Haasteita, keskenjääneitä, vuoden 2017 odotusta

Kyllä en jaksa käyttää aikaa kirjoihin, joiden ensimmäiset sata sivua eivät vakuuta. Paitsi että joskus luen toiveikkaana loppuun asti, vaikka varoituskellot kilkattavat kipeästi korvissa.

Julian Fellowesin Belgravian luin lähes loppuun. En muista siitä mitään enkä ketään, paitsi brittiläisen kartanoympäristön aatelisine asukkaineen. Jotain avioliittojärjestelyä ja perintökähmintää siinä oli. Ei ollut Downton Abbeyn lumoa, ei, vaikka kirjoittaja on sama - teknisesti kelpo suoritus. Kirja kärsii DA-vertailusta pahasti. Ilman sitä ja suuria odotuksia olisi voinut toimia paremmin. Hienoa on vanhan Lontoon kuvaus. Ja kansi! Otava 2016. Suomennos Markku Päkkilä.

Muualla: Poissa on monta asiaa DA:han verrattuna, kertoo Lumiomena.

Robert Walserin Konttoristin jätin kesken puolenvälin jälkeen. Uuvuttava, epäkiinnostava juoni ja  itsekeskeinen keskushahmo. Ja lasten kaltoinkohtelu... Miksi ihmeessä haluaisin tutustua näihin ihmisiin? Ai niin, siksi, että kieli on hienoa, lauseet upeasti rakennettuja, kiireettömiä ja tarkkoja. Ilona Nykyrin suomennosta ihailen. Mutta ei, ei sittenkään. Väsähdin. WSOY 2016. Suomentajalle pahoittelut.

Muualla: Upea teos ihan kaikin puolin, sanoo Omppu, joka jaksoi paremmin.

Kesken jäivät kotimaisista lisäksi ainakin Otto Lehtisen Würlitzer (2016) ja Rauli Virtasen Reissukirja (2014). Molemmilla on ansionsa, mutta eivät minulle. Samoin kesken jäi Harri Nykäsen Likainen Harri (Crime Time 2015), joka media-aiheeltaan kiinnostaa - rikostoimittaja kertoo - ja on Aarnion tuomion myötä edelleen ajankohtainen. Mutta masennuin kähmintäjutuista eli korkeissa asemassa olevien "maan tavasta" käyttää asemaansa härskisti omaksi ja kaverien eduksi. Mikä ei tietysti ole kirjan vika, vaan yököttävä asiana: eikö näistä vihdoin olisi aika päästä kerta kaikkiaan eroon? Tässä ajassa ja maailmassa? Valitettavasti sukupolven vaihtuminen ja asenteiden muutos vie aikaa, vaikka monet Harrinkin tapauksien päätekijät ovat jo eläkkeellä tai edesmenneitä. Ulkomaisista - älkää taas tappako - kesken jäi yksi Alice Munro, johon en vain millään pääse sisälle, sinnikkäistä yrityksistä huolimatta, ja yksi Kate Atkinson: hänen tuotantonsa on näyttäytynyt minulle erittäin vaihtelevana.

Haasteista 2016 sen verran, että Helmet 2016 -haasteeseen keräsin kolmekymmentä täppää viidestäkymmenestä. Luin ensin kirjan ja sitten katsoin, sopiiko se mihinkään haastekohtaan. Toimiva, stressiä aiheuttamaton menetelmä, jota aion noudattaa myös vuonna 2017.

Kirjabloggareiden haasteetKlassikkohaaste on paras ikinä: lempeällä piiskalla tulee tutustuttua lukemattomiin helmiin. Ja sen ansiosta klassikkovirus tarttuu, vilkuilen niitä jopa salaa. Haasteen seuraavan osan bloggaukset julkaistaan 31.1.2017. Yöpöydän kirjat emäntäblogina. Novelleja aion lukea novellihaasteeseen. Itse asiassa, olen jo lukenut kolme noin verryttelyksi.

Vuonna 2017 olen mukana Suomi 100 -juhlinnassa kaikin mahdollisin kirjabloggarin keinoin, joista suurimpana Yle-yhteistyömme Kirjojen Suomi -suurhankkeessa. Kirja vieköön -tapahtumasta tulee jännää koettavaa, ja myös Helsinki Lit -liput pitää hankkia pian, sillä tulossa on itse Orhan Pamuk! Messuja, julkkareita ja muita tapahtumia riittänee myös tälle vuodelle, toivon. Tästä on hyvä jatkaa.

Mitä muuta odotan vuodelta 2017? Paitsi nautinnollisia lukuhetkiä ja innostuneita bloggauksia, myös suomalaisen kirjallisuuden näkyvyyden kasvua edelleen niin meillä kuin maailmalla. Kirjailijoiden kyvystä se ei ole (enää) kiinni, vaan kustantamojen, agenttien ja markkinoijien. Kielimuurin murtaminen on kovaa! Ja hienoa työtä sen eteen on tehty, etenkin Frankfurtin messuista 2014 alkaen. Jokainen Aki Ollikaisensa, Emmi Itärantansa ja monet muut persoonalliset, huiman taitavat kotimaisensa lukeneet tietävät, että meillä on paljon annettavaa.

Kotimaisilta lukijoilta toivon ylpeyttä omista tekijöistämme ja heidän tukemistaan. Jos emme itse ole ylpeitä saavutuksistamme, kuka muukaan olisi? Eikä ole huono juttu kolahtaa juuri suomalaiseen mielenmaisemaan, kuten vaikka Tommi Kinnunen. Tosin häntäkin on käännetty kai jo lähes parillekymmenelle kielelle. Ehkä se kertoo siitä, että henkilökohtaisena ja suomalaisena pitämämme onkin vaikuttavaa muuallakin. Tunteet ovat yleismaailmallisia. Siinä missä Kinnunen itkettää kertomalla menneestä ajasta, löytyy kirjoittajia, jotka kertovat tästä tai tulevasta ajasta yhtä koskettavasti. Molempia tarvitaan.

Kirjailijoille toivon rohkeutta ja mahdollisuuksia esittää juuri sitä, mitä mielessä liikkuu. Samat asiat liikkuvat varmasti myös lukijoiden mielissä, vaikkemme osaa sitä sanoiksi pukea. On kirja tulevaisuudessa sitten paperinen, sähköinen tai hybridi - tai jotain muuta verkkomaailmaan liittyvää, johon meillä digiteknologian taitajina voisi olla hyvinkin etulyöntiasema - se rakentaa suomalaisuutta ja yhteistä kokemuspohjaamme, joka tekee meistä kansan. Ilman yhteistä kieltä meitä ei ole. Siksi koen suomalaisen kirjallisuuden tärkeäksi, vaikka myös käännöskirjoja on tarkkaan seurattava. Niiltä toivon monipuolisuutta, ajatuksia ja viihdyttävyyttä; ja sitä, että kustantajamme ovat hereillä ajan ilmiöiden suhteen käännöspäätöksiä tehdessään.