Kettu-Koutaniemi-Seppälä: Fintiaanien mailla

Ensimmäinen tietokirja aiheesta: kun suomalaiset muuttivat rapakon taakse 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, monet löysivät Amerikan alkuperäiskansoista hengenheimolaisia.
Pieni mutta huiman kiinnostava siivu historiaamme!

Intiaanien ja suomalaisten jälkeläiset saivat kutsumanimen fintiaani, joka ei ole kaikkien tuohon ryhmään laskettavien mieleen, eikä virallinen heimo tai nimitys. Nimityksestä huolimatta, näitä jälkeläisiä on ollut satoja, ehkä tuhansia - kukaan ei tiedä. Alkuperäisten muuttajien jälkeen menossa on jo ties kuinka mones - seitsemäs, kahdeksas? - sukupolvi, joista monet ovat ottaneet heimonsa mieluummin intiaanisuvun puolelta, ja vanhat suomalaiset tavat ovat unohtuneet.

Silti suomalaisia henkilöiden ja paikkojen nimiä - kuten Oulu - on vielä fintiaanien perinteisillä asuinpaikoilla käytössä, ja muistojakin saattaa tavata, suusta suuhun kuultuja, tuosta oudosta maasta nimeltä Suomi.

Kun nyt vieroksutaan maahanmuuttajia, on hyvä muistuttaa mieliin, että suomalaisetkin ovat muuttaneet. Tunsin suoran jatkumon Aki Ollikaisen Nälkävuodesta: nälkää karkuun lähtivät ne, jotka kykenivät ja saivat matkarahat kerättyä Ellis Islandille. "Matkaan lähtivät usein perheen terveimmät, toisin sanoen nuoret miehet."  Kuulostaa tutulta, eikö? Vahvimmat laitetaan matkaan, sillä heillä on parhaat mahdollisuudet selvitä ja luoda uusi elämä uudessa maassa.

"Yksi kirjan teemoista on muukalaisviha." Me tiedämme, kuinka raa'an kohtelun alkuperäiskansat ovat saaneet Pohjois-Amerikassa. Amerikkalaiset eivät ehkä tiedä vieläkään; historian opetus tai ylipäänsä koulutus ei ymmärtääkseni ole kovin perehtynyttä, koko kansan tasolla. Kuten meillä saamelaisten kanssa? Yhdistäviä tekijöitä löysivät myös muinaiset muuttajat: suomalaisten osasivat hyödyntää metsää ja luontoa, rakentaa, metsästää ja marjastaa punanahkaisten uusien naapuriensa tavoin. Halveksittuna vähemmistönä olo varmasti myös yhdisti.

Pareja muodostui, lapsia syntyi. Kirja kuvaa intiaanien kulttuuria ja historiaa pääpiirteissään, kuten Wounded Kneen verilöylyn 1890, jonka kirjoittajat kertovan vaikuttavan intiaanien elämään vieläkin. Näille on tehty niin uskomattomia julmuuksia, että on melkein ihme, että edes osa on säilynyt hengissä; tosin köyhyydessä, alkoholismissa ja mielenterveysongelmissa monen kohdalla. "Alkuperäiskansaan kuuluvilla teini-ikäisillä on viisi kertaa suurempi taipumus päätyä itsemurhaan kuin samanikäisillä valtaväestön edustajilla." Fintiaanit eivät eroa tässäkään intiaaneista, ovathan he osa tuota halveksittua kansanosaa.

Aihe on oudon kiehtova - miksiköhän? En pidä itseäni suurena historiahulluna Helsingin historiaa ja liike-elämän historiaa lukuunottamatta, mutta taidan olla kallistumassa siihen suuntaan, kun tämä mietityttää niin kovasti. Ehkä mielessä kävi myös oma onni syntyä juuri tässä maassa, kiitos esi-isien, eikä osana tuota katoavaa kansanosaa. Sisällöltään asia on surullinen, vaikka kirjoittajat yrittävät kauniisti valaa toivoa, oppimisen mahdollisuutta meille jästipäille siitä, miten vähemmistöjä kohdellaan. Ja myös valon väläyksiä intiaanikulttuurin säilymisen suhteen, heidän omaa aktivismiaan ja juuriensa kunnioittamista, joka nuorilla vaikuttaa nousevan jälleen.

Teos on selkeä, kaunis ja helppolukuinen tietokirja. Koska henkilöistä kerrotaan paljon, ei asia ole kuivakkaa luennointia, vaan alkaa elää. Mukana on muutama Katja Ketun "inspiroima" tarina, jotka kuvaavat kansan mentaliteettia ja perinteitä fiktion kautta, mutta pääosin kirja kertoo faktaa ja henkilökohtaisia kohtaloita, johdonmukaisella, kiinnostavalla ja lukijaystävällisellä, sopivasti kommentoivalla tavalla, kuten ammattikirjailijalta ja -toimittajalta voi odottaa. Kuvaajana toiminut Meeri Koutaniemi on kuvittanut kirjan upean vaihtelevin ja kertovin kuvin, ja muutama historiakuvakin löytyy. Tätä on helppo selata, tähän on helppo upota, tätä on ilo säilyttää kirjahyllyssä.

Kenelle: Historiahulluille, alkuperäiskansoista kiinnostuneille, suomalaisten vaiheita tutkiville, rasismin juuria miettiville, helposti omaksuttavaa tietoa etsiville, visuaalisuudesta nauttiville.   

Muualla: Mitenkään romantisoiden eivät kirjoittajat aiheeseensa pureudu, toteaa Maria Kinnunen Mustetta paperilla -blogissa.

Katja Kettu - Meeri Koutaniemi - Maria Seppälä: Fintiaanien mailla. WSOY 2016. Kustantajan lukukappale.