Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia.

Vuoteni kruunaa Sirpa Kähkösen hieno 36 uurnaa. Helppo luettava se ei ole. Lyö ilmat pihalle, sanoi joku osuvasti. Ymmärrän täysin Jorma Uotista, joka valitsi kirjan Finlandia-voittajaksi ja kertoi saavansa siitä edelleen flashbackeja, takautumia omiin muistoihinsa. Sama täällä! Siksi lukeminen on hidasta, teksti avautuu pätkittäin, ja lukeminen vaatii mietintää sekä soittelua milloin äidille, milloin tädeille, joita kiusaan kinuamalla lapsuusmuistoja tai mitä vain kerrottavaa vanhoista ajoista.

Kirja ei siis tunnu talttuvan valmiiksi millään, mutta ehkä jo sen verran, että siitä voi mainita. Se on kiinnostava siksikin, että teos on uudenlaista Kähköstä sekä tyyliltään että sisällöltään, irtiottoa realismiperinteestä mutta samalla hänen henkilökohtaisin kirjansa koskaan. Riitta-äiti kuoli vuonna 2022, joten nyt oli hetki kertoa hänen tarinansa. Terapiakirja, kyllä, mutta muotoiltu niin kauniisti ja koskettavasti, että lukija voi samastua moneen ja kuvitella lisää, kurkata toisiin mielenmaisemiin ja suomen kielen herkkiin vivahteisiin. 

Tarina sinänsä ei ole kaunis. Edellisten sukupolvien armottomuus lastenkasvatuksessa, poliittiset tapahtumat, jotka perheessä vaikuttivat rajusti, ja Riitan pomppuinen elämä, jonka oli katkaista alkuunsa liikenneonnettomuus. 15-vuotiaana saatu aivovamma muutti ihmistä ja epäilemättä vaikutti kaikkeen tulevaan. Sirpa-tyttären olot ristiriitaisen, myöhemmin holtittoman äidin kanssa olivat pelottavat ja sekavat, mutta onneksi oli mummo Anna Heleena, äitihahmo ja hoitaja, ja ihaileva ukki. 

Nyt tytär tekee treffit Tuonen Tytin ja sukunsa menneiden naisten kanssa ja käy äitinsä elämää läpi silmästä silmään. Mummon anoppi Agatha oli ollut ankara miniälleen, ei hyväksynyt tätä koskaan.  Kuvio, joka oli entisaikaan valitettavan tavallinen, olen ymmärtänyt omistakin isovanhemmistani, vanhemmistanikin. Tuttava sanoo kirjassa: "Siinä suvussa vaan pojat oli merkityksellisiä. Tytöt ei olleet mitään." Asenne piti ja periytyi. Sirpa puhuu äidilleen. "Kotona sinua ei ollut kaivattu. Tai niin sinä ainakin koit. Kotona sinä olit liika." Auts. Naiset kuitenkin jatkoivat sukua, vaikka lapsikuolleisuus oli suurta, miehet sotivat ja arki oli niukkaa ja työlästä. 

"Ylipäätään kai kasvuympäristössäni oli tapana ajatella, että miehiä ei välttämättä tarvita, että heidän varaansa ei pidä mitään rakentaa. Jotenkin se oli emansipatorista mutta myös katkeraa. Jotenkin kieltämisen kautta saatiin helpotusta siihen tunteeseen, että kaikesta piti aina selvitä itse."

"Tyttöjen, naisten ja pienten poikien tehtävä oli odottaa. Aikuisten miesten ja sellaisiksi pyrkivien tehtävä oli palata."

Joskus mies saattoi palatakin, kuten ukki Lauri, josta tiedämme jo aiemmista kirjoista. Laivoilla, sodassa ja punavankileirillä ahavoitunut. Mutta ei mennä nyt siihen, tämä on naisten tarina, Riitan lisäksi Sirpan, jonka oli vaikea hyväksyä äitinsä olemista sellaisenaan:

"Sitä minä en perinyt. Varmuutta paluun turvallisuudesta. Isälläsi oli koti, johon palata, ja äiti, johon turvautua. Vaimo johon turvautua. Aate ja toverit joihin tukeutua. Sinulla oli koti, johon palata. Vanhempasi, vaikka kovat ja väsyneetkin. Sinulla oli myöhemmin itse perustamasi koti. Kyllä, äiti, sinä itse perustit kotisin ja teit siitä sen mikä se oli. Sinulla oli koti. Ja lapset, joihin turvautua." 

Kirjan henki ei silti ole katkera, vaikka syytä hyvinkin olisi, ja pieneen Sirpaan tutustuva lukija suorastaan toivoisi enemmän vihan purkautumista. Anna tulla! Mutta se ei sovi Kähkösen kypsään tyyliin, joka on selittävä, selvittävä, ymmärtävä, kurkotus kaiken pahan yli. Rakastavakin, käy ilmi. Kirjailija kertoo raastavia asioita, välillä julman suoraan mutta usein kieputellen sanoja taidokkaasti niin, että hitaammalta lukijalta menee hetki oivaltaa, mitä oikein sanottiinkaan ja ennen kaikkea, mitä tarkoitettiin. Siksikin sisäistäminen kestää. Savon murre vilahtelee muttei hallitse. Turhia lauseita ei ole, kaikella on merkitys, ainakin äidin selittämiseen ja tunteiden purkamiseen.  

"Ehkä meidän jokaisen tarina lopulta kertookin siitä, miten parhaat tarkoituksemme tulkittiin väärin, miten aika muutti päämääriämme tuntemattomiksi itsellemmekin. Mutta en vielä lakkaa etsimästä puuttuvia osia, en vielä luovuta niiden sovittamisesta yhteen, sovinnosta. Sovituksestakin, ehkä."

Prosessi on käyty läpi ja kirjattu. Ulos oksennettu, koettu ja kuviteltu, oudoista osista koottu ja sanoiksi kudottu. Toivon ja uskon, että kudos lämmittää tekijää. Lukijaa se välillä kylmää mutta vastustamattomasti kietoo sisälleen. Siihen voi palata avaamalla kirjan, minkä varmasti teen vielä monesti ja löydän palasia lisää.

Kenelle: Henkilöhistoriasta kiinnostuneille, suomalaisuuden ystäville ja savolaisuutta sietäville, menneiden sukupolvien elämää tutkiville, katkerille ja kiitollisille.

Muualla: Paljas ja kaunis teos irti päästämisestä, sanoo Kirjaluotsi. 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023. Kansi Jenni Saari, kuvat Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Sukututkimusta ja sukutarinoita

Siemenestä se lähti, kuten teemaan kuuluu. Nimittäin Anna Kortelaisen Siemen-romaanista, jossa sukututkija, helsinkiläinen nykyajan Nina tuntee vetoa historiaan. Hän on erikoistunut tekemään sukututkimuksia Karjalan Kannaksella asuneille suvuille, jotka ovat kadottaneet juuriaan.

Kun Nina saa toimeksiannon kruununhakalaiselta kulttuurisuvulta etsiä jatkosodan melskeissä kadonnutta majuria, hän pistää itsensä peliin kaikella taidollaan ja kokemuksellaan. Viipuri on Ninalle rakas paikka, jossa hän vuokraa asuntoa ja sukeltaa suomalaisten muistoihin paikan kautta. "Asuminen Viipurissa oli sekä tasoittanut että terävöittänyt havaintoja." Pikakäynneillä havaitsee vain ikävät muutokset, asumalla on "aikaa katsella ja tottua".

Kadonnut majuri Asser Luikka oli harrastanut botaniikkaa: hän oli jo lapsena viehättynyt kasveista, niiden kyvystä laajentaa reviiriään, siirtyä ja muuntua tarpeen mukaan. Saamme lukea hänen elämästään toisessa aikatasossa, asua niin Viipurissa kuin Helsingissä. Ja osallistua sotaan, valitettavasti. Mutta kuka olisi tullut ajatelleeksi, miten paljon kasvillisuus kertoo historiasta?

"Osalla Itä-Karjalassa nyt elävistä botanisteista oli laajempi tehtävä kuin vain kartoittaa uusien alueiden kasvistoa. He halusivat osoittaa Äänislinnan lajikartoituksen avulla, että kaupunki oli ollut hyvin vilkas rautatien solmukohta ennen kesää 1941. Lajirunsaus paljasti, miten paljon kaupunkiin oli koottu viljaa, elintarvikkeita ja sotamateriaalia. Tämän katsottiin todistavan, että siellä oli suunniteltu pitkään hyökkäystä Suomen puolelle."

Asserin perhe muutti evakkoina Suomeen, mutta majuri itse määrättiin sodan aikana Viipuriin, lapsuudenkaupunkiinsa, hallinnon tehtäviin: vastamaan Kannaksella sotivien suomalaisten ruokahuollosta. Pesti on iso, mutta mies on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse vastata koko Suomen ruokahuollosta: "Kansanhuolto oli paljon paljon ristiriitaisempi ja vaikeampi tehtävä." Säännöstely ja mustan pörssin valvonta olisivat olleet kova pala: kuka naisista, lapsista ja vanhuksista jätetään niukalle, miten suhtautua siihen, että suomalaisissa kävi ilmi vastenmielinen "uinuvan keinottelijan, lahjojan ja varkaan" piirre?

Arvattavasti majurin ja Ninan tiet risteävät, mutta mutkaisen ja hengenvaarallisen tien kautta. Ihmiset kiinnostavat enemmän kuin kasvit, joten myönnän lukeneeni lajien yksityiskohtaiset kuvaukset kursorisesti. Samoin Viipurin kadun- ja talontarkat kuvaukset, joita Kortelainen listaa anteliaasti. Mutta ihailen faktatietoa ja paneutumista! 

Kirja ei ole helpoin luettava, muttei liene tarkoituskaan. Kiinnostava kokeilu romaanin ja tietokirjan rajamailla. Laajemmalle suosiolle ongelman tuo se, ettei se selkeästi määrittele itseään kummaksikaan, tietoa on ahdistavan paljon. Noin 70/30 sanoisin, tietokirjan hyväksi. Mutta viehätyin silti älyllisestä haasteesta ja uskon kirjan kiinnostavan Viipurista kiinnostuneita ja sukututkimuksesta viehättyneitä.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan tulleen ihanan liikaa iholle. Kirja hyllyssä sanoo tarinan olevan ytimeltään kiehtova ja salaperäinen, mutta jäävän valtavan tietomäärän jalkoihin. 

Anna Kortelainen: Siemen. Tammi 2016. Kansi Kukka@ Svan 824/Dreamstime.com. Muita kuvia: SA-kuva ja M. Pietinen.

Saman tien sukututkimukseen Puolet minusta -tv-sarjan myötä. Ylen sarja kuvaa Helin ja JP:n tuntemattoman isän etsintää tutkimuksen keinoin, jotka osoittautuvat  hämmästyttäviksi. Miten monia reittejä nykytieteellä on selvittää sukujuuria, asiakirjojen, netin ja laboratoriotestien avulla! Sarja on taitavasti tehty tunnusmusiikkia myöten  Se esittää draamaa ja totta vuorotellen, kuten tehokasta ja muodikasta on. 

Henkilöt on valittu nappiin, ja eteneminen isän etsinnässä on parasta trilleriä. Eräs asia minua häiritsi: henkilöiden äidin dramatisoitu "hurjan nuoruuden kuvaus", jota ylikorostettiin - ymmärrän, että sisältöä tarvittiin, mutta miksei isän "hurjaa" nuoruuutta kuvattu vastaavalla tavalla? Tiedän vastauksen: sarjaa tehdessä ei tiedetty, onko isä elossa vai ei, mutta äiti oli jo todistetusti kuollut. Ei tunnu silti hyvältä äidin kannalta, vähempikin osoittelu olisi riittänyt, onhan miehen ja naisen kohtaamisessa molemmilla puolet vastuusta. Ehkä jopa enemmän osapuolella, jonka elämä ei ole niin sekaisin kuin äidillä ilmeisesti oli. 

Mutta tutkijoiden osuus Sanna Meriläisen ja Hanna Milanin täpäköine kommenteineen ja viesteineen on mainio, samoin Ira Vihreälehdon, joka toimi myös juontajana. Rakenne pysyy kasassa ja pätevää tietoa kertyy. Päätähtiä ovat kuitenkin isäänsä etsivät Heli ja JP, kuten kuuluu. Heille rohkeudesta isot pisteet! Esiintyminenkin sujuu kuin ammattilaisilta ikään. Uskon, että heidän tarinansa rohkaisee monia tutkimaan juuriaan. Kyynelittä ei selvitä tutkiessa eikä katsoessa, kova kolaus on myös eräiden sukulaisten yhteydenottokielto. Sellaistakin tapahtuu, vaikka on vaikea ymmärtää, miksi. Julkisuuden pelosta, omaisuuden jaon kauhusta, silkasta itsekkyydestä? Tuskin sukujuuriaan etsivät havittelevat rahaa tai gloriaa, sen verran raskas prosessi on. Uskon tarpeen kumpuavan syvemmältä, ja peruskysymys toistuu sarjassa usein: kuka minä olen?

Hurjan koukuttava sarja, päätin heti rueta isona sukututkijaksi. Muiden muassa Hesari kertoo sarjasta. 

Puolet minusta. Kahdeksanosainen dokumenttisarja Yle Areenassa 20.12.2023 ja Yle TV1:ssä 27.12. alkaen. Kuva: Yle. Tunnusmusiikki Tero Vesterinen, Turkka Vuorinen, esittäjänä Tero Vesterinen ja hänen tyttärensä Unna. 

Luontevasti pääsen tästä kertomaan kirjasta Minne katosi Antti Järvi, joka voitti vuoden 2023 Tieto-Finlandian. Voitto ja kiinnostus kirjaan, jota on myyty ja luettu ennätysmäisesti (taitaa painos olla taas loppu), kertoo sekin juurien tutkimuksen merkityksestä ja aiheen suosiosta. Ilmiö on suorastaan räjähdysmäinen: se on muotia, mutta uskon, että taustalla on jotain syvempää. Maailman epävarmuus saa ihmiset etsimään kiintopisteitä, kuuluvuutta, kiinnittymistä. 

Kirjailija Antti Järvi selvittää isoisoisänsä Antti Järven vaiheita, jotka ovat erikoiset: mies jäi Neuvostoliiton puolelle jatkosodan päätyttyä. Raja siirrettiin nykyiseksi, Karjala jäi viholliselle, samoin vanhempi Antti Järvi. Miksi? Miksei hän evakoitunut Suomeen, kuten hänen perheensä ja muu Karjalan väestö? Oliko kyseessä pakko vai vapaaehtoinen valinta? Mitkä olisivat olleet perusteet, molemmille vaihtoehdoille? Järki ei riitä käsittämään, uskon kirjailijan päättelevän, sillä hän dramatisoi isovaarinsa tilannetta:

"Hän seisoi pienessä väkijoukossa katselemassa, kun Lahdenpohja lipui rajan taakse ja siirtyi osaksi sosialistista valtiota. Kaikki tapahtui kuin taikasauvan heilautuksesta. Katsoiko hän perään, kun viimeisetkin suomalaiset joukot poistuivat paikalta?"

Sinnikkäästi nykyinen Antti Järvi tutkii isovaarinsa elämää. Onnekkaasti hän pääsee vielä käymään Venäjän puolella, viime hetkillä, näkemään paikkoja, joissa tosin ei enää ole paljon jäljellä suvun ja yhteisön elämästä. Mutta talon, jota isovaari ei halunnut jättää! Tarinasta avautuu kuitenkin uusia näkymiä ajan henkeen, aatteisiin ja ihmisen vaihtoehtoihin tuona aikana. 

Järvi ei ehkä halunnut hylätä perhettään, vaan kuvitteli saavansa heidät luokseen, aloittavansa uuden elämän rakkaassa kodissaan. Vai ottiko seikkailun- ja riskinhalu vallan - tai oliko hän liian laajakatseinen ja vallanpitäjiin luottavainen? Olihan mies elänyt Amerikassakin nuorena ja tunsi kansainvälisyyden ja maailman avarammin kuin useimmat muut. Tai mahtoiko olla kyseessä väkivaltaisempi tapaus, ajankohdan ja poliittisen tilanteen huomioiden? 

"Kirjeissä hän yritti houkutella luokseen vaimoaan ja Väinö-poikaa. Hän ei varmastikaan ajatellut, että ero olisi lopullinen."

Tarina rakentuu oletusten ja hatarien tietojen varaan mutta uskottavasti, sen vähän faktan perusteella, mitä oli saatavissa. Sanna-vaimo yrittää saada tietoa viranomaisilta moneen kertaan. "Toivoen selventävää vastaustanne merkitsen, kunnioittavasti." Onko juonipaljastus, jos kerron, että sinetti miehen maanpäälliseen elämään saadaan? Hämmästyttävä ja avartava ajankohdan, vasemmistoaatteiden ja elämän kuvaus siitä kuitenkin muotoutuu, aukkoineenkin, joita jättää miehen omien mietteiden puuttuminen. Perheessä "Antti Järvestä tuli salaisuus, josta ei puhuttu." Ei ihme, että kirja kiehtoo lukijoita.

Kenelle: Puhumattomasta historiasta kiinnostuneille, nyky-Suomen alkuaikoja pohtiville, Karjalan suvuista kasvaneille, sukutarinoita ahmiville. 

Muualla: Amma pitää lajityypistä, jossa tarina aukeaa lukijalle/kuuntelijalle samaan tahtiin kuin kirjailijalle itselleenkin. Jorma Melleri arveli (oikein) kirjaa Finlandia-voittajaksi. 

Minne katosi Antti Järvi? Gummerus 2023. Kannen suunnittelu Jenni Noponen, kuvat kirjailijan kotiarkisto ja Shutterstock. 

Magdalena Hai: Sarvijumala

Kauhu kiehtoo, etenkin teinejä. Finlandia-palkinnon 2023 lasten ja nuorten kirjasarjassa (hassu paritus muuten, ovat niin erilaisia) sai Magdalena Hai Sarvijumalallaan. Kirjailija on alan konkari, joten huonoa ei häneltä odota eikä saa.

Sarvijumala tihkuu kauhua nuorten arjessa, mikä on pelottavinta kuviteltavaa. Elämän ja kuoleman raja, joka on ollut selkeä, alkaa häilyä. Voiko se oikeasti siirtyä hetkittäin? Eivätkö tätä mieti kaikki jossain vaiheessa? 

Päähenkilö Lauri kertoo rehellisen oloisesti kokemuksistaan. Hän on ollut lähellä kuolemaa auto-onnettomuudessa, jossa hänen äitinsä menehtyi. Poika herää sairaalassa, hengissä mutta loukkaantuneena. Isäkin on poissa. Kova kokemus ja raskas taakka 17-vuotiaalle.

Onneksi Lauri on henkisesti hyvinvoiva nuori mies, vaikka hän itse välillä epäilee mielenterveyttään. Ja onneksi hänellä on läheisiä, tädin perhe, joka pitää hänestä huolta, lukija voi hengähtää helpotuksesta. Ehkä poika piankin pääsee hyvään vauhtiin paranemisessa. Ikäistensä tavoin Lauri kaipaa kuitenkin kavereita ja sosiaalisuutta, eikä vähimpänä tyttöihin tutustumista.

Tai tyttöön: Vilja-Maaria kiehtoo häntä, vaikka Lauri tietää tällä olevan ongelmia kotona. Ja tyttö on Lauria vanhempi, mikä tuossa iässä voi olla kohtalokasta. Silti heillä tuntuu olevan jokin selittämätön yhteys. Lauri on varma asiastaan: hän haluaa tutustua Vilja-Maariaan enemmän.

Tapahtumat johtavat oudoille oville. Teini-iän pelot ja henkilöiden omat karmeat kokemukset tiivistyvät pelottaviin kohtaamisiin vieraiden voimien, ehkä tuonpuoleisten kanssa. Ehkä ne ovat totta, ehkä mielikuvitusta, mutta ne tuntuvat tosilta Laurille, Vilja-Maarialle ja Laurin ystäville Nikolle ja Joonakselle. Mikä lukija on siinä sanomaan, ettei näin voisi käydä? Uskottavuus on hermostuttavan korkealla. Niko-serkusta pidin, hänen huumorinsa keventää ja tuntuu aidolta nuorten sanailulta. Joonas kannattelee tapahtumien etenemistä. 

Magdalena Hai vakuuttaa ja kietoo kauhun verkon tiukasti lukijan ympärille. Tunne välittyy ja tarttuu. Onneksi tarina on lyhyt, sen uskaltaa lukea ja jännite pysyy, tekstiä ei ole turhaan pitkitetty. Teinilukijoita ajatellen - heitä, jotka seuraavat verkosta kauhua innokkaasti - tunnelma ja pituus vaikuttaisivat juuri oikeilta valinnoilta, sisällöstä puhumattakaan. Tehoaa myös vanhaan aikuiseen (jos vastakohta on nuori aikuinen). Vaikkei se ole tietenkään suositus nuorten silmissä. Aina kun saan luettua jonkin NA-kirjan, mietin, miksen lue niitä enemmän, sillä ne ovat hyviä. Niin nytkin.

Kenelle: Kauhun ystäville noin 15-vuotiaista ylöspäin, heittäytyville, nuorten maailmaan sukeltaville, mielikuvitusta ja tunnelman rakentamista ihaileville. 

Muualla: Ei sorru kliseisiin eikä ällöttävyyksiin, sanoo Tähtivaeltaja-blogi, jonka arvion teki Yöpöydän kirjat -kirjablogisti. Siniset helmet -blogi sanoo kirjaa täydellliseksi nuortenkauhuksi. Se yksi alun kielivirhe on tosi harmittava, mutta juuri muita virheitä kirjassa ei ole. Komea kansi kruunaa kokonaisuuden, jonka ostin joululahjaksi pian 17 vuotta täyttävälle läheiselle. Hän ei juuri lue, mutta rakastaa ruutukauhua, joten odotan ja tiristän kommentteja! 

Magdalena Hai: Sarvijumala. Otava 2023. Kansi Karin Niemi.

Kirsi Pehkonen: 24 joulutarinaa

Jouluna julistellaan kaikenlaista juhlavaa ja luodaan tunnelmaa vaikka havunneulasesta. Ihan iisistikin voi aikaa viettää, vaikka rauhoittavan hyvän mielen lukemisen kanssa. 

Sellaista tarjoaa Kirsi Pehkonen 24 joulutarinallaan. Ne ovat sattumuksia, joita voisi tapahtua meistä kenelle vain, vaikka ovatkin merkillisiä. Kukapa meistä ei tuntisi vainoharhaista naapuria, toivoisi arpajaisvoittoa tai haaveilisi täydellisestä mekosta, jossa näyttäisi kauniilta? Hauskin tarinoista kertoo opettajasta, joka ottaa yllättävän palautteen vastaan aikuismaisesti ja hyvin jouluhenkisesti, arvostan!  Tonttumummo terveyskeskuksessa huvittaa lukijaa ja saa työntekijät ymmälle.  

"- Olisiko kuitenkin sosiaalitoimen asiakkuustilanne, Soilikki pohti.
- Pitäisikö varuilta näytteitä ottaa? Ossi sanoi. - Äkkiäkö tuikkaan pari reikää, että saadaan veret. Entä virtsa, EKG, verenpaine?
- Kannattaako tiukkoja resursseja käyttää asiakkaaseen, jolla ei näytä olevan fyysisiä vammoja, Soilikki tuhahti ja jäi mietteliään puremaan huultaan. Elina ja Ossi pysyivät vaiti. Soilikilla ei ollut tapana kuunnella muiden ajatuksia tai jos joskus kuunteli, niin vain voidakseen omia ne myöhemmin."

Toinenkin opettaja, rehtori oikein, repäisee kunnolla joululoman alkaessa. Lähikauppias näkee vaivaa asiakkaidensa puolesta, ja mökinvuokraajalle tapahtuu asia, josta monet unelmoivat. Trendikkään yhteisöllisen asumisen vaateet saattavat yllättää miehen, joka etsii perheelle täydellistä kotia. Ja leskeksi jääneen naisen, joka luulee tekevänsä hyvää joulupostin jakajana.

"- Mieluummin laitetaan somessa postaus tai lahjoitetaan postimerkkien hinta hyväntekeväisyyteen,  Enni jatkoi. 

- Paitsi minä. Tykkään vanhanaikaisesta tavasta."

Jouluhenkeen eli myönteiseen mieleen laskeutumiseen sopivaa harmitonta luettavaa. Suositus heille, jotka eivät hae mitään ihmeellistä, vaan innostuvat arjen sattumuksista. Ikäluokka 50+ saattaa olla kovinta kohderyhmää: me osaamme jo arvostaa jokapäiväisen elämän ihmeellisyyttä. 

Muualla: Mukavia, sydäntälämmittäviä joulutarinoita, sanoo Kirjarouva ja esittelee kirjailijaa tarkemmin: Pehkonen on kirjoittanut Jylhäsalmi-sarjan ja monia muita aikuisten ja nuorten kirjoja.

Kirsi Pehkonen: 24 joulutarinaa. Icasos 2023. Kansi T. P. Kekäläinen. 

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023, luukku 16: Vilkkumaa

Joulun tähti! Ajatus tuli heti mieleeni, kun luin Maija Vilkkumaan omaelämäkertaa, jonka hän on kirjoittanut Miina Supisen kanssa. Kuka voisi olla naisena tähti ja tähdempi suomalaisessa kevyen musiikin maailmassa?

Luettelet heti joukon nimiä, tiedän. Jenni Vartiainen, Chisu, Alma, muita. Mutta Maija oli ensin! Hän pelasti koko pelin aikana, kun suomalaisia naisrokkareita ei ollut. Siis sellaisia Vickyn tai Muskan tyyppisiä koko kansan tuntemia tyyppejä, joiden ikoninen ääni ilahduttaa aina. Mutta Maija oli uutta sukupolvea: hän teki myös biisinsä itse. Ideaa, sävellystä, sanoitusta, soittamista ja tyyliä, sovitustakin myöten. Ja tekee edelleen. Kypsässä viidenkympin iässä hän on kulkenut pitkän matkan musiikissa 1980-luvun loppuvuosista, jolloin tyttöbändi Tarharyhmä rymisteli lavoilla. Hyvä ajankohta kirjata tarina kansien väliin.

Omaelämäkerta kuplii energiaa, musiikin ja elämisen iloa. Sen lukeminen kohottaa lukijaa, kuin olisi vitamiiniannoksen niellyt. Tai kuin olisi kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia!

En usko kirjan välittämää tunnetta teeskennellyksi, sillä kirjan teko on iso prosessi ja työ, josta ei voisi tulla kelpo lopputulos ilman aitoa innostusta ja paneutumista. Osansa on taitavalla Miina Supisella, joka kainosti väittää "kirkastaneensa ja kannustaneensa" Maijaa kirjan kirjoittamisessa. Molemmat ovat sanankäytön ja sävyjen mestareita, lähes saman ikäisiäkin, ja ihailivat toisiaan jo ennen kirjaa. Paritus toimii erinomaisesti. Se ei ole itsestään selvää, on nähty monissa elämäkerroissa ja muistelmissa. 

Maija on opiskellut suomen kieltä ja toiminut kirjallisuudentutkijanakin, mikä oli uusi tieto minulle. Biisien sanoitukset ovat omia maailmojaan, joihin hän etsii juuri oikeat sanat ja sävyn. Suomen kieli on hänelle tärkeä, henkinen koti. Mutta pelkkä teksti ei riitä, vaan se oheistaa musiikkia, joka on hänen ominta itseään. Jo nuoruudenaikaisessa avoliitossaan, joka ei kestänyt, hän tiesi tavoitteensa.

"Valitsin [tapetit], mutta huomasin prosessin aikana, etten halunnut olla tapetteja valitseva henkilö. Halusin olla rocktähti."

Vuodet ja vuosikymmenet ammatin opiskelua monin tavoin - ehkä musiikillisen osaamisen lisäksi tärkeimpänä uuttera esiintymiskokemuksen hankkiminen - mahdollistivat unelman toteutumisen, mutta muutakin on tarvittu. Huipputaitoa, omistautumista, oikeita valintoja ja oman linjan noudattamista. Menestys ei tule helposti, ainakaan näin pitkä ja laaja, vaikka olisi nero syntyessään. Loppumattoman työn lisäksi se edellyttää myös sosiaalisia taitoja, kollegoita ja kumppaneita, joiden (taitojen) kanssa yhdessä päästään aina seuraavan vision äärelle. Kirjassa mainitaan paljon uralla tärkeitä nimiä Asko Kallosesta Pekka Ruuskaan, puhumattakaan bändien jäsenistä ja muista kollegoista erityistaitoineen. 

Elämäntarinaa oli ihana lukea. Ei se pelkkää hymistelyä ole, saati oman osaamisen korostusta, vaan ihan rehellisen oloinen kuvaus erään naisen elämästä. On ollut kuoppia ja syvää huolta, menestystä ja onneakin. Ja paljon taitoa ja määrätietoista tekemistä, mikä on ehkä olennaisinta. Kirja kertoo musiikin teosta, arjen sattumuksista, mietittäneistä asioista, ihmisistä lähellä, kuten sen skandaliöösin ihastumisen oman bändin kitaristiin. Vauvakuume oli iskenyt jo ennen häitä.

"Ajattelin kirjailija Doris Lessingiä, joka hylkäsi ensimmäisen perheensä saadakseen elää omannäköistään elämää. --- Minua itketti jo pelkkä ajatus. --- Ja silti ymmärsin Lessingiä, ja jokin osa minusta jopa ihaili häntä. Hän teki jotain, mihin en itse olisi pystynyt. Itse olisin vastaavassa tilanteessa haudannut taiteilijuuteni ja omat toiveeni. Kenties olisin muuttunut Lessingin äidin kaltaiseksi katkeraksi naiseksi, joka jatkuvasti kertoisi lapsilleen, kuinka oli uhrannut omat haaveensa näiden takia."

Tarina kulkee johdonmukaisesti, eikä se onneksi ala sukujuurten syväesittelyllä, vaikka lapsuudenperhe toki esitellään sopivassa kohtaa. Kuvaliite on koottu kivan vaihtelevaksi, eri aikakausia sekaisin. 

Koska molemmat kirjoittajat ovat fiksuja naisia, arvelen heidän myös ajatelleen tekstin sävyä sopivaksi pelokkaaseen aikaamme: ollaan rohkeita, nautitaan siitä, mitä on, juuttumatta kurjiin kokemuksiin. Se ehkä rohkaisee ja ilahduttaa muitakin? Ainakin minulle tyyli toimii.

Takuuvarmasti vaikutti myös tieto siitä, että kirjan lukevat myös tekijöiden jälkisukupolvet ja muut läheiset. Eikä siinä ole mitään pahaa: rohkaisu, energia ja elämästä nauttiminen on hyvä viesti. Ja koska itsekin olen jo kunnon kymmenille päässyt, tiedän myös sen, että vuosien myötä elämä oikeasti paranee. Ulkoiset paineet pienenevät, ja sen kuuluisan takalaudan häämöttäessä kaikkea alkaa katsoa toisin, jotenkin laajemmasta näkökulmasta. Tämän mainitsee myös Maija, kuten myös sen, että viisikymppisille "voimaantumisen" hokeminen on vaivaannuttavaa. Totta sekin. 

Mutta huonoina hetkinä koko olemassaolo alkaa riipiä, ketä ei? Musiikkiala ei ole helppo, ja etenkin naisilla on siinä ollut ja lienee edelleen suuria haasteita. Niistä ei kirjassa juuri jaaritella, mutta tiedämme todellisuuden. Maija on osannut välttää karikoita omalla kutsumuksellaan, joka on ohjannut tekemistä ja ajattelua. Hyvä ja suojeleva linjaus. "Jos musabisnes ärsyttää, keskity musiikkiin." 

Musiikkikommenttina otan kirjasta sitaatin juuri valmistuneen 1973-levyn kuuntelijoilta: tämä kiteyttää minusta hienosti Maija Vilkkumaan musiikin. 

"Siinä oli punkkia ja rock'n rollia ja discoa, surua ja seksiä ja iloa ja hauskuutta. Se alkoi kiihkeällä rumpukompilla ja päättyi eeppiseen instrumentaalivyörytykseen. Se oli juuri sellainen kuin piti.

- Onnea, sanoi Pekka, kun levy loppui. - Tää albumi kuulostaa itsevarmalta ja uljaalta. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys." 

Nautin lukemisesta, niin elämäkertana kuin uratarinana. Ja olen tosi iloinen, että Maija on elänyt ja elää ympäristössä, jossa on saanut tehdä intohimoammattiaan ja käyttää taitojaan täysillä, ja saanut myös rakastavan perheen. Naisroolista puhutaan paljon, kiihkotta mutta selkeästi kantaa ottaen, metoota myöten. Kolmesta kaksi on kuulemma naiselle mahdollista: ura, perhe tai siisti koti, kirjassa siteerataan Facebookin johtajaa Sheryl Sandbergia. Viimeisimmän minäkin jätän pois, kun pitää valita. Ehkä Vilkkumaa-Kososilla käy siivooja. 

Mistä tuli mieleen hauska sattumus: kaverini asuu samassa talossa, jossa myös em. perhe ja aikanaan Cheek. Se lahtelainen räppäri, joka veti yleisön naapuripitäjään vuonna 2010 eräällä keikalla, johon ei Maija Vilkkumaan ja bändin hämmästykseksi tullut juuri ketään, sattuneesta syystä! Kuulemma artistien välit kuitenkin ovat kunnossa. Olen itsekin saanut kaverilla kyläillessä moikkailla näitä huippunimiä. Huiput tunnistaa myös siitä, että he ovat aina ystävällisiä ja kohteliaita myös taviksille; koskee kaikkia aloja, olen huomannut: viestintätöissä olen tavannut paljon eri alojen kaikkien tasojen edustajia. Jare Tiihonen muuten osoittautui myös kirjojen ystäväksi, harkittuja lukuvinkkejä vaihdettiin. 

Maija Vilkkumaa tekee tosissaan, itsevarmasti ja uljaasti musiikillista uraa ja nauttii siitä, eikä häntä voisi kuvitella muuhun ammattiin. Eräät ovat synnynnäisiä. Se näkyy niin hänen musiikissaan kuin kirjassa. Koska molemmat kirjan tekijät ovat alan ammattilaisia, kieli on hienosti kunnossa ja sopivasti mukautettu jutustelunomaiseksi, kuin henkilökohtaiseksi puheeksi. Muutaman sanan toisto vain korostaa puheenomaisuutta: tietenkin ja harsoinen vaikuttavat olevan Maijan lempisanoja. Lyhyet luvut cliffhangereineen houkuttavat jatkamaan lukemista. 

Sisällöstä voi napata myös monta hyvää kirjasuositusta, Minna Canthista Deborah Levyyn. Musiikkitermien tuntemuksen puute ei haittaa lukemista, mutta biisien synnyn kerronta varmasti kiinnostaa soittamisesta (etenkin kitaran) enemmän tietäviä. Arvostan myös sisällysluetteloa, josta on helppo tarkistaa mietityttämään jäänyt juttu. Reilussa 400 sivussa on todella paljon sisältöä. 

Hieno veto, molemmilta! Kirja on turvallinen ja laadukas valinta vaikka joulupukin mukaan uraa pohtiville naisille ja tytöille, niin haaveileville kuin käytännöllisille. Ja kaikille innostavaa lukemista etsivälle, tositarinoita hakeville, uteliaille ja tietysti musiikin ystäville. 

Apua, olin unohtaa, että Maija Vilkkumaa on kirjoittanut myös romaanin! Viihdyin sen kanssa, mutta jännä ilmiö on, etteivät sydämeen käyvien biisien mestarisanoittajat, kuten vaikka Anssi Kela, jonka tekstejä olen paljon lukenut (kirjat Matkamuistoja, Kesä Kalevi Sorsan kanssa sekä runsaat nettitekstit) ole kuitenkaan omimmillaan silloin, kun on pelkästään sanoista kyse. Kun se musiikki puuttuu. Taidelajit ovat omanlaisiaan! 

Maija saa olla sädehtivä, glitterinen ja ihailtu joulun tähti ja stara, joka on antanut meille kuulijoille paljon. Musiikillisesti, uran tekijänä ja persoonana, ja olen siitä kiitollinen.

Mutta vinkkaan myös Miina Supisen aiempia teoksia: Mantelimaa on suosikkini joulukirjoista. Säde hämmensi lukijaa, mutta vähemmän kuin esikoinen. Orvokki Leukaluun urakirja antaa ammatinvalintaneuvoja. Hytinä on, ettemme vielä ole nähneet kirjailijan uran parasta antia. 

Maija Vilkkumaa, Miina Supinen: Vilkkumaa. Gummerus 2023. Kansi: People's, kuva Liisa Valonen. 

Postaus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria 2023, luukku 16. Eilen luukun avasi Kirjasähkökäyrä blogissa ja huomenna Kirjakaapin kummitus.  

Aiempia joulupostauksiani:

Vuosi 2013 kertoo vapaaehtoistyöstä.

Vuonna 2020 inspiroiduin Raymond Chandlerista.

Vuonna 2022 nostin Maria Turtschaninoffin Suomaan.

Tunteikkaaksi heittäydyin (minä!) vuonna 2014, kun pienin lapsenlapsi oli juuri syntynyt. 

Vastapainoksi karmeaa kauhua Päivi Alasalmelta, pahin lukemani joulukuvaus. 

Upean, vaikuttavan joulukirjan suositus myös: Markus Nummen Pakettijuhlan alla.

Logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.

Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita

Kun etsit mahdollisimman tavallisen naiselämän taitavasti kerrottua kuvausta, tutustu Tiaiseen: hän on alan mestari. Normicoreksi nimesin tämän genren, jossa hän kertoo naisista, yleensä jo kypsistä aikuisista, työ- ja kotielämässään. Otollisin kohderyhmä näille ovat naiset 50+. 

Puhdas lajinsa edustaja on myös uutuusteos, jonka ajankohta on 1990-alku, paikka itäinen Suomi ja päähenkilö 60 vuotta täyttävä Annamari. Siinäkin iässä voi elämä mullistua: hän jäi juuri leskeksi ja muuttaa maalta kaupunkiin. Pienen paikkakunnan kirot tulivat iholle aiemmin, kun aviomies, pankkikiho, jäi kiinni väärinkäytöksistä, menetti työnsä ja asemansa yhteisössä. 

"Eljaksen tehtyä talousrikoksen yhteydenpito oli katkennut kuin seinään. Muutkin ystävyyssuhteet olivat kariutuneet. Eljas oli menettänyt maineensa, ja samaan viemäriin olivat menneet Annamarin ystävyyssuhteet. Heille ei tullut enää kutsuja syntymäpäiville, lakkiaisiin eikä Pappilanniemen perinteisiin vappupirskeisiin."

Nyt, miehen kuoltua, Annamari haluaa pois entisestä ympäristöstä, kaipaa jotain uutta. Ja mikäpä estäisi. Tyttäret ovat jo aikuisia ja omillaan, onpa Annamari päässyt jo mummoksikin. Rakas veli Seppo on lohtuna, mutta jälleen saapuu kuolinviesti, kun Seppo menehtyy äkillisesti. Jäämistöä setviessään Annamari löytää asioita, joita hän ei ollut veljestään tiennyt. Nythän aletaan mennä lähes trillerin puolelle! Mutta hyvin turvallisesti. 

Tarinaan liittyy salasuhteita, asuntokauppoja, vanhoja ystäviä ja tietysti kissa. Kiinnostava on Annamarin harrastus, josta hän saa rahaakin: hän nimittäin kirjoittaa romanttisia juttuja viihdelukemistoihin. Kirjoittaminen on hänelle henkireikä ja väylä käyttää omaa ajatteluaan ja taitojaan. Ihailen häntä myös tästä, mutta etenkin itsevarmasta, kypsästä otteesta elämään, jossa hän oppii ottamaan oman paikkansa ja asettamaan terveen itsekkäästi itselleen tärkeät asiat etusijalle. 

Kirjan nimeen voisi tehdä pienen lisäyksen: ...ja Välimeren aaltoja. Sillä myös matkoja kuuluu Annamarin uuteen kuvioon, jossa luonnollisesti herää uuden, hyvän ja luotettavan suhteen tarve, ehkä toteutuskin. On vain uskallettava.

Kirja on täsmälahja iäkkäälle naissukulaiselle ja miksei miehellekin. Annamarin elämä on samastuttavaa siten, että tapahtumat voisi kuvitella naapurilleen tai jopa itselle, mutta silti niin kuohuttavaa, että tarina onnistuu herättämään kiinnostuksen ja pitämään sen mainiosti yllä kirjan mitalta. Myös antelias riviväli ja fonttikoko suosivat seniorilukijaa. 

Lisää kirjailijan teoksia:

Sydänystäväni Kirsti

Lauantaitanssit, jossa linkkejä muihin kirjoihin

Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita. Icasos 2023. Kansi T. P. Kekäläinen. 

Silja-Elisa Laitonen: Haavat, Laura Manninen: Levottomat pilvet

Silja-Elisa Laitosen Valinta on vaikuttava teos sodan arjesta, naisen silmin. Seuraava teos Haavat jatkaa samalla inhorealistisella mutta todella kiinnostavalla linjalla. Näin suoraa puhetta rintaman, naisten ja kotirintaman tapahtumista kuulee harvoin jos koskaan. 

Jatkosotaa ja rauhan ajan alkua kuvataan Raakelin kautta. Nuori nainen ei kirjan alussa voi hyvin, mutta aloittaa opiskelut huomatakseen, ettei arkkitehtikoulutus ole sitä, mitä hän haluaa. Sekin on muuten poikkeuksellista, että Raakel tulee ns. hyvästä perheestä eikä hänellä ole rahahuolia. Muita kuormia kyllä, kuten sukurasitteet, sodan lisäksi. Vanhemmilla Armaksella ja Gretalla on omat omituisuutensa, ja Raakelin ihaileman Elisabeth-tädin salaisuus paljastuu. 

Kirja kertoo itsepäisen Raakelin työstä rintamalla sekä haasteista perheen ja aviomiehen kanssa. Sotasankarit eivät aina ole sankarillisia, eikä kotonakaan ole helppoa. Mielenterveyden ongelmat nousevat poikkeusolojen jälkeen esiin entistä selvemmin. 

"- Mitä sinä pelkäät eniten? Voitto kysyi. Kysymys lamaannutti Raakelin. Tässä hetkessä hän pelkäsi kaikkea ja kaikkia, itseäänkin. Hän ei jaksanut tätä elämää, miksi hän edes oli jäänyt henkiin! Kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan. Miksi niin moni oli kuollut, mutta hänenkaltaisensa oli selvinnyt sodasta elossa? Eihän hänellä ollut mitään intoa elää ja rakentaa elämäänsä, saati sitten uutta uljasta Suomea."

Sodan päätyttyä ympäristössä riehuvat sodanjälkeiset paineet: jälleenrakentamisen nurjat puolet tulevat eläviksi. Raakelin on tehtävä valintoja muun muassa ammattinsa suhteen, ja yllätyksekseen hän huomaa haaveilevansa poliisin työstä. Siinä hän voisi hyödyntää rintamalla hankittua kokemusta kovista paikoista ja samalla auttaa yhteiskunnan heikoimpia, orvoiksi jääneitä lapsia. Ajan poliisityön kuvaus kirjassa on paneutunutta ja kuvaa hienosti ongelmien kirjoa Helsingin kaduilla. Naisten asema oli kehno ja työnsaanti heikkoa, kun miehet palasivat. Irtolaisuus kasvatti rikollisuutta, poliisipula oli polttava.  Kirjailija on itsekin ollut poliisi, ja se näkyy. 

"Avierotilastot ampaisivat hurjaan nousuun ja kirkko yritti parhaansa mukaan kitkeä uskottomuutta ja yleistä irstailua. Sodan patoumat alkoivat saada sijaa katukuvassa yhä enemmän, ja se näkyi kaduilla humalaisten lisääntyneenä joukkoja. Yhä useammin hortoilija oli nainen."

Luulen, että monille kirjan kuvaama kaupunkilainen maailma oli sodan jälkeen todempi kuin isänmaallisten laulujen alhosta nouseva isänmaa. Sotatraumaiset, perheensä ja kotinsa menettäneet olivat osa yhteiskuntaa, huoltopoliisin "lomakkeista näkyi se puoli Suomesta, jota jälleenrakennuksen huumassa olevat eivät halunneet katsoa." Yksi poliisin tehtävistä oli kerätä "hulluja", kuten tuolloin sanottiin, ja kuljettaa heitä hoitoon Lapinlahteen tai muualle. Homoseksuaaleja kerättiin ja rangaistiin lain voimin. Myös abortin teko oli laitonta. Työ- ja pakkolaitokset täyttyivät. 

Raakel päätyy töihin Hietaniemen poliisiasemalle. Hän on vielä nuori, mutta on kokenut paljon ja jo selättänyt suuria haasteita, myös itsensä kanssa. Tukea hän ei juuri saa mistään, mutta hänen ilokseen oli opintoajalta löytynyt uusi luotettu ystävätär ja eräs vanha, kadotettu ystävyys elpyy. Laitapuolen lisäksi muutama mukavakin tapaus kuvataan, kuten retki Mustikkamaalle ja Kolin-matka. Kun 1950-luvun alkuun päästään, juhliakin jälleen järjestetään ahkerasti, elokuvissa ja juuri avatulla Linnanmäellä sekä Messuhallilla käydään. "Kaikki alkoi olla toisin, sotavelka oli pian maksettu ja horisontissa siinsivät olympialaiset." 

Miten Raakelin elämä lutviutuu ja etenee? Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.

Kirja on Suviranta-sarjan toinen osa, mutta kustantaja mainitsee sen itsenäiseksi: ehkä se tosiaan toimisi myös ensimmäistä osaa lukematta. 

Kenelle: Naisen asemasta kiinnostuneille, romantisoimatonta kuvausta kestäville, Helsingin historiaa ahmiville, poliisin työstä uteliaille.  

Silja-Elisa Laitonen: Haavat. Tammi 2023. Kansi Emmi Kyytsönen. 

Levottomat pilvet kertoo myös valinnoista, muutoksen pakosta ja eron vaikeudesta, mutta tässä ajassa ja lempeämmällä katsannolla. Luonto-ohjelman radiotoimittaja Tuulian jättää mies Teppo yllättäen. Teknisistä laitteista tulee Tuulialle ongelma, ja hänen lähellään myös eläimet alkavat käyttäytyä oudosti. 

"- Käänny oikeaan, navigaattori sanoo seuraavan liittymän kohdalla. Vilkaisen karttaa, mielestäni tässä piti kääntyä toiseen suuntaan. - Eikö se ollut vasemmalle, pohdin ääneen. - Sinun pitää ryhtyä valitsemaan oikein, laite sanoo. - Miten niin oikein? - Sinun pitää ryhtyä valitsemaan oikea polku. - Mitä hemmettiä? Tämä on moottoritie eikä mikään polku. - En löydä ketään Mitä Hemmettiä -nimistä henkilöä." 

Aarnin tarina liittyy sekin eroon tärkeästä ihmisestä, kuuluisan äidin kuolemaan. 

"Ei kai kuolemastasi tule lehtijuttuja? En halua puheluita toimittajilta, en halua muistokirjoitusta. En halua, että kukaan tietää sinun kuolleen. En halunnut koskaan sanoa, että olet sitä toistakaan. Nyt en tiedä, kumpi on pahempi." "Toiset koukuttaa alkoholi, toiset algoritmi. Sinä olit toisen palveluksessa ja minä olen toisen."

IT-asiantuntijana Aarni tuntee teknologian, mutta kaipaa luontoon, kuin vastakohtana kaikelle aiemmin kokemalleen. Luonnollisesti Tuulian ja Aarnin tarinat risteävät. 

Hyvähenkinen tarina on miellyttävää luettavaa ja helpottavaakin sikäli, ettei se kurota suuria, vaan pysyy ihmisen kokoisena.

Laura Manninen: Levottomat pilvet. Otava 2023. Kansi Elina Warsta.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Katja Kettu tuli jälleen ryminällä kirjataivaalle, aplodit! Sitä on odotettu, Yöperhonen on edelleen yksi parhaita lukemiani kotimaisia, Kätilö toi sen alkuperäisen rytinän (itse en vielä tuolloin ymmärtänyt ketunkieltä). Valokuvaaja Meeri Koutaniemen kanssa tehty Fintiaanien mailla vaikutti sekin.

Välillä on ollut muutakin, kuten tämä, ja katastrofiksi kuvailtu Ismo Alangon elämäkerta, jonka myös kahlasin uskollisesti läpi, vaikka ei sitä hyväksi teokseksi tosiaan voi sanoa, mittavasta taustamateriaalista ja sadoista tekemiseen käytetyistä tunneista huolimatta (fanit varmasti arvostavat silti, ainakin Alangon antamaa tietoa sanoituksien taustoista.) 

Syitä tähän löytyy Erään kissan tutkimuksista. Oli henkilökohtaista surua, hämminkiä ja ongelmia kustantajasuhteissa (asiat liittyvät yhteen). Eri asia sitten on, kuinka intiimejä asioita, jotka väistämättä koskevat muitakin, kannattaa kirjaan laittaa, koska spekulointeja henkilöistä tosielämässä ei voi välttää. Joku kirjailija (en muista kuka) sanoi somessa, että on todennut 15 vuotta sopivaksi ajaksi omien tapahtumien ja niistä kirjoittamisen välillä, kuulosti viisaalta. Tässä aikaväli on huomattavasti lyhyempi. Mutta oikeastaan kaikki alkoi siitä, että nousi kova lapsikuume, "alkukantainen naaraan halu".

"Ilman lasta minusta on tullut vaillinainen ja mitätön. Minulla on enää yksi ainoa päämäärä. Ymmärrän sen nyt. Tahdon poikia, vasoa, varsoa, synnyttää ja imettää jälkeläisiäni. Ensimmäinen tunne on häpeä. Tuo raaka, väistämätön eläimellisyyden osoitus, lisääntymisen tarve, on saanut minustakin otteen."

Lapsihaave ei toteutunut, miehen tuesta puhumattakaan. Tai oikeammin, miestä ei ole, haave sekin vain. Runoilija oli menetetty jo aiemmin, ja se toinen osoittautui pettymykseksi.  

Mutta vankka kirja syntyi, Ketun omaperäinen esitystapa välkkyy odotetusti riveillä ja riemastuttaa. Jos kohta tapahtumat ovat synkeitä keskenmenoineen ja pakahduttavine yksinäisyyksineen tässä ajassa sekä sadan vuoden takaa alkavassa Eevan tarinassa, jossa Neuvostojen maa kutsui toiveikkaita.

Kissa ilmestyy kuvioon molemmissa aikatasoissa, menneessä ja nykyisessä, itselleenkin yllätykseksi. Sillä oikeastihan hän ei ole "vain" kissa, vaan maailmanhengessä asuva Tutkija, joka saa Toimistolta toimeksiannon tarkkailla Kirjailijaa ja toimii kertojana, Kirjailijan itsensä ja Eevan lisäksi. 

"Kirjailijan viimeinen muistiinpano syksyltä vaikuttaa melko vähäjärkiseltä. Mitä on tapahtunut Eiran lukaalissa, siitä ei ole varmuutta eikä tietoa. ... On epäselvää, onko kirjailija tässä kohtaa yrittänyt itsemurhaa. Se on niin synkkä asia, ettei Kissa minussa ymmärrä sitä. Eläin taistelee elonliekistään viimeiseen kipinään saakka. Eikä sitä ymmärrä minussa Korkeuden matkaajakaan. Ei elämää pidä pelätä, sitä vastaan pitää käydä, sitä vasten pitää antautua. Jos sattuu, niin sitten kipu tunnetaan."

Kokonaiskuva muodostuu kolmen kertojan, kissan, kirjailijan ja Eevan, kautta. Kirjailija vetäytyy yksin Saareen, jonnekin itärajan läheisyyteen, ja historia alkaa elää. Esiäitien ketju, joka on johtanut tähän päivään. Ja heidän miestensä, jotka eivät kaikki hekään olleet ihania. Mutta Mahte taisi olla, ainakaan Eeva ei saa tätä mielestään. Ja katuu katkerasti sitä, että lähetti tyttärensä Tytin piikomaan jo nuorena, nälkää näkemästä kotoa. Isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat moneen sukupolveen.

"En saa sitä pahaa verta meän väliltä nyt millään."

Akuutisti Kirjailija pelkää sanojensa kadonneen iäksi. Ja se on iso pelko, mitä kirjailija olisi ilman niitä? "- Ei ole sanoja. Ne on minulta kaonneet. Kuin joku ne oisi minulta poies raastanut ja piiloon pistäny. Kyä mie koitin niitä hakia." Ja onko hyvä idea kirjoittaa kostokirja, joksi Kissa tulevaa teosta arvelee? Mitä muuta kirjassa olisi? "Jotakin kaunista siinä pitäisi olla. Ja lohtua."

On siinä niitä. Ketun tapaan mennään äärimmäisyyksistä toisiin. Vertailu esiäiteihin on hieno ulottuvuus, ehkä kirjan antoisin, mutta ei todellakaan ainoa: nykyhetki ja lähimenneisyys, aika ja ajattomuus, kirjailijan ja taiteilijan työ, kissan luonne, naisen elämän haasteet... Upeasti kirjailija pitää kaiken keskenään erilaisen aineksen kasassa ja punoo siitä helposti luettavan kokonaisuuden, joka ilahduttaa vaihtelevalla, vivahteikkaalla kielellään ja oivalluksillaan. Ja etenkin sillä, että sanat ovat palanneet. 

Katja Kettu osoittaa kirjallaan ihailtavaa ammattitaitoa, jolta odotan suuria jatkossa, kun "tilanne" on niin sanotusti rauhoittunut. Lopussa on laaja lähdeluettelo. 

Kenelle: Uteliaille, räväkän kielen sietäjille, perheellistymistä onnistuneesti tai epäonnistuneesti toteuttaneille, yksinäisyyteen ajautuneille, juuriaan tutkiville, kovia kokemuksia kestäville, sanojen katoamista pelkääville ja kirjallisten ainesten käytöstä oppimaan haluaville. 

Muualla: Sallan lukupäiväkirja totesi räväkkyyden ja naisen voiman korostamisen tehneen lukijalle hyvää. Kissan hän sanoo olevan mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saavat keveyttä ja tuoreutta. Eri mieltä olen parista asiasta: pidin eniten historiajaksoista.

Ja ei, blogikirjoitus ei ole tulkintani mukaan mainos, vaikka hän arvostelukappaleesta varuiksi ilmoittaa. Katson, että kirjan saaminen kustantajalta ei ylitä mainoskynnystä, sillä se ei edellytä kirjoittamaan arviota eikä muutenkaan korvaa lukemiseen ja bloggaamiseen käytettyä aikaa. Saan arvostelukappaleita satunnaisesti, yleensä pyytämättä, joskus harvoin (4 - 5 kpl vuodessa, jossa luen lähemmäs parisataa kirjaa) innostuneena pyydettynä, mutten niistäkään välttämättä kirjoita. Viralliset mediat - niissä harvoissa, joissa on kirja-aiheisia juttuja - saavat aina maksutta kirjan luettavakseen, ja siellä tekijät sentään saavat työstään myös palkan. Bloggaaminen on vapaaehtoistyötä, ei taloudellisen voiton tavoittelua. 

Itse luin Ketun kirjan kirjastosta. Jossa kävin pitkän keskustelun kirjastosedän kanssa Kafkan teosten nimien käytöstä nykyisin, mikä tuntuu olevan pinnalla. Kafka julkaisi Erään koiran tutkimuksia, ja Antti Tuomainen ainakin tietää lisää, muutamat muutkin. 

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023. Kansi Piia Aho.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Huomenna julkistetaan Finlandia-voittaja! Veikkauslistojen kärjessä keikkuvat Sirpa Kähkösen 36 uurnaa ja juuri lukemani kirja Pasi Ilmari Jääskeläiseltä. Molemmat kerrassaan hienoja - ja erilaisia. Kähkös-fanina toivoisin hänelle voittoa, niin valtavaa tutkimus- ja luomistyötä kirjailija on tehnyt vuosien mittaan ja kehittyäkseen pisteeseen, jossa hän on voinut kirjoittaa Uurnien kaltaisen kirjan. Ja niin monet hänen tuotantonsa kirjoista ovat koskettaneet syvälle ja hurmanneet kielellään, myös tämä uusin, josta en ole saanut edes kirjoitettua vielä mitään, meni niin tunteisiin, vaikka olen sen jo pariin kertaan lukenut.

Finlandia ei ole urapalkinto, vaan tunnustus tietylle kirjalle, sanoo nyt joku - höpöhöpö, sanon minä. Aivan varmasti kirjailijan ura ja muu hänestä tiedetty on vaikuttanut monina vuosina valintaan, ihmisiä kun valitsijatkin ovat. Eikä siinä ole mitään pahaa. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen on suurelle yleisölle hieman vieraampi. Hänen fantasiaa, arkea ja realismia, kuten oikeita paikkoja, yhdistelevät spefi-teoksensa eivät edusta perinteisintä kirjallisuutta, vaan yllättävät ja vievät lukijan omaan maailmaansa. 

Kuurupiilon anatomia vie erään perheen lasten piiloleikkiin, joka johtaa arvamaattomiin seurauksiin. Nuorempi, M, etsii isoveljeään Alvaria tämän jättämien vihjeiden perusteella. Vihjeet eivät todellakaan ole helppoja, mutta sisarusten yhteispeli toimii ja ajatukset kulkevat samoja latuja niin, että yleensä M onnistuu, kuten hän itse kirjassa kertoo. 

Jääskeläinen kuljettaa lukijan komeasti M:n mukana lapsuuden eri vaiheisiin ja pitää kihelmöivästi kiinnostusta yllä: mikä on M:n salaisuus? Mikä hän oikeastaan ON? Ainakin outo kuin marsilainen, eikä kovin toivottu ja rakastettu lapsi, tuumin, kun taas Alvar on kaikkea, mitä pojalta voi toivoa; viisas, kohtelias, söötti ja suosittu.

"Jokaisen älykkäänkin ihmisen ytimessä oli apina - typerä, tunteidensa ja viettiensä ohjaama otus. Sivistyksen ja rationaalisuuden ohut pintakerros oli mahdollista ohittaa."

Kirjassa elää 1980-luvun punk-maailma ja muut suuren (läntisen) maailman virtaukset, joista Suomikin osaa ottaa osansa. Nuorten tarve kapinoida ja erottua edellisistä sukupolvista on vahva ja johtaa joskus surullisiin ylilyönteihin. Oman minuuden etsintä on etusijalla, vaikka joskus tuskallista yhdistää tarpeeseen kuulua jengiin, kuten M saa huomata kokeillessaan erilaisia identiteettejä. Kuka minä olen, mihin minä kuulun ja kehen uskon, nuo klassiset kysymykset toistuvat hänen tarinassaan. 

"...nuoruuden ytimessä on järkkymätön usko ikuiseen nykyhetkeen. Nuori ihminen on usein suunnittelevinaan tulevaisuutta, mutta sydämessään hän ei todella usko sen koskaan oikeasti tapahtuvan." 

Mutta siinä ei ole koko teoksen sisältö. M vaikuttaa kummallisen iättömältä, tarina laajenee, ryntää outoihin suuntiin, kihisee ja paukkuu - ja saa lukijan jännittämään ja ihailemaan sen tuottanutta mieltä ja mielikuvitusta. Kertoja toteaa tarinansa vastaanotosta itse:

"...yksi on saanut liikaa, toinen liian vähän. Jollekin kokemani asiat ovat olleet liian jännittäviä, toinen taas on ikävystynyt hengiltä. Ne, jotka ovat päätyneet mukaan suroaan tai välillisesti, eivät välttämättä hyväksy tapaa, jolla heidän esitetään. Osa on poistunut hiljaisuuteen, osa on jäänyt protestoimaan: Me emme ole tuollaisia! Asiat eivät menneet noin! Havaitsemme törkeää arveluttavuutta! Vaadimme kertomuksen kattavaa perumista!"

Eipäs canceloida, ennen kuin tipahtaa. Vaikka kertomuksessa väräjävät maailman isot liikkeet ja ajankohtaiset ilmiöt, siinä on silti jotain hyvin suomalaiskansallista. Loppuun saakka kirjan lukeneet ymmärtänevät, mihin viittaan. Herkullista vaikka suruhenkistä luettavaa. 

Kenelle: Fantasiaa sietäville, epätavanomaista jännitystä etsiville, mielikuvituksen ystäville, nuorten maailmaan sukeltaville, komeasta fiksusta tarinasta nauttiville. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. Atena 2023. Kansi Tuomo Parikka. 

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna

Kirja sai viime vuonna ilmestyttyään jonkinlaisen somehitin statuksen Amerikoissa, ihan aiheesta. Se on raikas, epäperinteinen kuvaus nuorista, joilla on yhteinen intohimo: pelaaminen ja pelien tekeminen.

Sadie, Sam, Marx ja muut tutustuvat nuorina. Etenkin Sadiesta ja Samista tulee tiivis kaksikko, ei romanttisessa mielessä, vaan ystävinä, jotka tutustuivat sairaalassa ja Super Mariota pelatessaan. (Samin jalka rikkoutui onnettomuudessa, ja Sadien siskolla oli syöpä.) Myöhemmin, erinäisten käänteiden jälkeen, he ovat työtovereita pelifirmassa Los Angelesissa, jossa suunnittelevat omia pelejään, maailmanvalloitus mielessä. 

Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, kuten niille on tyypillistä, mutta he ovat loistotiimi, jolta löytyy osaamista ja mielikuvitusta, ja ennen kaikkea rakkautta pelimaailmaan. Jos pyörtyy välillä, kun ei ehdi pelaamiselta syödä, tai valvoo vuorokauden, se ei ole este unelmien pelien toteuttamiselle. Vai onko kyse sittenkin armottomasta kunnian- ja ihailunhalusta, ehkä rahan ahneudesta?

"Sadie haukotteli. Hän alkoi olla tappavan väsynyt. Hän oli ollut hereillä kahdeksantoista tuntia ja syönyt valtavan määrän pizzaa. Hän hymyili uneliaasti Samille. - En minä ole vaimosi. - Työvaimoni olet, Sam sanoi. - Älä kiistä. - Sinun työvaimosi on Marx, Sadie sanoi."

Pelit menestyvät, toiset paremmin, toiset vaatimattomammin, tapahtuu sitä mitä ajan myötä tapahtuu: he aikuistuvat, alkavat etsiä omia suuntiaan elämään.  

"- Ei ole suru vaan ilo, ettemme tee samoja asioita koko elämäämme. - Tarkoitatko siis, että voin lopettaa pelien tekemisen? - En, Marx sanoi. - Sinä olet jumissa. Sinun on tehtävä tätä ikuisesti."

Vetävää tarinaa ei tee mieli jättää kesken. Näin peliaiheista kirjaa en muista lukeneeni, mutta paljon aiheesta puhuu Emma Kantasen Nimi jolla kutsutaan öisin, joka autofiktiotapaan kertoo suomalaisesta pelintekijästä Kiinassa, myös lännen ja idän pelien teon eroista ja symboleista.

Pelien tekeminen idean, juonen ja nimen suunnittelusta koodaamiseen on kiehtova maailma, eikä lukeminen vaadi erityistä alan tuntemista, vaikka varmasti tietäjät saavat kirjasta vielä enemmän irti kuin kaltaiseni pelaamattomat. Alan kehitys näkyy uusine teknologisine hienouksineen. 

Keskiössä ovat kuitenkin ihmiset intohimoineen. He eivät ole virheettömiä tai ihanteellisia, ehkä jopa päinvastoin. Mutta pelinteosta eräs pelintekijä, Ant, sanoo komeasti:

"Toisinaan kun teen peliä, sen maailma tuntuu todellisemmalta kuin tämä todellinen maailma. Pidän enemmän siitä maailmasta, siksi kai, että sitä voi aina parantaa. Ja koska minä olen parantanut sitä. Todellinen maailma taas on sama mielivaltainen roskapalo, joka se on aina ollut. En voi tehdä tämän maailman koodille hiton vertaa."

Olen lukenut kirjailijan Tuulisen saaren kirjakauppiaan, joka on makoisaa viihdettä, mutta nyt kerrottu kirja on kypsempi, kiinnostavampi, eikä niin ilmiselvä satu. Kirjailijakin lienee aikuistunut.

Kenelle: Pelihulluille, pelimaailmasta kiinnostuneille, hyvän tarinan ystäville, ällöromantiikkaa välttäville, ystävyyskuvauksia ahmiville.

Muualla: Nörttityttöjen blogissa ei pidetty henkilöistä ja kirjaan suhtautuminen on ristiriitaista. Siellä kerrotaan myös kiinnostava tapaus tosielämän tekijänoikeuksista.  

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna. Gummerus 2023. Suomennos Taina Helkamo.

Antti Hurskainen: Suntio

Suntio kertoo uskosta uudistavasti, sanoi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkistuksessa esiraadin puheenjohtaja Kirsi Ranin. Totisesti, niin tekee!

Suntio, nimeltään Turtola, on miettinyt uskonasioita paljon ja hartaasti. Hän pyrkii noudattamaan omaa uskonnollisuuttaan myös käytännössä, niin työssään kuin pienen tytön yksinhuoltajaisänä. Pitkä kokemus tekee työstä helppoa ja näkemyksistä koeteltuja. Lapsen kasvatus ei ole aina helppoa, vaikka he ovat tiivis pari. Kaikkensa Turtola silti tekee.  

Turtola käy jatkuvaa keskustelua uskosta, moraalista ja ihmisen kiperimmistä kysymyksistä kirkkoherra Sirénin kanssa. Tällä on omat ongelmansa, suntion mielestä miehen uskokaan ei aina vaikuta puhtaalta. Kiviä ei silti heitellä, tietenkään, vaan sanan säilä heiluu. 

"- Käsi sydämelle, Sirén. Kumpaa pidät parempana työmiehenä: sellaista, joka hoitaa hommansa, vai sellaista, joka hoitaa hommansa rakkaudella?" 

Rakkaus puhuttaa enemmänkin: "Onko parempi rakastaja se, joka rakastaa vaieten, vai se, joka kertoo kaikille miten etevä on rakkaudessaan?"

"- Ylpeillä ei ainoastaan saa vaan täytyy. Selaa päivälehteä, katso laatudraamaa, lue kotimaista kertomakirjallisuutta, osallistu kirkon vapaaehtoistoimintaan, elä yhteiskunnassa tai edes sen liepeillä ja huomaa: hiljainen rakkaus on rikos."

Olemmeko liikaa tunteidemme ohjaamia? "Miksi valuviin nesteisiin tulisi luottaa?" Jos Jeesus on herra, tunteeko kansa häntä kohtaan herravihaa? Ovatko ihmiset viihdyttävimmillään menetettyään malttinsa? Onko toivo uskonnon varavirtalähde? Taiteesta keskustellaan myös, sillä kirkkoherraan viitaten suntio toteaa: "Koemme molemmat vastuuta tutustua työtämme sivuaviin taideteoksiin."

Keskustelujen ohessa Turtola säilyttää roolinsa käytännön miehenä. Siihen liittyy niin rikos kuin rangaistuskin. Kuinka vankka usko kirkkoherralla lopulta on, sitä koetellaan toden teolla, kun tapahtumat kääntyvät lukijan kannalta täysin yllättävään, outoon suuntaan. 

Loppuosa kirjasta on suntion kirjeitä hänen elämässään vaikuttaville henkilöille, vaikka hän väitti:  "En osaa tehdä tehdä lauseita. Käsittelen puisia, kivisiä ja metallisia asioita." Kirjeitä lukee kuitenkin ahmien. Selitä, taustoita!

Antti Hurskaisen tiiviin tarkasti muotoiltu ja osuvasti iskevä teksti yllätyksellisine sisältöineen on nautinnollista luettavaa. Se herättää takuuvarmasti ajatuksia uskonnon ominaisuuksien lisäksi armosta ja pelosta, itsekkyydestä ja rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Isoja asioita käsitellään kunnioittavasti, ihmisyyttä ymmärtävästi. 

Kirja on helppolukuinen, sanastolla ei hienostella. Sisältö on silti painavaa, se paitsi ajatteluttaa myös kammottaa, pilkahduksina jopa huvittaa, nostaa tunteita laidasta laitaan. Vaikea löytää verrokkia, kirja on niin omanlaisensa! Kim Leine tuli mieleen, tiristetyssä muodossa. Yksi asia häiritsi: dialogia on alkupuolella niin paljon ja pitkästi, etten aina pysynyt mukana, kumpi keskustelijoista puhuu, kun nimiä ei toistellen mainita (sinänsä sujuvuutta edistävä ratkaisu, ja sitaatin sisällöstä voi päätellä paljon). Mutta se oli helppo tarkistaa peruuttamalla ja jakamalla puhevuorot mielessään. 

Tyyliin sopiva ulkoasu kruunaa teoksen. Luin sitä lounasravintolassa ja hekottelin itsekseni, että minun ehkä luullaan olevan hyvinkin hengellinen: kirja näyttää vanhan ajan virsikirjalta viininpunaisine kansineen ja kullattuine nimineen (ristikin löytyy, mutta sisäsivulta). Kanteen on kirjoitettu "käsin" "omistajan" nimi (myös kustantajan) mustalla tussilla. Hieno teos, sisältä ja ulkoa. 

Kenelle: Uskoa ja ihmisyyttä ajatteleville, yllättävää ja älyllistä luettavaa hakeville, isoja kysymyksiä pohtiville mutta arjessa eläville.

Muualla: Tuijata sanoo kirjaa tarkan lauseen romaaniksi ja miettii, onko kirjoittajan sukunimi enne. 

Antti Hurskainen: Suntio. Siltala 2023. Muotoilu Aleksi Salokannel. 

Q-teatteri: Joitakin keskusteluja merkityksestä

Niin, vaikka meillä on”kaikki tää tässä”, saattaa merkityksellisyyden tunne joskus ihmiseltä kadota. Kun se katoaa tiiviin kolmikon yhdeltä jäseneltä, vaikutus on suuri myös toisiin, näimme lavalla. Tunne saattaa herättää kieltämistä, naureskelua, myötäilyä, tai se saattaa tarttua.

Näytelmässä ei oikeastaan keskustella merkityksestä, vaan kadonneen etsiminen näytetään muilla keinoin. Kolmikko käy läpi kaikkia mahdollisia vaiheita elämässään, jossa ei yleensä olemista ihmetellä. Ja kun joudutaan ihmettelemään, ollaan pulassa, tai jossain, ainakin hämmennyksissä. Silloin voi vaikka kirota suomalaiskansallisesti tai huudella toistuvasti v-sanaa, kun ei muuta keksi. (Ja näinhän monet tekevät. Minä miellän sanan hyvin nuorten teinien kieleksi, enkä innostunut sen toistelusta, halpaa naurattamista, sanoo täti.) 

Tai voi miettiä, milloin on viimeksi syönyt. Vai olisiko nurkan takana jotain, mitä kannattaisi käydä katsomassa, auttaisiko se? Ainakin kampausta voi vaihdella. Sekin naurattaa yleisöä, kun taas vedetään niin yli (nauratti minuakin). Ulkoisen muuttaminen ei taida itse ongelmaan auttaa. Piristeet ehkä vähän. Mutta kahvikin on loppu. 

En väitä ymmärtäneeni näytelmän kaikkia hienouksia, vähän väsähdinkin hetkittäin överiin tykitykseen ja toistoon toistoon toistoon – sitähän elämä on, toistoa. Nauruntyrskähdyksiä herättivät absurdeimmat vedot, huippunäyttelijöiden taidot ihastusta. Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela hoitavat hommansa ammattilaisten suvereniteetilla. Heidän vilkkaasti vaihtuvat ilmeensä, eleensä ja liikkeensä ovat nautinnollisen taidokasta katsottavaa, puhe täydellisesti hahmon sisältä. Jonkin verran mukana oli improvisaatiota, luulen, sillä näyttelijöitä itseäänkin nauratti välillä (mukavaa nähdä työstä nauttimista, enkä ole nyt ironinen). 

Nuori muusikkonainen elää omaa elämäänsä vanhenevista päähenkilöistä sivussa, häneltä ei merkitys ole kateissa. Tanssijan hahmo lienee taiteen heijastus sekin, tai sitten vain niitä outoja tyyppejä, joihin sattuu ohimennen törmäämään. Näytelmä elää metaforasta toiseen. Elämästä on kysymys, tietysti. Tylsästä, toistavasta, pienissä ympyröissä pysyvästä, turhaa sälää keräävästä, pelottavasta (nurkan taakse ei näe, ja joku toinen voi saada paremman roolin, eikä ylipäätään ole tietoa, kuka täällä määrää), järjettömän tuntuisesta, jos asiaa pysähtyy miettimään. Siinä auttaa vain yhteys toisiin, ehkä jopa valta toisiin, joko otettuna tai annettuna, arvelen näytelmän sanovan. Lopussa muusikkonainen laulaa kuin enkeli, rauhoittaa tilan ja tunteet omalla sanomallaan. Mietin, onko tämäkin hieman helppo keino yleisön kosiskelemiseksi; niin paljon se eroaa muusta esityksestä, ettei yhteys vaikuta ns. saumattomalta. Ringa Mannerin upea ääni helisee kuitenkin vaikuttavasti.  

Yleisön hörötys ihmetytti minua välillä: nauramme itsellemme, vai kuvitteleeko joku olevansa viisaampi kuin henkilöt lavalla? "Onko tuo jokin merkki?" Ehkä en vain osaa nauraa itselleni tai olen liian vanha tälle näytelmälle, kun en ollut tippua tuolilta. Nauru voi olla myös pelkoreaktio. Joku sanoi jopa itkeneensä esityksen jälkeen. Surullisen puoleisena minäkin sen koin - voi meitä hyvinvoinnissamme kärvisteleviä! En enää painiskele merkityksen etsinnässä, joten isoa kolahdusta ei tapahtunut, vaikka myönnän esityksen ansiot. 

Lavastus, puvut ja tekniikka toimivat säröittä. Miellyttävää älyllistä keskustelua odottavalle tai kovaäänisyyttä välttäville en esitystä suosittele. Kiinnostavaa ja erilaista katsottavaa se on joka tapauksessa ja harmittaisi, jos sitä ei olisi kokenut, vaikka ymmärrän, etten ole otollisinta kohderyhmää. Kannattaa kokeilla itse.

Luettavaa:

Eeva Kemppi ja Maria Säkö: Q. Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin.

Q-teatteri: Joitakin keskusteluja merkityksestä. Kantaesitys 22.9.2023. 

Teos Akse Petterssonin ja työryhmän, ohjaus ja dramaturgia Akse Pettersson. 

Lavalla Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka, muusikkonaisena Ringa Manner, tanssijana Jyrki Karttunen.

Lavastus ja puvut Anna Sinkkonen, valot Anna Pöllänen, maskit Riikka Virtanen, äänet Turkka Inkilä. Laulujen sävellys Ringa Manner. 

Kuvat: Q-teatteri, Pate Pesonius

Jennifer Egan: Piparkakkutalo

Tunnemme Grimmin vanhan sadun Hannusta ja Kertusta: piparkakkutalo näyttää, tuoksuu ja maistuu hyvältä. Mutta kun se imaisee pahaa-aavistamattoman kulkijan sisäänsä, tätä odottaa karmea kohtalo, ehkä kuolema tai vähintään ikuinen vankeus. Talo kuin internetin ihmeellinen maailma? 

Harva haluaa netin vankeudesta pois, päinvastoin. Sovellukset kytkeytyvät yhä tiiviimmin elämäämme, eikä kuolemallakaan ole väliä, sillä on keksitty teknologia, jossa ihmisen tietoisuus muistoineen voidaan siirtää verkkoon. Mutta miksi? Koska se on ihmisistä äärettömän koukuttavaa! Uskomme kaikkien janoavan kokemuksiamme somessa ja elämässä, mutta mitä sanoo jälkiseuraaja:

"Mutta ongelmani on sama kuin kaikilla informaation kerääjillä: Mitä sillä tekee?Miten sitä pitäisi lajitella, ryhmittää ja käyttää? Miten välttyä hukkumasta siihen? 

Jokaista tarinaa ei tarvitse kertoa."

Jennifer Egan jatkaa monipolvista scifi-henkistä kertomustaan, johon saimme tutustua Aika suuressa hämäyksessä. Kyseessä ei ole suora juonellinen jatko, vaan tyylin ja joidenkin henkilöiden samuus. Samoin kuin Hämäyksessä, kirjailija vyöryttää esiin kymmeniä henkilöitä ja näennäisesti yhteenkuulumattomia tapahtumia kuvatakseen ihmisverkostoja. Ne muodostuvat eri ajoissa ja sukupolvissa ja risteävät odottamattomilla tavoilla. Bix, teknologianero, pelkää innovointitaitonsa kadonneen. Miles, erään veljessarjan vanhin, saa apua vanhoilta tutuilta Sashalta ja Drew'lta, punk-bändi Liekehtivät Dildot yritetään saada jälleen nousuun ja niin edelleen. 

Egan hurvittelee kielellä ja sanoilla. (En oikeasti usko, että kirjoittaminen on ollut pelkkää hurvittelua, niin haastava rakenne on, mutta itsepä valitsi.) Gregory ja Dennis olivat kirjoitusseminaarissa, jossa kehotettiin huomata tekstin "sanahylsyt", tyhjät sanat, ontot ilmaisut.

"- Etsikää pakenijat, Athena neuvoi haltioituneita opiskelijoitaan. - Haluan kuulla sanoja, jotka ovat yhä elossa, jotka sykkivät. Kuumia sanoja, hyvät ihmiset! Antakaa minulle luoti älkääkä hylsyä - ampukaa se suoraan rintaani. Kuolen ilomielin tuoreen kielen takia."

"- Myrkky, Gregory sanoi. - Eiiikää, Dennis päästi summeriäänen. - Sanahylsy. 
- Totta, Gregory mietti. - Myrkky ei ole enää toksista.
- Toksinen ei ole toksista, Dennis sanoi.
- Toksinen on laimeaa, Gregory myönsi. -'Raju' on nolo. 'Katalysoiminen' ei aiheuta reaktiota.
- 'Siilot' ja 'korit' ovat tyhjiä, Dennis sanoi. - Entä 'tyhjä', Gregory kysyi. - Onko 'tyhjä' tyhjä? 
- "'Tyhjän' on määrä olla tyhjä, Dennis sanoi. - Tyhjä ei ole täynnä.
 - Mutta riittääkö 'tyhjä' kuvaamaan tyhjyyttä?

He saattoivat jatkaa sitä koko päivän."

Tapahtumiin liittyy eräs manageri, eräs matematiikkanero (joka toi mieleeni Antti Tuomaisen kirjojen Henri Koskisen), eräs antropologi ja monta muuta perheiden jäsentä, eri-ikäisinä. Ajassa hypähtelevä, kierremakaronimainen juoni ei ole helppo seurattava, ja kertojat vaihtelevat, myös minä-muodosta tarkkailevaan. Huonomuistisen lukijan piti välillä palata taaksepäin etsimään vihjettä siitä, kuka nyt on äänessä. Eipä siinä, ollaan kirjassakin muuta kuin hyvämuistisia nuoria. 

"Tässä sitä siis taas ollaan ja yritetään yksissä tuumin saada nostetta Scottylle, samoin kuin Boscolle ja - jos aivan totta puhutaan myös minulle ja kaikille niille yli kuusikymppisille, jotka tavoittelevat kulttuurista merkitystä maailmassa, joka tuntuu tapahtuvan olemattomassa 'paikassa' - siellä minne emme edes löydä ilman lasten (tai lastenlasten!) opastusta. Tässä iässä merkitystä saa vain puolileikillisellä nostalgialla, joka ei kuitenkaan - tehdään sen nyt aivan selväksi - ole äärimmäinen tavoitteemme. Puolileikillinen nostalgia on pelkkä portaali, piparkakkutalo jos niin halutaan sanoa, jonka kautta pääsemme pujahtamaan seuraavan sukupolven joukkoon ja lumoavaan heidät. Kaiken muuttava juttu: eikö se ole aina tavoitteena?"

Haasteiden heittämisestä huolimatta Eganin kerronta on kiehtovaa. Teksti etenee osin säerunomuodossa (vakooja Lulu) ja sähköpostikeskusteluna. Ytimessä on kuitenkin naulaavia havaintoja.

"Älä ikinä luota piparkakkutaloon! Oli vain ajan kysymys, milloin ihmiset pantaisiin maksamaan siitä, minkä he kuvittelivat saaneensa ilmaiseksi. Miksi kukaan ei tajunnut sitä?"

Uskon kirjailijan nauttineen pyörteisen kirjan tekemisestä. Ja uskon siitä nauttivan myös monen lukijan, lisäkseni. Haastavuus ja houkuttavuus on yhdistetty taidokkaasti. 

Kenelle: Älynystyöröitä hierovan romaanin lukijoillle, monipolvisen tarinan ystäville, hyvämuistisille, tulevaisuutta ja teknologiaa kavahtamattomille, ikuisesti elämään haluaville. 

Muualla:  Kirjavinkit sanoo toisiinsa linkittyvien tarinoiden rakenteen palkitsevan kärsivällisen lukijan. 

Jennifer Egan: Piparkakkutalo. Tammi, Keltainen kirjasto, 2023. Päällys Jussi Kaakinen. Suomennos Helene Bützow. 

Uutuuksia: Maarit Verronen, Aino Vähäpesola, Niko Hallikainen

Maarit Verronen kuvaa herkullisen arkisesti ja viistosti tavallisia tilanteita ihmisten kesken. Novelleissa ei ole mitään yliluonnollista tai kummallista (tällä kertaa), vaikka takakansi vihjaa muuta, mutta tarkkailevan kertojan havainnot ja katseen suunta tekevät lukemisesta jännittävää. Verronen osaa tämän lajin mestarillisesti. No, aloitusnovelli Maailmanloppu menee  tieteiskuvittelun puolelle, sillä kerrotun kaltaista koetta tuskin on tehty. Mutta muuten pysytään maan tasalla. 

"Oli ikävää menettää osa uskostaan ihmiskunnan kehityskelpoisuuteen, mutta minkä teit: olemattomaan ei kannattanut uskoa."

Useissa on mukana Tiina, aikuinen nainen, hahmo, joka eri nimisenä eri aikakausina esiintyy usein kirjailijan tuotannossa. Verrosen loppunousut ovat mahtavia; ne ovat päinvastaisia, alasvetoja. Fanfaarit eivät soi eikä mikään räjähdä, käy niin kuin yleensä arjessa käy. Se yllättää ja riemastuttaa lukijaa, usein vähän nolottaa. Juuri noin itsekin varmaan vastaavissa tilanteissa toimisin, kertomatta kenellekään.

Maarit Verronen: Hyvä näin. Aviador 2023. Kansi Satu Enstedt.

Kaiken trauman, rikosten ja dystopian keskellä (puhun siis kirjoista, en elämästäni) tekee hyvää lukea Aino Vähäpesolaa. Hän osaa näyttää, että elämässä on paljon hyvää. Ja sen, miten siitä voi arjessa ajatella. Jo Onnenkissa viehätti myönteisyydellään, toisinkoinen jatkaa linjaa: eletään omaa elämää, huolehditaan itsestä ja läheisistä niin, että asiat sujuvat sen verran kuin niihin voi itse vaikuttaa, nautitaan yksityiskohdista. Ollaan tietoisia itsestämme ja tekemisistämme, ei vain ajauduta tilanteisiin. Saati anneta jonkin mahdollisesti ohimenevän tunteen ottaa ohjakset. 

Ihailen kirjan Viiviä, mutta onko hän liiankin itsekontrolloiva ja turvallisuushakuinen? Mielestäni ei, hän osaa myös tuntea ja sanoittaa tuntemuksiaan sekä tehdä nopeitakin päätöksiä, itsetuntemuksensa pohjalta. Hänessä on tosin varovaisuutta, joka on herännyt jo varhain, syy selittyy kirjassa. 

Kirja-alan ystäville lisäherkku on Viivin kustannustoimittajan ammatti. "Viivin työ oli pohjimmiltaan jotain, mitä tehdään toiselle. Se oli mahdollista tehdä vain toiselle." Työ on Viiville tärkeää, siitä kerrotaan paljon. Hän ei tee töitä Finlandia-ehdokkaille, vaan lähinnä oppaita ja viihdettä. Viivi on hyvä löytämään merkityksiä, myös työstään. Taas herää epäilys: käytetäänkö häntä hyväksi, jos hän haluaa pysyä vain taustalla, tehdä toisille? Vastaukseni on edelleen ei, ymmärrän häntä hyvin. Framilla oleminen ei kaikille ole tärkeintä. Ymmärtääkö sen Manu, jonka kanssa saattaisi syntyä erityislaatuinen suhde? 

"Sanottiin, ettei ollut pieniä rooleja vaan ainoastaan pieniä näyttelijöitä. Kaikki sujui hyvin, kun rajasi maailmasta alueen ja laittoi sen niin kauniiksi kuin pystyi. Oliko toinen suorastaan pettynyt häneen samasta syystä, joka hänelle itselleen oli hänen ylpeytensä, suurin onnistumisensa?"

Arkista, turvallista, usein samastuttavaa nuoren naisen elämää. Nautin vierailusta Viivin elämässä.

 

Kun kaikki on ihan hyvin.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos 2023. Kansi Jussi Karjalainen.

Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus on varmasti kirjapalkintolistoilla ja tapaus sinänsä, ja syystä: se on eheä, omakielinen, autenttisen oloinen ja rehellinen kuvaus pojasta ja yksinhuoltajaäidistä pojan itsensä kertomana, seitsemän vuoden ikäisestä peruskoulun loppuun. Mestarillista, notkahtamatonta kerrontaa, joka elää luontevasti pojan kasvun myötä. 

Pojan ääntä ei aikuinen voi vastustaa, niin kekseliäs ja todellinen se on. Mietin monta kertaa, miten kirjailija voi muistaa asioita noin tarkasti, jos kyse on oikeasti eletystä lapsuudesta. Ehkä osa tai paljon on keksittyä, mutta voisi olla totta, uskoo lukija auliisti. Vaikka poika vaikuttaa välillä suorastaan ylifiksulta. 

"Poika kysyy multa, ootko sä tyttö vai poika.

Olen luullut sen olevan niin selvää, ettei selvää vastausta yhtäkkiä olekaan, en ole koskaan kyseenalaistanut itseäni näin.

Mä olen kahdeksan, tokaluokkalainen. Mun lempivärini on tummansininen tänä vuonna."

Koska äiti on sairaanhoitajana usein poissa jopa öitä, poika kuluttaa aikaa ylenmääräisesti omien ajatustensa, tv:n ja herkkujen kanssa.

"Seitsemältä puhelin soi, kaikki on hyvin. Mä sanon puhelimeen mua kyl vähän jännittää. Äiti sanoo, omas kodis ei oo mitään pelättävää. Mä sanon, telkkarist ei tuu mitään. Äiti vastaa, ens kerral käydään vuokraamassa sulle ostarilta video. Suljen luurin, sitten kotona on hiljaista, hiljaisempaa kuin koskaan." 

Kirja kasvaa yhden perheen tarinaa suuremmaksi. Itä-Helsingin lähiöissä aikaa viettävien lasten eri yhteiskuntaluokat näkyvät ja tuntuvat lasten elämässä. Ajankuva vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kauppakeskuksineen, Filmtowneineen, kaverisynttäreineen ja lähiöbaareineen piirtyy eläväksi. Niin lasten kuin aikuisten osalta. Lämmin ja rakastava suhde äitiin lämmittää lukijaa.

"Äiti on maailman huolien kaatokaukalo, josta osa valuu muhun, koska me asumme samassa kodissa. Mun on oltava reipas. Äiti saa sairaalalla niin paljon hyvää aikaan, ettei se tunnu niin suurelta vääryydeltä, kuinka yksin mä välillä jään."

Pojan kasvu lapsesta murrosikään ja oman seksuaalisuuden löytäminen toivottavasti houkuttaa myös mieslukijoita, poikalapsuuden eläneitä tai poikia kasvattavia, luokasta riippumatta. 

"Mä menen kouluun lähinnä toipumaan viikonlopuista. 

Haluan suojella muuta maailmaa kaikelta, mitä tunnen."

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus. Otava 2023. 

Miki Liukkonen: Vierastila

Kirjaan tarttuu pelokkaana. Miten ahdistavaa olisi lukea juuri edesmenneen kirjailijan tekstiä? Antaako kirja selityksiä tai perusteluita liian varhaiselle kuolemalle? Onko se mestariteos, joka olisi singonnut Liukkosen lopullisesti mestariluokkaan vai jotain mitäänsanomatonta, enkä osaa sanoa, kumpi olisi pahempi. 

Vastaan: Osin ahdistavaa, vaikka pian uppoaa tuttuun ajatuksenvirtamaisen tekstin syövereihin ja harkittuihin virkkeisiin. Paitsi hätkähtää niissä kohdissa, jotka tuntuvat kertovat kirjoittajasta itsestään, ja niitä on paljon, etenkin jälkipuoliskolla. Vimmainen kerronta on lopputulos hetkistä, jolloin kirjailija naputti ajatuksia näppäimistöllään kirjoittamisen pakolla, niin sisäsyntyisellä kuin ulkoisella paineella. Molempia hänellä varmasti oli. 

Vierastila on osuva kirjan nimi (virallisesti: puhelimen lainaamiseen tarkoitettu asetus, jossa voi soittaa mutta ei päästä puhelimen sisältöön.) Kuin hetken vierailija, jollainen kirjailijakin oli, löytämättä tuttuutta tai kotoisuutta arjesta, elämästä ylipäänsä. Kirja on kompaktimpi sivumäärältään ja sisällöltään kuin muutama aiempi teos, ja siinä on havaittavissa selkeämmin juonen kaltainen ominaisuus. Kertoja on kirjailija, joka tarkkailee henkilöä nimeltä Ren Dawn.

"Ajatelkaa että minua ei ole, että minä olen vain silmät joiden kautta seurata Ren Dawnia. Ajatelkaa että minä olen Ren Dawnin tukahdutettu mielenääni." 

Renillä on vaikeaa, kuten alkoholiongelma ja erilaisia terapeutteja, muutaman haasteen mainitakseni. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, teot - yleensä suunnittelemattomat - itsetuhoisia. Mutta ei kirjailijallakaan helppoa ole, vaikka hänellä on "semimenestykäs kirjailijan ura" ja "podcast-uran tynkä". Hänellä ei ole identiteettiä, mutta hän etsii "todellista individualismia", jossa kaikki ajatukset muodostuisivat suodattamalla ne omien aivojen läpi. Mutta se ei onnistunut, kuten hän toivoi. 

"Olin vihainen, se on totta, mutta viha syntyi lähinnä omasta epävarmuudestani ja avuttomuudestani ilmaista itseäni niin, että se muodostaisi kirkkaita mielikuvia kuunntelijan mielessä. Se oli ilmaisukyvyttömän mutta itseilmaisun alalla työskentelevän ihmisen outoa, syvää, perustavanlaatuista turhautuneisuutta." 

Kirjassa voidaan paljon pahoin, sekä fyysisesti että henkisesti. Käytetään päihteitä, toisia ihmisiä, yksinäisyyttä, rikollisuutta, Meksikoa, hypnoosia, elokuvia... Ja oletko koskaan miettinyt, mihin joutuvat totaalisen epäonnistuneen kauneusleikkauksen läpikäyneet? Huumori, jos sitä pilkahtaa, on lähes läpitunkemattoman mustaa. Sanan ja ajatuksen omaperäinen käyttö on Liukkosella ennallaan. Hänen uransa jää merkkipaaluksi kotimaisen kirjallisuuden historiaan. Ura, joka jäi pahasti kesken, kun rahkeet eivät riittäneet jatkaa. Olisiko hän tehokkaalla hoitoavulla pystynyt pärjäämään? 

Henkilönä hän jää myös mieleen, kaikkine ristiriitaisuuksineen. Vaikka ymmärrän hyvin ja kannatan ajatusta, jonka mukaan teoksista puhuttaessa ei tulisi puuttua tekijään henkilönä, en ole aina ollut tässä itsekään looginen, mikä näkyy lähinnä postattavien kirjojen valinnassa. Tässä tapauksessa henkilön ja teoksen erottaminenkin tuntuisi keinotekoiselta, joten rohkenen muistella: Kirjatapahtumissa Miki veti "nerostaran" arroganttia, osin ironista rooliaan, mutta kahden kesken oli mukava ja kaikesta kiinnostunut, otti ihmisen ihmisenä, ei asettanut rooliin itseään eikä keskustelukumppaniaan, mitä arvostin. Vaikka älykkäänä ja valtavasti tietoa omaavana hän saattoi kokea ihmisten kanssa olemisen tuskalliseksi. Arkinen elämä oli hänelle muutenkin vaikeaa ja rutiinit vieraita, ymmärsin. Jos joka ainoa hetki on raskas ja sen kuluminen taistelun takana, niin apua tarvitaan kipeästi.

Oma iso kysymyksensä on, voiko ihminen olla niin mustassa paikassa, ettei mikään hoito auta - mediasta olen lukenut kommentteja, ettei siinä Mikin kohdalla juuri edistytty eikä kirjailijan henkiseen pahoinvointiin etsitty riittävän järeitä keinoja. Hän oli kyllä hoidossa niin kirjaa aloittaessaan kuin lopettaessaan, on kustannustoimittaja kertonut. Miki kertoi itse pahoinvoinnistaan somessa, kuten myös sen, että terapeutti hylkäsi hänet liian vaikeana tapauksena. Mutta emme saa koskaan tietää, mitä olisi voinut olla. Näin on nyt.   

"On jo matkalla ja tietää, ettei voisi kuin jatkaa. Astuisi ulos näistä puitteista, katoaisi jonnekin pimeyteen..."

Miki Liukkonen: Vierastila. WSOY 2023. Kansi Jussi Karjalainen. 

Huomaa, että kansi on nähtävä livenä ja ilman kirjaston kelmutusta, jotta sen välkehtivä upeus pääsee esiin.