Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Ensin kiinnitän huomiota kieleen. 

Se muistuttaa kauneudessaan, kuvailussaan ja huolellisuudessaan muinaista runoa tai jotain, joka kumpuaa kaukaa menneestä. Kuitenkin tarinassa ollaan täysin toisaalla, hamassa tulevaisuudessa, jossa ihmiskunta on asuttanut lähiuniversumin. Vastakohta on hämmentävä ja tehokkaan toimiva. Se sysää lukijan heti oudolle, etäisen tuntemattomalle mutta toisaalta hyvin tutulle alueelle.

"Nyt keskityn välähdyksiin, jotka syttyivät ja sammuivat taivaalla kuin nuotiosta yöhön lentävät kipinät tai kaukaiset ajatukset. Kirkas, hämärä, kirkas: pimeään piirretty polku, joka kutsui kulkemaan ja katosi vieraiden usvien väliin. Hengitin näkyä sisääni, halusin sulkea sen silmieni taakse, jotta voisin kutsua sen esiin milloin halusin. En ole koskaan nähnyt valoja näin selvästi, sanoin."

Lumi kirjoittaa päiväkirjaa, jonka hän osoittaa suoraan Solille, kuin puhuisi tälle. Sol ei ole paikalla, eikä Lumi tiedä, missä puoliso on. Ei välttämättä missään, josta voisi viestiä ajantasaisesti suurten etäisyys- ja aikaerojen takia, vaikka tietäisikin. Teksti on pysyvää, luettavissa kun tilaisuus tulee. 

Sol on joutunut olemaan ennenkin poissa pitkään työssään etnobotanistina. Lumilla on myös oma työnsä, joka on täysin muuta kuin tiedettä. Tieteilijä ja sielueläimiä rummuttamalla avukseen kutsuva parantaja: epätodennäköinen pariskunta? Lumi huolestuu Solin katoamisesta ja tekee kaikkensa tämän löytääkseen. Etsintä ei ole vaaratonta kenellekään tai millekään osalliselle. 

"Ne ovat pelkkiä naarmuja, sanoin. Ne ovat siitä huolimatta haavoja, Vivian sanoi. Sielueläimesi tehtävä on suojella sinua, mutta se on vastavuoroista. On myös sinun tehtäväsi suojella sitä. Hän kosketti olkapäitäni kevyesti. Hänen silmänsä olivat tumman himmeässä valossa, ja niiden katse näki syvemmälle kuin olisin halunnut. Se ei ollut vihainen, ainostaan huolta täynnä. Lumi, Vivian sanoi. Mikään ei ole kiellettyä, mutta kaikella on seurauksia."

Samalla kun seuraamme Lumin ja Solin vaiheita ja katoamisen arvoitusta, eteen piirtyy kuva tulevaisuudesta. Se on osin kiehtova ja hämmästyttävän ihailtava suoritus ihmislajilta - kun nykyistä maapallon tilannetta katsoo - mutta siinä on myös varjonsa. Tarina on ajankohtainen ekologinen kannanotto ihmisen toimiin maapallolla, samalla ihmisluonteeseen. Eräät ominaisuudet eivät ihmisellä näytä muuttuvan, ideointi- ja selviytymis- ja teknologiakyvyistä "toisten" pelkoon ja itsekkyyteen.

"- Marsin varaus ja hyvinvointi perustuvat systemaattiseen Maan luonnonvarojen hyväksikäyttöön. Meidän on aika tunnustaa osamme Maan ongelmien pahentamisessa. On elintärkeää muistaa, että ihmislajin selviytymisen kriisitilanteissa, kuten sotien ja pandemioiden aikana, on mahdollistanut ennen kaikkea kyky myötätuntoon ja avun tarjoamiseen. - Tuosta voidaan varmastikin olla montaa mieltä."

Komea ja viisas tarina, tekstin voiman ylistys, toisiin maailmoihin vievä mielikuvittelun taitava leikki. Jollain tavalla rauhoittava, mutta samalla kiihdyttävä. Koukeroisimmat kuvailukohdat eivät ole lempilukemistani, ja niitä joudun hieman tankkaamaan, mutta kokonaisuutena ihailen ja kiitän vaikuttavasta lukukokemuksesta. Tervemenoa vuoteen 2168 (Marsin aikaa)!

"Tule Kuunpäivän taloon, kun haluat nähdä minut. Osa minusta on aina siellä, kanssasi."

Kenelle: Arjesta pakeneville, ihmislajin tulevaisuutta miettiville, hiotun tekstin ystäville, romantikoille. 

Muualla: Voimakas teos, jossa tulevaisuuden vaihtoehdot näyttäytyvät meille tässä ajassa teosta lukeville, kuvailee Kirjakko ruispellossa. Tuijata sanoo lukeneensa kirjaa lopulta rakkausromaanina, vaikka siihen on upotettu jännityskirjaelementtejä spefi-ympäristöön.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet. Teos 2020. Kannen suunnittelu Jussi Kaakinen.

Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin 1, kirjoitetaan päiväkirjaa ja 6, kertoo rakkaudesta. Siinä ollaan myös metsässä, kohta 12, ja tarkkaillaan luontoa, kohta 34. Etnobotanisti ja parantaja ovat molemmat harvinaisia ammatteja, kohta 20. Kirjassa on reseptejä (ainakin yksi resepti), kohta 44 ja julkaistu 2021, kohta 49.

Kudottujen kujien kaupunki

Jos edellinen postaus vei aikuisten satuun yli sadan vuoden taakse, tämä vie vielä kauemmas normiympäristöstä: kokonaiseen uuteen ajanlaskuun ja maailmaan, joka on kovin erilainen kuin meidän tuntemamme. Se on ehkä tulevaisuudessa tai jossain rinnakkaisessa todellisuudessa, nyt tai joskus, ken tietää, mutta ihmisiä on sielläkin.

Eliana toimii kutojana Seittien Talossa, jossa työskentelee ja asuu vain naisia. Hänen veljensä Janos on päässyt töihin jo pienenä Sanojen Taloon, joten orpolapsille on käynyt hyvin. Samalla saarella on työläisten alueita kalastajineen ja musteentekijöineen sekä Tahrattujen Talo, jonne suljetaan rangaistukseksi ne, jotka näkevät unia. Sillä se on ankarasti kiellettyä. Kieltoa valvoo ja saarta johtaa kahdeksanjäseninen Neuvosto, korkeasta tornistaan. Neuvostoa palvotaan jumalan tavoin, eikä heidän käskyjään tai hyvää tahtoaan asukkaita kohtaan kyseenalaisteta. Ennen kuin unennäkijöitä alkaa olla liikaa.

Kun Seittien Taloon ilmestyy mykkä Valeria, alkaa Elianan suojaisa nuoren tytön elämä kehittyä kohti aikuisuutta. Uusia ja outoja asioita paljastuu. Ihmiset osaavat olla julmia, ajasta ja paikasta riippumatta, oppii hän.

"Valeria avaa suunsa vastahakoisesti. Olen huomannut hänen välttävän sitä. Luulin, että se johtui kivusta. Nyt käsitän, ettei hän halua ihmisten näkevän. Kylmä kauhu ilmaantuu Irenen kasvoille, kun hän ymmärtää."

Emmi Itäranta vihjasi kirjamessuilla, että yksi kirjan hahmoista ei ole ihminen. Nyt tiedän, mistä hän puhui: Kehrääjästä, olennosta, joka on ollut saarella ennen ihmisiä ja jäänee myös heidän jälkeensä. Se on jo vanha ja sen näköä peittää pysyvä sumu, mutta edelleen se pystyy ohjaamaan asioita, jos haluaa. Mutta se ei aina halua - onhan sen perspektiivi täysin toisen kuin ihmisen. Eliana joutuu vastatusten Kehrääjän kanssa.

"- Mene, Kehrääjä sanoo. - Sinunkaltaistesi hetket ovat pieniä ja päivät hauraita, eikä monta mahdollisuutta onneen tule."

Trillerimäiseksi jännitykseksi välillä äityvä fantasia sisältää niin rakkautta kuin yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Elianalla on muuten myös naiselle harvinainen taito: hän osaa lukea. Viittaukset naisten asemaan, sanan- ja taiteenvapauteen sekä diktatuurihallintoihin ovat selvät. Samoin ihmisen ja luonnon välinen herkkä mutta pysyvä yhteys sekä ikiaikaiset teemat mielen, sielun ja rakkauden voimasta ja pysyvyydestä. Ja aikuistumisesta, vastuun ottamisesta, oppimisen tärkeydestä. Mutta kaikki tapahtuu kuin unessa, kaukana, niin että lukija voi solahtaa ajatuksiin turvallisesti. Itäranta haastaa miettimään isoja asioita: kenen unta sinä haluat elää?

"Ja koska uni ympärilläni on minun muovata ja määrätä, minä määrään."

Itäranta on mestari tässä lajissa, mikä nähtiin jo Teemestarin kirjassa, joka loi suuria odotuksia. Ja kirjailija hienosti täyttää ja jopa ylittää odotukset: Kudottujen kujien kaupunki on äärettömän kauniilla kielellä kerrottu surumielinen, syvä ja ajatuksia herättävä tarina. Täysin eri maailmasta, mutta sittenkin samasta.

Ilmeisesti kirjaa markkinoidaan kirjaa erityisesti nuorten aikuisten kirjana, mikä selkeiltä hyvä-paha-teemoiltaan ja osin dramaattiselta käsittelyltään on varmasti paikallaan, mutta suosittelen ehdottomasti kaikenikäisille. Tasoltaan se ei jää jälkeen ns. aikuisten romaaneista millään tavoin: ainakin minä vaikutuin ja tunsin kylmiä väreitä vaikuttavien lauseiden seiteissä. Yleensä sana runollinen saa minut kavahtamaan kauas, mutta tällä kertaa jopa sanon sen itse. Koristeellisiksi kudotut lauseet eivät kumma kyllä ärsyttäneet: ne ovat taiten mietittyjä ja luovat juuri oikeaa epätodellista tunnelmaa. Jos jotain olisin toivonut, niin lisää tietoa Neuvostosta. Keitä he ovat? Hieno, teemoiltaan laaja ja vaikuttava kirja, jonka lukemisen jälkeen ei voinut kuin ihailla taitavaa kirjoittajaa ja aloittaa lukeminen alusta uudestaan. Eivätkä väreet vieläkään laantuneet.

Kenelle: Kotimaisesta kirjallisuudesta ylpeileville, kauniin kielen ystäville, fantasiafaneille.

Muualla: Maille kirja on vuoden kirkkaimpia lukukokemuksia. Rihmastoinen juoni on taidolla laadittu, romaani on ehjä ja syvä alusta loppuun saakka, sanoo Lumiomena. Tuijan täyttä lumoutumista jarrutti utuinen henkilökuvaus. Pakahduttavan kauniisti rakkaudesta ja ystävyydestä, sanoo Sara. Suketus kuvaa kokemustaan lukemisen iloksi parhaimmillaan. Kirja on yksi parhaimpia Katrin lukemia kotimaisia.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos 2015. Ulkoasu Jussi Kaakinen.
Lukukappale kustantajalta.

Kolme nopeaa

Teemestarin kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa puhdas vesi on tarkoin säännelty luonnonvara ja meistä on muistona saastuneiden maiden, kituvan luonnon ja niukkuuden lisäksi vain kaatopaikat valtavine muovikasoineen. Energiaa säännöstellään, viranomaiset ohjaavat tiukasti kansalaistensa tekemisiä, vesirikkomuksista rangaistaan jopa teloituksin.

Noria on teemestarien sukua. Hän asuu jossain pohjoisessa Suomessa, jossa vielä kerrotaan legendaa jäästä, joka joskus peitti ison alan maapallosta, ja jatkaa tinkimättömästi sukunsa perinnettä. Ei mikään hauska tarina, mutta teksti on kaunista ja hiottua. Esikoiskirjan kömpelyyksiä tai hurjia scifi-revittelyjä ei onneksi löydy. Yllättävää on kahvinjanoisten suomalaisten muuttuminen teeseremonioita kunnioittavaksi kansakunnaksi, mutta kuka tietää. Ehkä kahvipensaat katoavat.

Vaikkei olisi fantasian ystävä, tämän voi lukea perushyvänä romaanina äärioloista ja perinteen voimasta. Ja yhtenä vaihtoehtoisena tulevaisuutena, kannanottona luonnon puolesta - karmeat Talvivaara-uutiset ovat tuoneet kirjan mieleen monta kertaa. Sopii kaikenikäisille, vaikka tarjoillaan YA-kategoriaan, ja ehkä nuoret aikuiset otollisimpia lukijoita ovatkin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos 2012.

Itärannan esikoiskirja sai tänään Kalevi Jäntin palkinnon. Aiemmin tänä vuonna se voitti Teoksen scifi- ja fantasiakirjapalkinnon, kuten Jenni arviossaan kertoo.


Hitlerin kylkiluu on Pete Suhosen esikoinen, veijariromaani, joka on monin tavoin ajan hermolla. Sauli Niinistö on kirjassa jo presidentti, Katainen pääministeri, ja uusi äärioikeistolainen Hitleriä ihannoiva veljeskunta perustetaan suomalaisuutta ja puhtaan kansan aatetta puolustamaan.

Perustajat Muttilainen, Parviainen ja Hildén uskovat, että Hitlerin kuolemasta ei ole kerrottu totuutta, ja selvittelevät tai paremminkin mutkistavat tätäkin asiaa, monen muun touhuilunsa lomansa. Tavisäijät alkavat rikkoa rajoja, elävät ehkä juuri niin kuin moni mies haaveilisi - yhteiskunnan sääntöjä uhmaten, tasaisesti viinaa ja seksipalveluja nauttien, rohkeasti reissaten ja hyvisi katsomiensa asioiden puolesta rötöstellen, kuten pissimällä ruotsalaisen seurueen veneen polttoainetankkiin. Elämäntapaa ei silti ihannoida, putkeen ei kavereilla todellakaan mene.

Kirja oli luettava, kun siitä paljon puhuttiin ja omalta mukavuusalueelta poikkeamista tuli jo suorastaan haaste. Muutama kohta hymyilytti ja pari nasevaa aforismityyppistä ajatusta huvitti, muuten en saanut tästä hauskuutta tai muutakaan suurta elämystä irti, paitsi kärsimättömyyden loppua kohti, kun juttu tuntui pitkittyvän. Henkilöitä ja tapahtumia oli jo liikaa, ja käänteistä osa meni hoppuillessa ohi. Mutta kirja ei varmasti ole suunnattu tädille, joka ei ole luontaisesti tämän lajityypin ystävä; en saa luettua Tervoja ja Paasilinnatkin ovat jääneet huonolle. Jos näistä pitää, todennäköisesti tämäkin kirja kolahtaa.

Teksti on hyvin tehty ja toimitettu, ja kirja on lajinsa kelpo edustaja. Itse luin reilusti yli puolet sujuvasti, loppu oli suorittamista.

Arvio ja hauskaa keskustelua Booksyn blogissa ja Sallalla, joka mainitsee lajiesimerkkeinä Juha Vuorisen ja Veikko Huovisen.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu. WSOY 2012.

Tähdenpeitto on sympaattinen, todentuntuinen ja rankkakin, mutta ei liian inhorealistinen tarina kahdesta lukiolaisesta, Riinasta ja Joonasta. He eivät tunne toisiaan, mutta heillä on paljon yhteistä, jos kohta erojakin. Ehkä sittenkin enemmän eroja. Lukija voi heidän tarinoitaan vertailla ja miettiä, mitä sitten, jos asiat olisivat toisin. Jos Riinalla olisi kotona toisin. Jos Joonalle kävisi toisin. Jos... 

Kirja on kuulas kuin kotimainen omena. Nuorten kirja, ja nuoruudesta kauniisti kertova kirja myös meille muille. Lukijalle jää haikea mutta hyvä mieli.

Kirsin kirjanurkassa sanotaan kaikki tärkeä tästä kirjasta.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto. WSOY 2012.