistiseen tapaan, toki, liikutaan kulttuuripiireissä, ollaan perillä kirjallisuudesta, historiasta ja maailmantapahtumista, valitaan parhaita ravintoloita, matkustetaan Venetsian biennaaliin. Paikkaa he pitävät suurenmoisena ja kohottavana, vaikka:

"Aukion halki vaelsi liikaa turisteja, jotka särkivät kuvan: heitä oli liikaa suhteessa paikallisen elämän perusrakenteeseen joka onnistui kuitenkin säilyttämään vakaa määrätietoisen luonteensa ja esittämään, ettei piittaa turisteista."

Miten he pääsevät yli nelikkonsa särkymisestä? Zacharyn kuolemasta seuraa tunteiden ja tapahtumien kaaos. Päähenkilöksi nousee Christine, jonka ajatuksia seurataan eniten: 

"Hän alkoi muistaa Zacharyn uudenlaisella realismilla, ja niin hän jäi yksin johonkin kuivaan, kärventyneeseen paikkaan." 

Alex on tilanteessa, jota hän ei olisi osannut odottaa. Lukijan mielestä se ei ollut niin yllättävä, suoraan sanoen. 

"...Tekonsa suunnattomuuden vyöryttyä heidän ylitseen ja jätettyään jälkeensä merkityksensä kuin vetäytyvän aallon, Christine soitti, ja Lydia puhui hänen kanssaan, ja sitten oli myöhäistä."

Vetävä ja mielenkiintoa ylläpitävä tarina ja kuvio, mutta aivan iholle saati sen alle kirja ei hiipinyt. Ehkä rosoa puuttui, tai se oli vääränlaista? Toisaalta, pieni ärsytys on Hadleylle ominaista, sanon kahden luetun kirjan "vankalla" kokemuksella. Joten hän tekee sen tarkoituksella.

Hadley on älyllinen, pieniä eleitä ja mielenliikkeitä näkevä ja kuvaava taitava kirjoittaja. Vapaa rakkaus oli ensimmäinen suomennos. Tapasin Walesissa asuvan kirjailijan HelsinkiLitissä 2023, kuvassa hän vihreäsomisteisessa mekossaan. 

Tessa Hadley: Kun on ilta. Gummerus 2024. Suomennos Marianna Kurtto. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Martta Kaukonen: Hengissä. Naistenviikko 2024

Hengästyttävässä Kaukosen esikoisessa Ira oli Terapiassa, nyt hän on hengissä. Tosin moni muu ei ole, ainakaan opuksen lopulla. Sillä Helsingissä liikkuu sarjamurhaaja. 

Murhia tutkii Kerttu Leppänen, jota esihenkilö ei päästä eläkkeelle Kertun toiveesta piittaamatta. Olisi ehkä kannattanut! Ira puolestaan yrittää päästää normielämään kiinni, samoin hänen isänsä Arto. Vanha ystävä järjestää heille työpaikat Helsingin Aviisin toimituksesta. Artoa nyppii vaatimattomien "viiden rivin uutisten" teko menestyksekkään toimittajauran jälkeen.

"Heavia oli aikoinaan myyty minun reportaaseillani, minun henkilöhaastatteluillani. En ollut saanut epäonnistua. Minun oli pitänyt tehtailla lehdelle juttuja, joista kilpailijoilla ei ollut hajuakaan. Stressi oli käynyt hyvästä syystä juoda. Niin uutisvoitotkin."

Iralle työ on uutta, vaikka toimitus on hänelle tuttu jo pikkutytöstä. Ikävä kyllä, se ei vaikuta kovin hyvältä traumoista toipumispaikalta. "Terapia-Iran" julkileimasta on vaikea päästä eroon.

"Tartuin ovenkahvaan.
En saanut ovea auki.
Se ei ollut lukossa, minä olin."

Vinha pyöritys hämmentää lukijan pään. Kaukonen sekoittaa kuvitelmat ja kirjan todellisuuden nokkelasti (älyllistä viihdettä, sanottiin jossain) ja varmistaa, että käänteet ovat aina yllätys. On keskityttävä, tai tippuu kärryiltä. Nautin vauhdista ja ällistyttävistä vedoista - onko niitä jopa liian tiheästi yhteen tarinaan? Hetkittäin tuntuu siltä, että kohtauksia (aineksia) on kasattu peräkkäin ja päällekkäin kuin överiä jäätelöannosta ahmiessa, jossa ei ehdi nielaista edellistä suullista seuraavan jo tunkiessa suuhun. Sopii nopealiikkeiseen nykymaailmaan ja lukijalle, joka pelkää pitkästymistä. 

Pahaenteistä tunnelmaa luodaan. Ainakin varoitteluja tulevasta on riittävästi Kertun osuudessa, jossa toistuvat jo hieman turhan alleviivaavasti pahaenteiset toteamukset tyyliin "Miten väärässä olinkaan!". Vaikka oikeassahan Kerttu on. (Ja nyt kovasti pidättelen itseäni, sillä paljon ei voi kertoa spoilaamatta.)

"Ja silloin - nyt olen siitä varma, juuri silloin - kaikki alkoi mennä peruuttamattomasti päin helvettiä. Eikä paluuta enää ollut."

Iran tarinaa seuraan jatkossakin hienoisesta tämän kirjan kriittisyydestäni huolimatta, sillä jatkoa seuraa. Terapiassa-kirjan käännösoikeuksia on myyty hienosti maailmalle Yhdysvaltoja myöten. Erityisen suosittu se on ollut Saksassa, jonne on myös hankittu teoksen tv-sarjaoikeudet, vau! Amerikkalais-saksalainen tuotantoyhtiö suunnittelee siitä saksankielistä sarjaa nimeltä Therapiert. Toivottavasti tämä toteutuu! Vaikka tapahtumapaikka vaihtuisi Helsingistä Berliiniin.

Uskon, että psykologinen trilleri, joka nyökkää dekkareille mutta vetää silti omaa linjaansa, toimisi hienosti ruudulla. Vertailukohtia ei tarvinne ääneen sanoa, ainakaan paljon lukeville. Kaukosen tuotannon paperikirjojen kansien tyylikkään (verisen) linjakas sarja on komea.

Kenelle: Verettömien jännäreiden ystäville, pään pyörälle haluaville, psykologisista arvoituksista innostuville.

Muualla: Kirsin Book Club tapasi kirjailijan ja ruotii teosta. Kirsi suosittelee "kaikille kaltaisilleni, jotka tarttuvat useammin kaunokirjaan kuin trilleriin tai dekkariin. Hengissä-kirjassa kieli sujuu, rakenne toimii ja henkilöhahmot, sekä tutut että uudet, syvenevät tarinan edetessä. Kirjan älyllinen taso tarjoaa haastetta ja inhimillinen taso koskettaa." Sivumerkkejä-blogi ei innostunut. 

Martta Kaukonen: Hengissä. WSOY 2023. Kansi Perttu Lämsä. 

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro. Naistenviikko 2024

Maritta Hirvosen uutuuskirjan päähenkilö on nuori mies Péter, mutta naistenviikon ajatus täyttyy siten, että naisilla on suuri rooli. Aiemmassa teoksessa Komediantit tutustuimme Schreierin sirkukseen, joka kiersi Unkaria ennen toista maailmansotaa, sen aikana ja jälkeenkin aina siihen saakka, kun pandemia pakotti lopettamaan toiminnan. Sirkuksen kantavia voimia olivat jo edesmenneet Péterin Saksaan aikanaan loikannut isoisä Gabriel ja isotäti Arabella, joka kertoo nyt tarinaansa kirjeiden muodossa. Kirja liittyy siis edelliseen, mutta toimii hyvin myös täysin itsenäisenä teoksena.  

Sirkuksessa lapsuutensa elänyttä Péteria kiinnostavat paitsi valokuvaus - josta hän haaveilee ammattia - ja kulttuuri myös sukujuuret. Hän matkustaa Saksasta isoisänsä siskon Mártan luo Budapestiin tutkimaan isoisän kotikulmia, historiaa ja nykyistä Unkaria. Myös sirkusta, jossa hän tutustuu Nataliaan.

"Kaipaatko koskaan lintujasi ja sirkuselämää", Natalia kysyi ja haukkasi croissantistaan. - Pakko sanoa, että kaipaan, Péter sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. - Enkä vain joskus, vaan aika useinkin. Olihan se koko elämäni ennen. - Menetit kirjaimellisesti perheenkin, et vain sirkusperhettäsi. - Niin. Ennen ei tarvinnut ajatella mitään vaunun ja sirkusteltan ulkopuolella olevaa. 
He jatkoivat keskustelua sirkuksesta. Siitä, miten oma numero tai rooli määrittelee paikan elämässä ja miten erityistä klovneria voi olla verrattuna muuhun sirkustaiteeseen."

Márta ei halua puhua vanhoista ajoista, mutta Péter tutustuu maahan ja kaupunkiin muun muassa konserttien, näyttelyiden ja oopperoiden avulla. Ja valokuvaajien: esimerkiksi myöhemmin Robert Capa -nimisenä kuuluisaksi noussut juutalaispoika oli loikannut Berliiniin isoisän tavoin. Taiteellisesti lahjakkaasta Gabrielista paljastuu Péterille monia mielenkiintoisia asioita, hyvässä ja pahassa. Samoin hän saa tietoa nuorena kuolleesta äidistään. 

Kirja on hieno, syvä sukellus Unkarin kulttuuriin ja Budapestin kaupunkiin, jonka katuja ja rakennuksia saamme kulkea ja katsella Péterin silmin. Jotka hakevat jatkuvasti kuvattavaa ja kuvaamiseen omaa tyyliä.

"Kuva oli unkarilaisen André Kérteszin, yhden niistä, jonka nimi aina mainittiin, kun puhuttiin valokuvan mestareista. Sitä katsoessaan Péter alkoi aavistaa, ehkä jopa ymmärtää, että se, mikä valokuvasta tekee kiinnostavan ei olekaan sen kauneus tai täydellisyys, vaan jokin vastakkainen. Särö, vajavaisuus, puute. Jokin, mikä herättää kiinnostuksen ja jää ajatuksiin kiertämään. Samalla kun sen sommittelu, valo, kontrastit ja muu ovat täydellisen kauniita."

Oma linja on myös Hirvosella kirjoittajana: hän hyödyntää laajaa kulttuurin osaamistaan kiinnostavasti, etenkin klassisen musiikin alalta - hän on toiminut mm. Tampere Filharmonian intendenttinä - ja osoittaa ilmeisen vaikuttunutta ja tarkkaa Budapestin tuntemusta. Politiikkaa ja Orbánia ei voi välttää, kun Unkarin nykyisyydestä (ja sukutarinoiden kautta myös hieman menneestä) puhutaan. Jyrkkää kommentointia kirjailija välttää, vaikka kirjan henkilöiden mielipiteet ovat selvät. 

Teksti on täyttä monin tavoin: se sisältää paljon tietoa eikä siten ole ohimennen "lukaistava", vaikka kerrontaa sujuvaa onkin, sillä yksityiskohtia ja yhteyksiä on runsaasti. Myös hauskoja, muun muassa eräs kirkkaanvihreään pukeutunut hassutukkainen Euroviisu-esiintyjä vilahtaa keskusteluissa. Tässä ajassa siis ollaan! Kirjan nimi tulee musiikista sekin; se on unkarilaisen säveltäjän Belá Bartókin teos.

Kenelle: Valokuvauksesta, sirkuksesta tai klassisesta musiikista kiinnostuneille (etenkin niitä jo tuntevat saavat varmasti eniten irti), Unkarista tietoa hakeville, sukutarinoista innostuville.

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro. Stresa 2024. Kannen kuva Timo Hirvonen. Ulkoasu ja taitto Maria Carole. 

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas ja Kaivosten kaupunki. Naistenviikko 2024.

Jenny muuttaa ystävänsä Hannan kanssa Kanadaan, kotimaan köyhyyttä, kehnoja töitä ja ahdistavaa sisällissodan jälkeistä ilmapiiriä pakoon vuonna 1927. Parikymppiset naiset ovat päättäneet pärjätä, vaikkeivat kieltä osanneetkaan. Jennyn veli Ensio oli mennyt edeltä ja vakuutti töitä löytyvän ja myös naisten pääsevän ansion syrjään kotimaata paremmin. Ja jossain Amerikan mantereella asuu myös Jennyn isä, josta ei ole kuulunut vuosiin mitään. 

Nopeasti töitä löytyykin, kotiapulaisina. Jenny viihtyy Torontossa, vaikka vapaa-ajan vähyys ja tiukat kotiintuloajat kismittävät. Hanna haaveilee maaseutumaisemista. Naiset kertovat tarinaansa vuorotellen minä-muodossa, osan saamme lukea kirjeistä kotiväelle. 

"Vaikka suostuinkin lähtemään Jennyn kaveriksi Kanadaan vastentahtoisesti, oli se parempi ratkaisu kuin jäädä kotikylään, missä menneisyyden haavat olivat pahasti auki. Minuun ne jättivät ikuisen turvattomuuden tunteen, ajattelin, että aina oli jossakin onnettomuus tai ilkeä ihminen vaanimassa. Milloin tahansa saattoi lähteä matto alta ja hartaasti rakennettu luottamus kadota."

Naisten taivas kuvaa realistisella otteella maahanmuuttajan arkea ja palkollisten töitä, iloineen ja suruineen. "Haalilla" käydään kielikursseilla ja tansseissa, ja kun nuorista naisista on kyse, tietysti tavataan myös miehiä. Mutta Jenny ei aio ihan vielä asettua, vaan kokea vapauden ja itsenäisyyden hurmaa, toisin kuin perheestä unelmoiva ystävänsä. Vaikka elämä on pulskempaa kuin Suomessa, muuttaja on usein yksinäinen, kertoo Jenny:

"...minulle riitti, että veli oli siinä ja toi omalla mutkattomalla olemuksellaan tuulahduksen entisestä kodistamme. Hänen läsnäolonsa sai minut tajuamaan, miten yksin jokainen siirtolainen pohjimmiltaan oli. Suomalaiset tulivat kuka mistäkin, eikä paikallisia päässyt lähestymään helposti. Haali oli maanmiesten kohtaamispaikka, mutta ei korvannut kotiseutua. Jokainen oli yksin oman yritteliäisyytensä varassa, ja juuri siitä syystä Ension läheisyys sai minut tuntemaan edes hetken ajan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota olin kaivannut."                                                                                                                                                                                                                                                  

Pörssiromahdus 1929 lamauttaa talouden ja tuhoaa työpaikkoja. Jatko-osassa Kaivosten kaupunki Jenny ja Hanna asuvat pohjoisemmassa, pienessä kaivoskaupungissa. Molemmat ovat edenneet unelmiaan kohti. Suuressa suomalaisyhteisössä toistuvat kotimaan poliittiset kaiut, onpa seudulle levinnyt Karjala-kuumekin, joka kummastuttaa Jennyä.  

"- Minä en kyllä ymmärrä, mikä niitä sinne Venäjälle vettää, ihmettelin ääneen. 
- Pelkkää potaskaa koko puhe maan ihanuuesta ja työläisten omasta valtiosta. Onhan tuo nähty siinä naapurissa.
- Sano se niille, joihin Karjala-kuume on tarttunu, ei ne usko. Ihan kun olisivat tulleet sokeiksi ja kuuroiksi ja kadottaneet järkensä. Vieläkö Ensio haikailee niiden matkaan?"

Kirjat ovat mukavan sutjakoita luettavia; kirjoittaja on kokenut etenkin lasten ja nuorten kirjojen tekijänä, joten selkeys on luontevaa. Arjen kuvailussa on tosielämän tuntu, kiintoisia yksityiskohtia ja hauskuuttakin, etenkin fingelska-kielen kanssa, josta löytyy pieni sanasto Kaivosten kaupungin lopusta.

Luulen, että näitä kirjoja pystyy lukemaan sellainenkin, joka ei jaksa paksuja opuksia eikä raskasta historiaselvitystä. Ajattelen nyt lähinnä heitä, jotka esimerkiksi korkean iän tai terveysrajoitusten takia etsivät sopivaa historialuettavaa, jota jaksaa pidellä, kuten kasikymppistä äitiäni. Nuorten naisten kepeiden kenkien jäljissä on helppo kulkea!  

Kirjoittaja kertoo tehneensä mittavan taustatyön ja saaneensa innoitusta ja apua Kanadassa asuvilta sukulaisiltaan. Kirjan henkilöt ovat fiktiota, mutta monet tapahtumat ja ajan henki on koottu ja muotoiltu tarinaan siirtolaisten haastattelujen ja muun lähdemateriaalin pohjalta, jota on listattu ensimmäisen kirjan lopussa. 

Muutosta rapakon taakse kotiapulaisen töihin samoihin aikoihin kertoo myös Sally Salminen muistelmakirjassaan Aikani Amerikassa. Tästä en ehtinyt postata ennen palautuspäivää kirjastoon, mutta vinkkinä aiheesta kiinnostuneelle. Sally asui New Yorkissa kuusi vuotta palvellen hyvin varakasta väkeä, ja siirtolaisen asema tulee siinäkin hyvin esiin arjen kautta. Palvelijaa ei juuri täysivaltaiseksi ihmiseksi noteerattu. Kun Katrina julkaistiin, nousi palvelijakin arvoasteikolla. Jennyssä ja Sallyssa on jotain samaa: seikkailumieltä, tervettä suomalaisjärkeä, taitoa pitää puolensa ja päättäväistä positiivisuutta ainakin. 

Marja-Leena Lempinen on tehnyt uran lasten- ja nuortenkirjailijana, ja vasta nyt myöhemmin alkoi kirjoittaa myös aikuisille, onneksemme. Sarjan kolmas ja viimeinen osa Siivet ja juuret ilmestyy 4.9.2024, eli ihan pian! Miten naisten elämä lopulta järjestyy? 

Kenelle: Helppoa historialuettavaa hakeville, muuttaneiden sukulaisille ja tutuille, siirtolaisten elämästä kiinnostuneille. 

Marja-Leena Lempinen: 

Naisten taivas, Icasos 2021
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022

Kannet T. P. Kekäläinen.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024 

Naiset kirjoittavat naisista: Naistenviikon 2024 etkot

Margit tapaa Ullan ruokakaupassa. Seuraa suhde, mutta pitkä yhdessäolo alkaa rakoilla ajan myötä monesta syystä. Ulla on menestyvä mainosihminen, Margit matemaatikko. 

 " - Autan asiakasta. Tuon iloa ja oivalluksia. Ulla vertaili kahta huulipunaa. - Autat myymään enemmän, Margit sanoi. --- Niin, pidän talouden pyörät pyörimässä. - Mutta tarvitaanko lisää tavaraa? Margit kysyi. Ulla huokasi. Taas tätä."

Ulla saa potkut firman säästöpaineissa, Margit puolestaan vetää puoleensa, Ullan lisäksi Ninniä. Joka on rakastunut Louvressa patsaaseen. Jos marmorinen Artemis lasketaan pois, triangelidraamahan tästä syntyy. 

"Ulla mietti. Halusta kaikki alkoi, niin kai se oli. Oliko halun suhde tarpeeseen samanlainen kuin halun suhde rakkauteen? Ne menivät helposti sekaisin."

Sanna Hirvonen kirjoittaa kepeästi kipeistä suhdekäänteistä, naisista intohimojensa kanssa, suunnitelmista ja arvaamattomuudesta. Kirja toi mieleeni Anne Vuori-Kemilän Mustan jään, jossa on enemmän rosoa ja painoa, mutta jotain samaa tyydyttävää suoruutta ja arjen havainnointitapaa tässä on.

Sanna Hirvonen: Margit. S&S 2024. Kansi Emma Kyytsönen. 

Hyvinvointiyhteiskuntamme outo yksityiskohta: leskeneläke. Sitä saa, jos on ollut naimisissa yli 5 vuotta puolison kuoltua ja avioon on menty alle viisikymppisenä. Niinpä 49-vuotiaalla Armilla on kiire. Mies olisi ehkä muutenkin mukava olla, hän tuumii katsellessaan kateellisena ikkunan takaa perhettä, joka kotoisasti syö illallista joka ilta samaan aikaan. 

"Armi muisti hyvin, kuinka paria vuosikymmentä aiemmin tähän pisteeseen oli tuntunut olevan loputtomasti aikaa. Nuorempana Armilla oli ollut kuvitelma, että elämä oli vielä tuolloin ollut jonkinlaista harjoittelua. Yhtäkkiä hän sitten huomasi, että mitään kenraaliharjoitusta ei ollutkaan, vaan yleisö oli ollut koko ajan katsomassa, kaikki oli ollut alusta saakka totisinta totta. Kukaan ei tullut ja kietaissut ranteeseen aikuisten ranneketta. Kukaa ei sanonut, että Armi Komuliainen, nyt sinä olet valmis tähän isojen ihmisten huvipuistoon, hyvää loppuelämää!"

Arkeologina Armi työskentelee mukavassa (pomoa lukuunottamatta) työyhteisössä Oulussa. On antoisa työ, ystäviä ja sisko, joka on nimennyt itsensä Armin kaasoksi ja järjestelee tälle sokkotreffejä, huonolla menestyksellä. Kenttätyössä tulee juteltua paljon syvällisiäkin kollegoiden kanssa, kuten Ollin, jonka vaimo oli häipynyt yllättäen.

"Kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin se toinen voi järjestää melkoisen yllätyksen. Asiat, joihin toisessa ensimmäiseksi ihastuu on niitä, joita lopussa vihaa. "

Hauska harmiton tarina, jossa ihmissuhteiden lisäksi pohditaan niin holhousyhteiskuntaa, arkeologian merkitystä ja monia muita teemoja. Opin myös käsitteen dude lit, miesten kirjoittama chic lit. "Romantiikkaa, pehmopornoa, äijäviihdettä." Vaikka Armia ja lukijaa ketuttaa leskeneläkkeen ikärasismi (eikö 51-vuotiaana voi rakastua ja onko laki vain ohjaus siihen, että naisten kuuluu kiltisti mennä naimisiin nuorina), ei hän itsekään ole vapaa vanhakantaisista oletuksista. Mistä kertoo muun muassa se, että hän kokee yksin ravintolassa syömisen kiusalliseksi. Näin ne ovat tiukassa, asenteet.

"Ja mitä sitä nyt enää itsekään voi miehelle luvata? Vähällä ajolla ollut, pientä remppaa tiedossa, lonkkaproteesia ja muuta varaosaa."

Voisiko iästä riippumatta mennä jopa yksin syömään tai mennä tai olla menemättä naimisiin? Yksinäisyys on sitten tietysti eri asia kuin yksin oleminen. 

Katariina Vuori: Parasta ennen. Otava 2024. 

Viattoman näköinen kaunis pieni kirja on sisältä jotain ihan muuta. 

"Me emme vain vieläkään osaa suhtautua näihin kaikkialla oleviin naisiin, jotka haluavat juhlia koska elämä on tylsää ja ajatukset pelottavia, eivätkä he halua lopettaa, vaikka tietävät, että heillä on jonkun muun keksimien standardien mukaan joku hätänä."

Emme niin, sillä naisen meno vasta pelottavalta vaikuttaakin, vaikka hän vakuuttaa pitävänsä hauskaa ja on tyytyväinen keksittyään toisen varman rentoutumiskeinon unen lisäksi, humalatilan. Siinä on huonotkin puolensa, kuten rahanmeno ja häpeä. 

"Minä en siedä sitä, että tapaistani päihtymistä niin halveksutaan. Olen nähnyt työn vuoksi uupuneita ihmisiä, ei sekään hyvältä vaikuta."

Kumppanilta on piiloteltava muun muassa sitä, miten päivät kuluvat toisen ollessa töissä. TV:n pariutumissarjaa katsellessa (nimisarja ilmeisesti) ja nukkuessa.

"On ilahduttava ihme, ettei hän ole vielä jättänyt minua. Totuuden piilottaminen vie minulta paljon aikaa ja energiaa. Minä vuoden kaikkialta." 

Kuulostaa todella rasittavalta elämäntavalta, vaikka naisella on sille huolellisesti mietityt perusteet. Hän on luopunut miehistä, sillä naisten kanssa on turvallisempaa eikä hyvää miestä ole olemassakaan, hän sanoo. Hän on myös luopunut, ehkä huomaamattaan, autonomiastaan ja todellisuudesta, käpertyneenä itseensä. Mestari lääkitsemään oireita mutta sokea syille? Hän puhuu "lähimmistään", vanhemmistaan ja siskostaan, mutta miksei heitä näy missään? 

Apua. Sääliä, mutta myös levottomuutta ja omien addiktioiden pohdiskelua herättävä taitava, kipeä kirja, joka tehokkaasti kuvaa todellisuuspakoa pelkoineen ja mielenterveyden ja -sairauden herkkää rajaa. Nuorten naisten mielenterveysongelmista keskusteluun iskevä ajankohtainen puheenvuoro.   

Amanda Palo: Love Island. Kosmos 2024. Kansi Viivi Prokofjeff.

Naistenviikko 2024 kirjasomessa alkaa 18.7. Otin vähän ennakkoa, koska viikolle on runsaasti tunkua! #naistenviikko2024 

Blogihaastetta vetää https://tuijata.com/

P.S. Sellaistakin mietin, että koska naisten ääni kotimaisessa kirjallisuudessa on jo vahva, olisiko aika perustaa Miestenviikko? Tosin tie naisille kirjailijoina on ollut kivisempi, kuten Punos kertoo. Superprof-blogin uudempi tieto (2023) kertoo, että suomalaisen Kirjailijaliiton jäsenistä jo yli puolet on naisia. Mutta entä arvostus? Varhaisimmista suomalaisista naiskirjailijoista kertoo ansiokkaasti Anne Helttusen ja Annamari Sauren kirja kirja Kynällä raivattu reitti - suomalaisia naiskirjailijoita (SKS 2024), joista monesta en ollut ennen kuullutkaan.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Saul Adlerin tyttöystävä Jennifer on valokuvaaja, joka haluaa kuvata Saulin ylittämässä Abbey Roadia, kuuluisan Beatles-kuvan lailla. Kuvat onnistuvat, mutta ohittava auto kolhaisee Saulia. Ei hengenvaarallisesti, mutta auton sivupeili pirstoutuu, hieman myös Saul. Onneksi eivät sentään hänen kauniit syvänsiniset silmänsä. 

Samoin pirstoutuu seurustelusuhde, sillä Jennifer lopettaa sen päättäväisesti. Historioitsija Saul lähtee Itä-Saksaan tutkimaan kommunismin saavutuksia: ovatko ihmiset muurin takana vankeja vai turvassa muulta maailmalta? Ainakin he himoitsevat purkkiananasta ja länsimaisia farkkuja. 1980-luvulta alkavaa tarinaa ei voi suositella juonivetoisen ystäville, sillä hajoilu jatkuu. Itä-Berliinissä Saul tutustuu Walteriin ja tämän siskoon Lunaan, jolle Saul kertoo erostaan. 

"Arvelin, että Luna suhtautuisi minuun aikaisempaa myönteisemmin, jos minua surettaisi. Sipaisin hiusteni latvoja ja suljin silmäni.
- Oletko kunnossa?
- Olen.
- Olinko?
Mikä oli totta? Olin kunnossa enkä kuitenkaan ollut. Vastaukset olivat rinnakkaisia kuten Abbey Roadin suojatien mustat ja valkoiset raidat. Mutta entä jos kieltävä oli tärkeämpi kuin myöntävä? Paljon tärkeämpi. Ja kuljinko kadun yli? Avasin silmäni."

Aika hajoaa kahtia, vuoden 1988 lisäksi vuoteen 2016, Stasin vakoilun ajasta shoppailuun Lidlissä. (Myös amerikkalainen muovipussi lennähtelee Saulin näkökentässä.) Välillä lukija on varma, että suuri osa kerrotusta on unta, ei tarinan jatkumoa. Osa ehkä on, tai sitten ei mikään. Ehkä kyse on Saulin "tiedostamattomista ajatusrikoksista": 

"- Stalin oli perillä niistä ja halusi murhata jokaisen niihin syyllistyvän eli meidät kaikki. 
- Niin no, sinun isäsi on aivan varmasti kuollut." 

Saisipa päänsä sisälle nauhurin, joka tallentaisi kaikki lukiessa syntyneet ajatukset sellaisinaan. Postaus koostuisi vain tästä nauhoituksesta; se olisi rehellistä ja voisi olla kiinnostavaa luettavaa (tai sitten vain sekavaa)! Kirja-arvio kun tavallisesti on vain lyhyt kooste lukiessa heränneistä mietteistä, parhaimmillaan synteesi, joka yhdistää kirjan kuvailun ja lukijan aidon kommentoinnin. Jota laimentaa se, että usein on mahdotonta löytää sanat ajatuksille, joita lukiessa nousee. 

Nauhurini ei ollut päällä nytkään. Näen kirjassa paljon vastakohtia ja törmäyttämistä. Länsi ja itä, eläminen ja kuoleminen, nainen ja mies, muistaminen ja unohtaminen, salailu ja rehellisyys. Ehjä vinyylilevy, rikkipoljettu vinyylilevy. Nykyisyys ja menneisyys. 

"Walter nojautui eteenpäin ja suuteli minua kuin rakastettuaan maailmankellon alla rullalautailijoiden viilettäessä ohitsemme.
- Huulesi ovat ennallaan, hän sanoi kuin tekisi vieläkin muistiinpanoja minusta.
- Laaditko loppujen lopuksi katsauksen meidän talousihmeestämme?
- Laadin. Kuvasin myötämielisesti jokapäiväisen elämän realiteetteja DDR:ssä.  
Walter nauroi verrattomaan tapaansa pää takakenossa ja uudet hampaat näkyen. Hyvin vilpittömästi ja seksikkäästi. 
- Olet edelleen hullu.
- Niin olen. Ja rumempi kuin ennen.
- Ei, Walter sanoi. - Näen tässä vanhemmassa Saulissa jotain nuoremmasta mielipuolesta. Sinä näet jotain vanhemman Berliinin mielipuolisesta muurista."

Olisi kauheata nähdä kaikki, kuten kirjan nimi ehdottaa. Näemme sen, mitä haluamme nähdä. Myös tässä kirjassa, joka herättää uteliaisuuden outoudellaan, kuin vääristävän peilin kuva. On kiinnostavaa bongata siitä välähdyksiä Saulin maailmasta, hänen silmillään. Pidin, omaperäinen ote ja ajan siirtymät kiehtovat. 

Kirjailijan aiempia teoksia:

Elämisen hinta, Omistuskirjoituksia

Uiden kotiin

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken. S&S 2024. Suomennos Sari Karhulahti. Kansi Elina Warsta.

Toshikazu Kawaguchi: Before the coffee gets cold

Lontoon-reissulla kävin ihastuttavassa Word on Water -kirjakaupassa: se on suuri vene, joka lilluu Thamesissa Kings Crossin aseman lähettyvillä ja tarjoaa lukemista laidasta laitaan. Uutuuksia ja klassikoita, aikuisille ja lapsille. Viihtyisissä nurkissa saa lueskella ja ihastella. 

Suomalaisten kirjailijoiden töitä ei sattunut silmään, ostin erään tutulta kuuloistavan. Japanilaisen Kawaguchin tähän saakka neliosaisen kirjasarjan ensimmäinen suomennettu osa Ennen kuin kahvi jäähtyy on herättänyt ihastusta kotimaisessa kirjasomessa. 

Mainio luettava se onkin, jopa englanniksi ja reissussa väsylukemiseksi kevyt ja helppo (sopii siis myös heille, jotka eivät lue paljon), mutta japanilaistyyppiseksi mieltämääni tapaan eleettömän koukuttava. Ajassa siirtyminen on lemppariaiheitani, ja tässä kuvatussa kahvilassa niin voi tehdä, kahvia juomalla! Tosin hommaan liittyy sääntöjä, joista yksi on se, että tavataksesi haluamasi ihmisen menneisyydessä sinun on istuttava kahvilan tietyssä tuolissa, jos se on vapaa. 

Useimmiten siinä istuu kuitenkin nainen vaaleassa mekossa. Mutta hän saattaa käydä välillä vessassa... Kahvilan nimi on muuten hauska: Funiculi Funicula. Alkoiko sinulla soida päässä iloinen töttöröö? "Kuule, kuule soitto kaukainen... Voi laulu, tanssi murheet aina voittaa..." Kaltaisteni seniorien koululaulukirjassa se biisi taisi olla. Laulun alkuperä on italialainen ja merkitys toden totta liittyy köysirataan. 

Kun Fumiko mokaa viimeisen tapaamisensa poikaystävänsä kanssa, hän päättää matkustaa ajassa viikon takaiseen keskusteluun uudestaan. Kahvilan henkilökunta omistaja Nagaron vanavedessä on hengessä mukana tiiviisti, mutta kohteliaan pidättyvästi. Treat them mean, keep them lean, on myös kahvilan vakiokävijän Hirain motto. 

Kirja kuvaa kahvilasta ja ajasta kaikkiaan neljä tarinaa eri-ikäisistä ihmisistä ja elämänkohtaloista, jotka saavat lukijan miettimään, mihin tilanteeseen itse haluaisi siirtyä, jos olisi mahdollisuus. Henkilöt ja tilanteet ovat riittävän uskottavia ja koskettavia mutta myös satumaisia, jotta kiinnostus tarinaan pysyy yllä. Ja aina on mukava vierailla kirjallisesti eri kulttuureissa. Paperikirja on myös mukavan väljästi taitettu, kahvikupin kuvilla ja ovikellon kilahduksilla rytmitetty. 

CLANG-DONG

Kun tarjoilija Kazu valmistautuu kaatamaan Fumikolle kahvia, hän muistuttaa vielä aikamatkan tärkeimmästä säännöstä. Kahvi on juotava ennen sen jäähtymistä.

"- This is the one rule you have to absolutely obey," she said in a low voice. 
- Really?
- If you don't something terrible will happen to you...
- Wh-what? 
Funiko felt uneasy. It wasn't that she hadn't been expecting something like this. Travelling in time meant violating the laws of nature - which obviously entails risk."

Toshikazu Kawaguchi: Before the coffee gets cold. Japanista englantiin kääntänyt Geoffrey Trousselot. Picador 2019. Cover illustration and author photography Sunmark Publishing Inc.

Suomeksi kirjan on kustantanut Bazar nimellä Ennen kuin kahvi jäähtyy. Suomennostyön on tehnyt Markus Juslin ja kannen Sanna-Reeta Meilahti.

Sarjan seuraava osa ilmestyy samoilta tekijöiltä suomeksi 7.11.2024 nimellä Ennen kuin salaisuus paljastuu (Tales from the cafe) ja sitä seuraava (Before your memory fades) kesällä 2025. Todennäköisesti neljäskin osa tulee myöhemmin, sen originaalinimi on Before we say goodbye.

Kun nyt kahvista puhutaan, mainitaan myös teos Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (Kaffe med mjölk), johon moni edellä kuvatun kirjan sekoittaa nimeltä. Se on Ruotsin Lapissa syntyneen saamelaisen Ella-Maria Nuttin esikoisteos (Johnny Kniga 2023), joka kuvaa äidin ja jo omilleen muuttaneen tyttären kaukaista mutta sitovaa suhdetta vaiheessa, jossa on oltava ratkirehellinen, sillä muuten on myöhäistä. Ajan kanssa taiteilua tämäkin! Arjen traagisuutta yksityiskohtineen, koskettava henkilökohtaisesti monelle, uskon. Suomennoksen ruotsista on tehnyt Jaana Nikula, kannen Sara R. Acedo.

 

Mape Morottaja: Missä on puolet minusta? Tuntematonta dna:ta etsimässä

Kaupallisten dna-testien suuren suosion myötä saimme nähdä Yleltä mainion sarjan Puolet minusta. Se kertoi lastenkotiin jätetyistä miehestä ja naisesta, jotka etsivät testitulosten avulla isäänsä ja muita sukulaisiaan. (Sarja näkyy tätä kirjoitettaessa vielä Yle Areenassa, jos joku on missannut).

Tv-sarjan käsikirjoitti ja ohjasi Mape Morottaja, tuttu nimi Ylen katsojille dokumenttien lopputeksteistä. Ilmeisesti aineistoa kertyi  yllin kyllin, sillä nyt hän on koonnut 11 muuta dna:han perustuvaa, vaikuttavaa sukututkimusta kirjan kansien väliin. 

Samalla hän kertoo lainsäädännöstä ja alan muutoksista sekä oikeustapauksista, joihin tutkimukset ovat johtaneet. Sillä aina etsiminen ei pääty auvoisaan lopputulokseen ja ihanaan perheyhteyteen. Ehkä ei useinkaan.  

"Lapsen oikeus molempiin vanhempiin turvataan YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsen äiti ja isä eivät voi kieltäytyä isyyden selvittämisestä."

Jos dna-testit osoittavat vahvasti vanhemmuussuhteen puolesta, on vastahakoinen henkilö nykyisin mahdollista haastaa oikeuteen ja pakottaa testiin virkavallan avulla tai jopa haudan avaamalla. Kova juttu, jota ei olisi vielä muutama vuosikymmen sitten voinut edes kuvitella. Salat todellakin tulevat julki, jos jälkeläinen niin haluaa. Ja kuten tiedämme, salaisuuksia löytyy monesta suvusta. (Omastanikin löytyi yksi, josta kyllä tiesin jo mutta koska en tiedä tiedon levinneisyyttä, ei siitä sen enempää. Kertokoot asianosaiset toisille asianosaisille, jos tarpeen.) Testeihin suhtautuminen ei ole siis pelkästään myönteistä, vaikka niiden suosio on suuri. Syynsä on ollut aikanaan sille, että vanhemman henkilöllisyys on jätetty kertomatta, joten kertomukset eivät ole yleensä mukavia. Ja vaikka uusien sukulaisten vastaanotto olisi lämmin ja yhteys antoisa, on menetetty vuosia.

Joskus kyse on oikeasta tietämättömyydestä lapsen isästä, joskus taas raskaus on alkanut olosuhteissa, joita ei haluta paljastaa, esimerkiksi raiskauksen tai syrjähypyn kautta. Ja usein syy testistä kieltäytymiseen on raha eli pelko perintöasioiden mutkistumisesta. Kirjassa isiään hakevat tosin vakuuttavat, ettei perintö ole motiivi juurien hakuun, vaan halu saada selville itsestään enemmän, ymmärtää itseään paremmin. Toisaalta, kukapa kertoisi hakevansa varakkaita vanhempia - mutta henkisesti asia lie silti suurempi. On apeaa olla juureton, ja joskus tieto on todella tarpeen esimerkiksi perinnöllisten sairauksien selvittämiseksi. 

Henkilökohtaisten kertomusten ohella on faktaosuus, jossa toistetaan tarina asia- ja lakipohjalta ja kerrotaan muun muassa dna-etsivistä, jotka auttavat sukuaan kaipaavia. Faktat ovat erivärisillä sivuilla kuin muu teksti, joten halutessaan teoksen voi lukea pelkkänä perinnöllisyyden tutkimisen tietokirjana. 

Kirja etenee "1950-luvun olemattomien ehkäisykeinojen päivistä tähän hetkeen ja luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneisiin lapsiin", kertoo Morottaja alkusanoissaan. Hän kuvaa tapauksia, joissa dna-testaus oli ratkaiseva käänne ihmisen elämässä, ja muistuttaa tarinoita olevan Suomessa jo tuhansia. Niin niitä onnellisia kuin oikeuden kautta selvitettyjä. Jotenkin hurjaa tämä tekninen kehitys, jossa "kaikki" tieto on jonkun ulottuvilla. 

Kenelle: Juuristaan uteliaille, sukututkimusta tekeville, ihmiskohtaloista kiinnostuneille, perinnöllisyysteknologiaa päivitteleville.

Mape Morottaja: Missä on puolet minusta? Tuntematonta dna:ta etsimässä. Like 2024. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.