Domenico Starnone: Solmut

Vihdoinkin sain käsiini oikean kirjan, solmuoppaan sijaan! Starnonen romaanituotannossa Solmut on kolmastoista, mutta ensimmäinen suomennettu. Kiinnostuksen tehdä se nyt lienee herättänyt Elena Ferranten suursuosio; onhan Starnonen vaimoa Anita Rajaa arveltu Ferrante-salanimen taakse kätkeytyväksi kirjailijaksi.

Kyllä, luin kirjan samasta uteliaisuussyystä. Kuvaako kirja samaa avioliittoa kuin Ferranten vaikuttava Hylkäämisen päivät?

Voisi hyvinkin kuvata. Molemmissa mies jättää perheensä nuoremman naisen vuoksi, vaimon yllätykseksi ja järkytykseksi. Starnone lisää kertojien kuoroon vaimon lisäksi miehen itsensä sekä perheen lapset. Vaimo toteaa:

"Päätit vetäytyä vastuusta ja jättää meidät oman onnemme nojaan. Haluat elää omaa elämääsi, eikä siinä ole sijaa meille. Haluat mennä sinne minne sinua huvittaa, nähdä ketä sinua huvittaa, toteuttaa itseäsi niin kuin sinua huvittaa. Haluat jättää taaksesi tämän meidän pikkuruisen maailmamme ja astella yhdessä uuden naisesi kanssa avaraan maailmaan. Sinun silmissäsi olemme elävä todiste hukkaan heitetystä nuoruudesta. Suhtaudut meihin kuin sairauteen, joka esti sinua kasvamasta, ja nyt kun me olemme poissa jaloista, toivot voivasi korvata kaiken tuon menetetyn ajan."

Mies ei niele syytöstä pettämisestä.

"Samana iltana, harkiten tarkkaan sanani, koetin selittää hänelle, ettei kyse ollut itse asiassa pettämisestä, että minä arvostin ja kunnioitin häntä valtavasti. Ihminen on oikeasti uskoton silloin, kun hän kieltää omat vaistonsa, omat tarpeensa, oman ruumiinsa, oman itsensä."

Kuulostaa sikamaiselta tyypiltä. Ja pahemmaksi menee: vaimo vaikuttaa olevan oikeassa alun analyysissään, eikö?

"En liioin halunnut Lidian näkevät minua isän roolissa. - - - En halunnut näyttää Lidialle kaikessa konkreettisuudessaan, kuka olin: ahtaisiin raameihin pakotettu kolmekymmentäkuusivuotias mies, naimisissa ja kahden lapsen - yksitoista- ja seitsemäntoistavuotiaiden - isä. En halunnut näyttäytyä sellaisena edes itselleni, en meidän lumotussa maailmassamme. Sen sisällä tunsin itseni estottomaksi ja ennakkoluulottomaksi rakastajaksi, joka ei ollut katkonut kahleita vain joutuakseen kahlituksi uudestaan. Olin luomassa uudenlaista rakkauden muotoa enkä halunnut raahata mukanani ankean menneisyyteni painolastia nuoren naisen luo, jolla oli koko tulevaisuus edessään."

Miksi mies kokee olleensa raameihin pakotettu ja menneisyytensä ankeaksi, kun vaimon mielestä he olivat onnellisia? Hylkäämisen kokemus on yksi pahimpia, minkä ihminen voi kokea, jos terveyteen liittyvät seikat jätetään pois laskuista. Mutta se kotipsykologiasta, jätän pohtimisen terapeuteille, jotka siitä ympäri läntisen maailman saavat hyvät tulot. Pysyn kirjallisissa ominaisuuksissa: Starnonen kirja luo moniäänisyydellään Ferrantea isomman kuvan ja laajemman kaaren aina pariskunnan vanhuuteen saakka; siihen asti, kun heidän lapsensa ovat keski-ikäisiä. Tragedia - sillä sitä tarina on - kasvaa suorastaan toisiin mittasuhteisiin.

Toisaalta, Solmujen jännite ja tunnelma ei ole yhtä tiivis, vahva ja käsinkosketeltava kuin Hylkäämisen päivien, joka keskittyy ainoastaan vaimoon. Kumpi on parempi? Äärettömän vaikea kysymys: Starnone vetoaa älyllä ja hienostuneella niukkuudella, Ferrante tunteen palolla. Molemmat ovat erinomaisia teoksia. Olisiko niin, että Ferrante tekee suuremman välittömän vaikutuksen ja on siksi niukassa johdossa, mutta Starnonen tiivistämisen taito ja läpinäkymätön ironia sittenkin vievät voiton? Kuten tämä lause, joka pysäytti - niin totta, kun kahden ihmisen suhteesta on kyse:

"On olemassa etäisyys, jota ei mitata kilometreissä, ei ehkä edes valovuosissa; se on muutosten mukanaan tuoma etäisyys."

Kenelle: Ferrante-fanien lisäksi miesnäkökulmaa kaipaavalle, ihmissuhteista uteliaalle, tiivistystä ihailevalle, sanojen taakse katsoville.

Muualla: MarikaOksan tekisi mieli kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta. Omppu vertaa Ferranten ja Starnonen kirjoja perusteellisemmin.

Domenico Starnone: Solmut. WSOY 2018.