Lukemista ja luettua kesään

Tutkailin loppukevään ja alkukesän lukemisiani. Niitä on, vaikka vähemmän blogattuina, sillä perheasiat ovat pitäneet kiireisinä viime ajat, kaistaa ei ole jäänyt kirjoittamiseen. Mutta paikkaan kertomalla muutamista nauttimistani: 

Milla Härmän Loma olisi sopiva lahjakirja äideille: sen kertoo kolmen lapsen äiti, joka lähtee perheineen lomamatkalle eurooppalaiseen kaupunkiin, ihan lentokoneella ilmastoahdistuksesta huolimatta. Ja siitä, ettei äiti "tykkää lentämisestä yhtään, ja ehkä minua ihan vähän pelottikin, että se tippuu, sanon. - Mutta eihän se tipu, sanoo kahdeksanvuotias." 

Mutta lasten puolesta pelkää aina, ja muukin matkakertomuksessa on joskus ulkomailla reissanneille perheellisille tuttua. Jännitetään, löytyykö kentältä etukäteen tilattu taksi, majoitutaan varovasti hotelliin, ja kun lapset on saatu nukkumaan, otetaan oluet aikuisten kesken ja päätetään mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksetaan lomailla (tietenkään suunnitelma ei toteudu). Ja aamulla nukutaan pitkään ja on kiire! 

"Ja nyt aurinko alkaa paistaa, on päästävä ulos, pian, imettävä kaikki sen säteet, kuljettava kaikki kadut, käytävä museot, kahvilat ja terassit, nähtävä kaikki näkemisen arvoinen, nyt ja nyt, leivät naamaan, hörppään teetäni..." 

Sään tarkkailu, arkiset haasteet, ilo perheestä jäätelönsyönteineen ja väsyttävät nujakat siitä, mihin päin tänään kävellään, vanhempien suhteen hoitamisvelvoite (jaksetaanko me tänäänkään harrastaa seksiä?) - tuo kaikki kuulostaa kovin todelta ja tutulta. Hiljainen huumori ja osuvan lakoninen kerronta pitävät lukijan hykerrystä yllä. Mainio matkakirja niin nojatuoliin kuin reissuileville. 

Milla Härmä: Loma. WSOY 2026. Kansi Piia Aho.

JP Koskisen Ruoveden paholainen vie kansallisromanttiseen historiaamme, dekkarimuodossa. Maailmanmainetta jo niittänyt Axel Gallen-Kallela rakentaa taloa Näsijärven rantaan perheelleen kesäasunnoksi ja itselleen ateeljeksi. Mutta hän joutuu sekaantumaan outoihin kuolemantapauksiin, jotka alkavat talon muurarin löytymisestä murhattuna. 

Axel tarttuu asioiden selvittämiseen tarmokkaasti kivääriinsä tukeutuen, apunaan paikallisia ystäviä ja muun muuassa taiteilijan oppipoikana tuolloin toiminut nuori lupaus, nimeltään Hugo Simberg. Homma menee oudoksi, kun tapahtuu lisää rikoksia ja metsässä asuva, näkijänä tunnettu erakko lausuu näkemyksiään. Onko metsässä jotain yliluonnollista, joka haluaa pelotella Helsingin herra taiteilijan pois alueeltaan? Ja Simbergkin piirustaa piruja...

Yksi ystävistä on Kustaa Wilenius, josta Axelille onkin paljon apua. Kustaa on lukumiehiä ja innostunut Sherlock Holmesista, joten rikosten selvittämisen innoittaa häntä. Hän on muuten se, joka perusti nykyisin Vinhan kirjakauppana tunnetun kirjakaupan. Joutuu Axel silti kysymään neuvoja myös viisaalta veljeltään Unolta. 

Luonnollisesti tarinassa ovat mukana Axelin rakas Mary ja lapset. En tiedä, onko muilla kuin mainituilla henkilöillä todellista esikuvaa, mutta tärkeä hahmo on myös täpäkkä piika Ida, jonka miessuhteita saamme kihelmöivästi uumoilla. Vetävä, todelliseen historiaan istutettu tarina, joka vie sutjakasti ammattitekijän otteella lukijan Ruoveden kauniisiin maisemiin ja yli sadan vuoden takaiseen elämänmenoon. Ruovesi Noir -sarja täydentyy jatkossa Vinhan kustantamana tilaustyönä, hyvä idea!  

JP Koskinen: Ruoveden paholainen. Vinhan kustantamo 2026. Kansi Ville Karppanen.  

Ja kun historiaan päästiin, mainitaan Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarja, jota seurailen. Vaikka välillä vierastan päähenkilö Erik Roslundin kaikkinaista erinomaisuutta, hänen ja hänen perheensä tarina kertoo kiinnostavasti Suomena tuntemamme maan alkuvaiheista ja kolmososassa etenkin elinkeinoelämän kehityksestä.

Ollaan vuodessa 1877. Metsäteollisuus ja kaupankäynti alkavat muotoutua kohti sitä, minkä nyt tunnemme, samoin yhteiskuntajärjestys uudistuu. Erik elää perinteistä ryysyistä rikkauksiin -tarinaa. Ja se hänelle suotakoon, vaikka melko satumaista tarinaa saadaan. Nykylukijalle sovitettu vanhahtava kieli on helppolukuista, samoin kuin Koskisen kirjassa. 

Faktat ovat kohdillaan, vaikka henkilöt ja yritykset ovat fiktiota. Esimerkiksi metsää huijattiin köyhältä väeltä pikkurahalla, kun isot yhtiöt haistoivat tulevan vihreän kullan; tämäkin on monen paikkakunnan todellista historiaa. Arvostan suuresti kirjoittajan tarkkuutta ja yksityiskohtaista kerrontaa asiapuolella. Luulen ymmärtäväni nyt entistä paremmin taustojamme, kiitos historia-ammattilaiskirjailijan.  

Virpi Hämeen-Anttila: Kultaiset vuodet. Synnyinmaa-sarjan osa 3. Otava 2025. Kansi Piia Aho.

Muuta kuin viihdettä edustakoot teokset, joiden tekijöiden pohdiskelevan otteen olen aiemminkin myönteisesti noteerannut.

Iikka Hackmanin kolmas romaani vie tien päälle, kun Rastas lähtee entisen bändikaverinsa Lorun veljen häihin soittokeikalle Kajaanista Hyvinkäälle. Loru istahtaa kuskin viereen.

Vitostien tutut maamerkit, Lapinlahden kuulu taukopaikka, Kuopion ja Leppävirran ohitus, näen kaiken selkeästi silmissäni. Rastas ja Loru pohtivat syntyjä syviä, musiikkia ja elämänkulkua ylipäänsä. Mihin oikeastaan ollaan matkalla? Matkan varrella tehdään oivalluksia, jopa isoja päätöksiä. Tien päälle vetävä tekstin hyvä rytmi ja linjakas ote pitävät lukijan tiiviisti takapenkillä mukana. 

Iikka Hackman: Laulu jota emme ole kuulleet. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen. 

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa vanhemmista ja lapsista, mutta laajemminkin ihmisyydestä. Vaikka elämäntilanteeni on toinen kuin kirjan pohdiskelijan, moni kohta ja lause resonoi minussa yllättävän vahvasti. Voiko omilla ajatuksillaan saada asioita tapahtumaan? Miksi lapsen on vaikea kelvata vanhemmilleen? Miksi mummua suojellaan vaikeilta asioilta eikä ikävistä jutuista saa puhua kenellekään - ja mitä se aiheuttaa ihmiselle? Onko kaikki maailmassa syklistä? Mistä syntyy kuolemanvietti? Onko kuolema tuho vai itse asiassa pelastus? 

Ahokumpu pohtii ydinasioita filosofien ja psykologien ajatuksiin peilaten Alice Milleristä Freudiin, kirjailijoista ja munkeista epigeenikkoihin ja sosiologeihin. Ja kuka oli Sándor Ferenczi?

Erittäin kiinnostavaa eikä lainkaan raskasta luettavaa, sillä kirjailija kuljettaa asioita luontevasti oman lukemisensa ja kokemisensa kautta: ajatuskulut ovat ymmärrettäviä ja loogisia. Raskaamman tiedon etsijöille lopussa on lähdeluettelo. Sopii ihmisyyttä, lapsuutta ja psyykeä pohtiville.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Amman lukuhetki kyseli, mitä olen lukenut, mitä kesken ja mitä tulossa: kesken on pari pienkustantajan kirjaa, joita vielä makustelen.

Ja Jonas Eikan Korkea taivas. Rehellisesti en tiedä, jaksanko lukea sitä loppuun, ei vedä vielä, vaikka aihe, naisten luostarimainen yhteisö, on mielenkiintoinen. Saattaa johtua myös omasta rauhattomasta kesänalustani. Olen lukenut myös muutaman romaanin, joista haluan kertoa erillisinä myöhemmin. 

Mitä seuraavaksi? Viihdettä ja historiaa, luulen, ennen kuin syksyn uutuudet alkavat tippua ulottuvilleni. Tulossa on uutta Pekka Hiltusta, Heikki Kännöä, Maritta Lintusta, Asko Sahlbergia ja muita suosikkejani. Moni tuttu sarja myös jatkuu, kuten Kaisa Viitalan Klaani ja Marko Kilven Undertaker. Enkkupuolelta Maggie O'Farrellin uutuus Land ja lukemattomia Barbara Pymejä. Heinäkuun klassikkohaastekirja on vielä valitsematta, vaihtoehtoja on. 

Palaamisiin, valoisaa kesää sinulle, joka toivottavasti saat nauttia lomasta tai ainakin lukemisesta kesän mittaan! 

JP Koskinen: Hyvät veljet

Urho Kaleva Kekkonen elää kirjallisuudessa niin faktassa kuin fiktiossakin, ja olen varma, ettei hänestä vielä kaikkea ole kirjoitettu, niin hallitseva nimi ja Suomen historian merkkihenkilö hän aikanaan oli. Jo kansalliseepokselta kalskahtava nimikin herättää tunteen jostain suuresta. Ja sitä hän oli jo presidenttikautensa pituudella mitattuna: se alkoi vuonna 1956 ja kesti vuoteen 1982 saakka.

JP Koskinen kertoo 1960- ja 70-lukujen suhmuroinnin ajoista, joiden poliitikot purskahtaisivat epäuskoiseen nauruun kuullessaan nykymenosta, jossa vaaleihin saatu tukirahakin pitää oikein lain mukaan ilmoittaa julkisesti. Keinot olivat tuolloin toiset, suhteet ja voitelu pelasivat, kun ne osasi hoitaa. Ja Kekkonen osasi. Siitä Koskinen on rakentanut fiktion, jossa osa, kuten näkyvimmät poliittiset käänteet, on totta, mutta kaikkea seinien sisällä tapahtunutta emme voi varmasti tietää. Vaikka epäilemättä niin KGP:llä kuin kotoisalla Supolla on arkistoissaan pilvin pimein vakoilumikrofonien välittämiä tuonaikaisia keskusteluja nauhoillaan.

Ei nuori Petekään tiennyt, millaiseen hommaan joutui, kun hänen äitinsä kaukainen sukulainen Sylvi Kekkonen otti orvoksi jääneen pojan Tamminiemen hoteisiin. Matemaattisesti lahjakas poika oli nopeaälyinen ja oppivainen, ja kun tulevaisuudennäkymiin ei rahan puutteessa kuulunut oppikoulun jatkamista, jouti hän apulaiseksi presidentin suuren kodin ja talouden ylläpitoon.

"Tietysti Pete oli lukenut lehtiä ja katsonut uutisia sen verran, että tiesi Kekkosen hoitelevan Suomen asioita rautaisella otteella."

Alkuun hommat olivat Sylville lehden ääneen lukemista, pihan siivousta ja saunanlämmitystä. Tiedämme, että Kekkonen saunoi mielellään ja saunotti muitakin. Monet maan kysymykset on Tamminiemen saunatiloissa mietitty ja ratkottu.

"Kekkonen oli vanhojen ihmisten lailla jäänyt kiinni tapoihinsa. Lauantaina hänen poikansa Matti saapui Tamminiemeen ja soitteli kokoon saunaseurueen. Niin oli käynyt kahtena edellisenä lauantaina ja talonmies tiesi varoittaa Peteä, että sama oli edessä tänäkin lauantaina ja ties kuinka monena tulevana."

Peten läsnäoloon presidentti oli tyytyväinen, ja siihen tottuivat vieraatkin pian. Ylipäällikön virkaa havitteleva Karjalainen - jota Pete piti terävänä ja "ihan mukavana seurana", silloin kun mies oli selvänä - rakenteli ystävyyttä isännän luottomieheen ja lupaili järjestää pojan takaisin koulunpenkille korvaukseksi menetetystä oppivuodesta. 

"- Kiitti. Täytyy miettiä.
- Mieti pois. Varmaan on viisasta, ette sekaannu tämmöiseen sontaan. Politiikka sopii niille, jotka osaavat kaikkea mutta eivät mitään hyvin, Karjalainen sanoi ja huitaisi kädellään autiota salia kohti.
Hän joi lasinsa tyhjäksi, ja Pete täytti sen uudestaan."

Kun Kekkonen oli pitkän presidenttikautensa parhaassa vauhdissa, hän ei halunnut lähteä enää vaalihumuun, vaan onnistui vakuuttamaan tukijoukkonsa siitä, että poikkeuslaki kolmannen kauden jatkamisesta olisi paras ratkaisu. Paras Suomelle, paras itänaapurille ja EEC:lle, jonka kanssa neuvottelut liittymisestä olivat kesken. Turha keikuttaa venettä, hän tuumasi, ja uusi kasvo maan johdossa voisi olla raju tuuli. Tällä perusteella ja suhdetoiminnalla, johon Petekin pääsi osallistumaan enemmän kuin olisi halunnutkaan, Kekkonen sai tahtonsa läpi, kertoo romaani. (Ja kertovathan siitä monet aikalaiset ja tutkijat kirjoissaan ja artikkeleissaan, niin faktana kuin fiktiona, ilman Pete-osuutta.)

Koskinen punoo tästä edelleen hämmästyttävästä ja ainutlaatuisesta tapahtumasta eräänlaisen gansteri-romaanin, jossa maistetaan makeaa elämää mutta myös sen tummia puolia. Pete saa molemmista runsaan osansa. Anekdootteja ja tuttuja nimiä vilahtelee sivuilla Virolaisesta Vladimiroviin ja suuryhtiöiden tuolloiseen ylimpään johtoon. Pehmeyttä tarinaan tuo tyttöystävä Johanna, joka piipahtelee tekstissä siellä täällä. Koskisen kynä on aina sutjakan vauhdikas, joten kirja on helppolukuinen, kevyeksi poliittiseksi jännäriksi sitä voisi sanoa. 

Ja paitsi ajankuvaukseksi myös kunnianosoitukseksi Kekkosen päättäväisille toimille Suomen puolesta, vaikkeivat hänen keinonsa aina kestäneet päivänvaloa. Kuten eivät monen muunkaan tuohon aikaan. (Tai nytkään?) Persoonan vahvuus ja vaikutusvalta käyvät ainakin hyvin selviksi. Pete sai Kekkosen "painovoimapiirissä" tutustua valtaan ja yhteisten asioiden hoitoon sisäpiirissä.

"Politiikasta Pete oli oppinut jo sen verran, ettei keneenkään voinut luottaa, ja jos jonkin asian sanottiin tapahtuneen jollakin tavalla, niin sillä tavalla se ei ainakaan ollut tapahtunut."

Kirjan lopussa heräsi monia kysymyksiä, joista olisin mieluusti lukenut lisää. Miksi Sylvi toimi kuten toimi? Mikä mies oli Jussi? Miten Pete tarkkaan ottaen vietti elämänsä Tamminiemi-vuotensa jälkeen?  (Ja vieläkö talon pihalla kasvaa kukkasipuleita? Pitänee käydä vilkaisemassa.) Toisaalta ymmärrän Peten vetäytymisen, hän oli "vain" tarinankertoja, ei päähenkilö, josta kerrotaan. 

Kenelle: Kekkosen ajan politiikasta viihteellisesti nauttiville, yhteisten asioiden hoidon tapoja paheksuville mutta kiinnostuneille, miehille isänpäivän tai joulun lahjaksi, sillä miehet kuulemma lukevat pääosin vain miesten kirjoittamia kirjoja, joten ehkä tieto- ja sotakirjojen lomaan romaanikin hyvin solahtaisi.

JP Koskinen: Hyvät veljet. WSOY 2025. Päällys Ville Laihonen.

Kesällä 2025 luettujen dekkareiden pohdintaa ja nillitystä kustantajille

Dekkaritulva jatkuu, turvallisesti koettu pahuus kiinnostaa ihmisiä aina vain. Muutamia tänä kesänä lukemiani alla - niitä, jotka jäivät mieleen. Kaikki eivät jää.

Arttu Tuomisen Alec on varman totista tykitystä hyvisten ja pahisten maailmassa. Oikeastaan Aleciin tutustuminen herättää miettimään, onko raja noin suoraviivainen. Pohjois-Suomen Sallassa itärajan tuntumassa alkaa tapahtua ikäviä. Paikallispoliisi joutuu ennenkokemattomiin tilanteisiin, ja vakaan sulavasti etenevään juoneen kytkeytyy paljon, kansainvälisestä huumekaupasta kylähulluun, korruptiosta kuolemiin ja ystävyydestä syviin pettymyksiin. 

Hienosti kirjailija pitää runsaan sisällön kasassa. Ruumiita nähdään paljon, samoin taistelu- ja takaa-ajokohtauksia, jotka sopisivat mainiosti elokuvaan; ehkä sitä on ajateltukin kirjoittamisessa. Toimintaa kaipaavat ja Tuomisen tyyliin tutustuneet eivät pety kirjaa lukiessaan; ammattimainen kirjoitusote vain tiukentuu. Olen lukenut aiemmin Delta-sarjan, ja Alec aloittaa uuden Kide-sarjan, jota tuskin voin olla seuraamatta jatkossakin.  

Myös takuuvarmaa dekkaria mutta letkeällä otteella tarjoaa JP Koskinen, jonka sarjaa Murhan vuosi seurailen. Kullekin kuukaudelle on oma kirjansa ja itsenäinen tarinansa, joissa Arosuon suvun etsiviksi ryhtyneet setä Kalevi Arosuo ja sisarenpoika Juho Tulikoski selvittävät paikallisia rikoksia. Lukija saa kulkea mukana Hämeenlinnan maisemissa ja nauttia nokkelasta (ainakin henkilöiden omasta mielestä; huumorin tyylilaji puree kyllä minuunkin) sanailusta ja kieltämättä varsin luovasta etsiväntyöstä. Samalla suvun omia salaisuuksia keritään auki, ja vuoden täytyttyä vihdoin selvinnee, mikä piilotettu kuvio taustoista löytyy. Luin viimeksi syksykuukausien kirjoja, ja kirjastovarauksessa on uusin, Marraskuun murhaavat myrskyt. 

Saman kirjailijan Ted Bundy - Sarjamurhaaja vailla omatuntoa ei ole dekkari, vaan tietokirja: se kertoo todellisesta rikollisesta Amerikassa 1970-luvulta. Nimihenkilö murhasi ainakin 30 naista, mutta lähi- ja tuttavapiiri piti häntä tavallisena, jopa mukavana ja älykkäänä miehenä. Koskisen mukaan sana sarjamurhaaja keksittiin Bundyn tapauksesta, kun media innolla hehkutti tapahtumia. Uskomatonta, miten mies onnistui viettämään murhaavaa kaksoiselämää niin, ettei edes morsian aavistanut pitkään aikaan mitään outoa. Lopulta paineita ja ruumiita alkoi olla liikaa jopa Bundylle, ja poliisi oli sinnikäs. Hämmästyttävä ja pelottava tapaus, joka Koskisen kokoamana kronologiseksi tarinaksi yksiin kansiin on napakka kuvaus sarjamurhaajan toimista ja psyyken toiminnasta. 

Media kertoi juuri yhdysvaltalaisen Caroline Fraserin kirjasta Murderland: Crime and Bloodlust in the Time of Serial Killers. Kirjailija esittää teorian, jossa sarjamurhaajailmiö olisi syntynyt lyijystä tekijöiden aivoissa, sillä heitä esiintyi paljon alueilla, joissa oli lyijypäästöjä tupruttaneita teollisuuslaitoksia. Bundy asui Tacomassa lähellä sellaista, kuparisulattamoa, samoin ainakin kaksi muuta saman sarjan rikollista. Brittitutkimuksen, johon Fraser viittaa, mukaan lyijyaltistus on yksi tekijä, joka voi aiheuttaa monelta sarjamurhaajalta löydetyn kaltaisen aivovaurion. Altistus saattaa olla yksi syy 1970-luvun väkivalta-aaltoon, joka laantui ajan myötä, kun päästöt vähenivät ja esimerkiksi autoissa siirryttiin lyijyttömään bensiiniin. Fraserin kirjaa en ole lukenut, teoria on hurja mutta vaikuttaa järkeenkäyvältä.

Islantilaista dekkaria edustaa Yrsa Sigurðardóttir, jonka sarjasta Musta jää satuin lukemaan osan kaksi, Näen sinut. Maa ja maisemat ovat läsnä mutteivat korostuneesti. Juoni esittelee melkoisen joukon väkeä, jotka joutuvat kohtaamaan hätkähdyttäviä, menneisyyteen hautautuneiksi luultuja asioita. Kun entinen opiskelijaporukka tapaa toisensa pitkästä aikaa taannoisen ystävänsä hautajaisissa, epämiellyttäviä totuuksia tai kuviteltuja sellaisia alkaa nousta esiin. Kirjailija hallitsee lukijan hämäämisen ja yllätyskäänteet. Fiksusti hän myös hyödyntää aikuistuneiden ihmisten intoa muistella nuoruuttaan, vanhojen kavereiden tapaaminen saattaa herättää lukijoiden uteliaisuuden.

Islannista on mainittava myös Satu Rämö, jonka dekkareiden maakuvaus, kiinnostava ja aina uutta paljastava henkilögalleria sekä Suomi-yhteydet ovat kiinnostaneet niin minua kuin muitakin ja siivittäneet hurjaa suosiota näytelmiksi ja tv-sarjaksi (ks. jäljempänä) saakka, käännösoikeuksien ja myytyjen kirjojen määristä puhumattakaan. Olen pari kirjaa jäljessä sarjan seuraamisessa, mutta aion ottaa kiinni! Haluan nähdä, miten jännite pysyy yllä ja miten kirjoitustapa kehittyy uusien osien myötä. Yksi lukijan "työn" mielenkiintoisimpia puolia on seurata kirjailijan uraa alusta saakka. Myös ulkokirjallisesti: ihailen Rämön määrätietoista työtä ja energiaa, jolla hän on sarjaansa markkinoinut. Ei hän tietenkään ole ainoa, mutta harvoin näin hyvin tuloksin "kaikilla mittareilla", kuten hänen kustantanjansa on todennut. Mittarit lienevät määrällisiä, eikä laadullisissakaan lie valittamista silloin, kun kirjat yleisöä kiinnostavat ja genressään toimivat.

Matti Laine on rikosmiehiä, urasta päätellen: hän on sekä kirjoittanut dekkareita että näytellyt lukuisissa rikossarjoissa ja -elokuvissa ja kirjoittanut niihin käsikirjoituksia, muun muassa vaikuttavan Paratiisi-sarjan, jossa Riikka Havukainen loisti pääosassa. 

Viimeisin Laineen dekkari, Isänsä tytär, kertoo Kovasista: ex-poliisi Rene Kovasen aikuinen tytär, fiksu ja toimelias Kata on keskiössä, ja tapahtumissa liikutaan Berliinistä Suomen Lappiin. Vauhdista ja toiminnasta ei Laineen menossa koskaan ole pulaa, ja rikoskuviot kiertyvät kansainvälisiksi, aiheina muun muassa maalittaminen ja korruptio. Ajassa ollaan siis. 

Sarja saa jatkoa vuonna 2026, ja siitä on tekeillä tv-sarja Kovaset, jota kirjailija tietysti käsikirjoittaa itse. Lisäksi hän on pääkäsikirjoittaja vuonna 2026 julkaistavassa Satu Rämön Hildur-dekkarisarjaan perustuvassa tv-sarjassa. 

Vankasti Suomeen sijoittuvien dekkarien tekijän Elina Backmanin kirjoissa pidän siitä, että  tapahtumapaikat tutustuttavat lukijaa eri paikkakuntiin. Päähenkilöiden, poliisi-Janin ja toimittaja-podcastaaja Saanan, suhde on kehittynyt hienon aidonoloisesti, vaikka olen ollut koko sarjan ajan hieman skeptinen dekkareissa jo kovin kuluneen ammattiyhdistelmän uskottavuudesta (voisivatko he todella toimia niin, ettei toinen tiedä?). Mutta viimeisimmässä, Kuka pimeässä kulkee, voidaan alkaa puhua jo rakkaudesta eikä uskottavuus nouse kynnykseksi. Murhia ja erään kadonneen naisen mysteeriä tutkitaan tällä kertaa Helsingissä ja Teijon Mathildedalin kylässä. 

Tuire Malmstedtin dekkareiden jotenkin suomalaisen rauhallista ja tervejärkistä esitystapaa arvostan. Henkilökuvaus, jossa ihmiset tuntuvat tunnistettavilta, on myös etu. Rauhallisuus ja järki eivät tarkoita sitä, etteikö kirjoissa tapahtuisi paljon tai etteikö niissä olisi myös mystisiä viitteitä, kuten Lintusielussa. Itse asiassa sen tapahtumat ovat karmeita, lasten sydäntäsärkevät kohtalot etenkin.

Aiemmista sarjan kirjoista tutut tutkijat, Matilda Metso ja Elmo Vauramo, joutuvat paiskimaan töitä monella rintamalla vetääkseen langat yhteen ja selvitäkseen itse eteenpäin. Kirjailija vie lukijan mukaan tarinaan kuin huomaamatta, taitavasti. Sisältö on huolella mietityn tuntuista. 

Sarja kuulemma päättyy tähän, mitä seuraavaksi? Fiktiota vai faktaa? Malmstedtilta on tänä vuonna ilmestynyt tietokirja uskonnollisista kulteista Suomen historiassa. Se vasta pelottava onkin! 

Kaikki valta maan päällä listaa herätysliikkeitä vaiheineen: on vaikea uskoa, että todelliset ihmiset ovat olleet niitä ylläpitämässä ja kannattamassa. Miten se onnistui ja miksi jäsenet suostuivat hurjiinkin sääntöihin, kirja (ja lukija) pohtii. Pelottavinta onkin se, että tarinat ovat tosia. Kuuluisin tapaus lienee Maria Åkerblomin ympärille syntynyt herätysliike, jonka johto härskisti käytti hyväkseen ihmisten uskoa ja asetti nämä käytännössä orjikseen. Åkerblom joutui lopulta vankilaan, mutta vielä sieltä pois päästyään hänen manipuloimansa uskolliset palvelivat häntä. Kultin voima voi olla tappavan suuri. 

Miksi kirjoissa on paljon kirjoitusvirheitä?

Pieni nillitys kustantamoille: muutama tässä mainittu teos on jäänyt kesken editoinnin ja oikoluvun osalta. Vielä yksi korjauskierros olisi nostanut laatuluokan selkeästi ylöspäin, kun turhat virheet tai simppelit kömpelyydet olisi oikaistu. Niitä jää jokaiselle kirjoittajalle, sillä omia virheitään ei näe, jos ei ole todellinen konkari, eikä kaikilla ole luotto-oikolukijaa.

Jostain syystä viimeistelyvaihe, jota ammattilaisen ja amatöörin väliseksi eroksi ennen sanottiin, on usein viime aikoina pettänyt niin kirjoissa kuin medioissa. Kiire ja resurssipula eivät voi olla selitys: jos asiakas ostaa täysihintaisen tuotteen, hän odottaa myös täyttä vastinetta virheettömänä tuotteena.  Inhimillisiä mokia esiintyy aina, mutta kymmeniä virheitä yhdessä kirjassa on jotain muuta. Kuten olen ennenkin verrannut, ostaisitko takin, jonka sauma repsottaa auki tai vetoketju menee melkein kiinni?

Suomen kielen kielioppi on säännönmukaista, ei ylivoimainen hallittavaksi, ja vastuullisilta henkilöiltä on lupa vaatia sen osaamista. Tai ainakin oikolukuohjelman käytön osaamista. Useimmat lukijat virheitä tuskin huomaavatkaan, mutta niille, jotka huomaavat, lukeminen on hankalaa, kun huomion vie muu kuin juoni. 

Ja asiaan liittyy myös suurempi kuvio: suomen kielen kunnioitus ja säilyminen. Jos emme itse pidä siitä huolta, ei sitä tee kukaan. Jos sääntöjä eivät osaa edes ammattilaiset, keiltä sitä voi odottaa, keiltä  katsoa mallia? Puhumme lukemisen tärkeydestä, mutta ehkä pitäisi alkaa puhua ensin oikean kielen tärkeydestä, jotta voidaan edellyttää luottamusta lukijoilta. Luottamusta siihen, että nämä osaavat, näistä kannattaa olla kiinnostunut, tätä on suomen kieli. 

Kustantamot ovat tässä paljon vartijoita, ja niiden tulee varmistaa osaamisensa. Keinoja löytyy. Kirjailijoita kehotan vaatimaan ammattitaitoista kielenhuoltoa teoksiinsa kustantajaltaan. On järjetöntä heittää ajattelu- ja kirjoitusrupeama, ulkoasun suunnittelu ja muu kirjaan liittyvä työ osin viemäriin viimeistelyn puutteen vuoksi. Tarkistettu kieli on eduksi niin kirjailijalle, kustantajalle kuin lukijalle. Laatu-, brändi- ja myyntimielessä - jos ei juuri nyt, niin jatkossa. 

Jostain syystä dekkareissa puutetta tapaa useammin kuin peruskaunossa - dekkarit menevät kaupaksi muutenkin? - ja isot (myyneimmät) kirjailijanimet ovat virheettömämpiä kuin muut. Arvostan kustantajien näkemyksiä myyntipotentiaalista, mutta ehkä muutkin pärjäisivät myynnissä paremmin, jos ne olisi viimeistelty kunnolla? Lukijoita aliarvioimatta. Muuten, miksi englanninkielisten kirjojen myynti on kuulemma kasvussa? Ovatko ne virheettömiä vai eikö virheitä nähdä ei-äidinkielestä? (Luen itsekin melko paljon englanniksi, enkä tosiaan ole bongannut virheitä.) 

Hampurilaismallilla nostan vielä esiin sen, että meillä on huipputekijöitä kirjallisuuden alalla, niin kirjailijoissa (kuten edellä mainittuja) kuin muissa alan toimijoissa. Olen heistä ylpeä ja kiitollinen. Mutta alan ei ole syytä itse latistaa pihviä, kun sen voisi pitää kuohkeana, laadukkaana ja herkullisena varsin helposti, uskon. 

Jutussa mainitut kirjat:

Arttu Tuominen: Alec. Otava 2025. 


JP Koskinen: Murhan vuosi -sarja. (Kuvassa osa 11). CrimeTime 2025.

JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja ilman omaatuntoa. CrimeTime 2025.

Satu Rämö: Hildur-sarja. Hildur vuonna 2022, jatko-osat Rósa & Björk 2023, Jakob 2023, Rakel 2024, Tinna, 2025. Kirjojen kannet on suunnitellut Ville Laihonen.

Matti Laine: Isänsä tytär. Bazar 2025. Kansi Kristiina Kaksonen. 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. Otava 2025. 

Tuire Malmstedt: Lintusielu. Aula 2025. 

JP Koskinen: Ukkoslintu

Kun takakansi lävähti kiinni, oli pidettävä hiljainen kunnioituksen hetki. Mikä upea tarina! 

JP Koskisen trilogia, joka alkoi Tulisiivestä ja Kaarlesta ja avasi Kuuran (Amerikassa Frost) suvun taustoja Haukansilmä-teoksessa Kaarlen isoisän Yrjön eli Georgen silmin, täydentyy nyt Georgen pojan, toimittaja Janne Kuuran kokemuksilla ensimmäisen maailmansodan aikoina. 

Jos kuulostaa monimutkaiselta, vakuutan, ettei ole: ilmestymisjärjestys ei ole kronologinen eikä edellytä aiempien lukemista, kirjat suvun eri henkilöistä voi hyvin lukea itsenäisinä. Vaikka Janne vilahti mukana jo Tulisiivessä Kaarlen setänä.  

Jannen urakehitys lehtimieheksi ei ollut ongelmaton, mutta sisulla hän lähtee kotoaan Suolasaaren Duluthista ja pääsee unelmiensa työpaikkaan, New York Timesiin. Ja koska 1910-luvulla alkanut suuri sota kolkuttaa ovelle, hänen sukuvikansa, seikkailuveri, vie nuoren miehen sotareportteriksi Eurooppaan. Reportterin statuksella ja lukuisilla lupalapuilla hän onnistuu näkemään niin länsi- kuin itärintamaa voidaakseen kertoa ihmisille, miten tilanteet etenevät.

Sota on mitä se on, pelkkää kauheutta. "En tiedä, kuinka hulluus eroaa urheudesta. Luulen, että urheita ovat ne, jotka jäävät hulluutensa jälkeen henkiin kertomaan tarinaansa." Ja politiikkaa: Jannen pohdiskelevat reportaasit eivät riitä yleisön janotessa tietoa rintamalinjoista, kilometreistä ja sotilasmääristä, vaan hänet komennetaan takaisin New Yorkiin rikostoimittajaksi. 

Kuohuva kaupunki kasvaa hurjaa vauhtia, ja Venäjän vallankumouksen aatteet ovat yltäneet sinnekin. Levottomuuksia syntyy, rikosten määrä kasvaa. Espanjantautikin on riesana, vaikkei niin vahvasti kuin Euroopassa. Janne tapaa ensimmäisen kerran isoäitinsä, joka aikoinaan katkaisi välinsä Jannen isään Jannelle tuntemattomasta syystä.

"- Ajattelit tulla nopeasti ennen kuin kuolen, niinkö? - Vähän niinkin, virnistin ja sekoitin teehen hiukan sokeria. - Olen lukenut juttujasi. Ne ovat hyviä. Osaat ajatella ihmisiä, ja kunnioitat heitä. Isästäsi ei voi sanoa samaa." 

Jannen vanhemmat Anna ja George asuvat edelleen Suolasaarella, Veikko-eno Suomessa on joutunut sisällissodan pyörteisiin eikä lettereitä ole tullut, mikä huolestuttaa perhettä. Jannen veli Timo toteaa suomalaisten sosialistien kironneen Mannerheimiä Duluthissa ja isänsä vähän innostuneen, kun Suomesta tuli oma valtio, "mutta kuten tiedät, isä ei oikein tunne olevansa suomalainen enää, eikä hän halua sekaantua mihinkään. Hän haluaa, että kaikki liivs him öloun." Timo ja Janne toteavat itse olevansa amerikkalaisia enemmän kuin suomalaisia. Jannen paras ystäväkin on alkuperäisasukas, intiaani Nopea Hirvi - hienosti kirja sivuaa tuota amerikkalaisten häpeällistä kansanhävitystä. Silti Timoa kiehtoo venäläinen työläisten ihannevaltio. 

Seuraamme sinnikkään ja toimeliaan Jannen vaiheita aina siihen saakka, kun suuren sodan loppumisesta on kulunut jo vuosikymmen. Yllättäviä käänteitä tapahtuu 1920-luvulla niin lähipiirissä kuin yhteiskunnassa, kuten suuri pörssiromahdus. Tekniikka kehittyy, Charles Lindbergh oli jo ylittänyt Atlantin lentokoneella! Janne on nähnyt elämässään monenlaista, myös ihmisen mustan puolen. Kaikesta huolimatta hän haluaa uskoa tulevaisuuteen. Onko uskolle katetta; nykylukija tietää enemmän kuin Janne tuolloin. 

"Välillä näytti siltä, että ihmisten piti polttaa kätensä kiehuvassa vedessä yhä uudestaan, sillä muutoin kukaan ei uskonut veden olevaan kuumaa. Vaikka moni puhuja kehui ihmiskunnan kehittyvän, aloin hiljalleen epäillä, ettei niin ollut. --- Toivoin, että kaikki menisi hyvin. Uskoin, että kaikki menisi hyvin."

JP Koskisen kirjailijanlahjat loistavat parhaimmillaan vetävässä tekstissä, jossa hän yhdistää luistavan lennokkuuden historiatietoon ja mielikuvitukseen. Nautinnollista luettavaa seikkailujen ystäville. 

Saman tien oli kerrattava hieman aiempia trilogian kirjoja ja selailla myös muuta kirjailijan laajaa tuotantoa, kuten mainiota Murhan vuosi -sarjaa, jossa tyyli on myös vauhdikas mutta omanlaisensa, perinteiseen dekkarityyliin. Lisäksi tuotannosta löytyy koskettavia historiallisia romaaneja, humoristisia julkaisuja, scifiä ja lastenkirjoja sekä tietoa. Suorastaan uskomaton lista monipuolisuudessaan ja laadukkuudessaan, joka ei notkahtele, vaikka genre vaihtelee. Sama lennokkuus, sujuvuus ja imu sekä taustatiedon vankkuus. Ja sama miehisyys, sillä naisia kirjoissa näkyy vain pakollisen verran. Mutta naiskuvien ja -näkökulmien kirjoittajia riittää kyllä muualla. Koskinen on ollut kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaana, kirjoillaan Rasputin ja Tulisiipi. Hänelle pitäisi kyllä perustaa jokin oma palkintonsa, joka huomioi koko tuotannon ja kaikki genret. 

Olen ollut huomaavinani jänniä yhteyksiä kirjojen kesken, vaikken varmasti kaikkia ole tajunnut. On toistuvia teemoja - historia tietysti, ja sukujen salat sekä ilmastonmuutos, kuten selkeä yhteys romaanin Hukkuva maa ja tietoteoksen Hiilijalanjäljillä kylmien faktojen välillä. Tai eivät faktat sinänsä ole kylmiä, ne vain ovat. Kylmiä ne ovat vain sen suhteen, miten ihmiset suhtautuvat niihin. Tai miltä tilastot näyttävät. 

Kirjailijan aiempia muun muassa (hakusanalla Koskinen löytyy blogista lisää, ja täysi listaus kirjailijasivulla):

Kuinka sydän pysäytetään (ehkä lempparini)
Kalevanpoikien kronikka (Kalevalaa velmusti mutta fiksusti mukaellen)
Aku. Elämäkerta. (tätä ette ole tienneet tunnetusta sarjakuvasankarista)
Murhan vuosi: Huhtikuun hiipuva rakkaus 

Kenelle: Seikkailujen rakastajille, historiaan sukeltaville, sotakuvausta sietäville, vauhdikkaan ystäville.

JP Koskinen: Ukkoslintu. Like 2024. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.

JP Koskinen: Aku. Elämäkerta.

JP Koskinen laajensi kirjallisen tuotantonsa ulottuvuutta entisestään. Elämäkerran kirjoittaminen houkutti, mutta kuka olisi sopiva kohde? Mieluiten sellainen, jonka jokainen tuntee mutta josta emme tiedä vielä läheskään kaikkea.

Kuka olisi Aku Ankkaa sopivampi? Hän on ollut julkkis iät ja ajat, mutta perheen kuviot ovat silti jääneet hämäriksi niin sarjakuviin kuin elokuviin tutustuneille. Setiä, enoja ja tuttavia riittää; sekalainen sukuverkosto ja kotikaupunki Ankkalinnan asujaimisto esiintyvät yleisön tuntemissa tarinoissa. Aivan kaikkea ei tämäkään elämäkerta saa selvitettyä, mutta useita yhteyksiä kyllä, osa on päättelyä "suuren todennäköisyyden mukaan". Fiktiokirjailijana maineensa luonut Koskinen - vaikka faktatietämyksestään tunnettu onkin - osaa sujuvan ja vakuuttavan tekstin tekemisen mistä tahansa aiheesta.

Riemastuttava aihe, johon tahallisen asiallinen toteutus tuo hauskan kontrastin. En halua paljastaa liikaa yksityiskohtia, mutta Akun vanhemmat ovat tiedossa - ja se, miksi he katosivat, ainakin yleisöltä. Akun kasvatti Kaino-Vieno Ankka, tuttavallisemmin Mummo. Akun lapsuudesta tiedämme vähän:

"Hän ei itse ollut halukas ollut kertomaan siitä juuri mitään ja Kaino-Vienon versio Akun lapsuudesta vaikuttaa muistojen kultaamalta. Ne eväät, joita hän sai elämää varten Kaino-Vienon maatilalla, kantoivat joka tapauksessa pitkälle."

Hollywood-huippukautensa ja 1940-luvun lopuksi Aku kyllästyy elokuvantekoon. Siskonpojat Hupu, Tupu ja Lupu tekevät Akusta kolmen lapsen yksinhuoltajan, kun lasten äiti "tarvitsee lepoa". Hannu-serkun kanssa välit olivat viileähköt (ja Hannun satumaiselle onnelle kerrotaan eräs selitys). Leffauran aikana Akun paras ystävä oli Mikki Hiiri, mutta yhteydenpito harveni ajan myötä. Mikin kuvaukseen voimme varmasti kaikki yhtyä:

"Aku oli aina Aku. Hänen seurassaan ei ollut koskaan tylsää, hän oli levoton ja joskus vähän oikukaskin sielu. Tietysti hän meni aina äärimmäisyyksiin kaikessa, se oli hänelle tyypillistä."

Akun elämään astuu myös tärkeä nainen, Iines. Los Angelesin vieressä sijaitsevassa Ankkalinnassa Aku työskenteli ainakin Ankallismuseossa, yrittäjänä, taiteilijana ja monissa muissa ammateissa, joissa alun palava innostus yleensä sammuu pian. 

Mutta mitä tekee entinen stara, kun perhe on kuitenkin elätettävä? Tietysti alkaa pitää luentoja, kuten niin moni. Julkisuudessa (sarjakuvissa jne.) esitettiin muuta. Kirjailija kertoo: "Akun kohdalla faktan ja fiktion ero alkoi revetä suurimmilleen juuri 1960-luvun alussa." Hahmojen ikääntyminen pysähtyi tarinoissa, "populaarikulttuurin aikapoimussa kellot pysähtyivät."

Kultakaivoksilla eikä aina päivänvaloa kestävillä bisneksillään (muistetaan mafian valta Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella) rikastunut Roope oli sisarensa kautta Akulle ja tämän kolmelle siskonpojalle sukua. Hän astuu kuvaan mukaan rahoittajana ja - ainakin sarjakuvissa tehtyjen - seikkailujen alullepanijana. Myös ankallisessa todellisuudessa tehtiin joitakin matkoja, joita kirjailija kuvailee. Tällaisia olivat muun muassa kultakaivoksille tehty matka sekä Meksikon-matka. Roopen myötä Akun toimia seurailleille tuli tutuksi myös Karhukopla (viite mafiaan?). 

"Olen monesti miettinyt sitä, kuinka meille esitetty virallinen tarina on usein vain vääristynyt heijastus todellisuudesta."

Koko Ankkalinnan henkilökavalkadia yksi kirja ei tietenkään ehdi itseensä sisällyttää, vaikka hieman kaipailin tietoa siitä, miten esimerkiksi Milla Magia liittyy Ankkojen sukuun, vai liittyykö? Hessua emme myöskään tapaa; hänestä saisi kokoon ihan oman kirjan. 

Tarkemmin Akun vaiheista voi lukea kirjasta, joka toteutettiin painotuotteeksi mesenaattirahoituksella Vinopinon tuottamana. Julkimyytävänä sitä on vähän jos lainkaan, ainakin Rosebudissa on ollut erä, mutta kirjastoista se löytyy, myös Kannelmäestä, totesin eilen. Mahtaako kotimaisen kirjan mesenointi yleistyä kirjan ja kirjallisuuden muuttuessa yhä enemmän ylellisyystuotteeksi ja kirja-alan kustannustietoisuuden (lue: julkaisuhalujen) tiukentuessa? Kiintoisa kokeilu, johon halusin osallistua. Mesenaattina sain kirjan kotiin, kansiaiheinen kirjanmerkki ja postikortti mukanaan, arvostan tyylikästä kokonaisuutta ja linjaa. Ja ideaa. 

Kirjan tyylilaji on nimensä mukaisesti tietysti elämäkerta, mutta sisällöllisesti fiktiota (kirjastoluokitus 1.4). Koska kirjailija on yhdistänyt omia huomioitaan ja todellisia kokemuksiaan taiteilijana Akun tarinaan, voisiko tämä olla myös antibiofiktiota? Anti-liite siksi, että biofiktio on tehty todellisesta henkilöstä, jollainen Aku ei ole. Hykerryttävä genresekoitus heille (meille?), jotka pikkutarkasti luokittelevat asioita, ja viihdyttävä teos kaikille Akun ystäville.

JP Koskinen: Aku. Elämäkerta. Vinopino 2023. Kannet ja taitto Rade.

Dekkarikimara

Työ- ja joulukiireissä on tullut luettua hajanaisesti sitä sun tätä. Lähinnä dekkareita, joita käytän pikarentoutukseen ja ajanviettoon. Niistä vain ei tule juuri blogattua, koska hujahtavat nopsaan ja valitettavasti usein myös pois mielestä yhtä vauhdikkaasti. Kirjaan nyt muistiin muutaman pinostani, jota olen mässäillyt ja tuhlaillutkin; osa joutui kirjastoon avaamattomana ja joitakin jätin suosiolla kesken, kun ei vain napannut.

Johanna Savolaisen toisinkoisen tarina liikkuu Kotkassa ja lähialueilla, hieman Helsingissäkin. Ja koripallopiireissä, naisurheilun parissa, kuten esikoinenkin Se, joka pääsi pakoon. Uudessa kirjassa on myös esikoisesta tuttuja henkilöitä, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä tarinana.

Sillä nyt selvitetään seitsemän vuotta sitten kadonneen Marian arvoitusta. Nuori abiturientti katosi siinä myrskyisässä elämänvaiheessa, jossa tapahtuu suuria muutoksia: opiskelun alkaminen, muutto kotoa, aikuisuuden alku, ehkä parisuhteenkin - joka tapauksessa siihenastinen ystäväpiiri muokkautuu ja muuttuu. Niin käy kirjassakin. Tiivis, samassa koripallojoukkueessa pelannut tyttöjoukko hajoaa. Monesta syystä, käy ilmi. Kun koulunaikainen kaveriporukka kirjan nykyhetken aikatasossa kokoontuu, tapahtuu jotain, mikä saa heidät muistelemaan tuota aikaa tarkemmin kuin kukaan haluaisi. 

Kirjailijan teksti juoksee vauhdikkaan vetävästi. Pidän hänen yksityiskohtia myöten tarkasta tyylistään ja yllättävistä juonenkäänteistä, jotka aiheuttavat arvailuja moneen suuntaan. Ihmiset ovat aitoja ja inhimillisiä taustoineen, joita avataan harkitusti. Ystävyyden kuvaus on vahvaa ja rakkaus joukkueurheiluun käsinkosketeltavaa. Melkein alkoi harmittaa, etten ole epäurheilijana vastaavaa tiivistä yhteyttä saanut kokea, uskon sen olevan hieno ja kasvattava elämänvaihe. 

Pelkästään nuorista ei puhuta, kivaa kontrastia tuovat jo iäkkäämmät poliisi Veikko ja kahvilanpitäjä Anna, joista jälkimmäinen askarruttaa Veikkoa. Kirjailija oli saanut edellisestä kirjasta palautetta, että tapahtumat alkoivat liian hitaasti, joten tässä tilanne on korjattu. Heti rysähtää! Ja lukija pääsee vauhtiin mukaan arvoitusta ratkomaan. 

Muualla: Sirjan tarinat odottaa jo kirjailijalta lisää.

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa. Kansi Samppa Ranta. Kustannus-Mäkelä 2022.

JP Koskisen Murhan vuosi -sarja on edennyt elokuuhun. Jokunen kuukausi on minulta jäänyt väliin, muttei se haitannut lukemista lainkaan. Tämäkään sarja ei ole pääkaupunkikeskeinen, sillä nyt ollaan Hämeenlinnassa, jossa Juho Tulikoski avustaa enoaan Arosuota rikosten ratkaisemisessa yksityisetsivän vaativalla pestillä. 

Selvitellessään erään paikallisen epäilyttävää kuolemantapausta he törmäävät outoon veljeskuntaan - kyllä, Hämeenlinnassa. Millaisia salaisia rituaaleja kultilla mahtaa olla? Juho ottaa asiasta selvää ja homma alkaa ratketa tapauksen osalta, mutta ei vielä Juhon oman suvun taustojen osalta, joita hän pyrkii tutkimaan kaiken ohessa. Onko enolla jotain salattavaa? Lukijaa auttaa paljon kirjan alkuun präntätty sukupuu.

Herkullinen lisä löytyy historiasta: teoksen toinen aikataso on 1700-luvulla. Myös siellä ratkoo rikoksia nuoremman ja vanhemman miehen parivaljakko, jossa on paljon tuttua. Ja googlemapitin ahkerasti tarinassa mainittuja paikkoja, myös Hämeen linnaa, jossa onnekseni olen  vieraillut ja siten pystyin kuvittelemaan tunnelmia. 

Erittäin sujuvaa ja helposti luettavaa letkeää ja arkista dekkaritavaraa, jossa ei turhaan mennä julmuuksiin eikä mystisyyksiin, vaan toimitaan käytännöllisesti ja huonoja vitsejä heitellen (Juho) ja niille tuhahdellen (Arosuo), klassisen dekkariperinteen tapaan. Uteliaisuus pysyy yllä, suvun salaisuus pitää vielä saada tietää, kun sarja etenee. 

Muualla: Yllättäen JP Koskisen KultTV kertoo kirjasta YouTubessa.

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen. Murhan vuosi -sarja. CrimeTime 2022. Kannen ulkoasu Marjaana Virta.

Kuva: YLE

Dekkarifestivaalissa 2022 syyskuussa tapasin monta alan huipputekijää, kuten Matti Laineen, jota fanitan hienon Paratiisi-tv-rikosdraamasarjan käsikirjoituksen ansiosta. Sen vuoksi ja monen suosituksesta päätin tutustua myös hänen Elias Vitikka -nimisestä kaverista kertovaan dekkarisarjaansa. 

Ja taas ollaan urheilun parissa, tällä kertaa jääkiekon ja miesten maailmassa. Vitikka oli lupaava veskari ennen uransa nopeaa päättymistä. Nyt hän raapii kokoon elantoaan miten milloinkin, kuten taksikuskina, josta urakehitys suuntaa hämärämpiin hommiin. Koska luin vasta sarjan alkua, en tiedä toistaiseksi paljon Vitikan jatkosta, mutta saattaa olla, että siihen vielä tutustun lisää - huomasin, että Laineen kirjoja on kiitettävän paljon lähikirjastossa. Sarjaa kustantaa Bazar Kustannus.

Muualla: Mikä ihme Elias Vitikassa vetoaa, pohtii Kirsin Book Club sarjan kuudennesta ja toistaiseksi viimeisimmästä osasta kertoessaan. 

Ei kai dekkareista voi kertoa mainitsematta yhtään ruotsalaista? Haluan mainita, nimittäin Camilla Greben, jonka tuorein suomennos Ajasta ikuisuuteen nappasi tiukasti lukijan haaviinsa. Ympäristökin on kiinnostava, kustannusmaailma. Psykologista pyöritystä enemmän kuin veriroiskeita, tästä tyylistä pidän - ja Grebe on huiman taitava. 

Muualla: Jokke kertoo kirjasta enemmän ja listaa sarjan teokset.

Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen. Gummerus 2022. 

Ruotsalaisista rikoksista tuli mieleen tv-sarja Äntligen (Netflix), jossa seitsemänkymppiset ystävykset yrittävät salailla kaverinsa kuolemaa, jotta tämä ehtisi saada luvassa olleen taloustieteen Nobelin. 

Homma menee tietysti puihin, mutta hauskasti, huippunäyttelijät, kuten Lena Endre ja Johan Ulveson, ovat elementissään. Erityisesti minua huvittivat henkilöiden puhelimien yhteystiedot, joita vilautettiin.  Kirja-alan ihmisellä oli numerolistassaan ilmeisesti kaikki ruotsalaiset nykykirjailijat! (Ja lääkärillä kai vastaavasti lääkärit ja niin edelleen.)

Hienoa sekin, että ruotsalaiset osaavat repiä Nobelistakin huumoria. Ja tietysti se, että pääroolit ovat vanhalla väellä - etenkin naisnäyttelijöille sanotaan iän myötä roolien saamisen vaikeutuvan. Mukava, harmiton mutta laadukas sarja. 

JP Koskinen: Haukansilmä

Muistanette komean Tulisiiven ja etenkin sen vaikuttavan lopun? Haukansilmä jätti samanlaisen liikutuksen ja lievän paniikin siitä, että tarina loppuu, kun takasivu liian pian kääntyy esiin. Onneksi sivuja on reilusti ja kertomus runsas, vaikka sitä olisi seurannut mielellään vaikka kuinka pitkälle.

Peruutamme ajallisesti taaksepäin, Tulisiiven Kaarlen Yrjö-isoisän lapsuuteen. Hän muuttaa vanhempiensa ja veljensä Veikon kanssa Amerikkaan aikana, jolloin Suomessa nähtiin nälkää ja pelättiin tsaarin sotia, 1860-luvulla. Ehkä elanto irtoaisi laveampana rapakon takana? Seikkailunhaluakin lienee ollut aimo annos siivittämässä Kuuran perheen asettumista Nyy Jorkkiin. Maassa oli kuulemma sota kesken, sivil voor, mutta se riehui kaukana etelässä ja näkyi kaduilla lähinnä satunnaisina sotavammaisina ja värvääjien huuteluina.

"Täällä pitää oppia nopeasti tai jää jalkoihin", neuvoo tuttu mies Nyyperi. Yrjöstä tulee George Frost, poika, joka pärjää hyvin eläinten kanssa ja taitaa pian kielen, lukemiset ja laskemiset. Pisnes, juu nou!  

"- Miss sitä ja mister tätä. Vaikka näiden solkotus tarttuu päähäsi paremmin kuin täi tervaan, ei se estä minua lyömästä sinua nyrkillä kuonoon, Veikko sanoi ja tarttui paitani rintamukseen. - Minkä minä sille voin, että sanat tarttuvat päähäni? Minusta ne ovat hauskoja, niin kuin pööd, sehän on kuin linnun pitkä liuku taivaalla. Tai hoos, sehän muistuttaa hevosen hirnahdusta. - Niin varmaan."

Isä haaveilee omasta maapalasta. Eikä se jää haaveeksi - Kuurat ovat tekijäsorttia - vaan perhe hankkii haltuunsa maatilan. Länttä pyrittiin asuttamaan, sotilaslinnakkeet suojasivat muuttajia intiaaneilta, joiden elintilaa rajoitettiin reservaatein ja jotka ymmärrettävästi eivät suhtautuneet heiltä metsästysmaat vieviin uudisraivaajiin suopeasti. Hyökkäyksiä ja väkivaltaa tapahtuu, ja jotain kauheaa: intiaanit sieppaavat Georgen. Hän on vasta toisella kymmenennellä. 

Lapsi sopeutuu, muistot perheestä haalistuvat. Lakotaheimosta tulee hänen perheensä, heidän pojistaan sielunveljiä, heidän päälliköistään kaiken päättäjiä; sodan ja rauhan, elämän ja kuoleman. 

"Valkosilmät ovat tulleet maillemme ja ajaneet biisonit pois. Valkoinen isä piirsi paperiin viivan, mutta preeria ei ole paperia. Valkosilmät eivät näe viivaa. Jos haluamme saada saalista, on meidän pakko mennä sinne, mistä sitä saa." 

Mutta voivatko intiaanit mitään valkoiselle vyörylle ja hyvin varustetulle armeijalle? George, joka tarkan näkönsä vuoksi on saanut nimen Haukansilmä, ei halua sotia muttei voi välttää taisteluita, ja hänesta kasvaa urhea ja arvostettu soturi. Silti hän ei halua pois, sillä intiaanit ovat nyt hänen kansansa. Ristiriita saa pojan kyyneliin. 

"Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli valta nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta. Olin maailmojen välissä enkä tiennyt, mikä oli oikein ja mikä väärin."

Sotilaskoneisto löytää Georgen lopulta, ja hänen nahkansa pelastuu, toistaiseksi. Sotimaan hän ei edelleenkään halua, kenenkään puolelle. Perheelleen ja niille muutamalle, jotka katsoo läheisikseen, kuten kummisetä Bob ja mestariampuja Diana, hän ilmoittaa olevansa elossa: sopeutuminen jo lähes unohdettuun kieleen ja valkoisten elämään vie aikansa. Mieluiten hän eläisi preerialla metsästellen ja hevosia hoitaen. Niin helposti asiat eivät tietenkään suju. George joutuu vielä moniin seikkailuihin ennen paluuta New Yorkiin ja kirjan viimeistä sivua.  

"Älä ajattele paluuta, ennen kuin olet edes lähtenyt. Et voi lähteä ja palata yhtä aikaa. Sinun ei kannata ajatella asioita liian pitkälle."

Kirja on kuin western parhaasta päästä; molempien sotivien osapuolten näkökulmat on huomioitu. Tarkoitan sotaa intiaanien ja hallinnon välillä, en Civil Waria. Westerniä tarina muistuttaa sikälikin, että naiskuva on ohuenpuoleinen, vaikka naiset ovat tärkeitä toimijoita eikä romantiikkaa jäädä vaille. Vauhdikas veto vie lukijan läpi historian ajanjakson, jossa tapahtuu paljon. Tuttuja todellisia nimiä vilahtelee sivuosissa Jamesin rosvoveljeksistä kenraaleihin ja legendaarisiin intiaaneihin.

Todentuntuinen tarina vie vastustamattomasti mukaansa. Suureen tietomäärään ja erinomaiseen kerrontataitoon pohjaava aikuissatu ja kasvukertomus, joka koskettaa ja saa ajattelemaan ihmisen perusluonnetta ja länsimaisen kasvuajattelun rajoittuneisuutta, josta maapallomme saa nyt kärsiä enemmän kuin George aikalaisineen olisi ikinä voinut kuvitella. Vaikkapa isänpäivälahjaksi oiva teos, jolla myös äidit, vaimot, mummot, kummitädit ja tyttöystävät voivat herkutella.

Kenelle: Kaukokaipaaville, siirtolaisten jälkeläisille, sukutarinoista innostuneille, historiahulluille, westernien katsojille, vauhdikkaan seikkailun ystäville. 

Muualla: Kirsin kirjanurkka toteaa Koskisen olevan armoitettu tarinankertoja. Kirsin tavoin kertasin Tulisiiven tämän luettuani. Hieno kirjapari! Eikä yhtään haittaisi lukea lisää Kuuran perheen tarinaa.

JP Koskinen: Haukansilmä. Like 2021. Kansi Tommi Tukiainen.

JP Koskinen: Hukkuva maa

Niklas Vaateri on varakkaan teollisuussuvun vesa, joka on ottanut elämäntehtäväkseen ilmastonmuutoksen tutkimisen ja esitelmöinnin ympäri maailmaa alan konferensseissa vaikutusvaltaisille yleisöille, joista mainitaan muun muassa oranssinaamainen amerikkalainen presidentti. Kiivaista kommenteistaan ja jyrkistä näkemyksistään tunnettu Vaateri suhtautuu ihmisiin kärsimättömästi, sillä hänen on vaikea hyväksyä selkeiden tosiasioiden kieltämistä ja silmien sulkemista, joita ilmastoasioissa usein tapaa.

Hänen isänsä on kadonnut viitisen vuotta sitten, ja nyt perintöyhtiötä johtava Niklaksen sisar Sandra vaatii tämän kuolleeksi julistamista, jotta yritys ei keiku välitilassa. Tapaus on jäänyt poliisin kirjoissa selvittämättömäksi, mutta nyt arkistot avataan uudestaan. Niklaksen äiti ei halua myöntää miehen todennäköistä kuolemaa, vaan pitää yllä illuusiota "lepolomasta" - Niklaksen näkemyksen mukaan itse väärentämillään - postikorteilla, joita hän on vuosien varrella mieheltään saanut. Sandra käskee Niklaksen taivuttelemaan taiteilijaäidin kuolleeksijulistamiseen.

"- Huomenta. Olet aikaisin liikkeellä. Sinulla on päässäsi taas jokin älli, muuten olisit taas peiton alla. - Liikuttavaa, kuinka ällini tuntuvat kiinnostavan koko sukua. Miksi sinä raahasit Olgan tänne? Olisit soittanut minulle, että nyhjäätte yöhön saakka niin en olisi turhaan huolestunut. Selitin nopeasti, minkä sotkun hän oli aiheuttanut mutta ripitykseni kaikui kuuroille korville. - Soitin sinulle, mutta puhelimesi oli pois päältä. - Olisit soittanut uudestaan tai jättänyt viestin vastaajaan. - Minä en puhu koneille. Muista kiittää Olgaa, hänen ansiostaan saimme tämän huoneen kerralla kuntoon. Vaimosi on tehokas ja järkevä ihminen. - Tietysti on. Ja niin olen minäkin. Siksi haluan, että tämä pelleily isän ympärillä loppuu. Tiedät hyvin, että sain isän katoamisen aikoihin tämän päävamman ja muistini ei ole ihan entisensä. Mutta kun sinä, Sandra ja Mikko olette tietääkseni ihan täysjärkisiä, kuinka helvetissä ette ole saaneet isän sotkua selvitettyä? Nyt kaiken maailman rikoskomisariot roikkuvat perässäni aivan kuin minusta olisi heille jotain apua. He häiritsevät työntekoani. - Sinulle kaikki elämän arvoitukset ovat vain viikkolehtien pulmasivuilla esitettyjä ongelmia, joihin löytyy loogisen päättelyn avulla vastaukset."

Mikko on Niklaksen ja Sandran meribiologiveli, joka elää omissa oloissaan, mutta auttaa hyväntahtoisesti perhettään tarvittaessa.

"- Minä olen puhunut poliisien kanssa monta kertaa. He etsivät isää, mutta tapaus on muuttunut aika kylmäksi. Äidistä ei ole heille mitään apua, joten siksi hänen annetaan leikkiä korttiensa kanssa. - Olet siis selvitellyt asiaa poliisien kanssa etkä ole puhunut minulle mitään? - Mainitsin siitä kyllä sinulle, mutta olit matkalla Brysseliin ja pääkoppasi oli täynnä Grönlannin jäätikön sulamisvettä. Muistatko edes sitä, miten isä katosi?"

Muita juttuun sotkeutuvia henkilöitä ovat sisarusten setä Kalervo, mielisairaalan johtaja, sekä hänen potilaansa Axel Vasaraniemi, joka on alunperin joutunut sairaalaan traumaperäisen ilmastoahdistuksen takia, mutta hakeutuu edelleen ajoittain Notkolinnan turvallisten seinien suojiin.  Niklaksen ja Olgan lapset Saga ja Robin jäävät tarinassa taka-alalle, mutta nuorta polvea edustaa Sandran poika Kivikko, irokeesikampauksineen ja omine ponnisteluineen ilmastonmuutosta vastaan. Kivikko on harvoja, joihin Niklas suhtautuu myötämielisesti ja päinvastoin, vaikka suhteessa on haasteensa. Ne, kuten muutkin päähenkilön ihmissuhteiden haasteet, liittyvät lähinnä Niklaksen ylimielisenä pidettyyn tapaan esittää asiansa.

"Vain idiooteille asiat ovat monimutkaisia."

Suvun arvoitus kiertyy auki lukijaa näppärästi harhautellen, ripeästi edeten ja värikkäillä henkilöillään viihdyttäen. Ajankohta on koronanjälkeinen, mutta ihmiskunta ei vaikuta viisastuneen, ainakaan ilmastokysymyksen ja talouden tasapainossa. Tai salaliittoteorioiden suosimisessa! Tekstissä on puheita niin Jukka kuin Niklas Vaaterilta, mutta kokonaisuus välttää saarnaavuuden riittävillä kärjistyksillä ja yllättävillä koukuilla.

Nokkelaa ja sujuvaa luettavaa genressä, jonka määrittelisin aikalaisromaanin puolelle kurkottavaksi jännäriksi, jossa on enemmän kuin ripaus dekkaria ja enemmän jännitystä ja ihmissuhdepohdintaa kuin romanttisessa viihteessä. Määrittely ei ole helppoa, kuten näkyy, vaikka mielessäni jaan Koskisen tuotannon kolmeen: yltäkylläiset lukuromaanit, kuten Kuinka sydän pysäytetään tai Tulisiipi, dekkarit ja lastenkirjat. Mutta mihin näistä kategorioista istuu vaikkapa erinomainen scifikirja Luciferin pojat? Tai hämmästyttävä Kalevanpoikien kronikka? Ehkä on parempi ottaa kirja kerrallaan ja unohtaa osastoinnit, kun tästä kirjailijasta on kyse.

Kannessa kuvattu Niklaksen lapsuudenkoti, jossa hänen äitinsä edelleen asuu, on kirjassa nimeltään Tulisaaren kartano. Rakennuspiirustus on peräisin Arkkitehtuurimuseosta. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä todellisesta tai suunnitellusta rakennuksesta on kyse. Se muistuttaa monin tavoin tuttuja kansallisromanttisia kohteita ja kolmikon Saarinen-Gesellius-Lindgrenin töitä, kuten vaikkapa Hvitträskiä tai Kansallismuseota. Yksityiskohta, joka mainiosti alleviivaa kirjan suvun vaurautta.

Kenelle: Helppolukuisen viihteen ystäville, aikalaisromaania kaipaaville, tapahtumien virrassa viihtyville.

Muualla: Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti monia näkemyksiä ja mielipiteitä, sanoo Kirsin kirjanurkka ja kuvaa ilmaisua erittäin osuvalla sanalla: napakka.

JP Koskinen: Hukkuva maa. Like 2020. Kansi Tommi Tukiainen. 

JP Koskinen: Tulisiipi

Liikutuin lukiessani Tulisiipeä. Paitsi sen koskettavan sisällön vuoksi, mutta ensin yleisvaikutelmana siitä, että saan lukea tarinaa, joka alkaa alusta ja päättyy loppuun. Ilman auki revittyjä näkökulmia tai aikatasoja, puhtaana tarinankerronnan herkkuna. Nautinnollista.

Amerikan Suolasaarella asuva perhe sinnittelee. He ovat Suomesta maahanmuuttaneiden jälkeläisiä, tuttuja arvoja noudattavia: töitä pitää tehdä, jotta pärjää. Ammattitaitoa kunnioitetaan, ahkeruuden lisäksi. Kun Neuvosto-Karjalan viekoitteleva viesti työläisten yhteisestä ihmemaasta alkaa levitä amerikansuomalaisten yhteisöön 1920-luvulla, alkaa pohdinta: olisiko parempi alkaa alusta? Ehkä uudessa maassa voisi tehdä yhteisölle hyvää ja perheelle runsaampaa hyvinvointia kuin talousvoimien tiukassa ankaruudessa, laman ja työttömyyden pelossa? Moni päättää muuttaa, myös perhe, jota seuraamme.

Päähenkilö on poika, Venäjällä Gena, Amerikassa Charles, suomalaisittain Kaarle. Rakkaalla lapsella on monta nimeä: Lindan nimi hänelle on kreisi boi. Kun poika on jo pienenä osoittanut intohimoaan lentämiseen ja päässyt isoisän ja setänsä Jannen kanssa jopa tapaamaan Charles Lindberghiä, on luonteva jatko pyrkiä lentokouluun. Vaikka sitten "ryssän riveissä". Politiikka ei Kaarle-Genaa kiinnosta, ainoastaan lentäminen.

"Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui sisälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

Linda, tuo selväjärkinen suunnannäyttäjä ja lapsuuden leikkitoveri, opastaa poikaa:

"Sinua ei taistelut kiinnosta, mutta jos tahdot lentää, sinun pitää osata valehdella. Mitä sillä on väliä, mitä muut ajattelevat tai mitä sanot? Muisteletko mitään, kun olet lentokoneen ohjaimissa? Sinun pääsi tyhjenee, kun pääset lentämään, onhan se nähty."

Uusi maa ei lunasta lupauksiaan toiveikkaille muuttajille. Nopeasti unelma muuttuu karuksi todellisuudeksi. Oli "valmiina vain länd, wonde piti tehdä ihan itse." Alkaa tapahtua outoja, ihmisiä katoaa, luottohenkilöihin ei voi luottaa, pelko ja kyräily valtaavat alaa. Kun Genan setä, lehtimies Janne, saapuu perheen perässä Amerikasta, hän toteaa: "Karelian fever on over. Kun nousin laivaan New Yorkissa, ei ollut soittokuntaa eikä juhlia. Meitä lähti matkaan kolme, yksi jäi Lontooseen. Jack hävisi Leningradissa, en tiedä minne. Vain minä tulin tänne. Mutta sinä olet päässyt lentämään, kuulin sen isältäsi. Se on oosom!"

Janne on Genalle tärkeä rohkaisija, aina pystyssä olevine peukkuineen. Venäläiset järjestävät kaksikolle heidän elämänsä järisyttävimmän kokemuksen, jos Genan lentämisiä ei lasketa. Hänen uransa kehkeytyykin yllättäviin suuntiin. Siis todella yllättäviin! Tarinaan kiertyvät paitsi Stalinin vainot myös kylmän sodan kylmäävät kuviot ja teknologian kehittyminen. Ja vahva symboliikka lentämisestä ja ihmisen vapaudesta, joka tuo mukaan ikiaikaisen pohdinnan elämän peruskysymyksistä.

Koskisen kirja on huimaavaa mielikuvituksen lentoa, todentuntuisesti: nämä asiathan tapahtuivat, tai olisivat voineet tapahtua. Hän onnistuu punomaan pojan kasvutarinaan suuren historiamäärän lisäksi vahvasti yhteisöjen kulloisetkin tunnelmat, niin amerikansuomalaisten toiveikkuuden kuin pettymyksenkin, hädän ja pelon mutta myös ihmisten onnistumisen ja saavutuksien riemun, mahdottomasta mahdollisen teon päättäväisyyden ja maailmanvaltijuuden pökerryttävän tunteen. Pienemmistä, henkilökohtaisemmista tunteista puhumattakaan. Ja henkilöhahmoista, jotka ovat niin kiinnostavia, että sivuhenkilöistä saisi omat kirjansa. Kuten Kolme Arpea -apassista, agitaattori Matista tai vaikka jo mainitusta Lindasta, jolla on selkeät tavoitteet ja taktiikat niiden saavuttamiseen.

Mitään ei selitetä puhki, ei ihmisiä eikä tapahtumia. Lukija saa itse tehdä löytöjä, ja niitä riittää. Yksi kirjan parhaita puolia on se, ettei se jämähdä mihinkään muottiin, ei sotaromaaniksi, ei siirtolaistarinaksi, ei historiapläjäykseksi, ei jännäriksi, ei ihmissuhdepohdinnaksi tai psykologiseksi romaaniksi, ei yhteiskunnalliseksi kuvaukseksi. Vaan se on näitä kaikkia, ja jotenkin oudosti (ja vähän pelottavasti) monin tavoin myös tiukasti tässä ajassa. Hermolla, kuten sanotaan.

Koskisen tuotannossa kirja on kirkasta kärkeä, löydän paljon samoja elementtejä kuin Kuinka sydän pysäytetään -kirjasta. Ja mietteeni ovat paljolti samat tästäkin kirjasta.

Vaikuttava, runsas ja antoisa teos, jonka lukemisen jälkeen jää tunne, etten ehtinyt saada kaikkea irti, vaan kirja pitäisi lukea heti uudestaan. Ja tiedättekö mitä - niin minä tein. Eikä taida anti olla vieläkään loppuun ammennettu. Tulisiipi ei suostu vieläkään laskeutumaan! 

Kenelle: Kotimaisen romaanin faneille, tarinankerrontaa kunnioittaville, historiaa ahmiville, yllätyksiä janoaville, lentämisen ystäville.

Muualla: Savannilla-blogi analysoi kirjaa viisaasti ja toteaa saman kuin minäkin, juonesta ei voi paljon kertoa.

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. Kansi Tommi Tukiainen.

Helmet-haaste 2019 kohta 14: kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin lukijan. 

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus

Kumma juttu, en löydä blogistani Koskisen Murhan vuosi -sarjan aiempia, vaikka olen kuukausien mukaan nimetyn sarjan lukenut huhtikuun asti ja Juho Tulikoskeen ja hänen lähipiiriinsä tutustunut. (Hakusanalla Koskinen kyllä löytyy vaikka mitä.) Mies kirjoittaa niin hurjaa tahtia, ettei blogisti ehdi perässä!

Juho avustaa enoaan Kalevi Arosuota yksityisetsivän hommissa. Arosuo on entinen poliisi, jonka kontakteista on edelleen hyötyä. Juhosta taas nuorempana miehenä on hyötyä ainakin jalkatyössä, johon etsivätoimisto joskus joutuu turvautumaan. Jonkun ne työperäiset pakolliset mutta onneksi satunnaiset ruumiilliset kolhut on otettava vastaan. Eno harrastaa rikoksia vapaa-aikanaankin; aiemmin hän ratkaisi Bodom-järven surmat, nyt pohtii toimeksiantonsa ohella Anneli Auerin tapausta.

"En voinut käsittää, miksi rikokset olivat enolleni pakkomielle."

Sarjan kirjoissa on mukava leppoisa tunnelma ja paljon huumoria - jota nimitän mielessäni dekkarihuumoriksi sen lajissa usein esiintyvän puujalkoihin perustuvan luonteen vuoksi - vaikka kuolintapauksia selvitellään. Koska etsivät asuvat ja työskentelevät Hämeenlinnassa, kaupunki on vahvasti esillä väylineen ja rakennuksineen (pitäisi oikeastaan tehdä turistireissu sinne.) Tällä kertaa etsivät vierailevat keskiajalle juurensa kurottavassa Vanajanlinnassa, jonka kuvaus pätee todellisuuteen muuten paitsi nykyomistajuuden ja käytön osalta. Kirjassa sen omistaa upporikas Amanda Garamer, jonka suvun asioita Tulikoski ja Arosuo palkataan selvittelemään - onhan vanhan rouvan kuoltua jälkeläisille luvassa mahtava perintö. Mutta perijöiden määrästä on epäselvyyttä.

"Tohtori Carl Rosenlew käytti talossa vain parhaita materiaaleja, vaikka huvilasta oli tarkoitus tulla jonkinlainen metsästysmaja. Melkoinen maja siitä tulikin, sillä päälinnassa on yli 80 huonetta. - Jos Jalmaria on uskominen, Amandan ego saattaa juuri ja juuri mahtua sinne."

Juhon elämässä on toki myös muita naisia kuin työkontaktit. Tyttöystävä, kampaaja Heli pyytää Juholta apua ystävänsä ongelmaan, ei hiuksiin liittyvään. Sisar reissaa maailmalla, tarkemmin Ukrainassa, eikä paljon Juhoa vaivaa. Paitsi siltä osin, että sisarusten isän, tunnetun maalarin, taideteosten myyntituotot ohjautuvat muualle kuin Juhon tilille. Mies epäilee tilinomistajaa sisarekseen ja tuntee epämiellyttävää petetyksi tulemisen tunnetta. Toisaalta, hänellä on itsellään useita isänsä maalauksia, jotka voisi laittaa myyntiin. Mutta Juho ei ole aloitekyvystään tai ripeydestään tunnettu. Hänen lahjansa viittavat enemmän nokkelan (ainakin hänen itsensä mielestä) sanailun puolelle. Mutta välillä myös rikollisten logiikan ja kuvioiden ymmärtämiseen, maanläheisellä tavallaan.

Garamerien suvun salat yllättävät niin etsivät, paikalliset poliisit kuin suvun jäsenet itsensäkin. Sarja on mukavasti sulavaa ja sopivaa aivolepoa hetkeen, jossa ei halua ponnistella vaan kaipaa ajankulua. Koskisen teksti soljuu sujuvasti ja viihdyttää sopivasti. Etenkin lukujen alut ja loput ovat mietittyjä, kuten genreen kuuluu, jotta lukeminen jatkuisi. Lempparini tässä kirjassa on erään luvun loppulause, joka kuvaa Juhon tervejärkistä suhtautumista tyttöystävän hulluiltakin kuulostaviin avunpyyntöihin.

"Tunsin Helin otteen kiristyvän ranteessani. Hänen kyntensä olivat tehokkaampi myrkky kuin botox ja naamani pysyi peruslukemilla. Päätin nopeasti, että toimistomme voisi väliaikaisesti laajentaa reviiriään myös maapallon ulkopuolisiin ongelmiin."

Sarjassa on ilmestynyt jo uudempikin teos, Toukokuun tuonen kukat. 

Kenelle: Perusdekkaritarinoiden ystäville, ajankulua etsivälle, kotimaisen kannattajille.

Muualla: Dekkariasiantuntija Kirsi esittelee sarjan muutaman muun ohessa ja pohtii sarjatyyppisen kirjatuotannon suosiota. Häneltä löytyy tietysti myös huhtikuun kirjan arvio.

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus. CrimeTime 2018. Kannen ulkoasu Timo Ahola, sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Koskisen kirjaideat ovat ällistyttäviä, kun miettii esimerkiksi Kannibaalien keittokirjaa. Ja nyt tätä: hei, siirretään Kalevala historian tapahtumien keskelle, otetaan vaikka 1100-luku! Väinö joukkoineen eläisi Euroopassa, missä tehtiin ensimmäisiä ristiretkiä, pyhä Henrik nautti arvostusta, perustettiin yliopistoja, filosofit ajattelivat ankarasti, idän ja lännen hallitsijat taistelivat valta-alueistaan, viikingit mellastivat ja kauppaa käytiin laajasti. Jepjep, sanoo lukija ja pohtii hiki päässä, mitä tästäkin nyt pitäisi ajatella. Räävitöntä röyhkeyttä vai nerokasta luovuutta?

Turha miettiä enempää, parempi vain heittäytyä tarinaan. Sillä se vetää. Lemminkäisen eli Ahdin poika Antti, vähänläntä Väntti, kertoo meille siitä, miten Kalevanpojat Väinö, Ahti ja Seppo lähtivät kotijärvien rannoilta kaukaiseen Miklagårdiin tärkeille asioilleen. Poika pääsi mukaan Väinön ansiosta: mies suree omien lapsiensa kuolemaa, tietäjien ja runonlaulajien suvun päättymistä. Mutta Väntti vakuuttaa puhujantaidoillaan.

"Oletkos Ahdin poika, kun hiuksesi tulena palavat? - Niin jossakin väitetään, vaan saatetaan täällä väittää toisinkin. - Pieni olisit Ahdin pojaksi, kovin vähäinen varreltasi suuren soturin sylkyttämäksi. - Liekö minut kiireessä kirnuttu, sokkona alulle saatettu. Vanhus kumartui puoleeni. Hänen silmäkulmaansa levisi iloryppyjä. - Sinullahan laulaa kieli kuin linnulla. Olet kuunnellut vanhoja tarinoita, sen huomaa heti."

Vaikkei poika ollut innokas kotikontujen jättäjä, perillä hän ei maailman ihmeiltä ehtinyt niiden perään haikailla. Kaupunki! Kirkoiksi nimetyt koreat pyhäköt! Ihmispaljous ja -kirjo! Ja uudet kielet, joilla piti pärjätä.

"Nuoren ihmisen mieli imee tietoa kuin kuiva rahkasammal vettä. Päivä päivältä päähäni tarttui yhä enemmän tietoa ja kieleni alkoi vertyä niin, että pian sain juosta torilla myös Väinön asioita toimittelemassa."

Asioillaan hän tapasi myös Johanneksen, jonka kautta onnistui pääsemään hyvän piispa Henrin oppiin. Henri oli utelias fennien kansan suhteen, etenkin heidän pakanuutensa. Synti oli Antille vieras käsite, muiden muassa, mutta Ristin-Kiesus tuntui olevan mahtavien tekojen tekijä.

Tapaamme monia kiinnostavia hahmoja, kuten yliteknikko Stauriakoksen, joka teki uskomattomia keksintöjä ja jolle Seppo sai esitellä takojan taitojaan - ja jonka apulainen kiinnosti Anttia erityisesti. Seikkailu on kuitenkin teoksen pääasia, ja seikkailun vauhti huimaa lukijan päätä.

Kirjailija kertoi uutuutta esitellessään, että hän oli tutkinut aiempia historiallisia kirjojaan varten 1100-lukua niin perusteellisesti, ettei uutta tutkimusta tarvinnut tehdä. Historiatietoa janoava lukija saa nauttia tästä tietämyksestä vauhdikkaan kerronnan ohessa. Perinneuskovaisten lohduksi mainitsen, että Henri saa kirveestä tälläkin kertaa ja Lemminkäisen äiti pelastaa poikansa kuolemalta.

Kuvat: kirjailija julkkareissa Werner & Jarl -kirjakaupassa, kaupan miljöötä ja kevään uutuuksia.

 

Mutta Kalevanpojat: Erikoinen kirjallinen kombo (josta en vieläkään ole ihan toipunut), mutta hauska ja parhaan kerrontatradition lakeja myötäilevä tarina, jonka parissa ei aika käy pitkäksi. Etenkin jos tuntee Kalevalaa tai tietää jotain aikakauden historiasta, täkyjä löytyy. Myös jaarittelua, mutta siitä kai perinteisessä tarinankerronnassa on kyse, puheen riittävyydestä (418 sivua). Juonessa kiirehtiessäni menin välillä sekaisin, kuka kertoo ja milloin - joku kertoo, että joku kertoi jonkun kertoneen - ja piti jarrutella. Mutta kieli toimii ja viihdyttää, juttu kulkee, kronikka polveilee ja kuplii muhevasti. Hymyilyttää pitkään.

Kenelle: Historialla leikittelyä sietäville, juonivetoisen ystäville, seikkailuissa viihtyville.

Muualla: Nousu.net ihastui: "Koskisen romaani on loistava, hän sekoittaa historiaa ja mytologiaa mielenkiintoisella ja uudella tavalla."

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka. WSOY 2018. Ulkoasu: Mika Wist.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjakuvan Kalevala-korut eivät sisälly kirjan ostohintaan.

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

Kokkauskirjat eivät ole lempilukemistoani, mutta taas huomasin sellaista selailevani. Näitä reseptejä en kyllä ole kokeillut; toimitusjohtajan tai taiteilijan lihaa on huonosti saatavissa hyvinvarustetuissakaan myymälöissä.

Oskari Patamäki kirjoittaa otsikonmukaista humoristista keittokirjaa, jossa hän kuvaa eri (ihmis)lihalajien ominaisuuksia ja antaa ohjeita niin lihan kuin elimien oikeaan valmistukseen ja tarjoiluun. Esimerkiksi korvanlehtiä hän suosittaa monikäyttöiseksi lisukkeeksi, aivoja suorastaan ylistää.

"Koska aivot ovat täyttävä ja ravintorikas raaka-aine, on syytä kiinnittää huomiota annoskokoihin. Hyvä muistisääntö on, että aivoja tarjotaan aina puolet siitä määrästä, mitä tarjottaisiin perunoita."

Mistä ihmeestä Oskari moisen keittokirja-idean mahtoi keksiä? Ruoka on hänen juttunsa: jo pienenä äiti huomasi pojan maagiset kyvyt hajujen ja makujen tunnistamisessa ja kuvailussa. Aikuisena Oskari tekee tekstejä harrastuksekseen ja työkseen, kirjoittaa ruokajuttuja ja työskentelee mainostoimistossa. Lääkärin määräyksestä etänä, koska mies ei juuri siedä ihmisiä, paitsi oikein maustettuina.

"Alituinen tarinoiden rakentaminen kuormittaa aivojasi ja saa sinut hermostumaan ihmisten keskellä. Toimistossa altistus on liian säännöllistä, se ei ole sinulle terveellistä."

Kun uusi isotteleva pomo vaatii tulosten sijaan läsnäoloa - kuten tietyn pomokoulukunnan edustajat tapaavat tehdä - mies suunnittelee kostoa.

Ja tämä on vasta alkua: yliälykkään veljensä Markuksen kanssa Oskari ryhtyy myös toiseen kostopuuhaan, kun veli saa selville ikäviä salaisuuksia tunnetun poliitikon taustoista.

Oskari kertoo myös siitä, miten naissuhteet maittavat pinttyneelle poikamiehelle. Voisiko Rea, Kansallismuseon näyttelynvalvoja, olla se oikea? Anjoviksen, kapriksen ja mustapippurin kera?

"Kiintyminen oli aina virhe. Kaikesta oli lopulta luovuttava, ennemmin tai myöhemmin."

Hulvaton pakinamainen kirja kurottelee dekkariin, ainakin parodiana sellaiselle, kokkausbuumi-parodioinnin lisäksi. Vai mitä sanoisitte päättömän tarinan lomaan heitetyistä tehokeinoista, kuten mitä hurjimpien surmausmenetelmien kehittelystä, tai aforistisista lauseista, joista tulevat mieleen perinteiset piinkovat rikosetsivät tai seriffit.

"Kun roikkuu hirressä, ei voi kovin kauaa miettiä parasta tapaa päästä köydestä eroon."

Hilpeiden hirveyksien ohella tarinassa siis on juoni, vaikkei se tihenekään kuin kermakastike, vaan tyytyy veijarina tukemaan teksti-iloittelua. Monenlaisista aineksista koostettu soppa porisee ja kuplii mukavasti! Sopii luettavaksi erityisen hyvin tilanteessa, jolloin olet lopen kyllästynyt esimieheen, hankalaan naapuriin tai kehen tahansa ihmislajin edustajaan.

Oskariin verrattuna kehnoilla aisteillani olen havaitsevinani kirjassa myös ironian makeankirpeää sivumakua niin toimistoelämästä kuin tekstityöläisen työstä. Eikös tämä soveltaen päde joka ammatissa?

"Usein paras kokki on juuri se, joka tekee hiukan huonommistakin aineksista erinomaista ruokaa."

Kenelle: Mustan huumorin ystäville. Kostoa hautoville. Maailman proteiinipulan ratkaisijoille.

Muualla: Kirjakko ruispellossa toteaa kirjan sopivan hulluun mielentilaan, joka huutaa pirullista luettavaa.

Muita kirjailijan teoksia: Kuinka sydän pysäytetään. Rasputin. Koosteessa Luciferin oppipojat. Hänen dekkarituotantoonsa tutustuminen on minulla vielä kesken. Ja onhan hän kirjoittanut lasten ja nuorten kirjojakin ja novelleja ja tietokirjan ja mitä kaikkea mahtaakaan olla, mistä en tiedä. Anttituurimaista tuotteliaisuutta tässä aletaan tavoitella!

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja. Like 2017.