Yöperhonen

Kansatieteenlaitoksen professori Henrik Malinen on matkustanut Venäjän Marinmaalle tutkimaan sukujuuriaan, äitinsä kohtaloa. Hän kutsuu paikalle tyttärensä Vernan, mutta tämä ei ehdi enää nähdä isäänsä elossa. Vernalle kuitenkin alkaa aueta, mitä isä on saanut selville taustastaan ja Vernan isoäidistä, ja selvittää itse lisää. Tapahtumien lonkerot yltävät yli maan, jopa Kremliin ja valtiovallan huipulle asti.

Eletään kahta aikaa: toista vuonna 2015, Lavran kylässä, ja ensimmäistä jaksoa, joka alkaa 1937 Neuvostoliitossa, jonne Irga Malinen hiihtää Petsamosta, loikkaa sivakoimalla Neuvostojen Maahan, kuten Sirpa Kähkösen Graniittimiehen päähenkilöt. Nämä seurasivat suurta aatettaan, kun taas Malinen matkaa miehen perässä ja henkensä pitimiksi.

Kettu kietoo upeasti ajanjaksot yhteen ja kuvaa kiehtovasti tuon suomensukuisten kansan elämää Neuvostovallan kuolettavassa varjossa, jossain siellä Volgan mutkan paikkeilla, jonne meistä useimpien juuret juontavat. Luonnonusko elää vahvana ja mystiikka on aina läsnä, sekä menneessä että tässä hetkessä.

Kirjailijan rikas kieli hehkuu, juoni pulppuaa vaivatta. Ketunkieltä (Erjan oivallus, mainio termi) ovat tylpyttämiset, pamjattamiset ja totuusakanat, joita ajatusten sormilla mielimiehen aivokuoren vellovasta puurosta ronkitaan, vähän kuin Alastalon salissa oltaisiin. Mutta tekstiä ei ole - toistan, ei ole raskas lukea; Kätilöä en saanut luetuksi - kuuntelin sen lopulta äänikirjana ja katsoin leffankin, mikä muuten ei ole kummoinen taitavaa Kososta lukuunottamatta - kun taas tämä kulkee helpommin. Lukijan on silti syytä olla tarkkana, sillä pääjuonen ohella Kettu tarjoilee kiehtovia tarinoita ja yksityiskohtia, joiden merkitys selviää vasta myöhemmin. Välillä luulin lukevani Sofi Oksasta: yhtäläisyyksiä Puhdistukseen on. Pari astetta lempeämpänä versiona. Lempeä ei puutu tästäkään.

Kaikkea on: kestävä rakkaus ja silmitön viha ja väkivalta, sota ja rauha, historia ja nykyisyys, mystiikka ja realismi, jännitys ja seikkailu, tosi ja taru, periviisaus ja hetken höyrähdys, kaikki ketunkielellä tulkittuina.

En tiedä, mitä kirjalta enää voisi lisää pyytää. Kaikki on kohdallaan, ja enemmän. Kieli ja sisältö, tunne ja järki: lukijaa palkitaan koko ajan. Hieno, moniulotteinen ja mieleen tiukasti tarrautuva teos. Taisin vähän seota.

Kenelle: Suomen kielen rakastajille. Suomalaisuuden juurista kiinnostuneille. Suuria tarinoita kaipaaville. Pikkusievää välttäville.

Muualla: Ja ooh, näköjään liityn hymistelykuoroon: Leena Lumi sanoo Ketun olevan vahvoilla juuri sillä tyylillä millä kirjoittaa (samaa pätee Leenaan itseensä). Haastava kirja, joka myös antaa lukijalle, sanoo Krista. Universaali mutta intiimi, sanoo Lukuisan Laura. Tuijata piti romaanin kulttuurikerroksista ja kuvallisuudesta. Hurjan vaikuttava, hurjan vetävä, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kaisa-Reetta herkistyi lähes runolliseksi ja kirja upposi häneen kuin loitsu. Kannesta kanteen -Kaisaa tämä järisytti Kätilöä enemmän, kuten minuakin. Mestarillisen upea, sanoo Ilselän Minna. Häiritsevän paljon tuttua, Kätilöä ja Oksasta, sanoo Juhani, Lue Ihminen. (Totta, paljon on noita, meinasi mennä välillä sekaisin, kuka tässä kirjoittaa ja mistä.) Lumiomena ei tiedä, mitä tämän jälkeen lukisi. Miten hienoja blogitekstejä!

Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015.