Avioliittosimulaattori

Kirjaston pikalainahylly on aarre: tarjolla nopeasti uutta kiinnostavaa luettavaa, suunnittelematta. Avioliittosimulaattori kuuluu näihin löytöihin.

Esikoiskirjailija Veera Nieminen kertoo pirteän tarinan Ainosta, hevosia rakastavasta nuoresta naisesta, joka törmää messuilla Elämänsä Mieheen - ja se on menoa.

"Terveisiä vaan kaikille, jotka eivät usko rakkauteen ensisilmäyksellä."  

Jussi Joki on nuori isäntä, joka asuu ja työskentelee isänsä, setänsä ja pikkuveljensä kanssa lypsytilalla Varsinais-Suomessa. Itäsuomalainen Aino lähtee tutustumaan rakkautensa kotiin ja perheeseen, ja kun länsi ja itä kohtaavat, on karjalaistyyliin hölpöttävällä tunneihmisellä sopeutumista uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei puhu mitään eikä edes katso silmiin. Mököveljeksiksi Aino mielessään appiukkokokelastaan veljineen kutsuukin.

"Voi helvetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulointiongelma, meillä on katseongelma ja meillä on yleinen käytöstapa ja -kulttuuriongelma."

Näinköhän rakkaus kestää; ainakaan Aino ja Jussi eivät sitä epäile. Draamaa ei tarvitse hakea, mikä on helpotus lukijalle, mukavaa vaihtelua yleensä viihteessä niin mutkikkaisiin suhdekiemuroihin. Arkinen ja suora mutta sitä ihanampi rakastumisen alku kuvataan hersyvästi ja napakasti - tyylillä, joka kuvastaa Ainoa itseään.

"Nyt tiedän miksi tämä jokaisen barbin unelma-ken ei ole vielä naimisissa. Se on tuonut muijansa kotiin näytille."

Kirja on kuin Maajussille morsian ilman sitä ikävää kilpailuasetelmaa, ja tv-kamerana toimii kirjailijan näppäimistö. Kieli on täsmällistä, murretta sopivasti, lauseet lyhyitä ja täpäköitä. Ja aitoja, mikä on kirjan suurin vahvuus. Vaikka kirjailija on uransa alussa, tämä lupaa hyvää, kunhan oma ääni säilyy.

"Mieleni tekee seuraavaksi avata keskustelu repliikillä No mites Erkki, ootko pillua saanu? Minun tekee mieli kiusata sitä, saada siitä jotain reaktiota irti. Sama vaikka suuttuis, kunhan reagoisi jotenkin."

Olen asunut samalla paikkakunnalla kuin kirjailija mäkihyppääjänä tunnetun Toni-miehensä kanssa, tosin ajallista eroa asumisillamme oli kolmisenkymmentä vuotta (terveisiä vain kaikille leppävirtalaisille), joten tiedän jotain maalaisympäristöstä, vaikka tässä ollaankin eri puolella Suomea. Rakkaus sekä kumppaanin että maaseutuun on tarinassa vahva, muuta ei kuvitellakaan. Nuoria, koulutettuja naisia tekemässä opiskelujensa lopputyötä kestävästä kehityksestä Ainon tapaan löytyy maalta oikeasti, eivätkä kaikki nuoret isännät tosiaankaan ole peräkammarin poikia.

Tarina on virkistävä katsaus Kehä kolmosen ulkopuolelle. Samalla se on tyttöromaanien perinteitä noudattavaa, perisuomalaista mutta modernia chick-littiä, jota on helppo ja viihdyttävä lukea. Ilman nolostelua ja myötähäpeää, joka usein väijyy lajityypin kantapäillä.

Yllätyin iloisesti, rehellisyyden nimissä ehkä siksikin, ettei kummoisia etukäteisodotuksia ollut. Toivon kirjailijan jatkavan uraansa - olen varma, että tämäntyyppisille tuoreille Tuija Lehtisille ja Enni Mustosille löytyy lukijoita.

Muualla: Kirjanainen sanoo tarinaa Rakkauskertomukseksi isolla ärrällä. Kuten minäkin, myös Mari A luki kirjaa työmatkoilla. Hanna ei kauheasti innostunut, mutta pitää kirjaa raikkaana.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori. Tammi 2013.

Kunkku

Suomi on kuningaskunta, joka elää rauhaisaa rinnakkaiseloa keskenään nahistelevien naapuriensa kanssa. Sotaisaan Ruotsiin on tipahtanut Norjan ydinpommi, vahingossa tosin, mutta nuo viinaan menevät ja itsemurhataipuvaiset ruotsalaiset ovat olleet alakynnessä ja maksaneet lujasti sotakorvauksia. 

Suomi sen sijaan kukoistaa, jo 1940-luvulla aloitettu peruskoulu on nostanut sivistystasoa ja tasannut sosiaalierot lähes täysin. Puuta osataan jalostaa, markka on vahva. Onnelliset suomalaiset harrastavat massoittain perinteikästä kansallisurheiluamme tennistä, euroviisuja on voitettu, Ilkka Lipsanen on maailmanluokan stara ja Markku Veijalainen ahkera mediamies.

Tutunkuuloisia nimiä vilahtelee paljon muitakin, kuten Jorma Ojaharju tennistähtenä, Lipponen ja Ahti Martti varastomiehinä, Hilja Liukko sosiaalivirkailijana ja Lasse aff Mortensson Mongolian suurlähettiläänä. Mäntyharjulla sijaitsee Kuninkaallinen Avaruuskeskus, ja Punavuori on teollisuusaluetta. 

Kaikkea hallitsee viisaasti kuningasperhe, äksy kuningataräiti jälkeläisineen. Kuninkaanlinna sijaitsee Vantaan Martinlaaksossa, maamme tärkeimmässä keskuksessa. Nuori kunkku Kalle XIV Penttinen kasvatetaan kuten monarkille kuuluu, ja hallintomme erinomaisuutta käydään ihastelemassa kehittymättömämmistä valtioista kuten Amerikasta saakka, josta vierailee ainakin John F Kennedy.

Nuori kunkku ei kuitenkaan sulata valmiiksi viitoitettua urapolkuaan. Sitä paitsi käy ilmi, ettei monarkilla oikeasti ole valtaa mihinkään. Hän rakastuu virolaiseen Sofiin ja lähtee omille teilleen. Hänestä tulee Pena.

Hauskaa? Yhteiskuntien, historioiden ja kulttuurien uudelleen järjestäminen tai nurinniskoin kääntäminen on hupaisa ajatusleikki, mutta kokonaan en kirjaa jaksanut lukea. Päähenkilöksi nouseva nuori Kunkku ei herättänyt kiinnostusta niin paljon, että hänen kohtaloaan olisi tarvinnut seurata viimeiseen pisteeseen. Eivät edes luvatut Suomen olympialaiset (Vantaan-Forssan olympialaiset) saaneet intoani nousemaan; urheilua rakastaville kirja olisi varmasti hauskempi, sillä aihe on vahvasti esillä. 

Kyröllä riittää ehtymätön virta nokkelia poikamaisia vitsejä vitsin perään kuin parhaassa step up -illassa, mutta varsinainen juoni jää jokseenkin olemattomaksi, tai en ehtinyt tajuta sitä keskeyttäessäni jossain sadan ja kahden välillä, loppua selailin. Tämä toimisi ehkä paremmin pieninä annoksina - vaikka kuunnelmina Mielensäpahoittajan tapaan - mutta satojen sivujen vitsailu alkaa äkkiä tökkiä. Kuin katsoisi tuntikaupalla hassua naamanvääntelyä. Pitkästyin. Voin kuvitella, kuinka Penan käy, hän varmaan lopussa liikuttavasti sisäistää kunkkuutensa perimmäiset arvot ja ihmisyyden ydinmerkityksen. Ja olympialaisten.

Kenelle? Kyrön tyylistä tykkääville, vääntelyvitseissä viihtyville, penkkiurheiluhulluille ja niille, jotka hakevat huumorilla hyvitystä historiastamme.

Tuomas Kyrö: Kunkku. Siltala 2013.

Ruutukymppi

Kirjassa pääsee vauhtiin Tuomas Vimma kirjoittajana ja Sami etelähelsinkiläisen korjausrakennusfirman, Hyperborean, projektipäällikkönä. Tapasimme Samin ja hänen pomonsa Danikan jo Vimman aiemmassa Raksa-kirjassa, mutta nyt kierroksia on nostettu lukijan huvitukseksi tappiin asti.

Hyperborea tekee laatua, ja Sami on huippu alallaan. Hän on kaveri, joka jäätävän kylmähermoisesti tekee isotkin päätökset ripeästi ja saa eripuraiset porukat toimimaan yhteen niin, että tuloksesta ei löydy huomautettavaa maalisudin karvan vertaa. Samin ominaislaadun huomaa myös mediayhtiö, joka suunnittelee uudenlaista tosi-tv:tä remontin teosta. Löytyisikö yhteistä intressiä?

Yhteistyön alku on nihkeää. Sami ei arvosta tv:n remppaohjelmia, jotka antavat hänen mielestään täysin epärealistisen kuvan homman kustannuksista. Sponsoridiilien arvoa kun ei kerrota kansalle. Ja ilmanvaihdon tyriminen katon välipohjasta lahottaa pytingit kymmenessä vuodessa, kun tehdään pintaa nopeasti ja näyttävästi. Rakennesuunnittelua ei harrasteta, vaikka täydelliseen jakkupukuun pukeutunut sisustussuunnittelija, sissari, ei tietäisi edes asunnon tarkkoja mittoja tai kantavan väliseinän tarkoitusta - pois vain, kun tarvitaan valoa ja ilmavuutta!

Mutta Sami kaipaa muutosta jatkuvaan projektiensa puurtamiseen. Väsyneissä silmissä siintelee jopa surffiloma trooppisella vyöhykkeellä, kunhan muutaman homman saisi alta hoidettua. Houkutusta lisää citypupu Lada, elämän nautinnoista estottomasti iloitseva mediafirman assistentti. Vaikka sissarien pääasiallisin taito Samin mielestä on matsata kynsilakka ja huulipuna sävy sävyyn, saavat Lada ja lomahaaveet kuitenkin hänet ujutettua keskelle tuota raadollista maailmaa, tosi-tv-helvettiä.

Vimman huumori osuu ja uppoaa tähän lukijaan. Hänen tapansa vetää kaikki överiksi menee niin, no, överiksi, että se naurattaa hulvattoman tarinan ystävää. Ja aiheet ovat mitä parhaat, rakentaminen ja tosi-tv. Tämän jälkeen en koskaan enää katso remonttiohjelmia samoin silmin! Vimma kirjoittaa vapautuneen tuntuisesti, tarina etenee entistä rennommin ja letkeämmin, kielikuvat ja sanavalinnat ovat hauskoja. Välillä vähän turhan väännetynkin tuntuisia, eivätkä ehkä riittävän roiseja vaan jopa sievisteltyjä, jos ajatellaan mielikuvaa raksa-alasta. Mutta hei, eihän tämä todellisuutta kuvaakaan! Jos tätä huumoria sietää, kirja on erittäin viihdyttävä.

Klassikko, tuskin. Tarina on nimittäin monin tavoin sidottu kirjoittamisajankohtaansa: joko tästä tulee mainio historiallinen ajankuva joskus, tai sitten se ei kestä aikaa lainkaan, vaan häviää kuin mojito projektipäällikön kuivaan kurkkuun. Ipadilla pelataan Clash of Clansia, Windows 8 temppuilee, kun Excelillä tehdään tarjouslaskentaa, ja monia muita tuote- ja valmistajanimiä vilahtelee, milloin kiroiltavana ja joskus lähes kunnioittavastikin. Sami sönköttää sujuvasti etelähelsinkiä naistensa kanssa - eikä häneltä toisen sukupuolen seuraa koskaan puutu - mutta kuten Vimman aiemmissakin, päähenkilö, tämä nuori mies, on oudon yksinäinen, noin perhe-, sukulais- ja kaverimielessä. Työ ja huvi, siinä se, överisti tietysti molempia.

Luin vanhan arvioni Raksasta ja toistan näköjään itseäni monessa kohtaa. Jossain kommenteissa arveltiin Vimman haluavan tuovan kirjoillaan esiin oikeita epäkohtia - näin varmaan on, mutta mutta ensisijaisesti itse nautin viihdyttävyydestä.

Muualla: Norkku nautti Vimman innovatiivisesta sanastosta. Ystävällistä sikailua, kuvaa Vimma itse.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi. Gummerus 2013.
Kustantajan arvostelukappale.

Runoilijan talossa

Helena Sinervon kirja Eeva-Liisa Mannerista on tuijottanut minua syyttävästi hyllystä jo kauan. Nyt päätin vihdoin lukea sen loppuun ja sukeltaa runoilijan nahkoihin Sinervon silmin. Suhteeni fiktiivisiin ja autofiktiivisiin elämäkertoihin on ollut lähinnä hämmentynyt: en ymmärtänyt pointtia. Miksi keksiä sisältö todellisten henkilöiden faktojen pohjalta - miksei kirjoittaisi sitten kokonaan fiktiivistä teosta? Tai vaihtoehtoisesti todellista elämäkertaa? Miten paljon saa keksiä itse todellisesta henkilöstä olematta valehtelija tai röyhkeä hyväksikäyttäjä?

Sittemmin olen oppinut nauttimaan niistä. Oivalsin, miten tosiasiat saattavat kiehtoa mielikuvitusta. Tekijästä saattaa tuntua jopa siltä, että hän todella aistii ja ymmärtää henkilönsä ajatuksia. Hän voi tuoda henkilöstään esiin aiemmin tuntemattomaksi jääneitä puolia tai tuoda tarinaan täysin uusia lisäulottuvuuksia oman luovuutensa kautta. Ja mikä voisi olla suurempi kunnianosoitus kohdehenkilölle kuin kokonainen kirja tästä!

Sinervon Manner on masentunut ja yksinäinen taiteilija, jonka kova äiditön ja isätön lapsuus evakkomatkoineen ja ruumiillisine kuritukseen on suominut rikkinäiseksi. Hän tuntee olevansa varjonsa varjo, joka on koko ajan tuhoutumisen kynnyksellä, kuolemanpelon vallassa. Rakastaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta: monen masentuneen ja yksinäisen tavoin Manner on hyvin itsekeskeinen, jopa julma muita ihmisiä kohtaan. Taiteen tekeminen, kirjoittaminen, on hänen ainoa keinonsa elää ja purkaa tunteitaan hyväksytyllä tavalla.

Impulsiivisena ihmisenä Manner ihastuu paikkoihin ja tavaroihin nopeasti, mutta myös kyllästyy niihin nopeasti, tai ei ainakaan osaa pitää niistä huolta. Miten sitten ihmisistä - älykkäänä hän tietää tämän itsekin hyvin ja sanoo, ettei hänestä olisi kissaakaan hoitamaan. Lasta hän silti kaipaa jossain vaiheessa paljonkin. Luopuminen ja menetykset ovat kuitenkin hänen elämänsä perusvire.
"Näen elämän eräänlaisena menettämisen prosessina, joka alkaa heti kun ihminen on syntynyt."

Pysyvä arvottomuuden tunne ja mielenterveyden järkkyminen saavat hänet käyttäytymään epärationaalisesti, itsetuhoisestikin. Manner omistaa asunnon Espanjassa, jossa hän kirjoitti monta teostaan, joten kirjassakin vietetään paljon aikaa sypressipuiden maisemissa. Käytännön asioiden kanssa on hankaluuksia, asuntojen remontit ja jatkuva rahapula syövät voimia. Raha-asioiden hoitokaan ei suju, mutta onneksi ovat kustantamot: ennakoilla ja kirjatuloilla hän elää, lisäksi hän tekee kirjallisuuskritiikkejä ja käännöksiä.

Koska Manner ei hallitse sosiaalisia pelejä, hän joutuu usein huijatuksi. Tosin hän myös itse ottaa ennemmin kuin antaa, vaikkei osaa pitää puoliaan. Fyysisen rakkauden kaipuu sekoittuu helposti hyväksikäyttöön tai oikean rakkauden hapuiluun.

Kirja kertoo arkisia tapahtumia kirjailijan elämästä ja hänen ajatuksiaan, paljon myös muistelua, ajassa hypitään edes ja taakse. Jokaisen luvun alussa Sinervo summaa luvun sisällön kuin vanhanaikaisessa lastenkirjassa: "32. luvussa Eeva-Liisa halveksii maailmaa." "33.luvussa Eeva-Liisa pumppaa ilman pyörän takarenkaaseen."  Alussa tapa ärsytti, mutta oikeastaan se on aika hauska yksityiskohta muuten kovin surullisessa teoksessa. Pidin myös ajankuvaa kuvaavista kohdista: pääosin ollaan 1970-luvulla, Kekkonen on presidenttinä meillä ja Nixon USA:ssa Vietnamin sotineen, massaturismi on vasta aluillaan ja puhelinkoppeja käytetään.

Sen enempää Mannerin kuin Sinervonkaan tuotanto ei ollut minulle tuttua, joten kirja oli sivistävä monin tavoin. Täytyy tunnustuu, etten ystävystynyt kummankaan kanssa, en kuvitellun Mannerin enkä kirjailija-Sinervon. Taitava jälkimmäinen on, se on selvä, kieli on kaunista ja teksti painavaa ja harkittua. Mutta raskas ja runollinen tyyli ei saa minua huokailemaan ihastuksesta, vaan enemmänkin vieraantumaan, samoin Mannerin hahmo tuntuu ärsyttävältä enemmän kuin ihailtavalta. Hän on epäjohdonmukainen, arvaamaton, usein itsesäälin vallassa, näkemättä ihmisiä ympärillään. Reippaitakin otteita häneltä tosin löytyy, kuten Ruoveden mökin osto. Ja kirjoittamiseen hän suhtautuu into- ja kunnianhimoisesti. Yleinen tunnelma kirjassa on ahdistava, levoton - mikä varmasti heijastelee Mannerin mielenliikkeitä (Sinervon mukaan), mutta lukijalle tukala, jopa ärsyttävyyteen asti. Kirja ei innosta minua lukemaan lisää Sinervoa, Manneria kylläkin, mutta toivon, ettei Sinervo-väritys vaikuta siihen kokemukseen.

Mannerin suku ei kuulemma pitänyt kirjaa kunnianosoituksena, vaan loukkaantui. Kirja oli ilmestyessään 2004 raju, siinä kerrotaan muun muassa perheväkivallasta ja Mannerin sukupuolisuudesta, seikkoja, jotka eivät enää tänään nostata kulmia missään. Silloiset kriitikot pitivät, ja Sinervo voitti kirjalla Finlandia-palkinnon.

Jos pidät runoista, fiktiviisistä elämäkerroista tai taiteilijuuden kuvauksista, kirja on sinulle. Annan omani kiertoon eli ensimmäinen minulle lukuhalukkuudestaan ilmoittava saa kirjan postitse. Laita viestiä tai kommenttia!

Morre piti runollisesta kielestä ja yllätyksellisyydestä. Lue, ihminen -blogissa kiitetään kirjan kauneutta. Kirjanainen aloitti jälkisanoista ja vaikuttui.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004.

Mercy Closen mysteeri

Vaihteeksi kevyttä kivaa, uusin Marian Keyes. Olen aina pitänyt Keyesin kirjoista ja hänen tavastaan yhdistää kepeyteen ja sujuvuuteen syvempääkin tasoa. Yleensä se on jokin mielenterveydellinen ongelma päähenkilön kautta kuvattuna, kuten alkoholismi tai eroahdistus. Keyes ei käsittele niitä mitenkään syvällisesti eivätkä nämä opaskirjoista käy, vaan ovat ehtaa chick littiä. Mutta kirjailija osoittaa tuntevansa aiheet, joista puhuu, joten uskon, että kirjat tarjoavat lohtua samoja ongelmia kohdanneille. Ja ainakin viihdettä, pakoa arjesta. Ehkä ne jopa auttavat näkemään valoisampia puolia.

Mercy Closessa ongelma on masennus. Ei mikään kevytdepis, vaan todellinen sairaus, josta kolmikymppinen Helen on kärsinyt, mutta on jo toipumassa. Lisäksi kasautuneet työvaikeudet ja rahapula pakottavat naisen pinnistelemään rajoillaan.

Helen on tietysti yksi Walshin laajasta sisarusparvesta, josta kirjailijan kirjat ovat aiemminkin kertoneet, kustakin sisaruksesta vuorollaan. On hauska huomata tuttuja hahmoja vilahtavan Helenin tarinassa. Helen on sieltä nuorimmasta päästä, taitaa olla peräti nuorin. Ainakin hän puhuu isosiskoistaan (Rachelista on muuten tullut , ja Helen oli viimeinen kotoa muuttanut.

Rahapulassaan Helen joutuu turvautumaan vanhempiinsa, jotka ovat jo ehtineet haaveilla kahdenkeskisestä vanhuudenvietosta ikäkauteen kuuluvine harrastuksineen ja nyreissään hyväksyvät tytön paluumuuton. Miesasioissa kauniilla Helenillä menee hyvin: Artie on upea poikaystävä, mutta hänellä on ex-vaimo ja kolme lasta, jotka hieman hidastavat suhteen kehittymistä.

Ammatikseen sankarittaremme on yksityisetsivä - okei, nyt mennään hieman oudoille alueille, mutta annetaan anteeksi. Hän saa entiseltä heilaltaan Jaylta rahakkaan toimeksiannon, josta ei voi kieltäytyä: tehtävänä on etsiä comebackia puuhaavaan entisen poikabändin yksi jäsen, joka on kadonnut mystisesti. Bändille on buukattu keikkoja ja kaikenlaista, ja monien rahat ja maine ovat hankkeessa kiinni - siksi Waynen löytyminen on elintärkeää.

Reipas Helen ryhtyy toimeen ja joutuu tietysti monenlaisiin kommelluksiin ja kummallisiin tilanteisiin tehtävän myötä. Hetkittäin tarinaan tulee dekkarin tuntua, mutta ei sittenkään. Kuten Helen itse sanoo: "Ei tässä sentään elämästä ja kuolemasta ole kyse - toivon."

Asiat ratkeavat, tavallaan, niin Waynen mysteeri kuin Helenin ja Artien suhde. Ja se masennus, se täytyy ottaa vakavasti. Helen tietää jo varoa, sillä tautii uusiutuu helposti. Kun lokit maiseman yllä alkavat näyttää korppikotkilta, on syytä huolestua.

Keyes kirjoittaa mukavan sujuvasti ja pakottomasti, lörpöttelevää ja välillä hykerryttävän hymyilyttävää tekstiä valuu solkenaan. Hän on taitava eikä sorru ilmeisimpiin itsestäänselvyyksiin, joten lukija pysyy hyvin hereillä. Viihdekirjan ominaisuuksiin kuulunee, ettei tarina itsessään ole järin mieleenjäävä, mutta sitä on mukava ja vaivaton lukea ja se nostattaa hyvää mieltä. Kriteerit täyttyvät.

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri. Tammi 2013. Suomentanut Liisa Laaksonen.

Kangastus 38

Pelottaa kirjoittaa tästä kirjasta; olen odottanut sitä niin paljon ja ladannut tunteita, että nyt on vaikea käynnistää tekstiä, vaikkei se yleensä ole minulle ongelma. Mutta ei auta, päin on mentävä.

Mistä johtuu? Missä kuljimme kerran oli niin järisyttävä kokemus, ehkä suurin lukemani. Eivätkä muutkaan Westön kirjat ole jättäneet kylmäksi. Jotenkin hän onnistuu aina viettelemään mukaan tarinaan niin elävästi, että tuntuu kuin itse eläisi mukana. Ja että tunnen juuri nuo ihmiset ja tiedän tasan tarkkaan, mistä nyt puhutaan. Vaikken tuntisi edes aikakautta, jota kuvataan.

Hän tekee sen taas, tosin tiedän jo, millaista odottaa. Mielelläni antaudun silti tarinan vietäväksi. Jossain sivun 40 paikkeilla huomaan jo olevani täysin muualla kuin omalla sohvallani, nimittäin Helsingin Kasarmitorin laidalla kivitalossa, jossa konttoristi Matilda Wiik ja hänen esimiehensä, asianajaja Thune, tekevät töitä asiallisesti ja ammattimaisesti, vaikka molempien taustalla myllertää.

Heti alkuun mennään Akateemisen Kirjakauppaan, ei huono veto. Matildan pätevässä seurassa on hyvä kulkea. Vanha Helsinki jaksaa kiehtoa, viime vuosisadan alkupuolen kaupat, ravintolat ja kaupunginosat, joita mielessäni näkyinä kuvittelen ja historiikeista haen. Ai tuolloin jo kauneudenhoitolaitos Stockmannilla? Ja ravintola Mikado, asianajotoimistoja ja monta muuta tuttua nimeä. Maisemaa laajennetaan Helsingistä Tukholmaan piipahtamalla laivamatkalla. Maailma on avarampi muutenkin, poliittinen kuohunta Euroopassa mietityttää ja alkaa vaikuttaa myös suomalaisissa. Ja vasta parikymmentä vuotta on kulunut omasta sodastamme.

Wiik ja Thune tulevat täysin eri yhteiskuntaluokista, mutta fiksuina ihmisinä pärjäävät mainiosti keskenään. Toisin kuin muutamat Thunen tuttavat tai hänen veljenpoikansa Rollo, joka ei lainkaan tule toimeen Matildan kanssa. Ammattimaisena ja kaukaisena pysyttelevä Matilda hieman säälii vastaeronnutta Thunea, vaikka hän itse on vielä yksinäisempi. Matilda tapaa muusikkoveljensä Konnin perhettä harvoin, ja ystävätär Fanny on hänen ainoa huvittelu- ja elokuvaseuransa. Thunella on sentään asiakkaansa ja Keskiviikko-seura, joukko ystäviä, jotka kokoontuvat viikoittain kinastelemaan politiikasta ja ryyppämään. Kerhoon kuuluu myös Robi, johon Thunen on vaikea suhtautua. Ruotsinkielisen sivistyneistön keskinäinen tiiviys ja seurapiirinsä tarkka tunteminen kiehtoo - kaikki tuntevat kaikki - ja vähän tekee kateelliseksikin. Vaikka Westön ansiosta tiedän, että oli toisenlaisiakin ruotsinkielisiäkin, köyhiä, jotka asuvat Pitkänsillan pohjoispuolella.

Thune ei ole snobi, vaan viisas mutta vaatimaton, arkakin mies, joka kiltteyttään jopa vierailee väärällä puolella siltaa. Kirjassa esiintyvät monet Westölle tyypilliset hahmot ja teemat. Sodan läheisyys ja vaikutukset, äärimmäisyyksien pelottavuus, läheiset ystävyydet, musiikki...  Thunen läheiset ja Keskiviikko-seuran jäsenet ovat tutunoloisia. Arelius tuo mieleen Cedin, ex-vaimo Gabi saattaa muistuttaa hieman Lucieta? Mielenterveydeltään heikko taiteilija Jogi Jary on myös jotenkin tuttu, tosin hänen suurta rooliaan mietin: halusiko Westö alleviivata paitsi ihmisen haavoittuvuuden eri muotoja, myös ajankuvaa vuonna 1938? Jary on juutalainen. Entä kuka on Kapteeni?

Matilda tunnistaa hänet. Ja sen myötä tarina vyöryttää lukijalle myös naisen menneisyyden. Palataan sisällissodan kauheuksiin. Sota ei päästä uhreistaan eroon yhden ihmiselämän aikana. Ja tässä sentään eletään vasta vuosia, kun Stadionia rakennetaan.

Ajan musiikkia, elokuvia, poliitiikkoja muita julkkiksia on ripoteltu mukaan mielikuvitusta härnääviksi koukuiksi. Matilda jopa sattuu asumaan samassa talossa Mechelininkadulla kuin rouva Craucher. Ainakin yksi koukku jäi kiusaamaan: taulu, joka on asianjotoimiston seinällä, tuntuu, että olen nähnyt sen jossain, en osaa perustella. Ehkä se oli se kangastus...?

Samaa lumoa tässä on kuin Westön aiemmissakin, kaihoisan surumielisellä tavalla. Thune tai Matilda eivät henkilöinä ole samaistuttavia loppuun asti, vaan jäävät kohteliaasti kaukaisiksi, mutta sekin on tuttua Westöä - kuin korrekti tuttavuus, joka ei tule liian liki, mutta kiehtoo (ehkä juuri siksi). Lopussa saamme tosin tietää paljon Matildasta ja muutamasta muustakin. Tarina on niin vahva ja teksti taitavaa ja kaunista, että sen voi lukea mainiosti useampaan kertaan. Uskon, että kirjasta löytyy aina uutta, eikä se mielestä aivan heti irtoa. Tuskin koskaan.

Muualla: Missä kuljimme kerran on myös Kirsin lempikirjoja. Suketus odotti kirjaa kovasti eikä pettynyt. Ja Ilselän Minna sanoo nappiin: Suuret kirjat ajatteluttavat. Kaikkein suurimmat muuttavat ajattelua.

Helsingin Kirjamessuilla pe 25.10. on lukupiiri Kangastus 38 -kirjasta, bloggaajaedustajana Hanna Kirjainten virrasta. Mukaan voi ilmoittautua linkin kautta messujen sivuilta.

Kjell Westö: Kangastus 38. Otava 2013. Suomennos Liisa Ryömä.

Tähtikirkas, lumivalkea

Tarina alkaa vuodesta 1889, kun nuori mies on muuttanut Helsingistä Pariisiin. Hänen on ollut pakko, käy pian ilmi.

Kunnianarvoisa setä järjestää siistin nuorukaisen töihin lennätintoimistoon sähköttäjäksi. Ammatissa vaaditaan käden kestävyyttä ja morseaakkosten lukutaitoa. Eivätkä hoksottimetkaan ole haitaksi. Vaikka nuorukainen onkin taipuvaineen haaveiluun ja melankoliaan, hän oppii ammatin nopeasti, samoin ranskan kielen, ja tutustuu kaupunkiin ja sen houkutuksiin.

Ajan politiikka arkkiherttuan murhineen sekä muut ilmiöt ja taide on huomioitu: nuorukainen lukee (Victor Hugon Kurjat oli äskettäin ilmestynyt), näkee paljon elokuvia ja näytelmiä ja kuuntelee musiikkia. Ja pääsemme elävästi mukaan jopa maailmannäyttelyyn! Ja taidetta, Vermeeri, ja myös Degas: impressionistit ovat juuri raivaamassa tietään julkiseen tietoisuuteen. Mies itse harrastaa maalausta, vakavastikin. Ja kirjoittaminen ja sanat, ne ovat myös yksi henkireikä.

Työkavereita ja ystäviä on, mutta läheiseksi ei nouse kukaan, eikö Clarakaan? Nuorukainen on joukossakin yksin, vaikka viehättää naisia. Ja vaipuu välillä itsesääliin:

"Setä on niitä ihmisiä, jotka astelevat kengänmitan muita edellä. Tuuli työntää heitä eteenpäin ja avaa edestä kaikki ovet. Minä taas saavun paikalle myöhässä, ja orkesteri on jo lopettanut."

Aika kuluu, ollaan vuodessa 1913. Työ on vienyt miehen Berliiniin kirjeenvaihtajaksi. Edelleen hän on yksinäinen, hieman sivullinen kaikesta.

"...on ehdittävä raapustaa muutama juttu ja tehtävä vierailu toimistossa. Kello löi juuri neljä ja ikkunalaudalle lennähti perhonen. Taitaa olla kesän viimeinen, ihan eksyksissä, siipi on revennyt rikki. Mutta siinä se vielä räpyttelee niin kuin jo itsekin ymmärtäisi."

On ollut terveysongelmia. Ja kuten eräästä sivulauseesta käy ilmi, myös avioliitto. Nyt on Margaret, laulajatar, mutta melankolia jatkuu ja jopa syvenee.

"Margaret sanoo, etten osaa rakastaa ketään todella, siis aidosti. Miten hirvittävästi, miten musertavasti sanottu. Siinäkö yksinkertaisuudessaan koko ongelma? Siinä syy tähän ainaiseen pakenemiseen, imitoimiseen."

Usko maailmaan vaihtelee tarmonpuuskista väsymykseen. Lopulta auttaa vain perusteellinen maisemanvaihdos: mies lähtee laivamatkalle Aasiaan. Hän kuvaa taitavasti 20-luvun alun Bangkokia ja Siamia, samoin kuin matkalla tapaamiaan henkilöitä, kuten perhostutkija Brunnerin ja muita maailmanmatkaajia.

Loppunäytös: takaisin Saksassa. Päiväkirjamerkinnät lyhenevät, harhailevat. Löytääkö mies lopulta rauhan? Mitä hän oikein etsii? Yksi vastaus löytyy aivan kirjan lopusta, joka sitoo yksityiskohtia yhteen tehokkaalla tavalla. Ahaa! Tekee mieli lukea kirja heti uudestaan, nyt uusin silmin.

Kirja tuo mieleen kiehtovan Carlsonin William N:n päiväkirjan. Siinäkin kuvataan yksinäisen miehen mietteitä ja terveydentilaa. Myös siinä lukija voi päätellä paljon enemmän itse kuin mitä merkinnät kertovat. Haahtelan teksti on yhtä kaunista kuin aina, veden lailla soljuvaa, nautinnollista lukea. Ehkä enemmän kuitenkin romaanimaista kuin runollista tällä kertaa, jo tekstin pituuden vuoksi.

Kulttuuriset ja historialliset viitteet tarjoavat paljon täkyjä tiedostavalle lukijalle. Ja bingolappu täyttyy moneen kertaan. Paljon jää kuitenkin kirjoittamatta, ehkä jopa ne kaikkein tärkeimmät seikat? Ehkä juuri niistä päiväkirjamerkintöjä ei ole jäänyt jäljelle. Tai, kuten itse luulen syyksi, silloin kun hyvin menee, ei ole tarvetta kirjoittaa. Muutamaan lukemaani Haahtelaan verrattuna tämä on hyvin täysi kirja, jopa värikäs. Tunnelmissa mennään äärestä toiseen, tähtikirkkaasta sysimustan kautta lumivalkeaan. Tuttu melankolia, vieraus ja ulkopuolisuus, on kuitenkin pohjavireenä.

"Ei maailma koskaan pysähdy, joskus vain aavistuksen hidastuu. Ja on sentään kesä, huonomminkin voisi olla. Voi olla, etten vähään aikaan ehdi kirjoittaa, vaikka sanojen luona on aina turva; jopa silloinkin kun tuntee, ettei tule mistään eikä ole matkalla mihinkään. Mutta miten monta kertaa ihmisen on aloitettava alusta? Ja miten uupuneeksi minä tunnen itseni tänään."

Muualla. Kirjan on lukenut Sinisen linnan Maria. Poplaariin upean tiivistyksen on tehnyt Pekka, lisää runollista muotoa Haikuarvioista.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava 2013.

Lukutaitokampanjan tulokseni!

Viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen. TULOKSENI: olen blogannut viikon aikana peräti kymmenestä kirjasta! Muutaman olin lukenut jo aiemmin, joten ihan noin hurja lukutahtini ei ole, aika hurja kuitenkin. Oli mukava kokeilla urakointia maratonhengessä; miten monta kirjaa ehtii lukea viikossa, montako arviota on mahdollista kirjoittaa, laskeeko kirjoitusten taso tahdin tihentyessä? Itse olen tyytyväinen, mielestäni luin kirjat perusteellisesti vaikka nopeasti ja vaikka arviot ovat aika pitkiä eivätkä niin tiivistettyjä kuin tavallisesti - pelkistys vie aikaa, pitkä on helpompi tehdä. Mutta nyt palaan normitahtiin urakan jälkeen.

Koska siemenraha on vitonen, lahjoitan keräykseen 15 euroa. Paljonko Sinä?

Delhin kauneimmat kädet

Keski-ikäinen Göran Borg pitää itseään ammattilaisena toimittajan työssään, mutta se ei auta, kun joutuu esimiehen epäsuosioon. Potkut yllättävät, ja niiden jälkeisessä sekavassa tilassa Göran tulee lähteneeksi kaverinsa järjestämälle ryhmämatkalle Intiaan.

Intian eksoottisuus lävähtää kasvoille - ja etenkin vatsaan - tuntuvasti. Göran on jämähtänyt monin tavoin, mutta oudot uudet kokemukset antavat miehelle uutta puhtia. Intia tekee valloituksen Göranin mielessä, mutta monta hassua tilannetta syntyy, kun hän tutustuu sikäläiseen elämänfilosofiaan. Jossa pyritään tasapainoon, on kyse sitten viskin ja veden suhteesta tai muuten vain elämästä nauttimisesta. Jossa löytyy jumala joka tarkoitukseen. Jossa ei tunneta lahjuksia, vaan ansaittu provisio. Ja niin edelleen.

"Ymmärrättehän, herra Gora, että kaikessa on kyse tasapainosta. Mausteet ovat kuin luonnonlääkkeitä, mutta niitä täytyy osata käyttää. Esimerkiksi tuoretta chiliä syödään aina chapatiin käärittynä, aivan kuin chili olisi paleleva mies ja chapati lämmin viltti. Sitten annetaan hampaiden jauhaa suun perällä, jotta ei häiritä kielen keskusteluja kitalaen kanssa."

Kaiken erilaisuus koti-Ruotsiin verrattuna antaa Göranille tervetullutta perspektiiviä niin, että hän jopa pystyy havittelemaan uutta ihmissuhdetta haudottuaan vuosia avioeroaan. Eli Göran rakastuu, mutta tämä ei mielestäni ole kirjan pääpointti - vaan iloinen elämänmuutos kaiken kaikkiaan.

Ja hauskasti kerrottuna, nauroin monta kertaa milloin Göranin pomolle, milloin intialaisten nokkeluuksille ja lempeän kärsivällisille opetuksille siitä, miten maassa oikein pitää toimia. Kommelluksia ja kielen varjolla hassuttelua perinteiseen viihdekirjatyyliin. Kirja toimii myös viihdyttävänä Intia-johdatuksena; ruotsalaisella kirjoittajalla on ensi käden tietoa asuttuaan siellä neljä vuotta. Mutta mikään syväluotaus tämä ei siis ole, vaan silkkaa kevyttä huvitusta. Ympäristön kuvaus, hajut, maut ja äänet ovat vahvat - jos kirjoihin voisi liittää hajun, tässä se olisi paikallaan.

Sopii Intian matkasta haaveileville, keski-ikäisille urautuneille, ja Mari A:n kirjablogi kertoo myös kirjan annista Bollywoodin ihailijoille - kuvan kanssa (naiset, kannattaa vilkaista).

Mikael Bergstrand. Bazar 2013. Suomentanut Sanna Manninen.

Mies joka rakasti järjestystä

Nyt ei olla Solsidanissa, vaikka Ovesta puhutaankin. Eikä Ove ole Mielensäpahoittaja, vaikka samoja piirteitä vanhenevasta miehestä löytyykin. Ulkoa yrmy, sisältä jotain muuta.

Ove asuu rivitalossa säntillisellä asuntoalueella, ruotsalaiseen tapaan asumisoikeusyhdistyksen alueella. Hän ajaa Saabia. Ja jos Ovelta kysyttäisiin, tämä riittäisi kuvaukseksi siitä, millaisesta miehestä on kyse. Automerkki kertoo kaiken. Hän on 59-vuotias, äskettäin leskeksi jäänyt yksinäinen mies, joka pitää huolta asuinympäristöstään millintarkasti. Kukaan ei saa ajaa alueella, jossa on ajamisen kieltävä kyltti. Eikä pysäköidä väärään paikkaan, sillä Ove pitää heistä kirjaa. Jonkun täytyy, herran tähden!

Sekava ja nopea nykymaailma ei ole Ovea varten. Hän tekee asiat kuten aina on tehty ja hyväksi havaittu. Kunnolla. Naapurin meluisa perhe alkaa ikävästi sotkea hänen järjestelmällistä päivärutiiniaan. Parvenah, raskaana oleva häiritsevän puhelias ja topakka nainen, tomppeli Patrick, tämän puoliso, ja heidän lapsensa. Eivät edes osaa peruuttaa peräkärryä.

Eikä siinä kaikki koettelemus, joka Ovea kohtaa. Tulee myös se kissa. Ja on pari muutakin häiritsevää seikkaa. Kuten luminen hautakivi. Ja paras ystävä ja vihamies Rune, jonka kanssa riidellään mutta samalla aaltopituudella, kun tosi tilanne tulee eteen. Ja niitä vuosien mittaan tulee monta.

Ove on luonnonlapsi, aitoudessaan naiivi, mutta läheisilleen  kullanarvoinen. Hän ei halua muuta kuin oman säällisen elämänsä, rutiininsa, Saabinsa ja jonkun, jolle olla uskollinen. Tämä on satua, mutta oikeasti, Oven kaltaisia on olemassa - minä tiedän. Siksi Ove saa sympatiat, eikä kertaakaan tullut mieleen jättää kirjaa kesken, vaikkei se yllätäkään. Sujuvaa tekstiä ja suomennosta, hemmetti soikoon.

Mukava hyvän mielen tarina naapuriyhteisöstä, jonka elämään on hyvä heittäytyä. Niin ruotsalaista kuin olla voi eivätkä yllätysmomentit pääse häiritsemään, mutta jos se ei haittaa, kannattaa lukaista. Yleisvaikutelma: perinteistä laatuviihdettä, kuin ruotsalainen pop-musiikki. Ennalta-arvattavuus vähän vaivaa. Toisaalta juuri se on myös kirjan vahvuus, turvallisuus, kuten se ennen ymmärrettiin. Kuin Saabia ajaisi.

Fredrik Backman: Mies joka rakasti järjestystä. Atena 2013. Suomentanut Riie Heikkilä.

Tue lukutaitokampanjaa!

Viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Berliinin lapseni

Anne Wiazemsky on ranskalainen näyttelijä ja kirjailija, joka on kirjoittanut niin oman kuin vanhempiensa tarinan kirjoihin ja kansiin. Itse hän oli Nuori tyttö, jonka äiti ja isä tapaavat toisensa Berliinissä sodan loppumelskeissa. Berliinin lapseni -kirjassa heidän nimensä ovat Claire ja Wia.

Claire on kuuluisan isän pariisilainen tytär, joka ei suostu elämään isän varjossa eikä kenenkään muunkaan, vaan haluaa luoda itse oman uransa ja jalansijansa. Työ löytyy Punaisen Ristin ambulanssinkuljettajana. Vuonna 1944 sota on loppumaisillaan, ja Claire määrätään Ranskasta Berliiniin auttamaan sotavankien kotiuttamisessa venäläisten miehittämiltä alueilta.

Sotatarinat ovat aina rankkoja, niin tämäkin. Häviäjien osa ei ole helppo. Ruumita, suolenpätkiä ja iljettäviä ilmiöitä riittää: "Varsinkin berliiniläiset naiset, joiden niin näkyvä kärsimys sai hänet joka kerta kauhun ja kuohunnan valtaan; heidän mykkyytensä." 

Silti tarina siloittelee; pahimmat asiat piilotetaan näppärästi tekstin sekaan, jotenkin sulavasti sisään ujuttaen, mikä hämmentää realismiin ja raadollisuuteen tottunutta suomalaista lukijaa. Ehkä kyse on kulttuurieroista, ehkä kirjailijan tyylistä, mutta lopputuloksena on hienoinen epäuskottavuus ja romantisoinnin liika-annos, tai ainakin rajoilla keikutaan. Claire on kyllä miellyttävä tuttavuus. Hän on elänyt suojattua ja helppoa elämää, joten muutos sodan verisyyteen tottumisessa on ymmärrettävästi jyrkkä, mutta hän ei suinkaan ole niin hukassa kuin luulisi. Hän osaa toimia käytännön tasolla, vaikka tunteet myllertävätkin. Ja hän antaa niiden viedä.

"Osaan ajatella vain aikaa, joka minulla on vielä elettävänä. Ei pidä luulla, että olen surullinen. Rakastan elämää jota elän juuri siksi että tiedän ettei se kestä ikuisesti."

Koska Claire on nuori kaunis nainen, romansseja syntyy: hän on ensin rakastunut tähän, sitten tuohon... Poikaystävistä ei ole pulaa. Suuri osa tekstiä on Clairen kirjeitä vanhemmilleen Pariisiin. Ja niissä ei tietenkään ylen määrin poikaystävistä puhuta. Liekö kirjeiden muodollisuus vai mikä syynä siinä, etteivät ne oikein luontevilta luettavilta tuntuneet. Myös aikakausi vaikuttaa - silloin esimerkiksi omien vanhempia teititeltiin, joten kirjeet loppuvat usein: Halaan, teitä, äitini tai vielä mahtipohtisemmin: Halaan teitä miljoonaan kertaan, tai vastaavaa. En oikein ymmärtänyt, miksi hän kirjoitti niin usein ja niin lapselliseen, anovaan sävyyn, kun kuitenkin toisaalla kertoo, ettei saanut vanhemmiltaan ymmärrystä työtään kohtaan, heitä ei tunnu lainkaan kiinnostavan tytön mietteet nuorena naisena. Äiti moittii ja neuvoo, silloin harvoin kuin tyttöä muistaa, isä on kaukainen. Silti tyttö yrittää miellyttää kuin pieni lapsi, vakuuttaa rakkauttaan heihin ja ilmiselvästi pitää näiden ajatuksia tärkeinä. Toisaalta jo nainen, toisaalta vielä lapsi? Sota on poikkeustilaa, myös naiseksi kasvamisessa. Perhe oli Claralle tärkeä turvasatama.

Onneksi Clairella on omaakin tahtoa, esimerkiksi aviomiehen valinnassa. Kirja on kuin pieni tyylikäs piipahdus Pariisissa ja pikainen vilkaisu sodanjälkeiseen Berliiniin: on mukava välillä vierailla muualla, ja kirja oli helppo ja nopea lukea loppuun asti. Lisämaustetta uteliaalle antaa tieto siitä, että kirjeenvaihto on ainakin osittain autenttista.

Ranskasta kääntävä kustantamo Eveil on minulle uusi tuttavuus. Muita postauksia kirjasta en löytänyt, mutta Kirjainten virran Hannan Berliini-postaukset ovat nostaneet matkakuumetta.

Anne Wiazemsky: Berliinin lapseni. Eveil 2013. Suomentanut Sari Hongell.

Esikoinen

Jari Tervo kuvaa päiväkirjan muodossa lapsuuttaan, teini-ikää kohti kurkottavan koululaisen mietteitä ja arkea suvun ja naapurien keskellä. Nostalgiaa, nostalgiaa - tuttuja asioita 70-luvulta cassette recorderit ja Cannonit, View Masterit ja Mäntyrannat, Wranglerit ja Virenit. Jopa Mikko von Deringerin johtamat Peipposet radiossa muistuvat mieleen, tai paremminkin Kaisu Puuska-Joen iloinen kuulutusääni.

Rovaniemeläisessä perheessä on kolme lasta, joista Jari on vanhin. Veli Unto Abraham ja Maija-sisko ovat vielä pieniä, joista Jari esikoisena kantaa vastuuta. Isällä on rakennusalan firma, äiti on töissä Sopu-Asussa. Aatteen ihmisiä, etenkin isä, kommunisteja ollaan, sanoi Unto Abraham kyseltäessä porukan laatua. Isomummu Esme on elänyt tsaarinvallassa ja kertoilee kirgiisikasakoista ja suuresta rakkaudestaan, kiinalaisesta palmikkopää Liusta. Äidinäiti miehineen ja monet muut henkilöt ovat läsnä arjessa ja muokkaavat pojan maailmankuvaa. Kun Jari aloittaa päiväkirjan pidon, hän ihmettelyjä välttääkseen valehtelee kirjoittavansa ylös jalkapallotuloksia.

En ole lukenut Tervolta muuta kuin isänrakkauden tunnustuksen Kallellaan, joten en tiedä, ovatko hänen kirjansa yleensä ensisijaisesti hauskoja, olen kuvitellut ne enemmän poliittisiksi ja yhteiskunnallisiksi velmuileviksi kuvauksiksi. Sitä tämäkin on, mutta henkilökohtaisella ja lapsen tasolla. Nauroin monta kertaa ääneen: Uriah Korhoselle, Aune-tädille, joka saattoi olla noita, lapsen ihmettelyille ja omatoimisuudelle. Tai tarkemmin, en heille, vaan Tervon nasevalle lauseelle.

Äiti ja isä hoitivat lapsiaan huolella mutteivat ajan tavan mukaan turhantarkasti, olihan heillä omakin elämä, uura ja aate. Politiikkaa sekä kunnan että valtion tasolla seurataan tiiviisti. Lapsia ei hyysätty mutta hyvänä pidettiin, ja kannustavaan kasvatukseen osallistui koko suku. Yksi arveli Jarista tulevan shakin maailmanmestari, isomummu päättää, että poika julkaisee isona kirjan mummun muistelmista. Poika itse kaavaili osakseen huippukitaristin tai jääkiekkotähden uraa, sen minkä arkipuuhiltaan ja miehistymisen odottelultaan ehti.

"Minusta kasvaisi jäntevä, lihaksikas, vaitelias, pitkätukkainen, tutkimaton, lyyrillinen, isokyrpäinen."

Alakarvojen lukumäärän kehitystä seurataan tarkkaan, tytöt ovat kiehtova ja merkillinen elämänalue. Rakkauden teema ovat kirjassa vahva niin äidin ja isän suhteessa kuin  muissakin.

Jarin isä on touhukas ja tekevä, mikä sopii remonttifirman omistajalle. Lomamatkana ajetaan puoli Suomea asuntomessuille ja yövytään teltassa.

"Isää karmaisee entisaikain maailma. Silloin elämästä puuttui kaikki mikä siitä tekee elämisen arvoisen: muovi, vaneri, betoni, styroksi, öljysora, ontelolaatat."

Vaikka isä katsoo maalarina olevansa Särestöniemen kanssa ammattiveljiä - Särestöniemi maalasi pakkasmaisemia ja isä emäntäkouluja - äiti on perheen taiteilija ja tekee samaa kuin poika; kirjoittelee salaa, reseptien kääntöpuolelle. Hänestä olisi voinut tulla vaikka kirjailija, arvelee poika. Symppaan erityisesti Erkki-setää, jolla varmat, viisaat näkemykset asiaan kuin asiaan ja joka ihastuu ihanaan lottotyttöön.

Isomummun muistelut ja Aune-tädin tarinat siivittävät lapsen mielikuvituksen lentoon. Alun perinteinen lapsuudenkuvaus muuttuu kertomukseksi, jossa tosi ja kuvitelma eivät enää pysy määrätyillä paikoillaan, vaan taitaja tarinaniskijä kieputtaa niitä ja kasvattaa omaksi tarinakseen. Eikä sillä ole merkitystä, mikä on totta. Tervo kuvaa hienosti kirjailijan syntyä, mielikuvituksen voimaa. Aina ei ole hauskaa, sillä moni tarina päättyy traagisesti. Lopuksi Tervo kuitenkin nostattaa vielä hymyn lukijan huulille. Kaunista!

Esikoinen on kunnianosoitus perheelle ja suvulle, tunnustus omalle taustalle ja sille, mitä porukkaa ollaan. Se kasvaa isommaksi kuin yhden ihmisen historia - joka aina on sekoitus monen sukupolven historiaa ja vielä jotain muuta. Pistää miettimään, että henkilökohtaiset ja yksilölliset valinnat ovat hienoja, mutta kuinka henkilökohtaisia ja yksilöllisiä ne lopulta ovat? Olen aika vaikuttunut kirjasta ja kirjailijasta, täytyy lukea muutakin.

"Lapsi tietää aina enemmän kuin aikuinen luulee. Se mikä meidän suvussa kulkee, kulkee kannoillani. Se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu."

Jari Tervo: Esikoinen. WSOY 2013.

Taivaslaulu

Kaikki bloggarit ovat kuulemma innoissaan tästä kirjasta. No, tämä bloggari ei ole. Kirja on hyvä millä tahansa mittapuulla, mutta tyyli ja aihe eivät ole minun lajiani. Runollinen, jopa raamatullinen kerronta tuntuu vieraalta ja raskaalta lukea. Enkä ole kiinnostunut uskonnoista henkilökohtaisesti, ilmiönä kyllä. Luin kuitenkin, koska lestadiolaisuskoisesta perheestä ja ehkäisyn synnistä kertovasta kirjasta on paljon puhuttu ja halusin tietää, mistä on kyse. Aihe on tärkeä, on hienoa ja rohkeaa, että Rauhala nosti asian esille kirjan muodossa.

Vilja ja Aleksi ovat lestadiolaisia, jo lapsuudenkodeistaan lähtien. Kun he ihastuvat toisiinsa, tuntuu luonnolliselta ajatella laumaa lapsia, aikaa, jolloin he keittäisivät viiden litran kattilalla riisipuuroa ja oman ruokapöydän alla olisi seitsemänkymmentä varvasta. He rakastaisivat onnellisina perhettään, joka tehdään uskon oppien ja säännösten mukaan. Kaikki lapset ovat tervetulleita, ehkäisyä ei sallita.

"Yksi on minun kyyhkyni, kaikkeni! Aleksi oli saanut Viljan vierelleen, eikä mikään ollut kuin ennen. Aika seisahtui, pysähtyi, aloitti uuden kulkunsa paremmassa kellossa ja kauniimmassa kalenterissa. Joka sekunnissa oli keltainen ilo, joka minuutissa vihreä kasvu, joka tunnissa punainen halua ja joka päivässä sininen kaipuu."

Todellisuus ei tietenkään mene näin. Lapsia alkaa tulla tiuhaan. Tuskin kohtu ehtii supistua, kun seuraava on jo tulossa. Viljan terveys alkaa kärsiä, ja sen myötä koko perheen hyvinvointi. Vilja ja Aleksi ovat fiksuja, vahvasti tuntevia ja uskovia ihmisiä, jotka rakastavat toisiaan ja lapsiaan ja haluavat toimia oikein. Mutta he joutuvat liian isojen ongelmien eteen. Aleksi seuraa onnettomana tilannetta ja yrittää auttaa, mutta väsymys on  liian suuri. Vilja uupuu, palaa loppuun.

"Niin kuin yö muuttuu aamunkoitoksi, niin kuin päivä tummuvaksi illaksi, minun päivieni valo vaihtuu vääjäämättä. Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta."

Miksi nainen joutuu kärsimään uskon nimissä? Minä, kuten varmasti monet muutkin asiaan vihkiytymättömät, kammoan ääriliikkeitä ja yhteisön valtaa yksilön yli. Myös vihkiytyneet uskaltavat kirjassa epäillä. Vilja vertaa tilannettaan pornofilmien naisiin: naisen ruumista saa käyttää mielin määrin. Vaikka kuinka haluaisi, fyysisille ja psyykkisille rajoilleen ei mahda mitään. Vaikka joku toinen saa 18 lasta ja on ihan reipas. Kuten naapurin Maria, myös uskova, neuvoo: "Väsymyksen keskellä on hyvä luottaa siihen, että niin on päivät kuin on voimat. Murheella on myös tarkoitus. Jumala kirkastaa kasvonsa kärsimyksen keskellä. Niin oon ainakin itse kokenut."

Rauhala on yhdistänyt kirjassa hienosti erilaisia näkökulmia ja elementtejä. Vilja kertoo tilanteestaan omin ajatuksin, Aleksi omineen, anonyymiblogi keskusteluineen nostaa perheen haasteet ilmiön tasolle. Lisäksi ovat lapset hassuine ja liikuttavine kysymyksineen, mietteineen ja puuhailuineen. Pienenkin pitää pärjätä itse arjestaan, kun äidillä on monta vielä pienempää hoidettavaa. Ja heittääkö jumala tuliseen järveen ne sukulaiset, joille ei iltarukouksessa muista pyytää siunausta?

Kirja ei tuomitse uskoa sinänsä, mikä on myös hienoa. Kukin uskokoon tavallaan. Mutta uskon liepeillä ja sen nimissä esiintyy ilmiöitä, joita ei tarvitse hyväksyä. Tai ainakin niistä pitää voida keskustella avoimesti. Se on minusta kirjan pointti ja tärkein anti. Ja myös se, että rakkautta on, ja se voi pelastaa. Kuten sanottu, koin tarinan raskaslukuiseksi, välillä turhan juhlalliseksi ja jaarittelevaksi pitkine ajatustenvirtoineen, vaikka teksti on kaunista ja taidolla rakennettua. Raskas olo sen lukemisesta jäi. Kirja jää varmasti mieleen, vaikkei omalla lukulistalla top teniin nousekaan, sen verran vaikuttava ja erikoinen jo aiheeltaan se kuitenkin on.

Lestadiolaisuus esiintyy myös Hannu Raittilan erinomaisessa kirjassa Ei minulta mitään puutu. Kertoja ei siinä itse ole uskova, mutta yhteisö on vahvasti esillä. Minuun teki suurimman vaikutuksen ulkouskonnollinen seikka: ihailen suuresti Suviseurojen järjestäjiä. He rakentavat ison kaupungin kokoisen tapahtuman vaikka keskelle korpea. Pelkkä ruokahuolto on jo massiivista, puhumattakaan sähköistä, pysäköinnistä, saniteettitiloista ja muusta tekniikasta ja sadoista muista yksityiskohdista, joista pienempienkin tilaisuuksien järjestäjä joutuu huolehtimaan. Yhteisöllisyyden voimaa!

Omat polut -blogista löytyy perusteellinen Taivaslaulun kuvaus (ja ylistys), linkkejä arvioihin ja keskustelua. Kirjasta on kirjoittanut moni; Kirsin kirjanurkka kertoo oivaltavasti kirjan herättämistä tunteista ja antaa linkkejä muihin blogeihin. Postaus on herättänyt myös vilkasta keskustelua.

Rauhala on tuore kotimainen kirjailijalahjakkuus, joita tänä vuonna tuntuu suorastaan tulvivan markkinoille lukijoiden iloksi ja lukupinon kasvattajiksi. Jokainen uusi ääni on tervetullut.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013.

Tue lukutaitokampanjaa!

Viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.

Syksyni sumuissa rakastan sinua

Claes Anderssonin kirjat - ne muutamat, joita olen laajasta tuotannosta lukenut, kuten Oton elämä - ovat viisaita ja osuvia, ymmärrettäviä, joten jopa hänen runojaan uskaltauduin kokeilemaan.

Vahva kertoja osaa tuoda tunnelmat lukijaa liki, kuvata ne niin, että hurmoksen lähes tuntee kuplivan iholla ja surun painavan kivenä rinnassa tekstin mukana. Noin sivun mittaiset runot ovat niin pituudeltaan kuin sisällöltään lukijalle ystävällisiä; selkeitä, vaivatta soljuvia, oivaltavasti kerrottuja ja suomennettuja.

Runot käyvät läpi koko miehen tunnekirjon (suluissa runon nimiä esimerkkeinä, sulut kirjailijan): erotiikkaa (kieleni kärjellä piirrän kuvan paratiisista), onnea ja huumoria (erityinen päivä), (valvon pimeässä ja olen onnellinen), maailman ja ihmisten karmeutta (mitä näyttöruudun takana tapahtuu), masennusta (ihmisvihaa), sairautta, kuolemaa ja sen pelkoa (fukushima), (kun pienet solut tulevat hulluksi), (pikkusiskolleni). Lääkärin ammatti ei suojele näiltäkään, ehkä jopa päinvastoin?

"Minä olen Melankolian kuningas, hiljaa valuvan itkun apostoli."

Ja tietysti rakkautta, naiseen, kumppaniin, lapsenlapseen. Alastomana oloon, niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Runoja on helppo lukea, niihin voi jopa samaistua, ne kuvaavat suorastaan arkisesti miehen tuntemuksia. Runollinen muoto ei ylevöitä turhia eikä siten karkota lukijaa. Ja naisena on aina kiinnostavaa kurkkia miehen, tuon tuntemattomamman puoliskon, sielunelämään.

Vaikka Andersson ei kaihda maailman julmia puolia, vaan välillä sukeltaa niihin ahdistavan tuskaisesti, päällimmäiseksi runokokonaisuudesta jää silti mieleen lämpö ja huumori. Ja se rakkaus, johon turvataan ja josta pidetään raivoisasti kiinni. Sitä raivoisammin, mitä lähempänä kuolema käy.

"Ensin leikitään, sitten kuollaan, järjestys se olla pitää."

Kenelle? Elämänkokemusta arvostaville runomielisille, liiasta vakavuudesta kärsiville.

Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua. WSOY 2013. Suomentanut Jyrki Kiiskinen.

Tue lukutaitokampanjaa!

Kirjabloggaajat keräävät viikon ajan rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen. Haastan sinut, lukijani, mukaan! Yksi euro = yksi aapinen = yksi ihminen lukutaidon syrjässä kiinni.

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.

Reikä

Nappasin kirjaston pikalainahyllystä mukaani Riikka Ala-Harjan uuden novellikokoelman. Kotona sitä aloitellessani tajusin, että minähän olen lukenut tämän jo!

Silmäilin sen vielä läpi, muttei kirjasta vieläkään jäänyt mitään mieleen. (Ja köh, en nyt halua viitata edelliseen dementiatekstiini). Ai niin, olihan se yksi vähän liikkis Tarmo, joka odotti koko ajan, että joku muistaisi ja huomaisi, että hänellä on syntymäpäivä. Tarmo täytti 50. Muuta en muista. Muistissani on reikä. Ei enempää sanottavaa tästä.

Mari A. muistaa vähän paremmin.

Maihinnoususta oli juttua jo aiemmin.

Riikka Ala-Harja: Reikä. WSOY 2013.

940 päivää isäni muistina

Omat vanhemmat alkavat ikääntyä, muistikin saattaa pätkiä. Heillä - kuten ikäihmisillä yleensä nykyään - fyysinen puoli on erittäin kunnossa ja hoidettu, mutta ongelmaksi muodostuu enemmänkin pään pelaaminen. Alzheimeria pelkää jokainen tosissaan, vaikka dementia-sanaa heitellään huolettomasti keskusteluissa puoliksi vitsinä. Aina kun jotain unohtuu, se on dementian oire.

Hanna Jensenin isä sairastui Alzheimeriin 2009. Tauti ilmeni odottamatta muuten hyväkuntoisen miehen elämään. Tosin tytär ei tiedä, kauanko oireita oli ollut. Yleensä sairaat ovat taitavia peittämään ne, vuosienkin ajan. Näin tämän mummossani, joka vielä vantaalaisessa dementiahoitokodissa jutteli näppärästi niitä näitä ihmisen kanssa, jota hän ei lainkaan tunnistanut, mutta yleisillä kysymyksillä "Mitä kotiin kuuluu? Miten äitisi jaksaa?" pystyi sen peittämään.

Kun Seppo Jensenin tauti huomattiin, se oli jo pitkällä. Toimittajatytär alkoi itselleen tyypillisen vimmaisesti hakea taudista tietoa ja opiskeli siitä kaiken mahdollisen. Kirja on kuvaus isän taudin etenemisestä ja tietopaketti Alzheimerin tautiin sairastuneiden läheisille ja hoitajille. Jensen kertoo käytännön järjestelyistä, sairastuneen asuin- ja hoitopaikan etsinnästä, haasteista tyttären oman perheen ja isän hoidon välissä, huolesta ja vastuusta.

Hän on kerännyt kirjaan faktoja, linkkejä, osoitteita ja muita lähteitä, mistä tietoa löytyy lisää. Kirjasta löytyy lista oireista, joiden ilmetessä on syytä huolestua, hoitovinkkejä, hoitajan jaksamisvinkkejä, jopa potilaan hoitotahtolomake on mukana. Lomake on täytettävä mieluiten jo terveenä tai ainakin taudin alkuvaiheessa, jos haluaa, ettei keinotekoista elvytystä tai kehon elossapitoa jatketa, kun tauti on jo niin pitkällä, ettei ole toiveita toipumisesta.

Niin, tauti on fataali, mutta se saattaa kestää vuosia. Jensenin perhe oli tavallaan onnekas; isä ehti sairastaa vain kaksi ja puoli vuotta. Hänen ei tarvinnut kärsiä vuosia hoitolaitoksessa. Ja tyttären kannalta on raskasta olla vastuussa omasta vanhemmastaan, oman elämän, lapsien, miehen ja työn lisäksi. Nykymaailma ei ole suunniteltu niin, että se olisi helppoa tai edes käytännössä mahdollista. Jensenkään ei kirjassa edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, että hän hoitaisi isää itse tai ottaisi tämän asumaan perheensä kanssa. Minulle oli yllätys se, että vastuu omista vanhemmista ja isovanhemmista on ennen ollut lakisääteinen, mutta poistettu laista 70-luvulla. Silloin vastuu vanhustenhoidosta siirtyi kunnille.

Kuten kirjassa sanotaan, tauti vie muistin mutta ei järkeä. Silti sairastuneita kohdellaan usein kuin he olisivat idiootteja. Jensen peräänkuuluttaa potilaan oikeuksia ja inhimillistä kohtelua. Ja vastustaa sitä järjettömyyttä, että fyysisesti hyväkuntoiset muistisairaat pannaan vuodepaikoille ja lääkitään makuukuntoon, kun ei heille ole muitakaan paikkoja tarjota. Valitettavasti näin käytännössä voi tapahtua. Eikä tilanne vaikuta valoisammalta, nyt kun kunnat säästävät kaikesta entistä enemmän.

Kirja on asiallinen ja kiinnostaa varmasti monia, kun elinikä pitenee ja sairaus sen myötä yleistyy. Kirjastojono oli todella pitkä. Tosin ei tiedetä vieläkään taudin aiheuttajaa: muistelen nähneeni uutisia, joiden mukaan viime aikaisissa tutkimuksissa on heitetty ajatusta lapsuuden ja nuoruuden heikon ravinnon vaikutuksesta. Ehkä nyt kasvavilla ja vanhenevilla yltäkylläisyyden sukupolvilla tautia ei esiinnykään niin paljon? Toisaalta, lisääntyvä alkoholin suurkulutus lisää dementiaa. Henkilökohtainen näkökulma tuo kirjaan faktojen lisäksi kokonaisemman kuvan tilanteesta, jossa perheenjäsen sairastuu.

Jos aihe kiinnostaa, lue myös Lisa Genovan Edelleen Alice. Lisätietoja taudista muun muassa Muistiliitosta.

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina. Teos 2013.

Ilman suuria suruja

Kuva: Auringon lapset. Helsingin nuorisoasiainkeskus.

Reko Lundánin Ilman suuria suruja oli Finlandia-ehdokkaana 2002.
Se ylsi Hesarin lukijoiden
äänestyksessä sadan suosituimman suomalaisen 2000-luvun romaanin listalla sijalle 74.

Huonosta kirjasta ei siis ole kyse. Luin sen uudestaan muistinvirkistykseksi ja pidin, ehkä vielä enemmän kuin aiemmin. Maltoin paremmin keskittyä yksityiskohtiin, joita Lundán taitavana dramaturgina tarinaan asetteli sitä kuljettamaan.

Hanna ja Ripa elävät nuoruuttaan jossain 60-luvun paikkeilla. Ripa pyytää Hannan mopoajelulle ja kioskille sitruunasoodalle, vaikka Hanna on vasta viisitoista. Eihän kukaan tyttö sellaista voi vastustaa, ja niin käy, että yhteen mennään. Perhesuunnittelua ei sen kummemmin tehty, pian tulollaan ovat kaksoset, Aki ja Liisa.

Kun lasten on aika lähteä kouluun, myös Hanna toteuttaa opiskelu- ja irtiottohaaveensa. Hän lähtee puolentoista vuoden koulutukseen muualle ja jättää lapset Ripan hoiviin Hämeenlinnan kasarmille, jossa Ripa on töissä. Ripa ei ole täydellinen isä, mutta läsnä kuitenkin, kun äiti ei. Hannan tie alkaa viedä aivan eri suuntaan, itselleen ja perheelle tuhoisaan.

Lapset kasvavat, vanhemmat elävät omaa elämäänsä. Tulee vaikeuksia, uusia kuvioita. Hannalla menee huonoimmin, pohjalle asti. Lundán kuvaa hienosti ihmistä, jonka ote normaalielämästä alkaa kirvota. Suomeksi sanottuna kehittyy alkoholismi. Ehkä Hanna joutui aikuistumaan liian nuorena? Lapset ovat silti hänelle tärkeitä, aina. Mutta liitto päättyy väistämättä eroon.

Kirja koostuu kolmesta osasta: Aki ja Liisa ovat toisessa osassa kasvaneet varhaisteineiksi, ja Ripalla on uusi nainen. Jutta ja Jutan perhe tuodaan framille vähän yllättäen, meni hetki, ennen kuin lukija tajusi, missä nyt mennään. Kolmannessa osassa lapset ovat jo nuoria aikuisia, täyttäneet juuri 18. Ajankuva kirjassa kulkee aina 1980-luvulle asti. Etenkin aluksi mukana ovat vahvasti myös isovanhemmat, eli kolmea sukupolvea esitellään.

Kiitän Lundánin vivahteiden tajua, eri-ikäisten henkilöiden lämmintä ymmärtämistä ja älyä. Kieli on selkeää ja realistista, tarinan detaljit kunnossa ja mietittyjä. Kirjailijasta saa vaikutelman, että hän tuntee ihmiset ja heidän käytöksensä, katsoo niitä kuin vanha viisas, vaikkei ollut kirjoittaessaan kuin vähän päälle kolmikymppinen. Jotain tummaa ja raskasta hänen teksteissään aina on, niin tässäkin, jotain, johon ei ihan pääse kiinni. Se varmaan vetoaa suomalaiseen mollisointuiseen mielenlaatuun, koska kirja on ollut niin rakastettu. Hän on vähän kuin koristeista riisuttu Kjell Westö, aihepiirit ovat samantyyppisiä - nuoren pojan tai miehen näkökulma, sukupolvet, perhe-elämän ongelmat ja ajan kuluminen - ja aitous, lämpö ja ilokin ovat yhteistä, mutta jos Westö on iso maalaus, josta löytyy loputtoman paljon monenlaista, Lundán on pienempi, keskittyneempi, pelkistetympi.

Yksi syy suosioon lienee myös ajankuva: tarina tuo monelle mieleen omia muistoja menneistä vuosikymmenistä, lapsuudesta, köyhyydestä ja haasteista, joista on kasvettu aikuisiksi. Lundán ei hienostele, vaan on ihminen ihmisten joukossa. Kieltämättä dramaturgin tausta näkyy myös kirjoissa: ne ovat hieman asetelmallisia, helposti kuviteltavissa repliikein esitetyksi. Vai johtuuko tunne siitä, että tiedän hänen keskittyneen pääosin näytelmiin? Jos en tietäisi, lukisinko eri tavalla?

Jossain sanottiin kirjan perustuvan kolmeen eri näytelmään ja Akin olevan Rekon itsensä "kuva". En tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta myös Rinnakkain-kirjassa on samankaltainen kaveri, joka muistuttaa Akia ja Ripa-isää. Ehkä hän kirjoitti itseään aina uudestaan, mutta ehti valitettavasti päästä vasta alkuvauhtiin urallaan. Reko Lundán kuoli aivokasvaimeen 27.10.2006, perjantaiaamuna. Tämä jäi mieleeni tarkasti: uutisissa varoiteltiin ensimmäisestä syysmyrskystä, ja Helsingin Kirjamessut olivat käynnissä toista päivää. Edelleen aina kirjamessuille mennessäni muistan Lundánia. Hän oli vaimonsa Tinan kanssa kirjoittanut sairaudestaan kirjan Viikkoja, kuukausia, joten suru-uutinen ei tullut yllätyksenä. Vuonna 2008 Tina Lundán kirjoitti perheen jatkosta kirjan Ensimmäinen kesä.

Reko Lundán oli "pääammatiltaan" dramaturgi, jonka näytelmiä esitetään jatkuvasti. Näytelmän Aina joku eksyy sain keväällä nähdä upeana sovituksena Helsingin nuorisoasiainkeskuksen Narrissa. 14 - 16-vuotiaat näyttelijät esittivät omistautuneesti hienon tarinan - yleisöä liikutti ja nauratti - ja ohjaaja Laura Toikanderin juuri heille räätälöimän sovituksen. Lukekaa lisää Narrin toiminnasta ja käykää katsomassa esityksiä! Siellä näette tulevien vuosien näyttelijätähdet.

Kirjasta on kerrottu Yksinäisyyskirjablogissa.

Reko Lundán: Ilman suuria suruja. WSOY 2002.

Mustat paperit

Pieni, kaunis kirja alkaa, yllättävää kyllä, valkoisista papereista. Ann on ostanut sitä paketillisen; 500 aanelosarkkia hienoa valkoista paperia, jotka Ann aikoo kirjoittaa täyteen.

Sillä Annilla on kiire: hän kuolee pian. Sitä ennen hän haluaa sanoa kaiken. Etenkin pienelle pojalleen Lucille, joka ei osaa vielä edes lukea, ja Rosalle, jolle Luc jää hoidettavaksi. Annille ero pojasta on vaikein paikka, ja hän yrittää kaikkensa tehdäkseen tilanteen tälle mahdollisimman helpoksi. Kirja on kooste kirjeistä, joissa hän kirjoittaa kauniista muistoista, haikeista ajatuksista, Lucin ja Rosan tulevista mukavista päivistä. Suloista, ajattelevaista, todellista äidin rakkautta.

Mutta kun Ann pääsee kirjoittamisessa vauhtiin - ja hän pääsee siihen nopeasti - sävy muuttuu. Hän ei halua jättää poikaansa, hän on kateellinen Rosalle ja katkera siitä, että on pakotettu poistumaan. Toisin kuin kuolevan kuvittelisi tekevän, hän ei kirjaa historiaansa, vaan alkaa kirjoittaa Lucin elämää eteenpäin: miten tämä pärjää koulussa, opinnoissa, kaverien kanssa, tyttöjen kanssa... Hän kuvittelee tilanteita yksityiskohtaisesti ja kiduttaa itseään niitä miettimällä.

Kirjeissä hän, Ann, on aina kaivattu ja usein Lucin ajatuksissa. Hänen kuolemansa kohahduttaa maailmaa; hän on ollut ylivertaisen kaunis ja viisas, saanut miehet hulluiksi ja professorit vaikuttuneiksi. Ja Luc, hänestä tulee miljoonasti kaikkea, tutkija lääkäri arkeologi merimies paperikoneenhoitaja, hän menestyy opinnoissaan ja työssään hämmästyttävästi. Hän on naisten suosiossa ja lopulta löytää täydellisen tytön puolisokseen.

Ann on tytölle raivoisan mustasukkainen - vaikka tyttö on hänen omaa keksintöään. On hyvä, että Luc on onnellinen, mutta äiti on sentään aina hieman parempi, tärkeämpi, vihkisormuskin näytti kauniimmalta hänen kädessään. Lucista tulee isä, ja mummu-Ann nimeää lapset lempinimiä myöten.

Paperit mustuvat musteesta, mutta niistä tulee vielä mustempia kuin alussa kuvittelin: sysimustat myös sisällöltään. Kirja näyttää viattomalta päällepäin - hienon ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari - mutta sisällä on pommi. Se on inhimillisyydessään vaikuttava kuvaus surun, kaipauksen ja varmasti osin sairaudenkin murtamasta mielestä; sekopäisyydestä, jota on yhä vaikeampi hillitä; hulluudesta, jota jokainen meistä salaa pelkää, koska sisimmässään tietää sen olevan mahdollinen meidän jokaisen kohdalla, kun tilanne on tarpeeksi haastava. Olisiko oman kuoleman tietäminen ja pienen isättömän lapsen jättäminen sellainen?

Ann vaikuttaa yksinäiseltä, mutta emme saa tietää, onko hän ollut sitä aina vai johtuuko se sairaudesta. Hän ei kerro itsestään paljonkaan, vaan paljastaa jotain sopimaksi katsomaansa kirjeissään; emme myöskään voi tietää, mikä siitä on totta ja mikä ei. Voimme vain arvailla.

Huikea psykologinen tutkielma ja upea teksti, joka voisi olla minkämaalainen tahansa. Näin siinä kaikuja ranskalaisuudesta, hollantilaisuudesta, miksei kauempaakin. Yleismaailmallisuudesta. 
Tämä ei ole vahinko, onhan henkilöiden nimetkin valittu taiten. Muinonen on esikoiskirjailija, jota ei sellaiseksi uskoisi, niin taidokas tämä pieni kirja on: tekstin lisäksi kiitän ihokarvoja nostattavaa perusideaa. Yleisvaikutelma: pelottavan hieno.

Kenelle? Psykologisesta jännityksestä pitäville, äidin rakkautta arvostaville, tuoreen kauniin tekstin ystäville, suomalaisrealismia vieroksuville ja niille, jotka voivat vielä huokaista tyytyväisinä: onneksi minä en ole tuossa.

Helmi-Maaria Pisara vaikuttui.

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos 2013.

Liitän sarjaan Koen 13 kotimaista numeroksi 16.

Tue lukutaitokampanjaa!

Tästä päivästä viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.

Revitään rikki se rakkaus

Keski-ikäinen Meeri tulee aamuyöllä kotiin, mutta huomaa unohtaneensa avaimet. Paikalle ilmestyy Veli, toinen yökulkija, joka haluaa tavata samassa rapussa asuvan suuren ihastuksensa Sebastianin.

Sebastian ei ole vielä kotona, eikä Meeri halua tilata ovenavaajaa huoltofirmasta yötaksoilla, joten molemmilla on aikaa, ja Velillä viinitonkka. Otollinen asetelma heittäytyä huolettomaan, ylettömään, spontaaniin ja syvälliseen keskusteluun tuntemattomien kesken.

Ja he heittäytyvät, perusteellisesti. Kirja on kokonaan dialogia, johon tuo säröä ovisilmästään tilannetta vahtaava naapuri Nyyssönen omine ajatuksineen. Meerin ja Velin vuoropuhelu repii rakkauden ei niinkään rikki vaan auki, auki niin että välillä lukija kiusaantuu: he keskustelevat rakkauden eri muodoista ja puolista; romantiikasta, seksistä, perversioista, lumoutumisesta, järjestä ja tunteista, kun he hiprakassa alkavat avautua  toisilleen. Veli tunnustaa hullaantumisensa parikymmentä vuotta nuorempaan Sebastianiin, kampaajaan, Meeri taas kertoo elämänsä miehistä - ja heitä on ollut monta!

Mutta keskustelu ei ole todellisen keskustelun kaltaista, vaan filosofointia, kirjakielistä pohdiskelua ja älyllisiä viittailuja, jotka eivät istu kenenkään suuhun luontevasti ääneen sanottuna. Tämä oli yllätys lukijalle, pettymyskin, mutta kun teennäisyyden yli pääsee ja suhtautuu kirjaan filosofisena opuksena romaanin sijaan, on siitä mahdollisuus saada irti ajatuksia ja peilata niitä vaikka omaan käsitykseensä rakkaudesta. Eivätkä kaikki repliikit ole syvällisen ajatelmallisia, mutta eivät yleensä myöskään puhekieltä.

Meerin myrskyisät kokeilut rakkauden saralla ovat perustuneet pitkälti intohimoon (lukijan tulkinta). Hän on suorastaan keräillyt miehiä, ollut kullin orja, kuten hän sanoo. Hän on ihminen, joka on halunnut hurmioitua, mutta myös hallita, tai sitten yksinkertaisesti vain pelännyt oikeaa läheisyyttä. Private club, joksi hän keräilygalleriaansa nimittää, ja ranking-listat ovat kuitenkin jo jääneet. Seksiriippuvaisuus päättyi varmuuteen siitä, että miehiä riittää. Meeri on ollut naimisissa, useastikin: ensin oli kengät rivissä pitävä puhdas Pekka, absolutisti, ja sen jäkeen suuri rakkaus Ralf, voimakasluontoinen viinaan menevä taiteilija, jonka muusana nainen sai olla. Velillä taas oli pitkä suhde takkatulenräiskeenturvalliseen Panuun, joka kantoi kaiken vastuun, eikä suhde kestänyt epätasapainoa.

"Molemmat ovat siis karauttaneet karille. Emme päässeet siihen kuuluisaan rauhan satamaan. Meeri, olimmekohan lähellä rantaa?"

Miksi liitot hajoavat? Syyksi arvellaan sitä, että suhteelta haetaan jotain sellaista jota ei voi saada. Kamarissa ei voi toteuttaa kummallisia pornounelmia samaan aikaan kun vaihdetaan vaippoja ja kuskataan lapsia korvalääkäriin. Mahdoton yhtälö! Mutta miksi halutaan niin paljon enemmän kuin ennen? Käytännön seikat. Velvollisuus. Feminismi. Monenlaista puhutaan, aika tavanomaisin loppupäätelmin, joskus osuvastikin, kuten se, miten "saatanan terävästi korvakorun neula pistää", kun se on vieras mutta löytyy oman miehen jäljiltä.

Paperinen tämä dialogi on, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Henkilöt eivät herää eloon, vaikka Meeri sentään aiheuttaa ärsytystä. Hän on "miesten nainen" (Velin kommentti), joka elää miesten mukana ja minusta myös heidän ehdoillaan, tai ainakin on tehnyt aiemmin niin. Hän mielellään rehvastelee miessuosiollaan ja jopa sanoo, ettei omaa läheisiä naisystäviä, koska he kokevat hänet uhkaksi. Seksiriippuvuuden takia niin varmaan onkin, tai ehkä syy on yksinkertaisesti se, etteivät häntä naiset kiinnosta eikä hän ystäviin panosta, vaan kaikki tehdään miehelle, mies on aina etusijalla. Kuten hän itse kertoo, hän vaikka nuolisi viinintipat miehen parrasta, tarjoisi kermaa ja mansikoita aina kun mies tahtoo (ja vaikkei tahtoisikaan?). Ja liikaa viiniä juovat yli viisikymppiset yksinäiset naiset hän leimaa tylysti kunnon panoa vailla oleviksi. Ei ihme, jos tällä asenteella naiset eivät koe häntä läheiseksi eikä ystävyyksiä synny.

Taidehistorioitsija Veli jää vaimeammaksi ja perinteistä homoroolia noudattavaksi, mutta ainakin hän tuntee itsensä ja antaa itsensä rakastua rohkeasti, omin ehdoin, vaikka sitten kliseisin. Ihanan Sebastianin nimeä ei voi sanoa kyllin usein... Vaikka Meeri on eniten äänessä ja esillä, Veli on kuitenkin aidompi, jopa kypsempi henkilönä. Keskustelu antaa ymmärtää, että Meerin nykyinen suhde on jo tasapainoisempi. Ei tarvitse taistella, kun aina on joku häntä varten. "Käsi osuu heti hedelmään kun vähän kurkottaa." Ainakin hän on jo oivaltanut sen, että ihminen valitsee itse, millaista suhdetta hakee. Hän on monessa asiassa enemmän perinteinen mies kuin Veli, jopa kyynisempi ja rationaalisempi (ainakin muiden kuin itsensä suhteen) vaikka onkin mielestään "hetken lapsi". Hän ei oikein taida nähdä itseään selvästi: ristiriitainen henkilö, joka tuntuu ensin tajuavan tilanteet terävästi, mutta seuraavassa lauseessa torppaa tämän jollakin kummalla päätelmällä. "...Mutta minussa ei jyskytä koko ajan kysymys siitä, olenko onnellinen. Se typerä, turha kysymys, jota aikamme meille koko ajan jankuttaa. Sitä alkaa kysyä, jos elää jonkun sellaisen kanssa, johon ei ole elävää, virtaavaa yhteyttä." Tuollaista yhteyttä ei hänellä kuitenkaan nykyiseen mieheensä Tuukkaan ole, tai jos on, se ei käynyt lukijalle selväksi.

Veli heräilee kotonaan aamuöisiin kauhuihin ja pelkää tulevaa. Rohkeampi Meeri lohduttaa: "Rakastunut odottaa aina liikoja. Se kuuluu asiaan. Jos pääsette niin pitkälle että rakastuminen muuttuu rakkaudeksi, voit mahdollisesti miettiä kohtuullisuuksia."
 
Keskustelussa viitataan usein maalauksiin, kirjoihin ja tietysti filosofeihin. Haluan uskoa, että kaiken yliylevän ja taviksista itsensä tahallisesti erottavan kirjanoppineisuuden alla on kuitenkin aitoa halua selvittää rakkauden mysteeriä. Muutama kohta taitaa tulla selvitettyäkin, mutta paljon on vielä matkaa ravisuttaviin oivalluksiin. Kokonaan mysteeri ei selviä koskaan, kenellekään. Eikä sen selvittäminen ketään onnellisemmaksi tee, luulen. En ollut vaikuttunut keskustelun tasosta. Kiitän kirjan hienoa nimeä, joka houkutti minut sen lukemaan.

Ai niin, se vaklaava naapuri. Hän on se, joka on kunnon panoa vailla. Tai muuten vain sekopää, joka ei pääse eroon pornomaisista mielikuvistaan. Mutta ei hänestä sen enempää taida haittaakaan olla; harmiton hullu. Ilmeisesti kirjoittajat ovat ajatelleet hänen vastapainoksi kahdelle "fiksulle" päähenkilölle ja heidän jutuilleen, mutta se ajatus ei toimi, vaan tuntuu alentuvalle. Enemmän näen hänet yhtenä kolmesta. Hän on se kolmas, joka on jäänyt kaikkea vaille, mutta yhtäläisesti mutta omalla tavallaan etsii hyväksyntää ja sitä ärrällä alkavaa. Vaikkei osaa sitä kauniisti koukeroisin sanoin ilmaistakaan. Lähinnä herättää sääliä.

Kenelle? Filosofisesta rakkauspohdinnasta ja käsitteillä pyörittelystä innostuville kärsivällisille, oppineisuutta käytännön kustannuksella ylistäville. Ei lukuromaanin eikä aitouden ystäville tai paperinmakuista oppikirjatekstiä kaihtaville. Teemasta paras kirja on edelleen Frommin Rakkauden vaikea taito, joka joskus kolahti lujaa. Se pitäisikin ottaa uudestaan lukuun.

Ilselän Minna ei innostunut filosofoinnista, vaikka kauneutta löysikin.

Johanna Venho, Jaana Seppänen: Revitään rikki se rakkaus. WSOY 2012.

Kirjan ostopäivä!

Kirjahullulle kirjoja kertyy kummasti joka nurkkaan. Vaikka luen noin 150 kirjaa vuodessa, en ole suurostaja, ylivoimaisesti suurimman osan lainaan kirjastosta. Pienen määrän saan lahjoina ja arvostelukappaleina. Mutta kuulun kuitenkin siihen "aktiiviostajiksi" laskettavien joukkoon, joka ostaa vuosittain 10 - 20 kirjaa.

Suomalaisista suurin osa ostaa ainakin yhden kirjan vuodessa, eniten ostetaan kotimaista ja käännettyä kaunoa. Kirja ostetaan yleisimmin itselle, ei lahjaksi, ja päätös tehdään vasta kaupassa.

Kirjabloggarit haluavat nyt muistuttaa siitä, miten arvokasta työtä kirja-ala Suomessa tekee. Haluamme tukea niin kauppoja, kustantamoja kuin kirjailijoitakin. Eikä rahan kiertoon laitto maan taloustilanteessa ole sekään huono juttu.

Siksi ostamme tänään kirjoja. Osta sinäkin!

Mitä ostin?

Tietenkään en tyytynyt vain yhteen, vaan noudatin periaatettani: kun kerran aletaan, aletaan sitten kunnolla. Hankinnat eivät tosin olleet mitenkään mielikuvituksellisia. Uuden Tervon haluaisin lukea, ja koska Esikoisen kirjastojono on piiiitkä, ostin sen. Lisäksi nappasin mukaan kaksi mikikirjaa: Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1 ja 2. Kokeilen, miten formaatti toimii matkakirjana. Ja kirjasarja itse on saanut huikeita arvioita. Ostin myös nuorelle polvelle uusimman Risto Räppääjän.

Mistä?

Helsingin keskustan Akateemisesta, jota sanotaan Pohjoismaiden parhaaksi kirjakaupaksi. Siellä on laaja valikoima, tilaa katsella, vaellella ja selailla, osaavat myyjät (joskus liian kiireiset) ja miellyttävä yleisilmapiiri kirjallisessa hengessä. Ainakin löydän sieltä parhaiten etsimäni.

Marissa Mehr kirjoittaa teemapäivästä blogissaan ja linkittää sinne osallistuneet kirjabloggaajat.

Michael Monroe

Vasta nyt sain luettua loppuun Michael Monroen parin vuoden takaisen elämäkerran. Syy ei ole kirjan, vaan oman ajankäyttöni: kirja on tehty taidolla, jopa poikkeuksellisen hyvin rock-puolen elämäkerraksi. Alalla kun on nähty myös täysin onnettomia raapaisuja, jotka lienee tehty vain dollarinkuvat silmissä.

Mutta nyt ei puhuta sellaisesta, sillä Ari Väntänen osaa asiansa. Muhkea teosjärkäle koostuu reilusta viidestäsadasta sivuine, runsaine kuvineen ja lopun hakemistoineen: mukana ovat niin Monroen kuin Hanoi Rocksin diskografiat, Michaelin 80-luvulla kirjoittamat pakinat Suosikki-lehteen ja järeä lähdeluettelo.

Teksti ei konstaile, vaan kertoo selkeästi ja kronologisessa järjestyksessä Matti Fagerholmin matkan Naistenklinikalta maailmalle ja sieltä takaisin Suomeen ja tähän päivään. Ja korostettakoon, että kyseessä ei ole Hanoi Rocks -tarina, vaikka se tietysti läheisesti asiaan liittyy, mutta siitä Väntänen on tehnyt oman kirjan jo aiemmin. Nyt puhutaan M Monroen elämästä ja musiikista, ja nimenomaan jälkimmäisen tinkimättömästä tekemisestä.

Michael Monroe on itse kirjoittanut esipuheen, jossa irtisanoutuu yleisestä käsityksestä "stereotyyppisen rockstaran fiktioelämästä, siitä pinnallisesta hömpötyksestä, johon liitetään materialistisuus, rikkaus, limusiinit ja sex-drugs-party-brandy-dude-elämäntyyli. Joidenkuiden mielestä kaikenlainen hölmöily ja sekoilu on ihailtavaa ja kuuluu rockstaran elämäntyyliin. Minusta sellainen taas on enemmänkin noloa."

"Ei tarvitse olla idiootti ollaaksen rocklaulaja"

Monroen mielestä musiikissa ja varsinkin sanoituksissa on oltava niin paljon sisältöä, ideaa ja sanomaa, että niihin voi paneutua täysillä. Eikä hän hyväksy "yhteiskunnan tarjoamaa tekaistua turvallisuutta", muiden osoittaman tien kulkemista, vaan edellyttää itseltään elämänsä hallintaa, oman tien valitsemista turvallisuuden kustannuksella. Tämä on lähtökohta, joka leimaa hänen ammatillista uraansa ja koko elämänotettaan.

Rock oli hänen juttunsa jo pienestä. Äiti-Marjatta kertoo Maken olleen lapsena "vilkas, kekseliäs ja omperäinen kaveri, joka keksi hienoja mielikuvitustarinoita ja omia käsitteitä." Hoksottimia ei kaverilta ole puuttunut; hän oppi lukemaan jo nelivuotiaana ja englannin kieli tuli opittua rock-innostuksen siivellä. Musiikillinen perhetausta ohjasi ja rohkaisi. Hän oli lisäksi hyvä piirtäjä ja luki paljon, eikä mitään kevyttä kamaa, Raamatunkin pariin kertaan jo ennen rippikoulua. Uteliaisuus ja tiedonjano siivittivät omien mielipiteiden muodostusta. Ulkopuolista kontrollia ja laumassa toimimista hän ei sulata.

1970-luvulla "Makke" perusti ensimmäisen oman bändinsä. Samanmieliseksi kaveriksi löytyi Hulkon Antti; ura alkoi käynnistyä ja Hanoi Rocksina tuntemamme bändi syntyä. 1979 Michael yllätti luokkakaverinsa luokkaretkellä Tukholmassa ilmoittamalla jäävänsä sille tielleen. Tukholma oli kuitenkin vain välietappi, jonka kautena ensimmäinen levy tehtiin. Koska bändi halusi kansainvälistyä, se muutti pian Lontooseen, "rock-maailman laidalta ytimeen." HR-aikaa ei kirja tosiaan kuvaa tarkasti aiemmin mainitusta syystä, vain päätapahtumat. Onneton bändin päätös oli vaikeaa aikaa Michaelille, joka vähitellen ja hyvien tukijoiden, kuten idolinsa Stiv Batorsin ja Little Stevenin, avulla jatkoi omaa musiikillista tietään monen bändin ja yhteistyökuvion kautta. Tosin sittenhän kävi niin, että Hanoi Rock -bändikin syntyi lopulta uudestaan.

Suhteet ovat tärkeitä, se käy selväksi. Ilman hyviä kontakteja moni asia jäisi toteutumatta, eikä Michaelin kaltaisella huipputekijöillä ole ollut vaikeuksia niitä solmia. Bändien kokoonpanot vaihtuvat nopeasti, musiikinteko, levyt ja keikat vaativat omat tekijänsä ja tukijansa. Kirja vilisee tunnettuja nimiä ja rapakontakaisia paikkoja, joista tietysti New York kirkkaimpana. Aina päätökset eivät olleet järkevimpiä Michaelin itsensäkään mielestä. Lukijan mieleen tulee väistämättä Ruotsi, jossa muusikot tuntuvat saavan enemmän tukea työhönsä myös maansa ulkopuolella - joten huipputähteyteen on helpompi ponnistaa kuin suomalaisten, jotka helposti joutuvat jopa höynäytetyiksi tai muuten sivuraiteelle, kun eivät tunne kuvioita. Michael on aina tehnyt lujasti töitä, mutta yhden miehen hartioilla ei maailmaa muuteta, eikä taiteilijalta voikaan odottaa koko valtavan markkinointiorganisaation tuntemista ja siihen keskittymistä. Siihen pitäisi olla omat asiantuntijansa, yksi Vesterinen ei riitä. Ehkä tämä on syy siihen, että vaikka Michael on tinkimätön ja oman alansa huippumusiikko, persoonaltaan rocktähti viimeistä solua myöten ja muusikkopiireissä maailmalla arvostettu, varsinainen supertähteys on aina jäänyt viittä vaille -tilaan.

En koosta tarinasta enempää referaattia, koska siitä tulisi liian pitkä; lukekaa itse yksi tarina siitä, miten ura rockin alalla urkenee. Sex and drugs -osastosta: ensimmäinen vaimo, vuosikausien rakkaus Jude kuoli nuorena, mikä oli luonnollisesti suuri isku Michaelille. Sittemmin hän löysi Johannansa, jolle kirjakin on omistettu. Luonteeltaan Michael on kirjan mukaan ollut aina (yli)vilkas ja energinen, joten kemiallisille piristeille ei ole ollut pakottavaa tarvetta, jos niitä ei ole täysin välteltykään. Ilman hyvää fyysistä kuntoa ei huipulla pärjää, ei edes tavallisissa duuneissa nykyään. Hauska heitto on, että nykyiset huippubändit käyttävät palkkonsa lähinnä luomuruuan hankintaan, kun ne ennen menivät muihin nautintoaineisiin.

Kova kilpailu musiikkimaailmassa tuo esiin myös taiteilijuuden nurjat puolet. Michael ei ole lähtenyt julkiseen loanheittoon eikä "ahnehtinut krediittejä", vaikka varmasti on saanut vihamiehiä oman tiensä noudattamisesta. Toisten kustannuksella hän ei kuitenkaan vaikuta uraansa rakentaneen, vaan kertoo uskovansa hyviin viboihin ja korkeampiin voimiin (ei uskontona). Viisas mies ymmärtää sen, että hyvä synnyttää hyvää, mutta itseään ei kannata vahingoittaa toisten vuoksi. Jos on tähti ja taiteilija, on pakosti myös narsisti, uskon, muuten homma ei kanna.

Suomalainen maalaisjärki, tosin Helsingin Töölöstä alun perin, mutta Kiikalan mökillä karaistu, lienee yksi syy terveeseen otteeseen, jolla Michael asioita katsoo ja tarttuu toimeen tai tarvittaessa vaikka lumilapioon. Vaivannäkö ja työnteko tärkeiksi katsomiensa asioiden puolesta ei ole hänelle ongelma, vaan luontainen tapa toimia. Yllättävän mukava ja pidetty kaveri Michael Monroe kaikesta tähteydestään huolimatta on, se nähtiin telkkarissa Voice of Finlandissa. Hänen tarinansa kannatti ilman muuta koota kirjoihin ja kansiin, onhan se maassamme ainutlaatuinen. Eikä ura suinkaan ole vielä ohi.

Miksi tämä kirja? Syntymävuoden lisäksi meillä on yhteistä läheinen suhde kotilähiööni Kannelmäkeen, johon Michaelin äiti muutti Töölöstä ja mies itsekin siellä majaili, tosin taisi jo niihin aikoina huidella pääosin ulkomailla. Ja perusrock on se musiikki, jonka tahdissa on kasvettu. Siksi on mukava lukea "historiikkia" omasta ajasta, omasta musiikista ja hienosta, persoonallisesta taiteilijasta, jonka puolesta voi iloita täysillä ja olla ylpeä "meidän" Michaelista.

Ari Väntänen: Michael Monroe. Like 2011.