perjantai 13. syyskuuta 2019

Englantilaisittain

Downton Abbey -fanina hieman jäi kaivelemaan, etten kesäisellä Lontoon-reissulla ehtinyt edes miettiä vierailua kyseiseen paikkaan. Katsoin kyllä turistikierrosohjelmaa, mutta lippujono oli toivottoman pitkä! Ja kummityttöni, matkakaverini, vieraili Lontoossa ensimmäistä kertaa ja tarvitsi nähdä perusnähtävyydet ja ytimen ensin. Ehkä ensi kerralla!

Matkalukeminen kuitenkin oli asiaa (lue: fiktiota ja hömppää) ja sijoittuu suurelta osin Lontooseen. Vaikka tuoreemmissa tunnelmissa, sillä lähtö on vuonna 1961 (kauemmaksikin mennään muisteluissa). Kate Mortonin Salaisuuksien kantajan nimihenkilö, Laurel, oli silloin 16-vuotias, ja joutui näkemään tapahtuman, joka vaikutti häneen koko loppuiän. Perhesalaisuuksia! Vaikenemista ja selittämätöntä tragediaa! Tyttären ja äidin - eli Laurelin ja Dorothyn - välejä. Ja romantiikkaa, tosin kiitettävän maltisessa määrin. Viihdettä englantilaisittain, vaikka kirjailija on nykyisin australialainen.

Kyllä, kliseistä kuvausta ja arvattavia juonenkäänteitä. Paljon selitystä, liikaa sanoja, etenkin adverbejä (hän sanoo leikkisästi). Mutta rättiväsyneenä jalat päivän kävelystä särkien toimi juuri siten, kuten pitikin. Rentoutti. Vaikka eihän tämä mikään Sarah Waters ole (ks. Lumiomenan blogin keskustelu, linkki alla).

Palkitsevaa höttöviihteen ystävälle - ja kirjojen ja muiden kulttuuri-ilmiöiden, sillä niihin viittaillaan ahkerasti, John Steinbeckistä Monty Pythoniin, Brylcreemistä Peter Paniin. Tiesittekö muuten, että kun Big Ben lyö 13 kertaa, heräävät Trafalgar Squaren leijonapatsaat henkiin? Kuulin tämän minulle uuden tiedon kesän reissulla.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta ei ole tiiliskivien ystävä. Minä olen. Lumiomena ei viihtynyt, minä viihdyin. Osansa saattoi olla lukuympäristöllä ja matkahumulla, jossa ei niin kriittinen jaksa olla.

Kate Morton: Salaisuuksien kantaja (The Secret Keeper). Suomennos Hilkka Pekkanen. Bazar 2016. Taitto Jukka Iivarinen.


Luin muuten 2. pokkaripainoksen, joten menekkiä on ilmeisesti ollut hyvin. Versiossani on eri sitaatti kannessa kuin tämän jutun kuvassa. Pehmeäkantisena mutta paksuna kirja toimii hyvin matkalukemisena. 

Helmet-haaste 2019 kohta 7: kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt. 




Enkä malta olla upottamatta kynääni (näppäimistöäni) Downton Abbey -leffan arviointitulvaan, kun nyt englantilaisuudesta tuli puhe. Ei, en kerro juonenkäänteitä, vaan yleisvaikutelmia. Sarjan faneille elokuva ei ole pettymys; tunnelma on täyteläinen, kylmiä väreitä nousee juuri niissä kohdissa kun elokuvan tekijät sitä haluavat, ja liikutusta linssiin. Ja me nöyrästi noudatamme, taivumme ja kiitämme.

Näyttelijät ovat edelleen huippuja, kuten Hugh Bonneville ja hänen elokuvaäitinsä Maggie Smith. Penelope Wilson eli Isobel Crawley, Matthew'n äiti, saa myös hyvän roolin ja sen suorituksen. Hahmot ovat hieman muuttuneet, kuten tietysti kuuluu, kun fiktiivistä aikaa on jo hetken tv-sarjasta kulunut - ja todellista aikaa, sillä monet näyttelijät näyttävät selkeästi sarjaa vanhemmilta, kuten luonnollista on. Perusluonteet kuitenkin pysyvät ja näyttäytyvät jopa selkeämpinä kuin koskaan. Ajankuva on tutun huolellisesti rakennettu pienintä yksityiskohtaa myöten. (En edelleenkään viittaa tapahtumiin, vaan koko asetelmaan.)

Leffaviihteelle on tehty myönnytyksiä: joitain asioita alleviivataan sarjaan verrattuna silmiinpistävästi, joskus vähän nolosti. Sarjan älyllisyydestä nauttineet ovat hetkittäin epämukavuusalueella. Esimerkkinä: vaikka kauniita naisia on mukava katsella, vähäpukeisuus ei ole ollut tv:ssä koskaan esillä - nyt vilahtaa muutaman kerran hieman enemmän. Urotekoja tehdään ohimennen ja nimettömänä, ja sellaista.

Isänmaallisuutta ja englantilaisuutta ylistetään, totta kai. Mikä osuu silmään erityisesti, kun olen juuri katsonut Yuval Noel Hararin Homo Sapiens -kirjaan perustuvan Sapiens-näytelmän Kansallisteatterissa. Imperiumit, nuo ihmismaailman onnettomuuksien lähteet! (Lisää näytelmästä myöhemmin. Pidin.)

Politiikka ja muut nillitykset sikseen, sillä tästä elokuvasta pitää vain nauttia. Ja siihen siinä kyllä riittää eväitä. Huumoria, lämpöä, upeaa näyttelijäntyötä, maisemia, asuja, juhlapöytiä, hovin loistoa ja kaikkea tuota mennyttä maailmaa, jonka kruunaa itse komea kartano vihreine nurmikkoineen. Ja se tunnusmusiikki! Eikö alakin soida mielessäsi...?

Jos olet brittihullu ja viihteen ystävä, lue myös Jessica Fellowsin dekkari Mitfordin murhat. Tai Nina Meron Englantilainen romanssi. Tai Ruth Waren jännäreitä. Tai Clare Mackntoshia. Noin alkuunsa.

Muualla: Elokuvan taikaa -Joonatan on kaltaiseni DA-fani ja kirjoittaa perusteellisen arvion, juonta kuitenkaan spoilaamatta. Tuijan jutussa saattaa olla "hienoisia juonipaljastuksia", kuten hän itse sanoo.




2 kommenttia:

  1. Kevyemmillä kirjoilla on monesti sopiva lukuaikansa ja -paikkansa :) Tämä on toistaiseksi ainoa lukemani Mortonilta... Ja sitten täytyy tunnustaa: olen aivan pihalla Downton Abbeyn hypestä ja innostuksesta! Voi minua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Riitta! Jos DA-maailma on vielä sinulle vieras, suositan vahvasti tutustumaan Areenassa - ja olet pian yhtä fani kuin me jo nyt hullaantuneet. Leffan voi katsoa myös sarjaa näkemättä, mutta silloin tietysti hahmot eivät ole tuttuja eikä tapahtumista saa niin paljon irti. Komeaa ja hauskaa varmasti silti on.

      Poista