Helmet-haaste 2019, koonti

Helmet-lukuhaaste 2019 on ihan juuri loppumassa. Toteutin haasteen perinteisesti urheilijatyyliin eli tein oman suoritukseni ja katsoin, mihin se riittää. Kuten arvata saattaa, tällä menetelmällä täysosumaan ei ylletä, mutta sentään kisassa mukana pysytään!

Luin kuten normaalisti, ja sen jälkeen sijoitin haasteeseen, yhden per kohta.

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot: Risto Siilasmaa, Paranoidi optimisti
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä: Anu Patrakka, Syyllisyyden ranta

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi: Heikki Kännö, Sömnö Toivon tälle kirjalle palkintoja, kukituksia ja aaltoja kaikin voimin - hieno on!
6. Rakkausromaani: Kate Morton, Hylätty puutarha
7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt: Sirpa Kähkönen, Muistoruoho. Blogi kertoo tarpeellisen.
8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen: Hans Rosling, Faktojen maailma
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa: Kristiina Vuori, Elinan surma
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan: Erin Kelly, Älä jää pimeään
13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja: Laura Ertimo & Mari Ahokoivu, Ihme ilmat (bloggaus myöhemmin; huomionarvoinen kirja).
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi: JP Koskinen, Tulisiipi.  Loistavan lentävä romaani.
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua: Katriina Huttunen, Surun istukka. Surullisin asia ikinä, lapsen itsemurha. Äidin yksi tapa käsitellä sitä on kirjoittaa kirja, jota ei ole ollut helppo kirjoittaa, eikä sitä edes ole helppo lukea, vaikka kirja taidokas onkin.
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla: Emma Puikkonen, Lupaus
17. Kirjassa on kaksoset: Asko Sahlberg, Haudallasi, Adriana. Sahlberg-fanina lienen jäävi, mutta hänen tekstinsä saa lukijan aina polvilleen.
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Jenny Erpenbeck, Mennä, meni, mennyt. Tärkeä ja tarpeellinen! 2020 saamme lukea lisää Erpebeckiä. Päivien loppu ilmestyy suomeksi keväällä.
19. Et pidä kirjan nimestä: Johanna Vehkoo, Valheenpaljastajan käsikirja. Kirjasta kyllä pidin.
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria: Britt Karin Larsen, Finnskogen elämän kehto, huonoin tänä vuonna lukemani kirja. Epäuskottava, kurja ja kamala.
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja: Miklu, Maailman paras kirja. Sopii myös kohtaan kotimainen nuortenkirja. Lukemista vieroksuville helppo herätys! Valoisa, viisas ja hauska. Tyrkytä teineille! 

22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja: Riku Rantala & Tunna Milonoff: Selviytymisopas
23. Kirjan nimessä on jokin maa: Ya Hua, Kiina kymmenellä sanalla. Ei kovin kattava.
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Naomi Alderman, Voima.
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja: Mikko Kamula, Tuonela. Olen koukussa tähän sarjaan! Upea historiallinen kuvaus suomalaisten alkuvaiheista ja maamme asutuksesta.
28. Kirjan kannessa on kuu: Akseli Heikkilä, Veteen syntyneet. Komea esikoinen!
29. Kirjassa nähdään unia: Niina Repo, Vyöry
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema: Maija Kauhanen, Eliitti
32. Kirjan nimessä on ammatti: Shaun Bythell, Elämäni kirjakauppiaana. Ah, yksi vuoden parhaista. Hauska, informatiivinen, henkilökohtainen, kirja-alan edistäjä.
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia: Korhonen, Partti, Saarinen, Takala, Tiedenaisia. Kohtaan sopii myös Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kirja Maailmojen loput. Molemmista nautin suuresti ja olen kiitollinen, että ne on tehty.
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä: Thomas Eriksson, Idiootit ympärilläni. Seuraava osa on lukupinossani, heti kun ehdin...
36. Kirjassa ollaan yksin: Laura Laakso, Mrs. Milkyway Runerberg-palkintoehdokas, syystä.
37. Pienkustantamon julkaisu: Tatu Kokko, Kävelevien patsaiden kaupunki. Kohtaan käy myös Pirjo Puukon viisas romaani Kunnes jalkasi kantavat.
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja: Jojo Moyes, Kuinka painovoimaa uhmataan. No, en ole hevosfani ollenkaan. Vähän vahingossa luettu.
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia: Tuuli Salminen, Rannalla poika
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua: Markku Pääskynen, Hyvä ihminen
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi: Jennifer Egan, Manhattan Beach. Upea kunnon vanhan ajan tarina.
44. Kirja kertoo Berliinistä: Jenny Erpenbeck, Mennä, meni, mennyt. Tärkeä kirja, kaikkien luettava!
45. Kirjan nimessä on kieltosana: Taina Värri, Miksei aina voi olla perjantai? Radio Cityn perustamisesta ja alusta kertova kirja menee niin ihon alle, etten ole pystynyt bloggaamaan; elin niin noita hetkiä itsekin. Mutta postaan siitä vielä, se on sen todellakin ansainnut.
47. Kirjassa on alle 100 sivua: Ilkka Tahvanainen, Putkista ja virtauksista. Kirja voitti Runo-Kaarina-palkinnon 2019! Siis talotekniikka-aiheinen runokirja, wau! Runous hämmästyttää.
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja: Merete Mazzarella, Varovainen matkailija Mazzarella on aina varma valinta, viisas ja viihdyttävä kirjoittaja.

Varmaan jossain lukemassani kirjassa on kuljettu metrolla tai kuulo- tai näkövammaisia on ollut mukana, ja olen saattanut kirjastosta lainata henkilökunnan tyrkylle laittaman opuksen ynnä muita kohtia, mutta nämä nyt olen kirjannut. Kohta 41 oli erityisen vaikea: Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää. En millään keksinyt sellaista aikakautta. Mutta jos olisi ollut vaihtoehto aikakaudesta, jolla ehdottomasti en olisi halunnut elää, niitä olisi löytynyt helpommin! Kuten vaikka menneistä Enni Mustosen Sotaleski tai Antti Tuurin Aavan meren tuolla puolen, suurinpiirtein nykyajasta Suvi Vaarlan Eliitti tai tulevasta Margaret Atwoodin Testamentit.

En myöskään ole koskaan sokkona valinnut kirjaa, mutta se voisi olla kohtaan 20 listaamani kirja, joka tuli yllättäen arvontapalkintona. Karsea kuvaus metsäsuomalaisista: en voi (halua) uskoa, että ihmisten elämä olisi ollut niin eläimellistä ja outoa. Sisällön kummallisuuden lisäksi kerronta on jäykkää ja epätasaista, mainostettu mystisyys lässähtävää. 

Kaikista lukemistani en bloggaa. Mutta tulossa olevia juttuja näistä ovat kohdan 45 kirja, niin herkullinen, samoin kohta 13. Ehkä myös Moyes (kohta 39), vaikken olekaan suuri fani. 

Saldoksi jää 37/50. Ei loistava jos ei kehnokaan. Yhtään kirjaa en ole valinnut haasteen ehdoilla, mutta siihen voisi pyrkiä, jos olisi aikaa ja viitseliäisyyttä. Haaste on mainio tapa innostaa listaamaan lukemista ja ryhmittelemään sitä, mikä taas saa innostumaan enemmän kirjoista ja katsomaan niitä "sillä silmällä". 

Kiitos Helmet ja kanssalukijat haasteessa 2019, juttuja ja kommenttejanne on ollut ilo lukea! Ja nyt on auki jo Helmet-haaste 2020. 

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 levottoman ajan kirjeitä

Mikä sopisi paremmin joululukemiseksi kuin kahden kirjailijan rauhaisa kirjeenvaihto, otsikoinnista huolimatta: kodin rauhassa kirjekeskustelua lueskeleva saa ikään kuin kurkistaa toisten tosielämiin silloin kun siltä tuntuu. Vähän samanlainen tunne kuin kuulla mielenkiintoinen jutustelunpätkä julkisessa liikennevälineessä, kun jäät heristelemään korvia, miten juttu jatkuu - mutta tällä kertaa saat kuulla (lukea) sen loppuun asti, luvan kanssa.

Kirjeet on kirjoitettu vuoden 2017 syksyltä 2019 kevääseen. Westön Rikinkeltainen taivas oli juuri ilmestynyt, mihin Itkonen kirjan aloittavassa kirjeessään viittaa. Itkosella itsellään oli takana rankat ajat perheessä ja sylissä tuoreet kaksosvauvat, josta kertoo 2018 syksyllä ilmestynyt kirja Ihmettä kaikki. En tiedä, kenen idea oli koota kirjeromaani tähän väliin, mutta kiitän hyvästä ideasta! Välähtelevän, hajanaisen sometiedonvälityksen vastapainoksi oikeat, mietityt ja kohteliaat tekstit kuulumisista ja ajatuksista tuntuvat nautinnollisilta.

Alussa muistellaan kirjailijoiden ensitapaamista, mistä näppärästi päästään ajan kulumiseen, jopa nostalgiaan, jota molempien kirjoissa heidän mukaansa on sanottu olevan. Pidän Westön ajatuksesta, ettei "kiinnostus aikaa ja menneisyyttä kohtaan automaattisesti tee ihmisestä nostalgikkoa tai jotenkin hentomielistä. Sana nostalgia tulkitaan usein useimmiten taipumukseksi kaivata, haikailla jotakin mikä on jo mennyt. Henkilökohtaisesti en haikaile, minä kuvaan."  Samaa voisi sanoa menneistä ajoista lukeva: en haikaile, mutta haluan tietää.

Kirjeissä käsitellään omien urakehitysmuisteluiden ja tämän hetken kuulumisten lisäksi ajan puheenaiheita metoosta ääriliikkeisiin, isänä ja perheellisenä olemisesta ilmastonmuutokseen. (Urakehityksestä muuten vinkki poliitikoille: ainakin toinen kirjoittajista on sekä koulutuksensa, työkokemuksensa että muun osaamisensa ja yhteisten asioiden hoitoon innokkuutensa puolesta selvää politiikkoainesta.) Luonnollisesti sivutaan myös kirjallisuutta ja sen trendejä, kuten sitä, miten paljon kirjailijan tulisi olla esillä. Tai onko autofiktio nykyisin ainoa tapa kirjoittaa? Miten he vastaavat ajan vaatimuksiin tulevissa töissään?

Westö tiedetään yksityiseksi henkilöksi, vaikka hän kiertää paljon puhujamatkoilla. Hän ei juuri osallistu someen virallista kirjailija-fb-sivua enemmän - vaikka ilokseni huomaan hänen lukevan kirjablogeja - ja vaikuttaa suorastaan kauhistuneelta avautumisestaan henkilökohtaisista asioistaan näiden kirjeiden myötä. (Mikä ei näin somen turtuneelle suurkäyttäjälle tunnu mitenkään erikoiselta, avautuminen siis.) Itkosen tekstejä mielipiteineen taas olemme saaneet lukea niin lehtien palstoilta kuin somesta jo pitkään, kirjojen lisäksi tietysti, joista Ihmettä kaikki on niin henkilökohtainen kuin kirja olla voi. Tulevia töitä miettiessään hän toteaakin nyt haluavansa "häivyttää itsensä ja kuvitella kokonaisen maailman":

"Pahin uskonkriisini on toivoakseni ohi. Ei voi olla niin, että kuvitteelliset maailmat olisivat muuttuneet kokonaan museotavaraksi. Haluan kirjoittaa monilla eri tavoilla, aivan niin kuin olen tähän astikin kirjoittanut. Kirjoitan varmasti taas omaelämäkerrallisestikin, mutta en haluaisi jatkaa sillä tiellä juuri nyt, minulla ei ole samanlaista paloa eikä sitä paitsi yhtä vahvaa dopingia. On siis vain uskottava, että puhdaskin kirjallisuus voi yhä pärjätä."

Niin, mitä sitten on puhdas kirjallisuus - mahtaako sellaista olla olemassakaan. Uskon, että taiteen teossa on vahvasti aina mukana henkilökohtainen aines, vaikka henkilöt ja tapahtumat olisivat "keksittyjä".

Miten tulevaisutta pitäisi ajatella, se askarruttaa luonnollisesti. Ilmastokriisi on tätä päivää, lentämistä pohditaan, ja teknologian kehitystä. Kuten Westö tyypilliseen tapaansa hieman haaveksivasti ja ideologisen juhlavasti mutta selkeään näkemykseen päätyvästi sanoo:

"Minulle pahin ajatusvirhe on kuitenkin toisaalla. Vaikka pelkään ihmisiä ja pidän meitä arvaamattomana ja vaarallisena lajina, tunnustaudun silti humanistiksi. Se tarkoittaa että ihminen on, jos ei kaiken, niin melkein kaiken mitta. Niin mykistävän kaunis kuin planeetta onkin, se ei tuntuisi kodilta ilman kanssaihmisiä. Sillä mehän emme ole pelkästään arvaamattomia ja vaarallisia, me kykenemme myös rakkauteen, ystävyyteen ja empatiaan. Ja me rakennamme kaupunkeja, hienovireisiä yhteiskuntia joissa elämmme ja toimimme yhdessä, ja yhdessä me myös nautimme ja keskustelemme musiikista, kuvataiteesta ja kirjallisuudesta. Minä en siis ole huolissani planeetasta - se kyllä selviää, geologisesta näkökulmasta me olemme vain hilsettä sen hartioilla - vaan sivilisaatiostamme ja meistä, siitä mikä vielä on pelastettavissa. Ja silloin kaiken idea ovat juuri tulevat sukupolvet."

Mielenkiintoisesti luonne-erot näkyvät näissäkin teksteissä: toinen on "suulaampi" ja avoimempi, toinen pohtii asioita enemmän ilmiöiden ja taustojen kautta kuin oman itsensä. Mainiosti valittu keskustelupari siis, eroa on riittävästi. Mutta yhteistäkin kollegoilla osoittautuu olevan paljon. Sen osalta etenkin, että molemmat ovat rautaisia ammattikirjailijoita, joiden tekstejä on ilo lukea. Kiitos!

"Osaaminen on kaunista. Sitä katselee mielellään, ja jollain vaikeasti selitettävällä tavalla pelkästään osaamisen todistaminen vahvistaa uskoa ihmisyyteen ja elämään ylipäätään."

Kenelle: Mietittyjä ajatuksia arvostaville, Westön ja Itkosen tuotantoa tunteville ja lukukokemusta syventäville, tulevaisuutta miettiville.

Muualla: Kirja herätti tunteita ja ahaa-elämyksiä Tuijatassa.

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 levottoman ajan kirjeitä. Otava 2019. Westön kirjeet ruotsinkielestä suomentanut Laura Beck.

Kansi Johanna Bruun. Sain kirjan kustantajalta.

Pekka Hiltunen: Syvyys

Pekka Hiltusen Studio-sarjan alkuasetelma on herkullinen: kaksi suomalaissyntyistä naista, Mari ja Lia, asuu ja työskentelee Lontoossa Marin perustamassa äärimmäisen salaisessa Studiossa, joka taistelee rikollisuutta vastaan keinoin, joihin virallinen lainvalvonta ei kykene. Kukapa muukaan pystyisi näin älykkääseen, organisoituun ja teknologian kaikkia keinoja hyödyntävään toimintaan kuin suomalainen nainen (hymyhymiö tähän)!

Tällä kertaa Studio joutuu tekemisiin epäeettisesti ja, kuten epäillään, vakavan rikollisesti toimivan kaivosyhtiön kanssa. Mari joukkoineen pelastaa muutaman kaivoksen olot tuntevan henkilön suojiinsa, saadakseen heiltä todisteet väärinkäytöksistä ja yhtiön oikeuden eteen. Pelastaminen sujuu vaihtelevasti ja vaarallisesti, sillä todistajia jahtaa tappaja, jonka erikoisuus on hakun käyttö aseena. Lisäksi Mari joutuu kohtaamaan lapsuutensa aaveita, mikä ei tee työtä helpoksi. Eikä hän voi puhua kaikesta kenellekään, ei edes Lialle, vaikka he ovat lähellä ystävyyttä - niin lähellä kuin pystyvät.

"Kaikki Lontoon tornit, kaikki Lontoon kellot. Kaikki Lontoon surut, kaikki Lontoon pelot. Vanha loru, jonka Mari on kuullut Lialta. Sitä lausuttiin aikoinaan pääkaupungista muualla Britanniassa. Äkkiä Mari kaipaa suunnattomasti iltoja ja öitä, joina on juonut ja nauranut itsensä uuvuuksiin Lian kanssa. Hänen tekee suunnattomasti mieli tarttua puhelimeensa ja soittaa Lialle. Sanoa tälle suomeksi: Kaikki menee päin helvettiä. Nyt tarvitaan juotavaa. Mitä Lia vastaisi? Olen jo tulossa. Tai ehkä hänkin noituisi. Perkeleellisen hyvä idea. Olen jo tulossa. Mutta Mari ei soita. Niin kauan kuin hän ei näytä Lialle ja muille ahdistuksensa määrää, hän voi yrittää hallita itsensä ja johtaa heitä."

Lialla on virallinen työ AD:nä Level-lehdessä, mutta alanvaihto siintää mielessä, monesta syystä. Hän on elämänvaiheessa, joka suorastaan huutaa muutosta. Yksi muutos saattaa olla äskettäin tavattu Benjo, jonka seurassa Lia viihtyy ihmeen hyvin. Mutta voiko mieheen luottaa?

"Lia kertoi niukasti vanhemmistaan Suomessa ja graafisen alan opinnoistaan Helsingissä ja Lontoossa. Siitä kuinka onnenkauppaa oli ollut päästä töihin Leveliin. - Ja nyt se työ on muuttumassa, hän harmitteli. AD:n tehtävissä oli paljon entisellään, mutta olennainen tavoite oli vaihtunut: nyt kuvia arvotettiin sen mukaan, miten ne toimivat verkossa ja somessa, ja siellä pyrittiin lähinnä yleisön tunteiden manipulointiin. - Kuvien sisällöllä ei ole enää yhtä paljon väliä, vain sillä miltä ne näyttävät. Tiedon sijalla oli nyt tunne. Kokonaisuuksien luomisen edelle olivat nousseet yksityiskohdat, realismin tilalle kuvittelu, hän kertoi. - Kuinka surullista, Benjo sanoi. Tavallaan tuo on pelottavinta, mitä olen kuullut kenenkään sanovan aikoihin. Voisin kertoa sinulle paljon pelottavampia asioita, Lia pohti."

Kirjailija kietoo tarinan taitavasti moneen nykyilmiöön uuskonservatismin noususta yhteiskunnalliseen välinpitämättömyyteen ja voitontavoitteluun keinoilla millä hyvänsä. Lisäksi hänen henkilönsä kehittyvät kiehtovasti, vaikkei trilleri psykologinen romaani olekaan. Ja viimeisimpiä tai jopa vielä keksimättömiä teknologian tuotoksia hyödynnetään operaatioissa jälleen - hakku julmine käyttäjineen tuo tähän karmeaa vastakohtaisuutta. Äärimmäisyydet korostuvat, henkiset ja fyysiset, huippuälystä hulluuteen, kuten Pikkuveljeksi kutsuttu Marin ystävä Rolo toteaa Lialle:

"Pikkuveli katsoi häntä ja nauroi jälleen. - Minun perheeni on täysin hullu, Pikkuveli sanoi. - Ne ovat seinähulluja, ja hyvin vaarallisia ihmisiä. Mutta niin olet sinäkin."

Vauhtia ja vaaraa riittää, lukija saa hengitysvaikeuksia viimeistään tilanteessa, jossa studiolaiset joutuvat itse vierailemaan alussa mainitun yhtiön pahamaineisessa kaivoksessa Espanjassa. Pääosin kuitenkin pysytään Lontoossa, tutuilla kulmilla, mikä tuo kirjasarjaan oman viehätyksensä. Nautin näiden lukemisesta ja odotan tv-sarjaa, jonka on kerrottu olevan sarjasta tekeillä, nimellä Cold Courage.

Seikkailut ovat itsenäisiä per kirja, mutta henkilösuhteet kehittyvät ja muuttuvat sarjan myötä, siksi kronologiaa kannattaa seurailla saadakseen kaikki irti.

Studio-sarja blogissa:
Vilpittömästi sinun
Sysipimeä
Varo minua


Kenelle: "Herrasmiesdekkareiden" ystäville, Lontoo-faneille, seikkailuja kaipaaville.

Muualla: Tyylikästä, toiminnallista kerrontaa, toteaa Amma.

Pekka Hiltunen: Syvyys. WSOY 2019. 

Päällys Sami Saramäki. Sain kirjan kustantajalta.

Mikko Kamula: Tuonela

Miksi olen koukussa Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjaan? Tiivistettynä sanoisin, että se on ammattimainen, perusteellinen ja kiehtovasti kirjoitettu sarja suomalaisten historiasta, jonka jokaisen toivoisin tuntevan. Etenimme erämaita etsiessämme ja verottajaa pakoillessamme yhä syvemmälle maaplänttiä, joka nykyisin Suomena tunnetaan. Taistelimme itänaapurien hyökkäyksiä vastaan, ajoimme lappalaiset pohjoiseen, valtasimme maita ja kasvatimme perheitä ja sukuja, joiden jälkeläisiä meistä suurin osa on. Uskoimme luontoon, noudatimme vuodenkiertoa ja hoivasimme sukupolvia vanhoja myyttejä, jotka elävät meissä ehkä tänäkin päivänä.

Lisää syitä koukuttua:

• Suomalaisuuden historia kiinnostaa aina. Etenkin aika ennen kirjoitettua historiaa kiehtoo äärettömästi, ja siihen iskee Kamula. Millaista oli esi-isien ja -äitien elämä? Millaisia olivat heidän uskomuksensa, jumalansa, tapansa tehdä töitä ja hoitaa perheitään? Mitä he toivoivat, mitä pelkäsivät, mihin uskoivat?
• Kamula ei kerro mutulla, vaan hän on ammattimainen historioitsija. Siksi lukija voi luottaa siihen, että ajankohdan käytännöt ja tavat ovat niin todellisia kuin ne ilman arkistofaktaa ja tarkkoja lähteitä voivat olla.
• Kirjailija punoo niin jännittäviä juonenkäänteitä ja vauhdikkaan tapahtumakuvion, että niihin jää kiinni: henkilöt ovat eläviä ja todentuntuisia, ja heidän kohtaloistaan on pakko olla kiinnostunut. Vaikka henkilöt puhuvatkin modernia kieltä, en koe uskottavuusongelmaa - niin taitava kirjailija on, vaikka tajuan, etteivät tuon ajan ihmiset puhuneet noin, eivät ehkä ajatelleetkaan noin. Mutta ihmisluonne, se ei muutu vuosisatojen kuluessa, uskon. Tekemisiämme ohjaavat perustekijät ovat aina samoja. Ruoka, lämpö, turva, rakkaus: mitä muuta mekään nykyisin tavoittelemme?
• Kirjasarja viihdyttää, antaa tietoa ja ruokkii mielikuvitusta. Lisäbonuksena se sijoittuu omaan syntymäkuntaani Leppävirralle, joka tietysti nostaa kiinnostusastetta, mutten tiennyt tätä alkaessani lukea sarjaa.

Sarjan kolmas osa Tuonela leiskuu kanneltaan ja sisällöltään. Nimensä mukaisesti siinä mennään "rajan taa", kun Yörnin äijä lähtee hakemaan nuorta Tenhoa takaisin ihmisten maailmaan. Kirja poikkeaa hieman edellisistä siten, että tämä yksi tapahtuma Juko Rautaparran perheen vaiheista nousee niin vahvasti keskiöön, ja tarina on edellisiä myyttisempi, seikkailullisempi ja elokuvallisempi. Kamula lienee yhdistänyt siihen kaiken tiedon ja aavistuksen, jota aiheesta on saanut koottua; kuolemanjälkeisestä elämästä on olemassa paljon taruja ja kertomuksia, jotka on nyt paketoitu näppärästi ja kuvattu komeasti lukijan mielikuvitusta kutkuttelemaan.

"- Helle on löytänyt pakoreitin. Olen varma siitä! Ei se mitään muutakaan voi tarkoittaa. - Jos niin sanot. Tenho ei antanut Yörnin äijän varovaisuuden häiritä. Tietäjä ei nähnyt sinne tänne singahtelevaa häilyvää henkeä, joten hän ei voinut ymmärtää. Tenhokaan ei tajunnut täysin mitä Helle yritti kertoa, mutta hän oli varma, että se halusi heidän seuraavan. Ei se muuten olisi käynyt vähän väliä ovella ja tullut sitten kiepsahtelemaan hänen ympärilleen. Yörnin äijä ei luultavasti vieläkään täysin uskonut, että Helle oli todellinen olento ja että siitä voisi olla hyötyä."

Mutta Rautaparran perhe jatkaa elämäänsä tässä maailmassa. Vanhin poika Heiska on kasvanut nuoreksi mieheksi, jota uravalinnat mietityttävät. Rakkaus rantasalmelaiseen Kultaan ei mietitytä, mutta suhteen vakiinnuttaminen vaatii paljon työtä: onko Heiskasta siihen? Häitä odotetaan innolla.

"- En millään malttaisi odottaaa, Heiska myönsi, - en itse juhlaa enkä sen jälkeistä aikaa. - Tavalliselta se sitten lopulta tuntuu, kun sitä alkaa elää, Mateli huomautti. Voisiko se olla noin? Heiska ei suostunut uskomaan. Tuo oli sellaista puhetta, jota elämäänsä kyllästyneet viljelivät, ja suotakoon se Matelille. Hänen ja Kullan tarinasta tulisi kuitenkin jotain toisenlaista. Taitavat tarinankertojat laulaisivat heistä vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun heitä ei enää olisi..."

Myös Jukon tytär Varpu suunnittelee tulevaa. Juvalainen Hermo tuli kuvioon jo edellisessä kirjassa, mutta nyt suhde tiivistyy. Nuoret juhlivat riemukkaasti, kuten kuuluu.

"- Kuka tahansa tuoksahtaa kaskipäivän jälkeen. Sauna on lämmin kylpemistä varten, mutten ollut ehtinyt ajatella niin pitkälle. Haluaako joku mennä? Muut hihkuivat haluavansa, ja Varpu tajusi äkkiä olevansa ainoa, joka istui hiljaa. Saunominen Hermon kanssa ei tuntunut vieläkään hyvältä ajatukselta, mutta ehkä se isolla porukalla oli turvallista. Sitä paitsi hänkin halusi peseytyä. - Meidän täytyy kantaa kaljatynnyri sinne, joku pohti ääneen. - Tehdään sitten niin. Nämä juhlat siirtyvät saunalle, Hermo kailotti eikä tietenkään tullut ajatelleeksi, oliko Varpulla mitään sitä vastaan. Ei hän tosin olisi kehdannut kieltäytyä, vaikka häneltä olisi kysytty. Saunominen muidenkin kuin omien perheenjäsenten kesken oli aivan tavallista."

Sekä Varpu että Heiska löytävät omat polkunsa, eivät ehkä suorimmat ja helpoimmat, mutta eteenpäin mennään. Lemminkäisen jalanjälkiin viittaillaan, kun Tuonelasta puhutaan, ja Olavinlinna puolustaa rintamaita idän uhkalta. Niin kuulen korvissani historian havinaa, ja yhteydet tähän päivään, tämän päivän nuoriin, joille taistot ovat tätä päivää tai tulevaa.

Hurjaa, jännittävää, informatiivista mutta erityisesti mielikuvitusta ja omaa historiaa lentoon saattavaa. Henkilöt edustavat aikaansa; psykologisen tarkkaa ihmis- tai ihmissuhdekuvausta ei kannata odottaa sen enempää kuin tapahtumat antavat ymmärtää, mutta ajan uskomukset ja tavat valtaavat lukijan mielen vastustamattomasti. Helppoa ja viihdyttävää historiankirjoitusta: mitä voisi enempää toivoa?

Nautin niin Kamulan kirjoista - hän on lupaillut kuusiosaista sarjaa, muttei ole lukinnut, moneenko aineksista yltää. Toivottavasti ei lukitsekaan, esimerkiksi seuraavien kolmen osan kohdalla ainakaan. Vaikka kirjat ovat yli 700-sivuisia, ne eivät ole riittävän pitkiä innokkaalle lukijalle.

Kenelle: Historiahulluille suomalaisille, jännittävän sukutarinan ystäville, juuriaan tutkiville.

Muualla: Kirsin kirjanurkka sanoo tarinaan jäävän taas kutkuttavaan koukkuun.


Sarjan avauskirja täällä: Ikimetsien sydänmailla
Ja seuraava osa, Iso härkä.
Sain Tuonela-kirjan kustantajalta.

Mikko Kamula: Tuonela. Metsän kansa 3. Gummerus 2019. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 

Helmet-haaste 2019 kohta 27: pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

Kirjabloggarien joulukalenteri 2019, luukku 19

Joulusta en juuri stressaa, vapaapäiviä odotan - ja lukuaikaa. Pinossa odottaa monta kiinnostavaa opusta, kuten Ian McEwanin Kaltaiseni koneet ja Jessikka Aron Putinin trollit, niistä lisää myöhemmin. Kaikki kirjat ovat joulukirjoja, jos minulta kysytään!

Aiheeseen liittyvä teema kuitenkin muodostui itsestään kolmesta äskettäin lukemastani tämän vuoden kirjasta: eikö jouluun liitetä yleisesti ilo sekä toivo paremmasta? Siis selviytymistarinoista, jollainen on Antti Röngän Jalat ilmassa. Koulukiusaamisen kokemuksia kuvaava teos on raadollisen rehellisenoloinen, silti muistelen sitä nyt hetken päästä ihmeen valoisana tekstiltään, raskaasta aiheesta huolimatta. Tekijä on osaava.

Aaroa on kiusattu vuosia koulussa. Hänen päähänsä on iskustettu ikuinen huonous ja nolous. Kun hän pääsee yliopistoon, ei hän pääse eroon sisäisestä äänestään:"Sä olet ihan tyhmä. Sä olet helvetin tyhmä ja ruma. Sua pitäis vetää turpaan." Kotonakaan hän ei saa myönteistä huomiota eikä hyvää palautetta, vaan arvostelua ja komentoa, mikä vahvistaa tunnetta entisestään.

Häpeä halvaannuttaa. Se ei anna tutustua kehenkään, ei luottaa, ei olla oma itsensä. Arkuus tietysti näkyy, kunnes vihdoin joku kysyy:

- Mä vaan mietin että mistä toi kaikki tulee? - En mä tiedä, sanon. - Mä vaan lähden aina siitä että kukaan ei tykkää minusta. - Mutta miksi? Mikä siinä on taustalla? - En mä tiedä, sanon.

Kotona Aaro ei ole puhunut kiusaamisesta mitään, koskaan. Ennen kuin on pakko, ja silloin on kyse jo hengenhädästä. Lukijan sydäntä puristaa Aaron yksinäinen kamppailu, hapuilevat yritykset hakea apua terveydenhuollosta tai tutustua uusiin ihmisiin. Ikävintä tarinassa on se, että se on totta. Oli kirjoittajalle, on varmasti monelle koululaiselle jatkuvasti ja koko ajan. Yhteiskuntamme ei juuri osoita panostuksia koulujen tai terveyshuollon resursseihin, joilla näitä kohtaloita voitaisiin taklata, jos taklaajia löytyisi. Kirja on konstailematon ja taitava tekstiltään; se tuo esiin sekä tunnetta että faktaa niin, että viestin perillemeno on vastaanpanematonta.

Kenelle: Vanhemmille, kiusatuille, kiusanneille, koulutus- ja terveydenhoitoalojen päättäjille: onko meillä varaa hukata nuoria?

Antti Rönkä: Jalat ilmassa. Gummerus 2019. Kansi Jenni Noponen.

Luin myös Nina Honkasen Pohjakosketuksen (Into 2019), joka kertoo kammottavasta avioliitosta ja siitä selviytymisestä. Vaikka pidin kirjaa liian selittelevänä, osin suorastaan jaarittelevana (en ole psykologisten syntyjen syvien perusteellisten sanoitusten ystävä), uskon sen antavan vertaistukea monelle kurjassa liitossa jumittavalle tai jopa saavan kenen tahansa välillä epätyydyttävän avion tuntumaan suorastaan taivaalliselta, niin hankala ihminen kirjan mies on. Sitä paitsi vaikeissa tilanteissa vatvominen kuuluu asiaan, jotta ihminen pääsee ylipäänsä mihinkään päätökseen.

Ei voi väittää naisenkaan toimineen aina järkevästi: he kaksi olivat toisilleen pahin mahdollinen pari, toinen kärsimätön alistaja ja narsisti, toinen alistuva ja mykäksi menevä silloin, kun olisi tarvittu jämäkkyyttä. Mutta kun tilanne menee riittävän pitkälle, sillä on taipumus ratketa, niin tässäkin. Takakannen mukaan tarina on sävytetty mustalla huumorilla. Se oli niin mustaa, etten lainkaan huomannut, jos nyt loppuratkaisua ei katsota sellaiseksi. Todella toivon, ettei tällä kirjalla ole tositaustaa; epäilyttävän tarkasti Honkanen erityisesti dominoivaa miestä kuvaa, joten ehkä hän on kuitenkin tavannut tämäntyyppistä ihmislajia ja kirjailijana osannut tehdä tarkkoja havaintoja.

Kolmas selviytymistarina taas on ensimmäisen tavoin tositarina, jonka kirjoittaa Riina Mattila. Hän sanoo kirjansa Eloonjäämisoppi (Kosmos 2019) alussa olevansa kyllästynyt olemaan hiljaa. Hänet on raiskattu lapsena, ja elämään tai ylipäänsä mihinkään on vaikea sellaisen kokemuksen jälkeen luottaa. Hän sanoo, ettei kirja ole oppikirja eikä syytös, vaan "yhden ihmisen kertomus siitä, millaista on selviytyä, kun omat rajat revitään nuorella iällä." Tietoa kirja kuitenkin antaa paljon, traumoista ja hoidoista, psykologisista käsitteistä ja omista tuntemuksistaan, sekä listaa lisää tietolähteitä kirjan loppuun avuksi niitä tarvitseville.

Rankka, kuten arvaatte, raskas lukea. Itsemurha-ajatukset, viiltelyt - kirjailija ei säästele itseään kertoessaan, yhdistää siten tieto- ja kokemuskirjan, mikä onkin tehokas tapa, vaikuttaminen sekä tunteen että tiedon kautta. Mattila tulee myös osin selittäneeksi Honkasen kirjan naisen reaktion, hyytymisen ja alistumisen, joka välillä ihmetytti. "...juuri noinhan minä olin vaaratilanteissa toiminut: lakannut liikkumasta, ollut vaiti ja vähän niin kuin leikkinyt kuollutta." Perusinhimillinen tapa paeta siis. Mutta nyt Mattila päätti luopua pakenemisesta. Toivon, että tie on edessä sileämpi ja että kirja auttaa vastaavan kokeneita tai heidän läheisiään, kuten muutkin edellä kerrotut selviytymistarinat.

Mahdolliset normijoulustressit tuntuvat näiden jälkeen pieniltä. Hilpeämpiä joulujuttuja olen kirjoitellut kirjabloggareiden joulukalenteriin vuonna 2015 (Miina Supisen Mantelimaa on edelleen joulukirja numero 1), ottanut kevyesti vuonna 2012 mutta vakavoitunut vuonna 2013.

Kauheita joulukuvauksia olen lueskellut vuonna 2011, ja jos vielä yhden jouluun edes löyhästi liittyvän kirjavinkin ujutan mukaan, Markus Nummen hienossa Kiinalaisessa puutarhassa puhutaan "pakettijuhlasta", vahva suositus!

Juttu on osa kirjabloggarien joulukalenteria 2019, jossa eilen avautui luukku blogissa Kirjarouvan elämää ja huomenna Yöpöydän kirjoissa. Koko tämän vuoden kalenterilistaus löytyy Oksan hyllyltä -blogista, joka avasi hauskan luukun numero 1. Kalenterin logo: Niina Tolonen.

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukon lämmin ja elämänviisas ote näkyi jo novellien kokoelmassa Mutkanlukutaito, ja se vain vahvistuu esikoisromaanissa, joka kertoo äidin ja tyttären lapsuuksista ja kasvusta: Ellin köyhästä kodista ilman läheistä aikuista, sotavuosien läpikäymisestä ja aikuistumisesta ajan tapaan sekä Anitan elämänkaaresta alkaen syntymästä 1949 aina vanhuuteen saakka.

Nyt Anita on sairaalassa, jossa hänellä on aikaa muistella. 

"Omaa kehoa ei juuri mieti, jos sitä ei vaivaa mikään. Vaivan saa toki kehitellyksi peiliä tuijottamalla. Onkohan kukaan täysin tyytyväinen itseensä? Vanhuus on sikäli lohdullista että muuttuu näkymättömäksi, kukaan ei silmiään notkauta, vaikka miten olisi naamaansa laittanut. Tervetuloa huominen. Lohdullista sekin, että oma nuoruus osui aikaan, jolloin ei käyty kampaajalla eikä juuri meikattu. Nyt puhuttaisiin luomusta."

Anita sai käydä kouluja, toisin kuin äitinsä, joka puursi lapsesta saakka raskaissa töissä. Mutta pääsi Elli sentään käymään Viipurissa, kummitädin luona, jossa oli äidittömän lapsen mielestä taivas.

"Elli ei ollut tottunut kilttiin puheeseen eikä tiennyt miten pitäisi vastata. Täti kyseli kaikenlaista, mikä oli outoa ja uutta, ja puhuminen kainostutti. --- Viipuri oli aivan toinen maailma kuin kotimökin ympärillä oleva. Ei Savonlinnan kaduilla ollut sellaista elämää kuin Viipurissa. Äänetkin oli toisenlaisia. Kun Elli käveli siellä kaduilla, hän imi naurua aukioilta ja kahviloiden liepeiltä ja heilautti päätään iloisesti, kun kuuli korkokenkien kopinan kiveyksellä. Näyteikkunoissa olisi ollut ihmeteltävää pidemmäksi aikaa kuin hän viipyi kummitädin luona."

Sota muutti tytön ja kummitädin suunnitelmat Ellin muutosta tädin luo, ja lopullisesti tädin sairaus. Elli aloitti piikana 13-vuotiaana, työskenteli sahalla ja jopa turvesuolla ja jälleen piikana. Sodan aikaan nuori nainen rakastui, sodan jälkeen avioitui. Omat haavansa noista ajoista jäi sekä Ellin että aviomiehen mieleen. Mutta aika teki tehtävänsä, elämä lutviutui, lapset syntyivät, ja perheen isä Tauno sai töitä Helsingistä, jonne muutettiin tuhansien muiden tavoin, vaikka Elli raskaasti huokaili: kolmen lapsen kanssa asunnossa ilman mukavuuksia oli rankkaa, saunaankin piti mennä bussilla. Mutta hänet palkittiin lopulta:

"Ellin jalat olivat mennä alta. Kerrostaloon. Vesi tulisi sisään. Vessa olisi sisällä. Taloyhtiössä olisi sauna ja pesutupa. Asunto olisi aivan uusi, vasta valmistuvasta talosta. Kesän alkuun oli tulossa sellaisia muutoksia, että Elli ei ollut pysyä nahoissaan. Hänen oli vaikea keskittyä mihinkään kun ajatukset lensivät uuden kodin ympärillä, vaikka hän ei lainkaan tiennyt, millainen paikka se oli. Edes Gagarinin avaruuslehto huhtikuussa ei saanut häntä kiinnostumaan vaikka kaikki vouhottivat siitä. Elli pelkäsi koko loppukevään, että herää unesta."

Uusi asunto oli iso juttu Anitallekin, joka osaa tarkkailla äitiään eri tavoin kuin äiti häntä.

"Äidin silmissä oli kostea kalvo, kun tieto uuden asunnon saamisesta tuli. Kerrostaloon. Näen ensimmäistä kertaa, kuinka se vain istuu ikkunan äärellä ja katsoo jonnekin kaukaisuuteen. -- Iso kerrostalo kyntää kallioista maastoa kuin valtamerilaiva."

Anita pyrki ja pääsi oppikouluun, vaikka Elli kannatti ammattikoulua. Hänen taustansa tuntien rahanmenon pelko ja muukin ankaruus tyttöä kohtaan on helpompi ymmärtää: ne muutamat suuret haaveet, joita Elli nuorena hoivasi, romuttuivat sydäntäsärkevästi. Ehkä siksi Ellin oli vaikea hyväksyä Anitan kasvua naiseksi, pettymysten pelossa. Eikä hänellä ollut äidin mallia, josta ottaa oppia läheiseen suhteeseen omaan tyttäreen. 

Anitan tiedonhalua ja kehitystä on kiinnostavaa seurata; onhan hän myös ajallisesti lähempänä ja kokemukset siten samastuttavampia kuin Ellin, jonka taustasta ja asenteista on vieläkin paljon kaikuja oman sukupolveni kasvatuksessa, mummojen ja isomummojen kautta.

Puukko valottaa sukupolvieroja taitavasti näyttämällä, ei puhki selittämällä. Hän luo ajankuvista ja henkilöistään niin elävät ja naisten tarinoista niin tosia kaikkine yksityiskohtineen, että kirja koskettaa ja liikuttaa. Eikä yllätyksiäkään puutu! Kirjassa naiset ovat äänessä vuorotellen, Anita kertoo minä-muodossa ja Elliä avittaa kertoja, mikä helpottaa lukujen otsikoinnin (kertoja ja vuosiluku) lisäksi hahmottamaan, kummasta kulloinkin on kyse. Nykyhetki, joka välillä vilahtaa Anitan mietteinä, on kursivoitu. Miehet ovat toki isoja vaikuttajia, mutta jäävät tässä tarinassa sivuhenkilöiksi.

Molempien naisten tarinoissa lapsuudella on suuri rooli, joka pohjustaa tulevaa - kuten elämässä aina. Mutta Anita löytää omat ratkaisunsa, ja hänellä on niihin aivan erilaiset mahdollisuudet kuin Ellillä on ollut. Sukupolvien välinen ero on todella huima, vaikkei ajallisesti pitkä.

"Kuinka pitkä matka on mielestä toiseen? Joskus se on kuiskauksen päässä ja toisinaan edes huutamalla ei ylety."

Kenelle: Äideille ja aikuisille tyttärille, sodan jaloissa kasvaneille tai sellaisia tunteville, lähiöön muuttaneelle sukupolvelle, oppikouluun päässeille tai siitä vain haaveilleille, sukunsa kehityskuvioita miettiville, suvunjatkamista pohtiville.

Muualla: Hyvä tarina kirjoitettuna viisaalla ja kauniilla kielellä vei Kirjojen kuisketta -Annelin mukanaan.

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat. Stresa 2019. 

Sain kirjan kustantamolta.  

Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja

Totuudenjälkeisinä aikoina ei monia edes kiinnosta, mikä somevirrassa on totta. Mutta ne, joita kiinnostaa, saavat kirjasta vinkkejä siitä, miten lukemaansa pitäisi suhtautua. Valeuutiset eivät ole uusi keksintö, kuten Vehkoo sanoo. Niitä on tehty siitä asti kun kirjapainotaito on ollut olemassa, media keksitty ja sitä ennenkin: tarinoina voitiin kertoa mitä tahansa (mieleeni tulevat sotauutiset ja eri kansojen ja heimojen väitetyt raakuudet, jotka ovat ymmärtääkseni aina olleet suosittuja ja helposti leviäviä "uutisia").

Vehkoo keskittyy nykyaikaan, jonka valeuutisia hän on kertomansa mukaan seurannut tiiviisti 2000-luvun alusta. Alkuun
"varhaiset valeuutissivustot olivat nykykatsannossa varsin harmittomia. Niiden tarkoitus oli kerätä rahaa klikkauksilla ja mainosnäytöillä, ja tuohon aikaan se parhaiten onnistui keksityillä julkkisjuoruilla ja tunteisiin vetoavilla 'tosikertomuksilla'".

Valeuutispioneeriksi Vehkoo nostaa National Report -sivuston, jonka uutinen vuodelta 2014 ebolan valtaamasta teksasilaisesta pikkukaupungista (täysin keksitty juttu) oli niin suuri suksee somenäkyvyydessä, että toimintaa kannatti jatkaa. Oikaisen mutkat toteamalla syyn itse: tuottihan se rahaa, ehkä tyydytti myös ilkeilyn tarvetta. Valitettavasti mielestäni molemmat motiivit ovat yhä vahvemmin läsnä uutisissa, joita luemme. Jopa järkevien suomalaisten maassa.

"Vuodesta 2015 lähtien valeuutiset ovat Euroopassa olleet leimallisesti rasistisia ja maahanmuuttovastaisia. Niitä julkaisevat sivustot sekoittavat usein todellista uutisaineistoa joko liioiteltuun tai kokonaan keksityn materiaaliin ja höystävät sitä vihamielisillä ilmaisuilla."

Tämä on täsmällinen ohje disinformaation tekijöille. Alussa mainitun post-truth-termin muuten löysi Oxford Dictionaries Vehkoon mukaan jo vuonna 1992, "mutta vasta vuonna 2016 sana ja ilmiö sen taustalla ovat todella nousseet pinnalle." Vehkoo pitää termiä käytännöllisenä: kaikki tietävät, mistä puhutaan. Se on totta, mutta silti valeuutisiin uskotaan. Miten ilmiö etenee?

"Digitaalisen misinformaation määrä ei vähene vaan jatkaa kasvuaan. Tämä on odotettavissa, koska väärää tietoa voidaan pian tuottaa yhä enemmän täysin automatisoidusti. Tämä tarkoittaa myös poliittisen disinformaation ja automatisoidun propagandan, kuten bottiarmeijoiden, määrän kasvua. Yhä useampi ihminen radikalisoituu altistuessaan pitkäkestoisesti näille sisällöille."

Tilanne ei vaikuta hyvältä totuudenrakastajan kannalta. Tuskin Suomessa eroamme suuresti vaikka Yhdysvalloista, josta Vehkoo kertoo faktaa, joka naurattaisi jos ei itkettäisi. Onko kotimaista vastaavaa tutkimusta?

"Chapmanin yliopiston vuoden 2016 kyselytutkimuksen mukaan yli 40 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoo, että ilmastonmuutos on huijausta. Yli puolet uskoo, että Yhdysvaltain halllinto peittelee totuutta kaksoistornien iskuista. Entisen presidentin Barack Obaman syntymätodistusta epäilee joka kolmas, samoin virallista selitystä aids-viruksen alkuperästä. Joka neljäs ei usko ihmisen käyneen kuussa."

Vehkoo puhuu paljon myös salaliittoteorioista ja trolleista, joista ainakin jälkimmäisestä uskon, että ihan jokaisella somenkäyttäjällä on kokemusta (huomasi käyttäjä sitä tai ei). Trollit eivät ole vain kömpelöitä inttäjiä, vaan parhaat osaavat vihjailun ja muun taitavan sanankäytön keinoin kylvää epäilyä ja eripuraa, joka on heidän tavoitteensa, joko rahasta tai aatteesta.

Kirja antaa neuvoja Google-hakujen syventämiseen ja selittää misinformaation psykologiaa. Lisäksi se antaa ohjeita oman elämänsä valheenpaljastajille vaikka "terveyshuuhaan" torjumiseksi. Haasteita aiheen kirjalle riittää, kuten se, että asia elää nopeasti. Tieto saattaa puuttua tai muuttua, vaikkei kirja olisi vuodenkaan vanha. Tai se, minkä huomasin myös tätä juttua kirjoittaessani: en haluaisi mainita esimerkkejä valheellisista sivustoista ja medioista nimeltä, etteivät ne saisi turhaan nostetta. Kuitenkin ilman niitä teksti jäisi teoreettiseksi. Pointsit kannesta; sekin on informatiivinen.

Pari vinkkiä valeuutisen tunnistamiseksi

(listan sisällön valinta ja muotoilu omani Vehkoon ohjeiden pohjalta; kirjassa paljon lisää)

• Tutki jutun julkaisija ja sivun yhteystiedot: löytyvätkö ne, vaikuttavatko ne todellisilta vai keksityiltä? (Päätoimittajan nimi ei riitä, se voi olla keksitty.)
• Älä lue pelkkää otsikkoa, lue koko juttu. 
• Mihin lähteisiin juttu perustuu? Viitataanko niihin?
• Puhuuko uutisessa joku? Kuka hän on?
• Onko jutussa mainittua tutkimusta olemassa? 
• Tarkista, milloin juttu on julkaistu - kierrättääkö se harhaanjohtamistarkoituksessa vanhaa?
• Tutki omia ennakkoluulojasi: hakeudumme sellaisen tiedon pariin, joka vahvistaa omaa maailmankuvaamme. Mieti, haluatko uskoa juttua siksi, että sopii omiin käsityksiisi.

Kenelle: Kirja on ehdottoman tarpeellinen ja antaa paljon informaatiota. Kirjoittaja tuntee asiansa hyvin, ja sekä tieto että palo asiaan näkyy. Se ei ole kuitenkaan kaikenkattava tietokirja eikä kansantajuinen selostus, vaan näkisin sen tarkoitetuksi niille, jotka käyttävät somea paljon, ehkä työkseen. Heille, jotka jo tuntevat perustermit ja työkalut. Siinä mielessä kirjan nimi on jopa hieman harhaanjohtava: se ei ole kenen tahansa valheenpaljastajan käsikirja.

Olisikohan aiheesta olemassa kirjaa, joka sopisi kenelle tahansa? Nuorelle, vanhalle, somea viihdekäyttävälle aikuiselle? Tarkoitan opasta, jossa esimerkiksi selitettäisiin termit: mitä ovat trolli, dis- ja misinformaatio, filtterikupla jne. ja joka keskittyisi normiarkeen, kun nopeasti selaat nettiä koulussa, työtauolla tai illalla myöhään kotona. Normiselailija ei jaksa eikä ehdi olla kriittinen, mutta perusasioita voi silti pitää takaraivossa kuka tahansa tavisjärjellä varustettu. Jos tietää, mitä varoa.

Muualla: Netissä on sivustoja, joilla valeuutisia oiotaan. Esimerkiksi Valheenpaljastaja, joka varoittaa sivuista, joihin ei kannata luottaa. Aiheesta on kirjoitettu monessa mediassa, kuten Aamulehti.

Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja. Kosmos 2019.

Kuvat Emmi Nieminen, graafinen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kansi Bifu.

Helmet-haaste 2019 kohta 19: yllä kertomani mukaisesti en oikein pitänyt kirjan nimestä.

Naomi Alderman: Voima

Kovat suosittelijat kirjalla lievetekstien mukaan: Margaret Atwood, Barack Obama ja suurimmat englanninkieliset sanomalehdet ylistävät brittikirjailijan teosta "maailmanlaajuiseksi ilmiöksi" ja "aikamme Orjattareksi".

Se on dystopia ja trilleri, jossa valta-asetelma maailmassa on päinvastainen kuin totuttu. Mitä tapahtuisi, jos naiset saisivat käyttöönsä voiman, jolla he olisivat täysin ylivertaisia miehiin nähden? Kieltämättä kiintoisa aihe ja hieman nolona - fyysinen voimako on ratkaiseva? - tunnustan, jopa naisena voimaannuttava näkökulma, jonka perusidea on yksinkertaisen nerokas. Miesten valta-asema on ikiaikaisesti perustunut fyysiseen vahvemmuuteen, mutta entä jos olisikin toisin päin? Mitä siitä aiheutuisi?

Alderman tutkii asiaa ansiokkaasti: hän huomioi konkreettisia asioita, jotka ovat uskottavia seurauksia tilanteessa. Naisten on ensin vaikea uskoa voimaansa, joka lähtee sähköisenä kaarena kämmenestä, ja kun he uskovat, suurin osa yrittää sen piilottaa. Aiheesta, sillä luonnollisesti nousee vastaliikkeitä. Miehet haluavat vangita, jopa surmata tyttöjä, joilla voima on havaittu, tai tehdä heidät muilla keinoin vaarattomiksi. Kiihkouskovaiset väittävät voiman olevan saatanasta ja niin edelleen. Olisi se luonnonvastaista, jos naisilla olisi voima ja valta!

Margot on pormestari, jota vaaditaan sulkemaan koulut.

"- Osaatko edes kuvitella, mitä saisin niskaani vanhemmilta? Osaatko kuvitella kaikki ne miljoonat äänestävät vanhemmat ja sen mitä he tekevät, jos passitan heidän lapsensa kotiin? - Osaatko sinä edes kuvitella, mitä saat niskaasi opettajien ammattiliitolta, jos yksikin heidän jäsenistään loukkaantuu? Halvaantuu? Kuolee? Mietipä sitä edesvastuuta. - Kuolee? - Mistäpä sitä tietää. Margot tuijotti käsiään, jotka puristavat pöydän reunaa. Hän näyttäisi idiootilta, jos lähtisi tähän mukaan. Hänestä tehtäisiin jutun älykääpiö, pormestari joka sulkee metropolialueen koulut jonkin hemmetin käytännön pilan vuoksi. Mutta jos hän ei sulje niitä ja jotain tapahtuu... Silloin Daniel saa kunnian olla tämän mahtavan osavaltion kuvernööri, joka varoitti pormestaria ja yritti vakuuttaa tämän ryhtymään toimiin, mutta turhaan. Margot melkein jo näkee kyynelten valuvan Danielin poskilla, kun tätä haastatellaan suorassa lähetyksessä kuvernöörin kartanolta. Voihan perkele."

Politiikan ja mediapelin ohella käy ilmi, että "nuoret naiset pystyvät herättämään sen eloon vanhemmissa naisissa, ja tästä lähtien se olisi kaikilla naisilla."

Okei, tajuamme jo. En katso spoilaavani, tämäkin seuraus on ilmeinen. "Ihmiset ovat alkaneet liikehtiä suurina aaltoina, ja vanhat ovat nostaneet taas päätään: tyttöjä heitetään kaduille, josta nunnat poimivat heidän suojiinsa." 

Allie on jo luostarissa, kun Roxy ajautuu sinne. Nuorilla naisilla on erilaiset taustat ja tavoitteet. Ja statukset. Tähän asti kiehtoo ja jännittää. Ihmiset hakevat juuri tuota: jotain palvottavaa! Ja miten helppoa asema on saada.

Höpsöksi tarina käy siinä vaiheessa, kun kyky paikallistetaan fyysisesti. Ikävän uskottavaa on se, että kyseistä kohtaa aletaan leikellä pois. Että olisi "naislihas"? Rehellistä on taas se, että kun naiset saavat valtaa, eivät he toimi sen paremmin kuin samaan asemaan päässeet miehet.

"Aiheena siis on: kuinka paljon miehiä me oikeastaan tarvitsemme? Miettikää asiaa, he sanovat. Miehet ovat vaarallisia. Miehet tekevät suurimman osan rikoksista. Miehet eivät ole yhtä älykkäitä, tunnollisia tai ahkeria kuin naiset; heidän aivonsa sijaitsevat lihaksissa ja kyrvissä. Miehet kärsivät naisia todennäköisimmin sairauksista, ja he ovat rasite maan luonnonvaroille. Toki me tarvitsemme miehiä vauvojen hankkimiseen, mutta kuinka monta?"

Kirja on täynnä naisten oikeuksia puolustavia ajatuksia ja oivalluksia, joista suurin osa valitettavasti vaikuttaa väsyneiltä, lupaavasta alkuideasta huolimatta. Mutta ymmärrän, etteivät kaikki asu pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa tai maassa, jossa on naisvoittoinen hallitus ja jonka pääministeri on nuorin maailmassa.

Ja uskon täysin sen, mitä tapahtuisi, jos fyysinen valta oikeasti keikahtaisi: se on kirjan suurin ja herkullisin anti. Totta kai järjestettäisiin pikavauhtia pakollisia testejä, lakeja ja kieltoja muutosta vastaan! Näen pukuhousujen punttien tutisevan!

Mutta toisaalta, ihmisnäkökulmasta se taistelu ei ole niin tärkeää kuitenkaan. Tuskin pärjäämme lajina tappelemalla sukupuolten, ikäluokkien tai kenenkään välillä. mutta emme pelkästään älylliselläkään mittelöllä. Ehkä olisi parempi ottaa kaikista pallontallaajista hyvät puolet. Ainakin omasta lajistamme, niin kauan kuin se on mahdollista.

"- On minulla mukaviakin uutisia, Roxy sanoo. - Olen tavannut yhden kundin. - Niinkö? - Juttu on vielä alkuvaiheessa, Roxy sanoo, - ja kaiken tämän keskellä hieman monimutkainen. Mutta joo, ehkä. Pidän hänestä. Hän pitää minusta. Roxy nauraa vanhaa tuttua korisevaa nauruaan. - Järjestin hänet ulos maasta täynnä hulluja naisia, jotka yrittivät tappaa hänet, ja lisäksi omistan maanalaisen bunkkerin. Joten pakkohan hänen on pitää minusta. - Saanko ehkä lapsenlapsia? Bernie kysyy toiveikkaasti. "

Olin hyvin utelias kirjan suhteen, mutta heilahtaa pettymyksen puolelle: oivalluksista huolimatta sekä viesti että teksti jäävät vaisuiksi, ehkä suomennoksen takia, joka ei ole kovin sutjakka, en tiedä, mutta uskon Kurton noudattavan tunnollisesti alkuperäistekstiä. Jos se on hakkaava ja köyhä, ei suomennos voi tehdä siitä rikasta, vaikka täsmällisesti toistaa sanotun. Aldermanin spefissä on oma tyylinsä, enkä sille lämmennyt, palvomani Atwoodin suosituksesta huolimatta.

Ajatuksia kirja kuitenkin herättää, ja siinä on sen suuri vahvuus. Oikeista asioista puhutaan. Tekstin epäuskottava naamiointi dokumentaariseksi muka-vanhojen piirroskuvien käytöllä tai kirjailijan ja haamukirjailijan kirjeenvaihdolla ei tehnyt minuun vaikutusta. Harmittaa aina, kun lukukokemus on vaisu, niin älyllisesti kuin viihteellisesti. Eikö ole niin, että lähtökohtaisesti aina alamme lukea hyvää kirjaa?

Kenelle: Naisten ja miesten valta-asemaa pohtiville, maapallon tulevaisuutta miettiville, spekulatiivisen fiktion ystäville.

Muualla: Amma sanoo viisaasti: Taiteen luonteeseen kuuluu, että lukijat ja olosuhteet määrittävät kirjan lopullisen sanoman ja merkityksen maailmalle, lukevat rivien välistä asioita, joille tässä ajassa on tilausta. Annelin mielestä teos on dystopian keinoin kirjoitettu, yksityiskohdissaan kiistattoman taidokas viihdekirja humanismiin, ihmisyyteen ja sukupuoliseen tasa-arvoon pyrkivän maailmanjärjestyksen puolesta.

Naomi Alderman: Voima. Gummerus 2019. Suomennos Marianna Kurtto.

Kirja voitti Women´s Prize of Fictionin 2017 - englanniksi kirjoittavan naisen brittipalkinnon vuoden parhaasta romaanista - jonka voitti seuraavana vuonna Kamila Shamsie ja vuonna 2019 Tayari Jones kirjalla An American Marriage (onkohan tulossa suomeksi?). Vuoden 2020 palkinnoista tietoa täällä. 

Naomi Alderman: Voima. Gummerus 2019.

Helmet-haaste 2019 kohta 25: kirjailija, jota en ole lukenut aiemmin.

Kolme kotimaista: Sirkka, Vesileikit, Yvonnen talo

Sirkka on nimien nakkikastike. Sirkka asuu yksin ja pitää tylsyydestä, sillä sehän on vain varmuutta, mukavuutta ja toimivuutta. Sirkalla on keinutuoli ja kissa, hän on kävelevä klisee. Sirkkaa suututtaa, jos joku ei lajittele roskia oikein, naapurit tuntevat hänen heippalappunsa oikeasta käytöksestä jätteiden suhteen. Sirkka huomioi pienetkin kirjoitusvirheet, hymähtelee niille. Sirkalla on vakityö, tietysti, ja hän sietää työkavereitaan, vaikkei sano heitä työkavereiksi, vaan työihmisiksi. Juuri muita Sirkalla ei olekaan, paitsi ihana Natalia. Ja äiti. Sillä suurinta osaa ihmisistä hän inhoaa.

On ollut muita: Sauli, joka on säästäväinen ja ergonominen. Deittisivuille Sirkka ei voi mennä: laittaisiko hän harrastuksekseen henkareiden järjestelyn? Sirkka itse voisi olla aivan hyvin olla jokin sisustusasia, joskin sellaiset olisivat aivan liian turhia ollakseen Sirkka. 

Sait varmaan kiinni siitä, millainen Sirkka on? Saastamoinen kokoaa kliseet näppäräksi kokonaisuudeksi, joka kieltämättä toivoisin viihdyttävän enemmän kuin se tekee. Teksti soljuu linjakkaasti, siinä ei ole vikaa. Eikä Sirkassakaan. Emmekö kaikki ole oman elämämme Sirkkoja?

Sirkka rakastaa kirjastoja ja vuodenaikoja, juo kaljaa, vihaa yllätyksiä ja pelkää aurausvälineitä. Apua, minä olen Sirkka! Miksi kirjailija vihaa meitä? Vai onko tämä ylistys arjenharmaille tavistädeille, jotka pitävät pyörät pyörimässä (ja lajittelun kuosissa)? Hämmentävä mutta mainio aihe ja hauskahko toteutus, joskaan ei niin uusia näkökulmia esiintuova kuin ehkä toivoisi. Toisaalta, miksi pitäisi aina olla uutta, kun "sirkkuus" on pysyvää? Enkö vain uskalla katsoa peiliin? Määrittelisin kirjan näin: Sirkka on Eeva Turusen Neiti U:n vanhempi maalaisserkku.

Kenelle: Sirkoille ja heidän läheisilleen. Takuulla sinäkin tunnet muutaman Sirkan. 

Muualla: Tuijata innostui romaanista, jossa ei tapahdu juuri mitään. 

Anni Saastamoinen: Sirkka. Kosmos 2019.

Kuviouinti on kaunista ja ihmeellistä. Kun tupakkatehtaan tytöt alkavat uida, heidän maailmansa muuttuu, laajenee. Hullujakin unelmia saa olla!

"Iltaisin tytöt kaatuivat sänkyyn kuin puunrungot ja tunsivat veden liikkeet sisällään. He näkivät hulluja unia joista heräsivät hengästyneinä. Ja eräänä päivänä jotkain vielä unenomaisempaa tapahtui: viisumit saapuivat. Ne taittuivat elegantisti passien väleihin, kuin olisivat aina kuuluneet sinne."

Viisumien ansiosta kuvion yksi kärki suuntaa Helsinkiin, toinen Kaliforniaan, kolmas Pariisiin, kuka mihinkin. He uivat tiensä pois maasta,

"...jonka kauneus oli ainoa kauneus, jonka tytöt tiesivät. Kaupungin ylpeät betonitalot, sinikupolinen luostari, sotien muistomerkit ja kiviset Leninit, joita ei kaadettu menneen valtakunnan hajoamisen jälkeen. Tehtaiden profiilit kasvoivat öisin valtavina ja mustina talojen ylle. Kaduilla kuljeskeli puluja ja koiria. Kaupunki kuului myös niille. Kaupungin ympärillä vihreät ja keltaiset pellot, kylät pikkumökkeineen, metsät, niityt, joet. Mutta maassa vallitsi hiljaisuus: miehet olivat suurimman osan vuodesta poissa ja lähettivät kotiin kirjeitä ja paketteja ja tulivat joskus itse käymään, jos heillä oli ylimääräistä rahaa ja heidän ikävänsä kasvoi liian suureksi."

Nina on Roomassa, josta hän sai poimijan paikan ja viihtyy."Hän on täysin valpas. Hän ajattelee jonkin puuttuvan ja tajuaa hetken etsittyään, että se on häpeä." Ninaa auttaa kielitaito. Anita tapaa Hämähäkkimiehen Helsingissä; tälle suhteelle tytön kielitaito on haitta. Betty yrittää onneaan kasinolla Pariisissa, Paulina Kaliforniassa; osuuko voitto kohdalle? Löytyykö onni maailmalta?

Lidia lienee ainoa, joka palaa kotimaahan, USA:sta, vuosikymmenien jälkeen. Hän kuulee, että Lintukasvattaja on luopunut kyyhkysistä, maanmittaajat ovat töissä ja aurinkopaneeleissa on tulevaisuus. Näkymä on konkreettinen, lause kaunis, kuten on koko kirjan laita. Abstrakti ja konkreettinen kietoutuvat omaperäiseksi, haikeahkoksi kuvioksi, hieman mystiseksi taideteokseksi.

"Keltainen ruostunut traktori oli joenpenkereellä jumissa ja kaivin ilmassa, kuin kesken jäänyt lause."

Unenomaisesti soljuva kieleltään vahvan omaperäinen ja pitsinhauras tarina, joka perustuu mielikuvitukseen sekä unelmiin ja niiden toteuttamiseen.

Kenelle: Kuviouinnin ystäville, pois kaipaaville, kotia ikävöiville, helpon lukemisen välttelijöille.

Muualla: Kirsin Book Club ruotii kirjan perusteellisesti ja sanoo siinä olevan vähän tekstiä, mutta paljon keskusteltavaa.

Christina Sandu: Vesileikit. Otava 2019. Kansi Tuuli Juusela.

Anna palaa Yvonnen taloon Sveitsiiin vuosien kuluttua omasta ajastaan siellä. Hän toimi pyörätuolissa istuvan Yvonnen avustajana kummallisen vuoden. Työ oli helppoa, mutta ympäristö oudon uhkaava. Paljastui asioita, jotka yllättivät Annan.

"Olin hyvä lukemaan ihmisiä. Olin aina tarkkaillut äänensävyjä. Avustajana kykyni oli parantunut entisestään. Olin oppinut, että fyysistä vammaa seurasi usein henkinen vaurio. Osasin astua ihmisen kohtiin ja tehdä hänestä analyysin. --- Yvonnen talossa opin, etten osannut lukea ihmisiä lainkaan."

Nyt Anna matkustaa Yvonnen hautajaisiin ja tapaa Lauran, joka oli Yvonnen viimeinen avustaja ennen tämän tapaturmaista kuolemaa. Takaumien avulla Anna kertoo vuodestaan; tarinasta kehkeytyy pienimuotoinen kehityskertomus jännityksen ohella, jonka kirjailija pystyy pitämään piinallisena loppuun saakka. Kirjaa ei voisi jättää kesken, vaikka haluaisi!

"Kuinka monesta valheesta elämässäni olin tietämätön? Kuinka monta muuta valhetta Yvonne piti sisällään? Bussi vei minut takaisin Mordantin vuorten varjojen alle. Palasin taloon ennen Yvonnea. Keitin kupin kahvia ja katsoin televisiota. Sitten kuulin auton kaartavan pihaan, tiesin että se oli Yvonnen taksi. Päänahkaani alkoi kihelmöidä."

Mainion jännitteinen ja yllättävä tarina, joka on koottu huolella ja taiten sanoen vain tarvittavat.

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, Sveitsin maisemia ihaileville.

Muualla: Ihan viihdyttävä ja ahmittava, tuumii Luetut.net.

Seidi Saikkonen: Yvonnen talo. Kosmos 2019. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

Kosmoksen kirjat olen saanut kustantajalta. Yvonnen talon liitän Helmet 2019 -haasteseen kohtaan 4: kirjailijan ainoa teos.

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Pöyristyminen somessa on muotia, joten ajan hengessä pysyäksemme ilmiö on tuotava kirjablogiinkin. Per Pettersonista on hyvä aloittaa. Kirja kertoo kivuliasta eroa potevasta miehestä, jonka on vaikea päästä tilanteesta yli ja eteenpäin. Kirjailija Arvid Jansen on täysin hukassa.

Pöyristelen alkuun sitä, että Miehet minun tilanteessani vaikuttaa suoranaiselta Knausgård-pastissilta. Jos väittäisin seuraavan olevan Taisteluni-sarjan osan 2 sivun 176 puolivälistä, melko varmasti uskoisit, vai mitä?

"Hei Randi, sanoin. Oletko yksin, hän sanoi. Katsoin häntä. Joo, sanoin, olenpa hyvinkin. Et kai ole eronnut, hän sanoi nauraen, hänestä se oli kai hauska ajatus, siis lasken vain leikkiä, hän sanoi ja nauroi uudestaan, mutta minua ei naurattanut, ja silloin hänkin vakavoitui. Oletko, hän sanoi, onko se totta, voi anteeksi, pelleilin vain. Saat pelleillä kustannuksellani, sanoin, ei se ole sinun syytäsi, olisin yhtä eronnut, vaikka et olisikaan pelleillyt. Tehän olitte aina yhdessä, hän sanoi, teitte kaiken yhdessä. Teimmekö, sanoin. Kyllä, hän sanoi, ettekö tehneetkin. Ei, sanoin, en muista."

Petterson on vahva kirjoittaja; siksi ihmettelen samankaltaisuutta, vai onko se vain omassa päässäni? Itse asiassa Pettersonin suurmenestys Hevosvarkaat ilmestyi Norjassa jo 2003, Knausgårdin Taisteluni osa 1 vuonna 2009. Ja Petterson on julkaissut jo vuodesta 1987, Knasu vuodesta 1998. Petterson myös sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2009, kirjastaan Kirottu ajan katoava virta (alkuperäinen julkaisu 2008, suomeksi 2011), mitä Knausgård ei saanut Taisteluni ykkösellään, jolla oli ehdolla vuonna 2010. Joten kumpi tässä peesaa ja ketä - mielenkiintoista kyllä on paitsi ajoituksen tarkastelu myös tietty samankaltaisuus, jota norjalaisissa (suomennetuissa) kirjoissa muutenkin olen ollut huomaavinani. Kiinnostava, omanlaisensa genre!

Se siitä pöyristelystä, mutta uutta kehkeytyy, kun tutustumme Arvid Janseniin tarkemmin.

"Nyt kun Turid oli lähtenyt, ei ollut kovin todennäköistä, että tytötkään olisivat enää lähistöllä, eivät Bjølsenissa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana he tulivat luokseni joka toinen viikonloppu ja joskus keskiviikkoisin, ja jos nousin ylös ja menin olohuoneen sohvalle tupakalle tai kävelin keittiöön eteisen viidentoista watin himmeän kattolampun valossa, en törmännyt todennäköisesti yhteenkään heistä, en Vigdisiin, en Tineen, en Toneen, ja kaikki tämä tyhjyys liimautui tietoisuuteni ja teki minusta säikyn."

Kas! Mies muisti lapsensa ja mainitsi heidät nimeltä, jo sivulla 82! Tarkoitan tietysti vasta silloin. Millainen isä Jansen oikein on - hän jaarittelee pitkät pätkät biletyksistään, pussailuistaan, unistaan, harrastuksistaan (kirjat ja levyt) ynnä muusta, ennen kuin jälkikasvu tulee kuvaan mukaan.  Pöyristyttävää!

Pikku hiljaa paljastuu syitä eroon. Miehellä ei kerta kaikkiaan ole mitään annettavaa kenellekään. Hän unohtaa jopa parhaan ystävänsä useiksi kuukausiksi. Unohtaa! (Pöyristyn!) Jotkut naiset valittavat, etteivät tiedä, mitä heidän vaitonaisten miestensä päässä liikkuu. Kannattaa lukea tämä kirja, niin se saattaa selvitä (olen pahoillani!).

Pöyristyin vielä muutamasta asiasta, etenkin loppupuolella eräästä isosta erittäin, no, pöyristyttävästä, jonka jätän lukijoiden löydettäväksi. Kaikesta huolimatta jään edelleen ihailemaan Pettersonia teräväkatseisena ja rehellisyyteen pyrkivänä miehen elämän kuvaajana, jonka teksti soljuu nautittavana, tarkkana ja tehokkaana. Hän osaa painottaa sopivasti yksityiskohtia mutta kytkeä ne yleiseen, lopputuloksena uskottava ihmiskuva kaikkine heikkouksineen ja mahdollisine vahvuuksineen.

Per Petterson blogissani: 
Kirottu ajan katoava virta (jossa muuten päähenkilö oli myös Arvid - ei sama)
Hevosvarkaat
En suostu

Kenelle: Laatuproosan ystäville, käsittämättömän miehen mieleen pyrkiville, norjalaista pelkäämättömille.

Muualla: Ehkä kaikki kimpoaakin Turidin janosta, miettii Leena Lumi, joka uskoo Arvidista vielä tulevan mies, jota tulevaisuus syleilee. Hm, epäilen...

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani (Menn i min situasjon). Otava 2019. Suomennos Katriina Huttunen. 

Kannen kuva Jorma Jämsen, Vastavalo.

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

Maarit Verrosen olen tuntenut pitkään alkuhämyisten myyttisten tarinoiden ja terävänäkemyksellisten dystopioiden kirjoittajana, mutta hän on paljon monipuolisempi: tuotantoon kuuluu niin kuunnelmia kuin tietokirjojakin, ja jälleen hän osoittaa uuden puolen kirjailijuudestaan.

Muutama lämmin päivä on novellikokoelma, jonka jokainen tarina takuulla yllättää. Ne vievät hurjiin käänteisiin, tai sitten eivät. Lopussa lukija joka tapauksessa jää äimistyneenä ihmettelemään, mitä tapahtui.

Kerrassaan hienoa ja herkullista luettavaa. Siinä missä novelli Luovuttaja hiipii karmeuden puolelle, Vierailevat tutkijat kuvaa pieneltä vaikuttavaa mutta vaikutuksiltaan dramaattista arkista tapahtumaa. En olisi uskonut sanovani Verrosta koskaan humoristiksi, mutta novelli Tytär iski niin likelle omaa lähipiiriäni, että en voinut kuin nauraa hervottomana. Eivätkä Kapteeni- tai Asiantuntija-tarinatkaan ole vakavia, vaikka Verrosen tapaan niissäkin on taustalla tervejärkinen ja tarkasti dokumentoiva katse meihin ihmisiin ja toimintaamme vaikka somessa tai maailmassa ylipäänsä.

"Toki jokainen asioihin perehtyvä aina varsin pian huomasi, että useimmiten Arton esittämät ratkaisut olivat melko epäkäytännöllisiä, usein kalliita ja toisinaan sivuvaikutuksiltaan niin hurjia, että lopputuloksena olisi ollut yhden pahan ongelman ratkeaminen ja viiden uuden syntyminen. Mutta monista hänen ehdotuksistaan ei nykytiedoilla voinut sanoa, miten ne tulisivat toimimaan. Niihin saattoi sisältyä ratkaisun avaimet - puhuttiin sitten ilmastosta, terveydestä tai mistä hyvänsä."

Asennuksessa on jotain hyvin lohdullista, Pelastaja ja Hoitaja ovat elämänmakuisia kuvauksia yllättävistä kohtaamisista. Novelli Arkkitehti taas vie outoihin paikkoihin ja mielikuvitukseen, jonka tulos on pelottava. Asiakas kertoo työnhakijasta, jolla on erityinen työhistoria.

"- Mitäpä jos me nyt kuitenkin ensimmäiseksi täyttäisimme nämä lomakkeet ja panisimme sinulle vetämään hakemuksen kiinteistönhoitajakurssille. Voihan olla, ettei polisiia edes kiinnosta ne asiat. Kun kaikki on tapahtunut kauan sitten kaukana, eikä ole muuta kuin yhden henkilön epätäydellisiä muistikuvia, eikö niin?"

Verrosen varma teksti vie lukijaa turvallisesti niin tuttuihin kuin outoihinkin paikkoihin 23 novellin verran. Tarinat ovat lyhyitä ja nopeita lukea, mutta eivät huolimattomasti ohitettavia. Teksteinä ne ovat keskenään siten erilaisia, että mietin, mahtavatko ne olla peräisin pöytälaatikkomuistiinpanoista pidemmältä ajalta. Kirjailijan ihmisanalyysi on välillä karmiva, mutta katse aina ymmärtävä ja lempeä; me nyt vain olemme sellaisia kuin olemme. On silti hyvä katsoa suoraan ja kiertelemättä, hän tuntuu sanovan, ja siinä viisas kirjailija voi olla avuksi.

Kenelle: Ennalta-arvattavuuksiin kyllästyneille, ihmisistä kiinnostuneille, hömppää välttäville.

Muualla: Verrosen teokset ovat aina slice of life -välähdyksiä, hänen hahmonsa toteavat asioita ympäriltään kapinoimatta systeemiä vastaan, sanoo Kirjakissa.

Blogissa Verrosen kirjoista mm. nämä:
Hiljaiset joet
Vanhat kuviot
Karsintavaiheesta ei ole postausta, mutta olen äänestänyt sen yhdeksi 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi vuonna 2013
Varjonainen

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä. Aviador 2019. Kansi Satu Ketola.