torstai 11. lokakuuta 2018

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen siirtyy
dystopiassaan yhä enemmän
realistiseen suuntaan;  eikä kursaile, vaan menee suoraan asiaan:

"Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin.”

Maapallolla tapahtuu
pahin, mitä voimme kuvitella. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset alkavat lievinä, mutta voimistuvat. Hyökyaallot tuovat tuhoa, tuhkapilvet laajenevat taivaalla. Jonkinlainen gravitaatiohäiriö, arvellaan, kosminen muutos.

Mitä tekee päähenkilö? Samaa kuin Verrosen kirjoissa aina: pyrkii selviämään hengissä. Tällä kertaa hän on Lia, noin viisikymppinen itsellinen nainen, joka kuljettaa koko omaisuuttaan repussaan. Rankoista kokemuksistaan huolimatta hän on järjestänyt elämänsä mieleisekseen. 

"Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi.”

Kun tuho alkaa, hän on vielä töissä joenrannassa, mutta pian on lähdettävä, jonnekin. Hän saa kuulla huhuja suojapaikoista, joita on varattu niille, jotka osaavat niitä etsiä - tai niille, joille ne on etukäteen ajateltu. Tavallisen kansan ei haluta panikoivan, siksi onnettomuuden laajuutta ei kerrota yleisesti, suojista puhumattakaan.  

Mutta neuvokas nainen tajuaa tilanteen nopeasti ja pyrkii pois tuhon tieltä. Alkaa pitkä matka, jonka varrella Lia tapaa viiden lapsen ryhmän. He tarvitsevat aikuista, ehkä Liakin tarvitsee heitä: joka tapauksessa he jatkavat eteenpäin yhdessä. 

"Jotkut muut lapset olisivat jo voineet itkeä, mutta eivät nämä. Kosketin heitä kaikkia, taputin ja halasin. Olimme selviytyneet, kaikki hyvin, nyt piti vain varmistaa, että pysyisimme kiinni rungossa, ja sitten odottaa aamua ja tehdä suunnitelma.”

Matka ei ole huviretki. Uutiset ja omat silmät kertovan siltojen romahtavan, valtamerien kiehuvan, tsunamien huuhtovan pois kokonaisia maanosia. Kun maa järisee yhä voimakkaammin, Lia valaa lapsiin uskoa.

”Olipas tosi pieni, sanoin ja käänsin kylkeä. – Suomessa ei ole koskaan ollut kunnon maanjäristyksiä. – Eikä tulivuoria? Stella varmisti. – Eikä tulivuoria, vahvistin. – Oli sellainen tarina, että muka olisi ollut suuri miljoona vuotta sitten, mutta sitten selvisi, että sen vanhan kraaterin oli tehnyt meteoriitti, ei tulivuori. Ajatelkaa: miljoona vuotta sitten, ja sekin oli erehdys.”

Vaarat eivät ole vain luontoympäristön aiheuttamia. Katastrofitilanteessa paljastuvat ihmisten parhaat ja pahimmat puolet. Luottamusta herättää tieto siitä, että on olemassa taho, jolla on olemassa pelastautumisen suunnitelma. (Näin haluamme uskoa.) Lia ei ole liian luottavainen:

”Oli pakko ajatella sitä mahdollisuutta, että emme olisi tervetulleita eloonjääneiden joukkoon – jos siis selviytymismahdollisuuksia todella oli.”

Ihmisen kyky sopeutua rajuihin muutoksiin on hyvin rajallinen, tuntuu kirjailija sanovan.

”Nämä eivät osanneet lopettaa kilpailemista lopettamatta samalla elämäänsä.”

Verronen ei politisoi, vaikka tietysti tilanne muistuttaa kovasti sitä, jonka pelkäämme ilmastonmuutoksen tai ydinsodan seurauksena kokevamme. Kaiken kauheuden keskellä lapset tuovat tarinaan lämpöä, toivoakin. Huumoria Verrosen toteavasta, raportoinninomaisesta kerronnasta ei pilkistä. Tunnekylläisyydestä puhumattakaan. Inhimillisyyttä sentään, ja vanhan koulukunnan periaatteita, uljautta, käden taitoja ja rohkeutta, joita hän pyrkii siirtämään lapsille:

”Me voisimme nyt muistaa tästä vain sen, että kannattaa aina elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.”

Kerronta on tehokasta ja uskottavaa. Miten Lialle ja lapsille käy? En kerro enempää yhä hurjemmiksi (realistisemmiksi?) käyvistä juonenkäänteistä, mutta juuri tätä kirjoitellessani kuuntelen uutisia, joissa yksi kaikkein rajuimmista hurrikaaneista koskaan runtelee Floridaa, ja Intiassa tekee hirmumyrsky tuhojaan. Verrosta ei voi todellakaan syyttää aiheella muodikkaasti ratsastamisesta, sillä teema - ihmisen selviytyminen - on ollut hänen mukanaan aina. 

Joten kylmäävästi osuu: pidän hänen tyylistään, joka puhuu hätäilemättä, kauniilla kielellä karmeista asioista, ja kuulen korvissani Lian matalan äänen. Hieman ihmettelen sitä, värittämättä ihmettelyä sen enempää myönteiseen kuin kielteiseen suuntaan,  että tarinoiden luonne on koko ajan muuttunut konkreettisemmaksi, jotenkin simppelimmäksi, mystinen elementti on jäänyt pois. Mistä se kertoo? Onko maailma muuttunut liian kummalliseksi jo sinällään, vai katsooko kirjailija nyt toisin? 


Kenelle: Maapallon tulevaisuutta pohtiville, katastrofia kestäville, tunneryöpytyksiä välttäville, ihmisyyttä ihannoimattomille. 

Muualla: Antoisa, eheä ja vahva lukuelämys, sanoo Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus. Hemulin kirjahyllyn Hennan mielestä kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan, Helmet-haasteen 2018 kohta 7. 

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador 2018.

Helmet-haasteessa 2018 kohta  23, mukana meri, kohta 24, surullinen, kohta 31, hieman pelottaa, kohta 42, nimessä on adjektiivi, kohta 49, julkaistu vuonna 2018. Itse lisäisin tähän kohdan 51, maailma tuhoutuu. 

4 kommenttia:

  1. Hyytävän hieno kirja, jonka toteava tyyli uppoaa kuin veitsi voihin.

    VastaaPoista
  2. Maarit Verronen on yksi suosikkejani suomalaisista kirjailijoista, eikä tämä kirja muuta sitä käsitystä. Arvostan omaperäistä otetta. Kiitos Suketus.

    VastaaPoista