Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kirja, jota en melkein uskaltanut lukea. Niin paljon sitä odotin Kankimäen esikoisen jälkeen. (Voisikohan oikeasti käydä niin, ettei ihminen uskaltaisi lukea jotain suurten odotusten takia? En pitäisi mahdottomana.) Mutta luin kuitenkin, kun jouluhässäkät hellittivät. Kirja tuntui tarvitsevan tilaa ja aikaa enemmän kuin arki antaa myöten.

Jos nainen on nelikymppinen, perheetön ja työtön, mutta hänellä on unelmia ja mielenkiinnon kohteita, hänen kannattaa keskittyä jälkimmäisiin. Niin teki myös Mia Kankimäki, joka pitää matkustamisesta, uusien asioiden näkemisestä, kirjoittamisesta ja vahvoista naisista. (Pitää on tässä laimea verbi. Yritän pysyä asiallisena.) Hän miettii vahvoja naisia usein öisin, omaa suuntaansa etsiessään. Millaisia esimerkkejä historia naisille antaa?

Siinä missä Asioita keskittyi yhteen maahan ja yhteen naiseen, tällä kertaa kattaus on laajempi. Kun kirjailija hahmotti seuraavan matka-, päivä- ja tietokirjansa aiheen, 1800-luvun tutkimusmatkailijanaiset, tarjonnan määrä oli ongelma. Tietoja kaivaessa kun kiinnostavia henkilöitä löytyi pilvin pimein! En kadehdi hänen työtään, joka pakotti valitsemaan. Nautin vain lopputuloksesta, jossa hän esittelee yhdeksän 1800-luvulla syntynyttä naista ja yhden bonusraidan, vielä elossa olevasta japanilaisesta taiteilijasta Yayoi Kusamasta (s. 1929).

Kankimäen tapa yhdistää henkilökohtainen kokemus historiallisen naisen elämään ja faktatietoon on hieno ja äärettömän kiehtova. Onneksi hänellä on myös kirjoittamisen taito, jonka ansiosta tarina muuttuu eläväksi, sekä historia että nykyisyys. Hän hämmästelee, tarkkailee, kokee, saa selville ja kirjaa asioita niin aidolla tavalla, että tartuttaa innon ja kiihtymyksen myös (asialliseen) lukijaan. Ja siinä on hänen kirjojensa suurin anti; ei sisältö itsessään, vaikka sekin on poikkeuksellisen kiinnostava.

Miten ihmeessä 1800-luvun naiset matkustivat tuntemattomilla seuduilla aikana, jolloin nainen ei ollut edes juridinen henkilö ilman miestä? Jolloin nykyaikaisia kulkuvälineitä tai hygieniatuotteita ei oltu keksitty? Jolloin kartta oli täynnä valkoisia läiskiä ja matkavarusteet kuljetettiin kymmenissä kantajien kantamissa arkuissa (paitsi Nellie Blyn kohdalla)? Eikä perinteinen tutkimusmatkailija (mies) voinut kuvitella lähtevänsä toisille mantereille ilman posliiniastiastoja, pöytähopeita ja täydellisiä kirjastoja. Ällisteltävää riittää.

Mutta Kankimäki aloittaa "helpoimmasta": Karen Blixen on kirjoista ja elokuvasta tuttu, eikä hän vain tutkimusmatkaillut, vaan muutti asumaan Afrikkaan häidensä jälkeen, kuten aviomiehen kanssa oli sovittu. Avioliitto oli pettymys, Afrikka ei. Blixen asui siellä 18 vuotta, jonka jälkeen hän taloussyistä joutui palaamaan Norjaan ja loi uuden uran kirjailijana. Kankimäki lisää tarinaan suolaa ja pippuria, ripauksen etikkaa (tai jotain outoa afrikkalaisia maustetta), mikä ei vähennä Blixenin tarinan arvoa.

Minua kiehtovat enemmän muut naiset: maailmaa kirjaimellisesti kiertäneet britti Isabella Bird ja itävaltalainen Ida Pfeiffer, Länsi-Afrikasta lumoutunut britti Mary Kingsley. Miten viisaita ja pystyviä naisia! Koska nainen ei noina aikoina voinut matkailla huvikseen, syitä keksittiin milloin terveydenhoidosta, milloin pyhiinvaelluksesta. Matkakirjojen julkaisulla moni rahoitti uusia matkoja. Heidän elämäntarinoidensa lisäksi saamme lukea, kuinka Kankimäki matkustaa itse jälleen Kiotoon ja sen jälkeen Firenzeen, josta löytyy yönaisia, nyt taiteilijoina, aikana, jolloin naistaitelijoita "ei ollut": Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi. Ja niin, mukana on myös elämäntarina jo mainitusta Kusamasta, jonka näyttelyn Helsingissä kävin onneksi katsomassa.

"Olen löytänyt heidät. Naiset jotka tekivät mitä halusivat."

Kankimäki on ripotellut elämäntarinoiden lomaan havaintojaan, kuvitteellisia kirjeitä ja viestejä ja tietenkin listoja, yönaisten neuvoja. Huumorilla höystetyt henkilökohtaiset lisäykset keventävät - ilmoittaudun heti yönaisten seminaariin, jonka aiheista saamme kahdeksan kohdan listan - ja yhdistävät menneen nykypäivään. Ilman henkilökohtaista otetta historian kuvaus ei olisi yhtä kiinnostava. Itselleni riemastuttava veto on myös Taikavuori, josta puhutaan: kirja, jonka lukemisessa takkuilin pahasti.

Täysi, upea ja riemastuttava kirja, joka tuskastuttaa, hämmästyttää, ihailuttaa ja kiihdyttää. Ja ennen kaikkea herättää voimaannuttavan tunteen siitä, että nainen voi tehdä ihan mitä tahansa. Siis aivan mitä tahansa. Valinta on oma.

Kirjailijalle toivotan mitä parhainta matka-, tieto- ja kuvittelukirjan tekijän uran jatkoa: loistoyhdistelmä, taitavasti toteutettu, tätä lisää! Jos kirjan tehtävä on antaa tietoa ja herättää tunteita, se toimii tässä täydellisesti.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Otava 2018. Kansi: Piia Aho.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013.

Carmel Harrington: Rimakauhua ja rakkautta - elämä jatkuu

Olen sata kertaa miettinyt osuvampaa käännöstä brittiläiselle Cold Feet -tv-sarjalle, jonka suomennettu nimi tuntui kököltä heti alkuunsa. Mutten tietenkään ole keksinyt, joten Rimiksellä mennään. Tuo aikuisten Frendit, kolmen ystäväpariskunnan tarina, sulatti sydämet herkullisilla hahmoillaan, todenoloisilla tapahtumillaan ja nokkelalla dialogillaan.

Se toi peliin riittävästi realistista uskottavuutta ollakseen koskettava mutta pysytteli kuitenkin turvallisesti viihteen puolella - ilman noloa osoittelevuutta tai valmiiksi naurettuja kohtauksia. Henkilöihin kiintyi väkisinkin, niin loistavasti ne oli luotu omiksi persoonikseen niin käsikirjoituksessa kuin esitettyinä. Sarjan loppuminen oli faneille surun paikka: jopa niin, että käsikirjoittaja Mike Mullen ja tv-yhtiö näyttelijöineen lopulta, 13 vuoden tauon jälkeen, päättivät pidentää sarjaa alun perin tehdyistä viidestä tuotantokaudesta. Toistaiseksi kausia on tehty yhteensä kahdeksan, joista viimeisin tulee katsottavaksi 2019. (Cant wait...)

Fanipuheen jälkeen itse asiaan eli kirjaan, jonka bongasin ällistyneenä Bazarin kirjaluettelosta. Mitä, sarjasta on tehty myös kirja! Ei, se ei toista tv-sarjan tapahtumia, vaan täydentää niitä. Ovela veto, ja sarjan ystävälle vastustamaton. Onko jotain, mitä en vielä näistä henkilöistä tiedä?

En osaa sanoa, toimisiko kirja sarjaa katsomattomille. Luulen, että jollain tasolla kyllä: se esittelisi henkilöt ja maailman, jossa eletään, sen huumorin ja teemat sekä suorapuheisen esitystavan. Mutta aiemmin tuntematta ja näkemättä Adamia, Rachelia, Jennyä, Peteä, Davidia ja Karenia anti saattaisi silti olla ohuehko. Kirja nojaa vahvasti näyttelijöihin ulkonäköä myöten, jopa ajoittain turhan alleviivaavasti (Karen heiluttelee vaaleaa polkkatukkaansa...), joten näen kohderyhmänä nimenomaan sarjan ystävät. Ja jos et ole vielä nähnyt sarjaa etkä halua kuulla sen tapahtumista, lopeta tämän jutun lukeminen NYT.


-----


Meille sarjan ystäville kirja on yllättävä herkkupala. Tapahtumat on sijoitettu tv-sarjan viidennen ja dramaattisimman kauden jälkeiseen aikaan. Kauden piti alunperin olla viimeinen, se, joka paketoi kaiken ja jättää katsojat ikävöimään - mutta toisin siis kävi, suuren suosion ansiosta. Kausi kuusi alkaa tv:ssä kauempaa niin ajallisesti kuin maantieteellisesti, mutta mitä tapahtui Adamille heti sen jälkeen, kun Rachel kuoli? Sitä ei näytetty tv:ssä. Miten hän jaksaa huolehtia pojastaan? Pysyvätkö Jenny ja Pete yhdessä, ja miten voi Karen?

Näihin saamme vastauksia, ja täysin upposin heidän maailmaansa jälleen. Hienoisen sokerisuuden unohdin ja liikutuin Peten keskustelusta äitinsä kanssa, Jennyn ponnisteluista avioliittonsa puolesta, Adamin ja hänen isänsä suhteesta - isä on muuten yllättävä henkilö! Ja entä Adamin menneisyyden Jane? -  Robynin viisaudesta Davidin lapsien kanssa (David on ehkä lempihenkilöni koko porukasta). Eikä Rachel ole poissa, ennen kuin hänen pitää olla poissa. Adamin suru on kuvattu oikein ja uskottavasti.

Vahvasti dialogiin perustuva kirja on helppo lukea. Sen kummempia tasoja ei tarvitse etsiä, kun tietää taustat ja tuntee henkilöt. Koska tv-sarjan tekijät ja näyttelijät ovat olleet mukana kirjan teossa, voi turvallisesti tykätä: eivät he ihan höttöä hyväksyisi. Helppoa, viihdyttävää ja karkkia sarjan ystäville. Tekee tehtävänsä: en jättäisi väliin uutta kautta odotellessa. Lukemisesta jää samanlainen tunne kuin tv-sarjan jakson katsomisesta. Liikuttaa, naurattaa ja jättää odottamaan lisää.

Carmel Harrington: Rimakauhua ja rakkautta - elämä jatkuu. Bazar 2018. Suomennos Marja Helanen. Kustantajan lukukappale.

Kansallisteatteri: Kissani Jugoslavia

Jälleen kerran mietin, miten ihmeessä kirja taipuu näyttämölle: teos, joka ei ole helppo edes luettuna. Ja jälleen kerran totesin, että erinomaisesti. Luottamus ammattilaisiin ja hyvään tarinaan kasvoi jälleen.

Tarina kertoo Bekimistä, suomalaisesta nuoresta miehestä, ja hänen albaaniperheensä vaiheista. Isä ei ole enää elossa, mutta vahvasti läsnä; äidistä sukeutuu meillä tavallinen toppatakkimummo. Mutta juuret kannattavat Bekimiä, joka nuoren tavoin etsii itseään ja olemisen tapaansa, lisähaasteena toisen kulttuurin tausta. Miten kasvaa aikuiseksi ympäristössä, joka on erilainen kuin mihin on kasvatettu ja synnytty? Vaikka poika oli niin pieni Suomeen vanhempiensa kanssa tullessaan, että on elänyt enemmän suomalaisena kuin jugoslavialaisena, ei vanhempien vaikutus ole mitätön.

Isän muisto ei ole vain autuutta; mies ei hyväksynyt poikansa valintoja ja toimi aviomiehenä myös kehnosti, kuten katsojille avautuva äidin tarina nuoresta tytöstä tähän hetkeen kertoo. Äidin rooli on suurin paitsi Bekimin elämässä myös näytelmässä. Se valottaa katsojalle albaanien tapoja ja naisen asemaa siellä ja täällä, konkreettisesti.

Mutta Bekim itse, ja hänen käärmeensä ja kissansa ovat kuitenkin päähenkilöitä. Käärmeen viileänkarhea iho kietoutuu hänen ympärilleen karussa poikamiesboksissa, kun hän tarvitsee ystävää ja lohdutusta.

Kissa, poikaystävä, ei pidä käärmeestä, vaan pelkää ja inhoaa sitä. Silti kissa muuttaa Bekimin luo asumaan. Ja kuten tiedämme, kissa kaipaa jatkuvaa silitystä, joten miten käy...

Symboliikka kuulostaa kummalta, mutta on herkullista ja monitulkintaista. Selväksi käyvät perusasiat: Bekimin taistelut taustansa ja seksuaalisen identiteettinsä kanssa, vaikeudet löytää ja olla oma itsensä. Kipu on väliin käsinkosketeltavan riipaisevaa, mutta eteenpäin vievää: en silti toivoisi kenenkään joutuvan niin tiukille kuin nuori mies joutuu. Voisiko aikuisuuteen astua helpomman kautta? Mutta ilman iloa ei olla, siinä(kin) mielessä Bekim on tavallinen nuori mies. Vaikka enemmän ajatteleva - tai ehkä hänellä vain on enemmän ajateltavaa? Katsomo saa kuitenkin liikutuksen, kauneuden ja huumorin hetkiä palkakseen monin tavoin, joista näyttämöllä hienoimpia ovat käärmeen ja kissan roolit.

Perusvire on melankolinen, ilo ja toivo väreilevät silti, kuten nuoren tarinassa kuuluu. Toni Harjajärvi Bekiminä on tasaisen varma ja uskottava, Sari Puumalainen äitinä jokseenkin tutun maneerinen, vaikka suomalaisnaisen toppatakkivaiheessa hyvinkin todellinen.

Petri Liski käärmeenä ja Ville Tiihonen kissana (ja molemmat muissa rooleissaan) loistavat ja riemastuttavat! Se käärmeen kiemurtelu alas kirjahyllyä ja kissan flirtti!

Näyttämö Bekimin kodissa toimii. Koin hieman häiritseväksi jatkuvan taustanvaihdon äidin tarinassa; aloin miettiä enemmän sitä, miten lavastajat ehtivät tehdä työnsä kuin sitä, miten tarina etenee. Vaikka upeita näkymiä oli tarjolla, ja joka kerran sai yllättyä ja ihastella. Äiti ei silti tarjonnut samastumisen tai liikutuksen kohtaa, vaikka tarina olisi tarjonnut siihen aineksia. Ehkä hyvä niin: oli keskityttävä Bekimiin, jonka kokemukset tuntuivat aidoilta ja koskettavilta. Ja käärmeeseen ja kissaan; kaikkiin eri suuntiin, jotka nuorta miestä vetävät.

Kipeää ja osin hulvattoman hauskaa, kuin elämä ikään. Etenkin nuoren elämä (sanoo täti). Hieno ja koskettava esitys, josta pidin paljon. Ja päätin lukea kirjan uudestaan.

Kenelle: Ajatteleville, identiteettiään etsiville tai etsimisen jo päättäneille, koskettavaa kaipaaville, sopeutumista ihmetteleville, miehen kasvua seuraaville.

Muualla: Upeastihan kaikki soljui, toteaa Teatterikärpänen.

Kansallisteatteri: Kissani Jugoslavia. Perustuu Pajtim Statovcin samannimiseen kirjaan. 

Ohjaus: Johanna Freundlich. Rooleissa: Toni Harjajärvi, Petri Liski, Sari Puumalainen ja Ville Tiihonen.Dramatisointi Eva Buchwald. Lavastus Katri Rentto. Puvut Emilia Eriksson. Valot Kalle Ropponen. Äänet Antti Puumalainen. Naamiointi Petra Kuntsi.

Kuvat: Kansallisteatteri.
Lippu: Bloggariklubin jäsenenä.

Michelle Obama: Minun tarinani

Elämäkerta noudattaa perinteistä kaavaa, mikä helpottaa lukijaa. Aletaan alusta, ei kikkailla perusasioissa. Kuvataan lapsuutta, ympäristöä ja ajatusmaailmaa, joissa Michelle Robinson syntyy ja kasvaa. Alue on sittemmin slummiutunut mustien alue Chicagossa. Perhe, johon tyttö syntyy, ei ollut varakas eikä etuoikeutettu, mutta Michellen ja hänen veljensä Craigin vanhemmat olivat fiksuja ja halusivat lapsilleen kunnon koulutuksen, maksoi mitä maksoi.

"Kumpikaan ei ollut koskaan lomaillut Euroopassa. He eivät koskaan käyneet uimarannoilla eivätkä ulkona syömässä. He asuivat vuokralla. Me olimme heidän investointinsa, minä ja Craig. He panivat kaikki rahansa meihin."

Ilman tuota omistautumista tarina voisi olla aivan toinen tai sitä ei olisi lainkaan. Michelle osoittautui välkyksi, ja perhe iskosti hänen mieleensä itsevarmuuden ja opinnälän, joiden avulla tyttö eteni opin portaita maan yhteen arvostetumpaan kouluun, Princetoniin, asti. Menestymisen halu oli vahva, polku näytti selvältä.

"Jos olisin pysähtynyt miettimään, olisin saattanut tajuta, että olin palanut loppuun opiskelusta. Olin voipunut luennoista, aineista ja tenteistä ja minulle olisi todennäköisesti ollut eduksi tehdä jotain erilaista. Mutta kävin LSAT-kokeessa, kirjoitin viimeisen vuoden opinnäytetyöni ja kurkotin kuuliaisesti kohti tikkaiden seuraavaa puolaa hakemalla maan parhaisiin oikeustieteellisiin tiedekuntiin. Pidin itseäni fiksuna, analyyttisenä ja kunnianhimoisena. Olin karaistunut kipakoissa ruokapöytäväittelyissä vanhempieni kanssa. Osasin väitellä asioista niiden teoreettiseen ytimeen asti ja olin ylpeä siitä, etten kriisitilanteessa koskaan luovuttanut. Eivätkö nämä, jos mitkä, olleet nimenomaan juristin ominaisuuksia? Minun mielestäni kyllä."

Tässä on muutamia kiinnostavia kohtia: Michelle itse jatkaa, että hän pyrki valinnoillaan saamaan hyväksyntää (eli kehuja). Tyypillinen kiltin tytön syndrooma siis. Hän käyttää huolettomasti loppuun palamisen termiä, vaikka oikeasti siitä ei ollut kyse; hänen toimintakykynsä ja kuntonsa ei missään vaihessa ollut vaarassa, tai ainakaan hän ei kerro siitä. Mutta uskon hänen olleen välillä väsynyt kaiken suorittamisen keskellä. Mikä ei estänyt opiskelujen ja uran ansiokasta jatkamista huippuyliopisto Harvardissa ja sen jälkeen asianajotoimistossa, jonka hän oli valinnut työpaikakseen opiskelun jälkeen.

Jossa hän tapaa harjoittelijan nimeltä Barack Obama. Suhteen alku oli hidas, lopputulos tiedossa, mutta Michelle mietti asiaa paljon.

"Elämässä saamani monet hyvät asiat aiheuttivat nyt eräänlaisen psyykkisen piiskansivalluksen. Minut oli kasvatettu luottamaan itseeni ja ajattelemaan, ettei menestykselle ole rajoja, uskomaan että että voisin tavoitella ja saavuttaa mitä vain halusin. Mutta minä halusin kaiken. Sillä kuten Suzanne sanoi, miksikäs ei? Halusin elää pirteän Mary Tyler Mooren tavoin itsenäisenä uranaisena mutta samalla tunsin vetoa vakauttavaan, uhrautuvaan ja valjulta vaikuttavaan turvallisuuteen, jota vaimon ja äidin rooli merkitsi. Halusin työelämän ja halusin kotielämän, mutta myös jonkinlaisen toivon siitä, ettei toinen täysin tukahduttaisi toista. Halusin olla juuri sellainen kuin äitini mutta samalla täysin erilainen. Sitä oli outoa ja hämmentävää pohtia. Voisinko saada kaiken? Saisinko kaiken? Minulla ei ollut hajuakaan."

Rakastumisen kuvaukset uteloittavat, mutta eniten kiinnosti se, millaista ensimmäisen naisen elämä ja työ - palkaton sellainen - on. Ja siitä saamme kuulla paljon. Samalla kirja on kuvaus Barack Obaman noususta politiikan huipulle. Jo presidenttiehdokkaana olo on myös vaimon kokopäivätyötä. Ja presidenttiyden aika: miten perhe ja lapset pärjäävät, miten he päivänsä käyttävät ja miten arki Valkoisessa talossa toimii - se on kirjan herkullisin anti. Ja myös varmasti sensuroiduin. Silti verhon vilautus kiehtoo.

Michelle Obama kertoo paljon siitä, mitä asioita hän on halunnut nostaa asemassaan julki. Ja että hän oppi pian sen, että tyhjiö täyttyy, joten jos julkisella henkilöllä ei ole omaa agendaa, sen luo joku muu, joten on paras miettiä strategia itse. Viisaasti ajateltu! Tyttöjen asema on hänen sydäntään lähellä. Kahden tyttären äitinä ja vaatimattomista, luokka- ja värierot tunnistavista oloista ponnistaneena myös ymmärrettävää ja tarpeellista, nykymaailmassa ja Amerikassa. Ensimmäisen naisen status auttoi monen hyödyllisen hankkeen käynnistämisessä ja edistämisessä, ja hän oppi pikku hiljaa käyttämään valtaansa, joka ei ollut mitätön.

Mutta se arki! First Ladyn päivät ovat minuuttiaikataulutettuja. Niin minunkin, mutta saan sentään ilman suurta häslinkiä karata naistenhuoneeseen tarvittaessa, vaikka palaveri jäisi kesken. Eikä kannoillani roiku laumaa turvamiehiä ja assistentteja, aina valppaasta mediasta puhumattakaan. Voin jopa käydä kotini parvekkeella lupaa kysymättä! Tai ulkona syömässä ja teatterissa ilman mittavaa turvajärjestelyä, joka sulkee lähikadut, hidastaa kaikkien matkaa ja altistaa muut alueella liikkujat noloon tarkastukseen siitä, onko tilanteessa läsnä aseita tai muita vaaratekijöitä. Ei käy kateeksi.

Ymmärrän, että nyt puhutaan isommista asioista kuin yhden henkilön viihtymisestä: Obaman pariskunta ajattelee tekevänsä työtä koko kansan puolesta, ei oman etunsa. Mikä on todennettu äänestäjien ja rahoittajien voimin. Se nostaa heidät taviksista tuhatkertaisesti eri tasolle ja saa hyväksymään epämukavuudet henkilökohtaisessa elämässä. Michelle Obama vakuuttaa minut siitä, että vaikkei hän ole innoissaan kaikesta puolisona, äitinä tai uranaisena, hän uskoo vakaasti miehensä visioihin ja ajatuksiin siitä, miten amerikkalaisten elämää voisi kohentaa. Ja tekee kaikkensa, että ne ajatukset tulisivat toteen.

Henkilökohtaisuuksiin mennäkseni, Michelle Obaman peruslause lapsuudesta alkaen on ollut: Olenko tarpeeksi hyvä? Kirjassa ei sanota suoraan, saako hän vastauksen, mutta kertomus pyrkii tekemään sen selväksi. Luulen, ettei hän itsekään vielä tiedä lopullista sisäistä vastaustaan, mutta heilutan katsomossa voittajalippua. Jos hän nousee rivikansalaisesta maailman parhaaksi luokitellun yliopiston kasvatiksi, auttaa miehensä Yhdysvaltojen ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi, hoitaa avioliittonsa, kaksi tytärtään ja oman osuutensa politiikassa, julkisuudessa ja monissa tukea tarvitsevien kansalaisten hankkeissa kaiken osoittamansa älyn, tunteen, kokemuksen ja koulutuksen pohjalta, mitä epäiltävää jäisi? Ja yritän nyt kovasti pidättäytyä vertailuista muihin Amerikan presidenttien puolisoihin. Presidenteistä puhumattakaan.

Muutama nosto: Michellen huomiot arjesta ovat työelämästä tuttuja. Lyhennetään työviikkoa, näin se käy:

"En tuolloin vielä tajunnut, että osa-aikatyö voi olla ansa, etenkin jos sen on tarkoitus olla miniversio omasta aiemmasta kokopäivätyöstä. Ainakin minun kohdallani kävi niin. Tässä oli yksi niistä edellä mainitsemistani asioista, jotka valkenevat monille meistä liian myöhään. Osallistuin edelleen kaikkin työpalavereihin ja vastuullani oli melkein kaikki samat asiat kuin aiemmin. Ainoa todellinen ero oli, että sain nyt suunnilleen puolta pienempää palkkaa ja yritin mahduttaa kaiken kahdenkymmenen tunnin työviikkooni.... Osa-aika sai vain aikaan tunteen, että jätin työt puolitiehen ja että yksityis- ja työelämän rajat olivat hämärtyneet."

Vieraampi on hänen agendansa perusasia, värillisyys ja erilaisuuden kokemus. Se vaikuttaa vahvasti kaikkeen, ulkopuolisena ja valtaenemmistön edustajana siitä saa vain häivähdyksen. Vaikka olemme jo tottuneet rasistisiin mielenilmauksiin Pohjoismaissakin, on vaikea tajuta asian monisukupolvista syvyyttä yhdysvaltalaisessa kulttuurissa.

"Mutta jopa tänään, kun yliopistoissa on edelleen enemmän valkoisia kuin värillisiä opiskelijoita, sulautumisen taakka sälytetään suurelta osin vähemmistöopiskelijoiden harteille. Minun kokemukseni mukaan se on paljon vaadittu. "

Pidän kirjassa siitä, että se pysyy pääosin realismin ja arjen tasolla.

"Koskaan sinä aikana, jonka olen Barackin tuntenut, hänelle ei ole tuottanut iloa käydä kaupoissa, laittaa ruokaa tai tehdä minkäänlaisia kädentöitä." 

Henkilöt ovat uskottavia ja tosia (kuin kuvailisin fiktiota, mutta onhan tuo elämä melkoista fiktiota taviksille), kirja kiinnostava ja paljon kertova. Käännöksen laatua en osaa arvioida alkutekstiä tuntematta; jotkut jäykähköt ja vanhanoloiset lauseet lienevät perua sieltä. (Vaaksan korkuiset aukot? Posliinista tehdyt pienoisveistokset?) Vaikka tiedostan painetun tekstin valikoivan otteen (monet "tällit" on siivottu sisäsiisteiksi tai kokonaan pois, amerikkalaiseen tapaan, tekisi mieli sanoa), olen silti tyytyväinen. Michelle Obama osoittaa olevansa oma henkilönsä vahvalla ja vaikuttavalla tavalla. Mitä oikeasti tapahtui ja miten tarina jatkuu: varsinaiset elämäkerrat saamme ehkä lukea myöhemmin.

Kenelle: Uraäideille ja -isille, uramiehiin rakastuneille, uraihmisten lapsille, menestymisestä haaveileville tytöille, maailman johtamisesta uteliaille.

Muualla: Herättävä ja positiivinen lukuelämys, sanoo Kirjaluotsi. Herkkä mutta voimallinen, sanoo Hidasta elämää.

Michelle Obama: Minun tarinani (Becoming). Otava 2018. Suomennos Ilkka Rekiaro. Kustantajan lukukappale.

Vanessa Kairulahti & Karoliina Kouvola: Helsingin henget

Helsingin vanhoissa taloissa elää aaveita, sehän tiedetään. Käyn noin kerran kuussa Kansallisteatterissa, jonka sokkeloisissa käytävissä ja hisseissä olen oppinut katsomaan varoen kanssamatkustajia. Ovatko todellisia vai eivät?

Kairulahti ja Kouvola kertovat aiheesta tutkijan silmin. Herkullisen ulkoasunsa takaa kirja paljastuu tieteellisen kuivaksi selostukseksi Helsingin tunnetuista kummituksista. Ensin käydään läpi kaupungin historia - mikä ei ole tosiaankaan huono juttu (sanoo Helsingin historiahullu), vaan taustoittaa ansiokkaasti aihetta ja nostaa lukijan tietotasoa, jos jokin Helsingin syntyvaihe on päässyt unohtumaan: tuskallisesti saatiin väki muuttamaan lopulta eteläisen Suomen Vironniemelle, jolla nykykaupunki sijaitsee.

Mutta ei, vieläkään ei päästä itse aiheeseen. Selostetaan kummituskäsitysten eri vaiheita historiassa, päreen valossa kerrottujen juttujen tarinoinnista spiritistisin liikkeisiin ja tahoihin, jotka paranormaaleja ilmiöitä ovat tutkineet ja tutkivat edelleen. Niitä on muuten yllättävän monta. Oikeastaan en olisi halunnut tietää. En ole aaveista ja tuonpuoleisista niin kiinnostunut, näkyvässäkin on tarpeeksi käsiteltävää. Toisaalta, voin hypätä yli tylsät kohdat.

Vasta sitten saadaan kuulla kummitusjuttuja! Osa on tuttuja, osa uusia. Päättömät hahmot ja eriväriset (harmaat, mustat, valkoiset) rouvat Helsingin keskustan tutuissa kortteleissa ja rakennuksissa värisyttävät. Tiesitkö muuten, että Tauno Palo kummittelee Harakan saarella tai että eräs aave saattaa vaatia lääkitystä Bulevardin apteekissa? Minä en tiennyt, vaikka olen kyseisessä apteekissa asioinut monet kerrat. Eivätkä takuulla tiedä luksushotelli Glon asiakkaatkaan, että majan manoille menneet talon asukkaat saattavat liikkua samoissa tiloissa. Päättömyys on myös yksi aaveiden tavallinen esiintymisasu. Sellaisena hahmon saattaa nähdä Vallisaarella, Suomenlinnassa tai Kruununhaassa. Aurora Karamzinin arvellaan viihtyvän huvilassaan edelleen. Samoin edesmennyt arkeologi ei malta jättää työpaikkaansa Kansallismuseota. Valppaana siis, Helsingin museoissa ja nähtävyyksissä vierailijat!

Parikymmentä kummitustarinaa esiintymiskarttoineen ja kirjallisuuslähteineen ovat kelpo paketti. Tekstillinen esillepano on turhan tutkijamainen, enemmän olisi voinut revitellä. Ja teksti oikolukea ja editoida vielä kerran, välttää toistoja ja lisätä napakkuutta. Tutkija tietää paljon, muttei ehkä ole vetävän tekstin asiantuntija. Tervetullut ja kiinnostava aihe sekä asiantunteva kooste silti.

Ulkoasusta lisäpisteitä. Kansi ja formaatti on mainio, kuvitus tarpeellinen vaikka vaatimaton. On käytetty valmiita vanhoja kuvia, kun aiheesta olisi voinut näyttää paljon enemmän osaavan kuvaajan voimin. Resurssikysymys, uskon. Koska kirjoittajat tuntevat aiheensa perusteellisesti ja aihe on vahvasti tunteisiin vetoava, on harmi, että sen esittely jää puolitiehen tai kolmeen neljännekseen, niin tekstiltään kuin kuviltaan. Mainiosta upeaksi olisi ollut mitattava matka. Tietoa se silti antaa, kuten pitääkin. Ja ilolla ja suurella kiinnostuksella sen luin.

Kenelle: Helsingin rakastajille, kummitushulluille, mystisen ystäville, pääkaupungin historian pikakelausta kaipaaville.

Muualla: Tutkimuskohteena kauhu on pop, sanoo Kirjamies.

Vanessa Kairulahti ja Karoliina Kouvola: Helsingin henget – opas aaveiden pääkaupunkiin

SKS 2018. Kannen suunnittelu: Laura Noponen. Kustantajan lukukappale. 

Jarkko Tontti: Perintö

Tontti sukeltaa herkulliseen aiheeseen: perintöriitaan. Iäkkäiden vanhempien kuoltua jäävät aikuiset lapset setvimään välejään ja perintöään, niin aineellista kuin henkistä. Usein olen kuullut kauhujuttuja, kuinka setviminen on riitaista ja katkeraa.

Aina perhesuhteet eivät näyttäydy tasapuolisina, ja katkeruudet perustuvat oletuksiin enemmän kuin tosiasioihin. Olen nähnyt tapauksia, joissa kolhiintunut kahvikuppi on tärkeämpi kuin sisarussuhteiden säilyminen. Enkä ole varmasti ainoa. Mutten muista aiemmin lukeneeni aiheesta romaania, siksi tervetullut.

Henrik on sitä mieltä, että isosisko Anna-Leena on aina ollut äidin lempilapsi. Ja että häntä on pidetty näiden kahden suhteesta erossa, tahallisesti. Häneltä on pimitetty jotain, Henrik miettii.

"Vaimoni Sarin mukaan taannuin joka kerta, kun vierailin äitini luona. - Hamuat tissiä, Sari sanoi, ja hänen kasvoilleen levisi se ilme. Yhtäaikaa myötäymmärtävä ja ärsyttävä. Hyvä on. Ehkä minä oli Oidipus, joka etsii lopun elämäänsä suuhun suihkuavan maidon korvikkeita. Mutta jos olin, niin olivat kaikki muutkin miehet."

Sisarusten välit viilenivät vuosiksi perintökesämökistä riitelyn takia isän kuoleman jälkeen. Kun äitikin kuolee ja hänen asuntonsa pitäisi myydä, ollaan jälleen ongelmissa. Henrik lupaa hoitaa perunkirjoituksen, mutta sisko saa patistella, kun mies ei saa aikaiseksi.

"Miksi Henrikin piti olla niin hankala? Miksi hänen piti aina kylvää riitaa, jänkätä ja vastustaa, lietsoa eripuraa asioista, jotka olisivat muuten menneet omalla painollaan?" 

Hommaa mutkistavat sinikantiset vihot, jotka löytyvät jäämistöstä. Äidin päiväkirjoja, joiden omassaolosta Henrik ei tiennyt aiemmin. Anna-Leena tiesi ja oli luvannut äidilleen hävittävänsä vihot, vaikkei niiden sisältöä tuntenutkaan. Hän osaa katsoaan äitiään enemmän ihmisenä ja naisena kuin Henrik, jonka on vaikea hyväksyä, että äidillä saattoi olla perheen ohella muutakin elämää. Silti äidin monet salaisuudet yllättävät, ja sisko ihmettelee veljensä kanssa yhtä lailla, miksi äiti kirjoittaa jatkuvasti jostakusta M:stä. Ja ärtyy pikkuveljelleen, vaikka isosiskona on myös tottunut hoivaajan rooliinsa.

"Kuinka paljon enemmän rahaa äiti olikaan vuosien kuluessa antanut Henrikille ja hänen lapsilleen kuin meidän perheellemme. Silti Henrik uhriutui vuodesta toiseen ja toisteli, että hän oli ollut vain se toinen lapsi. Äiti muka rakasti minua enemmän. Roskaa, henrikmaista nillitystä. Kuka oli M? Äiti eikoskaan esitellyt minulle miesystäviään. Mutta hän oli maininnut heistä."

Henrik on luonnollisesti päinvastaista mieltä rahanjaosta. Siitä, kumpi vihot saa, kasvaa kynnyskysymys, ja yllättäen lukija huomaa lukevansa dekkarityyppistä kuivanhumoristista seikkailua ja riitaa, joka päätyy yllättävään loppuratkaisuun ja suomalaiseen tapaan perseiden vetämiseen. Mutta kuka sen tekee, missä ja miksi? Kasvaako Henrikistä ikinä aikuinen? Ja miten äidin perintö lopulta jaetaan?

Totta puhuen, ei loppu kovin yllättävä tapahtumankäänteiltään ole, kun jopa minä äidin salaisuuden arvasin, tunnelmaltaan enemmän: mennään laitaan, josta en ihan vakuuttunut. Muutamia muitakin epäuskottavuuksia ilmenee, kuten äidin outo asioiden salailu ylipäänsä. Toisaalta, miksi äiti olisi velvollinen raportoimaan kaikesta lapsilleen? Tontin vahvuus on sävykkäässä ihmiskuvauksessa, etenkin mieskuvissa, joita hän ennenkin on sanoittanut ansiokkaasti ja ymmärtävästi, jumiutumatta kliseiseen sankari-nahjus-skaalaan. Hänen henkilöidensä havainnot ovat suoria ja aitoja, tekstinsä täpäköitä päälauseita, joissa ei maalailla, vaan mennään asiaan.

"Miksei minulle kerrottu?"

Kenelle: Perillisille, sisaruksille, mieskuvan sävyjä etsivälle, riiteleville, yhteisomistuskesämökkiä harkitseville, suoran puheen ystäville.

Erikoista: Ensimmäinen kirja, jonka lainasin Oodista.

Muualla: Tiivis, särmikäs romaani, sanoo Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa.

Jarkko Tontti: Perintö. Otava 2018. Kansi Tuuli Juusela.

Kevyttä luettavaa x 3

Raskaina aikoina auttaa kevyt eikä aina sekään, mutta aina viihdekirjallisuus minua uteloittaa. Jospa se kuitenkin viihdyttäisi, naurattaisi, keventäisi arkea? Kuitenkin paremmin kuin telkkari?


1. Historiallisten romaanien loistokirjoittajana tuntemani Anneli Kanto yllättää ja vetäisee lukupinoon ehtaa chick-littiä, joka noudattaa niin pilkuntarkasti lajipiirteitä, että sitä voisi luulla parodiaksi, jos se ei olisi, no, ehtaa chick-littiä.

Mirjami on koulutettu virkanainen, jolla on komeat auto, asunto ja poikaystävä Helsingissä. Katoavaa on mainen kunnia, huomaa hän pian saatuaan potkut töistä. Eikä siinä kaikki: kotiseudulla Pohjanmaalla asuva sisar kuolee yllättäen, ja Mirjamin on lähdettävä hoitamaan sisarentyttärensä ja vanhan äitinsä asioita, joista sisko siihen saakka huolehti.

Miten sujuu Mirjamin uusi rooli työttömänä ja rahattomana uhmailevan teinin tätinä ja vanhuksen hoitajana? Saako hän nakattua velvoitteet yhteiskunnalle vai keksiikö parempia keinoja päästä pälkähästä? Ja se tärkein: löytyykö peräkylästä romantiikkaa?

Sutjakka ammattilaiskirjoittajan tarina, joka on sitä itseään - ei yllätä eikä jää mieleen, mutta viihdyttää sen hetken kun sitä kestää.

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä. Karisto 2018. Kansi: Terhi Ekebom.

2. Ruotsalaista romanttista viihdettä! Kirja tuo hersyvän kurkistuksen länsinaapurimme hyvinvoivien seurapiireihin. Nyt ei olla köyhiä eikä kipeitä, vaan valitaan niin vaatteet, viinit kuin ystävätkin tarkasti merkin ja sesongin mukaan ja juhlitaan parhaissa bileissä.

Paula on menossa naimisiin Didden kanssa. Juuri ennen häitä hän kuitenkin tapaa Tomin, ja arvaatte jo, mitä tapahtuu. Suhteiden setviminen kestää kaksi ja puolisataa sivua, mikä ei tunnu pitkältä, kun on "genremoodissa". Vetävä, tiukan kaavamainen tarina chick-litin ystävälle.

Virkistävää on se (kaiken tuon hyvinvoinnin ja tuotemerkkipudottelun lisäksi), ettei sankaritar Paula ole enää tyttönen, vaan jo 38-vuotias. Ja että suomentaja on itsekin viihdekirjojen tekijänä ansioitunut. Käännös on pääosin luontevaa puhetta ja nokkelia sananvalintoja, jokin lapsus tyyliin "uranputki" tai epäaito sanajärjestys saattaa vilahtaa.

Denise Rudberg, Hugo Rehnberg: Niin se sitten meni (Inte riktigt enligt plan). Into 2018. Suomennos Kaisa Haatanen.

3. Virve Vicky Rostin tärkeimmät elämän ja uran käänteet kertaava teos on selkeä fanikirja, joka ei sisällä oleellista uutta meille, jotka olemme naistenlehtien ja muiden medioiden artikkelit ja haastattelut tähdestä tarkasti lukeneet. Laulamisen palo, Danny-show, hitit, perhe, Euroviisut, erot ja avioliitot, Menneisyyden vangit, kestomaine varman ammattimaisena bilelaulajana, joka saa karismallaan ja taidoillaan yleisön villiintymään - ainakin tämän lukijan ikäkauden yleisön, jolle laulaja on tuttu uransa alusta asti.

Kirja on silti viihdyttävä, ammattimaisesti tehty ja kootusti kaiken kertaava helppolukuiseen muotoon, sopivaksi myös heille, jotka fanittavat, mutta eivät paljon lue. (Ehkä se onkin teoksen tärkein kohderyhmä?) Elämäkerraksi sitä ei voi nimittää, sillä paitsi että ura on pahasti kesken, elämästä puhumattakaan, kirja ei esitä analyyseja sen enempää musiikista kuin mistään muustakaan, vaan kertoo juuri sen, mitä saa kohteen suulla ja puolesta kertoa, ja kietoo kaiken myönteiseen hyminään.

Emme saa esimerkiksi pohdintoja siitä, mitä ammatti vaatii ja mitä Vicky tekee vastatakseen vaatimuksiin taidollisesti, tiedollisesti tai fyysisesti - viimeisin ei ole lainkaan pieni asia esiintyvän artistin uralla, uskon. Kirja ei myöskään aseta kohdettaan laajempaan kehykseen Suomen musiikkitaivaalla eikä puutu henkilökohtaisten valintojen taustoihin yhtään enempää kuin on "pakko." Varsinaista elämäkertaa jäämme siis vielä odottamaan, ehkä iäksi.

Arvostan sitä, että Virve Rosti on onnistunut pitämään yksityisyytensä ja ammattimaisen imagonsa ja pysynyt poissa seurapiiripalstojen vakiopaikoilta häsläämästä. Työ puhukoon puolestaan, hän tuntuu ajattelevan. Se näkyy myös kirjasta, eikä minulla ole mitään myönteistä hyminää vastaan tästä artistista puhuttaessa, kunhan lukijan odotukset eivät ole fanikirjaa isommat. Kirja antaa kuvan energisestä, varman oman tiensä kulkijasta, joka on määrittänyt tarkkaan, missä rajat menevät.

Lasken fanikirjat viihdekirjoihin mielessäni, vaikka ne taitavat löytyä tietokirjahyllystä kaupoissa ja kirjastoissa.

Anne Pennanen, Sami Spåra, Tuija Wuori-Tabermann: Vickypedia. Otava 2018.

Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma

Nopolan sisarukset ovat tehneet yhdessä noin 70 kirjaa sekä näytelmiä, musikaaleja ja elokuvakäsikirjoituksia, kertoo kirjan takakansi. Sinikka ja häntä muutaman vuoden nuorempi Tiina ovat tuottoisa siskospari ja valottavat nyt lapsuuttaan ja yhteistyönsä juuria: miten ihmeessä sisarukset ovat pystyneet ja pystyvät moiseen yhteistyöhön ja tuotantoon, joka on kunnioitettavan laaja sekä yhteensä että erikseen - puhumattakaan suuresta suosiosta ja vankasta asemasta, jonka heidän tuotantonsa on saavuttanut saavuttanut etenkin lasten, heidän vanhempiensa ja huumorin ystävien sydämissä jo parissa sukupolvessa?

He ovat eläneet vauraan, lapsista välittävän lapsuuden ja nuoruuden ydinperheessä, kuten sanotaan: isä kävi töissä, äiti hoiti kotia ja lapsia. Kuvattu ajanjakso alkaa 1950-luvun lopulta Helsingistä, josta perhe muutti pian Tampereelle, ja kestää 1970-luvun opiskeluihin ja ensimmäisiin työpaikkoihin. Koska heidän isänsä oli mainostoimistomies, saivat tytöt jo pieninä toimia valokuvauksissa malleina, tosin ilman palkkaa. Vaikka olen heitä hieman nuorempi, muistan lapsuudestani monet mainokset, joihin kirja viittailee: Spikkespanit ja Havin hyvät sydämet. Huvitusta herättävät makkaramainokset ja reklaami, jossa tytöt katsovat iloisiksi käskettyinä kiinni olevaa Helkama-televisiota!

Kirja kuvaa tapoja ja arkea etenkin 1960-luvulla. Miten vaatteet teetettiin ompelijalla, miten kestittiin vieraita ja niiattiin aikuisille, leikittiin barbeilla ja kirjoitettiin Ystävä-kirjaan, ja lastenhuoneen seinällä vahti Suojelusenkeli-taulu. Kesät vietettiin mökillä niin tiukasti, että tyttöjen mielestä he eivät nähneet koskaan Tampereen Hämeenkatua kesäisenä.

Ja paljon harrastettiin: pianonsoittoa, partiota, jopa balettia - ja tietysti lukemista, piirtämistä ja muita taideaineita. Mielikuvitus lensi jo pienestä ja monet asiat kiinnostivat, kuten nuorena kuuluu. Ja vanhemmat kannustivat, vaikka sain käsityksen, että myös kuri oli ajan hengen mukainen ja tapoja edellytettiin. Hyvin (yli?)kilttejä sisarukset vaikuttavat olleen, ainakaan kaidan tien poikkeamia ei raportoida.

Arkielämän tuntemus, laaja tuttavapiiri ja tarkkaileva silmä jo pienestä lienevät peruskiviä myöhemmälle nokkelalle maailman käsittelylle lasten ja aikuisten rakastamalla tavalla. Moni kirjailijaparin tuotannosta tuttu yksityiskohta saa valotusta lapsuuden henkilöistä tai tapahtumista.

Sinikan ja Tiinan dialogina sekä Sinikan esseinä etenevä jutustelu on helppolukuinen, niin ajankuvaa kuin sisarusten erilaisia luonteita mainiosti kuvaava ja tietysti - heidän tuotantonsa tuntien ei-yllättävästi - viihdyttävä. Runsas valokuva- ja piirroskuvitus tuo teokseen päiväkirjamaisen tunnun, samoin erilaiset listat. Molempien erillinen sekä yhteinen teoslistaus kattaa kirjasta peräti 8 sivua. Ehkä tuotannon laajuus on asia, jonka he haluavat kirjalla tuoda esiin, juurien lisäksi. Elämäkerta kirja ei ole, vaan persoonallinen esittely, nostalgiapläjäys ja johdatus Nopola-maailmaan. Johon paljon lähilapsia omaavana olen ilokseni saanut tutustua jopa paremmin kuin olisin ikinä toivonut. (Toivoisin kovasti uutta Risto Räppääjä -elokuvaa, entiset osataan jo ulkoa.)

Kenelle: 60-luvun lapsille ja heidän lapsilleen, luovuuden lähteistä kiinnostuneille, sisaruksille ja sisarussuhteita pohtiville.

Muualla: Maija luki kirjaa koko ajan hymy naamalla Kirjojen keskellä.

Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Siskossyndrooma. Tammi 2018. Toimitus: Sinikka Nopola. Kuvatoimitus: Markko Taina. Graafinen suunnittelu Emmi Kyytsönen. Henkilökuva omani, kuvattu Oodin avajaisissa.

EDIT: Sain juuri tiedon Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan 30-vuotistaiteilijatapahtumasta Kansallisteatterissa 23.1. 2019, klo 17, liput kympin. Fanit, sinne! Lisätietoa ja lippuvaraukset: https://kansallisteatteri.fi/esitys/taiteilijatapaaminen-sinikka-ja-tiina-nopola/

Oi Oodi, vielä kerran!

Ajattelin tehdä teille koosteen keskustakirjasto Oodista, mutta toisaalta, sellaisen teki kollegani jo rakentajan sivuille, joten mitäpä turhaan kertaamaan. Sieltä näkyvät kommentit niin rakentajan, arkkitehdin kuin kirjastolaitoksenkin näkökulmista. Etenkin rakennustöitä johtaneen Teron kirje kirjastokävijöille, "Oodi on nyt teidän", liikuttaa!

Muutama kuva ja tunnelma kuitenkin avajaisista, joita on juhlittu tänään ja eilen, noin 55 tuhannen ihmisen voimin. Oodi on nyt livenä vielä upeampi kuin olisi voinut odottaa, jos mahdollista. Yläkerta on kirjaimellisesti taivaanomainen - ihmisten ilmeet siellä oli mahtava nähdä (itselläkin silmät kostui). Vaikka tila on valtava, hälyn tuntua ei ollut, akustiikka pelaa.

Tosin nyt avajaisjuhlallisuuksissa oli paljon ohjelmaa, joka näkyi ja kuului, koko talossa: kirjailijahaastatteluja, tanssiesityksiä, musiikkia. Jari Tervo veti väkeä tapansa mukaan, Anja Snellman ihasteli taloa, Sinikka ja Tiina Nopola saivat myös olla ensimmäisten joukossa esiintyjinä kirjataivaan haastattelutilassa, joita on muuten kaksi, molemmissa päissä.

Käyttäjät ottivat tilat hienosti heti haltuun, työ- ja harrastushuoneet täyttyivät hetkessä.

Presidenttipari piipahti myös sekä puhumassa että tutustumassa taloon. Vauhdikkaasti: sain jälleen kerran kuvan presidentin niskasta.

Tärkeitä Oodi-henkilöitä kuvissa: johtaja Anna-Maria Soininvaara kurkkaa, Tero Seppänen, arkkitehti Antti Nousjoki, joka yhtenä kolmen arkkitehdin ryhmästä suunnitteli koko komeuden.

Rakennusprojektina Oodi on ollut ainutlaatuinen monin tavoin. Kaikki on mennyt kuten piti ja aikataulussa ja budjetissa on pysytty, mutta rakentamisessa - varsinkin näin erikoisen talon - on aina yllätyselementtejä ja pientä säätöä, niin tässäkin. Ulkoverhous ei ehtinyt avajaisiin ihan valmiiksi, koska arkkitehtuuri ja palosuojauksesta vastaavat viranomaiset eivät täysin (yhden hehkulampun tehon verran) natsanneet, mutta ongelma on hoidettu, kuten Radio Rock kertoo. Ja avajaisissa huomattiin, että tilojen käytössä tulee yllätyksiä henkilökunnalle, mikä on ymmärrettävää ja odotettavissa, kun täysin uusista ratkaisuista puhutaan ja vasta opetellaan. Kirjastoväen intoa ja paloa oli hieno katsoa: miten ylpeitä he ovat Oodista ja tekemisestään, ja syystä. Uskon, ettei Oodin toimivuus jää tekijöistä kiinni. 

Kaupunkilaisten olohuone -ajattelu näyttää toimivan, jos näin varhaisessa vaiheessa voi asiaa arvioida. Juttelin kymmenien jos en satojen kävijöiden kanssa, ja palaute oli ylitsevuotavan hienoa. Ymmärrän, että ensimmäiset kävijät ovat kirjastomyönteistä väkeä ylipäänsä, eikä juhlassa oikein muuta voi sivistyneiltä ihmisiltä odottaakaan kuin kiitoksia. Tai tilanteessa, jossa näkee tuon kaltaisen rakennuksen ensi kertaa. Lähitulevaisuus näyttää, miten uuden ajan kirjasto oikeasti otetaan vastaan ja miten se toimii. 

Mitä Oodi tarjoaa minulle kirjahulluna? Työkiireissä en ole sitä ehtinyt aiemmin miettiä. Lainasin kirjan! Ainakin nyt alkuun uutuuksia on hyvin saatavilla. Kantsun kirjasto säilyy peruskirjastonani naapurissa, mutta luulen, että Oodissa tulee piipahdettua usein. Kurkkaamassa uutuustarjontaa, nautiskelemassa paikasta, joka on valoltaan ja näkymiltään kirjataivaassa aina erilainen ulkosään mukaan. Ylimmässä kerroksessa ei ole yhtään perinteistä seinää, vaan kaikki on läpinäkyvää, lasia, pilareita myöten. Valtava kansalaisparveke, josta on näkymä suoraan Eduskuntataloon, aukeaa kesäksi, mikä taas muuttaa tilaa ja sen näkymiä. 

Aivan varmasti vien sinne kaikki etenkin ei-helsinkiläiset vieraani, ja ensin tietysti laajennetun perheeni - kuten kummi- ja muuta lähilapset - nuoret ja pienimmät. Todennäköisesti myös työhön ja harrastuksiin liittyviä tapaamisia sijoittuu Oodiin jatkossa.

Mutta nyt sanoja on jo tarpeeksi tai liikaa: paras keino tutustua Oodiin on käydä paikan päällä. Oodi kannattaa kokea itse.  

Oi Oodi! Aiempi juttu kirjabloggareiden vierailusta rakenteilla olleeseen Oodiin.

Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia. Startup-Suomen tarina.

Slush 2018 on alkamassa. Startup-yritysten joulu ja juhannus, verkostoitumisen ja rahoituksen keruun paikka aloitteville yrityksille, joilla on idea, mutta ei vielä rahaa: Slushissa kohtaavat ideoijat, tekijät ja lompakonomistajat, ja jokaisen toive on sama: idea nousee lentoon ja tuottaa mielihyvää ja maallista hyvää kaavailtujen ohjelmistojen käyttäjille, tekijöille ja rahoittajille, globaalissa mittakaavassa.

Tämä oli oma määritelmäni startupeille: Vimma kertoo pari muuta. Perusidea on kuitenkin sama. Supercellin ja Rovion kaltaiset yritykset eivät olisi syntyneet ilman ideoita, osaavia tekijöitä tai rahoittajia, ja niiden esimerkki rohkaisee yhä uusia yrittäjiä. Peleillä lähdettiin, mutta mitä muuta nämä tulevaisuuden tekijät voivat kehitellä - on ollut puhetta mikromuovia syövästä aineesta tai ilmastoa puhdistavista viherseinistä (ks. Wired-lehden listaus lupaavista suomalaisista startupeista 2017). Ehkä jokin osuu kymppiin tai kehittyy kelpo liiketoiminnaksi, joka saa niin tekijät, käyttäjät kuin rahoittajat tyytyväisiksi. Siksi startupit, siksi Slush.

Kirja ei keskity Slushiin, vaikka selostaa seikkaperäisesti sen synnyn: yllättävää kyllä, Slushin juuret ovat yrityksessä nimeltä HP. Toisaalta, kuten useimmissa parhaissa ideoissa, sama ajatus on kytenyt monella suunnalla, joten on mahdoton sanoa todellista syntymäpaikkaa. Joku osaa yhdistää pinnanalaiset ajatukset ja purskauttaa konseptin ilmoille, parhaassa tapauksessa menestyksekkäästi, kuten tässä.

Startup-yritykset tuskin piittaavat syntysijoista, eikä vanhuksen kannata enää mainita Nokiaa tai sen synnyttämiä varovaisia ohjelmistokokeiluja, vaikka kirja niihin kevyesti viittaa (kuka muka muistaa, mikä oli WAP? Minuakin pyydettiin alan firmaan - ja entä se aika, kun sain testata keksintöä nimeltä sähköposti, mikä oli tosi radikaalia! "Nyt ei tarvitse kopioida." Ja ekasta taskuun mahtuvasta puhelimesta suunniteltiin mainosta: silitysraudan kanssa heiluin silittämässä sitä paitaa, jonka rintataskuun laite sijoitettiin ja kuvattiin.... Ooh tätä nostalgiaa...). Mutta nyt ollaan eri sukupolvessa ja ajatuksissa, jotka ovat aidosti globaaleja alun alkaen. Hehkutellaan kuitenkin vähän lähempää historiaa: Angry Birds oli maailman nopeimmin kasvava kuluttajabrändi 2000-luvun alussa.

"Vuoden 2010 kesäkuussa se oli Yhdysvaltain App Storen parhaiten myyvä tuote 6,5 miljoonalla latauksellaan." (Ja muuten Suomen ladatuin peli jo julkaisuaan seuraavana päivänä 2009, kertoo Vimma.) Hämäläisen hitaat suomalaiset mediat huomasivat ilmiön vasta syksyllä, mistä herää kysymys medioimme vireystasosta: "Kauppalehti kirjoitti siitä ensimmäistä kertaa elokuussa 2010, Helsingin Sanomat kolme kuukautta myöhemmin." 

Mutta tähän päivään. Vimma kuvaa selkeästi sen, mitä startupit ovat, miksi ne ovat ja miten ne toimivat. Onko suomalaisilla yrityksillä saumaa maailmalla? "Alan korkeiden riskien vuoksi on täysin normaalia, että vain yksi tai kaksi kymmenestä sijoituskohteesta menestyy koskaan." Yleensä startup myydään suuremmalle kilpailijalleen, joka joko tappaa tuotteen tai satsaa siihen kunnolla. Suomessa julkista rahoitusta tarjoavat tahot ovat melko niukat ja Vimman mukaan byrokraattiset: hitaus ja jähmeys ei sovi startupeille, "jossa projekteja haudataan ja synnytetään lennosta ja toisinaan jopa koko yrityksen liikeidea saatetaan kääntää päälaelleen hyvinkin nopeasti." Nopea reagointi markkinoilla ei onnistu, ja Vimma käyttää Vigo-hanketta esimerkkinä siitä, "miksi virkamiehet tulisi pitää mahdollisimman kaukana startup-firmoista."

Jotenkin uskon tämän. Sitra on jo lopettanut rahoituksen, eikä Tekes saa paljon kiitoksia. En usko, että asiantuntijuudessa on vikaa, mutta keinot, säännöt ja tekemisen tavat ovat ehkä väärät startupien jatkuvasti elävään tarpeeseen, vaikka joskus jarruttelu voi olla eduksi. Kaikki ei ole nerokasta. Mutta mistä sen voi tietää? Vimma puhuu 2010-luvun startupien toimineen "Suomen sen aikaisen kahden tärkeimmän rahoitusinstrumentin - opintotuen ja pikanuudelien voimalla." Mikä kielii lievästä kritiikistä valtiovaltaan päin.

Kirja on erinomainen perusteos startup-toiminnasta Suomessa, ja tulee tarpeeseen. Se selvittää keskeiset käsitteet ja (lyhyehkön) historian, toimintamekaniikan sekä nostaa esiin vaikuttajat henkilötasolla. Vuoden kuluttua tilanne on toivottavasti jälleen viime mainituissa jotain enemmän, mutta perustieto ei vanhene. Meillä on osaajia ja ideoita, maailmalla on rahoitusta, ja ne täytyy saada kohtaamaan. Siinä ansiokkaasti toimii Slush ja Helsingin startup-kampus Maria, jota Helsingin kaupunki aikoo laajentaa voimakkaasti. Mahdollisuuksien luomiseen on herätty ja pallo heitetään siihen päähän, josta tekijöitä löytyy. Kun Vimman kirjaa lukee, nousee toivo: heitä yllättävästi löytyy. Ei vain kahmimaan rahaa tilille, vaan myös kehittämään ratkaisuja maailman isoihin ongelmiin tai viihteen tarpeeseen, joka on loputon, eikä sekään ole huono keino kehittää Suomen mainetta osaajana tai nostaa BKT:tämme. Joista hyödymme kaikki.

Kirjan lopussa on asiallisesti henkilöhakemisto. En osaa arvioida listauksen relevanttiutta; päätän uskoa Vimman asiantuntemukseen. Melko perusteelliselta se tuntuu. Lisäksi olisi voinut olla tiivis termihakemisto, niin omanlaistaan toiminta on, jos tarkoitus on kertoa tavikselle, mistä startupeista on kyse. (Venture capital? Exit? Hire & fire? Maria?) Vaikka asiat tulevat kirjassa hyvin esille, ja teksti on Vimman tapaan vetävää. Ja innostavaa: koska uskon lujasti suomalaiseen osaamiseen ja nuoriin, ei ole vaikea nousta mukaan kannustamaan ideoiden nousua. Helsinkiläisenä olen myös ylpeä Marian startup-kampuksen kehittämisestä ja kaupungin panostuksesta yritystoimintaan, josta voi syntyä mitä tahansa. Vaikka niitä ratkaisuja globaaleihin haasteisiin.

Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia. Startup-Suomen tarina. Otava 2018. Kansi Piia Aho, kuva Sami Heiskanen. Sain kirjan pyynnöstäni arvostelukappaleena kustantajalta. 

Hanna Velling: Kirjosieppo

Anna ja Make asuvat Isokaarella Helsingin Lauttasaaressa, ja heillä on vauva nimeltä Nuppu. Annan haave perusperheestä rikkoutuu rajusti, kun Make ilmoittaa muuttavansa pois. Makella on entisestä liitosta poika, Jami, jonka kautta Anna kuulee asioita, joita iskä ei tule avovaimolleen ja tyttärensä äidille maininneeksi. Tilanne on traaginen.

"- Yritetään nyt mennä tää siirtymävaihe rauhallisesti. Mulla on yksi kämppä jo kiikarissa. Mä asun tässä kuitenkin siihen asti, että asia varmistuu. Voin nukkua sohvalla, Make selosti. - Muutatko sä yksin asumaan, Anna sai kysyttyä. - Niin olis tarkoitus tässä totutteluvaiheessa. Se on varmasti kaikille helpompaa niin. Siirtymävaihe ja totutteluvaihe. Rauhallisesti ja helpompaa. Mistä Make repi määritelmiään? Kuulosti ihan joltain amerikkalaiselta TV-psykologilta. Anna ei jaksanut sanoa mitään. Odotti vain, että joku herättäisi ja sanoisi, ettei tämä ollut totta. Että tämä ei tapahtunut Annalle. Ei hän ollut tilannut siirtymävaiheita tai muuta sontaa."

Mutta totuuteen on taivuttava, vaikka kaikki Annan unelmat menevät uusiksi. Miten hän pärjää yllättävässä tilanteessa? Miten järjestää oleminen, asuminen ja työnteko vauvan kanssa, ilman toista aikuista? Ja kuka selittää asian koiralle?

"Kun Make lähti Nupun kanssa eteisestä, hämmentynyt koira jäi tuijottamaan sulkeutuvaa ulko-ovea. Sille oli mahdotonta selittää, miksi lauma hajaantui taas eri osoitteisiin."

Velling kuvaa Annan tuntoja sympaattisesti, tuskaa halveksumatta mutta huumoria unohtamatta. Tarina antaa vertaistukea eron kokeneille ja käytännönläheisiä selviytymiskeinoja, eteerisistä öljyistä lempeään anopille irvailuun asti. Terttu-anoppia nimittäin ero myös harmittaa, ja hän tukee Annaa omalla tavallaan.

"- Me ollaan nyt kokeiltu yhden yön käyntejä muutaman kerran ja on sovittu kokonainen viikonloppu ensi viikolle, Anna sanoi. - Lähde Anna sinäkin vähän rimpsalle, että piristyt, Terttu kevensi. Lapsenvahdiksi Terttu ei kuitenkaan tarjoutunut, sillä hän oli isovanhempi täysin omilla ehdoillaan."

Annaa tukevat äiti, kollegat ja ystävät. Ja päiväkirjan kirjoittaminen. (Make voisi olla mieluummin kuollut. Niin olis helpompaa." Eniten häntä surettaa Nuppu, joka joutuu ilman omaa syytään kahden kodin lapseksi, jatkuvaksi pakolaiseksi tavallaan - mistä Annalle tulee mieleen oma mummo, joka joutui pakkaamaan ja jättämään Karjalansa, pääsi takaisin ja joutui taas keräämään kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtemään.

"- Ei tämä Annan yhden perheen sota ihan niin dramaattista ollut. Piti vain jaksaa pakata."

Pidin paljon Vellingin lämpimästä ja realistisesta otteesta: hän kuvaa tuntojaan, muttei vello niissä, sillä arkielämän järjestäminen on ykkösenä. Kirjassa voisi olla nuori vihainen nainen, mutta hän on tässä kirjassa myös ymmärtävä nuori nainen. Erittäin virkistävä näkökulma: ei kaikki mulle heti nyt, vaan otetaan asiat omiin käsiin. Voi johtua siitä, ettei Anna voi ajatella vain itseään, koska Nuppu on olemassa.

Harvinaisen lämmin ja sympaattinen teos, josta jää hyvä ja toiveikas mieli kaikista hankaluuksista ja riipovuuksista huolimatta. Ne ymmärtävät, joille erokokemus on osinkin tuttua, muut lukenevat kirjan silkkana viihteenä. Sutjakkaa ja helppolukuista tarinaa rytmittävät Annan päiväkirjamerkinnät, kuten liikuttava yh-äidin iltarukous ja tarinat muista pareista, joita hän ympärillään seuraa.

Kenelle: Yh-äideille ja heidän lähipiirilleen, nuoren naisen elämästä kiinnostuneille ja kirjan takakantta lainaten parisuhteessa eläneille ja muuten suhteisiin sotkeutuneille.

Muualla: Villi kortti ja yllättävän vetävä, sanoo Mitä luimme kerran.

Hanna Velling: Kirjosieppo. Bazar 2018. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Hunan on suuri teos kaikin tavoin, niin kooltaan kuin sisällöltään. Se vie erääseen suurimmista maista, Kiinaan, ja kertoo isoista teemoista, kuten vallasta, uskonnosta, maailmaa muovaavasta historiasta ja ihmisen perusolemuksesta todellisuuteen pohjautuvan tarinan kautta.

Kirjailijan kummitäti Helvi Söderman oli kristitty lähetyssaarnaaja, joka asui Kiinassa pitkään. Käännytystyön lisäksi tuolloinen länsimainen lähetysväki teki paljon konkreettista hyvää paikallisen köyhän kansan joukossa, piti muun muassa kouluja ja työllisti monia, mitkä näen kirkollisen työn parhaaksi anniksi. Mäkelä perustaa kirjansa tätinsä päiväkirjoihin vuosilta 1935 - 1946, mutta tuo mukaan paljon lisää, kuvaa kokonaisen maailman, jossa törmäävät länsimaisuus ja aasialaisuus, hengen himo ja maallisen ahneus, äärimmäinen laupeus ja julmin julmuus, rikkaus ja köyhyys, sota ja rauha, viha ja rakkaus - ja kaikkien näiden erilaiset ilmentymät laidasta laitaan.

Helvi kertoo tarinaansa päiväkirjoissaan kuin olisi arvannut jonkun ne myöhemmin lukevan. Hän ei mene henkilökohtaisuuksiin, jos harrasta uskoa ei lasketa, niistä asioista kertovat muut. Heistä tärkein on varakas sveitsiläinen Johann Caspar Wulff, joka levottomana etsiytyy Kiinaan hakemaan jotain, mitä häneltä puuttuu: sielunrauhaa. Helvin kollegoista mainitaan muun muassa Arvi Mäkilä, joka siirtyi myöhemmin uuden uskonnon pariin, mutta tutustui kiinalaisiin lähetystyössä hänkin. Saamme lukea ikiaikaisia havaintoja myös kiinalaisin silmin.

"Kiinalaiset hymyilevat ollessaan kohteliaita, ollessaan hämmentyneitä ja silloin kun jokin on heistä hauskaa. En tiedä mistä on kyse tällä kertaa. - Kaikki perinteet eivät ole säilyttämisen arvoisia. Se on viisas huomio."

"- Silloin keisarin aikana, Chan Yen sanoo. - Silloin oli täälläkin kunnollista. Ei ulkomaalaisia eikä sotaherrojen rosvojoukkoja. Eikä, Ma Yang viittaa alavirran suntaan, - joessa kellunut roskia eikä ruumiita. - Ja sadot ja säätkin olivat parempia ja naiset kauniimpia, Chan Yen sanoo pilkallisesti."

On liikuttavaa nähdä niin lähetysväen kuin paikallistenkin ihmettely ja oudontuntu toisiaan kohtaan, asteittainen läheneminen ja luottamus, joka vaati vuosien läsnäolon, puolin ja toisin. Kun olot alkoivat muuttua levottomiksi Japanin ja Kiinan keskinäisen vihanpidon myötä, joutuivat myös lähetysasemat keskelle taisteluja.

Sodan julmuus todentuu jälleen, moneen kertaan. Mikään tai kukaan sen kokenut ei ole ennallaan. Vaikka rikkinäinen ruumis säilyisi hengissä, sisus voi kuolla, kuten Liu Chin-Chihille kävi. Hänen tarinansa on koskettavan kammottava, ja valitettavasti myös uskottava. Samoin Chan Yenin tarina. Hän seuraa kommunismin nousua aitiopaikalta ystäviensä parissa.

"- Lähetyskoulussa, Huang-toveri toistaa. - Aika monet meikäläiset ovat olleet sellaisissa. Kumma juttu. Eivät lähetyssaarnaajat tykkää kommunisteista. Vihaavat meitä, pikemmin. - Koska me olemme ateisteja. Eivät tietenkään tykkää. Mutta heidän oppinsa... sekään ei ole meidän esi-isiemme oppia. Niin kuin ei kommunismikaan. Lähetyskoulussakin voi oppia, että on muutakin kuin vain esi-isien oppi. Että voi ajatella eri tavalla ja on vaihtoehtoja. - Ehkä niin, Huang-toveri urahtaa. - Ja samoista maista ne ovat kotoisin, kommunismi ja kristinusko. Kaipa niillä sitten on jotain tekemistä keskenään. Vaikkei sitä päältä katsoen niin huomaa."

Kirja on seikkailua ja jännitystä, mutta myös älyllinen sukellus länsimaisuuden ulkopuolelle ja hieno historiikki eräästä ajanjaksosta. Vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat suurelta osin fiktiota, niiden todellisuuspohja vakuuttaa, ja toivoisin Aasiassa matkailijoiden tutustuvan kivojen ruokalajien lisäksi myös todellisuuteen, josta maat ovat ponnistaneet ja näkökulmaan, jossa länsimaisuus ei ole normi.  Monen näkökulman kertomus vetoaa myös tunteisiin: se on kiehtova kaleidoskooppi, joka pysyy hienosti hallinnassa suuresta henkilömäärästä huolimatta ja jonka epilogi punoo lankoja yhteen lukijaa tyydyttävällä tavalla (ja saa googlaamaan monenlaista). Kansi on sopivan mahtava kultakirjaimineen ja komeine kuvineen.

Kenelle: Kiinasta kiinnostuneille, historiaa ymmärtämään pyrkiville, tosipohjaista jännitystä hakeville, Aasiassa matkaileville.

Muualla: Hallittu, moniulotteinen tarina, sanoo Suketus, jonka suosituksesta kirjan ostin ja luin. Kiitos!

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Like 2018.

Hunan on yksi Finlandia 2018 -ehdokkaista. Muut jutut lukemistani ehdokkaista alla. Pian kuulemme Seppo Puttosen valitseman voittajan.

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Katja Kettu: Rose on poissa
Jari Järvelä: Kosken kahta puolta 

Dekkareita!

Ei ole helppoa olla pappi, varsinkaan itäsuomalaisessa pikkuseurakunnassa, varsinkin jos joutuu vartioimaan taivaalta tipahtanutta miljoonan arvoista meteoriittia museossa öisin, varsinkin kun sitä himoitsee moni rahapulaansa näppärän ratkaisun oivaltanut, varsinkin kun ei voi luottaa kehenkään, ei edes vaimoon, kylän kauppiaaseen tai Joensuun poliisiin. Juoppoon rallikuskiin nyt ei tulisi mieleenkään luottaa.

"En tiedä miksi päähäni juuri nyt tulvii niin paljon kaikkea sellaista, jota siellä ei tarvita ja joka aiheuttaa ylimääräistä hankausta, ja niin vähän sellaista, mitä todella tarvitsen. Se on toki yksi ihmisyyden keskeisiä ongelmia, eikä välttämättä vain minun osani, mutta juuri nyt kaikki tuntuu jollakin uuvuttavalla tavalla syvältä, henkilökohtaiselta loukkaukselta."

Tuomainen luo hykerryttävät puitteet pappi Joel Huhdan hankalalle tilanteelle ja suoltaa lauseita omaan tyyliinsä lakonisella huumorilla. Lauseista kasvaa kelpo kertomus, joka viihdyttää ja onnistuu tuomaan tiiviiseen sivumäärään liudan niin ikuisia ihmisyysasioita kuin ajankohtaisimmat pelkomme pohdittaviksi - tai mietittäväksi, mitä ylipäänsä kannattaa pelätä. Supertulivuoren purkausta, väestöräjähdystä, juoppoja rallikuskeja, venäläistä järjestäytynyttä rikollisuutta, vaimon menetystä vai päähän putoavia meteoriitteja?

Usein kotimaiset dekkarit ovat jotenkin suoraviivaisen kulmikkaita ja terävine kulmineen minulle vaikeita niellä, mutta Tuomaisen teksti on sulavaa, olematta lörpöttelevää. Arvostan sitä ja omintakeista otetta. Kirjailijakuva viime vuoden kirjamessuilta.

Antti Tuomainen: Pikku Siperia. Like 2018.

Kenelle: Perusdekkareiden kieltä vieroksuville, mielikuvituksen ja omintakeisen tyylin arvostajille.

Muualla: Kirja oli Kirsille naulitseva ja hykerryttävä lukukokemus.

Salaa olen ihmetellyt, miten jotkut jaksavat lukea kotimaisia dekkareita paljon ja jatkuvasti. Jotenkin tunsin nyt (vasta) tajuavani dekkariuden ytimen (kiitos Koskinen!). Helpot luettavat antavat heittäytyä silkkaan viihteeseen, sen kummemmin tasoja ja näkökulmia pohtimatta. Jos teksti onkin sitä yllämainittua kulmikkaampaa laatua, kuten tässä, sillä on pointtinsa lukijan kannalta. Turvallinen ja tuttu tyyli helpottaa lukemisesta entisestään. Olen sen järjellä tiennyt, mutta nyt annoin mennä ja heittäydyin itsekin. Konkari Koskinen toki kirjoittaa sutjakan tarinan vaikka lipputangon narusta. Tällä kertaa aihe on kuitenkin kosmetiikkateollisuus ja sen ihmiskokeet, jollaiseen entinen malli Jonna suostuu hyvää korvausta vastaan. Sivuoireita ilmenee.

"Ei se tietenkään ihan tavatonta ollut, mutta silti. Rotta oli juossut Mannerheimintien yli ja livahtanut viemäriaukkoon. Aamulla porraskäytävässä oli kuulunut heinäsirkan siritystä. Valkoiseksi meikattu miimikko oli ilmehtinyt ratikkapysäkillä. Helsingissä oli aina ripaus hulluutta. Niin sen täytyi olla, Jonna vakuutteli itselleen kiiruhtaessaan porttikongiin. Nyt pää kasaan ja rahat pois tyhmiltä." 

Helppoa, sujuvaa eikä liian veristä jännitysviihdettä. Pientä narinaa siitä, että henkilöistä ei kukaan oikein nouse kunnolla "päätähdeksi", vaikka Jonna on varsin elävä kaikessa ärsyttävyydessään. Ja hänen miehensä nimen valinta, Erkki, antoi mielikuvan siitä, että hän on aviossa isänsä kanssa - nimi kun oli suosituimmillaan vuosina 1940 - 1959. (Jonnat taas ovat syntyneet pääosin 1980-90-luvuilla.) Ikäeron korostaminen lienee tahallista. Tapahtumapaikkana kotikaupunkini Helsinki nostaa pisteitä.

Kenelle: Helpon jännitysviihteen ystäville. Tämän ajan ilmiöistä kiinnostuneille.

Muualla: Kirjarouva kertoo kirjailijan tuotannosta enemmän.

JP Koskinen: Helppoa rahaa. Like 2018.

Mari Pyy on uusi dekkaristi, joka tutustuttaa meidät Sandra Matssoniin, rauhanturvaajan ja psykologin, matkaan Helsingistä Egyptiin selvittämään äitinsä taannoista kuolemaa. Sandran isä oli diplomaatti, ja perhe vietti matkalaukkuelämää tytön lapsuudessa. Äiti, Helena oli uutistoimittaja, joka murhattiin Egyptin komennuksella, mutta poliisi ei saanut syyllistä koskaan selville. Nyt Sandra saa uusia tietoja äidin entiseltä ystävättäreltä Roselta, mikä pakottaa hänet jatkamaan tutkimuksia vuosikymmenien jälkeen.

Pian hän huomaa olevansa muslimimaan politiikan ja vehkeilyjen pyörteissä, eikä ole varmaa, voiko kehenkään luottaa, sen enempää amerikkalaiseen Timiin, paikalliseen armeijan mieheen Malekiin kuin edes Roseen. Kotimainen luottoystävä Miko sentään auttaa, minkä voi, kun tulee tiukka paikka. Ja niitä tulee useita. Vauhtia ja kansainvälisyyttä riittää, samoin kulttuurieroja ja ilmiöitä viime vuosilta, joten mielenkiinto pysyy hyvin yllä, jos käänteissä jaksaa pysytellä mukana. Yksityiskohtia tuntuu välillä olevan liikaakin, mutta teksti soljuu luontevasti. Sandran tarina jatkuu seuraavissa kirjoissa; kirjamessuilla Pyy kertoi kirjoittavansa lisää ja pitävänsä Sandran liikkuvaisena maailmalla jatkossakin.

Kenelle: Naisdekkarisankarien ystäville, modernin seikkailullisen dekkarin ystäville, nojatuolimatkailijoille.

Mari Pyy: Minä katoan. Into 2018. Kansi: Emmi Kyytsönen. Kustantajan lukukappale.

Jos pidät perinteisistä brittijännäreistä, aatelisen elämän jälkimainingeista ja sutjakasta sanottavasta, tämä on kirjasi. Ei jää juoneltaan mieltä kaihertamaan, mutta soljuu sujuvasti lukiessa. Komean kauhtunut ympäristö ja henkilöhierarkia ylhäisyydestä alhaiseen on tuttu ja viihtyisä.

Kirja toistaa perustarinaa, jossa köyhä tyttö nousee arvoon arvaamattomaan. Sillä Louise on sellainen; hän pääsee kotimökistä lastenhoitajaksi kartanoon, jonka tyttären kanssa hän ystävystyy. Louisan tarina Nancyn uskottuna ja talon palvelijana upottaa. Kuin jatkoa nuoruuden romaaneille, joissa tyttö haaveissaan pyrkii johonkin muualle syntymäpaikastaan. Tarina todistaa, että myös aikuinen voi kokea perustarinan lumon uudellen.

Mutta miten voikin tarinan unohtaa niin äkkiä. Parin viikon kuluttua lukemisesta en muista, mitä kirjassa tapahtui. Kirja on kuin pumpulia, joka lennähti poskelle jonkun puhaltamana. Pumpuliin tuo lasivillan terävyyttä tieto siitä, että kirja perustuu tositarinaan. Ja tämä on vasta kirjasarjan ensimmäinen. Toimivaa, seurantaan!

Kannen kuvaa etsiskellessäni jouduin SSKK:n sivulle (josta kuvan lainasin): kuuluin itsekin kirjakerhoon kymmeniä vuosia, kunnes totesin, että se on liian hidas keino hankkia luettavaa tai lukuvinkkejä tällä lukutahdilla ja uteliaisuudella. Eikä kuukaudenkirja ollut koskaan se, mitä halusin. Kirjoihin liittymätön oheiskrääsä alkoi myös ärsyttää. Mutta kenelle sen rytmi ja tarjonta sopii, siitä vain mukaan, helppoa sen kautta on paitsi tulla hankkineeksi kirja kuukaudessa, myös pysyä jäsenlehden verran kärryillä siitä, mitä uutta on ilmestynyt.

Kenelle: Perusviihdekirjaa hakevalle, tyylikkään ystävälle, verisiä kuvauksia välttävälle, brittihistoriassa viihtyville. Ja kai se on pakko sanoa: Downton Abbeyn faneille, onhan kirjailija kirjoittanut nekin kirjoiksi, ja tyyli sitä samaa. Yritin muuten lukea varsinaisen DA-luojan, tv-sarjan käsikirjoittaneen Julian Fellowesin (Jessican setä) kirjaa Belgravia. Sitä en jaksanut loppuun asti.

Muualla: Ja kaikkea muuta -Minna tietää taustoista enemmän.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat. Otava 2018. Suomennos Laura Beck. 

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Sarja koukutti hitaasti mutta varmasti. Italialaisten Elenan ja Lilan ystävyys ja maailma ovat yleismaailmallisia, ja niihin on helppo samastua, pohjoisenkin asukin. Vaikken ole kokenut vastaavaa ystävyyttä, ymmärrän täysin; ehkä olisin halunnut samaa?

Kadonneen lapsen tarinaa himoitsin. Elena ja Lila vanhemmalla iällä, sarjan neljännessä ja viimeisessä osassa. Kun tajuat, mitä on jäänyt taakse ja miten se on ihmisiin vaikuttanut. Ja sinuun itseesi. Yritä paeta, vieraantua - mutta onnistuuko se koskaan? Saammeko tyynen lopun?

"Hän kävi kimppuuni, ja pelkäsin, että hän todella aikoi ottaa minut hengiltä. Noina hetkinä tajusin, kuinka pohjattoman syvän pettymyksen olin hänelle tuottanut, kuinka kaikki se äidinrakkaus, jolla hän epätoivoisesti yritti pakottaa minut siihen minkä näki parhaakseni - toisiin sanoen elämään, johon hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta, mutta minulla oli, ja se seikka oli tähän päivään saakka tehnyt hänestä korttelin onnekkaimman äidin - oli valmis muuttumaan vihaksi ja tuhoamaan minut rangaistukseksi Luojan lahjojen tuhlaamisesta. Silloin työnsin hänet pois ja huusin vielä raivokkaamin kuin hän."

Sydäntä särkee tyttöjen taistelu (ei liity edelliseen). Vaikkei heidän asemansa ole huono, maailman mittakaavassa. Länsimaisessa katsannossa ehkä.

"Eletttiin vaikeita vuosia. Maailmanjärjestys, johon olimme kasvaneet, oli hajoamassa."

Upea kirjasarja, joka vie mukanaan. Elenan ja Linan tarina alusta loppuun neljänä koukuttavana kirjana, joista tänään alkaa HBO:lla tv-sarja. Sarja on kuvattu Italiassa Napolin lähellä, ei itse kaupungissa jostain syystä: lavastemaisuus näkyy, samoin ohjaajan innostus nuoriin tähtiinsä. Lapsi Elena Grecon naamaa näytetään isona vähän väliä. Kaunis ja ihana tyttö, mutta jatkuvat lähikuvat hänen kasvoistaan alkavat tuntua jo rivoilta.

Kaunista on muuten kaiken kaikkiaan: ovet, ikkunat, maisemat, asusteet - ja tytöt, joista Lina (Ludovica Nasti) nousee ensimmäisen kahden jakson katsannolla tähdeksi, Elenaa esittävän Elisa del Genion kauneudesta huolimatta. Erinomaiset näyttelijävalinnat. Valinnanvaraa oli, sillä 2 000 tyttöä haki paikkaa, viitisensataa aikuisten rooleihin. Koko tuotanto lavasteineen on massiivinen: Napolin ulkopuolelle rakennettiin kokonainen kortteli koteineen ja kouluineen. Tekijöitä tuotannossa oli mukana parisen tuhatta. Ja italian kieli! Kuten naiset tietävät, on aivan sama, neuvooko mies reitin vessaan vai sanooko jotain kaunista, kunhan se on italiaa. Kiitos HBO:lle etukäteiskurkkauksesta.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina. WSOY 2018. Suomennos Helinä Kangas.

HBO: My Brilliant Friend. Kirjasarjan ensimmäisen teoksen osan tarina tv-sarjana. Näemme Loistava ystäväni -kirjasta kaksi jaksoa viikossa yhteensä 8 jaksona. Luvassa on myös sarjan loput neljä kirjaa tv:ssä tulevina vuosina. Kannattaa koukuttua siis.

Aiemmat osat: Napoli-sarja, osat 1 - 3

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Ferranten Hylkäämiset päivät ja sen vastapaino:  Domenico Starnone: Solmut.

Kuvat alla: omani ja loistava ystäväni Kirsi Kirsin Book Clubista.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

Yksi päivä, yksi koulu, yksi Mii, arvoasteikossa alin ennen oppilaita, sijaisopettaja. Myös yksi rehtori, Selena. Ja kuusi oppilasta, kuusikko, jonka keulakuva ja kuuluisa tubettaja C on tullut tunnetuksi paperipussi päässä. Sekä runoilijan leski.

Siinä henkilöt, joilla on sanottavaa kirjan sivuilla, tai vähintään vahva panos tapahtumiin. Tapahtumien ohella - yllä, alla ja väleissä - teos kertoo koulusta ja naiseudesta eri ikäkausina hulvattoman raikkaasti, koskettavasti ja huumorilla. 

"Vaikka Mii seisoi koululaisten edessä maalitauluna, hänen ei tarvinnut toivoa eikä vaatia mitään. Sijaisen tehtävä ei ollut opettaa, vaan kestää. Hän saapui ilman powerpointteja, ei tuputtanut neuvojaan, hänelle oli yksi lysti istuivatko oppilaat pipo päässä vai eivät. --- Sijaisen tunti oli teiniparkki aikuisen valvovan silmän alla."

Tietokoneen näytöltä viestiminen ei enää riitä C:lle. Kuusikko järjestää kouluun draamaa.

"jonnekin tää häpeä on työnnettävä mä työnnän sen tähän koneeni hohtavaan kitaan"

Nasevasti nimetyt opettajat ovat ymmällään, rehtori sattuu harmillisesti olemaan juuri vapaa-ajan puuhissa, rakastelemassa.

"Selenasta hän oli näyttänyt edellisenä iltana nuoremmalta, mutta niin kaikki Selenan miehet näyttivät, vanhempia miehiä hän ei halunnut tapailla, häntä ei kiinnostanut keskustella aiheesta, josta nämä halusivat puhua, eli itsestään."

Sijainen voi olla muutakin kuin sijainen, kirja saattaa sanoa. Se kietoo henkilöidensä kesken kiehtovia kuvioita, joiden muodostumista lukija saa ihaillen seurata.

"....silloin kun tapasin Hänet ensimmäisen kerran Hän vei kädet kasvoilleen ja hieroi silmiään, Hän ei todellakaan nähnyt nenäänsä pidemmälle, ei tiennyt vastauksia, täydellisyys ei saa aikaan rakkauden tunnetta, virhe saa, harha-askel."

Ennalta-arvattavuudesta ei kirjaa voi syyttää: se yllättelee, singahtelee näkökulmasta toiseen ja tunnetilasta kolmanteen, äityy jopa runolle. Se kertoo, kuvaa, vihjaa ja osoittelee. Taitavasti koottu kokonaisuus on kiitollinen luettava. Lukijalle jää hyvä mieli ja hymyä silmäkulmaan. Kirjan ulkoasu kruunaa kokonaisuuden - se on nappiin sisältönsä kaltainen. Hieno.

Kenelle: Tekstitaidoista nauttiville, tuoreen kotimaisen ystäville.

Muualla: Vakavaa leikkiä, terävää hykertelyä, monikerroksellista tyylittelyä, kuvaa Tuijata.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin. Siltala 2018. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Isänpäiväksi on markkinoitu kirjoja, joiden nimi on miehistetty helvetti-sanalla. Olisiko miehille tarpeen puhua ihan saatanan hyvästä kirjasta? Sellainen on Lemaitren kiihkeästi odottamani jatko teokselle Näkemiin taivaassa. Kyse ei ole dekkarista, joiden nerokkaana tekijänä monet Lemaitren tuntevat, vaan ehtaa juonivetoista kaunoa.

Kirja alkaa ajallisesti noin 8 vuotta sen jälkeen, mihin edellinen päättyi. Lukeminen ei edellytä edellisen kirjan tuntemista. Aiemmat vaiheet tunteva saa toki enemmän irti, kun taustat ja osin henkilöt ovat tuttuja, mutta juoni on itsenäinen. Ollaan vuodessa 1927, rikkaan Marcel Péricourtin hautajaisissa. Hänen tyttärellään Madeleinella on pieni poika Paul, joka aiheuttaa tapahtumassa suuren kohun hyppäämällä alas korkealta kotipalatsinsa ikkunasta. Miksi? Ja mihin tämä johtaa?

Madeleine on kirjan päähenkilö ja pulassa suuren omaisuutensa hoitamisen kanssa. Perijätärtä kiskotaan eri suuntiin, hänestä pyrkii hyötymään kuohuvan talouden ja keinottelun aikakaudella moni yllättäväkin taho, kuten arvata saattaa. Sinnikkäästi hän selättää haasteita, vaikkei kaikkeen pysty vastaamaan. Tarina seuraa hänen ja hänen pienen perheensä vaiheita useita vuosia, epilogi summaa tapahtumia aina toiseen maailmansotaan saakka.

Pierre Lemaitre on mestarillinen tarinankertoja, joka maalaa ajankuvan upeasti, kiehtovin värein ja yksityiskohdin, jotka tekevät "näyttämöstä" runsaudensarven kunnon tarinan ystävälle. Kirjailija käyttää taitavasti aikakauden ilmiöitä ja olosuhteita, kuten silloisia lakeja ja tapoja, tarinansa osana ja taustana. Dekkarimaisuus on läsnä, sillä vehkeilyissä puolin ja toisin ei kaihdeta laittomiakaan keinoja.

Silti päähuomio on herkullisesti rakennetuissa henkilöissä, joita Lemaitre tanssittaa liudan näyttämölle. Luihuja roistoja, kaiken nähneitä sotaveteraaneja, taiteilijoita, käytännön ihmisiä... Jo edellistä kirjaa lukiessani mietin, että monesta sivuhenkilöstä saisi oman romaaninsa, niin runsailta ja uteliaisuutta kiihottavilta heistä kerrotut asiat tuntuvat. Nyt keskitytään Madeleineen, kuka seuraavaksi? Mieleeni jäi ykköskirjasta erityisesti silloin vielä pieni Louise. 

Tarina koukuttaa ja viihdyttää, eikä sen käänteitä voi ennalta arvailla. Nautinnollista luettavaa. Pidin myös komeasta käännöksestä, joka välittää tunnelmaa ja ajankohtaa tyylikkäästi, rikkaalla suomen kielellä.

Kenelle: Vauhdikkaan, yllättävän ja runsaan tarinan ystävälle, historiassa viihtyville, ihmiskuvauksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan hahmot ovat mainioita, sanoo Kirjarouva. Leena Lumi on laillani Lemaitren ihailija ja sanoo Näkemiin taivaassa -teosta tulevaisuuden klassikoksi.   

Pierre Lemaitre: Tulen varjot. Minerva 2018. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Kansi: Taittopalvelu Yliveto.

Muita Lemaitren dekkareita:

Rosie ja Verhoeven-sarjan muut sekä linkit romaanisarjaan

Verihäät

Petoksen hinta

Silmukka

Romaanisarja

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset